Punkun aiheuttama akuutti herkkyyskohtaus

Tiedättekö te mitä on rakkaus? Mitä on rakastaa ja olla ja rakastettu? Ja mikä on se juju, joka pitää sen rakkauden yllä? Vaikka se koko systeemi osaa pahimmillaan olla aika helevetin vaivalloista ja kirosanoja. Se osaa olla kuorsausta korvan juuressa kun itse painii unettomuuden kanssa, se osaa olla leivänmuruja keittiön tasoilla, väsyneitä hyväilemättömiä kausia, salamannopeita äsähdyksiä. Ja samalla se voi olla parasta maailmassa. Leikattuja ruohokenttiä, suulle suikattuja suukkoja ennen töihin lähtöä, vapautta toteuttaa itseään, karrelle palaneita kastikkeita kun kesken keittiöpuuhien…no, niin.

Minähän olen kirjoittanut meidän suhteestamme, rakkaudesta, yli kymmenvuotisesta matkastamme paljon. Niin kuin esimerkiksi täällä, osin fiktion keinoin, siitä kuinka tapasimme ja minusta ja hänestä tuli me.

Olen kirjoittanut ja lukenut siitä, kuinka kommunikointi ja ymmärtäminen ja toisen kunnioittaminen ja eroavaisuuksien hyväksyminen ja kuunteleminen ovat niitä avainjuttuja. Olen paapattanut ja vaatinut ja ollut avoimena ja antavana, väliin toki kirskuen ja nitkutellen, paikkaa hakien ja päätä seinään hakaten…

…ja sitten törmään yhteen runoon, joka kaikessa lyhykäisyydessään ja yksinkertaisuudessaan tiivistää koko humpan juonen:

Picture_20190816_232548007

Tuossa se on, vastaus.

(Ja ei, tämä ei ole maksettu eikä pyydetty eikä toivottu eikä edes runoilijan etukäteen tietämä mainos. Tämä on vain Facebookin feedissä törmätty ja screenshotattu upean upea Elina Salmisen runo, joka punkun siivittämänä aiheutti harvinaislaatuisen ja akuutin herkkyyskohtauksen.)

Kanojen tipukuume

Valoa-blogin Heiskaska huuteli Instassa, että kanojen kuulumisista olisi kiva lukea. No mikäpäs siinä, tässäpä niitä nyt siis tulee pitkästä aikaa!

Tänä kesänä totesin huokaisin jokseenkin leipääntyneen ja huvittuneen sekaisena, että ei tämä kanafarmarointi ainakaan leiville lyö. Talviaikaan, koska annamme kanojen elellä mahdollisimman pitkälle luonnonrytmin ja kanojen omien tarpeiden mukaisesti, munahanat ovat suurimman osan aikaa kiinni, sillä pimeys ja talvi on sulkasadon ja höyhenpeitteen uusimisen aikaa. Tänä kesänä puolestaan kolme kanaa kuudesta päätti heittäytyä pesään kökkimään tipukuumeissaan. Tämä tarkoittaa siis myös sitä, että hautojilta ei munan munaa tipu niin kauan kuin hullutus jatkuu. Tässä kohtaa emme antaneet kanojen toteuttaa luontaisia tarpeitaan, vaan keräsimme sitkeästi munat alta pois ja kannoimmepa myös itse hautojatkin pihalle jaloittelemaan. Sielläpä ne sitten pöyhkeinä ja pörhistyneinä nappasivat pikaisesti jotain syötävää ja kaahottivat tärkeinä takaisin pesään heti kun silmä vältti.

Tärähtäneimmät sitoutuneimmat tähän hautomishommaan olivat silkkikana Merja sekä suht isokokoinen sekuli Keinonen – nämä kaksi viettivät pesässä valehtelematta useamman viikon. Meidän vakkarimamma Hertta, joka on saanut hautoa vuosien aikana useamman pesueen ja hoitanut ne varmasti ja kunniakkaasti, kävi myös tovin verestämässä muistojaan, mutta totesi (onneksi) melko pian, että kesällä on muutakin kivaa puuhaa ja jätti hömpötykset sikseen. Joka tapauksessa Merja ja Keinonen viettivät aikaa samassa pesässä viikkotolkulla – vierekkäin, päällekkäin, onnellisesti sulassa sovussa keltaisista pörröpalloista haaveillen.

Picture_20190814_171410175

Haaveillen nimenomaan, kuten sanottu. Jossain vaiheessa sitkeinkin taipuu ja tällä kertaa me ihmiset voitettiin tää homma. Tällä hetkellä kaikki kuusi kanaa munivat jälleen, hautomahommat on unohdettu ja elämä on taas mallillaan. Tai ainakin melkein mallillaan. Tein nimittäin huomion, että nyt sitä tärähtäneitä vasta ollaankin. Seurailin erään illan kanojen kotkotuksia niiden seikkaillessa vapaana pitkin pihamaata. Huomio kiinnittyi Keinoseen ja Merjaan. Ne kaksi lyllersivät menemään kahteen pekkaan. Ei siinä vielä mitään, mutta sitten Keinonen kuopi maata, päästi suustaan kanaemojen ja kukkojen käyttämän kutsukluklutuksen täääällä ois herkkujaaa tuu syömääään ja niin Merja kipitti herkkujen ääreen, joita Keinonen hänelle auliisti etsi ja jakoi. Tämä toistui useamman kerran ja olin tippua penkiltä kun tajusin! Kökittyään yhdessä pesässä Keinonen nyt sitten ilmeisesti sai kananaivoihinsa ajatuksen, että tämän huomattavasti itseään pienemmän silkkikana on oltava, mitäpä muutakaan, kuin HÄNEN OMA TIPU! Että käy se homma sit näinkin. Mikäpäs siinä, toisen tarve lisääntyä sai nyt sitten tyydytyksen ja toinen…no, toinen saa herkkuja ja hellää huomiota.

Tällaista tämä on, kanafarmarin elo. Sitä luulisi, että näin kuuden vuoden jälkeen olisi jo nähnyt kaiken, mutta aina sitä vaan pääsee yllättymään näiden kotkottajien kanssa.

Kun draamakuningatar sairastaa

Jos olisin mies, olisin ihan sairaan ärsyttävä. Mutta koska olen nainen, niin olen vain suloisen avuton ja huomionkipeä. Minut, joka siis juuri oli päässyt kehumasta sairastavansa todella harvoin, kaatoi petiin flunssa, lämpöily ja kaikki niiden mukanaan tuomat oireet. Viikonloppuna oireilu alkoi tirskuttelulla ja pienillä vilunväristyksillä. Ajattelin, että no jaa hätäkös tässä, tuskinpa tämä paria päivää kauempaa kestää. Väärin. Nyt viidentenä aamuna kuvittelin olon olevan jo ihan jees, ja lähdin iloisena hoitamaan niinkin raskasta hommaa kuin kanojen ruokkiminen. Palasin sieltä puolikuolleena, kaaduin sohvalle yltäpäältä hiestä kylpien ja täristen, päässä humpaten. Oman ihanuutensa tähän tuo vielä se, että koska ihan oikeasti sairastan harvoin ja vielä harvemmin kuumeilen, on pienikin lämmönnousu minulle yhtä kuin kooma. Niinpä olen jotakuinkin vuoteenomana ja märisen maailman paskuutta ja kaiken vääryyttä. Ja koska kaikki on paskaa ja väärin, niin on ihan sama missä sitä makaa, joten keräsin itseni ja panadol hottini ja netflixini ja kaupasta kinuamat suklaani autoon ja lähdimme mökille. Mies viettää vapaata auringon lämmössä (niin! mistä se sekin just nyt päätti ilmestyä!?!) ja minä vedän villasukkia ja vilttiä tiukemmalle ympärilleni.

68467199_1410511082429215_106052582308315136_n

Koska sairastaminen on kökköä, ja minunlaisilleni draamakuningattarille asteen verran vielä kökömpää, on tärkeää tehdä elämä niin mukavaksi kuin suinkin. Ensinnäkin viihdettä täytyy olla. Kirjan lukemiseen ei tukkoisilla aivoillaan ja kivistävillä silmillään jaksa keskittyä, joten minulle viihde on yhtä kuin Netflix. Viihdyttävintä ja turvallisinta on myös valita sieltä katsottavaksi jokin ennestään hyväksi havaittu. Itse aloitin Jane The Virginin kaudet alusta, koska se jos jokin on täydellisen kevyttä, hauskaa ja tyhjäpäistä. Toisekseen hemmottelua pitää olla. Minulle se tarkoittaa (mökillä) saunaa, pehmoisia villasukkia ja villapaitaa, rentouttavaa ja rauhoittavaa appelsiininkukkahydrolaattia, oikeasti toimivaa salvaa kipeisiin nenänpieliin ja rohtuviin huuliin (luottosalvani on Frantsilan 11 yrtin hoitosalva, kakkoseksi kiritti Feelingin Erste Hilfe -balsami), lämmittävää inkivääriteetä ja tuhottomasti herkkuja. Kolmanneksi seuraa ja huomiota pitää olla. Oli se sitten oma kumppani, koira, kissa, gerbiili tai ihan kuka tahansa messengerin, whatsappin tai instagrammin päässä.  Tärkeää joka tapauksessa on, että on edes joku, jolle voi ääni väräjäen huokailla olotilan kurjuutta ja niistää merkitsevästi kymmenes nenäliinatollo täyteen sitä itseään ja joka joko käpertyy kylkeesi tai jalkoihisi tuhisemaan tai lähettää sydänemojin.

Huomion- ja seurankipeydestä puheen ollen olen myös sitkeästi yrittänyt pusutella tuota parisuhteemme toista osapuolta. Koska myötä- ja vastamäessä, jaettu vitutus on puoli vitutusta ja yhdessä sängyn pohjalla jaettu Netflix-aika olisi tässä kiireiseksi muotoutuneessa elämässä varsinainen lottovoitto (räkäisellä logiikallani en tosin ole ottanut huomioon sitä, että kuka sitten hakisi kaupasta suklaata tai keittäisi teevettä.) Yhtä sitkeästi hän on kuitenkin kääntänyt minulle myös toisen posken. Pöpöjen välttelyn lisäksi tähän saattaa olla syynä myös viidettä päivää päällä viruneet villatakki ja pieruverkkarit, homssuinen tukka, vetistävät ja lurpottavat silmät, rään kurlaaminen ja valkosipulille löyhkäävä hengitys. Mene ja tiedä, mutta luulisin, että hemaisevan seksikkäällä pörröpäällä ja sänkykamarisilmillä ei haeta ihan tätä.

Joka tapauksessa, olen täällä nyt ihan hirveeeeeen surkeana ja parkana ja kipeänä ja koska kaikki muut kanavat on jo käytetty, niin päätin kirjoittaa aiheesta vielä blogipostauksen. Kommenttikenttä on avoin, olkaa hyvä, saa sääliä. ❤

Introverttiys minussa

Ihmiset, jotka tapaavat minut ensimmäisen kerran tai joiden kanssa nähdään vain silloin tällöin, eivät varmasti sanoisi ensimmäisenä, että joo Pia on sellainen introvertti. Luulenpa, että se kuvaus minusta ei sopisi monen sellaisenkaan suuhun, joiden kanssa olen tekemisissä usein tai jotka voivat jopa sanoa tuntevansa minut. Introverttiys kun usein mielletään joksikin sellaiseksi, hmm, ujoudeksi, hiljaisuudeksi ja syrjään vetäytymiseksi. Minähän olen etenkin tutummassa seurueessa aivan päinvastainen. Pälpätän paljon ja kovalla äänellä ja antaudun innolla keskusteluun ja väittelyynkin, jos aihe sattuu olemaan omaa mielenkiintoa kihelmöivä. En pelkää tuoda itseäni ja mielipiteitäni esiin oli sitten kyse bileistä, opiskeluihin liittyvästä ryhmätyöstä tai työpaikan palaverista. Minä myös viihdyn muiden seurassa esimerkiksi peli-iltoja pitäen, matkustellen ja hiprakoituen. Eikä tällaisissa tilanteissa haittaa yhtään jos porukkaa on enemmänkin enkä heistä edes tunne kaikkia – kunhan seurueessa on edes yksi tuttu ja turvallinen.

Mutta sitten asioissa on se toinen puoli. Minä uuvun. Kaikkihan väsyy joskus ja tarvitsee omaa rauhaa, se on totta, mutta tällainen introverttiyteen kallistunut väsähtää nopeammin ja vähemmästä. Kun minä väsähdän, tulee minusta kärttyinen ja kun oikein väsähdän, alan tuntea jopa masentuneisuuden oireita. Ilmassa väreilee pahimpina hetkinä itkuisuutta, kaikki elämässä tuntuu aivan paskalta ja mikään ei onnistu. Katastrofin ainekset ovat käsillä kun coctailtikkupurkki leviää keittiön lattialle tai märkä suodatinpussi repeää matkalla roskikseen, ja suusta ulos purkautuva puhe on töksäyttelyä ja sähinää arkisistakin pikkuasioista. Silloin sitä on lopen kyllästynyt aivan kaikkeen ja kaikkiin ja vitustako minä tiedän missä meidän juustohöylä on.

Luulen, että tähän luonteenpiirteeseen liittyy myös se, että olen todella huono sietämään kovaa jatkuvaa ääntä ja ylipäänsä ylimääräistä taustahälyä. Siksi meillä ei esimerkiksi ole koskaan radio päällä emmekä kuuntele musiikkia kuin vain erinäisissä illanistujaisessa tai muuten spessutilanteissa. Jouduin opettelemalla opettelemaan äänikirjojen kuuntelun, koska sekin tuntui aluksi vieraalta. Emme omista televisiota eikä minun pieni mieleni kykene ymmärtämään heitä, jotka pitävät telkkaria päällä vaikka eivät sitä edes katso. Ja minä vielä menin aikoinaan lähihoitajaopinnoissa erikoistumaan lasten ja nuorten puolelle, siis ajatuksena työskennellä päiväkodissa! Hah. Hahahahha!

67546526_717631582001498_1984825110422355968_n

Tarvitsen siis paljon omaa aikaa, rauhaa ja hiljaisuutta vastapainoksi kaikelle muulle elämälle pysyäkseni edes jotakuinkin balanssissa. Esimerkiksi päivä, kaksi, ehkä kolmekin päivää tiivistä yhteiseloa ja -oloa ystävien kanssa menee, mutta sen jälkeen pääni sietorajat alkavat paukkua. Vika ei ole ystävissäni, eikä vika ole minussakaan – se vain on minun ominaisuuteni. Tarvitsen hengähdystaukoa, mahdollisuuden vetäytyä omiin oloihini tekemään omia juttujani. Se ei välttämättä tarkoita sen kummempaa kuin yksin sängyssä lojumista ja puhelimen selailua. Että en minä mitään viikon retriittiä hiljentymiseen jossain erämaassa tarvitse (joskaan en ehkä kieltäytyisikään?).

Juuri nyt, kahden erittäin tiukan työputken ja vähäisten hengähdysvapaiden jälkeen, minä olen siinä tööt aivot off en jaksa itkettää ja älä vittu puhu mulle -tilanteessa. Niinpä tänään vajaa neljä tuntia yövuoron loppumisen jälkeen olin jo karannut mökkimaisemiin ylhäiseen yksinäisyyteen. Minun oli tarkoitus tavata tänään meidän huudeille lomailemaan saapunut ystävä, mutta peruin sen. Kerroin olevani umpiväsy ja ihmisvihamielinen ja tarvitsevani nyt hetken vain itselleni. Hän ymmärsi, ehdimme nähdä myöhemminkin.

Olen täällä ihan vaan itsekseni huomiseen, koira toki seurana. Olen lojunut aivan joutavana, kuunnellut sadetta ja sitten taas ihaillut auringon säteiden hehkuttamia pelargonioita, lisännyt pari kalikkaa kamiinaan. Lämmitän saunaa parhaillaan, joka sekin on ollut veden kantamisineen koko päivän mittainen projekti, koska hitto kiirekös tässä. Jo nyt tunnen, kuinka hartioiden kireys helpottaa ja päätä kiristänyt vanne pehmenee – ja oi, minulla on laatuaikaa itseni kanssa vielä vaikka kuinka paljon jäljellä!

 

Eksyksissä arjessa

Mietin pitkään kuinka otsikoisin tämän postauksen. Päädyin lopulta olemaan eksyksissä arjessa, vaikka se ei nyt täysin tilannetta kuvaakaan – kuinka voisin olla eksyksissä sellaisessa, jota ei oikeastaan edes ole? Tiedättehän, sellaisen perusarjen. Rutinoituneen ja turvallisen. Sellaisen, jossa tehdään ruokaa tai jos ei tehdä, niin edes syödään se valmissafka tai pitseriasta haettu pizza yhdessä. Sellaisen, jossa siivotaan ja leikataan nurmikkoa ja mennään nukkumaan ja herätään jotakuinkin samaan aikaan tai edes samassa osoitteessa. Sellaisen, jossa vähän kinastellaan kumman vuoro on keittää kahvit tai kuka ei taaskaan ole jaksanut laittaa hyttysverkkoa paikoilleen ja siksi korvan juuressa inisee. Sellaisen, jossa mieskin köllähtää sohvalle viereen katsomaan Frendejä, vaikka Frendit ei kiinnosta tippaakaan, mutta saa ainakin jalkahieronnan ja hipsutuksia.

Se sellainen on ollut hukassa jo, en tiedä, koko kesän ehkä. Arkemme on tällä hetkellä jakautunut kahden ihmisen erillisiksi elämää pyörittäviksi toiminnoiksi ja kommunikointi typistynyt pikaisesti naputeltuihiin messengerviesteihin ja ohi mennen huikattuihin pyyntöihin ja kehoituksiin. Läheisyys on sitä, että pussataan kun törmätään ja kaivaudutaan uniseen kainaloon silloin, kun toinen tosiaan sattuu olemaan edes samassa osoitteessa tai vuoteessa yhtä aikaa – toinen joko juuri aikeissa herätä uuteen päivään tai toinen juuri kömpimässä nukkumaan, kun oma päivä onkin jo taputeltu.

67404438_211964489735790_6979011991289462784_n

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun tuskastun vuorotyöläisten elämän rytmiin tai kirjoitan siitä, kuinka toista on ikävä. Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta reilun kymmenvuotisen taipaleemme aikana, kun näemme toisistamme vain vilahduksen, kun koti on vain tukikohta, johon laskeudutaan hetkeksi joko nukkumaan tai pesemään pyykkiä tai kun toisen kuulumisista ja tekemisistä ei ole harmainta aavistustakaan. Eikä tämä kiire ja hässäkkä ja elämä liity vain töihin. Kesä tuo oman mausteensa, kun kaikkea kivaa puuhaa ja ihmisiä tulvii elämään ovista ja ikkunoista. Ja niistä todellakin halutaan nauttia, kumpikin, niistä (vähistä) vapaista hetkistä ja hiprakkaisista aamuöistä. Vaikka sitten hieman parisuhteen ja kodinhoidon kustannuksellakin.

Näistä hieman kiireellisimmistä ajoista ollaan siis ennenkin selvitty ja päästy yli, kumpikin yhteisestä taloudesta ja eläintarhasta huolehtien ja vastuun kantaen, joten en siis ole mitenkään huolissani tälläkään kertaa. Mutta kyllä se sydäntä puristaa silti, ikävä ja jopa hienoinen yksinäisyydenkin tunne. Huomionkipeys ja yhteisen jaetun hiljaisuuden kaipuu mökkiterassilla jomottaa rintalastassa myös. Sillä vaikka vietämme aikaa myös yhdessä kaveriporukoissa, ei se silti ole sama. Kaipaan jakamatonta huomiota, ja jakamattoman huomion antamista.

Näin eräänä yötä kammottavaa painajaista meistä, ja olin onnellinen herätessäni kun se ei ollutkaan totta. Inhottava olotila jäi kuitenkin kalvamaan mieltä, ja laitoin miehelle viestin: onhan meillä kaikki hyvin? Kävimme erittäin aikuismaisen, kypsän ja syväluotaavan parisuhdekeskustelun messengerissä (…), jonka lopputulemana totesimme, että joo mie tykkään susta. Ja arvaatkas mitä? Se riittää. Perustukset ovat kunnossa ja lujat, joten antaa tuulla vaan – kyllä se tästä vielä tyyntyy.

Laiskanpulskean kuulumisia

Kesä on kiihdyttänyt vauhtiaan jo heinäkuun puoleen väliin, mutta minä en ole liikahtanut mihinkään. Vellon jossain suloisessa joutilaisuudessa, velvollisuuksia ja pakkoja pakoilevassa laalaa-maassa. Useimmat ajatukseni alkavat tai päättyvät toteamaan sitten huomenna, eikä sitä huomista tule. Suurimpana velvollisuutena ja jonkinasteisena pakkona, joskin ilolla odotettuna sellaisena, on tietenkin syksyn koulu- ja työkuviot. Kokkolaan en päässyt, mutta Kuopion yliopiston paikan otin vastaan. Uurastukseni sen kuvion eteen ei sitten ole sen pidemmälle ehtinytkään. En esimerkiksi ole vielä ilmottautunut opiskelijaksi, saati laitellut sähköpostia yhtään mihinkään siitä, että kuinka syksy nyt sitten käytännössä saadaan järjestymään.

Sitten huomenna, hän sanoi, ja kohotti lantiolta valuvia lökäpöksyjään. Normaalisti hyvin määrätietoinen, tarkka, suunnitelmallinen ja järjestelmällinen aivoni on jokseenkin epäkunnossa. Siihen ei nyt vaan kertakaikkiaan saada yhteyttä.

66616030_895451647457179_5739044247055630336_n

Sen sijaan, että tekisin niitä oikeasti tärkeitä, teen kuitenkin tosi tärkeitä. Mielen ja kodin ja hyvinvoinnin kannalta tärkeitä. Esimerkiksi eräänä päivänä sukelsin kahteen isoon ja villiksi reuhahtaneeseen kukkapenkkiin (ja illalla suihkuun pitkän kaavan kautta kuorintoineen kaikkineen, koska olin aivan varma, että ihoni nappasi saaliiksi punkkiarmeijan ja muut öttikaverit). Sain kuluteksi kokonaisen vapaapäivän puutarhan kimpussa, sillä enhän ollut suonut sille ajatustakaan sitten kevään. Rakkaat perennat haukkoivat happeaan heinän ja muun rikkaruohon kurimuksessa ja ne, jotka eivät haukkoneet, olivat röyhkeästi ottaneet tilan kaikelta muulta ja levinneet holtittomasti sinne tänne. Lopputulemana kaivoin ja siirsin lähemmäs kymmenkunta perennaa penkistä toiseen ja kolmanteen ja nyhdin rikkaruohoja käsivarteni kipeiksi. Nyt kelpaa taas katsella jokseenkin suitsittua pihaa, seuraavaa rikkaruohoinvaasiota odotellessa.

Tapasin myös kummatyttöni yökyläilyn merkeissä hänen kesälomaillessaan meidän huudeilla. En varmaan koskaan lakkaa hämmästymästä, kuinka niin pieni voi olla niin fiksu ja toimelias. Saimme viettää vuorokauden kahdestaan miehen painuessa yöksi mökille. Otin tytön viereeni nukkumaan. Voi sitä käsien ja jalkojen määrää! Muuttuvatko pikkutytöt öisin hämähäkeiksi?

Työelämä maistuu tällä hetkellä mielenkiintoiselta, monipuoliselta ja sopivasti haasteelliselta. Kiinnostavuuteen varmasti tuo osansa se, että edelleen jatkan töitä 80%-sopimuksella omasta tahdostani. Se selkeästi lisää omaa jaksamusta sekä panosta töihin. Mutta jotenkin muutenkin on ihan erilainen draivi päällä ja vaikka työt, tämäkin omasta aloitteestani, valuvatkin myös vapaa-ajan puolelle, ei mikään vituta ainakaan erityisen paljoa. Viime viikkoina tavallisen hoitotyön lisäksi olen saanut tarjota meidän asukkaille yksilöllistä ja tavallista arjesta poikkeavaa ohjelmaa. Eräänä vapaapäivänäni yksi asukkaista tuli meille kotiin puusavottaan (korvausta vastaan, tietenkin!) ja eilen puolestaan, jälleen vapaa-ajallani, lähdin toisen asukkaan kanssa tutustumaan oman kylämme historiaan opastetulle kävelykierrokselle. En tässä tokikaan voi killistellä sädekehä pääni päällä omaa erinomaisuuttani, sillä a) saan eilisestä kyllä tunnit ja b) liiterimme on täynnä kuivaa polttopuuta, mutta uskallan silti väittää, että nämä tällaiset jutut antavat tosi paljon niin asukkaalle kuin itselle työntekijänä positiivista virtaa ja vaihtelua päivään.

Mutta niin. Pääasiassa täällä siis vaan rallatellaan menemään ja kasvatetaan selkänahasta juuria kukkasohvaan. Juuri totesin, että aaaahh minulla on neljä vapaapäivää eikä yhtään mitään tekemistä. Ai ei vai? No jaa. Aivojen yhteysongelmien ratkeamista odotellessa, ihanaa heinäkuun jatkoa teille! 😀

Yliopisto-opiskelu, täältä tullaan!

Uskomatonta, mutta totta. Minusta, ensikertalaisesta ja mnjää-mä-ainakaan-mikään-akateemikko-koskaan-tuu-olemaan, tulee kuin tuleekin ensi syksynä ihan oikea yliopisto-opiskelija. Täältä voit lukaista kuinka minun matkani on päätynyt tähän pisteeseen, jossa nyt olen: Minustako maisteri? ja sananen työ- ja opiskeluhistoriastaniKova työ ja hullulta tuntuvat unelmat siis kannattivat – pääsin sisään Itä-Suomen yliopistoon opiskelemaan sosiaalityötä. Mikäli tuloskirjeen ymmärsin oikein, niin pääsin nimenomaan pääsykokeiden kautta, sillä avoimen väylästä tai sitä kautta saavuttamistani pisteistä ei kirjeessä sanottu sanaakaan mitään. Opiskelu tapahtuu Kuopion kampuksella ja opinnot alkavat syyskuun alussa. Kuopio oli minun toinen hakutoiveeni. Ensimmäiseen, eli Kokkolaan, eivät valitettavasti ovet auenneet. Pääsin siellä toiselle varasijalle, mutta koska koko paikkaan on ylipäänsä huimat kaksi aloituspaikkaa tarjolla, olisi maailman suurin ihme vielä hivuttautua sisään. Se kun tarkoittaisi sitä, että ne molemmat kaksi päässyttä toteaisivat, että njääh emmää haluu tätä sittenkään. Kokkola oli ensisijaisena siksi, että se on suunnattu nimenomaan työssäkäyville ja opiskelu olisi ollut joitakin lähiviikonloppuja lukuunottamatta etänä.

65130852_450801965708932_6855839600619814912_n

Tulosten tultua ja epäuskoisuuden, riemun ja riehakkuuden jälkeen pääni heitti voltin. Muutos pelottaa minua. Heitin parille kaverille, että nyt hei ollaan todellakin first world problemsien ytimessä, kun ahdistutaan yliopistoon pääsystä. Mutta se lienee luonnollista, että muutokset, ne hyvätkin, herättävät tunteita ja mylläkkää pään sisällä – iloon, ylpeyteen ja onneen sekoittuu pelkoa, jännitystä ja ahdistustakin. Luonnollista lienee sekin, että pää alkaa jauhaa niitä huonompia skenaarioita ennen kuin on ehtinyt edes ottaa selvää ovatko ne hyvät mahdollista toteuttaa. Jep, sellainen minä olen. Vaikka edelleenkin luotan siihen, että asioilla on tapana järjestyä ja etenkin näin aikuisopiskelijana korkeakoulussa ja nykyaikana etäilyt ja verkko-opinnot ovat varmasti peruskauraa ja opinnot räätälöitävissä monin eri tavoin erilaisiin tarpeisiin, on pääni ehtinyt räjähdellä suuntaan jos toiseen mitä jos -ajatusten sekamelskassa.

Ihanteellisin tilanne, ja se mitä tietenkin tavoittelen, olisi se, että voisin edelleenkin asua kotona ja käydä töissä opiskelujen ohessa. Ensi viikolla otan siis yhteyttä opintosihteeriin ja selvittelen onko tämä mahdollista ja jos on, niin miten. Ja tästä sitten päästään siihen mitäjossitteluun. Mitä jos ei ole? Mitä jos voidakseni opiskella minun on muutettava Kuopioon? Mitä jos se ei sovi parisuhteen toiselle osapuolelle? MITÄ JOS?! Siihen minä uskon sataprosenttisesti, että parisuhteemme kestäisi etäilyn. Olemme muutenkin niin itsenäisiä ja omapäisiä molemmat ja olemme myös aina antaneet tilaa toisillemme sekä tukeneet toistemme valintoja niin pienissä kuin isommissakin asioissa. Mutta ymmärrän myös aivan täydellisesti jos mies suhtautuu/suhtautuisi nihkeästi siihen, että yhtäkkiä minä muuttaisinkin pariksi vuodeksi pois (vaikka siitäkin ajasta olisin kotona vähintään yhdeksän kuukautta, koska lomat ja harkat). Olisi se nimittäin aikamoinen pommi hänelle yksin kannettavaksi. Minä kituuttaisin opintotuella ja -lainalla jossain pikkuluukussa reilun parinsadan kilometrin päässä samaan aikaan, kun hänelle lankeaisi yksin kannettavaksi niin taloudellinen kuin henkinen ja hoidollinen vastuu omakotitalosta, kesämökistä ja laumasta eläimiä. Ihan vaan, että neiti nyt saisi toteuttaa itseään. (No okei, olisihan se samalla toki satsaus meidän molempien tulevaisuuteen.)

Mutta joo. Jospa nyt yritän siirtää tämän kauhuskenaarioajattelun syrjään, laitella sitä sähköpostia ja miljoonaa kysymystä menemään ja luottaa siihen, että tilanteeseen löytyy jokaista osapuolta tyydyttävä ratkaisu. Ja ahdistusmöykkyisyyden sijaan olla aika helkkarin ylpeä itsestäni ja saavutuksestani, koska MINÄ JUMALAUTA TEIN SEN!