Kesäkuinen melankolia

Yhtään kesäkukkaa ei ole ilmestynyt tontille. Ei edes suloisia orvokkeja rappusille, vaikka ne kuuluvatkin perinteisiin. Talvehtineista pelargonioista selvisi vain yksi, ja se puskee pientä kukkaterttua olohuoneen ikkunalla. Jorinin juuret ovat ulkoeteisessä. Kasvattivat pitkät hontelot varret, hipovat kattoon asti, ja yhden varren päässä avautuu aniliininpunainen kukka. Mutta yhtään kesäkukkaa ei ole tontille ilmestynyt. Eikä ilmesty, päätin. Tänä vuonna en osta yhtäkään. En vaan jaksa.

Saman kohtalon olin jo manannut mielessäni kasvihuoneelle, mutta ennen kuin ehdin sanomaan sitä ääneen, ehti mies edelleni. Tänään herätessäni (siirryin jälleen yövuoromoodiin, joten maailma ehtii pyöriä vinhasti eteenpäin minun nukkuessani) kurkkasin ulos ja kasvihuoneessa puskee elämään vaikka mitä vihreää. Veikkaan, että ainakin tomaattia, kurkkua ja paprikaa on sinne rakkaudella kannettu. Jotain muutakin.

62210784_619960378524751_8925876870784745472_n

Minä ryöppäsin nokkosia pakkaseen talteen ja paistoin kesän ensimmäisen raparperipiirakan. Kannoin piirakkaa kahteen naapuriinkin, sillä vaikka mies onkin varsinainen sokerihiiri, on hänellekin tekemistä pellillisessä. Pitäisi ostaa siivilä, sillä haluaisin keittää raparperimehua. Pehko kasvaa taas aivan hullaantuneena. Voisi tehdä lehdistä lisää laattoja, mutta veikkaanpa, että sitäkään ei jaksa.

Viime viikon pidin kesälomaa. Kahta päivää lukuunottamatta olin mökillä. Oli hullu tunne palata kotiin, kun vajaassa viikossa puutarha oli puhjennut kukkaan. Rappusten kaiteeseen viritettiin säleikkö, ja siihen kasvamaan jotain kärhöä. Nyt kolmen vuoden jälkeen se kukoistaa kukkia violettinaan eikä säleikkö enää riitä korkeuksiin kurotteleville rönsyille. Revonpapu loistaa kukkapenkissä. Rakastan sen ilakoivaa keltaisuutta. Vihaan sen tapaa viedä elintilaa muilta. En kuitenkaan niin paljoa, että kaivaisin sen kokonaan ylös, vaan tyydyn vuosittain kuukausittain viikottain repimään sinne tänne nousevia piippoja juurimultineen pois, jotta hetken päästä siellä voisi kasvaa  taas uusi. Keltaisena loistavat myös iki-ihanat kullerot ja kesäpikkusydän on vuodesta toiseen tunnollinen kukkija hempeällä vaaleanpunaisuudellaan. Etupihalla tuoksuvat syreenit.

62555634_1360356724102381_5794376353679671296_n

Mökillä minä raahasin rankaa rannasta liiterille ennen kuin helteet tulivat. Ostimme lisämaata ja -metsää ja nyt mies on raivannut rantaa, aikoo siistiä metsää muutenkin. Minun tehtäväkseni jää raahata puut jyrkkää rinnettä pitkin ylös liiterille. Uudelle liiterille, jonka mies myös rakensi ihan vasta. En valita kuin korkeintaan kuumuutta. Yhden päivän ja yön meillä oli kylässä miehen siskontyttö. Toisen päivän minä makasin laiturilla, kuuntelin musiikkia, uin ja kehittelin puolivahingossa seitinohuet keskellä päivää. Kolmantena päivänä saapui anoppi viinin kanssa eikä enää ollut ohutta.

Nyt juon vihreää teetä ja mietin, että vajaan kuuden tunnin päästä minun on lähdettävä töihin. Tökkäsin robotti-imurin laturiin ja laitoin muutaman astian tiskialtaasta astianpesukoneeseen. Naputtelin eilen kirjahyllystä myynti-ilmoituksen, ja kirjahylly tullaan hakemaan tänään. Puen vaatteet päälleni siksi, ja inhoan kun kangas liimantuu vartaloon kiinni. Kirjaudun opintopolkuun, mutta opiskelijavalinnat ovat vielä kesken. En ole avannut sivuakaan yhdestäkään kirjasta, artikkelista, pdf:stä, mistään ja tentti on viikon päästä.

62241055_345464839472485_5170241017714049024_n

Mietin, että yhtäkkiä on kesä. Tummanvihreä kesä, helteet, jokivesi kuin linnunmaitoa ja pistorasiassa hyttyskarkotin. Tuohituomien ruskeiksi lakastuneet kukat ja silmissä kasvava nurmikko. Minne kevät meni? Minä missasin kevään. Hiirenkorvat menivät ohi, enkä minä huomannut. Olen omituisen melankolinen enkä jaksaisi mitään. Eikä huvittaisi. Arki tuntuu painavalta ja haluaisi vain kadota kaiken sellaisen ulottumattomiin. Makaamaan laiturille tai istumaan kanoottiin. Hihkaisemaan ja osoittelemaan sormella, että hei tuolla kasvaa keltaisia kukkia, mitä ne ovat, melo sinne niin otan kuvan, ja hän meloo. Sellainen huvittaisi.

 

Mitä kertoisin?

Kertoisinko siitä, että

Jyväskylän sosiologian pääsykokeen aikana ja jälkeen minulla oli aivan huikea fiilis, joka totta kai vaihtui perisuomalaiseen no hitto ymmärsin varmasti jotain väärin ja kirjoitin puuta heinää ja oon paska -fiilikseen, jonka sitten kuitenkin siirsin syrjään ja vietin huikentelevaisen illan hyvän ruuan ja juoman äärellä.

Hautasin mummoni eikä isovanhemmista ole enää elossa kuin yksi mummo. En tuntenut suurta surua, vaan ehkä haikeutta, ja lohtua ja helpotusta siitä, että hän sai levon ja rauhan pitkään jatkuneen sairauden jälkeen.

Hautajaisten jälkeen me pieneksi kutistunut sukulaissakki keräännyimme jatkoille. Viini virtasi, sauna ja grilli oli kuumana, jutut polveilivia niin muistoissa kuin nykyhetkessä. Emme me kuolemaa juhlineet, vaan elämää, johon mummokin on piirtänyt kuvansa ja jättänyt jälkensä.

Hautaudun mökille, vaikka kotona odottaa tekemättömät kotityöt, ostamattomat orvokit ja kesäkurpitsan taimet. Pulahdan saunan kautta alasti järveen, huuhtelen itsestäni menneen vuoden. Aamukahdelta huussireissulta jään seisomaan kuistille. Katselen harmaaseen sumuvaippaan kietoutunutta maisemaa ja kuuntelen, kuinka käki kutsuu rakkautta.

IMG_20190527_212901_640

Odotan kesän ensimmäistä lomaviikkoa.

Olin päättänyt, että vietän ensimmäisen kesän moneen vuoteen opiskelematta, rentoillen ja vapaat vapaina viettäen. Päätöksestä seurasi ilmoittautuminen kesäkuiseen etätenttiin.

Tuntuu, että kerron paljon ja että en kerro mitään. Siltä tuntuu nyt oleminenkin. Siltä, että elämässä on sopivasti menemistä ja aina kuitenkin myös vapaus valita se hiljainen, omanlainen, soppi. Että elämä on.

Miniloman kannalta

…siis okei, tyyppi matkustaa Jyväskylään sosiologian pääsykokeisiin ja puhuu lomasta. Meitä on moneen junaan. Mutta näin minä tämän asian nyt näen, pienoisena lomana ja irtiottona arjesta. Olen täällä yksin seuraavat pari yötä ja päivää, valtasin siis veljeni kämpän, kun hän viilettää parhaillaan muissa maisemissa. Ei huolia, ei murheita, ei velvollisuuksia (no, yks pääsykoe tietty) ja ihan vaan minäminäminä-aikaa vieraahkossa kaupungissa. Kuulostaa lomalta, eikös vaan?

Yhdet pääsykokeet kävin jo eilen kokemassa Kuopiossa. Ne olivat sosiaalityön pääsykokeet ja sillä samalla kokeella hain myös Jyväskylään. Ensi viikolla on vielä edessä Joensuussa pääsykokeilut sosiologiaan. Tämän perinteisen reitin lisäksi haen myös avoimen väylän kautta – niin sanotusti kaikki verkot vesille siis. Ykköshakukohteena on Kokkolan sosiaalityöopinnot, koska se on 100% varmuudella monimuotoisena järjestettävä koulutus. No, näistä hakujutuista löpisin jo aiemmin postauksessa korkeakoulujen yhteishaku alkoi tänään – ja minä tartuin siihen, joten ei tässä nyt siitä sen enempää. Samoin minustako maisteri?! -haaveilua ja juttuja työ- ja opiskeluhistoriasta käyty läpi jo täällä.

Kuopion kokemus oli kyllä jännittävä, sillä se oli ensimmäinen kokemus pääsykokeista ylipäänsä. Siis joo lähärikouluun oli kyllä aikoinaan pällitestit soveltuvuuskokeet, mutta se ei ole verrattavissa tähän. Fiilis pääsykokeen jälkeen oli ihan okei. Yhteen neljän pisteen kyssäriin jäi tosin vastaamatta tyystin, koska käsite, jossa siitä puhuttiin meni minulla kyllä aivan täysin nevöhööd-lokeroon (ja joka sitten kuitenkin näppärästi löytyi ennakkomatskuista kun sen jälkeenpäin kotona tsekkasin, kröhöm). Muilta osin mielestäni suoriuduin hyvin, joskin todellisuudenhan näkee sitten vasta joskus kesäkuun loppupuolella, kun saadaan tulokset näppeihimme. Joensuun pääsykokeisiin on myös ennakkomateriaalit. Neljä artikkelia, joista olen ehtinyt lukemaan vasta yhden. Tai no ehtinyt ja ehtinyt. En ole tarkoituksella sotkenut päätäni niillä ennen kuin sain tuon Kuopion kokeen alta pois.

IMG_20190521_164351_849

Huomista pääsykoetta odotan suurella innostuksella, koska muista poiketen siihen ei ole ennakkomateriaaleja. Matskut siis jaetaan vasta koetilanteessa ja silloin pitää sit osata olla hirveen viisas ja näppärä. Pidän tästä ajatuksesta suuresti. Olen huomattavasti parempi käsittelemään ja skannaamaan käsissäni olevaa tietoa siinä hetkessä, poimimaan sieltä olennaiset ja kirjoittamaan erinomaisia esseitä (siis, ainakin kotioloissa) kuin pänttäämään hauki on kala -meiningeillä. Minulla on myös sellainen näkemys asiasta, että tämän tyyppinen koe palvelee myös opiskelijoita paremmin. Totta kai alalla kuin alalla on niitä asioita, jotka nyt vaan on opeteltava ulkoa sinne selkärankaan. Mutta tärkeitä taitoja niin opiskelussa kuin myös tulevaisuudessa työelämässä on omaksua uutta tietoa nopeasti sekä myös suhtautua asioihin kriittisesti ja pohdiskellen.

Okei, mutta takaisin nyt niihin lomatunnelmiin! Täällä minä nyt siis hengailen irrallaan kaikesta ja kaikista. Minä ja vatsani aiotaan ottaa ilo irti kaupungin tarjonnasta, kun omassa kylässä ei ole tarjolla muuta kuin pitsaa, kebabbia tai lounas ABC:llä. Niinpä tänään aion suunnata keskenäni syömään Green Eggiin, jonka halloumibuneihin olen ansiokkaasti koukuttunut. Saatanpa sen jälkeen käydä jossain olusellakin, jos vielä napa antaa myöten. Huomiseksi puolestaan on pääsykokeen jälkeen luvassa ihan mahtikivaa hyvässä seurassa. Olen sopinut kamun kanssa varsinaisen vatsanahka venymään ja maksa vinkumaan -turneen ympäri Jyväskylää. Tähän sisältyy ainakin hyvin ansaitut oluet Teerenpelissä, siitä syömään Morton konttiravintolaan ja lopuksi viineilemään rentoon, boheemiin ja herkullisen kitchiin Vakiopaineeseen, josta muuten aivan takuulla muodostuisi meitsin vakkaripaikka jos asuisin näillä huudeilla. Kiitos ja hei!

 

Poteroonsa vetäytynyt

Hilpeän rempseä ja kupliva kevätilottelu, sinne tänne sinkoilu ja jippijippijaijeee on nyt lomalla. Sitä tyyppiä sijaistaa nyt sitten sohvan nurkkaan vetäytynyt jättineuleeseen hautautunut mörkö, jonka suurinta liikehdintää on käden hapuilu karkkipussiin. Hei vaan! No eikä. Ei asiat ihan nyt noin surullisesti ja vinksallaan ole. Mutta jonkinlaista hidastusta ja hiljaisuuden kaipuuta iski kuitenkin kaikenlaisen viuhtomisen jälkeen. Ja mikäs tässä on hidastella ja hiljaisuuteen vetäytyä, kun koti on niin kaunis ja ihana ja vihreä.

Viikonloppuna asiat oli kyllä vielä surullisesti vinksallaan, kun heräiltyäni yövuoron jäljiltä vapaille sainkin juosta suorinta tietä vessaan – vatsatauti iski kuin salama kirkkaalta taivaalta ja ensimmäistä kertaa sitten lapsuusiän! Onneksi tämä tauti minun kohdallani tuli, ja myös meni, varsin vikkelästi. Lauantai oli kamala, vesikään ei pysynyt sisällä ja olo oli kovin hutera ja heikko. Sunnuntaina olotila muistutti enää vain astetta pahempaa krapulaa (ilman oksuilua!) ja maanantaina palauduttiinkin jo viimeisistäkin huteruuden rippeistä takaisin omaksi itseksi. Huh. Minut pelasti jugurtti ja jäätelö. Maitotuotteet kuulema pahentavat esimerkiksi ripulin oireita, eli en näitä tokikaan kenellekään suosittele. Mutta mun kroppa huutaa niitä esimerkiksi krapulassa ja nyt vatsataudissakin niitä suorastaan teki mieli, ne rauhoittivat vatsaa ja ne pysyivät sisällä. Kuuntelen siis kehoani.

No niin. Siinäpä raportti vatsani toiminnasta, jonka jokainen varmasti halusi kuulla ja joka jokaista varmasti kiinnosti aivan uskomattoman paljon.

DSC_0003 (4)

Vaikka pääasiassa olenkin viettänyt nyt aikaa sohvan mutkassa, kuuluu tänne jotain jännittävää. Eilen nimittäin hierottiin maakauppoja ja lyötiin kaupat lukkoon! Viime kesänä mökkimme vastaranta lyötiin matalaksi ja näkymä on nyt ahdistava ja ankea. Rantaan totta kai jätettiin suojavyöhyke, että ei siinä tarvitse ihan kaljua plänttiä tuijotella, mutta kyllä sen nyt huomaa kun hitto nenän edestä puuttuu metsä. Viimeistään tämä seikka sai meidät huolestumaan siitä, että entä jos mökkimme ympärille tapahtuu sama? Tontti kun ei ole mikään suuren suuri. Entä jos joskus saapuessamme mökille onkin vastassa lentokenttä? Tai entä jos joku urpo mökkeilyä ja rauhaa rakastava tyyppi päättää rakentaa mökin aivan meidän tonttimme viereen? NO EIPÄ TAPAHDU NÄIN ENÄÄ, HAHAHAHAHAA! Ostettiin mökin ympäriltä noin 7000 neliötä maata/metsää, joten ainakin mökin välitön ympäristö on suojattuna avohakkuilta ja epäilyttäviltä naapureilta. ❤

Että tällaista tänne. Hiljaisuutta on piisannut, mutta arki siis jatkuu omissa tutuissa uomissaan. Tällä hetkellä sitä eniten sävyttää pääsykokeisiin lukeminen. Ensimmäiset pääsykokeet ovatkin jo ensi viikon tiistaina!

Mikä on totta ja mikä ei?

HEIKKINEN Ei hitto! Luitteko sen mun tekstin synnytystalkoista? Siinähän on siis kyse naisen valinnoista, tehdäkkö lapsia vaiko ei, ja aborttipohdinnasta. Nii siinä lopussa mä laitoin sen miehen miettii rannan ruoppaamista ja mun ois niin tehny mieli kirjottaa sen naisen kommentiks ku se heitti sen raskaustestin siihen pöydälle, että hei ois tässä kuule muutaki ruopattavaa.

KOSONEN No miks et laittanu? Ois ollu ainakin persoonallinen ratkaisu. Ja sitä paitsi jo Rousseau korosti aikanaan just yksilöllisyyttä ja ainutlaatuisuutta kielellisessä ilmaisussa.

HEIKKINEN No siis ku en mä sit uskaltanu. Aattelin, että ei tolleen voi sanoo ja mitä ihmiset sit ajattelis musta ku onhan toi aika roisi ja mauton ilmaus. Et jotenkin mä sit kuitenkin päädyin kirjoittamaan siitä loppuratkasusta sellasen sievän ja pienen, tiiättekö, yhteiskunnallisesti hyväksyttävän paketin enkä paljastanu ihan kaikkea mitä ajattelen, vaikka tuolleen mä kyllä oisin ajatellu jos oisin ollu se nainen.

KOSONEN Hei, ettet kuule ois ollu tuossa itseyden ja oman äänen äärellä? Mä luin Celia Huntin kehittelemästä teoriasta, jossa hän puhuu kirjoittavasta minästä ja omasta äänestä. Hunt kirjoittaa itseyden tunnosta ja se meni jotenkin niin, että oman äänen löytäminen tarkottaa oman sisäisen elämän ja paperille kirjoitettujen sanojen välille luotua syvää yhteyttä. Okei, sä et kirjottanut niitä sanoja, mutta jos sun itsetuntemus tolla tavalla lisääntyy, niin sitä parempi kirjoittaja susta voi tulla.

HEIKKINEN Mut ei se tarina kertonu minusta. Tai ainakaan oikeastaan ei. En mä oo koskaan tehny positiivista raskaustestiä tai ollut mitenkään fyysisesti se nainen, mutta mun mieli sillä kyllä oli. Ja sit kun mun pari kaveria luki sen tekstin, nii ne ois kuulema voinu ihan täysin kuvitella mut sinne suolle kiroilemaan.

KOSONEN Niin niin, pointti onkin, että jos oot sinut oman ittes kanssa ja niiden ajatusten ja tunteiden ja mitä kaikkea sun päässä nyt liikkukaan, nii sitä paremmat mahdollisuudet sulla on päästä niiden sun luominen hahmojen pään sisään ja sit ne on uskottavia ja vapaita käyttämään omaa ääntään.

HEIKKINEN Ahaa. Mut kyllä täytyy sanoa, että mua häiritsee ku en oikein itsekkään tiiä, että mitä mä oikein loin. Ku ei se oo faktaa, mutta ei se kyllä oo täysin fiktiotakaan. Onks se sit sitä autofiktiota vai mitä ihmettä?

KOIVISTO No kyllähän sen synnytystalkoot vois tulkita omaelämäkerralliseksi tarinaksi, koska ympäristö on todellinen ja niin ku sanoit se nainen ajattelee just niin kuin sinä ajattelet. Mut koska tapahtumat ei ole faktaa, niin ei sitä silloin voida laskea muistelmiksi tai omaelämäkerraksi, siis jos nyt omaelämäkerralta vaaditaan sellaista autenttista totuudellisuutta. Autofiktio rikkoo lajien rajoja, ja pistää miettimään sitä, että mikä on totuuden ja fiktion suhde tekstissä.

KORHONEN Niin, mut toisaalta esimerkiksi Cohnin ja Rojolan mukaan autofiktiivistä on se, että kirjottajalla ja päähenkilöllä on sama nimi. Ja sähän kirjoitat siinä naisesta, et Piasta tai Heikkisestä tai minästä. Et se kyllä osaltaan etäännyttää sinut itsesi ja sen hahmon toisistaan ja alleviivaa kans sitä, että hei tää ei oo totta.

KOSONEN Hunt on määritelly sellasen ku fiktiivinen omaelämäkerrallisuus. Siinä voi vähät välittää faktoista, mutta tukeutua silti omiin muistoihin.

HEIKKINEN Ehkä se sit on niin. Ylipäänsä mua on pohdituttanu hirveesti noi asiat, että mikä on totta ja mikä ei.

KORHONEN No eihän täyttä totuutta oo mahdollista kirjoittaa edes!

HEIKKINEN Ai ei?

KORHONEN No ei. Meidän muisti on niin häilyväinen ja ylipäänsä kaikki tieto niin rajallista. Itse asiassa meidän muisti on aika vekkuli tapaus. Neisser jaotteli tän homman neljään eri tasoon. Et eka on niinku historiallinen itse eli tyyppi, joka on osallistunut niihin todellisiin tapahtumiin. Sit on se, että kuinka hän on kokenut ja hahmottanut tapahtumat. Kolmantena hän sit muistelee tapahtumia ja neljäntenä etappina hän sit vielä rakentaa uuden muistetun itsensä.

MIETTUNEN Joo, muistelu ei niinkään kerro siitä mitä oikeesti on joskus tapahtunut, vaan siitä, että mitä merkityksiä eri jutuille muistelija on antanu sillon tai antaa nyt.

HEIKKINEN No just joo! Saati sit jos ei ees kirjota omasta itsestään ja omista muistoistaan. Niin ku vaikka teksti mun isästä! Siis ensinnäkin tyyppi on kuollu, että se siitä sen omasta äänestä. Sit toisekseen mä haastattelin kolmea tyyppiä, jotka kertoivat omia muistojaan isästä. Ja sit kolmanneksi mä vielä tulkitsin ne muiden muistot ja kirjoitin mitä nyt kirjoitin. Pirustako minä voin tietää, että kirjoitinko sanaakaan totta vai loinko mä vaan jonkun ihan uuden hahmon, jonka nyt vaan kuvittelen olevan mun isä? Ja sit seki, niinku sä Miettunen sanoit joskus, että ”muistelija muistelee, mitä hän haluaa muistella” nii ai että mua riepo, kun kukaan ei sanonu mitään negaa mun isästä. Ku ei se oo mikään enkeli varmasti ollu.

MIETTUNEN Tässä on tärkeetä erottaa toisistaan muistaminen ja muisteleminen. Ja et menneiden juttujen muistaminen puhtaasti totuudenmukaisina on ihan mahdoton vaatimus. Sit kans näkökulma vaikuttaa muisteluun hirveesti, siis et kuka siinä muistelee.

HEIKKINEN No joo, isän sisarukset muistelee varmasti isää ihan eri näkökulmasta ku esimerkiksi mun äiti. Ja sit yhden näkökulmaongelman, tai haasteen, muisteluun varmaan toi sekin, että muistojen pyytäjänä olin tosiaan minä. Et ei muistelijat ehkä haluu muistella tai kertoo kuolleen miehen tyttärelle ihan mitä sattuu.

MIETTUNEN Jep. Muisteleminen on oikeestaan sama asia kuin kertominen, koska muisteluhetkellä menneisyys tavallaan tulkitaan uudestaan. Et joku asia on ehkä tapahtunu näin tai ollu noin, mutta muistelija saattaa antaa sille ihan uuden merkityksen ja päättää, että just tää on kertomisen arvoinen juttu. Sähän et periaatteessa tossa sun isäjutussa muistellu itse, mutta silti sä loit muistoista juonellisen kertomuksen.

KOSONEN Sitä sanotaan luovan merkityksellistämisen prosessiksi.

HEIKKINEN Joo, mä kerroin tarinan, jossa muiden muistelut isästä ja mun omat muistot jotenki tiivisty. Ja kertomus sit nivoutu tosi vahvasti muhun itteeni ja mun kokemuksiin itsestäni. Mä en oo varmaan koskaan kokenu kirjottamista yhtä rankkana, ku sillon. Ei siis isän tai kuoleman tai ikävän tai sellasen takia, vaan mun itteni. Kirjottamisprosessi aukas mun mielessä jonkun Pandoran lippaan ja sieltä rupes tulvimaan ulos kaikkea piiloon sysättyä paskaa ja tunteita.

KOSONEN Hah! Oot oman itseyden ja itsetuntemuksen äärellä jälleen!

KORHONEN Ja kirjoittamisen terapeuttisuuden ja voimaannuttavuuden myös. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään ja säätelemään sun omia tunteita ja ymmärtämään paremmin ittees ja myös ympäröivää maailmaa.

HEIKKINEN Joo sä kerroitkin siitä Boltonin väittämästä, että kirjottaminen saattaa avata tiedostamattomiakin väyliä omaan itteen, ja sitä tää kyllä vahvasti oli. Ja tuskallista ja epämukavaakin, niin ku hän kuvaili sen saattavan olla!

KORHONEN Juu! Eakin ja Gusdorf mainitsevat myös, että omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on yksi itsetutkisteluun muoto ja että se auttaa kehittämään omaa itsetuntemustaan ja et sen avulla omaa elämää pystyy tarkastelemaan objektiivisemmin.

HEIKKINEN Huh, huh. Tää kurssi oli aivan huikea. En mä tiedä, ehkä mä opin jotain kirjoittamisestakin, joka tässä nyt alun perin koko homman idea on mulla ollu, mut siis yllärinä, aivan täydellisenä yllärinä, kyllä tuli tää matka johonkin omaan itseen. On tässä kyllä rämmittävää vielä edessä ja jotkut aukeemaan pyrkineet lippaat mä vielä löin päättäväisesti takas kiinni. Oliks se, Korhonen, Hunt joka kirjotti siitä fiktiivisen omaeläkerrallisuuden terapeuttisuudesta?

KORHONEN Oli joo.

HEIKKINEN Niinhän sä sanoit, että se sano, että ”se auttaa pääsemään kiinni torjuttuihin tunteisiin ja käsittelemään kipeitä tunteita antamalla niihin etäisyyttä” ja jotain tällaista mä kyllä todellakin tässä koin. Ja sit toinen juttu, että nyt tällä kurssilla mulle ehkä aukes vähän lisää se, että mitä sillä mystisellä kirjoittajan omalla äänellä oikein tarkoitetaan. Et ehkä mä sit jatkossa, hitto vieköön, uskallan kirjoittaa ruoppaamisesta, jos musta siltä tuntuu.

60003700_331322057582554_8422304874590371840_n

Siinäpä jälleen yksi näyte minun matkastani kirjoittamisen opiskelijana. En tiedä antaako nämä minun tekstit teille lukijoille yhtään mitään, mutta tällä kertaa ajattelin esitellä myös tätä teoreettisempaa puolta – että ei täällä niinku vaan luoda tarinoita seitin ohuissa punkuissa, vaan jokaisen kurssin taustalla on myös läjäpäin (teoria)kirjallisuutta, joihin täytyy tutustua ja joita pureskella. Kurssien lopuksi kirjoitetaan myös oppimispäiväkirja, ja tämä on nyt minun versioni luovan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen oppimispäiväkirjasta. Oppimispäiväkirjassa nimensä mukaisesti pohditaan omaa oppimista ja peilataan sitä jakson kirjallisuuteen.

Ja siis minähän olen maailman laiskin selaamaan yhtäkään opusta tai verkkoartikkelia. Oikeaoppisesti ja fiksusti opiskelevat tyypit kirjoittavat koko kurssin ajan omaa henkilökohtaista työpäiväkirjaa, tutustuvat kirjallisuuteen, hyödyntävät kirjallisuuden oppeja tehdessään kurssin tehtäviä. Ja sit on meikäläisiä, jotka lallattelee kurssin läpi ja sit muistavat viikkoa ennen oppimispäiväkirjan palautusta, että fuuuuuck. Että siis, petrattavaa olisi kyllä omissa opiskelumenetelmissä, jos tän nyt siis tosissaan ois tarkoitus olla sellaista määrätietoista ja ihan oikeasti kirjoittamisen oppimiseen tähtäävää. Että oikeesti tietäs vähän syvällisemmin, että mitä tässä on tekemässä, eikä vain laittelisi sanoja peräkkäin ja toivoisi parasta.

Tässä tehtävässä mä annan piutpaut kaikille maailman tieteellisen viittaamiseen säännöille ja annan palaa luovasti draamaillen. Hallitsen viittaamistekniikat kyllä, mutta ainakin toivottavasti näillä kursseilla niiden asioiden suhteen saa toimia luovasti. Lähteiden kirjoittajien sukunimet on kyllä laitettu asianmukaisesti (sekä itseni, tyylillisten ja tekstin yhtenäisyyden vuoksi käytän itsestänikin kolmatta persoonaa), mutta vuosiluvut ja sivut jätin merkkaamatta. Laitan kuitenkin postauksen loppuun, tieteen nimissä, käyttämäni lähteet. Kannattaa tutustua, jos omaelämäkerrallisuus ja muisti/muistelu kiinnostelevat! 🙂

No, joka tapauksessa, nyt on toinenkin kurssi jo loppusuorallaan ja kirjoittamisen opinnot jatkuvat taas syksyllä. Saas nähdä kohtaanko silloin ensimmäisenä proosan vai draaman – ja mitä kaikkea vielä itsestäni kohtaankaan.

Oppimispäiväkirjan lähteet:

Koivisto, M. 2005. Minähän se olen! Miten elämästä tulee fiktiota Pirkko Saision romaanissa Pienin yhteinen jaettava. Teoksessa Lyytikäinen, P., Nummi, J. & Koivisto, P. (toim.) Lajit yli rajojen. Suomalaisen kirjallisuuden lajeja. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. 177–205.

Kosonen, P. 2014. Luova omaelämäkerrallinen kirjoittaminen. Itsetuntemusta kirjoittamisen opettamiseen. Teoksessa E. Karjula (toim.) Kirjoittamisen taide ja taito. Jyväskylä: Atena, 97–115.

Korhonen, P. 2016. ”Ihan ensimmäisenä huomauttaisin, että tämä on vääränlainen muisto” moniääninen, fiktiivinen omaelämäkerta ja sen terapeuttisuus. Jyväskylän yliopisto. Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Kirjoittaminen. Pro gradu -tutkielma. Verkossa: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/50271/URN%3aNBN%3afi%3ajyu20160613303.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Miettunen, K.-M., 2014. Muistelu historiankirjoituksen haasteena ja mahdollisuutena. Teoksessa J. Hakkarainen, M. Harkimo & J. Virta (toim.) Muisti. Acta Philosophica Tamperensia (6). Tampere University Press, 167–177. Verkossa: https://moodle.jyu.fi/pluginfile.php/332165/mod_resource/content/1/Miettunen_Optimized.pdf

Olohuoneen uusi vehreä ilme

Vain kaksi päivää sitten kirjoitin siitä, kuinka nyt hirveesti kaipaan vihreyttä ja vehreyttä ympärilleni sekä pikkuviidakkoa sisätiloihin. Siis vain kaksi päivää. Ja nyt, tadaa, tänne on hankittuna kaksi uutta amppelirehua, se pakkomielteeksi yltynyt peikonlehti ja joku tosi hauska mehikasvimainen roikkuva pallerokukkanen, joka oli kallis, mutta jota en nyt vaan voinut kukkakaupassa sivuuttaa. Huomannette, että tietämykseni viherkasveista on myös huikea? Siiiiis kyllä minä silloin ostohetkellä tiesin näiden uusien rakkauksien nimetkin, mutta ne ovat jo kadonneet aivojeni mustaan aukkoon. Enivei, kun myyjä sanoi, että tää ei tarttee hirveesti vettä, niin kaupat oli käytännössä lyöty lukkoon sillä. Tästä syystä esimerkiksi viirivehka on minun elämäni viherkasvi ja sitä voin myös lämpimästi suositella muille epäviherpeukaloille – erittäin anteeksiantavainen ja sopeutuvainen kukkanen on se.

Picture_20190430_190720653

Olohuoneen ikkunalle pääsi myös roikkumaan kolme hauskaa lasista hehkulampun näköistä…juttua? Olin tilannut ne jo joskus kauuuuuuan sitten, mutta paikoilleen ne eivät olleet missään vaiheessa päässeet. Alunperin suunnittelin niitä ulkoeteiseen, mutta nyt päädyinkin tähän ratkaisuun. Näissä jutuissa on reiät, joten niihin voisi jemmailla jotain hauskaa. Mietinnässä vielä, että mihin päädyn. Ne eivät ole kovinkaan isokokoiset, joten mitään ihanaa rönsyävää ei voi laittaa. Pohdinnassa on nyt siis joko pikkuruiset mehikasvit tai kaktukset, sillä ne eivät taida juuri multaa kaipailla. Ilmakasvit olisivat myös ihan sikahauskoja, mutta tiedän jo valmiiksi, ettei minun mielenkiintoni tai muistikapasiteettini riittäisi niistä huolehtimiseen.

Picture_20190430_191024818

Joka tapauksessa, kaikki minussa ja elämässäni tuntuu tapahtuvan joko-tai. Oli kyse sitten opiskelusta, siivouksesta, hepuliin yltyvästä siivouksesta, sisustuksesta, pihatöistä, mistä tahansa – aivoni ovat joko asennossa on tai off. Tällä hetkellä asiat tapahtuvat nopeasti ja tehokkaasti, mieluiten heti ja ajatukset askartelevat energisinä ja uudistushaluisina jos vaikka minkä kimpussa.  Huomaamatta saattaa hurahtaa kokonainen päivä, niin kuin esimerkiksi eilinen, siihen, että siivoon, teen kirppari-ilmoituksia, kuskaan puuta liiteriin ja vielä illalla pomppaan sohvalta siivoamaan vaatekaapin. Sitten vastapainona menee pitkiäkin aikoja kun ei tapahdu y h t ä ä n mitään. Kommentoin tuolla aiemmassa postauksessa, että näiden (kevät)päisyyksienkin kohdalla parisuhteellisuus on ehdottomasti plussaa, sillä sitä touhotustaan voi kätsysti jakaa ja delegoida toisellekin. Siis niinku poraa, naulaa, kanna, kiipee, en yllä, kulta. Sitä tosin en osaa sanoa, että onkohan tämä arvostus ihan molemmin puolista.

Picture_20190430_191111265

Tänä keväänä ajankohtaiseksi on noussut myös turhat tavarat kiertoon -ruljanssi,  johon viime syksynä haastoin itseni (ja teidät!)  Lähtökohtaisesti kyseisessä haasteessa tavoite on hurja, siis kuukaudessa pitäisi päästä eroon 465 itselle turhasta joko lahjoittaen, myyden tai heittäen käyttökelvoton roskiin. Tätä en lähtenyt tavoittelemaan, sillä nurkissamme ei ylipäänsä aivan hirvittävästi turhaa pyöri. Mutta aina  sitä vaan näköjään löytyy jotakin! Etenkin nyt kevätpäisyyksissä, kun vimma on ulottunut myös ulkovarastoihin, on yllättävänkin paljon tullut vastaan kaikkea säilöttyä ja unohdettua. Koska tavara on unohdettu, ei sitä todennäköisesti tarvitse. Niinpä tässä näiden viikkojen aikana on pihamaallamme ollut liikennettä enemmän kuin ehkä vuoden aikana yhteensä, kun porukka on käynyt hakemassa meille turhaa pois.

Picture_20190430_190841503

Viime aikoina suurin talosta ulos kannettu on ollut sohva. Kirjoitinkin siitä, kuinka eräänä iltana minuun iski siivous- ja sisustushepuli ja asiat piti saada etenemään sillä sekunnilla. Pikainen viestittely miehen kanssa tarvitaanks me kahta sohvaa ja koska sieltäkin suunnalta näytettiin vihreetä valoa tarvitsemattomuudelle löin kuvat ja tiedot hetimmiten Facebookin roskalavalle. Ja TSÄDÄM, sohva oli haettu pois heti seuraavana aamuna. Kaikenkaikkiaan olen saanut meiltä pihalle tämän haasteen tiimoilta (kyllä, listaan asioita, tällaisiakin, olen ehkä hieman hömelö) lähestulkoon sata ja mikä parasta suurin osa niistä ovat lahjoituksia ja myytyjä. Facebookin kirppareita ja roskalavoja suomitaan ja haukutaan ihan hirveästi, mutta meilläpäin ne toimivat kuin unelma. Ehkä sekin on tätä pikkukaupungissa asumisen onnea sitten. 🙂

Picture_20190430_190804521

Toisaalta ihan kaikki kulkusuunta ei ole ollut ulos. Viherkasvien lisäksi kotiin kantautui kirpparilta myös aivan upean ihanan rakastettava 60-lukulainen lipasto pönttöuunin kupeeseen. En mie sitä oikeesti mihinkään tarvitse, mutta kaunis. Toinen hankinta on robotti-imuri. Odotuksista huolimatta se ei kuollutkaan meillä heti välittömästi karvan ja roskan määrään, vaan on puksutellut menemään pitkin nurkkia iloisena ja touhukkaana. Siis miten mahtava oli tunne, kun eilen lattiat imuroitui ja siistiytyi samaan aikaan, kun minä vaihdoin viherkasvia isompiin ruukkuihin, istuttelin pensaskrassia ja puuhailin kaikkea muuta mukavaa. Tämän hetkisellä kokemuksella on kyllä ehdottomasti koko rahansa arvoinen hankinta.

Picture_20190430_190922536

Tällä hetkellä muu maailma taitaa valmistautua vapun viettoon munkkeineen ja nakkeineen, ellei juhlinta jo ole ihan täysillä käynnissä. Minä ihailen uusiksi sisustettua ja siistiä olohuonetta, keitän kohta neljännen mukillisen kahvia ja valmistaudun yövuoroon. Hauskaa vappua kaikille, olokee ihmisiksi!

Kevät kuplii kotona

Virrrtapiikki! Siksi tätä kai voisi nimittää, mikä minuun iski ja asettui minuun taloksi sen myötä, kun valon määrä lisääntyi ja aurinko alkoi kurkistella tönöön (likaisista) ikkunoista. Mökillä kevään ihmettely ja kevätrakkaus keskittyi lähinnä luonnon seuraamiseen, hihkumiseen kaikesta uudesta elämästä ja uusista aluista. Terassilla istuskeluun ja haaveiluun. Kotona sitten ollaankin oltu varsinaisia tättähääriä ja energiapalloja.

IMG_20190426_141515_108

IMG_20190420_190823_699

Keväthepulointihan alkoi viherkasvien multien vaihdolla ja muulla kevyellä sekoilulla. Kesäkukka ja muut viljellykset saavat vielä odotella parempia aikoja, mutta keittiön ikkunalle ollaan sentäs tökätty kaupasta ostetut valmiit ruukkurosmariinit ja -mintut uusiin multiin. Kauniisti kyllä rehottavat! Samoin herneenversoja on nyt toinen satsillinen kasvamassa, ovat aivan uskomattoman hyviä leivän päällä ja ollaanpa kourallinen viskattu smoothienkin sekaan. Hernehiä ollaan kasvateltu ihan vaan kuivatuista ruokaherneistä. Niitä kun ensin liottelee ja sitten viskaa lootaan, niin ei montaa päivää mene kun jo alkaa vihertää.

Minulla on nyt ylipäänsä ihan älytön vihreyden ja vehreyden kaipuu. Joskus kauan sitten, siis puhutaan vuosikymmenestä, minulla oli kerrostaloasunnossani varsinainen miniviidakko. Sittemmin se innostus kuitenkin jotenkin laantui ja lopulta meidän kodissamme oli vain jotain pari hassuu vihreetä. Nyt kuitenkin kaipaan viidakkoani takaisin. Olen muun muassa kehitellyt pakkomielteen siitä, että haluan ehdottomasti peikonlehden. Ja kaikenlaisia rönsyileviä ja roikkuvia ja reheviä amppeleita. Useita. Että jotta niiden kukkien ja hyötykasvien siemenhyllyillä sekoamisen lisäksi mun vissiin tartteis päästä sekoamaan kukkakauppaan…

received_321328038514688

Pihalla keväthommia on ollut, ja tulee olemaan, nyt sen verran, että ulkona kuivatettuja polttopuita pitää kuskata liiteriin. Tämä on kyllä omakotitaloasumisen joka vuotinen ”riemu”. Tänään juuri jutusteltiin, että liiterimme on varsin pieni – voisikohan ulkorakennuksesta valjastaa jonkin toisenkin pömpelin liiterikäyttöön? Ja voisihan sen, vaatii nyt vaan ensin tyhjennystä. Kaikenlaista rojua sitä on nurkkiin kerääntynytkin, vaikka ei mitään hamstereita ollakaan! No, joka tapauksessa, kumpikaan meistä ei pidä siitä, että pihalla rötköttelee mitään ylimääräistä. Polttopuu nyt ei varsinaisesti ole mitään ylimääräistä, mutta kuivien sellaisten säilyttäminen pihalla ottaa aivoon ja näinpä aiomme laajentaa liiteriä. Sitpähän ei tarvii kattella ulkona muita puita kuin niitä, jotka odottelevat kuivumistaan (joita niitäkin on tänä kesänä tulossa luonnollisesti lisää).

Picture_20190428_134538066

Muuten en vielä ole pihalla päässyt kuopsuttelemaan ja rapsuttelemaan, joten energiapallous on tosiaan purkautunut kodin sisällä. Sain muun muassa eräänä iltana kello yhdeksän päähäni, että just nyt tällä sekunnilla mun on päästävä toisesta sohvasta eroon ja vaihdettava järjestystä. Näin myös tapahtui. Samoin keväthepuli iski ulkoeteiseen ja sisustin siitä kutsuvamman, iloisemman ja värikkäämmän. Mutta näistä sisustusasioista taidan pistää omaa postaustaan tulemaan myöhemmin. 🙂

Mitenkäs kevätpäissään muualla ollaan?