Pakenemisia

Pakenen

Yövuorojen ja parin ylityötunnin jälkeen mökille nukkumatta silmällistäkään. Mökkitie on muhjuinen ja säätiedotus uhitteli räntä- ja lumisateilla. Ei ehkä uskallakkaan ajaa autolla, ei ehkä päästä perille tai pois, tuumittiin. Valuuko vapaat hukkaan? Ei, jätetään auto parin kilsan päähän, onhan meillä sukset ja lumikengät ja rinkat. Umpiväsyneenä ajatus tuntuu sekopäiseltä, kun taivas vielä repesi lyömään räntää, mutta

Pakenen

Jeren lausahdusta, taikasanoja, joka puolihuolimattomasti karkaa huulilta. Ennen sinä halusit lähteä aina minne vaan ulkoilemaan, nyt et enää ikinä. Tähänkö on tultu? Katotaanko! Pakkaan reppuun viisi litraa vettä, kalsarit, ruokaa. Katotaanko! En minä halua olla se, joka ei ikinä!

received_694038557658932

Pakenen

mökin hiljaisuuteen, saunan löylyyn, iholta yöhön huurustuvaan ilmaan kalenteria ja vatsan pohjassa puristavaa stressimöykkyä.

Pakenen

sitä outoa tunnetta, joka on pitänyt minua otteessaan päivä, ei, viikkotolkulla. Sitä selittämätöntä kireyttä ja mihinkään kohdistumatonta kiukkuisuutta, suupielissä pyristelevää itkuisuutta, vaikka ei itketä.

received_2295982667322244

Pakenen

ruotsin sanaston ja kieliopin paukuttamista päähän, tuijottelemaan lilanvaaleanpunaisensinistä taivasta, pikkupakkasta, kantamaan saunavettä avannosta.

Pakenen

univelkoja makuupussin mutkaan, nukun kymmenen tuntia, kaksitoista tuntia, vetkuttelen ylösnousua ja

Pakenen

vetkuttelemaan vielä syvemmälle makuupussiin kun vetkuttelun vuoksi mökki on jäähtynyt kymmeneen asteeseen ja pelkkä ajatus pussin raottamisesta saa varpaat kippuraan.

received_2282744085126289

Juon kolmatta mukillista aamukahvia kaminan luukku raollaan ja mietin, että miten hieno pakoreissu. Ja mietin, että vielä tämän päivän, vielä ensi yön, me varastamme itsellemme. Silläkin uhalla, että se saattaa tietää aamuviiden herätystä, mahalaskua ja rähmäisiä silmiä arkeen.

Kohtaamisia

Minun on suudeltava tuota miestä.
Nainen ei kerta kaikkiaan saa ajatusta pois päästään. Hän on naulinnut katseensa tanssilattian toisella puolella baaritiskiin nojailevaan mieheen, joka nauraa kavereidensa kanssa. Ympärillä
pauhaa musiikki, haisee halpa olut ja hienoinen hiki. Musiikin tahdissa ketkuu geelitukkia ja pari leveärintaista divarisarjan jätkää möyhöää testosteronipäissään kuvitellen olevansa jokaisen tytön märkä päiväuni. Miehellä on pitkä musta paksu tukka ponihännällä, kauniit kasvot ja pitkät hoikat raajat. Hänen silmänsä nauravat yhtä aikaa suun kanssa, tai vaikka suu ei edes nauraisi.
Minun on suudeltava tuota miestä. Mitään muuta en halua, en juuri nyt enkä tuolta mieheltä, kuin suudella, nainen ajattelee, nousee, oikoo vaatteensa ja kävelee yli tanssilattian, jonka tahmaiseen pintaan kengät tarttuvat. Hän kävelee miehen eteen ja sanomatta mitään ojentautuu suutelemaan. Mies vastaa, hämmentyen, mutta vastaa. Nainen hymyilee ja kävelee pois.

Kaksi viikkoa myöhemmin nainen istuu saman räkälän samalla baaritiskillä. Hän on saanut gin tonicinsa limeviipaleen litisteltyä lasin pohjalle ja nyt hän seivästää sitä keskittyneesti,
tarmokkaasti, irrottaa hedelmälihoja ja mehuja juomansa sekaan. Hän sekoittaa juomaansa tyytyväisenä saatuaan hommansa tehdyksi, imaisee seipäänä käyttämästään drinkkitikusta pisarat
ennen kuin hylkää sen naarmuiselle baaritiskille ja on juuri ottamassa ensimmäistä hörppyään, kun mies saapuu hänen viereensä. Miehen vaatteiden mukana tulee tuulahdus raikasta joulukuista ilmaa ja vieno vaniljawunderbaumin tuoksu.

Moi.

No moi.

Tiesitkö, että baarimikot ei ehdi illan aikana pesemään käsiään ja tuo lime…

Ole hiljaa.

Suutelit mua, muistatko?

Niin suutelin.

Miksi?

Koska sä näytit siltä ettet kuulu tänne.

Hellalevyllä on puoliksi vedellä täytetty kurkkupurkki, jossa lilluu poltettuja tupakan natsoja ja kruunukorkki. Liesituulettimen valo maalaa nurkkauksen keltaiseksi niin kuin nuotio piirtää ympärilleen valoympyrän yössä jättäen muun maailman pimeäksi. Tupakasta karisee tuhkaa kurkkupurkin viereen naisen nauraessa ja nauru sekoittuu liesituulettimen huminaan.

Musiikki soi hiljaa taustahälynä, merkityksettömänä. He olivat napauttaneet jonkin YouTuben
sekoituksen päälle tullessaan naisen asuntoon, riisuttuaan takkinsa ja potkaistuaan lumiset kengät
eteisen nurkkaan. Yhtäkkiä mies sähköistyy, virnistää. Hän nousee hellan äärestä, vastapäätä naista,
ja lisää volyymia, välittämättä läppärin vonkuvista kaiuttimista. Hän asettaa toisen kätensä nivusilleen ja toisen näkymättömälle hatulleen ja alkaa tanssia Billie Jeania naisen ahtaassa
keittiössä aivan kuin se olisi normaali käytäntö aamukolmelta vieraassa asunnossa.

Herrajumala se tanssii Billie Jeania, nainen miettii, minun ahtaassa keittiössäni. Nainen tuijottaa
miehen lantiota, näkymätöntä hattua, aamun orastavaa sänkeä ja saumattomasti musiikkiin
sulautuvaa kehoa. Nainen tuijottaa tuota miehen hahmon ottanutta rohkeutta, röyhkeää itsevarmuutta ja hänen on nostettava kätensä suulleen ettei kiljaisisi.

Kiljaisisi tajutessaan, että tässä juuri nyt hän todistaa miltä rakastuminen tuntuu. Ettei se olekaan
solmuun vääntyviä elimiä vatsassa, räjähtelevää ilotulista ja vetkuloiksi muuttuvia jalkoja. Vaan se
on rauhallisesti, sinkoilematta ja horjumatta, mieleen asettuva tyyni varmuus. Nainen tiputtaa tupakkansa kurkkupurkkiin. Hän nousee, astuu yhdellä askeleella miehen viereen ja asettaa kätensä tämän kasvoille. Nainen suutelee, eikä mies kysele miksi.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

IMG_20190211_174222_004

Yllä oleva teksti on ensimmäinen julkaisemani sekä palautetta saanut tarina kirjoittamisen opintojen kurssilla. Tehtävänantona oli valita omasta elämästä jokin itselle merkityksellinen tapahtuma ja kertoa siitä. Minä päädyin kirjoittamaan minun ja Jeren ensi kohtaamisista.

Halusin jakaa tarinan myös tänne kahdesta syystä. Uskoisin ainakin joitakuita teistä kiinnostavan, että mitä tuolla kirjoittamisen opinnoissa oikein touhuillaan. Lisäksi sain tästä tekstistä niin itkettävän hyvää palautetta, että halusin jakaa sen myös teille. Palautteen odottaminen oli aivan älyttömän raastavaa, jopa pelottavaa!

Viimeiset palautteet tippuivat vasta deadlinen viime hetkillä, joten voitte varmasti kuvitella sen seinään juoksun määrän. Lopulta, kun palautteet olivat hyppysissäni, oli itku lähellä. Olin ollut niin epävarma itsestäni ja toisaalta paljastanut jotain todella henkilökohtaista ja omaa, että pelkäämäni lynkkauksen sijaan näytöllä hyppelehtävät kauniit sanat meinasivat olla liikaa.

Totta kai sain myös kehittämisehdotuksia ja sitä myötä myös itselleni uusia ideoita siitä kuinka voisin kirjoittaa. Oppimista on paljon, taitoja kartutettavana ja hiottavana. Mutta tämän ensimmäisen tehtävän jälkeen on todella paljon itsevarmempi olo lähteä työstämään seuraavia tehtäviä!

Toinen syy tekstin julkaisemiseen on minä ja Jere. Tämän vuoden tammikuussa yhteiseloamme tuli täyteen huikeat kymmenen vuotta ja kirjoituksen kohtaamiset tapahtuivat joulukuussa 2008. Juhlistan meitä ja taipaleemme alkua näin, pukemalla rakastumisen ja rakastamisen sanoiksi.

Tarina perustuu siis tositapahtumiin niin kuin tehtävänannossa määrättiin, mutta kirjoittajan vapauksia käyttäen toki. Tuntemattomien kohtaaminen ja ensisuudelma, Billie Jean ja rakastuminen on totta. Gin tonic-kohtausta ei ole tosielämässä tapahtunut, mutta siinäkin on elementtejä todellisuudesta. Noin minä juon GT:ni ja tuohon aikaan maailma tuoksui wunderbaumeilta. 😀

+/-

Kivoja:

punaisella tussilla väkäsen piirtäminen kalenterimerkinnän päälle

kookoksen tuoksuinen koira

jääkaapista napattu juustoviipale ja kinkkusiivu, niiden päällekkäin asettaminen, rullaaminen ja syöminen, kun ei oikeastaan ole nälkä, mutta tekee vähän jotain mieli

toisena yönä kotiin paluuni jälkeen omalle paikalleen tyynyni viereen käpertyvä kissa

alemmuusmärinä messengerissä, johon saa vastaukseksi höpö höpöä ja egon paijausta

maidon kaataminen uunivuoassa olevien kokonaisten ohrasuurimoiden päälle

uusi työvuorolista, jossa on ainoastaan yövuoroja

Netflixissä tylsyysklikattu uusi sarja Juhlat, jolta ei odottanut mitään, mutta joka osoittautui hersyvän mielenkiintoiseksi

rikkoutunut saippuapumppupullo vessassa, jonka varjolla saan luvan ostaa tilalle järkyttävän kamalan ja siksi ihanan kitschhirvityksen

hetken mielijohteesta tehdyt viisi riviä lottoa ja lapsenomainen usko siihen, että päätyminen Citymarketin infotiskille oli varmasti jonkin korkeamman voiman johdatusta ja voitto on jo käytännössä taskussa

Ei niin kivoja:

räntäsade helmikuussa

avatessa repeytyvä kahvipaketti

uusi passikuva

 

Kaksi viikkoa poissa kotoa

Selässä reppu läppäreineen, kädessä käsilaukku ja ostoskassi, raahauduin iltapimeällä kotiin koko ajan kapeammaksi ja kapeammaksi käyvää polkua pitkin. Mies tuli perässä ison matkalaukkuni kanssa. Olin lähes kaksi viikkoa poissa. Samassa kaupungissa kylläkin, mutta poissa kotoa kuitenkin.

Kissat kiemurtelevat keittiön pöydällä vastassa, varsinkin se vanhin ja eniten minun, ja koira muuttuu yhdeksi isoksi nuuskuttelevaksi nenäksi. Tuon mukanani outoja hajuja, olen ollut vieraissa koirissa. Puran ostoskassin. En ostanut mitään järkevää. Neljä olutta, kaksi karkkipussia, juustonaksuja. Haluan viettää illan omalla sohvalla, miehen vieressä, porsastella ja hipsutella, katsoa elokuvaa yhdessä, viettää ihan tavallista koti-iltaa kun olen nyt vihdoin tässä, kotona.

Suusta karkaa varkain huonoja sanoja, lausahduksia. Miks rappuset on täynnä lunta. Mitä imuri rojottaa keskellä keittiötä. Voi helvetti tätä karvan määrää. En haluaisi motkottaa, mutta motkotan, se tulee minusta kontrolloimatta kuin hengitys tai sydämen syke. Olen kuin pieni lapsi. On ollut ikävä ja sitten kiukuttaa.

52029136_2122694484486724_5559421340278063104_n

Hymyilen olohuoneen pöydän kynttilöille, tipautan tuoksuöljysekoitusta pienen savisen elefantin päälle. Aiottu elokuvailta muuttuukin kahden viikon katsomattomien Salattujen Elämien maratoniksi, vaikka kukaan ei Salkkareita katso. Kissa, se vanhin ja eniten minun, se, joka eniten vihaa kaikkea ja kaikkia, kävelee ylitseni viereiseen syliin. Käpertyy kerälle ja kehrää. Kylläpä meillä mieliosoitellaan.

Mies hieroo takaisin henkiin juntturaan jumahtanutta vasenta lapaani. Ei pitäisi tässä iässä enää nukkua viikkotolkulla lattialla patjalla, ranka solmussa kolmen koiran kanssa. Lapa elpyy hieman. Ainakin siihen nähden, että aamulla ei kärsinyt pitää edes puhelinta vasemmassa kädessään. Pääsen omaan sänkyyn ja se tuntuu onnelliselta.

Aamulla kaadan vettä kahvinkeittimen säiliöön numeroon kahdeksan saakka. Kello käy jo yli yhtätoista, vaikka herätys soi yhdeksältä. Puhdistan kissanhiekkalaatikoita, mietin ääneen, että olohuoneen laatikosta voisi luopua kun ei sitä kukaan käytä. Mies raahaa puita olohuoneeseen, sitten makuuhuoneeseen. Kirjoitan ostoslistaa. Onko leipää. Mitä syödään tänään.

Ei oo aikaa, ei oo aikaa, sanomme vuorotellen. Miestä odottaa rakennusten katot täynnä lunta, minua Wordin tiedosto täynnä ei mitään. Päädymme nakkisoppaan. Se on nopea.

Kokemukseni veren luovutuksesta [ei niin menestyksekäs]

Edellisessä postauksessa kirjoittelin hyvä ihminen -pisteistä, itsekkyydestä ja hyvistä teoista. Rehvakkaasti näkymättömiä henkseleitä paukutellen julistin kaikille lähteväni luovuttamaan verta! Toisaalta rehvakkuuteen oli kyllä aihettakin. Verenluovutus oli ollut minulla suunnitteluasteella vuosikausia. Se, että minä jonkin asteisena piikkikammoisena ja äärimmäisen matalalla kipukynnyksellä siunattu tyyppi olin valmis lopultakin ottamaan tämän askeleen oli jo itsessään kehumisen arvoinen saavutus.

Niinpä saavuin kohteeseen. Jännitti, pelottikin, mutta yllättävän rauhaisin mielin täyttelin kyselylomakkeen, annoin sormeni tuikittavaksi ja lopulta asetuin tuoliin käsivarsi ojolla. Pisto totta kai tuntui ikävältä, mutta olo oli olosuhteisiin nähden hyvä. Lopulta hätistelin hoitajankin pois siitä häsläämästä, kyllä minä pärjään, kun pahin oli jo ohi.

IMG_20190131_182428_469

Tyytyväisenä siis köllöttelin ja veri lähti hyvin liikkeelle. Sitten tapahtuikin jotain. Totesin ohikulkevalle hoitajalle, että ”vähän heikottelee”, kun seuraavassa hetkessä minun jalat olikin nostettu sojottamaan kohti kattoa ja hoitaja hääräsi vieressä keskeyttämässä luovutusta välittömästi. Korvien huminan lävitse kuulin, että luovutus olisi pitänyt lopettaa jo ajat sitten, tilanne oli ehtinyt mennä jo vakavaksi (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) ja tajunnan taso oli alkanut hämärtyä.

Jaahas. Minua nyt heikottaa aina ja kaikki, niin lävistykset, verikokeet kuin ehkäisykapselinkin laittaminen, vaikka kaksi jälkimmäistä onkin verrattavissa kipuasteeltaan itikan pistoon. Heikotukseen useimmiten kipua enemmän vaikuttaa tietoisuus siitä, että toimenpide voi sattua ja ylipäänsä ajatus siitä, että minua ropelletaan. Joka tapauksessa, en siis tässäkään kohtaa osannut ottaa omia tuntemuksiani mitenkään vakavasti, mutta hoitajille kiitti riitti. Jännän tästä tekee sen, että minulla tosiaankin oli ihan hyvä olo olla siinä kunnes kehno olotila hyökkäsikin puskista.

Harmittaa aivan vietävästi, koska tämä satsihan meni nyt sitten hukkaan. Ihmettelen myös, että miksi siinä noin kävi? Veljen kanssa spekuloitiin sitä, että voisiko olla ettei minun kroppa/pää nyt vaan kestä noin äkillistä ja kummallista hapen vajausta veressä eli voisiko heikotus johtua siitä. Minulla on ”paksu veri” (hb 150) ja olen tupakoija eli lähtökohtaisestikaan veri ei taida olla hirvittävän hapekasta. Tämä pohdinta käy siis järkeen, mutta jos jollakulla on tästä asiasta enemmän tietämystä, niin olisi kiinnostavaa kuulla!

En halua missään nimessä tällä postauksella pelotella heitä, jotka ehkä suunnittelevat luovuttavansa verta itsekin ensimmäistä kertaa. Mutta halusin jakaa myös tämän kokemuksen – verenluovutus ei välttämättä ole ihan suitsait sukkelaan hoidettava juttu ja oma kroppa saattaakin yllättää.

Itse jääräpäänä aion myös tarjotella itseäni luovuttajaksi uudestaan toukokuussa. Tosin silloin kerron tästä ensimmäisestä kokemuksesta ja pyydän hoitajalta rehellistä mielipidettä siitä, että kannattaako lähteä edes yrittämään vai onko se vain ajan sekä välineiden hukkaa. Samalla aion kysäistä, että voisiko olotilan äkillinen romahtaminen tosiaan johtua noista happijutuista ja voisiko sellaista estää esimerkiksi säätämällä virtausnopeutta, mikäli se nyt ylipäänsä on säädettävissä. Toivoisin pystyväni vielä kantamaan korteni kekoon tässä muodossa, mutta jos minusta ei luovuttajaksi ole niin se on sitten vain hyväksyttävä. Sitten vaan täytyy suunnata hyvät aikeensa ja tekonsa johonkin muuhun.

 

Hyvä ihminen -pisteet

Minä olen menossa huomenna ekaa kertaa ikinä verenluovutukseen, kun sellainen nyt sopivasti kohdalle osui. Olen ajatellut asiaa vuosikausia, siis silleen ”no pitäs kyllä”, mutta koskaan se ei ole kuitenkaan siirtynyt ajatuksista tekoihin. Kertaalleen joitakin vuosia sitten olin jo menossa, mutta olin juuri ottanut tatuoinnin, niin eipä onnistunutkaan. Nyt, kun omaa jännistystä ja pelkoa lukuunottamatta, ei mitään esteitä luovutukselle ole, päätin että perkele.

Paria tyyppiä olen yrittänyt värvätä mukaan myös. Erääseen keskusteluun heitin, että ”nyt kun heti alkuvuodesta tekee hyvän teon niin voi sitten loppu vuoden olla itsekäs sika ja esim. lennellä ympäri maailmaa.” Tämä oma lausahdus pisti sitten miettimään enemmänkin itsekkyyttä ja hyviä tekoja.

Jokainen meistä on varmaan, jos ei omalla kohdalla niin vaikka somemaailman keskusteluissa, törmännyt siihen näkemykseen, että hyvä ihminen voi olla vain joko-tai. Kärjistäen siis jos vaikka kuljet julkisilla, syöt kasvispainotteisesti, kierrätät, et kerskakuluta ja lahjoitat rahaa hyväntekeväisyyteen, mutta samanaikaisesti juot kahvisi silloin tällöin take awayna ja käytät mikromuovia sisältäviä vaatteita, olet ympäristöstä piittaamaton ihmissaasta.

50898510_2177707445877996_1983896933629952000_n

Minun ympäristötekoni eivät ole suuren suuria, mutta ne sisältyvät joka päiväiseen elämään. Pyrin välttelemään muovia, käytän luonnonshampoota ja -palasaippuaa, muuta kosmetiikkaa kuten meikkejä tai hiustuotteita todella vähän, lajittelen jätteeni, shoppailen todella harvoin ja tuen paikallista löytöeläinhoitolaa, noin muutamia seikkoja mainitakseni. Vastaavasti kuitenkin ulkomaanmatkoja tulee tälle vuodelle vähintään kaksi, ehkä kolme, joten ylläolevan näkemyksen mukaan minun hyvä ihminen -pointsini armotta kyllä woooooosh huuhtoutuvat pahasti pakkasen puolelle.

Yritän kuitenkin olla syyllistymättä tästä. Yritän vakuutella itselleni, että ne tavallisen arjen hyvät valinnat ja teot sekä lentäminen on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin että vain lentäisin. Ja näin asian minun mielestäni kuuluisi ollakin! Sen sijaan, että tuomittaisiin muita (tai itseämme) niistä vähän kökömmistä valinnoista olisi paikallaan iloita niistä hyvistä – ja kannustaa tekemään niitä lisää! Ääriajattelu missä tahansa asiassa on mielestäni todella kuormittavaa ja huolestuttavaa. Siinä voi herkästi käydä niin, että kun en kerta voi olla täydellinen, niin en sitten tee asioiden eteen mitään.

Lisäksi hyvää ihmisyyttä on tarpeen tarkastella myös yksilötasolla. Kyyyyllä, juuri sieltä, oman navan ympäriltä. Paljon puhutaan voimaantumisesta, tasapainon löytämisestä ja omasta hyvinvoinnista ja sen vaalimisesta. Jos siis minä saan lisää onnellisuutta itselleni sekä rikastutan parisuhdettamme esimerkiksi matkustelemalla, näkemällä ja kokemalla maailmaa yhdessä – niin totta hemmetissä minä siihen tartun! Vaikka laajemmasta perspektiivistä katseltuna se onkin huono valinta.

Koska hyvinvointi lisää hyvinvointia. Känkkäränkkäiseltä omaan poteroonsa kaivautuneelta ihmiseltä lienee turha odottaa kauniita ajatuksia, saati tekoja, jos lähtökohtaisesti eniten vituttaa kaikki. Hyvinvointia voidaan rakentaa ympärilleen monella eri tapaa ja monesta eri suunnasta. Se pulppuaa yksilötasolta laajempiin kokonaisuuksiin ja vastaavasti laajemmat kokonaisuudet lisäävät hyvinvointia yksilötasolle.

Joten, menen siis huomenna luovuttamaan verta ja näin ollen osaltani lisään maailmaan hyvää ja kaunista. En kuitenkaan suostu nimittämään itseäni itsekkääksi siaksi silloin kun pidän huolta myös itsestäni, jaksamisestani pimeän keskellä ja maailmankuvani laajentamisesta. Tasapaino, ystävät, tasapaino.

Aloittavan kirjoittajaopiskelijan ajatuksia

Minun teki mieli laittaa otsikkoon aloittavan kirjoittajan ajatuksiamutta en sitten voinutkaan, vaan oli lisättävä opiskelija perään. Hämmennyn kun jo ensimmäisellä kurssilla minua, meitä, tituleerataan kirjoittajiksi. Ensimmäisenä tehtävänä ei suinkaan ollut kirjoittaa esittely itsestä, vaan kirjoittajaesittely. Luennoilla puhutaan kirjoittajista, kurssista ja opintokokonaisuudesta eräänlaisena kirjoittajayhteisönä. Ja jokin minun sisälläni huutaa, että en minä ole kirjoittaja! Kirjoittaja on joku joka osaa ja tietää ja saa sanat ulos ja niihin merkityksiä, virkkeisiin kokonaisen maailman ja tunteen! Kirjoittaja on joku, ja se joku en ole minä.

Enhän saa nykyisin sanoja edes tänne.

20190127_143145

Se on jännittävää, kuinka se josta on kauan haaveillut ja jonka nyt on saanut näppeihinsä, muotoutuukin joksikin suureksi ja pelottavaksi, saavuttamattoman tuntuiseksi. Ensin jahkaili hakemista kauan, lopulta haki, mutta oli aivan varma ettei taidot riitä. Taidot riittikin. Sitä luulisi, että siitä olisi saanut itsevarmuutta, buustia, hivelevää hipsuttelua omalle kirjoittajaegolleen. Mutta ei, sitten se epävarmuus vasta roihahtikin ennen näkemättömiin mittoihin!

Kyllä sitä on pöljä. Oppimaanhan minä sinne olen hakeutunut, niin kuin ne kaikki muutkin. Jollain voi olla kokemusta enemmän kuin minulla, jollakulla vielä vähemmän. Mutta yhtä kaikki, kukaan meistä ei ole valmis, jokaisella meistä on omat mörkömme ja itsekritiikkimme ja sinkoilevat ajatukset ja levälleen lennähtäneet sanat kannettavanamme.

Minä luulen, että minulle ensimmäinen ja vaikein kynnys on ylitettävänä juuri nyt ja heti kurssin alkumetreillä. Oman tekstin altistaminen muiden silmille, muiden arvioitavaksi, ruodittavaksi. Okei okei, niinhän nämä blogitekstitkin ovat julkista riistaa, mutta se ei tunnu samalta. Kuten ei myöskään ne lukuisat ja taas lukuisat oppimistehtävät, esseet ja viimeisimpänä kandidaatin tutkielma, joita ovat läpikäyneet niin opettajat kuin kokonaiset vertaisopiskelijaryhmätkin. Palautteeseen (ja täällä hömppäteksteistä keskusteluun) on siis sanalla sanoen tottunut, mutta

tämä tuntuu niin kovin paljon henkilökohtaisemmalta!

Saamani palaute ja vertaistuki opinnoissa on ollut kallisarvoista. Minä tiedän, että ilman saamaani palautetta, kannustusta, uusia näkökulmia ja pilkun paikkojen viilausta ei varmasti esimerkiksi siitä kandista olisi muovautunut yksin minun käsissäni sellaista mikä siitä tuli. Minä myös tiedän, että kirjoittajalle yhteisö ja saatu palaute ovat ne väylät, joiden kautta oppiminen, kehittyminen ja oman identiteetin löytäminen on ylipäänsä mahdollista.

Huomaan siis, että ennen kuin olen päässyt alkuunkaan, tämä kurssi ja koko opintokokonaisuus asettaa minut aivan uudenlaisen haasteen eteen. Vaikka ei välttämättä kirjoittaisikaan suuria, ei kipeistä tai muuten tunteikkaista asioista, vaikka pitäytyisi kepeällä linjalla. Niin silti sitä jollain tapaa avaa omaa sieluaan, käyttää lähteenä omaa päätään. Sellaisen tekstin paljastaminen muille, palautteen odottaminen ja sen saaminen tuntuu yhtäaikaa kurkkua kuristavalta, ja toisaalta tavattoman kutkuttavalta – kuka minä olen, mitä tekstini viestivät muille!

Niin. Ja ehkä jonain päivänä uskallan sanoa olevani kirjoittaja.