Voihan vatsa ja makkara

Tämä on ehkä viidessadaskuudeskymmeneskahdeksas kerta kun kirjoitan blogiin kyllästymisestä mystisesti kutistuneeseen vaatekaapin sisältöön, peilikuvaan ja plössähtäneeseen ulkomuotooni. Viisisataakuusikymmentäseitsämän kertaa olen myös julistanut aloittavani ihka uuden elämän ja keventelyn, ja yhtä montaa kertaa tämä julistus ja suunnitelman toteutus on painunut unholaan. No hei, täällä minä taas olen. Tällä kertaa en kuitenkaan yritä keksiä pyörää uudelleen. Lähdin siitä, että hei mitä jos söisit vähemmän ja liikkusit enemmän. Aatella.

Ostaa paukaisin crossarin ja se saapui yläkertaamme noin kuukausi sitten. Olin moisesta haaveillut enempi vähempi jo kauuuuuan, mutta en ollut halunnut sitä rojottamaan keskellä olkkaria. Nyt sitten sattui alennysmyynti vastaan ja mies armeliaasti lupasi antaa minulle tilaa valloitettaksi man cavestaan, joten tadaa kaupat tein. Minähän en siis todellakaan ikinä koskaan milloinkaan voisi kuvitella osallistuvani mihinkään ryhmäliikuntajuttuihin, meneväni salille ja uimahallit, huh, ne ne vasta arveluttavia onkin. Niinpä tällaiselle erakolle ja pohjimmiltaan liikuntavihaajalle tämä on (tai ainakin vielä tällä hetkellä on, hah) nappivalinta. En sen suuremmin ole asettanut tavoitteita tai vedä mitään ohjelmaa (paitsi pari kertaa testannut intervalliharjoitusta aloittelijalle ja saatana kuolin), vaan ajatuksena oli, että sen joka iltaisen netflixsohvallarötväilyn sijaan/lisäksi jos edes jakson parin verran vetelisi crossarin kyydissä. Tämä ajatus on toiminut. Näiden viikkojen aikana olen, viikon muusta ohjelmasta riippuen, sinnikkäästi sotkenut menemään 3-5 kertaa viikossa 30min-tunnin kerrallaan. Vastusta vaihtelen sen mukaan kun nyt sattuu hyvältä tuntumaan, ja kunnon hien olen hankkinut pintaan sekä makaronijalat ihan joka kerta. Olen suorastaan yllättynyt tästä innostuksesta ja kurinalaisuudesta. Vaikka välillä ajatus on tympinyt, niin olen silti tehnyt sen vähintään puoli tuntia. Ja vaikka olin aivan varma, että lakanatelineeksi koko hökötys päätyy kuitenkin, ei siitä ole vielä pienintäkään merkkiä.

88123666_274283016873165_1081900977667178496_n

Ruokapuolellakin olen onnistunut yllättämään itseni kurinalaisuudella. En vedä nälkäkuuria, tai mitään kuuria, vaan ihan vaan kiinnittelen huomiota annoskokoihin ja ruuan laatuun sekä ruokailurytmiin. Kasvista lisännyt runsaalla kädellä ja muuta tällasta perussälää. Olen myös pyrkinyt nappaamaan kiinni ja ymmärtämään niitä perimmäisiä juttuja, mitkä ruokailutottumuksissani mättää. Ne oli varsin helppo saada kiinni.

Ensinnäkään en ole koskaan ollut aamiaisen syöjä, vaan aamuni (aamupäiväni) alkavat ja jatkuvat pitkälti yli puolenpäivän kahvin ja tupakan voimin. Siitä rutinoituneena aamuilujumitukseni jälkeen uppoan päivän touhuihin (jotka sisältävät tätä nykyä lähinnä esseiden paukutusta) – ja niissä vierähtääkin sitten tuntitolkulla enkä muista tai malta syödä ollenkaan. Lopputulemana tietenkin sitten helvetinmoinen nälkäkiukku, huonot valinnat keittiössä ja rekkamiehen annokset. Nyt viime päivinä olen opetellut syömään edes jotain ennen kuin sukellan opiskeluun. Tosin tämän myötä olen myös huomannut, että jos syön jotain aamupalaksi laskettavaa, on minulla sitten jatkuvasti nälkä! Mitä ihmettä se sellainen on?! Jatkan kokeilua nyt joka tapauksessa, mutta mikäli aamupalan syöminen tarkoittaa tätä, niin mieluummin valitsen nälkäkiukun (ja ennakoinnin siihen järkevällä ruualla) kuin jatkuvan näläntunteen.

Toisekseen syömiseni painottuu iltaan, kuten pääteltävissä oli, ja rekkamieheilyn lisäksi ongelmana – tai haasteena – on se netflixsohvarötväily. Siihen kun olennaisesti kuuluu mussutus ja nassutus. En lähde itseltäni tätä kieltämään, koska sehän nyt vaan ON kivaa. Katsella sarjoja ja napostella. Mutta lähdin muuttamaan tätä parempaan. Osan jääkaappeiluista blokkaa crossailu. Loppuillan ja -yön osalta järkevöitin syömisiä. Ajoitan päivällisen iltaan ja siihen hetkeen kun voin upota sohvaan rentoilemaan. Viime aikoina päivällinen on käsittänyt saaveittain salaattia fetalla tai tonnikalalla tai huikentelevaisesti molemmilla jos päivän syömiset ovat jääneet liian kepoisiksi. Lisäksi olen jemmannut kaapin täyteen omppuja, mandariineja, tuorekurkkua ja porkkanoita, joita saa vetää mielinmäärin. Näillä saan täytettyä sen naposteluntarpeen mainiosti, ja fiksummin kuin viidennellä viipaleella juustometukkaleipää.

Tästähän on helppo vetää päätelmät siihen, että no kas kummaa ettei aamiaiset uppoa kun syön iltaisin tai kas kummaa, että iltaisin ravataan jääkaapilla kun aamut ja päivät menee huithapeloiden. Niii-in. Olen kuitenkin tullut siihen johtopäätelmään, että minun on aivan turhaa yrittää istuttaa itseäni siihen suositeltuun ruokailurytmiin, jonka painotukset ovat juuri toisinpäin. Mieluummin kuuntelen itseäni ja omaa rytmiäni (oli sitten kyse ruokailuista tai vaikka unirytmistä), kuin pyrin pakottamaan itseni johonkin määrättyyn muottiin. En usko, että pakottamisesta seuraisi mitään hyvää, tai siitä, että yrittäisi laittaa kerralla koko elämänsä uusiksi ja remonttiin. Annan siis rytmini olla sellainen kuin se on, mutta vaikutan muihin ratkaisuihin, joita kaupassa ja keittiössä teen.

Noin muutenkin, tällä kertaa, pyrin rentouteen ja armollisuuteen sekä normaaliin elämään. En vaadi itseltäni järkevyyttä kuin tavallisena arkena. En punnitse enkä mittaile enkä todellakaan laske kaloreita. Spessupäivinä, kuten mökkeilessä, tai viikonloppuisin saan tehdä ja syödä ihan tasan mitä haluan. Yleensä haluamiset, yllättäin, ovatkin sitten kaikkea rasvaista, suolaista, makeaa, epäterveellistä, alkoholipitoista, sikamaisen syntistä. Vastapainoksi kurinalaisuuteen saa olla totaalisen rai rai, ja niin muuten olenkin. Järkevänä pysyminen kuitenkin edellyttää sitä, että kotoa ei saa löytyä mitään herkkua. Itsekurini, vaikka kuinka tässä oloni parempi vointiseksi tunnenkin ja tiedän mitä se vaatii, on aivan käsittämättömän heikko, ja olen aina ihmetellyt tyyppejä, joilla on esimerkiksi herkkuhylly kotona. Siis mitä helvettiä, mun hyllyssä ei herkut säilyisi. Niinpä juuri nyt olen jännän äärellä. Kävimme tekemässä viikonloppuostokset, ja kauppakassista löytyy kaikkea kevyttä laatukamaa, kuten pitsaa, mozzarellatikkuja ja irttareita. Nyt ne kaikki herkut on täällä. Meillä. Kaapissa. Nassun ulottuvilla. Ja mies aka personal traineri aka orjavitunpiiskuri läks mökille ja jätti minut keskenäni herkkujen keskelle. Joten…

88150129_1612752002205121_8714376940074565632_n

Muuutta tällaista oman navan ympärillä pyörimisistä täällä siis tällä kertaa. Josko toi napaseutu tosta myös pikkuhiljaa pienenisi ja myöskin pyörimisen tarve vähenisi – toivoisin nyt lopultakin löytäväni sen ahaa-elämyksen ja elämänmuutoksen. Ettei aina tarviis palata samoja jälkiä takaisin siihen samaan saakelin viiteen (plus! se kuulkaa hemmetti kipusikapusi) kiloon, joka fyysisesti JA henkisesti hiertää.