Kehosta ja ravinnosta

Internetsissä on käyty paljon kiinnostavaa keskustelua painosta, ruoka-asioista, kehoihanteista ja niin edelleen. Eilen ystäväiseni Rohtolasta avasi keskustelua omalta osaltaan liittyen erityisesti painoon ja syömisasioihin. Ja siihen samaan soppaan halusin minäkin lusikkani upottaa. Hän kysyi, että onko ruoka- tai painoasiat stressanneet viimeisen vuoden aikana. Klikkasin kyselystä kohtaa ”kyllä”. Mutta klikkauksen lisäksi halusin, ja haluan, avata lisää mitä minun ”kyllä” tarkoittaa.

Minulla ei ole varsinaisesti syömishäiriötaustaa (tiedoksi siis kaikille, tätä minulta varovaisen huolestuneesti yhdessä vaiheessa, hurahdettuani korviani myöten liikuntaan, kysyttiin), mutta suhteeni ruokaan ja etenkin omaan kehonkuvaan on ollut aina jokseenkin vinksahtanut kuitenkin. Olen aina halunnut olla pieni. Oikeastaan olen aina myös ollut pieni. Mutta silti ajatukset ovat täyttyneet sillä, että jos vielä muutaman kilon voisi tiristää, ah ne kuuluisat viimeiset viisi, mahtuisinpa vielä niihin ja niihin vaatteisiin. Peilissä oma kuva on näyttänyt aina isommalta kuin se on, ja jälkeenpäin nähdessään itsestään valokuvia hämmästyy joka kerta. Siis myös niistä kuvista, joita ei ole voinut filtteröidä tai joihin ei ole voinut itse vaikuttaa kuvakulmilla. Taustasyitä vinksahdukseen voidaan varmasti hakea mediasta lähtien.

Ja voi juku kyllä kuule löytyy historiasta kitudieettejä, pussikeittoja, paastoja, grammalleen ruuan mittaamisia. Tänä kevänääkin vielä tartuin kolmen viikon kuuriin, jossa ruoka-ajat, ruuan määrät ja sallitut ruoka-aineet olivat erittäin tarkkaan säännösteltyjä. Arvatkaapa miten hyvin tämä yhdistelmä toimi, kun samaan aikaan liikuin todella paljon ja lihaskunnon ja -massan kasvattaminen oli noussut ajatuksissa ykkösprioriteetiksi? NO EI MITENKÄÄN. Onneksi järkikultani kukkuu heräsi jossain kuurin keskivaiheilla, ja en jatkanut kuuria loppuun vähentäen ruuan määrää koko ajan. Jatkoin kuitenkin ensimmäisen viikon ohjeilla, vaikka tuntui, että liikkumiseen nähden saamani energiamäärä oli silloinkin liian vähäinen.

Tämä järjettömyys toimi ehkä viimeisenä herätteenä siihen, että laihdutus ei ole se asia, johon minun tarvitsisi pyrkiä. Ei, vaikka painan enemmän kuin hoikkeliaikoina. Ei, vaikka ajatukset huutaisi mitä. Huudan niille takaisin, että voin hyvin ja olen kaunis ja ihana. Kehoni ja ruuan ympärillä pyörimisestä en siis ole päässyt eteenpäin, mutta olen asettunut huomattavasti terveemmälle pohjalle. Sen sijaan, että haluaisin olla oikein hoikka ja lähtökohtaisesti tavoitella vain hoikkuutta kuin se avaisi taivaat, tähdet ja kuut, haluankin sporttisen, voimakkaamman ja – ikääntymistäkin kun miettii – itseni paremmin kantavan kropan. Sen sijaan, että miettisin mitä en saa syödä tai että minun ei pitäisi syödä mietin sitä, että mitä minä saan syödä ja mitä minun pitää syödä, jotta tavoitteellinen lihasmassan ja -voiman kasvatus toteutuu. En toki halua lihoa, mutta en todellakaan myöskään näivettää itseäni. Olen saanut ajatukseni siihen järjestykseen, että kituhommat, ruokarajoitukset ja tiukat raamit ovat poissuljettu, koska silloin ei jaksa eikä voi hyvin. Olen myös heittänyt vaatekaapistani pois ne kaikki ”tavoite”farkut. Haluan voida syödä kaikkea tasapuolisesti, saada sen energian mitä tarvitsen ja jotta kehittyisin suotuisaan suuntaan. Sitä tasapainoa tässä nyt siis haetaan, sitä ettei ruoka ole palkka tai rangaistus, ja sitä, että kehoni tosiaan muokkautuisi haluamaani (terveempään) suuntaan.

Ja haluan jaksaa liikkua. Siitä on nyt vissiin vuoden päivät, kun sieltä sohvan pohjalta hoksasin, että heureka! Ihminen on kykenevä liikkumaan! Tämän vuoden alusta aerobisen liikunnan kylkeen asettui, ehkä vielä vahvemmin, mukaan lihashommat kotitreenein. Keväällä homma otti aimo harppauksen eteenpäin, ja olen varaamassa aikaa pt:lle, jotta tehtäisiin minulle saliohjelma. Salille en uskonut koskaan jalallani astuvan, mutta tässä sitä hitto soikoon ollaan. Aion kysäistä samalla, että antaisiko hän myös tavoitteita tukevaa ravintoneuvontaa. Että joo, tässä minä muina muiduina jutustelen lihasmassasta, personal trainereista ja tavoitteellisesta treenaamisesta. Tässä minä otan peiliselfietä hitaasti, mutta varmasti kehittyvästä kehostani (peiliselfietaitoni eivät tosin kehity) ja jaan niitä rohkeasti ympäri somea, koska olen niin onnellinen ja iloinen. Siis asioista, joista vielä vuosi sitten olisin räjähtänyt rätkättävään nauruun ja ennemmin olisin klikannut itseni sisään jälleen uuteen gou fät gou -maailmoihin ja pelannut ruualla etsien hyvinvointia.

(Ps. Tangolla riekkumiskuva on tyylikäs kuvakaappaus videosta. Asetin itselleni kahvakuulia ja loputtomia kilometrejä -postauksessa tavoitteen ”leuanvetotangon selätys (jos ees viisi tämän hetkisen hyvällä tahdolla lasketun kahden sijaan?)” ja tämän hetkinen ennätykseni on neljä. Joskin vedän kapeammalla otteella, koska huomasin sen itselleni kepeämmäksi tangossa rimpuillessani. Nyt siis alkuun kevennetysti, tekniikkaa opetellen ja voimaa kasvatellen!)