Minä ja työt

Vuosi sitten syksyllä elin jännittäviä aikoja. Olin aivan totaalisen uuden edessä, sillä aina samassa synnyinkaupungissaan elänyt, opiskelu- ja työpolkua perusduunarina edennyt ja tavalliseen hiljaiseen arkeen kasvatettu ja kasvanut nainen, olinkin ottanut ja päässyt sisään yliopistoon vieraaseen kaupunkiin. Heitin tuolloin totutun pakan aivan sekaisin. Hankin solukämpän sieltä vieraasta kaupungista, ilmoitin irtisanoutuvani vakkarityöstäni ja koin päänsisäistä hullunmyllyahdistusta tulevasta etäsuhteilusta ja mahdollisista taloudellisista ja rakkaudellisista karikoista ennen kuin mikään oli vielä edes mihinkään muuttunut.

Mikään ei sitten muuttunutkaan. Syksyn ja alkuvuoden kurssit olivatkin suoritettavissa etänä, joten elelikin muuttumatonta arkea samoin kuin avoimessa opiskellessani. Ainoa muutos oli vakityön muuttuminen keikkahommiksi, mutta jatkoin siis siinä samassa työpaikassa kuin ennenkin, vain muuttuneella statuksella. Sitten tuli korona ja ei pelkästään kevät, vaan myös tuleva syksy, jatkaa samaa linjaa opiskelun osalta. Kimppakämppäni möllöttää paikallaan edelleen, mutta siinä yhden hengen pedissä parinsadan kilometrin päässä rakkaistani olen viettänyt vuoden aikana ehkä maksimissaan viikon, kaksi.

maisema1

Olisin siis vallan hyvin voinut jatkaa töissäni vakkarina vielä tämän vuoden. Mutta olen niin onnellinen siitä, että en ole jatkanut.

Muistan, kun silloin vuosia sitten, nimen kirjoittaminen toistaiseksi voimassa olevaan työsopimukseen tuntui lottovoitolta. Olin riemuissani, tanssahtelin työpaikan käytävillä ja pyöräilin superenergiapäissäni kotiin, kun tuo lappunen nenäni eteen silloin annettiin juuri yövuoron päätteeksi. Silti, juuri nyt, olen vielä onnellisempi keikkalaisena. Irtisanoutumispäätös oli yksi parhaimmista, mitä olen tehnyt. Totta kai se tuntui pelottavalta, jopa järjettömältä. Mutta minun kohdallani tämä ratkaisu on toiminut. Keikkaa on riittänyt enemmän kuin jaksaisi tehdä, ja samaan aikaan taustalla on se ihana, väreilevä vapaus valita.

Minä en ole työssäni mikään pro, en taatusti korvaamaton tai sellainen, joka voisi sanella työnantajalleen ehtoja. Älkää siis tulkitko tätä ylimieliseksi henkseleiden paukutteluksi. Mutta tuon päätöksen jälkeen, tämän vuoden aikana, olen herännyt siihen, että voin sanella ehtoja itselleni. Minä voin, ja saan, ajatella omaa hyvinvointiani. Minä voin laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Työmarkkinat ovat totta kai muuttuneet, ja jatkavat muuttumisestaan, koko ajan ja harvempi nykyaikana pysyy samassa paikassa kaikki työvuotensa. Mutta minusta tuntuu, että ainakin minun sukupolveni on vielä kasvatettu siihen ideaaliin, siihen ajatus- ja arvomaailmaan, että kun vakituisen työpaikan saat, niin siinä sitten pysyt hamaan tappiin saakka ja muistat myös olla ikuisesti kiitollinen osastasi. On siis aika ihanaa ja hauskaa huomata, että olenkin alkanut irtautua näistä (alitajuisista) odotuksista ja normeista. Hoksannut, että asiat voi handlata ja (työ)elämäänsä elää muillakin tavoin. Ja että sehän itse asiassa on se uusi normi!

maisema2

Tiedän, että voi olla mautonta rallatella täällä omaa hyväosaisuuttaan näinä aikoina, kun koronakurimus on iskenyt pienyrittäjiin ja työttömyys leijuu uhkana yhden jos toisenkin yllä (tai on iskenytkin). Tiedän myös, että jonain päivänä se voi olla myös minun osani. Voi olla, että joskus kirjoitan tänne itkunsekaista postausta siitä, kun töitä ei saa vaikka kuinka haluaisi ja kaurahiutalepurkin pohja häämöttää. Kaikki sympatiani on kyllä heidän puolellaan, joille työ ei ole omasta valinnasta kiinni. Olen itsekin kuitenkin matalapalkka-alan nainen, ja aikoinaan myös sossunluukulla asioinut.

Olen vain kiitollinen siitä, millainen minun elämäntilanteeni on juuri nyt.

4 vastausta artikkeliin “Minä ja työt”

  1. Aina jollain on huonommin, silti saa valittaa ja hehkuttaa kun on aihetta!

    Itsehän en ole koskaan ollut vakiduunissa, mutta toisaalta se on ollut myös onni. Huonosta työpaikasta olen tiennyt pääseväni pois tietyn ajan kuluttua. Toisaalta, niihin ihaniin en ole saanut jäädä vaikka olisin niin mielelläni tehnyt. Avustajana töitä on tietyssä paikassa joskus vain tietyn aikaa. Mutta, olenpahan nähnyt erilaisia paikkoja! 😄

    Toki haaveilen siitä, että joskus löydän vielä paikan jossa viihdyn ja saan pysyä. Tai että työllistän itse itseni. 😁

    Liked by 1 henkilö

  2. Oi, ihana Pia . Kyllä täti -ihmisellä ihan lämpimästi läikähti jossain rintalastan alla. Muista niin sen tunteen kun kerroit opinnoista ja se into ja palo siihen mitä kaikkia mahdollisuuksia on. Nyt on sinun NORMI JA ARVOMAAILMA juuri se mitä teet itsesi ja hyvinvoinnin eteen , ei sitä kukaan saa määrittää sinun puolesta.
    Carpe diem!
    t. Toinen vakituisesta työstä irtisanoutunut ja entiseen työhön palannut

    Liked by 1 henkilö

  3. Kyllä oma hyvinvointi on tärkeää ja siihen tulee panostaa! Eli hyvä sinä. Jokainen päätös on oikea ja mahtavaa, että seuraat unelmiasi opiskeluiden saralla. Joskus sitä odottaa, että asiat muuttuisivat sormia napsauttamalla, mutta eeii, se on prosessi. Toki uusi paikkakunta ja uudet kuviot auttavat, mutta itse olen huomannut, että varsinainen muutos tapahtuu pään sisällä. Päivääkään en kadu, että uskalsin muuttaa Teneriffalle ilman työtä tai asuntoa. Ja sillä tiellä ollaan, muutoksen tiellä.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s