Missä mennään nyt – ajatuksia elämänmuutoksesta

Ajatukset askartelevat jossain pitkällä tulevaisuudessa. Tai pitkällä ja pitkällä, oikeastihan tammikuu on jo ihan kohta käsillä, mutta jollain tapaa se tuntuu kuitenkin niin kovin kaukaiselta. Ajatukset alkavat usein sanoilla sitten kun tai eivät pääse syntymään kunnollisiksi ajatuksiksi saakka, koska siihen on vielä aikaa, turha miettiä vielä.

Lillun tällä hetkellä sellaisessa hieman ärsyttävässä välitilassa. En ole vielä sisäistänyt olevani opiskelija, koska elämäntilanne ei ole juurikaan muuttunut. Käyn edelleen töissä, asun kotona, opiskelu ja elämän koodaus kalenteriin ei juuri eroa siitä, kun opiskelin avoimessa. Se tuntuu ristiriitaiselta. Samaan aikaan tosi höh!hiltä ja pienesti kateelliseltakin, kun Facen feedi täyttyy kaikenlaisista tiedotuksista opiskelijariennoista ja mielenkiintoisen kuuloisista (tiede)tapahtumista. Että siellä ne mun fuksikamut saapi nauttia opiskelijaelosta heti täysin siemauksin. Samaan aikaan tuntee kiitollisuutta ja onnea siitä, että on kotona. Saa kyöhnätä miehen kainalossa, pallotella karvaelukoita, tienata roposia tulevaisuuden makaronia varten. Ja samalla kuitenkin haalia kasaan edes jonkin verran tutkintoon vaadittavia opintopisteitä. Olla matkalla maisteriksi.

70863110_1451622111651445_659057474531229696_n

On tämä vähän tällaista pööpöilyä nyt. Juu olen laittanut asuntohakemuksen vetämään ja juu olen syöttänyt näppäimistö sauhuten hyväksilukuhakemuksia menemään. Olen saanut vastauksiakin: suuri osa avoimen opinnoista menee läpi, kandini on tsekattu ja kypsyysnäyte hyväksytty, HOPS on syksylle ja keväälle rakenneltu, vaikka aikamoisen turhauttavalta palapeliltä se alkuun tuntuikin. Olen jo palautellut muutamia etätehtäviä ja lukenut maanantaina koittavaan ihkaensimmäiseen tenttiin. Olen myös tuttuun tapaan venytellyt raukeasti kukkasohvalla koira kainalossa, ja tuuminut, että sitten huomenna.

Odotan (kauhunsekaisella) innolla tammikuuta ja sitä, että silloin toivottavasti pääsen muuttamaan. Astumaan siihen ihan oikeaan opiskelijaelämään. Piiiiitkän avoimessa opiskelun jälkeen huomaan kaipaavani opiskelun kokonaisvaltaisuutta. Pääosin kun opiskeluni on tähän saakka ollut yksin puurtamista. Pidän siitä kyllä todella paljon, ja ryhmätyöt on edelleenkin saatanasta, mutta haluan päästä kokemaan myös yliopiston käytävät, epämukavat penkit luentosaleissa, lukupiirit, lounastauot. Haluan päästä osaksi kyykkyviinejä ja hivenen krapulassa raahaavia aamuja.

Odotellaan siis, ja samalla nautitaan tästä ihan tavallisesta arjesta ennen kuin kaikki kääntyy aivan ylösalaisin.

Karjalan tytöstä savolaiseksi!

Nyt kuulkaas erakkomaisuuteenkin taipuvaista pikkukaupungin naista vedetään epämukavuusalueelle niin, ettei jalkapohjat tahdo enää osua maanpinnalle. Siis tämmöstä, joka on asunut koko ikänsä samoissa maisemissa, rakentanut tänne oman kotikolonsa ja rakastunut rutiineihinsa. Viime viikolla alkoi yliopisto-opinnot ja olin viikon intoa ja jännitystä puhkuen Kuopion kampuksella orientoitumassa (siis, informaatioähkyilemässä jonninjoutavasta ja bilettämässä siis juomassa kympin viinipulloja baarin nurkassa ja niinku sellasta tärkeetä ja akateemista). Sen viikon aikana tuli erittäinkin selväksi, että suunnitelmani mahdollisimman pitkälle vedetyistä etäopinnoista, kotona asumisesta ja töissä jatkamisesta voi unohtaa täysin. Tässä käy siis juuri niin kuin sen pelottavimman skenaarion maalailinkin – minä muutan Kuopioon.

Asiastahan ollaan tässä pitkin kesää miehen kanssa keskusteltu ja viimeisin keskustelu käytiin erittäin kypsästi ja aikuismaisesti messengerin välityksellä minun hengaillessa kampuksella ja miehen siivotessa kissan mielenosoituskakkaa keittiön lattialta. Nyt keskustelut sitten muuttuivatkin teoriasta todellisuudeksi. Päätin kuitenkin, että tänä syksynä en vielä liikauta persaustani mihinkään. Jatkan töitä vuoden loppuun, asun kotona ja teen etänä niitä harvoja kursseja, mitä etänä voi tehdä. Lisäksi otan omakustanteisesti kurssin-pari avoimen puolelta pakollisesta sivuaineesta. Ettei tämä syksy nyt kuitenkaan ihan valuisi hukkaan ja menisi syljeskellessä kattoon. Samalla tässä jää aikaa hoitaa kaikkia käytännön asioita – asuntolainan maksamis(maksamattajättämis)suunnitelmia, kämpän hakua, KELAn kiemuroihin syventymistä vuosien jälkeen, kainalossa hipsuttelua.

70320676_392762994774166_5969528882401902592_n

Tammikuussa minun olisi sitten tarkoitus pakata kamat ja muuttaa, mikäli vaan jonkinlainen luukku siihen mennessä järjestyy. Aion olla aivan sekopäinen ja vetää t o d e l l a k i n mukavuusalueeni rajat uusiksi ja hakea, vielä tällaisena vanhana kääkkänä, SOLU-ASUNTOA. Mietin, että otetaas tämä nyt sitten ihan tosissaan seikkailuna, sukelluksena opiskelijaelämään, jota en ole koskaan kokenut. Pää täyttyy to do -listoista ja sellaisista tosiasioista kuin, että minullahan ei ole sänkyä tai kattolamppua tai juustohöylää.

Ajatukset ja mieli vetävät rallia. Huomasin orientaatioviikon alkupäivinä toteuttavani vanhaa toimintamalliani – sysäsin epäilykset ja epävarmuuden, pelot ja ahdistukset jonnekin syvälle ja suorastaan yli-iloitsin ja yli-intoilin. Tämä on minulle varsin tuttua. Hyvin usein olen elämäni aikana jättänyt negatiiviset ajatukset ja kokemukset joko täysin käsittelemättä tai suhmuroinut ne vain pintapuolisesti – pääni sisällä on siis varsinainen pandoran lipas, jota ei parane mennä raottelemaan (ainakaan ennen kuin on valmiiksi hyvä terapeutti valkattuna). En siis tarkoita sitä ettenkö olisi innoissani ja kovasti odottanut tätä kaikkea! Totta kai olen. Mutta totta kai tähän myös liittyy hirvittävän paljon kaikkea pelottavalla tavalla uutta ja haasteellista. Kuten nyt esimerkiksi sellainen pikkuseikka, että minun ja miehen yhdessä rakennettu elämä kääntyy ainakin pariksi vuodeksi aivan ylösalaisin. Voisi siis sanoa, että tässä ollaan aikamoisen kriisin keskellä, ja pienimuotoisen romahduksenkin onnistuin tässä kehittelemään, kun kaiken sen överiksi vedetyn jippiijippiihulabaloon alta puski todellisuus pintaan. Joskin se on vain positiivista, sillä sehän tarkoittaa, että käsittelen näitä asioita. Positiivista on myös se, että olemme tässä yhdessä. Kannustaen ja tukien, uudenlaista tulevaisuutta yhdessä suunnitellen.

Asioilla on tapana järjestyä, on mantrani, jota olen toistanut itselleni jo kuukausitolkulla. Asioilla on tapana järjestyä.

Sisäinen marttani on epäkunnossa

Kevät meni jotenkin ohi. Sitten olikin yhtäkkiä kesä ja sekin meni. Jotenkin huomaamatta lipui sormien läpi. Koko kesän minua vaivasi tunne, aivan kuin odottaisin jotain tapahtuvaksi, mutta en tiedä mitä. Ja se jokin ei tullut. Nautin kyllä niistä melko harvoista ihanista lämpimistä kesäpäivistä, ja myös niistä sateisen kalseista. Mökillä kelpaa köllötellä missä säässä tahansa, milloin tahansa. Mutta minussa on asunut jonkinlainen tahmeus läpi näiden kuukausien. Se on näkynyt täällä blogissa kirjoittamattomina postauksina, jumiutumisena. Tuntuu, ettei minulla ole mitään sanottavaa tai jos onkin, niin ei vaan viitsi.

Kotona ja puutarhassa se on näkynyt erittäin epäkuntoisena marttana. Keväällä minua ei huvittanut ostaa yhden yhtä kesäkukkaa. Rapuille ei eksynyt orvokin orvokkia ja kaikki lukuisat ruukut, kipot ja kupit jäivät lojumaan orpoina varastoon. Kellarista kaivetut jorinin juuret ja pelargonia pääsivät kyllä ulos asti, mutta unohtuivat oman onnensa nojaan, hoitamattomiksi ja vaille rakkautta. Muhkeana kukoistanut raparperi jäi penkkiinsä, yhtäkään vartta ei tullut katkottua pakkaseen. Mansikat unohtuivat kauppaan, mustikoita ja puolukoita en ole jaksanut edes ajatella. Mehumaijan kaivoin varastosta vain viedäkseni sen lainaan naapuriin. Muutaman pikkupussukallisen sain ryöpättyä nokkosta pakkaseen hetkittäisessä kevätpäisyyspuuskassani ja keitettyä kattilallisen lipstikkakeittoa, mutta siihen se sitten jäi.

Mulkoilin keväällä myös kasvihuonetta sillä silmällä, että pah olkoot! Ajatus ei kuitenkaan saavuttanut miestä, sillä eräänä päivänä huomasin hänen istutelleen kasvihuoneeseen perinteisesti kurkkua, tomaattia ja paprikaa. Pinaattia ilmestyi myös ruukkuun, sekä oreganoa ja rosmariinia. Minun, normaalisti himoitsemani ja kieli pitkällä odottamani, kesäkurpitsat ja herneet jäivät kuitenkin tänä vuonna laittamatta. Tämä kesä oli tosin kehno kasvattaa mitään (eikä se johtunut vain minun tahmeudestani tai siitä, että kastelin rehuja koko kesänä ehkä vain kolme kertaa ja muuten kaikki hoiva ja hoito on jäänyt miehen harteille – mitäs raahasi!), sato on ollut todella nihkeä. Eikä niitä yrttejä ole kuivannut vieläkään kukaan talteen. Tai muistanut juuri hyödyntää ruuanlaitossa. Olen kantanut kaupasta paprikaa kotiin, kuullut miehen sanat meillä ois niitä kasvihuoneessakin, todennut ai niin ja lahjakkaasti unohtanut taas koko asian seuraavalla kauppareissulla ja piipannut uuden paprikan kassan läpi. Ei nyt oikein lähtenyt lentoon tämä hommeli.

IMG_20190729_122727_325

Minähän rrrrakastaisin kaikenlaista marttailua ja puuhailua. Haluaisin olla se tyyppi, joka oikeasti opettelisi hortoilemaan muutakin kuin sitä nokkosta ja joka tarpoisi metsässä keräämässä satoa talteen ja keittelisi mehut ja hillot. Joinain vuosina olen tätä ollutkin. Tänä vuonna nähtävästi en. Onneksi talouden miesmartta on kuitenkin pitänyt hommaa kasassa edes jollain tavalla ja korjannut epäkuntoisen sisäisen marttani jättämää ammottavaa aukkoa. Eilen pilkoin kaverina sipulia ja valkosipulia (ja sometin tämän yhteisen hetken tietenkin) kun hän innostui valmistamaan purkkitolkulla hauesta säilykettä. Säilykkeeseen sentään laitettiin mausteeksi viime vuonna kasvatettua ja kuivattua chiliä, hah, marttapiste! Viime viikolla puolestaan pääsin syömään syksyn ensimmäistä sorsaa. Sadonkorjuuta sekin, eh?

Joku viisas sanoi minulle kun märisin epämarttamaisuuttani, että eihän se onneksi haittaa, kivojen juttujen ei kuulukaan olla pakollista suorittamista. Se on erinomaisen totta se. Ehkä tänä vuonna, tiedostamattakin, ajatukseni ovat suuntauneet tähän syksyyn ja jo ensi viikolla (!!!) alkaviin opintoihin. Ehkei mielessäni ole vain ollut sijaa muulle. Kerään energiaa siis siihen, järjestelen kalenteria, semisti panikoin mitä tapahtuu ja milloin ja miten. Keskitän ajatukseni pohtimaan opintosuunnitelmia ja hyväksi lukuja, tämän syksyn kuvioita ja muun muassa sellaisia pikkuseikkoja, kuin että missähän minä mahdollisesti asun ensi vuonna. Paprikoita saa jatkossakin kaupasta.

Punkun aiheuttama akuutti herkkyyskohtaus

Tiedättekö te mitä on rakkaus? Mitä on rakastaa ja olla ja rakastettu? Ja mikä on se juju, joka pitää sen rakkauden yllä? Vaikka se koko systeemi osaa pahimmillaan olla aika helevetin vaivalloista ja kirosanoja. Se osaa olla kuorsausta korvan juuressa kun itse painii unettomuuden kanssa, se osaa olla leivänmuruja keittiön tasoilla, väsyneitä hyväilemättömiä kausia, salamannopeita äsähdyksiä. Ja samalla se voi olla parasta maailmassa. Leikattuja ruohokenttiä, suulle suikattuja suukkoja ennen töihin lähtöä, vapautta toteuttaa itseään, karrelle palaneita kastikkeita kun kesken keittiöpuuhien…no, niin.

Minähän olen kirjoittanut meidän suhteestamme, rakkaudesta, yli kymmenvuotisesta matkastamme paljon. Niin kuin esimerkiksi täällä, osin fiktion keinoin, siitä kuinka tapasimme ja minusta ja hänestä tuli me.

Olen kirjoittanut ja lukenut siitä, kuinka kommunikointi ja ymmärtäminen ja toisen kunnioittaminen ja eroavaisuuksien hyväksyminen ja kuunteleminen ovat niitä avainjuttuja. Olen paapattanut ja vaatinut ja ollut avoimena ja antavana, väliin toki kirskuen ja nitkutellen, paikkaa hakien ja päätä seinään hakaten…

…ja sitten törmään yhteen runoon, joka kaikessa lyhykäisyydessään ja yksinkertaisuudessaan tiivistää koko humpan juonen:

Picture_20190816_232548007

Tuossa se on, vastaus.

(Ja ei, tämä ei ole maksettu eikä pyydetty eikä toivottu eikä edes runoilijan etukäteen tietämä mainos. Tämä on vain Facebookin feedissä törmätty ja screenshotattu upean upea Elina Salmisen runo, joka punkun siivittämänä aiheutti harvinaislaatuisen ja akuutin herkkyyskohtauksen.)

Kanojen tipukuume

Valoa-blogin Heiskaska huuteli Instassa, että kanojen kuulumisista olisi kiva lukea. No mikäpäs siinä, tässäpä niitä nyt siis tulee pitkästä aikaa!

Tänä kesänä totesin huokaisin jokseenkin leipääntyneen ja huvittuneen sekaisena, että ei tämä kanafarmarointi ainakaan leiville lyö. Talviaikaan, koska annamme kanojen elellä mahdollisimman pitkälle luonnonrytmin ja kanojen omien tarpeiden mukaisesti, munahanat ovat suurimman osan aikaa kiinni, sillä pimeys ja talvi on sulkasadon ja höyhenpeitteen uusimisen aikaa. Tänä kesänä puolestaan kolme kanaa kuudesta päätti heittäytyä pesään kökkimään tipukuumeissaan. Tämä tarkoittaa siis myös sitä, että hautojilta ei munan munaa tipu niin kauan kuin hullutus jatkuu. Tässä kohtaa emme antaneet kanojen toteuttaa luontaisia tarpeitaan, vaan keräsimme sitkeästi munat alta pois ja kannoimmepa myös itse hautojatkin pihalle jaloittelemaan. Sielläpä ne sitten pöyhkeinä ja pörhistyneinä nappasivat pikaisesti jotain syötävää ja kaahottivat tärkeinä takaisin pesään heti kun silmä vältti.

Tärähtäneimmät sitoutuneimmat tähän hautomishommaan olivat silkkikana Merja sekä suht isokokoinen sekuli Keinonen – nämä kaksi viettivät pesässä valehtelematta useamman viikon. Meidän vakkarimamma Hertta, joka on saanut hautoa vuosien aikana useamman pesueen ja hoitanut ne varmasti ja kunniakkaasti, kävi myös tovin verestämässä muistojaan, mutta totesi (onneksi) melko pian, että kesällä on muutakin kivaa puuhaa ja jätti hömpötykset sikseen. Joka tapauksessa Merja ja Keinonen viettivät aikaa samassa pesässä viikkotolkulla – vierekkäin, päällekkäin, onnellisesti sulassa sovussa keltaisista pörröpalloista haaveillen.

Picture_20190814_171410175

Haaveillen nimenomaan, kuten sanottu. Jossain vaiheessa sitkeinkin taipuu ja tällä kertaa me ihmiset voitettiin tää homma. Tällä hetkellä kaikki kuusi kanaa munivat jälleen, hautomahommat on unohdettu ja elämä on taas mallillaan. Tai ainakin melkein mallillaan. Tein nimittäin huomion, että nyt sitä tärähtäneitä vasta ollaankin. Seurailin erään illan kanojen kotkotuksia niiden seikkaillessa vapaana pitkin pihamaata. Huomio kiinnittyi Keinoseen ja Merjaan. Ne kaksi lyllersivät menemään kahteen pekkaan. Ei siinä vielä mitään, mutta sitten Keinonen kuopi maata, päästi suustaan kanaemojen ja kukkojen käyttämän kutsukluklutuksen täääällä ois herkkujaaa tuu syömääään ja niin Merja kipitti herkkujen ääreen, joita Keinonen hänelle auliisti etsi ja jakoi. Tämä toistui useamman kerran ja olin tippua penkiltä kun tajusin! Kökittyään yhdessä pesässä Keinonen nyt sitten ilmeisesti sai kananaivoihinsa ajatuksen, että tämän huomattavasti itseään pienemmän silkkikana on oltava, mitäpä muutakaan, kuin HÄNEN OMA TIPU! Että käy se homma sit näinkin. Mikäpäs siinä, toisen tarve lisääntyä sai nyt sitten tyydytyksen ja toinen…no, toinen saa herkkuja ja hellää huomiota.

Tällaista tämä on, kanafarmarin elo. Sitä luulisi, että näin kuuden vuoden jälkeen olisi jo nähnyt kaiken, mutta aina sitä vaan pääsee yllättymään näiden kotkottajien kanssa.

Kun draamakuningatar sairastaa

Jos olisin mies, olisin ihan sairaan ärsyttävä. Mutta koska olen nainen, niin olen vain suloisen avuton ja huomionkipeä. Minut, joka siis juuri oli päässyt kehumasta sairastavansa todella harvoin, kaatoi petiin flunssa, lämpöily ja kaikki niiden mukanaan tuomat oireet. Viikonloppuna oireilu alkoi tirskuttelulla ja pienillä vilunväristyksillä. Ajattelin, että no jaa hätäkös tässä, tuskinpa tämä paria päivää kauempaa kestää. Väärin. Nyt viidentenä aamuna kuvittelin olon olevan jo ihan jees, ja lähdin iloisena hoitamaan niinkin raskasta hommaa kuin kanojen ruokkiminen. Palasin sieltä puolikuolleena, kaaduin sohvalle yltäpäältä hiestä kylpien ja täristen, päässä humpaten. Oman ihanuutensa tähän tuo vielä se, että koska ihan oikeasti sairastan harvoin ja vielä harvemmin kuumeilen, on pienikin lämmönnousu minulle yhtä kuin kooma. Niinpä olen jotakuinkin vuoteenomana ja märisen maailman paskuutta ja kaiken vääryyttä. Ja koska kaikki on paskaa ja väärin, niin on ihan sama missä sitä makaa, joten keräsin itseni ja panadol hottini ja netflixini ja kaupasta kinuamat suklaani autoon ja lähdimme mökille. Mies viettää vapaata auringon lämmössä (niin! mistä se sekin just nyt päätti ilmestyä!?!) ja minä vedän villasukkia ja vilttiä tiukemmalle ympärilleni.

68467199_1410511082429215_106052582308315136_n

Koska sairastaminen on kökköä, ja minunlaisilleni draamakuningattarille asteen verran vielä kökömpää, on tärkeää tehdä elämä niin mukavaksi kuin suinkin. Ensinnäkin viihdettä täytyy olla. Kirjan lukemiseen ei tukkoisilla aivoillaan ja kivistävillä silmillään jaksa keskittyä, joten minulle viihde on yhtä kuin Netflix. Viihdyttävintä ja turvallisinta on myös valita sieltä katsottavaksi jokin ennestään hyväksi havaittu. Itse aloitin Jane The Virginin kaudet alusta, koska se jos jokin on täydellisen kevyttä, hauskaa ja tyhjäpäistä. Toisekseen hemmottelua pitää olla. Minulle se tarkoittaa (mökillä) saunaa, pehmoisia villasukkia ja villapaitaa, rentouttavaa ja rauhoittavaa appelsiininkukkahydrolaattia, oikeasti toimivaa salvaa kipeisiin nenänpieliin ja rohtuviin huuliin (luottosalvani on Frantsilan 11 yrtin hoitosalva, kakkoseksi kiritti Feelingin Erste Hilfe -balsami), lämmittävää inkivääriteetä ja tuhottomasti herkkuja. Kolmanneksi seuraa ja huomiota pitää olla. Oli se sitten oma kumppani, koira, kissa, gerbiili tai ihan kuka tahansa messengerin, whatsappin tai instagrammin päässä.  Tärkeää joka tapauksessa on, että on edes joku, jolle voi ääni väräjäen huokailla olotilan kurjuutta ja niistää merkitsevästi kymmenes nenäliinatollo täyteen sitä itseään ja joka joko käpertyy kylkeesi tai jalkoihisi tuhisemaan tai lähettää sydänemojin.

Huomion- ja seurankipeydestä puheen ollen olen myös sitkeästi yrittänyt pusutella tuota parisuhteemme toista osapuolta. Koska myötä- ja vastamäessä, jaettu vitutus on puoli vitutusta ja yhdessä sängyn pohjalla jaettu Netflix-aika olisi tässä kiireiseksi muotoutuneessa elämässä varsinainen lottovoitto (räkäisellä logiikallani en tosin ole ottanut huomioon sitä, että kuka sitten hakisi kaupasta suklaata tai keittäisi teevettä.) Yhtä sitkeästi hän on kuitenkin kääntänyt minulle myös toisen posken. Pöpöjen välttelyn lisäksi tähän saattaa olla syynä myös viidettä päivää päällä viruneet villatakki ja pieruverkkarit, homssuinen tukka, vetistävät ja lurpottavat silmät, rään kurlaaminen ja valkosipulille löyhkäävä hengitys. Mene ja tiedä, mutta luulisin, että hemaisevan seksikkäällä pörröpäällä ja sänkykamarisilmillä ei haeta ihan tätä.

Joka tapauksessa, olen täällä nyt ihan hirveeeeeen surkeana ja parkana ja kipeänä ja koska kaikki muut kanavat on jo käytetty, niin päätin kirjoittaa aiheesta vielä blogipostauksen. Kommenttikenttä on avoin, olkaa hyvä, saa sääliä. ❤

Introverttiys minussa

Ihmiset, jotka tapaavat minut ensimmäisen kerran tai joiden kanssa nähdään vain silloin tällöin, eivät varmasti sanoisi ensimmäisenä, että joo Pia on sellainen introvertti. Luulenpa, että se kuvaus minusta ei sopisi monen sellaisenkaan suuhun, joiden kanssa olen tekemisissä usein tai jotka voivat jopa sanoa tuntevansa minut. Introverttiys kun usein mielletään joksikin sellaiseksi, hmm, ujoudeksi, hiljaisuudeksi ja syrjään vetäytymiseksi. Minähän olen etenkin tutummassa seurueessa aivan päinvastainen. Pälpätän paljon ja kovalla äänellä ja antaudun innolla keskusteluun ja väittelyynkin, jos aihe sattuu olemaan omaa mielenkiintoa kihelmöivä. En pelkää tuoda itseäni ja mielipiteitäni esiin oli sitten kyse bileistä, opiskeluihin liittyvästä ryhmätyöstä tai työpaikan palaverista. Minä myös viihdyn muiden seurassa esimerkiksi peli-iltoja pitäen, matkustellen ja hiprakoituen. Eikä tällaisissa tilanteissa haittaa yhtään jos porukkaa on enemmänkin enkä heistä edes tunne kaikkia – kunhan seurueessa on edes yksi tuttu ja turvallinen.

Mutta sitten asioissa on se toinen puoli. Minä uuvun. Kaikkihan väsyy joskus ja tarvitsee omaa rauhaa, se on totta, mutta tällainen introverttiyteen kallistunut väsähtää nopeammin ja vähemmästä. Kun minä väsähdän, tulee minusta kärttyinen ja kun oikein väsähdän, alan tuntea jopa masentuneisuuden oireita. Ilmassa väreilee pahimpina hetkinä itkuisuutta, kaikki elämässä tuntuu aivan paskalta ja mikään ei onnistu. Katastrofin ainekset ovat käsillä kun coctailtikkupurkki leviää keittiön lattialle tai märkä suodatinpussi repeää matkalla roskikseen, ja suusta ulos purkautuva puhe on töksäyttelyä ja sähinää arkisistakin pikkuasioista. Silloin sitä on lopen kyllästynyt aivan kaikkeen ja kaikkiin ja vitustako minä tiedän missä meidän juustohöylä on.

Luulen, että tähän luonteenpiirteeseen liittyy myös se, että olen todella huono sietämään kovaa jatkuvaa ääntä ja ylipäänsä ylimääräistä taustahälyä. Siksi meillä ei esimerkiksi ole koskaan radio päällä emmekä kuuntele musiikkia kuin vain erinäisissä illanistujaisessa tai muuten spessutilanteissa. Jouduin opettelemalla opettelemaan äänikirjojen kuuntelun, koska sekin tuntui aluksi vieraalta. Emme omista televisiota eikä minun pieni mieleni kykene ymmärtämään heitä, jotka pitävät telkkaria päällä vaikka eivät sitä edes katso. Ja minä vielä menin aikoinaan lähihoitajaopinnoissa erikoistumaan lasten ja nuorten puolelle, siis ajatuksena työskennellä päiväkodissa! Hah. Hahahahha!

67546526_717631582001498_1984825110422355968_n

Tarvitsen siis paljon omaa aikaa, rauhaa ja hiljaisuutta vastapainoksi kaikelle muulle elämälle pysyäkseni edes jotakuinkin balanssissa. Esimerkiksi päivä, kaksi, ehkä kolmekin päivää tiivistä yhteiseloa ja -oloa ystävien kanssa menee, mutta sen jälkeen pääni sietorajat alkavat paukkua. Vika ei ole ystävissäni, eikä vika ole minussakaan – se vain on minun ominaisuuteni. Tarvitsen hengähdystaukoa, mahdollisuuden vetäytyä omiin oloihini tekemään omia juttujani. Se ei välttämättä tarkoita sen kummempaa kuin yksin sängyssä lojumista ja puhelimen selailua. Että en minä mitään viikon retriittiä hiljentymiseen jossain erämaassa tarvitse (joskaan en ehkä kieltäytyisikään?).

Juuri nyt, kahden erittäin tiukan työputken ja vähäisten hengähdysvapaiden jälkeen, minä olen siinä tööt aivot off en jaksa itkettää ja älä vittu puhu mulle -tilanteessa. Niinpä tänään vajaa neljä tuntia yövuoron loppumisen jälkeen olin jo karannut mökkimaisemiin ylhäiseen yksinäisyyteen. Minun oli tarkoitus tavata tänään meidän huudeille lomailemaan saapunut ystävä, mutta peruin sen. Kerroin olevani umpiväsy ja ihmisvihamielinen ja tarvitsevani nyt hetken vain itselleni. Hän ymmärsi, ehdimme nähdä myöhemminkin.

Olen täällä ihan vaan itsekseni huomiseen, koira toki seurana. Olen lojunut aivan joutavana, kuunnellut sadetta ja sitten taas ihaillut auringon säteiden hehkuttamia pelargonioita, lisännyt pari kalikkaa kamiinaan. Lämmitän saunaa parhaillaan, joka sekin on ollut veden kantamisineen koko päivän mittainen projekti, koska hitto kiirekös tässä. Jo nyt tunnen, kuinka hartioiden kireys helpottaa ja päätä kiristänyt vanne pehmenee – ja oi, minulla on laatuaikaa itseni kanssa vielä vaikka kuinka paljon jäljellä!