Kahvakuulia ja loputtomia kilometrejä

Kirjoittelin viime syyskuussa siitä, kuinka kilot lähtivät, mutta liikunnan ilo jäi. Minua somessa seuraavat ovat taatusti huomanneet, että oi voi, sitä iloa totisesti pukkaa joka tuutista. Marras-joulukuussa oli notkahdus, oikeastaan aika odotetustikin. Se aika vuodesta on ollut minulle aina vaikeaa ja tahmaista. Mutta vuoden vaihtuessa ilo ja tekemisen meininki jälleen löytyi, ja on kiihtynyt entisestään. Tyrskähdin ääneen, kun eräskin tituleerasi minua instastoryssaan ”meidän sporty girliksi”. Se tuntui aivan pöhköltä. Minä? Sporty? Vaikka tämä hurahdus on tosiaan kestänyt jo todella kauan, ja vaikka liikunta on asettunut olennaiseksi ja tärkeäksi osaksi arkeani ja kaikkea tekemistäni, niin silti identiteetti tuntuu yhä edelleen sohvaperunalta eikä sportylta. On siis jotenkin vaikeaa, yhä edelleen, käsittää itsekään, että mites tässä näin pääsi käymään.

Vaikka olenhan minä hyvänen aika liikunnallinen, ja uskallan väittää olevani vielä erittäin aktiivinen sellainen. Todella yllättävästi, eli ei, kirjaan ja seuraan myös tämän elämänalueeni suorituksia. Liikuntaa kertyy mittariin päivittäin 1,5h-2h. Että ei se nyt ihan sohvaperunalta kuulosta. Toki, niin kuin jo aikaisemminkin kerroin, ei tämä kaikki ole superhyperaktiivista liikettä, vaan pitää sisällään myös kehonhuoltoa ja venyttelyä sekä yin joogaa tai flow joogaa fiiliksistä riippuen. Toisaalta, kehonhuolto on todella tärkeää ja muuttuu vain tärkeämmäksi mitä enemmän liikkuu, joten ei sen osuutta tule myöskään vähätellä.

Erona syyskuisiin meininkeihin nyt tämä vuosi on mennyt osin ohjattuna nettivalmennuksena. Tammikuun alusta saakka olen ostanut valmennusta, josta saan viikottaiset ohjelmat sekä treenipankin käyttööni. Seuraan annettua viikko-ohjelmaa suht tarkkaan, tai jos juuri ohjelmaan merkattu treeni ei kiinnostele, niin valkkaan sitten pankista jonkin muun tilalle. Kaikennäköistä extraa tulee myös treenipankista tehtyä viikon mittaan. Nämä ovat siis nimenomaan lihaskuntotreenejä, joko kahvakuulaillen ja/tai kehonpainolla. Sekä vaihdellen milloin yläkroppaa, milloin alakroppaa ja milloin koko kroppa kerralla. Lihaskuntotreeniä teen nykyisin neljä kertaa viikossa, ja näillä kerroilla teen myös erikseen omat sarjat täsmäiskuna corelle, ja joutopäivinä myös hula pyörii edelleen. Viikkoon mahtuu myös paljon aerobista liikuntaa kävellen ja crossaillen, ja nyt kevään hiipiessä on myös juoksujalkaa alkanut vipattaa. Olen niiiiiin onnellinen siitä, että hoksasin ottaa mukaan ihan oikeaa valmennusta. Tämä auttoi saamaan tekemiseen rytmiä, monipuolisuutta ja kokonaisvaltaisuutta. Ja on niin ihanaa kun on alusta loppuun saakka ohjatut videot, niin ei tarvitse itse kuin keskittyä tekemiseen.

Mitä kiloihin tulee, niin niitä en oikeastaan jaksa enää edes miettiä. Ainakaan mitenkään aktiivisesti. En muista kirjoitinko täällä vai avauduinko muualla, mutta yhdessä vaiheessa pahoitin mieleni astuessani vaa’alle, ja tuolloin totesin, että mikähän helvetin järki. Miksi pahoittaa mielensä numeroista, jos olo on hyvä, vaatteet eivät kiristä, elämä tuntuu ihanalta? Miksi mennä tieten tahtoen riskeeraamaan se saavutettu hyvä, ja kokea itsetunnon ja itsevarmuuden notkahdusta noin naurettavasta syystä? Tuolloin vannoin, että vaaka lähtee helvettiin meidän kodista. No, ei se lähtenyt. Mutta pitkän pitkän aikaa olin visusti sille astumatta. Nyt, olisiko viikko sitten, päätin nousta sen vempeleen päälle. Tunsin oloni littanaksi ja hoikkeliiniksi. Vaaka näytti paria kiloa enemmän, kuin mitä ennen treeniminän syntyä, kun tunsin oloni littanaksi ja hoikkeliiniksi. Ja arvatkaa mitä tapahtui? EI MITÄÄN NEGATIIVISTA. Katsoin vaakaa. Katsoin alastonta itseäni peilistä. Ja totesin, että baby. Se on lihasta.

Minä olen turhamainen ja voin aivan auliisti myöntää, että kyllä tämän kaiken tekemisen suurimpana motivaattorina ovat ulkonäölliset syyt. Vasta toista paikkaa pitää sitten terveydelliset tai hyvinvointiin liittyvät seikat. Mutta, kuten vaikka vaakatarina kertoo, niin kyllähän tämä on ehdottomasti tehnyt hyvää myös mielenterveydelle ja henkiselle hyvinvoinnille. Kropan muokkautumisen lisäksi olen myös e r i t t ä i n tyytyväinen siihen, kuinka voimatasoni ovat nousseet. Edelleen olen joo rimpula, mutta vahvuutta minuun on omasta mielestäni tullut lisää kuitenkin. Ei esimerkiksi parin päivän puusavotat tuntuneet mökillä miltään, ja lumikenkäily paikoin syvästikin upottavassa ylämäessä ilman sauvojen tuomaa lisävoimaa ei kaatanut minua kiukuttelevana ja voipuneena hankeen x-asentoon.

Nyt, kun yhtenä tavoitteena olen saavuttanut näkyvät vatsalihakset (ainakin kovasti pinnistellen ja hei, mietin jo teininä miten coolit ne ois nii eihän tässä menny ku kakskytä vuotta) ja joiden muokkaus toki edelleen jatkuu, niin seuraaviakin välitavoitteita on jo asetettu:

  • leuanvetotangon selätys (jos ees viisi tämän hetkisen hyvällä tahdolla lasketun kahden sijaan?)
  • juoksu (meniskö syksyyn mennessä kymppikilsa?)

Eiku etiäpäin!