Synnytystalkoot

Nainen kääri raskaustestin vessapaperiin ja sulloi mytyn housujensa taskun pohjalle. Epätoivon ja kiukun lietsomana hän läväytti huussin oven auki ja lähti tarpomaan poispäin mökiltä, pois kaikesta. ”Hei minne sinä —”, huudahti mies tuulispäiselle naiselle, mutta nainen vain huiskautti kädellään äänen suuntaan ja jatkoi puhisten matkaansa kiroten koko maailman miesväen Napoleonista naapurin Penaan. Huussin ovi jäi narisemaan saranoilleen.

Pää myrskypilvien myllertämänä hän havahtui miettimään, olikohan Napoleonilla ylipäänsä lapsia. Hän pysähtyi niille sijoilleen, kaivoi puhelimen esiin ja googletti. Etusormi liu’utti Wikipediaa vauhdilla ja kyllä, löytyihän sieltä kruununperillistä ja liuta aviottomia. Sekin saatana yks pukki, naksautti nainen kieltään, laittoi puhelimen pimeäksi ja jatkoi marssiaan ei mihinkään. On ne perkele kaikki heppi edellä aina menossa ja tuikkimassa, hän sadatteli mielessään, ja sulki ajatuksistaan sen tosi asian, että omallakin seksuaalisuudella saattoi olla osuutta asiaan ja niinä keväisinä öinä mökin kapeassa sängyssä hänkin on ollut tuikkimisen kannalla vähintäänkin yhtä paljon. Silloin, kun saunatauolla iholta nousi lämmin usva ilmaan ja kevätillan pikkupakkanen kipristeli varpaissa ja värisytti kehoa, ja myöhemmin yöllä ihan jokin muu.

Nainen saapui lammen rantaan. Kumikenkä hörppäsi sisäänsä kylmää muravettä ja rahkasammalta. Kumisaappaan irtoaminen suonsilmäkkeestä aiheutti maiskahtavan äänen, ja se sai naisen miettimään sinertävän limaisia vauvan päitä, imukuppeja ja repeileviä välilihoja. Hän oli viihdyttänyt itseään lukemalla vauva piste fiistä synnytystarinoista, seinille piirtelevistä ja sinkoilevista lapsiperheistä ja konstikkaista anoppisuhteista ja miettinyt vinosti ja omahyväisesti hymyillen, että luojan kiitos minulle ei ikinä. Hän istui kannolla. Kastunut kumisaapas ja kirjava villasukka lojuivat kannon vierellä ja nainen heilutteli paljaita varpaitaan jo lämmenneessä ilmassa.

Onhan tästä puhuttu, nainen mietti, mutta huomasi huolestuvansa siitä mitä jos. Mitäs jos sen mieli muuttuu, kun asia ei olekaan enää vain puheen tasolla? Mitäs jos sen mielessä herääkin jokin ikiaikainen tarve suvunjatkamiselle, mitä jos joku helvetin kivikautinen geeni aktivoituukin? Hitostako miehistä tietää! Ja helvetti helppoahan niiden on! Ei ne paisu valaan kokoisiksi ja turpeanilkkaisiksi hormonisekopäiksi. Ei niiden rinnalla roiku ensin loinen ja lopulta lerpahtanut rukkanen. Ne voivat kyllä lähteä moottoripyöräilemään Lofooteille ja kaljalle Saken kanssa. Nainenkin haluaa moottoripyöräillä ja, hitto, juoda kaljaa Saken kanssa. Hän riipi vieressään kurkottelevia suopursuja sormiensa väliin, murskasi hennot valkoiset kukat kämmeneensä. Nenäontelot täyttyivät suopursujen tuoksusta ja naista yökötti.

Mökiltä kantautui koiran haukahtelua ja kirveen iskuja pölleihin, jotka halkesivat uuniin sopiviksi kappaleiksi, ja niiden valkoiset kyljet saattoi repiä syttytarpeiksi. Nainen siveli kylkiään. Kupeitteni hedelmä, hän maisteli sanoja ääneen ja pyöräytti silmiään. Hän veti nahkean kumisaappaan vaivalloisesti paljaaseen jalkaansa ja lähti kävelemään takaisin mökkiä kohti. Varvut ja kanervikko antoivat myöten ja rahisivat hänen askeleittensa alla. Mies oli lämmittämässä paljua. Hän työnteli valkokylkisiä halkoja kamiinaan, sulki luukun ja suoristi selkänsä. Piipusta tuprahti harmaan sakeaa savua. ”Pitäsi tuota rantaa siistiä ja vähän ruopata”, hän jutteli naiselle, ”jos vähän kesemmällä kysäsen jätkiä talkooporukaksi”, hän jatkoi ääneen miettimistään. ”Oisi tässä vähän muutakin”, nainen nielaisi, kaivoi mytyn taskunsa pohjalta ja heitti sen miehen eteen pienelle puutarhapöydälle. Mies jähmettyi ja nainen näki, suorastaan kuuli, kuinka menneet, nykyiset ja tulevat filminauhat vilistivät miehen mielessä vinhaa vauhtia. Nauhat sotkeutuivat toisiinsa ja käräyttivät lopulta koko kelan tuleen. Nainen katsoi huojentuneena miehen auki rävähtäneisiin silmiin, jotka olivat unohtaneet räpyttämisen taidon. ”Älä huoli, näihin talkoisiin meidän ei tarvitse osallistua!”, hän sai sanotuksi ja nauru karkasi huulilta ilmaan yhdessä vapaiden lintujen kanssa.

57606633_1328383413975316_5771685345670201344_n

Ja no niin, nyt jokainen voi kasata leukansa takaisin sijoilleen sieltä lattian rajasta, sillä tämä tarina on FIKTIIVINEN. Terkkuja kirjoittamisen opinnoista siis jälleen. Pohdiskelin joskus, että kuinka paljon ja millaisia tekstejä opinnoista jakaisin tänne teidänkin luettavaksi, ja alkuun ajattelin, että fiktiiviset jutut eivät ehkä oikein sovi blogini aihepiiriin. Mutta mieli on muuttuvainen, ja niin toisaalta blogini sisältökin, joten tällä kertaa ainakin päätin antaa mennä.

Tehtävänä oli valita jokin aiemmin kurssilla kirjoitettu faktoihin perustuva omaelämäkerrallinen teksti ja lähteä viemään sitä fiktion suuntaan. Tällä kurssilla olen siis aiemmin kirjoittanut tekstit Elämme mökkirantamme joen rytmiä (runo minulle merkityksellisestä paikasta), Hei sinä  – arvaa mitä? (täytyi pureutua vanhemman tai isovanhemman elämään ja kirjoittaa siitä, syntyi kirje edesmenneelle isälleni) ja Tarinan valokuvasta (josta laitoin myös haasteen eteenpäin, kannattaa tsekata!). Tähän tehtävään päädyin valitsemaan tapahtumien ympäristöksi meidän mökkimme ja tarinan pohjaksi ja inspiraatioksi siis kirjoittamani runon siitä.

Olemme mökillä parasta aikaa. Saavuimme tänne toissapäivänä ja olemme vielä pari yötä. Minulla oli todella hurjatahtinen viisipäiväinen/öinen taustalla, kun paiskoin yötyötunteja reilut viisikymmentä ja siinä sivussa kirjoitin ja palautin viimeisen sosiologian tehtäväni. Pikkubreikki mökillä tuli siis nyt todellakin tarpeeseen. Täällä olen lähinnä nauttinut olemisesta ja samalla kirjoitellut tuota tehtävää. Vastaavasti eilen julkaistut sosiaalityön pääsykoematskut ovat avaamatta, ja saavat sellaisena pysyäkin vielä tämän viikkoa. Nyt tarvitsen lepoa.

Eilen illalla huokasin Jerelle ääneen. Miten onnellinen ja etuoikeutettu ihminen voi olla – lillua nyt paljussa upeassa auringonpaisteessa ja katsella samalla joutsenpariskunnan uiskentelua mökkirannan sulassa läntäreessä. Elämä on aika helskutin hyvä juuri nyt.

Mikä tahansa elämässä on mahdollista ja kaikki on hyvin

Oi kevät! Se on aina yhtä tervetullut takaisin ja odotettu kuin kauan matkoilla ollut rakas, yhtä ilahduttava kuin kaapin perukoilta löytynyt jemmapiilotettu ja unohdettu karkki. Se on jännää, miten aina tulee vastattua KESÄ kysymykseen parhaasta vuodenajasta. Vaikka oikeasti minä kyllä rakastan kevättä sydämeni kyllyydestä. Ehkä lemppariaikaani on kevään ja kesän vaihde, toukokesäkuu, kun maailma herää ja ilma on riemua täynnä – linnut, joet, iloisen vihreät piipat ja hiirenkorvat. Silloin tuntuu, kuin mikä tahansa elämässä olisi mahdollista ja kaikki on hyvin.

57343425_1327484620731862_432199153087414272_n

Kevät. Olen jo muutaman viikon suhaillut pyörällä töihin, joka sekin on iloinen asia. Ensimmäiset kerrat kun asfaltti on sula, kivet ja hiekka rahisevat renkaiden alla ja lapaset on heitettävä käsistä kesken matkan kun onkin jo lämmin – ai että sitä iloa. Pyöräilyn aloittaminen tekee hyvää myös levähtäneelle persiölleni. Opintovapaan aikana kaikki liikunta loppui, mutta ruokahalu säilyi. Lopputulemana tästä useimmat farkut eivät inahda reisiä ylemmäksi ja muutenkin asiat ympärillä tuntuu jotenkin kutistuneilta. Työmatkapyöräily kehiin siis jälleen. Laskeskelin tuossa, että tämän viiden yövuoron putken aikana pyöräilyä kertyy mittariin 70 kilometriä – ei paha, ei ollenkaan! (Ja vapailla voikin sitten lorvahtaa mökille aloittamaan grillikautta…)

Tänä aamuna ajelin kotiin hieman pitempää reittiä ihan vaan maisemien takia. Matkan varrella olevat peltoaukeat ovat keväisin täynnä kaikkea mahdollista elämää – jos vaikka minkä sorttista lintua, jänestä ja olenpa bongannut joskus kauriinkin. Tällä kertaa matkaa ilahdutti vain läjäpäin töyhtöhyyppiä, mutta oh se laulun määrä! Ilmassa kikersi tsirpitystä, titityytä, kraak kraakkia aivan huumaavat määrät. Lunta on vielä melko reippaanlaisesti, joten tässä vielä keväämmällä pellot taatusti täyttyvät vieraista vielä runsaammin mitoin.

58376705_1327484700731854_4579247899967225856_n

Alkumatkasta ihailin sulan joen kimmellystä ja aamuauringon värjäämää koivikkoa. Seitsämän aikaan sunnuntaiaamuna sain pyöräillä ja haaveksia aivan yksinäni. Maailmassa oli vain minä ja tämä ihana tervetullut kevät. Hienoisena miinuksena kuitenkin todettakoon, että työmatkapyöräilyt aamuisin ja tämä kaikki upeus hitusen hankaloittaa nukkumisasioita – iskee aina hirmuinen virtapiikki kotiin tullessa, koska kevät ja raitis ilma ja aurinko ja jipii jipii. On se uni onneksi sieltä sitten kuitenkin lopulta tullut. Ja energiaa on riittänyt yövuoroissa perustyöskentelyn lisäksi myös opiskeluasioihin – se viimeinen tehtävä alkaa olla viittä vaille valmis.

Mikä on sinun lempivuodenaikasi? 🙂

Jonkinlaista kevätliikehdintää

Minä olen jo jonkin aikaa ihastellut (ja ärsyyntynyt ja karahtanut kateudesta vihreäksi) kun pitkin somea pukkaa kuvia jos vaikka mistä krookuksista ja leskenlehdistä ja helmililjoista ja pulleista silmuista, jotka ovat hetkenä minä hyvänsä valmiit avautumaan pikkiriikkisiksi hiirenkorviksi. Tästä ilakoinnista jatkumona some on myös siirtynyt tuuttaamaan kuvia multapurnukoista, istutushommista ja parhaimmillaan jo purnukoista työntyvistä iloisen vihreistä piipoista ja sirkkalehdistä.

Ja mitä mie oon tehny? No lähinnä kaivanu napaani.

57251249_280139139560954_2852202753806041088_n

Puolustaudun sillä, että meidän piha on yhä edelleen lumen peitossa. Ikiroutainen ja ikijäinen. Takapihamme on varsin varjoisa, koska tonttiamme reunustaa kaupungin puolella kasvavat puut. Puut on sikäli iloinen ja ihana asia, mutta kyllä sitä lämpöä ja valoa vähän enemmän omaan pihaan kaipaisi. Meinaan vaan, että kun tuolta reilun tuhannen neliön tundralta työntää välillä nokkansa ihan vaan vaikka kilometrinkin säteelle nii hertsyygelis siellähän on kevät jo ties miten pitkällä! Joten siis, koska omassa pihassa on talvi, niin myös keväthepulini on uinunut vielä rauhaisaa talviuntaan.

Kunnes sit tosiaan tuli tuutin täydeltä somea ja kunnes myös poistuin omalta tontiltani. Johan vaan rupes kutisemaan meikäläisenkin korvien välissä. Aloitin raahaamalla seitsämän ruukullista pelargonioita kellarista talvehtimasta. Tähän mennessä valon ja kastelun ja lämmön yltäkylläisyydessä niistä on lähtenyt heräilemään uuteen nousuun vain kolme. Anoppi kysäisi, että kastelinko niitä talven aikana. Mikä typerä kysymys. En tietenkään kastellut. Sen enempää kuin niitä jorinin juurakoitakaan, joita en edes muistanut viedä kellariin saakka, vaan unohdin ne koko talveksi lämpimän eteisen nurkkaan sankoihin (pointsit siitä, että muistin ne kuitenkin kaivaa syksyllä ylös!). Näistä murusista osa oli kuitenkin lähtenyt ihan issekseen kasvuun! Kyllä, siinä pimeässä, kuivassa ja lämpimässä nurkassa. Niinpä kun nyt kerta tähän höyräkkään heräsin minäkin mukaan, niin laitoin ne multaan ja keittiömme alkaa tätä nykyä muistuttaa kasvihuonetta ja kaikenlainen laskutila niinku esim öö astioille alkaa käydä vähiin.

Olen parhaillaan keskellä viiden yövuoron putkea, joten en pääse sekoilemaan kauppaan siemenhyllyille tai oikeastaan kauppaan muutenkaan. Siksi, koska nukun ja siksi, koska silloin kun en nuku niin mies on vuorostaan töissä. Niinpä kirjoitin miehelle sellaisen riisutun, mun mielestä ihan asiallisen ja ei-vaativan, ostoslistan. Kun ajattelin, että minun sekapäisyyksiin se ei ehkä jaksa lähteä ja etsiä pussien seasta miljoonaa eri juttua ja sitäpaitsi enhän edes voi tietää mitä haluan ennen kuin näen.

Ostoslista kuului seuraavasti:

Multaa

Kukkien siemeniä, ainakin köynnöskrassia ja kiinanasteria

Yrttien siemeniä, ainakin basilikaa, tilliä, sitruunamelissaa

Mies tuli takaisin kotiin vielä riisutumman version kanssa:

Multaa.

No jaahas. En siis päässyt täyttämään keittiön viimeisiäkin vapaita tiloja purkeilla ja purnukoilla ainakaan vielä tässä vaiheessa. Multamania oli kuitenkin yltynyt pään sisällä ja sormenpäissä sen verran voimakkaaksi, että jotainhan sitä oli nyt hitto vieköön tehtävä. Päädyin siis vaihtamaan mullat muutamaan pienempään viherkasviin, suihkuttelemaan ne ja siirtelemään osan isompiin ruukkuihin. Isommat rehut saavat odottaa kevään saapumista meidänkin pihaan. Ovat sen verran kookkaita ja työläitä käsitellä, että mieluummin hoitaa niiden osalta mullanvaihdot ja suihkuttelut pihalla kuin raahaa niitä yläkertaan kylppäriin saati levittelee sitä jäätävää mullan määrää pitkin lattioita.

Yksi viherkasveista oli varsinainen mysteerirehu. Olin pelastanut sen vuos-pari sitten matkalta roskalavalle. Sen verran olin kyseisestä kasvista jo itse oppinut, että lehtiä siitä ei kannata mennä nyppäisemään irti – se nimittäin valuttaa rikki menneestä kohdasta valkoista mähmää, joka tarttuu joka hemmetin paikkaan kuin pikaliima. Nyt tässä keväthöyräkässä minulle sitten selvisi kyseisen rehun nimikin: nukkatyräkki. Hauska nimi, mutta ei siinä suinkaan vielä kaikki. Opin nimittäin myös, että tämä kasvi kasvattaa hedelmiä, jotka sitten yks kaks poksahtavat auki ja sinkauttavat siemenet ympäri kämppää metrien säteellä. Tästä syystä nukkatyräkkiä kutsutaan myös lempinimillä ”paha poika”, ”tuhma poika”, ”merimiehen syrjähyppy” ja ”seksipalmu”. Että semmosta. Sain tästä rehusta eroteltua kaksi uutta pikkiriikkistä alkua, joten juu, seksipalmuja täällä sitten vaan kasvatellaan!

#seksivau

58375192_2448766405187964_5951850930155552768_n

Kunhan yövuorot on lusittu niin suuntimana on toivottavasti kauppa ja sieltä niitä siemeniä ja lisää multaa. En todellakaan tiedä mitä haluaisin tänä keväänä ja kesällä laitella kasvamaan, mutta eiköhän ne pussukkahyllyt minulle sen kerro, ja myöhemmin myös taimi- ja kesäkukkakaupat kunhan ne avaavat ovensa. Pelastin roskalavalle menolta myös pahvilaatikollisen eri kokoisia saviruukkuja ja mielessä siintää ainakin jonkinlainen ruukkupuutarhan tapainen johonkin nurkkaan pihaa… ❤ Mainittakoon, jos siis ei vielä tullut selväksi, että viherpeukaloni on varsin rento ja suurpiirteinen. Ja ilmeisen savolainenkin: jottain suattaa tapahtua tai suattaapi olla tapahtumattakin!

 

 

 

RIP Siiri-kana

Näin siinä sitten kävi. Ei selvinnyt meidän kanakananen mysteeritaudistaan. Parhaamme me yritettiin, mutta aika kädetön sitä loppujen lopuksi on, kun ei edes tiedä mitä hoitaa. Antibioottikuuri olisi kestänyt vielä muutaman päivän ja varmuuden vuoksi viime perjantaina annoin matokuurinkin. Alkuun sanoinkin, että mikäli voinnissa ei tapahdu romahtamista, niin katsotaan nyt kuuri loppuun. Ei katsottu. Vointi ei romahtanut, mutta ei se parantunutkaan. Siiri ei ruvennut missään vaiheessa syömään eikä juomaan itse, ei liikkunut kuin vain takaisin orrelle kun päästettiin irti, kyyhötti silmät kiinni apaattisena päivät pitkät. Minä syötin, juotin, lääkitsin ja lopulta teimme tänään päätöksen – ei tämä tästä tokene, ja pitkittäminen on jo kiusaamista.

Siiri oli koko tämän ajan eristettynä kylppäriin muista, jotta saisi parannella rauhassa ja hoitotoimenpiteet onnistuisi paremmin. Mietittiin sitäkin, että jatkuva käsittely ja erossa olo parvesta lisää varmasti kanan stressiä ja apaattisuutta. Niinpä kokeiltiin, että hei, josko vointiin auttaisi jos saisi päivän olla muiden parissa! Joo, ei auttanut. Kaunis ajatus, mutta – Siiri ehti olla kopissa pari minuuttia kun lajitoverit hyökkäsivät kimppuun. Luonnon laki on julma.

DSC_0018

Tänään lähti siis Siiri makoisemmille matomaille, pois kivusta ja stressistä. Emme lähetä Siiriä avattavaksi tai avaa sitä itse. Pääsi lepäämään sellaisenaan Amen-kissan viereen, kesällä kielojen alle. Siiri on ensimmäinen kana, josta jouduimme luopumaan ja Siiri on myös yksi niistä kanoista, jotka ovat olleet meillä alusta asti. Munintaansa vielä aloittamattomana tättähääränuorikkona se meille tuli kesällä 2013. Siiri on myös ollut ehdottomasti yksi parven lempparikanoistani sulkaisine jalkoineen, pyylevine olemuksineen ja rauhallisella lempeällä luonteellaan. Hertta ja Martta ikätovereina jäävät vielä pitämään lippua korkealla, parven arvokkaina vanhempina rouvina.

Muu parvi voi siis vallan mainiosti ja kesää kovasti odotellaan. Tälläkin hetkellä hilluvat pitkin tarhaa, kaakattavat ja touhottavat. Perinteisesti täällä ollaan myös aloitettu neuvottelut haudonnasta…

 

Saamattomuuden next level

Reipas viikko sitten kirjoittelin siitä miten on hirvee kiire olla kiireetön. Kun mikään, niin kuin esimerkiksi opiskelu, ei oikein nappaile ja elämä on yhtä lojumista. Nyt tulin sitten kertomaan, että minkäänlaista muutosta ei ole tapahtunut. Olen tässä nyt kolme päivää komennellut itseäni tarttumaan siihen viimeiseen tehtävään, mutta – kuten arvannette – edistystä ei ole juuri tapahtunut. Word on edelleen visusti kiinni. Luin kuitenkin vaaditun artikkelikokoelman ja tein merkintöjä, mutta kun se ei nyt vaan hitto vie puhuttele minua mitenkään. En saa yhtään mitään kipinää enkä ídeaa kirjoittamiselle.

Nyt komentelen itseäni neljättä päivää. Yritän tolkuttaa, että hei, mun ei tarvii kuin kirjoittaa se. Pohjalla on niin hyvät arvosanat kyseisestä kurssista, että tässä riittäis ku vaan tekis jotain, sais tekstiä aikaseksi sen kuus viiva kaheksan liuskaa. Ei tarvii pusertaa timanttia. Riittäs, että tehtävä palautus, sais arvosanan (huonompikin kuin pörrrrfect riittää) ja sitä myöten lopullisen opintosuoritusotteen menemään liitteiksi hakuihin.

Ois ihan hirveen kiva jos mä nyt osaisin heittää tähän jotain hirveen älykästä analyysia siitä, että mistähän tämä johtuu tai sitten löytää sen viisasten kiven, jolla tämän saisi loppumaan. Mut ei. Mä vaan märisen miten aikaansaamaton vätys olen, miten kaikki tuntuu niin epäkiinnostavalta ja koirakin oksensi vasta pestylle matolle. Istahdan koneen ääreen, että nyt NYT minä aloitan, ja kuitenkin huomaan samalla liike-energialla kellahtavani kyljelleni, avaavani Wordin sijaan puhelimen ja tulevani surulliseksi Notre Damesta ja hämmentyneeksi siitä, että miksi Instani kiinnostaa yhtäkkiä hengellisiä miehiä raamatun sitaatteineen.

56852836_545129356011093_1567159770182320128_n

Mut hei oikeestaan jotain muutosta on kuin onkin tapahtunut tässä reilun viikon sisään. Minä nimittäin vein lojumisen ja saamattomuuden ihan nextille levelille. Oon siis myös sillä tavalla hirveen tarmokas ja ahkera kodinhengetär, että olen jo kauan haaveillut siitä josko meillä edes joskus siivoaisi Joku Muu. Nyt päätin sitten tehdä asialle jotain ja laittelin parille siivousfirmalle viestiä, että kuinkakohan kauan mahtaisi mennä meidän tönön perussiivouksessa ja mitäköhän tuo kustantaisi. Tällä hetkellä olen viestittelyn kanssa siinä pisteessä, että yritämme sovitella kalentereita yhteen, jotta siivooja pääsisi tekemään meille niin sanotun kartoituskäynnin, jolloin nähtäisiin siivouksen tarpeet ja siihen todellisuudessa kuluva aika.

Arvostan omaa vapaa-aikaani ja mukavuuttani niin korkealle, että ehdottomasti palkkaan meille siivoojaan mikäli hinta on kohtuullinen, eli siis minun kukkarolleni sopiva. Mulla leikkaa kiinni tämän pölyn ja karvan määrän kanssa ja vihaan pölyjen pyyhkimistä. Ja muutenkin edes osan vapaa-ajastani mieluusti käytän johonkin muuhun kuin kämpän puunaamiseen. Ja oh hoi sitä puunattavaa tässä kämpässä riittää, joten jos vaikka pari kertaa kuukaudessa sen tekis joku muu ku minä, niin ois unelma.

Toinen juttu, jonka päätin hommata vähentämään vitutusta  helpottamaan arkea on robotti-imuri. Jere tosin oli sitä mieltä, että se parka pyörii meidän lattioilla maksimissaan kaksi sekuntia ja tilttaa. No höh. Tilasin silti. Minä jo nykysellään rakastan suunnattomasti tiskikoneen ääntä muuten hiljaisena koti-iltana, joten robotti-imuri saanee olotilani vähintäänkin euforiseksi.

Nyt kun joku vielä kertos mulle mistä sais esseenkirjoitusrobotin. Gigantissa ei ollu.

Valokuvasta tarina [haaste!]

Sunnuntaiaamuna

punaiseksi maalattu maitolaituri ja tonkallinen violetteja lupiineja
ja kaksi tyttöä poseeraa leveästi hymyillen
pojat polttaa tupakkaa ja potkistelee kiviä
painaa natsan linttuun maantienharmaata vasten buutsin kannalla
liehuvat helmat puuttuu ja punahuulet ja Katri Helena
vaan hitto mikä suomalainen klisee

aamuksi kääntyvä kesäyö, hyvää huomenta, vai
voiko niin toivottaa jos ei ole nukkunut välissä?
työtön ja humalassa ja sydän haavoilla
kun nyt oli puhe siitä suomalaisesta idyllistä

naurattaa niin hervottomasti, ujostuta ei pätkääkään
ehkä se on univaje ja jalkotilaan runttautuneet tahmeat tölkit joita ei pienikokoisen kannata ynnätä paitsi ehkä röökirahamielessä
ehkä se on maisema joka sekoittuu ikkunassa sinisiksi ja vihreiksi ja valkeiksi viivoiksi ja noi tyypit ja vapauden tunne vaikkei kukaan meistä täällä ole oikeesti vapaa ja
vittu ihan sama
tytöt juoksee sänkipellolle

älä jätä tölkkiä ettei lehmät kuole
täällä missä kuuset eivät tuoksu vaniljalle

takapenkin selkänoja hieroo täristen selkää, tutisuttaa sisuskaluja
kutittaa nenää, miks, mietin
koska ääniaallot värisyttää nenäkarvoja, ne sanoo, ja se vähän nolottaa
mut se kuulostaa aika hiton coolilta
tuntuu
siis se subbari ja se et mä tykkään susta niin että halkeen
naks naks naks etupenkkiläisen sormi painaa nappeja
takapenkillä nauru levittää mustat kajalit sutuiksi silmäkulmiin
ja pomppu tiessä selfien yhtä sumean pehmeärajaiseksi kuin elämä
woo-oo-oo-oo timantit on
ei saatana
selaa seuraavaan!
maailma on tehty meitä varten!

1010500_211797195633949_1092272079_n

Teksti liittyy ylläri ylläri kirjoittamisen opintoihin. Tällä kertaa tehtävänä oli plärätä kuva-arkistoja, valita yksi kuva ja kertoa siitä muille. Tehtävä tuntui aluksi hieman haasteelliselta, sillä esimerkiksi nuoruusajoilta minulla on hyvin vähän kuvia olemassa – taitavat rajoittua hyvin pitkälti luokkakuviin ja perhejuhliin. Tämä johtuu siitä, että tuolloin ei vielä älypuhelimia ollut ja kaveriporukassani hyvin harvalla kameraakaan. Lapsuuskuvia puolestaan on jonkin verran, mutta jostain syystä minusta tuntui kovin epäkiinnostavalta kirjoittaa lapsuudestani. Olen myös huomannut, että muistoni lapsuudesta ovat hyvin hajanaisia ja vähäisiä. Niinpä kuvien katselu aiheutti epävarmuutta – ovatko muistot omiani vai minulle kerrottuja? Jotkin kuvat puolestaan eivät herättäneet minkäänlaista muistikuvaa tapahtuneesta tai edes siitä kuka kuvan on mahdollisesti ottanut!

Aikuisuuden kynnykseltä oli erityisesti yksi kuva, josta olisin halunnut kirjoittaa. Tajusin kuitenkin, että en ole enää tekemissä kenenkään kanssa, jotka olivat tuolloin kiinteästi elämässäni mukana. Toisaalta tämä on hyvin luonnollista – elämä muuttuu ja kuljettaa, ihmissuhteet ja kiinnostuksen kohteet vaihtuvat. Toisaalta on se hieman surullistakin. Sivujuonteena tämän tehtävän toteutuksessa kun oli, että minun täytyi myös ”haastatella” kuvanottohetkellä mukana ollutta ihmistä, muistella hänen kanssaan yhdessä.

Päädyin lopulta valitsemaan melko tuoreen kuvan – vain kuusi vuotta vanhan. Kuitenkin, näinkin lyhyessä ajassa niin minun kuin kuvanottohetkellä mukana olleiden elämä on muuttunut hyvin toisenlaiseksi. Niinpä tämän kuvan tunnelmiin ja muistoihin oli hauskaa palata. Tämä on yksi minun lempparikuvistani – kuva ja siihen liittyvät muistot naurattaa minua yhä uudestaan ja uudestaan! Niin ja mie oon tuo tummempi ketkula, jos ei joku tunnistanut. 😀

Mut hei, ettei tämä nyt menisi vain minun opiskelujuttujen rääpimiseksi, niin minä haastan teidät mukaan! Valitse arkistoistasi kuva itsestäsi, iiiihan sama miltä aikakaudelta kuva on. Ota se, mikä sinua puhuttelee ja josta haluat kertoa muille. Tyyli kerrontaan on vapaa – runoa, tarinaa vai hitsinvitsi oisko peräti dialogi! Haasteen voi napata tästä kuka vaan, mutta erityisesti taidan singota tämän nyt Suttastiinan ja smagardin suuntaan! 🙂

Siirin kuulumiset [kana sairastaa]

Eilen kirjoittelin nuupottavasta ja apaattisesta kanasta ja sen oireista sekä siitä mitä olemme tehneet. Joten en palaa siihen nyt tässä tarkemmin. Eilen illalla otimme Siirin kylppäriin tarkkailtavaksi ja tarkkailu nyt on osoittanut, että apaattisuuden lisäksi kana ei myöskään syö eikä juo itse. Pysyy vielä jaloillaan, mutta kökkii paikoillaan. Heikko ja kipeä siis on, mutta toivottavasti vielä pelastettavissa.

Ongelmaksi vain muodostuu, että tässä ei kukaan tiedä mistä sitä ollaan pelastamassa. Soittelin aamulla yksityiselle eläinlääkärille (joka on luottotyyppimme kissa- ja koira-asioissa), mutta hän nosti suoraan kädet pystyyn – ei ole minkäänlaista tietämystä kanoista. Sikäli tämä on ihan ymmärrettävää, että resurssit ja ihmisaivo ei varmastikaan riitä kaikkeen liskon ja lehmän väliltä, etenkään kun hänen mukaansa kanoista tulee kyselyä tyyliin kerran kolmessa vuodessa. Hän ohjasi kuitenkin minut ottamaan yhteyttä kunnan eläinlääkäriin.

Soittelin siis hänelle seuraavaksi, mutta enpä juuri valaistunut. Hän kuitenkin ottautui kanan hoitoon ja sanoi soittavansa takaisin, kunhan ensin selvittelee asioita muilta. Soittikin. Mutta vastaus oli, että kanoista on hirvittävän vaikea sanoa yhtään mitään. Kirjoitti kuitenkin kymmenen päivän antibioottikuurin, eli mikäli asia on niin kuin minä epäilen, pitäisi sen potkia bakteeriperäiseen tulehdukseen. Hän pyysi minua ilmoittelemaan, kuinka kävi. Se kyllä lämmitti mieltä. Sanoi kuitenkin myös, että kannattaa varautua siihen, että tämä on kanan menoa.

56681809_787599961620803_3455263041732476928_n

57123480_417638859073942_2540422771322650624_n

56627442_1353964644757470_2336400520408727552_n

No, me nyt täällä kuitenkin hoidetaan kanaa, vaikka ei edes tiedetä mikä sitä vaivaa. Olen nyt syöttänyt sille pikkulusikalla turkkilaista jugurttia ja hunajaa sekoitettuna – en nyt oikein muutakaan keksinyt. Lisäksi  juotan sille vettä truutalla. On se tämäkin! KUINKA PALJON KANAT JUOVAT PÄIVÄSSÄ? Asia, jota ei suuresti ole tullut mietittyä noin niin kuin nokkaa kohti, vaikka melko reilusti vettä kyllä tuntuu menevän koko parvelle. No, pikainen googlaus ja uskaltaisin nyt heittää, että pari desiä pitäisi saada sille ainakin juotettua päivässä.

En tiedä onko kana niin kipeä vai myös (osin) niin luottavainen, että hoitotoimenpiteet ovat tähän saakka sujuneet hienosti. Kana kökkii minun jalkojeni välissä lattialla nätisti pyristelemättä ja minä vaan auon nokkaa ja pistän apetta, vettä ja lääkettä menemään. Kana saa nyt asustella kylpyhuoneessa muutaman päivän, ehkäpä jopa kuurin loppuun saakka, sillä antibiootteja pitää olla tyrkkimässä kahdesti päivässä. Ja ylipäänsä jos nyt ei ala ruoka- ja juomahalut löytymään, niin tässähän pitää tosissaan kanaemoilla.

Toivottavasti Siiri saadaan kuntoon. Me ollaan myös sillä tavalla tasasesti hupsuja, että minun syöttäessäni kanaa häippäsi Jere hetkeksi pihalle – ja palasi sieltä takaisin mukanaan juuri askarreltu orsi sairastuvalle! ❤