Ei puhuta siitä nyt

Puhutaan siitä, kuinka joutsenet ovat palanneet mökkirantaamme ja siitä, että missä ne elävät, kuinka ne pärjäävät kun vesi on vielä jäätä ja lumen peittämää. Puhutaan siitä, mistä pinosta voin kantaa puuta kaminaan ja mistä saunaan, mikä pino on kuivaa vasta vuoden päästä ja mitkä puut vielä huojuvat tuulessa odottamassa harventajaansa. Puhutaan siitä syödäänkö tänään tortilloja ja huomenna hernekeittoa ja siitä, kumpi on väärässä ja kumpi oikeassa ananaksen roolista tortilloissa. (Mies. Mies on väärässä.)

mökki

Puhutaan auringosta ja lisääntyneestä valosta ja siitä hämmentävästä tunteesta, kun saunotaan maailman ollessa vielä kirkas ja hereillä. Puhutaan siitä kuinka mainion mahtava sarja Breaking Bad on ja missä helvetin kuplassa me elettiin silloin kun se oli vielä uusinta uutta. Ja puhutaan sitten siitä, että miten vuosista 2008-2013 on jo niin hirvittävän pitkä aika ja eihän silloin itse asiassa vielä edes ollut meitä alkuun olemassakaan ja onko muka ollut sellaista elämää, etteikö me oltaisi oltu me. Puhutaan siitä, että toinen hoksasi ostaa karkkia ja toinen varautui vain suklaalla ja että sen toisen on nyt annettava omistaan tai muuten maailmassa on epäreiluus ja vääryys. Ei puhuta mitään, vaietaan, upotaan hiljaisuuteen ja ollaan siinä.

taivas

Puhutaan siitä monelta aamulla pitää lähteä, että ehdin töihin ja siitä, että täytyy muistaa jättää saunasta kylmää vettä tiskiä varten. Puhutaan kotona odottavan jääkaapin sisällöstä ja siitä palaako meitä kotiin yksi vai kaksi ja täytyykö käydä kaupassa. Puhutaan pienentyneistä vatsamakkaroista ja korkataan sen kunniaksi olut. Puhutaan, että aamuyöllä käperryn hetkeksi viereen ahtaaseen sänkyyn, koska kainalotuttaa ja luvataan siirtyä myöhemmin omaan petiin, koska kahdeksan raajaa ja kaksi vartaloa on liikaa kahdeksankymmentä senttiseen sänkyyn. Herätään aamulla kainaloisena, koko yön syvästi nukkuneena, puhumatta paras.

terde

Puhutaan vaan tämmöisistä, arkisista ja tylsistä, lempeistä ja ihanista, eikä mistään muusta.

Aurinko armas

Täydellä terällä mollotteleva kevätaurinko sekoittaa meidän elämän. Minä olisin oikein mieluusti voinut jäädä mökille, tallustelemaan metsiin ja venyttelemään aurinkoiselle lämpöiselle (!!) terassille, naputtelemaan näppistä siihen pirttipöydän ääreen, kunhan vaan olemaan. Joskus sitä on kuitenkin palattava kotiinkin, oltava täällä missä kissat ja kanat ja kotihommat ja kalenterin täydeltä deadlineja. Missä aurinko paljastaa totuuden ikkunoista ja jossa tylsyyspäissäni (ja vetkutellessani Oikeesti Tärkeitä) jo hetken aivopieruilin ajatuksella ikkunoiden pesusta. Se kohtaus onneksi meni ohi.

mökkerö

Riki puolestaan on jo aikaisemminkin keksinyt, että valopisteiden ja heijastusten tuijottaminen ja metsästäminen on hirveen kivaa. Nyt tilanne on lähtenyt aivan lapasesta. Elukka lähestulkoon hyppii seinille, kun aurinko muodostaa valoläikkiä ja varjoja seinille, ja viimeistään puhelimen tai läppärin näytöltä seinille ja kattoon kimpoavat heijastukset kimpoiluttavat koiraakin. Parka vetää itsensä aivan kierroksille eikä osaa päivisin tehdä enää muuta kuin kytätä. Ja minä se vasta kierroksille menenkin ja olen viittä vaille valmis tekemään rukkaset tuosta jatkuvasti vouhkaavasta, läähättävästä, vinkuvasta, ympäri olohuonetta rymistelevästä pässistä. Itsensä – ja oman itseni – vuoksi telkeän elukan välillä makuuhuoneeseen rauhoittumaan, mutta ei se sekään kiva ratkaisu ole. Olla eristyksessä ihmisestä. Onneksi ylihuomenna miehellä alkaa vapaa ja hänellä on suunnitelmissa lähteä mökille. Riki luonnollisesti lähtee sinne mukaan.

pässi

Minä en mökkeröiselle pääsekään, sillä kalenterini, oikeastaan odotetusti, täyttyikin tämän viikon osalta melko reippaasti keikkatöillä. Työvuorojen kirjaaminen kalenteriin tietenkin muutti myös muita suunnitelmia. Tiedän jo valmiiksi, että työpäivinä ei taatusti tule avattua läppäriä opinnot mielessä, joten sellaista on aivan turha suunnitellakaan. Niinpä tänään ja huomenna olisi hyvä saada aikaiseksi yhtä jos toista. Puolitoista tuntia sitten pähkäilin tätä asiaa Instan tarinoissakin. Että nyt niinku hommiin hei. Tuon puolentoista tunnin aikana olen juonut kahvia, hulannut, katsonut how I met your motheria viidettäsadatta kertaa ja lopulta päättänyt aloittaa kirjoittamisen. Täällä. Ei siis mitään uutta auringon alla sen suhteen.

Eikä nyt oikeastaan minkään muunkaan. Elämä pyörii entiseen malliin sohvan nurkassa. Aamupäivät välttelen kaikkea, jossain vaiheessa päivää onnistun saamaan aikaiseksi jotain, crossari ja hulavanne ovat edelleen osa arkea (!! tämä on varmasti jo pitkäjänteisyydessään henkilökohtainen ennätys), kanat riekkasevat päivät pitkät onnellisina tarhassaan ja iltaisin katson hömppää ja hipsuttelen samalla iltavuorosta palanneen jalkapohjia sohvalla Rikin mököttäessä lattialla. Kissoja ei kiinnosta mikään paitsi ruoka. Aurinko houkuttaisi ulos, mutta ei täällä huvita mihinkään lähteä koska muut ihmiset ja tylsät tiet ja epäonnistunut koiran hihnailukoulutus. Lisäksi pihamaa on vielä hankien peitossa, joten keväthulinatkin voi vielä toistaiseksi unohtaa. Mutta toisaalta tämän viikon keikkatöitä odotan kovasti ihan jo työmatkapyöräilynkin puolesta. Pyörä on kaatumisen jälkeen pysynyt visusti koskemattomana, mutta nyt tiet ovat pääosin sulat – ja kevään ensimmäiset kivien ja hiekan rapinat eteenpäin viuhtovan pyöräilijän renkaiden alla on yksi lempparihetkistäni. Huikeasti lisääntynyt valoisa aika houkuttaa pyörän selkään myös.

iimen

Eiköhän tästä kuitenkin vielä hyvä kevät saada, kaikesta huolimatta. Riki pitäkööt vielä ainakin toistaiseksi turkkinsa ja ehkä se ikkunoiden pesukin on oikeasti jossain vaiheessa edessä.

Erakko ja korona ne yhteen soppii (mut ei laiteta pussauskoppiin)

Tultiin viime sunnuntaina mökille. Molempia laiskotti ja kaupasta tarttui ostoskoriin mukaan kaikenlaista nopeaa ja epäjärkevää. Nakkeja, lohkoperunoita, valmislasagnea, halloumia. Salaattitarpeita sentäs oli ennestään ja pakkasesta lohenmötkäle savustuspönttöön. Kaupan kassojen eteen oli kasattu useita laatikoita hävikkiruokaa (kasviksia ja hedelmiä) hintaan kaksi euroa loota. Miten mahtava idea. Meidän mukaan tarttui laatikollinen kirsikkatomaatteja, tuorekurkkua, herkkusieniä, perunoita ja kanoille kaalia. Sienet oli minulle. Mies ei koske kuin kanttarelleihin ja korvasieniin ja niihinkin pienellä varauksella. (Sipulin ja kerman kanssa menee mikä tahansa.) Kävimme kävelemässä tuulisessa ja harmaassa säässä pitkin metsää ja jorpakon jäätä, illalla lämmitettiin sauna. Minä lupasin kantaa saunavedet unohtaen luvatessani, että oikealla kädellä pitää vielä raskaita asioita vältellä. Kannoin sitten sankollisen kerrallaan jyrkkää rinnettä. Ihan hyvä crossarin korvike. Sen jätin kotiin, mutta hulavanteen pakkasin mukaan.

Laiskotus ja tietoinen valinta olla tekemättä mitään jatkui maanantain ja tiistain. En avannutkaan opiskelumatskuja. Pelasin ranteeni ja sormeni jumiin hömppää puhelimella ja lojuin. Onnistuin lojumaan ne kylmät, myrskyisät, harmaat päivät ja kun keskiviikko sekä torstai koitti ja pakollinen läppärin avaaminen, koitti myös upeat aurinkoiset päivät. Kohtalon ivaa ja maailmankaikkeuden vittuilua. Sain eilen yhden tehtävän palautusta vaille valmiiksi, ja tänään on pakko tarttua toiseen. Mutta aion kyllä, ihan heti kohta, lähteä koiran kanssa susien syötiksi samoilemaan edes hetkeksi ennen sitä. Minulla on pimeät illat aikaa hakata näppäimistöä.

rikinaama

Vietän aikaani täällä yksin. Olen opiskelukaranteenissa. Päivät lipuvat hiljaisuudessa, iltaisin pimeän laskeuduttua laitan oven säppiin ja hoilottelen joutavia kovaan ääneen hakiessani kaminaan puita liiteristä. Meillä on aurinkokennovalot, mutta yksin ollessanikin fiilistelen hämärässä kynttilänvalossa. En varsinaisesti pelkää pimeää, ainakaan niin kauan kuin ympärilläni on seinät. Mutta ulkona mielikuvitus aktivoituu. Hauska tämä ihmismieli. Keitän teetä ja mietin, että mihin ihmeeseen olen onnistunut tämän kokoisessa mökissä hukkaamaan villasukkani. Ne ovat olleet kateissa maanantaista saakka, mutta onneksi on Aino-tossut.

Mietin, että en kirjoittaisi koronasta mitään. Sitä on koko maailma ja some ja lehdet ja ihmisten suut ja ajatukset täynnä. Kaikki on ehkä jo sanottu. Minuun asia on vaikuttanut lähinnä niin, että yliopisto meni kiinni ja kurssit suoritetaan etänä. Juuri eilen alkoi puheviestinnän kurssi ja poikkeuksellisesti sekin on nyt sitten kokonaisuudessaan verkossa. Kurssilla tulee olemaan pienryhmätyöskentelyä videoyhteyksien kautta ja jonossa on jo odottamassa tehtävä: täytyy pitää parin minuutin puhe videolle ja lähettää se opiskelukamujen arvioitavaksi. Tämäkin nostaa sykettä ja hikoiluttaa, mutta en nyt voi sanoa olevani hirveesti harmissani siitä, että tilanteen vuoksi vuorovaikutuksen ja puhumisen, esitelmöinnin ja esillä olon harjoittelut luokan edessä ja livenä on peruttu. Noin muuten elämäni jatkuu jotakuinkin ennallaan, erakkorapuna niin kuin aina ennenkin. Vessapaperiakin on.

jerejäällä

Oman navan ulkopuolelta katsasteltuna olen tullut lähinnä huonotuuliseksi. Tästäkin on varmasti kaikki jo sanottu. Ihmisten itsekkyydestä ja piittaamattomuudesta. Itsekin tosin saatan antaa somessa sellaista kuvaa, etten piittaa ja että pidän koko juttua suurena vitsinä – sen verran reilulla kädellä on tullut jaettua meemejä ja hörähdeltyä muiden jakamille. Mutta ihan totta piittaan minä ja ihan todentotta olen kiukkuinen heille, jotka eivät piittaa tai jotka vetävät homman aivan överipaniikiksi esimerkiksi hamstraamisellaan ja vaikeuttamalla näin muiden kanssaolijoiden elämää. Tunnen syvää myötähäpeää ja inhoa, kun paikallisessa faceryhmässä jaetaan kuvaa oveen teipatusta karanteeni-lapusta ja huudetaan kovaan ääneen, että mitä mitä miksi ja kenen ovi. En kestä ihmisten typeryyttä enkä sitä, että mahdollisesti sairastunutta tai muuten vaan karanteenissa olevaa (esimerkiksi matkoilta palannutta) osoitellaan sormella. Ilahduttavaa on ollut kuitenkin myös huomata, että on tässä maailmassa yhteisöllisyyttäkin ja muista välittämistä. Samaisessa ryhmässä ollaan myös pykäämässä ihan meidän tavallisten tallaajien toimesta kokoon ruoka-apulahjoituksia vähävaraisille sekä kauppa- ja apteekkikäyntiapuja heille, jotka eivät itse voi. Ahkerasti myös jaetaan tietoa kauppojen kotiinkuljetuspalveluista ja sen sellaisesta.

Minä asustelen täällä korpikuusen kannon alla eikä toistaiseksi ole ainakaan tiedotettu yhtään tartuntaa meidän kyläpahasessa. Koko Pohjois-Karjalan alueellakin niitä on ilmoitettu olevan tähän mennessä vain kaksi. Ei tässä silti pidä tuudittautua mihinkään lintukotomeininkeihin ja kuvitella, etteikö kantajia voisi olla todellisuudessa enemmän tai etteikö tauti rantautuisi rajusti vielä tänne meillekin. Keikkaa tekevänä lähihoitajana olen myös niin sanotusti valmiustilassa. Kutsu töihin voi käydä milloin vaan, oli koronaa tai ei. Nyt kun, erittäin fiksusti, pikkunuhassakaan ei sinne sovi mennä (normaalinakin flunssakautena tämä olisi minusta oikea tapa toimia, mutta niin, harvemmin mahdollista). Oman terveyden (en kuulu riskiryhmään muutoin kuin tervakeuhkona) ja läheisten terveyden lisäksi huolettaa myös yksikkömme asukkaiden terveys. Onneksi töissä asiaan on kuitenkin suhtauduttu sen vaatimalla vakavuudella. Vierailijakielto pamahti päälle jo aikoja sitten, ennestään tavalliseen arkeen kuuluvaa käsien saippuapesua ja käsidesin käyttöä on tehostettu, asukkaita informoitu kattavasti ja myös pintojen desinfiointia on tehostettu (kuten ovenkahvat ja valokatkaisimet, työpuhelimet ja näppikset). Ihan noin niin kuin yleisesti elämässä toivoisin niin kovin järjenkäyttöä, ohjeistusten noudattamista ja sitä jo lapsena opittua käsihygieniaa peliin.

kieli

Mutta, nyt siis puen päälleni jotain muutakin kuin lörppähousut ja painelen koiran kanssa metsään. Täällä ei uhkaa muu kuin oma vilkas mielikuvitus ja ehkä joku kiukkunen orava jossain.

Punakynää ja pööpöilyä

Hilpasin pikkupakkasessa kauhomaan kanoille kauraa. Avasin kanakopin oven ja siinä samassa läjä siipiveikkoja hilipasi myös – ulos ulos ulos aina kun mahdollista, kevät on täällä! Vaikka pakkanen onkin pikku, niin tuuli on todella pureva. Mutta eipä tuo tunnu höyhenpeitteisiä haittaavan. Jäin hetkeksi seurailemaan kanojen puuhailua ja siinä Pikkukana tillotti pää kallellaan suoraan silmiin. Tulkitsin katseen täysin puolueettomasti ja ohjailematta: se sanoi, että tänään meillä on vapaapäivä.

Hassusti vapaapäivä tuntuukin ihan eri tavalla vapaapäivältä. Tein tällä viikolla pitkästä aikaa muutaman työvuoron, joten siitähän aivo sitten kekkasi, että lauantaina saapi sitten olla lorvimus maximus. Minun oli tarkoitus lähteä tulevana maanantaina Kuopioon olemaan ja opiskelemaan ihan urakalla, mutta Koronan takia kaikki luennot onkin peruttu, joten voin jäädä kotiin. Työvuorojakaan ei ole sovittuna, koska eihän minun pitänyt olla täällä. Nyt vaan toivon, että aivo ei keksi lauantaihöperehtämisen lisäksi sitä, että oikeastaan voisin olla pari viikkoa lomalla. Sen suuntaista torveilua kun tuolta pääkopalta voisi ihan hyvin odottaakin.

sohva

Kanalareissulla hain myös liiteristä säkillisen halkoja olohuoneeseen. Nyt säkki rojottaa keskellä lattiaa. Puut saa lämmetä ensin hieman ennen kuin alan viritellä tulta, niin syttyy helpommin, minä selitän itselleni. Todellisuudessa en vaan jaksanuviittiny tehdä asialle vielä mitään vaan rojahdin, Pikkukanan ohjeistamana, sohvalle selälleen. Siinäpä samantien hyppäsi Pikkunen (voi jukra, olen todella luova nimeämään elukoitani!) rinnan päälle leipomaan ja hurisemaan. Vappaapäivä, vappaapäivä sano sekin ihan selvästi. Hetken päästä myös kolkyt kiloa koiraa hilautui jalkojen päälle. Riki huolestui kovin kissan toiminnasta. Siis aivan varmasti kyse oli syvästä huolesta, siitä, että no nyt tuo saatanan kätyri paholaiskissa tukahduttaa ja tappaa, hjälp! Ei takuulla ollut millään muulla, esimerkiksi mustasukkaisuudella tai Minä Kans Itellä, osuutta asiaan.

riki

Aamukahviseurana minulla on tänään ollut toisen keskeneräiset tekstit. Olen lukenut, rääppinyt, antanut palautetta, paneutunut, potkinut toista parempiin suorituksiin, kun tiedän kykyä olevan. Samaan aikaan omat keskeneräiset (essee)tekstit keräävät tiedostoissa pölyä ylleen ja sähköpostiin kilahtaa kirjastolta ilmoitus eräpäivän lähestymisestä ja kiirehdin uusimaan lähdekirjan lainaa, olikohan nyt jo kolmatta kertaa. Se on kummallista, miten omat jutut ei juuri nyt inspiroi yhtään, mutta toisen aivoituksiin sukeltaa mielenkiinnolla ja kääntelee ja vääntelee innolla tekstiä ympäri yhä uudestaan ja uudestaan. Tosin liikutaankin nyt aivan eri genreissä. Minun tulisi keskittyä kirjoittamaan täyttä kuivahkoa asiaa otsa kurtussa, kun taas hän on hakemassa kirjoittamisen opintoihin. Onhan sellaista tekstiä nyt huomattavasti mielenkiintoisempaa auttaa luomaan! Samalla kun mieleen tulvahtaa myös omat muistot samaisesta hakuprosessista. Muistan sen sormet hikoiluttavan jännityksen ja tuskailun siitä, että mitä ne nyt siellä raadissa oikein hakee ja apua riitänkö minä. Tämän viilausprojektin aikana minun oli pakko palata myös oman silloisen hakutekstini pariin, sukeltaa niihin tunnelmiin. Tunteet ovat hyvin moninaiset. Tsemppauksen ja jännityksen lepatusta vatsan pohjassa toisen puolesta. Onnellisuuden ja ilon muisto siitä, kuinka itse pääsin. Harmitus siitä, kun kirjoittamisen opinnot jäivät kuitenkin kesken muiden opintojen vallatessa ajan ja paikan. Kaipausta kirjoittamisen pariin, siis muun kuin loputtomien esseiden. Vakaata harkintaa siitä, että hittolainen, haen vielä tulevaisuudessa uudestaan!

pikkunen

Venyttelen itseni sohvan pohjalta latomaan puita pönttikseen asti. Katsastelen ympärilleni. Karvapallot pyöriskelevät jälleen nurkissa, vaikka täällä on imuroitu pari päivää sitten. Kevään lisääntynyt valo paljastaa ikkunoihin lähmääntyneet nenien ja tassujen jäljet. Lattia kaipaisi moppausta, jota se ei ole viikkokausiin saanut käden kipsin takia – eikä vielä kipsin poiston jälkeenkään. Vapaapäivä olisi hyvää aikaa siivota, mietin. Mutta talo on hiljaa, mies nukkuu yövuorojaan, ja hiljaisena on talo pidettävä. Hirveen harmi. Jääkaapista löytyy pitsaa ja kasvissosekeittoa valmiina lämmitettäväksi. Olen sohva.

 

Voihan vatsa ja makkara

Tämä on ehkä viidessadaskuudeskymmeneskahdeksas kerta kun kirjoitan blogiin kyllästymisestä mystisesti kutistuneeseen vaatekaapin sisältöön, peilikuvaan ja plössähtäneeseen ulkomuotooni. Viisisataakuusikymmentäseitsämän kertaa olen myös julistanut aloittavani ihka uuden elämän ja keventelyn, ja yhtä montaa kertaa tämä julistus ja suunnitelman toteutus on painunut unholaan. No hei, täällä minä taas olen. Tällä kertaa en kuitenkaan yritä keksiä pyörää uudelleen. Lähdin siitä, että hei mitä jos söisit vähemmän ja liikkusit enemmän. Aatella.

Ostaa paukaisin crossarin ja se saapui yläkertaamme noin kuukausi sitten. Olin moisesta haaveillut enempi vähempi jo kauuuuuan, mutta en ollut halunnut sitä rojottamaan keskellä olkkaria. Nyt sitten sattui alennysmyynti vastaan ja mies armeliaasti lupasi antaa minulle tilaa valloitettaksi man cavestaan, joten tadaa kaupat tein. Minähän en siis todellakaan ikinä koskaan milloinkaan voisi kuvitella osallistuvani mihinkään ryhmäliikuntajuttuihin, meneväni salille ja uimahallit, huh, ne ne vasta arveluttavia onkin. Niinpä tällaiselle erakolle ja pohjimmiltaan liikuntavihaajalle tämä on (tai ainakin vielä tällä hetkellä on, hah) nappivalinta. En sen suuremmin ole asettanut tavoitteita tai vedä mitään ohjelmaa (paitsi pari kertaa testannut intervalliharjoitusta aloittelijalle ja saatana kuolin), vaan ajatuksena oli, että sen joka iltaisen netflixsohvallarötväilyn sijaan/lisäksi jos edes jakson parin verran vetelisi crossarin kyydissä. Tämä ajatus on toiminut. Näiden viikkojen aikana olen, viikon muusta ohjelmasta riippuen, sinnikkäästi sotkenut menemään 3-5 kertaa viikossa 30min-tunnin kerrallaan. Vastusta vaihtelen sen mukaan kun nyt sattuu hyvältä tuntumaan, ja kunnon hien olen hankkinut pintaan sekä makaronijalat ihan joka kerta. Olen suorastaan yllättynyt tästä innostuksesta ja kurinalaisuudesta. Vaikka välillä ajatus on tympinyt, niin olen silti tehnyt sen vähintään puoli tuntia. Ja vaikka olin aivan varma, että lakanatelineeksi koko hökötys päätyy kuitenkin, ei siitä ole vielä pienintäkään merkkiä.

88123666_274283016873165_1081900977667178496_n

Ruokapuolellakin olen onnistunut yllättämään itseni kurinalaisuudella. En vedä nälkäkuuria, tai mitään kuuria, vaan ihan vaan kiinnittelen huomiota annoskokoihin ja ruuan laatuun sekä ruokailurytmiin. Kasvista lisännyt runsaalla kädellä ja muuta tällasta perussälää. Olen myös pyrkinyt nappaamaan kiinni ja ymmärtämään niitä perimmäisiä juttuja, mitkä ruokailutottumuksissani mättää. Ne oli varsin helppo saada kiinni.

Ensinnäkään en ole koskaan ollut aamiaisen syöjä, vaan aamuni (aamupäiväni) alkavat ja jatkuvat pitkälti yli puolenpäivän kahvin ja tupakan voimin. Siitä rutinoituneena aamuilujumitukseni jälkeen uppoan päivän touhuihin (jotka sisältävät tätä nykyä lähinnä esseiden paukutusta) – ja niissä vierähtääkin sitten tuntitolkulla enkä muista tai malta syödä ollenkaan. Lopputulemana tietenkin sitten helvetinmoinen nälkäkiukku, huonot valinnat keittiössä ja rekkamiehen annokset. Nyt viime päivinä olen opetellut syömään edes jotain ennen kuin sukellan opiskeluun. Tosin tämän myötä olen myös huomannut, että jos syön jotain aamupalaksi laskettavaa, on minulla sitten jatkuvasti nälkä! Mitä ihmettä se sellainen on?! Jatkan kokeilua nyt joka tapauksessa, mutta mikäli aamupalan syöminen tarkoittaa tätä, niin mieluummin valitsen nälkäkiukun (ja ennakoinnin siihen järkevällä ruualla) kuin jatkuvan näläntunteen.

Toisekseen syömiseni painottuu iltaan, kuten pääteltävissä oli, ja rekkamieheilyn lisäksi ongelmana – tai haasteena – on se netflixsohvarötväily. Siihen kun olennaisesti kuuluu mussutus ja nassutus. En lähde itseltäni tätä kieltämään, koska sehän nyt vaan ON kivaa. Katsella sarjoja ja napostella. Mutta lähdin muuttamaan tätä parempaan. Osan jääkaappeiluista blokkaa crossailu. Loppuillan ja -yön osalta järkevöitin syömisiä. Ajoitan päivällisen iltaan ja siihen hetkeen kun voin upota sohvaan rentoilemaan. Viime aikoina päivällinen on käsittänyt saaveittain salaattia fetalla tai tonnikalalla tai huikentelevaisesti molemmilla jos päivän syömiset ovat jääneet liian kepoisiksi. Lisäksi olen jemmannut kaapin täyteen omppuja, mandariineja, tuorekurkkua ja porkkanoita, joita saa vetää mielinmäärin. Näillä saan täytettyä sen naposteluntarpeen mainiosti, ja fiksummin kuin viidennellä viipaleella juustometukkaleipää.

Tästähän on helppo vetää päätelmät siihen, että no kas kummaa ettei aamiaiset uppoa kun syön iltaisin tai kas kummaa, että iltaisin ravataan jääkaapilla kun aamut ja päivät menee huithapeloiden. Niii-in. Olen kuitenkin tullut siihen johtopäätelmään, että minun on aivan turhaa yrittää istuttaa itseäni siihen suositeltuun ruokailurytmiin, jonka painotukset ovat juuri toisinpäin. Mieluummin kuuntelen itseäni ja omaa rytmiäni (oli sitten kyse ruokailuista tai vaikka unirytmistä), kuin pyrin pakottamaan itseni johonkin määrättyyn muottiin. En usko, että pakottamisesta seuraisi mitään hyvää, tai siitä, että yrittäisi laittaa kerralla koko elämänsä uusiksi ja remonttiin. Annan siis rytmini olla sellainen kuin se on, mutta vaikutan muihin ratkaisuihin, joita kaupassa ja keittiössä teen.

Noin muutenkin, tällä kertaa, pyrin rentouteen ja armollisuuteen sekä normaaliin elämään. En vaadi itseltäni järkevyyttä kuin tavallisena arkena. En punnitse enkä mittaile enkä todellakaan laske kaloreita. Spessupäivinä, kuten mökkeilessä, tai viikonloppuisin saan tehdä ja syödä ihan tasan mitä haluan. Yleensä haluamiset, yllättäin, ovatkin sitten kaikkea rasvaista, suolaista, makeaa, epäterveellistä, alkoholipitoista, sikamaisen syntistä. Vastapainoksi kurinalaisuuteen saa olla totaalisen rai rai, ja niin muuten olenkin. Järkevänä pysyminen kuitenkin edellyttää sitä, että kotoa ei saa löytyä mitään herkkua. Itsekurini, vaikka kuinka tässä oloni parempi vointiseksi tunnenkin ja tiedän mitä se vaatii, on aivan käsittämättömän heikko, ja olen aina ihmetellyt tyyppejä, joilla on esimerkiksi herkkuhylly kotona. Siis mitä helvettiä, mun hyllyssä ei herkut säilyisi. Niinpä juuri nyt olen jännän äärellä. Kävimme tekemässä viikonloppuostokset, ja kauppakassista löytyy kaikkea kevyttä laatukamaa, kuten pitsaa, mozzarellatikkuja ja irttareita. Nyt ne kaikki herkut on täällä. Meillä. Kaapissa. Nassun ulottuvilla. Ja mies aka personal traineri aka orjavitunpiiskuri läks mökille ja jätti minut keskenäni herkkujen keskelle. Joten…

88150129_1612752002205121_8714376940074565632_n

Muuutta tällaista oman navan ympärillä pyörimisistä täällä siis tällä kertaa. Josko toi napaseutu tosta myös pikkuhiljaa pienenisi ja myöskin pyörimisen tarve vähenisi – toivoisin nyt lopultakin löytäväni sen ahaa-elämyksen ja elämänmuutoksen. Ettei aina tarviis palata samoja jälkiä takaisin siihen samaan saakelin viiteen (plus! se kuulkaa hemmetti kipusikapusi) kiloon, joka fyysisesti JA henkisesti hiertää.

Varastettu vapaapäivä

Kello piipitti ensimmäisen kerran kello viis viistoista aamulla. Torkkuu torkkuu torkkuuuurghhh, kunnes kello viisi kolmekymmentä pärähti samaan aikaan niin torkutettu puhelin kuin hätävaraksi ja viimeiseksi varoitukseksi asetettu kelloradio. Aamusäntäilyjen ohessa ehdin juoda puoli mukillista kahvia, kun jo tuli kiire kohti bussipysäkkiä. (Meinasin kirjoittaa asemaa, mutta tajusin, että nykyisin aukealla tontilla kököttävä yksinäinen katos penkkeineen ei ehkä täytä sitä määritelmää.)

88064642_546211662914641_7287746240664567808_n

87953128_234815260883726_7738746741939240960_n

Hyppäsin minibussiin keskellä pimeyttä ja sain seurata sen ikkunasta aamun kajastusta. Erittäin harvinaista minulle. Hyytävä, tai no en nyt tiedä oliko se nyt niin hyytävä vai ihan normaali helmikuinen ilma, mutta hyytävältä se tämän ikuisen marraskuun keskellä tuntui, yö tiesi upeaa aamua. Aurinko leiskui taivaanrannassa oranssina ja taivas kaartui ylle pilvettömänä. Aamun lipuessa eteenpäin ja auringon noustessa ylemmäs saatoin seurata valkoista kuuraa hohtavia koivuja vaaleansinistä taivasta vasten bussin kiertäessä syrjäseutua, kulkien kautta jokaisen kuusen ja kannon nokan. Tämä oli se hauska bussivuoro, jolla olin aiemminkin kulkenut etukäteen reittiä ja niitä monia mutkia tietämättä. Aamujumivuoro, jolla taivallus päämäärään kestää puolitoista tuntia ja jossa kesken kaiken keskellä metsää vaihdetaan autoakin, kun normaalilla pikavuorolla matka taittuu neljässäkymmenessä minuutissa. Nojasin penkkiin enkä ajatellut mitään. (Paitsi vähän sitä, että olisi upeaa jos busseissa olisi kahviautomaatit.)

88183218_517107945574900_536852585374547968_n

88205490_591425065040982_2223296744261681152_n

Saavuin Kuopioon yhden yön reissulle vain ja ainoastaan siksi, että kipsin laitosta oli kulunut kolme viikkoa ja oli aika kontrollikäynnille. Lääkäri minulla on vasta huomenna aamulla, mutta tänään oli hoidettava röntgenkuvaukset alta pois ennen sitä. Päätin etsiytyä terkkarille ja röntgeniin suoraan bussilta, koska tiesin sen sijaitsevan jossain bussiaseman ja kämppäni välimaastossa. Löysin paikalle ja pääsin yllättävän inhimillisessä ajassa kuvattavaksikin (reipas puoli tuntia odottelua), vaikka etukäteen varattua aikaa minulla ei ollutkaan. Jokainen solu minussa kuitenkin kirkui kahvia jo tuossa vaiheessa, joten päätin vielä ennen kämppäytymistä pysähtyä vakkariksi muodostuneeseen Kahvila Kaneliin. No, sen on toki helppo olla vakkari ja suuri rakkauteni kohde, koska en sen enempää ole vielä ehtinyt Kuopion kahvilakulttuuriin tutustumaan. Niin tai näin, on se aivan äärimmäisen suloinen paikka ja vetoaa minun sisäiseen romukrääsärakastajaani. Sisustuksessa on yksityiskohtia niin huikeat määrät, että jokaisella käynnillä olen huomannut jotain aivan uutta ja ihanaa. Tällä kertaa pelkän kahvin lisäksi tutustuin myös lasivitriinissä lepäävien herkkujen tarjontaan, ja päädyin ottamaan aamupalaksi savukinkkupiirakkaa salaatilla. Joskus minun on aivan pakko piipahtaa myös viinilasillisella siellä – ja ottaa totta kai läppäri mukaan ja näyttää hirveän tyylikkään boheemilta ja aikaansaavalta laifstailerilta. Olen aina salaa kadehtinut sellaisia tyyppejä.

87817444_818784121939257_3755504010459611136_n

87559314_650967295667821_3572401785035292672_n

Kuljeskelin kohti kämppää ihan muina turreina napsien kuvia kulkiessani. Tällä kertaa jopa jotenkin luonnostaan hiimailin suht hissukseen, kun normaali kävelyvauhtini on varsin lennokas ja eteneminen putkikatseista. Ehkä jo tuossa vaiheessa alitajuntani viestitti, että tänään ollaan vapaalla. Viimeistään kämpälle saavuttua se konkretisoitui. Asetin kyllä läppärin hetimmiten paikalleen ja nettipiuhaan, selkeänä päämääränä käydä esseen kimppuun aiempien suunnitelmieni mukaisesti. Todellisuudessa word ei auennut missään vaiheessa. Näpräsin puhelinta, katselin ikkunasta ulos ja haaveilin, keitin kahvia, ravasin katselemassa keittiönkin ikkunasta ulos ja napsimassa kuvia vastapäisestä auringon herkulliseksi värittämästä vaaleanpunaisesta rakennuksesta. Levottomuus kupli minussa. Aurinkoenergia. Aikani tuijoteltuani huonettani totesin, että motivaatio jäi pakkaamatta ja olkoon sitten niin. Vedin takin niskaan ja lähdin ulos.

88143745_496835997874454_2000176852546617344_n

88079453_2803376296383494_1524647084374884352_n

Ei minulla mitään suunnitelmaa ollut tai päämäärää, mutta satamaa kohti jalat automaattisesti vei. Siellä oli aurinko ja huumaava sinisyys. Ihmiset luistelivat ja aikaisemmalla käynnilläni kiinni ollut laivaravintola oli avannut ovensa. Sieltä kantautui vaimeaa musiikkia. En ollut varustautunut tälle reissulle sitä silmällä pitäen, että haluaisin ulkoilla. Niinpä pyörin ihan vaan tuossa lähialueella ja nautiskelin upeasta säästä. Varjoisalla puolella liikkuessa alkoi viluttaa, mutta istuessani penkille aurinkoon saattoi piponkin riisua pois. Ihmisiä oli liikenteessä paljon ja kaikki näyttivät hymyilevän.

87860372_154055465619194_2570850772073840640_n

88017884_246389693022293_130434634906337280_n

87539954_2243903492585687_6190850054698303488_n

Tästä muodostui varastettu vapaapäivä. Minulle hurjana ajatuksena vielä kytee, että kävisin illemmalla tuopilla jossain kuppilassa. En ole sellaista koskaan tehnyt Suomessa, ja jostain syystä se jännittää, vaikka yksin matkaillessani Riikassa joskus silloin vuosia sitten yksin syöminen ja oluella käyminen oli ihanaa. En minä nyt herrajumala sentään tästä aio tuonne kaupungin sykkeeseen lähteä, mutta ehkä tuohon läheiseen baariin, jonka ohi olen monta kertaa kulkenut ja sisään kurkistellut. Ehkä.

Kaksi pulloa viiniä ja yksi suhdedraama

Entä jos meillekin käy niin, että viihdytään liian hyvin yksin?

Pieni ja viaton kysymys, joka käsiteltiin välittömästi kysymishetkellä. Naurahdettiin ensin, höpöhöpö, mutta pysähdyttiin siihen. Käännettiin ympäri, miksi muka niin voisi, perusteltiin lujasti ja aukottomasti miksi niin ei voisi.

Muutama viikko sen jälkeen elämä oli muodostunut kiireeksi. Näkymättömyydeksi. Talon ovi kävi jatkuvasti, mutta ei samaan aikaan, ei samaan suuntaan kahden kulkijan välillä. Reppuja ja laukkuja pakattiin, purettiin, pakattiin uudestaan. Iltasuukot, heippasuukot, tykkään susta, nopea hymy, halaus, jossa vain toinen käsi kietoutui kaulaan, kun toinen piti jo ovea auki tai matkalaukkua valmiina rullaamaan kohti seuraava etappia. Päivät muuttuivat viikoksi, viikko kahdeksi eikä toinen ollut kuin käypäläinen sen toisen elämässä, piippaus puhelimessa.

87031085_1604069119740076_8742026316028575744_n

Kahdensadan kilometrin päässä aukeaa viinipullo ja loputon puheensorina. Tytöt pitää hauskaa. Syödään viinirypäleitä, ruissipsejä ja brietä, avataan viinipullon tyhjettyä olut. Harjataan hiukset ja puetaan mekko, myöhästytään melkein elokuvista, vaikka vastahan sen alkuun oli kaksi tuntia. Tilataan baarissa ensin oluet ja sitten se kympin viinipullo puokkiin, nauretaan posket ja vatsat kipeiksi, puhutaan syviä. Sovitaan, että viini riittää ja sitten kotiin. Sovittu muuttuu vielä kahdeksi tuopiksi. Lähes kolmeksi, mutta kello oli huomaamatta hiipinyt valomerkkiin.

Tiet eroavat ja nainen kulkee hiljaisen kaupungin halki kämpälleen päässä iloisesti kuplien. Riisuu kengät ja mekon, painaa huoneen oven perässään kiinni ja silloin se iskee. Epävarmuus ja ikävä. Huomionkipeys ja loukattu itsetunto. Nainen tajuaa, että mies ei ole laittanut viestiä koko iltana eikä yönä, ei ole varmistanut onhan kaikki hyvin. Ei niitä kyllä normaalistikaan laiteta, huudella toisen perään ja hössötetä, mutta juuri siinä hetkessä siitä nousee kynnyskysymys. Kuplivassa päässä alkaa aukoton ja looginen johtopäätösten virta:

Se ei ole laittanut viestiä. Sitä ei siis kiinnosta minun asiani. Eli se ei oikeastaan edes tykkää musta. Se varmasti hautoo eroa, mutta ei ole vaan raaskinut kertoa sitä minulle vielä.

Seuraa dramaattisten ja syyllistävien messengerviestien naputtelu viideltä aamuyöllä (yllättäin niihin ei vastata) ja nukahtaminen omaan itkuun.

Seuraavana päivänä humalan hälvettyä korjaamme vahingot. Tämä ei ollut parisuhdedraama, tämä oli yksi suhdedraama. Tämä draama tapahtui vain minun omassa päässäni. Ikävä ja kauan jatkunut yhteisen ajan vähyys purkautui minusta aivan hullulla tavalla ja laukaisevana tekijänä oli se yksi viaton pieni kysymys, joka oli jäänyt kummittelemaan mieleen. Kehittelin teorian tyhjästä, loikin johtopäätöksestä toiseen, olin aivan varma tilanteen todenperäisyydestä vaivautumatta edes tiedustelemaan asiaa suhteen toiselta osapuolelta ja kaadoin tämän likasankollisen mörköjä toisen päälle ilman, että hänellä oli aavistustakaan mitä helvettiä tapahtui ja miten tähän oli päädytty.

87274768_1603938473086474_9115082846032101376_n

Parisuhde on edelleen mallillaan (eihän se varsinaisesti epäkunnossa missään vaiheessa ollutkaan), ja niin on taas minun päänikin. Jälkeenpäin oma käytös huvittaa, mutta myös hävettää. Se siitä keskustelevasta, aikuisesta parisuhteellisuudesta. Mutta ehkä sen ymmärtää, että yksin pimeässä, vieraassa kaupungissa ja humalassa toiminta ja ajatustenkulku ei aina ole ihan sitä rationaalisinta. Tapahtuneen jälkeen elämänmeno on onneksi taas hieman tasaantunut ja olemme löytäneet aikaa toisillemme.

Älä kehittele mörköjä, minulle sanottiin. Ja minä uskon, että mörköjä ne vain.