Minun tarinani lähisuhdeväkivallan uhrina

Yksi kevään kursseista käsitteli lähisuhdeväkivaltaa ja sen ammatillista kohtaamista. Heittäydyin tehtävään mukaan omalla persoonallani, omista kokemuksistani käsin, tosin totta kai peilaten niitä teoriaan ja muuhun tieteelliseen jargoniin. Tämä kuitenkin herätti halun ja tarpeen jakaa oma tarinani myös teille. Postaus on todella pitkä, mutta silti kaikkea tärkeää jää varmasti sanomatta. En tiedä mitä tarinani kertomisella haen. Ehkä minulla on tarve käydä tämä läpi vielä kerran? Ehkä toivon, että avoimuudella pystyisin auttamaan jotakuta muuta? Antamalla kasvot sille mitä suljettujen ovien ja päälle liimattujen hymyjen takana tapahtuu.

Tähdennän kuitenkin, että kokemuksistani lähisuhdeväkivallan uhrina on jo viitisentoista vuotta aikaa ja olen ne saanut käsiteltyä sekä hyväksynyt sen osaksi historiaani. Lisäksi kokemuksieni jälkeen olen saanut elää turvallisessa, rakastetussa, hyväksyvässä ja toisen sekä omat rajani tunnistavassa ja niitä kunnioittavassa ympäristössä.

Väkivallan tekijä oli silloinen poikaystäväni, jonka kanssa seurustelin pari vuotta. Jälkeenpäin ajateltuna minusta tuntuu, että väkivalta oli olemassa suhteessamme jo heti alkumetreiltä lähtien, en vain tuolloin tunnistanut sitä. Se ilmeni esimerkiksi puhelimeen ja viesteihin vastaamattomuutena, elin jatkuvassa epätietoisuudessa siitä missään mennään ja mitä seuraavaksi tapahtuu ja muun muassa sivumennen heitetyissä vertailuissa minun ja ex-tyttöystävien välillä, heidän edukseen tietenkin ja usein liittyen ulkonäkööni, painooni tai asioihin, joita halusin tai en halunnut seksissä. Tässä kohtaa mainittakoon, että olin hyvin hoikka nainen tuolloin, mutta suhteen loppupuolella painaessani enää häthätään viisikymmentä kiloa ja xs-kokoisten vaatteiden lököttäessä päälläni olin hänen silmissään edelleen liian iso. Väkivallan muodot lisääntyivät, monipuolistuivat ja raaistuivat ajan kuluessa. En koskaan saanut turpaani, mutta minua ammuttiin kuulapyssyllä jalkaan, kun riidan päätteeksi olisin halunnut lähteä hänen asunnolta kotiini. Myös riuhtomista ja retuuttamista tapahtui silloin tällöin vastaavissa tilanteissa. Pääasiassa kaikki fyysinen tapahtui neljän seinän sisällä muiden näkemättömissä. Kerran hän heitti minut kuitenkin festareilla maahan, koska olisin halunnut jo lähteä majapaikkaan. Kukaan ulkopuolinen ei puuttunut tilanteeseen. Toisaalta, jos olisi puuttunut, niin olisin varmasti häätänyt hänet pois ja kertonut kaiken olevan oikein hyvin.

En ollut edes tajunnut, kuinka taidokkaasti hän oli eristänyt minut ystävistäni ja perheestäni. En tavannut juuri koskaan ketään muita, mutta en pitänyt sitä silloin mitenkään kummallisena. Hän varasteli minulta koruja ja muuta vähänkään arvokasta, sekä käytti pankkikorttiani niin halutessaan, koska olin rakastuneena kertonut hänelle pin-koodini. En saanut nukkua halutessani, jos hän oli jostain syystä sitä mieltä. Hän valvotti minua kuuntelemalla musiikkia lujalla ja kerran heräsin järkyttävään yskänpuuskaan – minun nukkuessani hän tökkäsi nenääni jotain pulveria, joka sai minut yskimään ja suunnilleen haukkomaan henkeäni. Tein tuolloin henkilökohtaisen avustajan töitä alle kymmenen tuntia viikossa. Sekin oli hänelle liikaa. Sitäkään aikaa en olisi saanut olla omillani, täysin hänen ulottumattomissaan. En kuitenkaan luopunut työstäni. Olen myös onnellinen siitä, että en koskaan myöskään luopunut omasta asunnostani. En kuitenkaan koskaan ollut täysin vapaa liikkumaan niin kuin halusin, viipymään omalla asunnolla ”liian pitkään” tai poistumaan hänen luotaan. Kuulapyssykerta oli ainutkertainen, mutta muita lievempiä kontrollointitapoja oli muun muassa mykkäkoulu, kylmyys ja haistattelu. Hän myös petti minua muiden naisten kanssa lukuisia kertoja suhteemme aikana. Annoin aina anteeksi, vikahan oli kuitenkin oltava jollain tapaa minussa. En edes muista mitä kaikkea koin, mutta kaikki tämä kerrottu ja monet muut asiat päälle olivat minulle ihan normaalia arkea. En osannut kyseenalaistaa juuri mitään mitä minulle tehtiin tai miksi.

Sairastuin vaikeaan masennukseen ja keskivaikeaan ahdistukseen. Halusin päästä kaikesta irti, ja lopulta yritinkin – oman käden kautta. Se herätti minut. Ymmärsin, että ei asioiden kuulu olla näin. En hakenut koskaan apua ammattilaiselta (väkivaltaan siis, siitä en puhunut vaikka kaikesta muusta puhuinkin), mutta lopulta kerroin kahdelle kaverilleni millaista elämää elän. Heidän tuellaan pääsin irti. Muistan lopullisen eron hetken ja viimeisen kohtaamisemme todella tarkasti. Olin viemässä kahden kaverini kanssa miehen tavaroita asunnoltani hänelle. Halusin päästä niistä välittömästi eroon, sillä en halunnut hänellä olevan minuun enää mitään otetta, ei mitään tekosyytä, jonka varjolla hän voisi olla minuun yhteydessä. Rappukäytävässä (typerästi) päätin kuitenkin vielä jäädä hänen kanssaan kahdestaan hetkeksi juttelemaan. Kaveri lupasi odottaa alakerrassa. Kaverini poistuttua mies hurjistui, tarrasi takkini rinnuksesta kiinni ja painoi minut selkä seinää vasten aivan alaspäin menevien rappujen reunalle. Takkini napit lentelivät irti ja kolisivat pitkin rappuja. Isäni oli kuollut alle vuosi aikaisemmin tapaturmaisesti kaatumalla raput takaraivolleen. Mies piti minua rinnuksista kiinni ja sanoi jotenkin niin, että muistatko miten isällesi kävi, ja katsoi virnistäen minua ja rappusia alaspäin. En tiedä mikä minussa silloin naksahti. Ehkä tämä oli niin oksettavaa ja julmaa, että aivoni vain kerta kaikkiaan lakkasivat toimimasta tai totesivat, että tappakoot. Tiedän, että tämä kuulostaa elokuvamaiselta ja kliseiseltä, mutta näin siinä oikeasti kävi: katsoin häntä silmiin, siinä seinää vasten pusertuneena, ja lausuin vain hitaasti, että minä en enää pelkää sinua. Mies tuijotti minua typertyneenä, päästi irti ja painui asuntoonsa. En kohdannut häntä enää koskaan uudestaan.

Minä en enää pelkää sinua tuli suustani spontaanisti, ja vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt millaisessa jatkuvassa pelossa olin elänyt kaiken aikaa. Muistan, kuinka syytin itseäni. Kuinka haukuin itseäni typeräksi. Olin pitänyt itseäni aina hyvin itsenäisenä ja vahvana naisena, joten oli todellinen shokki herätä siihen, että millaiseen jamaan olin itseni päästänyt ja millaista kohtelua ensinnäkin ottanut vastaan ja toisekseen vieläpä kokenut, että olen juuri sellaisen kohtelun ansainnut. Vasta myöhemmin ymmärsin, että tekijä oli niin taidokas, niin hurmaava ja niin manipuloiva, etten vain kerta kaikkiaan ymmärtänyt mitä tapahtuu ennen kuin olin kuin kärpäsenä hämähäkin verkossa. Pala palalta hän murensi itsetuntoni ja itsevarmuuteni, vei vapauteni ja elämäni, ilman, että edes huomasin.

Oma kokemukseni ei toki, onneksi, kestänyt paria vuotta kauempaa ja väkivaltakin voisi olla vielä raaempaa (ainakin fyysisesti, henkinen nujerrus oli kyllä parasta A-luokkaa), niin siitä huolimatta koen kokemuksen tuovan lisäymmärrystä väkivallan kokijoita kohtaan ja etenkin ymmärrystä siihen, miksi avun hakeminen ja lähteminen voi olla niin vaikeaa. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia ja yksiselitteisiä kuin ne ulkopuolisen silmin näyttäytyvät. Uhri sokeutuu omalle elämälleen ja siinä tapahtuville asioille, ja muiden epänormaali on hänelle aivan normaali. Lähisuhdeväkivalta käsitteenä on neutraali, ja neutraalisuus edesauttaa toivottavasti siinä, että väkivallan uhrin on sukupuolestaan riippumatta helpompaa hakeutua avun piiriin. Neutraalisuus myös jättää tilaa sille, että sukupuolesta riippumatta kuka tahansa voi myös olla väkivallan tekijä. Neutraalius hälventää leimaantumista sekä leimaamista, ja toivottavasti myös edesauttaa avoimuutta ja ymmärrystä väkivallasta käytävän keskustelun ympärillä. Toisaalta neutraalisuuteen tulee suhtautua varovaisesti ja sitä kyseenalaistaen – väkivaltaa itsessään tekona ja ilmiönä ei tule neutralisoida.

On kiinnostavaa huomata, että muistot eivät kuitenkaan nouse kivuliaina tai ahdistavina mieleen, vaan pystyn tarkastelemaan kokemaani ikään kuin ulkopuolisen silmin. Koska en siis koe millään tavoin traumatisoituneeni kokemuksestani, niin ehkä minussa sitten on sitä kuuluisaa resilienssiä. Traumatisoitumisessa on kyse muun muassa ”toistuvista ja kasautuvista fyysisen, seksuaalisen tai emotionaalisen väkivallan kokemuksista”. Vaikka kokemukseni pitävätkin sisällään kaikkea tätä, eivät ne kuitenkaan ole vaikuttaneet esimerkiksi ihmissuhteisiini, turvallisuuden tunteeseen tai luottamukseen muita kohtaan, ja elän ihan tavallista parisuhde-elämää kinasteluineen kaikkineen.

Kaikki eivät kuitenkaan ole näin onnekkaita, tai jos vaikka olisivatkin, niin resilienssin huomaan ei kuitenkaan voi täysin tuudittautua. Ei meistä kukaan ole kivestä tehty. Joten hei sinä, jos olet lähisuhdeväkivallan uhri, niin hae apua. Muista, ettei väkivalta ole sinun vikasi. Olet tärkeä ja arvokas itsenäsi, vaikka kuka sanoisi mitä. Kerää voimiasi sen verran, että haet apua. Apua haettusi saat voimaa muilta. Et ole yksin. Lähteminen ei välttämättä onnistu ekalla, tokalla tai viidennelläkään kerralla. Sinun ei tarvitse hävetä sitä. Ole vain rohkea ja yritä uudestaan. Sinusta otetaan koppi joka kerta. Elämäsi on sinun. Kehosi, mielesi ja ajatuksesi ovat sinun. Rajat ovat ehkä hälvenneet, nujerrettu, muhjuiset ja sotkuiset. Hae apua, niin ne voidaan piirtää uudelleen. Ja hei sinä, jos olet lähisuhdeväkivallan tekijä. Samat sanat sinulle. Hae apua. Sinäkään et ole paha. Sinäkin olet ihminen, tärkeä ja arvokas. Mutta tekosi ovat. Ole avoin, rehellinen, kanna vastuusi ja puhu asioista niiden oikeilla nimillä. Sinäkään et ole yksin. Kaikkeen on syynsä. Syyt eivät ole uhrissa, ne ovat sinussa. Tarvitset apua, jotta voit käsitellä ne syyt, joiden vuoksi toimit niin kuin toimit ja jotta voit muuttaa käytöstäsi. Hae apua. Sinustakin otetaan koppi.