Myyrämoodi

Olen kaivautunut niin vahvasti kotiin ja omiin pieniin ympyröihini, että olo alkaa muistuttaa myyrää. Myyrämäisyyttä lisää myös se, että kotona olen ripotellut pieniä valonlähteitä ja kynttilöitä sinne tänne – isompaa kattovaloa läväytetään päälle vain pakon edessä. Varsin hämäränhyssyistä elämää siis, niin pään sisä- kuin ulkopuolella.

Pään sisäpuoli etenkin kohtasi tänä vuonna marraskuun vajoamalla jälleen vanhoihin huonoihin tapoihin. Liikunta ja ulkoilu jäi, kasvisten ja järkevän ateriarytmin sijaan ravinnontarpeeni tyydyttivät lähinnä juustot, suolakeksit, viinirypäleet ja pakastepitsat ja välillä rikastutin ruokaympyrääni punkulla. Marraskuun vaihtuessa joulukuuhun ei tilanne ole paljoa parantunut, ja esimerkiksi viimeiseen viikkoon ei opiskeluhommat ole edenneet juuri suuntaan tai toiseen. Nukun ja valvon miten sattuu, mikään ei huvita ja kaikki on ihan plääh.

Toisaalta ei onneksi pelkkää huonoakaan. Marraskuussa vietetty pari viikkonen Kuopiossa oli opiskelun näkökulmasta loistavaa aikaa. Johtuen ehkä lähinnä siitä, että siellä pienessä putkassa yksin tuntemattomassa kaupungissa tuntemattomien ympäröimänä ei mitään muuta elämää ollut, kuin opiskella päivät ja juosta lenkillä illat. Sain hirvittävän paljon aikaiseksi ja siivottua marraskuun ja joulukuun osalta lukuisia deadlineja syrjään. Niinpä siinä mielessä ei varsinaisesti haittaa tämä viikon kestänyt luuhailu, sillä mitään kirjoittamista vaativaa ei tämän syyslukukauden osalta enää ole. Ihan hyvillä mielin on siis voinut ottaa vähän lepoa, vaikka hieman se silti takaraivossa jäytääkin.

Ehkä tästä kaikkinaisesta väsymisestä, apatianpoikasesta ja pitkästä irtiotosta kotijutuista johtuen minuun onkin iskenyt jokseenkin harvinainen tipetitiptap ja pesänrakennusvimma. Olen siivonnut kaappeja ja vinttiä (jälleen, en ymmärrä miten sieltä aina vaan löytyy kaikkea turhaa?!) ja laittanut tavaraa myyntiin ja lahjoitukseen. Samaan aikaan olen ostanut kaikenlaista jouluhöpsykkää, niin kuin kynttelikköä, paperitähteä ja ensimmäisen joulukukankin keittiön ikkunalle. Sekä ilmoittanut miehelle, että tänä vuonna haluan joulukuusen. Vaikka tulenkin olemaan joulun ajan yövuoroissa, niin pää ja tämä kaiken nielevä pimeys tuntuu nyt kaipaavan kovasti kodin järjesteltyä ja tunnelmointia.

Nyt kahtena päivänä olen lopulta saanut itseni uloskin. En nyt vielä voi sanoa, että liikunta olisi taas aaahhh niin ihanaa ja virkistävää ja parasta, niin kuin sen vielä kesällä ja syksyllä koin. Kahvakuulat ja hulavanne jatkavat edelleen pölyn keräämistä ja näin. Mutta olen niin iloinen siitä, että askel on kuitenkin taas otettu, vaikka lähtemisen vaikeus on jotain sanoinkuvaamatonta. Mutta kuten veljeni minulle pari viikkoa sitten sanoi: lenkin jälkeen ei koskaan harmita, mutta lähtemättömyys harmittaa. Ja se on totta se. Lisäksi nyt pääsin testaamaan uudet Icebugin nastajuoksukengät, ja OOH NE ON NIIN MAHTAVAT. Ensinnäkin ne on todella kepoiset jalassa ja toisekseen, mikä siis tärkeintä, ne pitävät todella hyvin. Olen nyt juossut niin lumella kuin myös ylittänyt liukkaita sileäksi jääksi hinkkautuneita autoteitä, ja kertaakaan ei ole tarvinnut pelätä jalan lipsuvan.

Pienin askelin siis olen päättänyt nousta täältä marraskuun mielen ja aktiivisuuden matalaksi vetämästä suosta. Onhan se niinkin, että joskus tarvitaan lepoa ja rauhaa, vetäytymistä ja kunhan vaan olemista. Mutta liian pitkälle venyessään se ei ole hyvä. Suloinen joutilaisuus muuttuu ilon syöväksi monsteriksi. Eilen viskasin wokkivihanneksi pannulle, tänään juoksin. Ehkä huomenna jo aukeaa tenttikirja?