Onks täällä ketään?

Hnnnggghghh. En viitsi edes selata yhä harvenevia postauksiani taaksepäin, mutta veikkaan itseni lupailleen enempi vähempi jokaisessa, että nyt kuulkaas lähtee taas kirjoittelu uuteen nousuun. No, ei oo lähteny. En ymmärrä mikä tässä nyt näin mättäilee, kun kirjoittaminen kuitenkin on kivaa ja siitä ainakin aiemmin on nauttinut tosi paljon.

Ehkä se on iskenyt jokin kriittisyys? Sellainen, että no hei, mitä minulla muka on annettavaa mihinkään? Instastorytkin, joita ahkerasti päivittelen, kiertää samaa kehää päivästä toiseen. Aamukahvi, opiskelu, lenkki, märinää jostain, kalenterikuva, kissan nenä. Toisaalta, tuota samaa luuppia ihmiset kuitenkin käy katsomassa, joskus kommentoimassa ja reagoimassakin, että jokin kai sitä sitten tavallisuudenkin perään vetää. Ja toisaalta, en ole koskaan väittänytkään olevani mikään vaikuttaja, tai pyrkiväni siihen, että enpähän tiiä mistä tämäkin itsekriittisyys nyt taas kumpuaa.

Että ehkä sitä pitäisi vain todeta, että hei minä olen tavallistakin tavallisempi tyyppi, ja vedän tavallisuuden erinomaisen hyvin! Kippis tylsyydelle ja arjelle! Kippis sille, että aamuni alkavat aina mustalla kahvilla, kippis makaronilaatikolle, kippis tuulipuvulle, kippis imurille ja omenan tuoksuiselle tiskiaineelle. Kippis viidennellekymmenelle kuvalle kissan vaaleanpunaisista anturoista (ei voi olla liikaa niitä, eikä neniä) ja sille, että puen kukkamekon ja vedän rajaukset silmiin ihan vaan siitä ilosta, kun naapurissa kippistellään punkulla ja ei tiedetä mitään trivialista.

Eli onks täällä hei enää ketään? Jos on, niin ihanaa, ja lupaan, ettei jatkossakaan tapahdu mitään järisyttävää.