Talvi yllätti pyöräilijän

Naputtelen tätä postausta tyylikkäällä vasemman käden yhden sormen taktiikalla, koska oikeaa kättäni koristaa pinkki kipsi. Valitsin värin itse. Kysyin myös kipsaajalta saako kaverit kirjoittaa kipsin täyteen hävyttömyyksiä. Kuulema saa. Pakko kai tästä on jotain riemua repiä kun ensi kertaa elämässäni onnistuin rikkomaan itseäni näin. Ei ole paljoa tarvinnut paikkailtava käydä elämänsä aikana. Kertaalleen on tikit tikattu vasemman silmän luomeen, kun ala-asteikäisenä vimmasin koiranpennun kanssa. Äiti kielsi menemästä selälleen, mutta minähän menin ja niin siinä leikin ja nahuamisen tiimellyksessä osui naskalihammas silmään. Ei se edes koskenut, mutta verta tuli ryöpyten ja pikkuveli juoksi itkien karkuun.

Tälläkään kertaa en ilmeisesti ole kuunnellut äitiä, vaan lähdin pyöräilemään töihin, vaikka jo viikkotolkulla tiet olivat olleet luistinrataa ja siihen päälle satoi höttölumen. Ilman kypärää tietenkin, mutta onneksi ei mennyt pää, vain ranne. Ja siis matkahan meni hyvin. Vasta viime metreillä, kääntyessäni työpaikan pihaan, lähti pyörä lipumaan kuin hidastetusti – mutta hallitsemattomasti – altani ja siellä sitä oltiin tantereessa. En kyennyt tekemään edes sitä perinteistä magnustina-ylös-näkikö-kukaan -liikettä, koska ensinnäkin käteen sattui niin helkkaristi ja toisekseen tien pinta oli pelkkää puhdasta peilikirkasta jäätä. Siinä istua tönötin ja laskeskelin tähtiä. Olin, tietenkin, ottanut maan vastaan oikealla kädelläni ja lisäksi käsi jäi alleni. Ja minä pyörän. Muutama matemaattinen kaavakin vilahti päässä, kun mietin miten pääsen sieltä ylös. Kengät eivätkä kaatuneen pyörän renkaat pitäneet yhtään, enkä voinut varata kädelleni painoa tai nostaa pyörää. Lopulta sain itseni sieltä kammettua ja hoiperrettua töihin.

Kaveri kommentoi, että enpä toisaalta ensiavun kannalta voinut paremmassa paikassa levitäkään. Iltahoitajakollegani juoksutti kädelle heti kylmäpussia ja huolehtivat siinä, että voinko ylipäänsä jäädä yöksi. Joojoo, totta kai voin. Ei tässä nyt ruveta ketään hätyyttelemään ja näitä tärskyjä nyt on ennenkin käynyt – aikansa ranne kiukuttelee ja siinä se. No vähänpä tiesin. Yksin jäätyäni kaivelin ensiapulaukusta kolmioliinan ja aikani sen kanssa askarreltuani pyysin asukasta apuun. Hän sitoi liinan niskani taakse ja sujautin kylmäpussin mukaan. Vähänhän tuo jomottelee, huomasin, ja nappasin yötä vasten burana-panadolkombon. Yötyöt tulikin huitaistua kirjaimellisesti vasemmalla kädellä. Siivoushommat jäi täysin tekemättä ja vihannekset aamupalalle viipaloimatta. Kokeilin kyllä voiko kurkkua viipaloida yhdellä kädellä. Ei voi. Ellei sitten sentin paksuisia könttejä lasketa viipaleiksi.

83260136_1576524099161245_7153660338095783936_n

Yön aikana tuli erittäin selväksi, ettei kättä kärsinyt käyttää mihinkään. Käsivartta ei kärsinyt kiertää, rannetta ei voinut taivuttaa ylös-alas, sormien koukistus ja ojennus sattui. En voinut tarttua edes kynään ja kääntää kättäni kirjoitusasentoon tai kärsinyt painaa puhelimesta lukitusta pois. Ranne turposi kivikovaksi ja mustui hivenen. Aamuvuorolaisista toinen sitoi kengännauhani ja toinen auttoi takin päälleni. Olin lupautunut viikoksi koiranhoitotädiksi ja tajusin, että tämä täti se ei muuten lenkitä yhtäkään koiraa. Onneksi on aidattu piha, johon saatoin koirat aamulla päästää ennen terkkarille lähtöä. Laittelin siinä viestiä lomailijoillekin päin ja sovittiin, että he hankkivat koirille lenkittäjät, mutta minä voin täällä muilta osin pestiäni jatkaa.

Lähdin taapertamaan terkkarille ja olin varautunut kolmen tunnin odottamiseen. Yllätyksekseni käynti sujuikin varsin sukkelasti. Lopulta oli niin mielenkiintoinen tuo minun käsi, että sitä ihmeteltiin ja väänneltiin (ja tirskautettiin miusta kyyneleet ulos) kahden tohtorin voimin. Radiologin mukaan jotakin epämäärästä kuvissa näkyi, mutta ei selkeää murtumaa. Ilmeisesti räpylä oli sit kuitenkin sen näkönen ja kivut niin [piiiiip], että tohtorit päätyi laitattamaan kipsin tueksi ja ihan siltäkin varalta jos on murtunut. Viikon päästä kuulema näkee varmuudella, eli sillon otetaan uudet kuvat. Siihen asti kuljen kipsi kädessä nimimerkillä ”ruhje”. Toivottavasti saan puhtaat paperit silloin, ettei tarvii kipsistellä x viikkoa. Tämän kipuilun minä vielä kestän (hän sanoi buranaliuskansa äärestä), mutta kiukuttaa ihan älyttömästi menetetyt työt ja ahdistaa niskaan hönkivät deadlinet. Tenttiinkin voin lukea ykskätisenä, mutta jos kipsin pito jatkuu, voi tentin tekeminen olla mielenkiintoista. Puhumattakaan siitä, että edessä on useita laajoja esseitä. Toivotaan siis, että tokenen tästä viikossa ja pääsen takaisin värikoodattuun maailmaani. Yksi viikko ei ole vielä katastrofi, mutta enempää aikaa minulla ei tällaiseen pelleilyyn ole.

Nyt sitten jatkan toipilaana koiranhoitotäteilyelämääni. Muutamia havaintoja olen jo ehtinyt tekemään tästä kipsielämästä – kuten esimerkiksi sen, että ihan kaikki toiminta on tuskastuttavan hidasta. Illalla muistin, että yksi koirista ei uskalla kiivetä rappusia, petini on yläkerrassa enkä voi kantaa koiraa. Ja alas jäädessä siltä tietenkin pääsee itku. Nukuin sohvalla. Ja laitoin miehelle viestin, että tuletko kantamaan minulle patjan alas kunhan töiltäsi ehdit. Iltapalaa laittaessani jatkoin miehelle viestittelyä. Pyysin, josko hän samalla käynnillä siivuttaisi minulle säkillisen juustoa valmiiksi. Olen myös jo harkinnut avaavani elämääni tyystin uuden ulottuvuuden taistellessani mesejen ja whatsappien kanssa – ääniviestien maailman. Suihkussa käyntiä en ole tohtinut vielä miettiä.

Katsellaan kuinka naisen käy. Viikon päästä olen joko aivan sietämätön, avuton, tuskastunut ja kiukkuinen ämmänlänkyrä tai sitten ihan superpro vasenkätinen ja minä ite -multitaskaaja.

Unohdettu vuosipäivä

Perjantaina oli meidän vuosipäivä. Molemmat tosin unohdettiin se aivan täydellisesti. Ehkä universumi sen sitten muisti, koska olimme muuten vaan puuhanneet mökkitreffisuunnitelmia sunnuntaille paljuineen ja saunoineen, ihan vaan kahdestaan. Mies oli painunut mökille jo perjantaina, minulla oli vielä perjantaina ja lauantaina töitä ja muita menoja. Sunnuntaina hän haki minutkin mukaan tänne tammikuiseen vesisateeseen ja peilijäisille poluille. Pääsin valmiiksi lämpimään mökkiin eikä minun tarvinnut huolehtia mistään muusta kuin villasukista ja tenttikirjoista. Ruokahuolto, iltaherkut ja kaikki oli valmiiksi suunniteltuina ja hankittuina.

A422F69C-1B6B-428E-9595-E926EF326FC3

Meidän yhteinen arki oli jälleen koko tammikuun ollut yhtä lentoa ja yhteinen aika on ollut kortilla. Alkukuusta minä vietin aikaa Kuopiossa, sen jälkeen työvuorot menivät ristiin. Miehen ollessa vapailla minä painoin tuplavuoroa. Minun päästessä vapaille oli miehellä iltavuorot. Ja minun tehdessäni iltaa olikin mies puolestaan aamut töissä. Tammikuun loppu ja helmikuun alku eivät näytä yhteisen ajan suhteen yhtään sen paremmilta – minä tulen viettämään pari viikkoa eri osoitteessa ensin koiranhoitotätinä ja sitten Kuopiossa. Tämä sunnuntai, yksi yö ihan kahdestaan, oli kalenterissa vaalittu ja odotettu hetki. Ja se sattuikin olemaan meidän melkein-vuosipäivä.

Tenttikirjat minun piti mökillekin tosin raahata mukaan ja leikata viipale arvokkaista tunneista lukemiseen. Uskotte varmasti sen motivaation määrän siinä hetkessä, mutta…ei auta. Keväästä muodostuu juuri niin tiukkatahtinen kuin odotinkin. Asia ei kuitenkaan suuresti onneksi haitannut miestä. Hän touhuili laittamassa meille iltaa. Lämmitti paljua pitkin päivää, kantoi vedet ja puut valmiiksi saunaan. Iltapäivän tummuessa laitoin kirjat sivuun ja venytellen tallustin mökin kuistille. Pimeydessä kajasti pehmeä valo. Mies oli laittanut paljon ympärille myrskylyhtyjä ja ulkoroihuja. Meille, meitä varten, kun minä vaan tankkasin päähäni tietoa suomalaisesta elämänkulusta, työurista ja suurista ikäluokista. Olin pakahtua.

171A5A6B-E4C8-4C62-A28D-ADC5B432A876

Yksitoista vuotta me ollaan katseltu suuntia ja niitä sitten yhdessä kuljettu. Yhteiset kuvat näiltä vuosilta ovat harvassa, mutta nämä kaksi ovat erittäin kuvaavia ja siksi minulle rakkaita ja hymyn huulille nostattavia. Tämä tyyppi saa minut nauramaan, tämän tyypin kanssa minä olen onnellinen. Tähän tyyppiin voin luottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Yksitoista vuotta me ollaan oltu meleko hyvä tiimi.

Hän heräsi horroksestaan

Niin paljon kuin minä rakastankin elämisen hitautta, pitkiä aamuja, valvottuja öitä, mahdollisuuksia ex tempore -suunnitelmiin ja siis aikaa, niin tulinpa huomanneeksi sen kääntöpuolen. Liiallinen aika, tai se, että oikeastaan mitään ei tapahtu tai mikään ei etene pitkään aikaan, ei tee minun pääkopalle hyvää. Minulla on sellainen muistikuva, että olisin tehnyt ehkä tämän havainnon joskus aikaisemminkin. Mutta nyt kuluneen viime syksyn ja alkutalven aikana se jälleen konkretisoitui.

Vaikka opinnot alkoivat syksyllä ja vaikka jatkoin myös työskentelyä ihan normaalisti vuoden loppuun saakka, tunsin itseni jotenkin kyllästyneeksi ja tarpeettomaksi. En saanut syyslukukauden aikana riivittyä kasaan kuin kahdeksantoista opintopistettä. Etänä ei sen enempää ollut mahdollista suorittaa enkä halunnut rassata tuttaviani ravaamalla tenttimässä ja viemällä sohvatilaa, tai miettiä jatkuvasti työvuorojen kanssa, että saisinkohan vapaaksi tuon ja tuon, ja rassata siinä samalla sitten esimiestä ja työkavereita. Niinpä opintojen aloitus jäi laihanlaiseksi suoritusten osalta, mutta myös henkiseltä – jäin paitsi kaikesta siitä uuden aloittamisen flowsta, fuksiudesta, riennoista ja samaan aikaan yleisestä ja uniikista yliopistofiiliskokemuksesta. Toisaalta tämähän oli suunnitelmakin. Sain olla vielä kotona, parisuhde voi hyvin, tienasin säästöjä sukan varteen ja olin nyt hei kuitenkin päässyt opiskelijaksi sisään.

Kaikesta oikeastikin hyvästä ja hyvin suunnitellusta huolimatta minä kuitenkin tylsistyin. Elämä oli pelkkää jonkin odottamista (vakituisen työn päättyminen, kevätlukukausi, Kuopion kämpän näkeminen ja sinne muuttaminen, uuden elämän aloitus!) ja siinä odottaessa valuin johonkin apaattiseen mörköyteen. Tein työni, tein ihan hyvin arvosanoin niitä kursseja, joita pystyin, hoidin kotia, vietin aikaa miehen kanssa ja näin ystäviäkin. Samaan aikaan opiskelu kuitenkin tuntui pakkopullalta, työt enemmän tai vähemmän blärghiltä enkä vapaa-ajallani (jota oli todella paljon!) kiinnostunut yhtään mistään. Sain selkäni kipeäksi rehellisesti siksi, että en tehnyt mitään. Kaiken vapaa-aikani lähinnä makasin sohvalla.

82696728_625501224852302_1834392751303557120_n

Vuosi vaihtui, vakituinen työsopimus loppui ja osittainen elämä Kuopiossa saattoi alkaa. Elämä alkoi tuntua kutkuttavalta. Kevätlukukausi rynnisti vauhdilla kalenteriini ja hupsista, yhtäkkiä töitäkin keikkamuodossa paukahti ainakin tammikuulle huomattavasti enemmän kuin odotin. Aaaahhh elämän värikoodaus saattoi alkaa ja suorastaan tunsin kuinka mieleni, jos nyt ei syöksynyt niin ainakin räpiköi, sieltä tahmeasta harmaudesta alleviivaustussien värikylläisyyteen kuin mikäkin Feeniks-lintu. Tälläkin hetkellä vietän suuren osan vapaasti sohvalla, mutta läppärin ruudussa pyörii Netflixin sijaan luennot ja sormet tanssivat pitkästä, ah niin pitkästä, aikaa näppäimistöllä luoden wordiin oppimistehtäviä ja esseitä. Työtkään eivät tunnu enää yhtään blärghiltä. Ehkä se johtuu osin siitä vapauden tunteesta kun ei ole enää sitoutunut mihinkään. Sellaisesta tunteesta, että minä saan tehdä töitä. Ehkä se on osin myös ihan puhdasta ahneutta ja oman elintason turvaamista. Ja myönnän, kyllä se myös osin hivelee itsetuntoa ja (ammatti)ylpeyttä kun minun halutaan tekevän töitä, haha.

Joka tapauksessa olen nyt herännyt horroksesta, nautin siitä mitä saan tehdä ja voin paremmin kuin pitkään aikaan. Niin kuin olen aikaisemminkin tuuminut, ja sen aina jossain matkalla unohtanut, ehkä minä olen se tyyppi, joka tarvitsee aikatauluja ja jos ei kiirettä, niin ainakin kiireen tuntua. Ehkä se on nyt myönnettävä ja hyväksyttävä, että kaikki-mulle-heti-nyt ja suorittajaminä on onnellinen minä. Ehkä minusta ei vaan kertakaikkiaan ole miksikään hyggeilijäksi tai downshiftaajaksi, ainakaan pitemmällä aikavälillä. Vaikka sitä kuinka ajoittain haaveilisikin muuttavansa johonkin kauas pois ihmisistä ja velvollisuuksista tai heittelee puolivitsillä kotirouvuuden mahdollisuuksista.

Yritän tällä uudella energialla saada myös tämän blogin tekohengiteltyä takaisin elämään. Viime kesästä lähtien myös täällä on eletty hiljaiseloa. Se jonkinlainen kokonaisvaltainen nuhjuisuuden ja syyspuolella minkään kiinnostamattomuuteen kääntynyt tunne valui tännekin. Toisaalta, eipä sitä loputtomiin keksi sanottavaa ja mielenkiintoisia näkökulmia sohvanpohjalta. Sisällöllisesti vuosi 2020 ei varmasti tuo mitään uutta blogiin sen enempää kuin aikaisemmatkaan vuodet. Tämä on alkanut sillisalaattina, ja sellaisena tulee takuulla myös jatkumaan. Voi olla, että opiskeluasiat painottuvat aiempaa enemmän (tai sitten ei) ja myös Kuopiointi varmaan haukkaa oman osansa tulevista jutuista – onhan se nyt minulle uusi ja jännittävä elämänvaihe kaikkine kiemuroineen. Ihan tavallisesta elämästä ja sen herättämistä ajatuksista – tai sitten ihan vaan päiväkirjamaisista kuulumisista – täällä jatkossakin kirjoitellaan.

Maalaisserkku kaupungissa

Eilen kävin kiertelemässä uutta asuinympäristöäni niin kuin itselleni lupasin. Päämääräni oli satama, mutta siitä eteenpäin haahuilin vailla varsinaista suuntaa tai suunnitelmaa. Kävelin rantatietä pitkin rauhallisesti kunhan vaan katsellen, joka muuten vaatii aika paljon keskittymistä jo itsessään, koska olen tottunut viuhtomaan niin kävellen kuin pyörällä vauhdilla ja suoraan ja sivuille katsomatta (ja tästä syystä en koskaan huomaa ketään enkä mitään, että siinäpähän tutut rauhassa vilkuttelette autojenne ikkunoista tai huutelette moiiiiiiiiii siihen tuuleen, joka meni jo). Päädyin vajaan kilometrin päähän yleiselle hiekkarannalle, josta kipusin pienen mäen päälle puistoon, jonka nimeä en tiedä. Kuljin pitkin puistokumparetta ja molemmin puolin avautui vesistömaisemat. Toisella puolella aavana pienine saarineen, toiselle puolelle kaupunki – tai asuinalue mikä liekkään – taustanaan. Palailin pikkuhiljaa takaisin kämppää kohti, mutta katuja pitkin, välillä puikkelehtien sivukaduille jos näin jotain kiinnostavaa. Koska tunnen itseni tällä hetkellä reppureissaajaksi, käypäläiseksi, turistiksi, niin olkoon sitten niin. Pysähdyin ottamaan kuvia rakennuksista ja itsestäni. Kotikaupungissani en näin tee, tai en ainakaan pysähdy keskellä katua ottamaan selfietä. Se tuntuisi jotenkin nololta. Turisti minussa ei nolostele.

81015582_1558501220963533_9001070787381166080_n

82223841_1558501177630204_7319614292410499072_n

Haahuilu teki pääkopalle hyvää, vaikka käytännön elämän kannalta se olikin merkityksetöntä. En esimerkiksi edelleenkään osaa sijoittaa kirjastoa pääni sisäiselle kartalle, vaikka tiedän sen olevan tässä lähellä ja vaikka kirjastossa käyminen ja kirjastokortin hankkiminen kuuluikin tämän reissun to do -listalleni. No, ehdin hoitaa sen vielä huomennakin ja sitäpaitsi olin autuaasti sulkenut ajatuksistani sen seikan, että eilen oli loppiainen. Kirjastokortin lisäksi minun oli, tai on, tarkoitus hankkia bussikortti. Paitsi että se viikonloppu ja loppiainen. Että sillä tavalla hyvin suunniteltu tuun hoitaa tänne käytännön asioita -reissu.

81678257_1558501277630194_2634097562826571776_n

Siitä bussikortista päästäänkin siihen, että paikallisbussiliikenne on minulle aivan utopistinen juttu. Olen tottunut siihen, että aamulla menee busseja x 1 kouluun ja iltapäivällä menee busseja x 1 takaisin kotiin. Voin rehellisesti sanoa, että tämä asia on yksi niistä kammottavimmista jutuista mitä tähän koko muuttoon ja elämänmuutokseen liittyy. Vyöhyke? Reitit? Pysäkit? Missä pysäkit ovat? Mihin suuntaan olen menossa? MISSÄ MINÄ OLEN? Mistä tiedän mihin bussiin minun pitää hypätä? Saati milloin hypätä siitä bussista pois? Pitääkö painaa nappia? Pitääkö pysäkillä heilua, jotta bussi pysähtyy? Miten bussikortti toimii? Nämä kysymykset ja ehkä noin sata muuta kauhuskenaariota on pyörinyt päässä. Tänään koitti sitten se päivä, että tentti oli yliopistolla ja minun oli sinne ja takaisin päästävä, ja olin tsempannut itseäni hyppäämään rohkeasti kaupunkielämään.

Googlasin. Löysin sovelluksen, jonka kautta näen reitit ja aikataulut ja bussinumerot ja jolla voin ostaa mobiililipun. Latasin sen. Syötin sovellukseen lähtöpaikan ja määränpään. Selasin vaihtoehtoja. Avasin navin ja selvitin missä hitossa sijaitsee Tullinkulma tai Teknia tai Microteknia tai mikäsenytoli. Kuinka maksetaan? Ahaa. Latasin mobile payn, jotta voin maksaa lipun.

…ja viime hetkellä päätökseni uudesta rohkeasta minusta suli, ja päätin kävellä.

81226155_1558501094296879_8406736893747658752_n

Saavuin yliopistolle yli tunti ennen tentin alkua. Olin tarkoituksella varannut paljon ylimääräistä aikaa, koska vihaan kiirettä epävarmoissa ja uusissa tilanteissa. Tämä oli sellainen, sillä kyseessä oli elämäni ensimmäinen sähköinen tentti, jossa tenttipaikan paikallistamisen lisäksi minun oli löydettävä opintopalveluiden pömpeli ja saatava sieltä kätösiini kulkulupalätkä. Nämä asiat hoituivatkin kivuttomasti, joten ehdin yliopiston kahvilaan tasaamaan hengitystä ja jännitystä, jota aiheutti niin bussisuunnitelmat kuin edessä oleva tentti. Minulla oli tenttikirjakin mukana, mutta en sitten kuitenkaan avannut sitä. Olisi ehkä kannattanut, sillä jos tämä tentti menee läpi, niin minun on ehkä järkättävä bileet. Helvetin hypoteettis-deduktiivinen tieteenkäsitys.

Olin päättänyt, että kämpälle takaisin matkustan bussilla. Yliopistolle meno ahdisti lähinnä siitä syystä, että en tunne aluetta kunnolla enkä uskaltanut luottaa siihen, että osaan nousta oikeassa paikassa pois kyydistä. Takaisin päin tällaista pelkoa, tai tekosyytä, ei ollut, koska kyllä minä sentään torin tunnen. Tiesin missä lähtöpaikan pysäkki oli. Sovelluksella tsekkailin bussin numeron ja lähtöajat. Tsekkailin niitä vielä pysäkin seinästäkin. Olin aivan varma siitä mihin bussiin minun olisi hypättävä, tiesin, että tiedän sen. Mutta sitä en tiedä mistä tämä epävarmuus ja itseluottamuksen puute minussa kumpuaa, sillä minun oli pakko varmistaa asia vielä nuorelta naiselta, jonka kanssa pysäkillä seisoskelin. Hän oli ihana ja ystävällinen.

Viisi minuuttia on muuten pitkä aika seisoskella uuden äärellä, odotella, pitää itsensä kasassa ja pysyä päätöksessä, että minähän MENEN bussilla.

JA MINÄHÄN MENIN.

82223852_481424879177784_5451910157011255296_n

82095967_1558501034296885_5423124822336995328_n

On tämä hulluutta, että tämän ikäisen ämmänkäppyrän suuri ylpeyden aihe ja itsensä voittamisen merkkipaalu on siinä, että uskaltaa matkustaa bussilla muutaman kilometrin matkan. Mutta tämmöstä tämä on, kun on pienen kyläpahasen tyttölöitä eikä lomareissuja lukuunottamatta ole kyläpahasestaan koskaan poistunut. Toisaalta tällaiset kohtaamiset, niin itsensä kuin ihan normaalin maailman kanssa, tuovat lisää ymmärrystä heitä kohtaan, joilla esimerkiksi ahdistus voi vaikuttaa suurestikin ihan tavallisiin arkisiin asioihin ja niiden hoitamiseen. Meillä on kaikilla omat mörkömme voitettavina eikä niin pientä mörköä ole, etteikö se voisi paisua aivan kohtuuttomiin mittasuhteisiin päämme sisällä. Ihan vaikka miten fiksu tai itsevarma se sama pää olisi jossain muussa asiassa. Ehkä ensi kerralla köröttelen bussilla molempiin suuntiin, ehkä en, mutta nyt iloitsen tästä.

 

Punaleimaista kanaa ja leipää

Viime päivinä elämäni on keskittynyt sänkyyn. Sängyssä on tenttikirja ja netflix, syvät yöunet ja pitkälle venyvät aamut, keittiöstä napattu naarmuinen jakkara yöpöytänä, ruokapöytänä ja viinilasitelineenä. Talo on hiljainen. Mietin, että onko täällä niin hyvät äänieristykset vai eikö täällä ole ketään viikonloppuisin. Vai olenko minä nyt se ärsyttävä kolisija, vaikka yritän olla hiljaa, kun vedän maiharit jalkaan parin tunnin välein ja laskeudun pari kerrosväliä alas ja ulos tupakalle. Tupakkapaikka on toisella puolella pihaa, ja oman elämäni anarkistina olen jaksanut raahustaa sinne saakka vasta kaksi kertaa.

Olen suojassa sisäpihalla. Olen kurkistanut kaikista ympäröivistä pienistä porteista ulos maailmaan. Talot ovat sympaattisia. Yhdellä reunustalla menee mukulakivikatu ja tien toiselle puolen avautuu puisto, ja satama on niin lähellä, että voin nähdä veden. Mietin, että tämä paikka on varmasti hurjan kaunis keväällä ja kesällä. Viereisen talon alakerrassa on kuppila, jonka nimessä on helmi. Mietin, että siellä minun on pakko käydä tuopilla jokin ilta. Ehkä seuraavalla kerralla. Nyt olen vain varovasti vilkuillut ikkunasta sisään matkallani Saleen.

Illat käyvät yllättävän pitkiksi ja yksinäisiksi. Yllättävän siksi, koska minähän rakastan yksin oloa ja hiljaisuutta. Tajuan, että enhän oikeastaan ole koskaan ollut yksin. Aina on ollut kaverina vähintään 1 x koiraa tai kissaa. Täällä ei ole ketään. Päätän, että ensi kerralla otan mukaan ulkoiluvaatteet ja -kengät. Ehkä tylsyyspäissäni innostun lenkkeilemään ja tutkimaan ympäristöä. Vatsan ympärille kertynyt pelastusrengaskin kiittäisi.

80968885_818613461894958_2396952073154330624_n

82013062_2223844847916593_2348121554878988288_n

Nappaan Salen hyllystä punaleimaista kanaa ja leipää. Joudun ostamaan kananmunia, ja se tuntuu väärältä, mutta toisaalta eipä meidän kanat ole munineet koko talvena joka tapauksessa. Ostan makaronia ja sika-nautajauhelihaa, josta en oikeastaan edes pidä, mutta jonka hinta houkuttaa opiskelijan kukkaroa. Kotona kuulema syödään pönttöuunissa valmistettua lohta. Heti kaupan sisääntuloporttien viereen on asetettu läjäpäin kauniita neilikoita. Olen jo tarttumassa kimppuun, kun muistan, että en ole täällä kuin muutaman päivän. Kimppu jää kauppaan ja minua ärsyttää tämä kaiken keskeneräisyys, vaikka ajatus kodista ei ärsytäkkään. Olo on ristiriitainen.

Minulla ei ole avaimia, vaan avainkortti. Se hymyilyttää minua joka kerta, ja hymähdyttää, olen kuin hotellissa ja kiertolaisuusfiilis vahvistuu.

Tenttikirja vilistää sanahirviöitä. Hypoteettis-deduktiivinen menetelmä. Induktiivis-statistinen selitysmalli. Intentionaalis-teleologiset, funktionaaliset ja geneettiset selitykset. Johdatus tieteelliseen ajatteluun my ass, mietin, kun puolen tunnin lukemisen jälkeen havahdun siihen, että minulla ei ole aavistustakaan mitä olen lukenut. Päätän kuitenkin jälleen luottaa siihen, että tentissä haetaan suuria linjoja, eikä yksityiskohtaista bibidibobidia, ja tartun kirjaan urheasti uudestaan.

Päätän myös, että huomenna menen ulos katsomaan vettä lähempää.

 

Muuttopäivän ekat havainnot

Tänään aamulla yhdeksän jälkeen starttasi auto kotipihasta kohti Uutta Seikkailua. Pakuun oli lastattuna sänky, patja, petivaatteet, kaksi pahvilaatikollista sälää, mattoja, aivot-opetustaulu (ihan vaan, että täälläkin olisi edes yhdet), varastoon jemmaan vuosia sitten jäänyt Ikean punainen metallilipasto (ystävien kesken asekaappi) ja repullinen vaatteita. Itse pakkaamisosio oli oma seikkailunsa, koska aikaahan olisi ollut vaikka kuukausia, mutta kiinnostus (tai no kiinnostus ja kiinnostus – pakon sanelema, kun yhtäkkiä ei ollutkaan enää marraskuu eikä joulukuu ja mistä tämä tammikuu tulla tupsahti?) asiaan heräsi vasta paria päivää aiemmin. Lisäksi jälleen, tai edelleen, lillun elämässäni jossain oudossa välimaastossa. Kaksi kotia, mutta minä matkaan siinä reppureissaajana välissä, ja joudun miettimään kumpaan osoitteeseen voin jättää mitäkin, ja mitä taas missään nimessä en.

Sain huoneeni sisustettua jotakuinkin viihtyisäksi. Ensimmäisenä kiipeilin peittämään ikkunan norsukankaalla, koska herrajumalatäälläonihmisiä. Seuraavalla reissulla tulemme Ikean kautta ja ostan pömpeliini kirjoituspöydän ja päiväpeiton (!!!! nytkö on aika opetella käyttämään sellaista?!). Kesämökillä on suloinen ja rähjääntynyt tuoli, joka muuttaa mukaani työtuoliksi ja kotona on pari veljieni lapsena taidekoulussa maalaamaa taulua, jotka haluan tänne seinälle. Sitten tämä kämppä on varmasti aivan mainion viihtyisä tilapäismajapaikaksi.

81630142_1555287967951525_8900309548946948096_n

Tänään muuttokuormaa tuodessa alkumatkasta vaivuin omiin ajatuksiini. Kuulin sivukorvalla muuttokavereiden juttelua, mutta en kuunnellut. Minua ahdisti. Jännitti ja pelotti. Vaikka muutos ei tule olemaan nyt kevään eikä kesän aikana suuren suuri, koska sijaintini on pääasiassa siellä oikeassa kodissa ja keikkahommelit vanhassa työpaikassa jatkuu varsin mukavasti, on pienikin uusi asia minulle aina hieman haasteellista kohdata. Varsinkin jos siihen sisältyy uusia ihmisiä ja aivan tuntematon ympäristö. Enhän minä Kuopiota vielä juuri tunne, tulevaa asuntoani en ollut nähnytkään pohjapiirrosta lukuunottamatta ja se kämppis! Kämppis, jollaista minulla ei ole koskaan ollut, ja josta en etukäteen tiennyt yhtään mitään ja jonka kanssa mahdollisesti tulisin seuraavat kuukaudet ja vuodet jakamaan pikkuruisen asunnon. Tai sitten en – se hemmetin kämppishän saattaa vaihtuakin tässä x kertaa ja gasp, taas uusi tyyppi.

Ja sitten se, että olen niin rutinoitunut omiin kuvioihini, siisteyskäsitykseeni, pieruverkkarihiihtämiseen, yökukkumiseen, itsenäisyyteen ja tietoon siitä kuka kotiovestani kulkee ja milloin. Kaikki tällainen minulle normaali ja hyvä menee uusiksi aina minun ollessani täällä. Tai no, edelleen aion yökukkuroida ja pieruverkkaroida ja elää omaa elämääni. Mutta uudessa ympäristössä uuden ihmisen kanssa tasapainon löytäminen ottaa varmasti aikansa, ja sen, ettei ole koko ajan tuntosarvet pystyssä tuleeko siihen omalle ovelle nyt joku.

Minähän en siis vielä, näin muutaman tunnin huudeilla olon jälkeen, ole tavannut kämppistäni. Voihan se olla, että hän ei täällä koko vkonloppuna ole, tai voihan se olla, että ovi kolahtaa aamuneljältä. Olen kuitenkin havainnut, että hänellä on reino-tossut, kaunoluistimet, keittiössä samanlainen lintuverho kuin meillä makuuhuoneessa ja että hän on tahmainen.

…siis ensi töikseni, kun olin saanut tavarat paikoilleen, pesin jääkaapin ja keittiön ovenkahvat.

…ja illan suunnitelmana on avata punkku, laittaa musiikkia soimaan ja pestä vessa.

AHAHAHA! Tästä siis todellakin tulee minulle oikea seikkailu ja piiiitkän pitkä oppimiskokemus. Mutta otan sen siis positiivisesti, vaikka tämä postaus saattaa nyt narinalta kuulostaakin. Tässä jos jossain olen t o d e l l a k i n poistunut mukavuusalueeltani jonnekin satojen miljoonien kilometrien päähän ja uskon, että tällä on vain kasvattava ja positiivinen vaikutus minuun ihmisenä. Siedätyshoitoa ja kasvutarinaa, sitä tulee olemaan minun uusi vuoteni 2020.

Pieni Merenneito + viis päivää Kalliossa

Bongasin muutama viikko sitten Facebookissa ystäväni myyvän lippuja Helsingin kaupunginteatteriin Pieni Merenneito -musikaalinäytökseen sekä hotelliyötä kahdelle. Tsekkasin kalenterini, harkitsin hetken, soitin anopille ja kaupat oli lyöty lukkoon. Kreisiplääniksi tätä kuvailtiin, sillä pääsin kyseisenä lauantaiaamuna yövuorosta klo. 7.05 ja juna Helsinkiin täältä korpikuusen kannon alta lähti 7.22 ja näytös oli siis samaisena iltana klo. 19. Eipä siinä, yleensä kreisipläänit ja ex tempore -reissut osoittautuu juuri niiksi parhaiksi, eikä tämä ollut poikkeus.

En ole koskaan aikaisemmin käynyt katsomassa tämän suuruusluokan teatteria ja sielläpä minä sitten tapitin silmät lautasina niitä upeita lavasteita, pukuja, laulua ja tanssia sekä ilmassa kuperkeikkoja tekeviä merenneitoja. Jo ensimmäisellä puoliajalla olin ehtinyt nauraa, taputtaa, huumaantua ja itkeä tihrustaa. Tämä ensimmäinen puoliaika olikin itse asiassa mielestäni parempi kuin toinen. Esitys mukaili pääosin itse elokuvaa ja ne ihanimmat kohtaukset oli saatu ympättyä hienosti mukaan, mutta joitain poikkeuksiakin toki oli. Loppu ei esimerkiksi aivan noudattanut tarinaa. En siis ajattele niin, että teatteriesityksen tulisi noudattaa samaa kaavaa ja esimerkiksi uudet laulut olivat kiva juttu. Mutta itse huomasin hieman ärsyyntyväni siitä, että Pärskystä oli tehty Arieliin ihastunut hoopo! 😀 Roolisuorituksista erityismahtava oli Ursula, joka muutenkin on yksi Disneyn lempparipahiksista, eikä tämäkään siis todellakaan jättänyt kylmäksi. Vastaavasti Triton puolestaan oli varsinainen silmäkarkki grauuu, mutta hänestä jäi puuttumaan kuninkaallinen mahtavuus ja voimakas isähahmous. Joka tapauksessa, mikäli olet miettinyt, että kandeiskohan tämä käydä tsekkaamassa niin kyllä kandeis. Keväälle on vielä esityksiä tulossa!

79387900_1536579259822396_7419719156762673152_n

Jäin itse vielä muutamaksi päiväksi Helsinkiin pyörimään ystäväni nurkkiin kun vapaita sattui siinä yövuorojen perään olemaan reilusti. Kiersimme Kallion baareja, kävimme isolla kirkolla ja Tuomaan Markkinoilla (joilta osin miehelle synttäri/joululahjaksi purkillisen tyrnisinappia ja erään baarin näyttelystä varasin paikallisen taitelijan teoksen toiseksi lahjaksi miehelle ihan jo kylttyyritekona ja siksi, että kuka nyt olisi voinut vastustaa ristipistotyönä tehtyä pimppiä?), kahvilassa ja shoppailemassa. Meidän molempien olisi ollut tarve uusia vaatevarastoja, mutta me molemmat päädyimme ostamaan kirjoja. Tooodella paljon me myös vaan lojuttiin ja nautittiin kunhan vain olemisesta ja rentoilusta. Eräskin ilta meni leppoisasti kirjoja lueskellen kumpikin omissa nurkissaan, punkkua ja juustoja samalla napostellen.