Kilot lähti, liikunnan ilo jäi

Elämäni soljuu, tai pitäisikö sanoa pyrähtelee, edelleen liikkumisen ilon ja kasvisten täyttämän jääkaapin viitoittamaa tietä. Intoni liikkua on vimmaista, intohimoista, tunnen etenkin joka päiväiseen kävely/hölkkälenkkiin lähestulkoon kipeää tarvetta. Aivan käsittämätöntä. Ja jos sataa, tuijotan ikkunasta kiukkuisena ulos, märisen etten pääse, ja sitten lähden kuitenkin. Onneksi ensi viikolla pääsen isompien valikoimien äärelle katsastelemaan paremmin syksyyn ja talveen sopivaa vaatetusta. Vaikka sateessa uitettu koira -henkinen lenkki onkin kotiin tultua varsin virkistävä kokemus, niin ei se kuitenkaan mitenkään miellyttävää ole, ja tuskin pidemmän päälle toimisi.

Laitoinkin Facebookissa kavereille tiedustelua, että olisiko heillä suosituksia varusteista. Sain läjäpäin vastauksia. Yllättävää, kuinka paljon liikunnaniloisia ihmisiä lähipiiriini kuuluukaan, kun itse on aiemmin iloinnut lähinnä sohvan nurkasta, punaviinistä ja jostain, ihan sama mistä, rasvaisesta ja suolaisesta. Toki iloitsen minä niistä  edelleen, ja sallin kerran – tai kahdesti jos nyt yllättäviä kutsuja tulee – viikkoon itselleni päivän, jolloin saan mässätä ja viinistellä just mitä tahdon ihan just niin paljon kuin tahdon. Olen kuitenkin tehnyt hämmentäviä havaintoja. Ensinnäkin esimerkiksi mozzarellatikut, jotka ovat aiemmin olleet intohimoni, maistuivat aivan järkyttävälle sonnalle. Toisekseen minun vatsani ei jaksa enää vetää niin paljon, kuin suu haluaisi. Ja kolmanneksi kaataessani lisää viiniä lasiin jään kiinni sellaisista ajatuksista, kuin ”voinkohan vielä ottaa vai onkohan huomenna krapula” tai ”en kyllä halua krapulaa, haluan lenkille” tai ”onpas kello jo paljon, täytyy kohta käydä nukkumaan, että jaksan huomenna liikkua”. Olen siis mennyt aivan pilalle.

Ai niin ja ”kellon oleminen paljon” tarkoittaa siis, että kello on jotain noin kymmenen tai yksitoista illalla. Rytminikin on heittänyt itsestään itsensä ympäri elämänmuutoksen myötä, en sitä siis ole muuttamalla muuttanut, tai ainakaan suonut ajatusta mihinkään aktiivisiin rytminmuutostöihin.  Kun aiemmin klo. 22-23 oli minulle erittäin aktiivista aikaa ja ilta vasta nuori ja vastaavasti nukuin pitkälle puoleenpäivään tai yli, minä nykyisin haaveilen nukkumaan menosta jo noin klo. 21 ja herään – vaikka ei olisi edes mitään varsinaisia kellotettuja menoja – aamuisin yhdeksän maissa. Että ding dong.

Viinistä puheen ollen, tässä eräänä iltana toisen viinilasillisen jälkeen googlasin onko kylällämme personal traineria. Selvisi, että on, mutta onneksi suljin ikkunan nopeasti. En sano enää mihinkään ei koskaan, sillä tämä kesä ja syksy osoittaa minun olevan varsinainen takinkäännönmestari. Kaikenlaiset saleilut joka tapauksessa menevät hyvin lähelle sitä ei koskaan -kategoriaa, ja päätin unohtaa moisen viinipäisyyssekoilun. Muutama päivä sitten puolestaan, ilman viiniä, googlasin kylämme uimahallin. Olen käynyt uimassa uimahallissa viimeksi ehkä noin kaksikymmentä vuotta sitten. Uimahallit ja salit menevät lähes samaan hrrrh-luokkaan, mutta uimahalli ei niin voimakkaasti. Selvitin, että se aukeaa kukon pieraisun aikaan ja siellä todennäköisesti törmäisi lähinnä iloisiin eläkeläisiin – jos niihinkään. Aloin suunnitella. Jos vaikka kerran pari viikossa pyöräilisi sinne aamuvarhain, kävisi uimassa, söisi hallin kahvilassa aamiaista ja pyöräilisi takaisin kotiin. Kuulostaisi kivalta, eikö? Ja tehokkaalta? Matkaa pyöräillen sinne kertyisi noin 16 kilometriä yhteensä, ja aloittajaräpiköijälle jokin puolen kilsan rauhallinen uinti olisi jo hieno homma. Googlasin myös kahvilan tarjonnan (koska ruokahan se on aina mielessä) ja sieltä saisi aamiaiseksi smoothieta, hedelmää, täytettyjä herkkuja ruisleivästä croissanttiin (ja iso plussa siitä, että esimerkiksi leivät ovat oman kylän leipomossa leivottuja). En sano, että suunnitelmat toteutuisivat koskaan, mutta tällaista tällä hetkellä mun päässä liikkuu seuraavaksi aluevaltaukseksi, kun juoksemisen aloitus (jota en muuten myöskään koskaan uskonut pystynyt tekemään) sai minut eräälläkin lenkillä melkein oksentamaan vain kerran. Lisäksi tämän suunnittelu ja haaveilu on turvallista, sillä ainakin toistaiseksi uikkarini ovat mökillä, joten vielä ei tarvitse tehdä asian eteen konkreettisesti mitään.

Liikunta siis näyttää tulleen elämääni jäädäkseen. Siihen liittyvä, ja ylipäänsä yhtään millekään alkusysäyksen antanut laihistelu, puolestaan eteni myös mainiosti. Viiden päivän mehupaasto onnistui juuri niin kuin sen tavoitteeksi asetin – sain tiristeltyä kehostani viimeiset tavoitekilot. Paasto tipautti kyllä lukemat alle sen kesän alussa asettamani tavoitteen, mutta odotetusti lähti myös takaisin nousuun kun aloin jälleen syömään normaalisti. Sain kuitenkin stopattua nousun pariin kiloon ja myös pysynyt siinä tämän pari viikkosen, mitä paaston lopetuksesta nyt on aikaa. Toisin sanottuna olen nyt saavuttanut asettamani tavoitteen ja kiloja on lähtenyt yhteensä kahdeksan.

Minulle  sanottiin, että en saa enää laihduttaa. Se oli ihanasti sanottu. Ja en oikeastaan enää laihdutakkaan. Nyt agendana on terveellisten elintapojen ylläpito, kunnon parantaminen, kestävyys, ehkäpä jos jonkinlaista lihasvoimaakin saisi kroppaansa kerättyä. Pakattua löllöosat tiukemmin. Olen niin onnellinen niistä tuloksista ja muutoksista kropassa, joita oon tähän saakka saavuttanut. Pinnallisista syistä tämä kaikki lähti liikkeelle ylipäänsä. Mutta ERITYISEN ONNELLINEN olen siitä mitä tämä kaikki on tehnyt minun mielelleni. Rakastan tätä energisyyttä! Rakastan itseni haastamista. En osannut yhtään odottaa sitä, kuinka upeat pöhinät liikunta voikaan saada aikaan ja että minä koukuttuisin siihen!