Punakynää ja pööpöilyä

Hilpasin pikkupakkasessa kauhomaan kanoille kauraa. Avasin kanakopin oven ja siinä samassa läjä siipiveikkoja hilipasi myös – ulos ulos ulos aina kun mahdollista, kevät on täällä! Vaikka pakkanen onkin pikku, niin tuuli on todella pureva. Mutta eipä tuo tunnu höyhenpeitteisiä haittaavan. Jäin hetkeksi seurailemaan kanojen puuhailua ja siinä Pikkukana tillotti pää kallellaan suoraan silmiin. Tulkitsin katseen täysin puolueettomasti ja ohjailematta: se sanoi, että tänään meillä on vapaapäivä.

Hassusti vapaapäivä tuntuukin ihan eri tavalla vapaapäivältä. Tein tällä viikolla pitkästä aikaa muutaman työvuoron, joten siitähän aivo sitten kekkasi, että lauantaina saapi sitten olla lorvimus maximus. Minun oli tarkoitus lähteä tulevana maanantaina Kuopioon olemaan ja opiskelemaan ihan urakalla, mutta Koronan takia kaikki luennot onkin peruttu, joten voin jäädä kotiin. Työvuorojakaan ei ole sovittuna, koska eihän minun pitänyt olla täällä. Nyt vaan toivon, että aivo ei keksi lauantaihöperehtämisen lisäksi sitä, että oikeastaan voisin olla pari viikkoa lomalla. Sen suuntaista torveilua kun tuolta pääkopalta voisi ihan hyvin odottaakin.

sohva

Kanalareissulla hain myös liiteristä säkillisen halkoja olohuoneeseen. Nyt säkki rojottaa keskellä lattiaa. Puut saa lämmetä ensin hieman ennen kuin alan viritellä tulta, niin syttyy helpommin, minä selitän itselleni. Todellisuudessa en vaan jaksanuviittiny tehdä asialle vielä mitään vaan rojahdin, Pikkukanan ohjeistamana, sohvalle selälleen. Siinäpä samantien hyppäsi Pikkunen (voi jukra, olen todella luova nimeämään elukoitani!) rinnan päälle leipomaan ja hurisemaan. Vappaapäivä, vappaapäivä sano sekin ihan selvästi. Hetken päästä myös kolkyt kiloa koiraa hilautui jalkojen päälle. Riki huolestui kovin kissan toiminnasta. Siis aivan varmasti kyse oli syvästä huolesta, siitä, että no nyt tuo saatanan kätyri paholaiskissa tukahduttaa ja tappaa, hjälp! Ei takuulla ollut millään muulla, esimerkiksi mustasukkaisuudella tai Minä Kans Itellä, osuutta asiaan.

riki

Aamukahviseurana minulla on tänään ollut toisen keskeneräiset tekstit. Olen lukenut, rääppinyt, antanut palautetta, paneutunut, potkinut toista parempiin suorituksiin, kun tiedän kykyä olevan. Samaan aikaan omat keskeneräiset (essee)tekstit keräävät tiedostoissa pölyä ylleen ja sähköpostiin kilahtaa kirjastolta ilmoitus eräpäivän lähestymisestä ja kiirehdin uusimaan lähdekirjan lainaa, olikohan nyt jo kolmatta kertaa. Se on kummallista, miten omat jutut ei juuri nyt inspiroi yhtään, mutta toisen aivoituksiin sukeltaa mielenkiinnolla ja kääntelee ja vääntelee innolla tekstiä ympäri yhä uudestaan ja uudestaan. Tosin liikutaankin nyt aivan eri genreissä. Minun tulisi keskittyä kirjoittamaan täyttä kuivahkoa asiaa otsa kurtussa, kun taas hän on hakemassa kirjoittamisen opintoihin. Onhan sellaista tekstiä nyt huomattavasti mielenkiintoisempaa auttaa luomaan! Samalla kun mieleen tulvahtaa myös omat muistot samaisesta hakuprosessista. Muistan sen sormet hikoiluttavan jännityksen ja tuskailun siitä, että mitä ne nyt siellä raadissa oikein hakee ja apua riitänkö minä. Tämän viilausprojektin aikana minun oli pakko palata myös oman silloisen hakutekstini pariin, sukeltaa niihin tunnelmiin. Tunteet ovat hyvin moninaiset. Tsemppauksen ja jännityksen lepatusta vatsan pohjassa toisen puolesta. Onnellisuuden ja ilon muisto siitä, kuinka itse pääsin. Harmitus siitä, kun kirjoittamisen opinnot jäivät kuitenkin kesken muiden opintojen vallatessa ajan ja paikan. Kaipausta kirjoittamisen pariin, siis muun kuin loputtomien esseiden. Vakaata harkintaa siitä, että hittolainen, haen vielä tulevaisuudessa uudestaan!

pikkunen

Venyttelen itseni sohvan pohjalta latomaan puita pönttikseen asti. Katsastelen ympärilleni. Karvapallot pyöriskelevät jälleen nurkissa, vaikka täällä on imuroitu pari päivää sitten. Kevään lisääntynyt valo paljastaa ikkunoihin lähmääntyneet nenien ja tassujen jäljet. Lattia kaipaisi moppausta, jota se ei ole viikkokausiin saanut käden kipsin takia – eikä vielä kipsin poiston jälkeenkään. Vapaapäivä olisi hyvää aikaa siivota, mietin. Mutta talo on hiljaa, mies nukkuu yövuorojaan, ja hiljaisena on talo pidettävä. Hirveen harmi. Jääkaapista löytyy pitsaa ja kasvissosekeittoa valmiina lämmitettäväksi. Olen sohva.