”My day”

Vetelehdin päivät pitkät uusissa suosikeissa, lerppamallisissa sulkakuvioisissa pöksyissä, villasukissa ja vanuneissa neuletakeissa. Valvon aamukahteen tai -kolmeen, venyttelen sängyssä puolille päivin. Juon pari mukillista aamukahvia, kun muilla on jo alkuiltapäivä, imuroin ja pesen pyykkiä kun muut rauhoittuvat iltaan ja yöunille. Syön aamupalaa päivällisaikaan, päivän lämpimän ruuan iltapala-aikaan. En edes yritä pitää ylla sitä niin sanottua normaalia vuorokausirytmiä. En välitä. Koska tämä tuntuu hyvältä juuri nyt.

86171550_1593940554086266_1753096991849578496_n

Sarjapostaan instaan kuvia ja tarinoita siitä miten motivaatio esseen kirjoittamiseen on hukassa ja silti siinä huomaamatta saan joka päivä aikaiseksi paljon. Enemmänkin voisi, mutta olen tyytyväinen. Joka päivä koneen ja kirjojen äärellä hurahtaa monta tuntia, rytmitettynä toki installa facella netflixillä ruokaseurana, mutta aivoriiheily, lähteiden sisältöjen skannaus ja koonti, teksti wordissa, ymmärrys ja näkökulmat aiheeseen lisääntyvät ja hahmottuvat tasaiseen tahtiin. Olen edellä omia aikataulujani, mutta en silti voi antaa itselleni löysää – kevääseen mahtuu paljon työtä, paljon päällekkäisiä deadlineja ja muutama kurssi tehtävineen on vielä alkamattakin.

Minun oli tarkoitus osallistua tällä viikolla sosiaalityön tutkimuksen päiviin Kuopiossa. Päätin skipata sen. Ajattelin, että tehtävää on muutenkin riittämiin ja menettäisin siinä muutaman päivän hyvää läppärillä naputteluaikaa matkustamiseen ja päiville osallistumiseen. Opiskelijana pakko myös kurkata lompakkoon, ja todeta, että parin viikon päästä minun pitää jälleen matkustaa opiskelumielessä turhaan Kuopioon käden murtuma-asioissa. Se on viiskymppiä per käynti, joten tämän reissun skippasin siitäkin syystä. Lisäksi minkään ylimääräisen säätäminen tämän käden kanssa ei suoraan sanoen kiinnosta. Vähän harmittaa kyllä, mutta toisaalta ei. Eniten harmittaa mielenkiintoisten luentojen, osallistumisen ja illan opiskelijahäppeninkien missaaminen. Toiseksi eniten harmittaa kämpän jääkaappiin jätetyt kirsikkatomaatit. Aion kuitenkin osallistua maaliskuussa sosiaalipedagogiikan päiville. Ala ei ole oma, mutta aihe ekososiaalisesta sivistyksestä kiinnostaa.

84010891_1589488524531469_3099766056021917696_n

Elämäni tapahtuu jälleen sohvan nurkassa. Jossain vaiheessa väsyin siihen, lamaannuin ja tylsistyin. Tällä hetkellä tämä kuitenkin tuntuu taas ihan hyvältä. Vaikka elämäni ehkä näyttääkin varsin löysältä vetelehtimiseltä ja sisällöllisesti tylsältä, on minulla tässä kuitenkin olemassa oma rytminsä ja tietynlainen tavoitteellisuus. Päivät seuraavat suhteellisen samanlaisina toisiaan, mutta niissä on jokin järki. Heräämisen ensimmäiset tunnit kulutan kahvitteluun, puhelimen pläräämiseen, somettamiseen ja sähköposteihin tai niin kuin nyt, blogin kirjoittamiseen ja niiden lukemiseen. Ruokin ja hoidan eläimet, laitan tulet pönttöuuneihin. Olen täysin kiireetön ja hidastelen päivän aloitusta lähes loputtomiin. Lopulta avaan wordin, kerään kirjat ympärilleni, sutaisin hiukset suttunutturalle takaraivolle keikkumaan ja annan mennä. Uppoan opiskeluun niin, että unohdan pienentää pönttöuunien pellit (joka iltainen krhm keskustelu miehen kanssa, kuinka lämmöt meni taas harakoille), syödä järkeviin aikoihin, lähettää verokortin palkkoihin, vastata ystävälle, joka laittoi viestiä kolme tuntia sitten. Tauotan tupakalla ja somella, mutta ajatukset askartelevat koko ajan työn parissa. Iltapäivän ensin hämärtyessä ja lopulta illan pimentyessä havahdun joko oman vatsani tai kissan äkäiseen nälkämouraisuun, ja lopetan.

Ja viikonloppuisin olen sitten kuin ellun kanat.

 

Mikä on mun lokero? [+käsikuulumiset]

Viime viikon perjantaina minun oikeasta kädestä otettiin kontrollikuvat ja poistettiin kipsi. Kipsihän oli siis ollut vain viikon, ikään kuin varalta jos on murtuma ja toisaalta tukena, koska käsi oli niin älyttömän kipeä. Kuvistahan ei tuolloin mitään selkeää murtumaa näkynyt. Olin itsekin sitä mieltä, että njäähh tämä mitään murtunut ole, kun jo sen yhden viikon aikana toimintakyky oli parantunut huomattavasti. Perjantaisissa kuvissa oli edelleen ”jotain outoa”, mutta päädyttiin siis jatkamaan ihan vaan rannetuen kanssa.

Terveyskeskuksen lääkäreitä ja tk:sta saatavaa palvelua usein parjataan, mutta tässä kohtaa haluan sanoa olleeni ihan tyytyväinen täältä saamaani hoitoon. Vaikka radiologin mielestä kuvat olivatkin siistit, jäi lääkäriä kiinnostamaan se jokin outous ja hän oli varaamassa minulle kontrolliaikaa tälle viikolle. Eihän siinä muuten mitään, mutta olin autuaasti unohtanut olevani virallisesti kuopiolainen. Juu-u, ei ollut tämä tieto sisäistynyt minuun vielä ollenkaan enkä siis yhtään osannut ajatella, että no sinnehän minun pitää hakeutua hoitoon. Vain akuutit päivystysjutut hoidetaan vieraalla paikkakunnalla, ja näin tässä oli tehtykin.

Olen ikäni asunut samalla paikkakunnalla, joten itsensä määrittely joksikin toiseksi on jokseenkin hankalaa. Tätä hankaluutta ei myöskään helpota se, että todellisuudessa olen oikeastaan kaksoiskaupunkilainen eikä varsinkaan se, että varsinkin nyt alkuvuoden vietän pääasiassa täällä, jonka oikeaksi kunnakseni ja kodikseni miellän. Niinpä vääjäämättä törmäsin tällaiseen noloon tilanteeseen, jossa joku muu kertoo minulle statukseni ”sinähän asut Kuopiossa?” ja minä silmät pyöreänä suorastaan huudahtan, että ”ai niin, olinkin UNOHTANUT SEN!”. Päässäni myös kohisi, että älä nyt vaan mene kysymään kotiosoitettani ja määrääköhän tää täti mut nyt myös muistitesteihin.

No mutta, vääräpaikkaisuudesta huolimatta sain vielä täältä apuvälineyksiköstä rannetuen lainaan, joskin siitäkin soitettiin vielä perään, että muistathan varmasti myös palauttaa sen tänne (senkin kiero savolainen). Pari päivää rannetuen kanssa seikkailtuani tulin huomanneeksi, että käden ”parempi” toimintakyky ja ”vähäisemmät” kivut olivatkin sen kipsin tuomaa harhaa. Käsi kipeytyi ja lopulta jouduin käyttämään tukea myös öisin, tai en olisi saanut kivuilta nukuttua. Niinpä, kun olin muutenkin menossa Kuopioon tentteilemään, hakeuduin YTHS:n lääkärille ja sieltä minut lähetettiin suoraan KYSiin.

84635140_1012364165804590_6851051394984574976_n

KYSissä törmäsin jälleen määrittelyvaikeuksiin. Ensimmäisenä siellä tietenkin katsottiin minun perustiedot kuntoon ja kysyttiin mahdollista lähiomaista/yhteyshenkilöä. Mieheni totta kai siihen nimesin. Hän kysyi, kuka tämä henkilö on ja vastasin, että ”mun mies”. Jatkokysymys ”avio- vai avomies?” heitti mun ajatukset ja statuksen määrittelyt jälleen aivan sekaisin. Hän ollut avomieheni yksitoista vuotta, mutta nyt hän on…? Mikä? Etäavomies? Poikaystävä kolmekymppisestä jannusta, jonka kanssa on ollut sata vuotta, kuulostaa huvittavalta. Miesystävä puolestaan puolestaan joltain keski-ikäiseltä ja fiiniltä. Helvetti. En mä tiiä. Se on mun Jere. LAKATKAA LOKEROIMASTA MUA.

En tiedä mitä tätsä loppujen lopuksi lomakkeeseen kirjasi.

Loppujen lopuksi KYSissä vierähti neljä tuntia aikaa, ja jopa erikoislääkäri siellä oli hieman ymmyrkäisenä käteni kanssa (joten tässäkin kohtaa propseja tk:n lääkärille siitä jostain oudosta). Minulle puuhailtiin röntgenkuvat ja sen jälkeen vielä sain tunkea käteni putkeen kartiokeilakuvausta varten. Murtumatuomio sieltä tuli, tarkemmin sanottuna värttinäluussa on kuulema murtumia vähän siellä täällä. Lääkäri kuvaili murtumia epätyypillisiksi ja erikoisiksi. No kiva. Onnekseni murtumat ovat kuitenkin nättejä ja hyväasentoisia, joten kipsihoitoa enempiä operointeja ei ainakaan toistaiseksi tarvita. Kipsielämää saan nyt viettää kolme viikkoa, pitää sitten varailla poistoa ja kontrolikäyntiä Kuopion terveyskeskukseen. Ärrrsyttää, mutta toisaalta olo on huojentunut. Sain hyvää palvelua, käsi tutkittiin kunnolla eikä tarvitse enää arpoa. Lisäksi kipsi vähentää jälleen huomattavasti käden kipuilua, vaikka muutoin se elämää haittaakin.

85254613_493964884653627_9085276335638577152_n

Noin muuten kuopiointiin sisältyi ystävän näkemistä, burgeriöverit, leffailua, tenttimistä ja liikaa viiniä. Huomaan, että en sisäistä edelleenkään olevani myöskään opiskelija ja unohdan vilauttaa opiskelijakorttia ja missailen näin kukkaroystävällisempiä opiskelijahintoja. Ehkä tämä tilanne muuttuu viimeistään syksyllä? Oletan siis, että silloin läsnäoloani luennoilla ja siellä oikeassa opiskelijaelämässä vaaditaan enemmän. Ehkä minusta tulee silloin savolainenkin. Opiskelijafiilistä nostateltiin kuitenkin hakemalla kympin viini ja juomalla se kämpällä niistä kupeista, joita nyt sattuu kaapista löytymään. Ja sillä, että seuraavana päivänä bussimatka takaisin kotiin oli jokseenkin tuskainen.

Miltä sun lokero näyttää?

Ihan kädetöntä menoa

Tällaiselle säpäkkäluonteiselle kuin minä asioiden monimutkaisuus ja eri toimintojen hitauuuus on t o d e l l a tuskastuttavaa. Sukan jalkaan vetäminen, voileivän voiteleminen ja kahvin keittäminen noin niin kuin esimerkkinä ei olekaan ihan niin yksinkertaista, kun toinen käsi on (lähes) poissa pelistä. Mutta onneksi enää vain lähes! Pariin ensimmäiseen päivään nähden käsi on jo toimintakuntoisempi. Pystyn käyttämään läppärin kosketushiirtä ja kirjoittamaan näppiksellä, ainakin jotenkuten. Pystyn tarttumaan asioihin. Asetan terävän veitsen oikeaan käteeni, pidän käden vakaana ja suorana ja kitkutan vasemmalla kädellä tuorekurkkua veistä vasten – kurkkuviipaleongelma on ratkaistu.

Kuitenkin hampaat ja suu on kovassa käytössä niin asioiden kantajana kuin avaajana, oli sitten kyseessä ketsuppipurkki, puhelin tai kahvipaketti. Käden käytössä on kuitenkin rajoitteita. Kiertäminen tekee edelleen kipeää (joskaan ihan tähtiä en enää näe) ja siksi muun muassa puhelimella näpyttely ei onnistu näpsäkkään jouhevasti tai kengännauhojen sitominen, koska en kärsi kääntää kättä vaadittavaan asentoon. Puristusote on myös nou nou, samoin vetäminen (jota tarvitaan esimerkiksi sen kahvipaketin aukaisuun). Hiemankaan painavampien asioiden nostelu ja kantelu ei onnistu. Sujautan uunipellin yhdellä kädellä uuniin ja teen leivinpaperista suppilon, jolla kaadan makkaraperunat lautaselle. Oikealla kädellä en pysty käyttämään siis lastaa, ja vasemmalla kädellä huitoessa eväs vaan siirtyy pellin laidalta toiselle (ja arvannette kuinka hyvin sellainen pelleily sopii muutenkin tuskastustuneelle minä ite -tyypille, jolla on vakavaa taipumusta nälkäkiukkuun).

Käteen ei suuremmin jomottele, ja pärjäilen ottamalla buranaa aamuin illoin. Tämä siis hyvä. Vähemmän hyvä on se, että unohdan käden olevan kipeä ja huidon sillä sitten automaattisesti milloin mihinkin ja reagoin äkkinäisiin tilanteisiin (joita koirataloudessa jonkin verran on) luonnollisesti oikeakätisenä. Tällöin koko käsivarren mitalta sävähtää kipupiikki ja se kiertää koko kehon ja purkautuu suusta ulos jonakin vähemmän säihkyvänä ja kauniina. Olen siis oikeastaan aika kiitollinen tuosta kipsistä, jos ja toivottavasti vaikka paljastuisikin, ettei murtumaa ole. Se edes jonkin verran estää minua satuttamasta itseäni lisää rajoittamalla liikeratoja.

84096213_204920260683866_4243576354445983744_n

Yöt saan nukuttua ongelmitta ja suihkuunkin pääsin, kun mies kävi sitomassa käteni muovipussiin. Onnistuin jopa pesemään hiukseni, vaikka ensin meinasinkin nakittaa sen homman miehelle. Hiusten letityksen suihkun jälkeen näppärästi toimitti kuitenkin tämä omahoitajani. En ole uskaltautunut vielä kokeilemaan onnistuuko hiusten kiinnittäminen ponnarille itse, joten letti on osoittaunut oivalliseksi tavaksi pitää reuhka läjässä 24/7. Ihan heti kun ei huvita olla toistamassa suihkuseikkailua niin pitää keksiä kestäviä ratkaisuja (ja sitäpaitsi oon pakotettu nyt pysymään neljän seinän sisällä niin ihan sama olla räjähtänyt haisuli.) Yhdeksi ongelmaksi meinaa nyt tosin muodostua se, että mun pää kuvittelee sairasloman tarkoittavan saikkua myös tenttiin lukemiselta ja kaiken järjellisen toiminnon korvaamista suklaalla, ja motivaatio on pahasti kadoksissa.

Tällaista kuuluilee siis tänne. Ja kyllä, teen Suurta Draamaa näin pienestä asiasta, enkä edes häpeä asiaa yhtään. Joo joo joltakulta puuttuu käsi ja joku muu on neliraajahalvautuneena loppuikänsä pyörätuolissa, mutta aina ei jaksa olla niin hemmetin valveutunut ja onnellinen siitä mitä on. Mun käsi, mun napa.

Talvi yllätti pyöräilijän

Naputtelen tätä postausta tyylikkäällä vasemman käden yhden sormen taktiikalla, koska oikeaa kättäni koristaa pinkki kipsi. Valitsin värin itse. Kysyin myös kipsaajalta saako kaverit kirjoittaa kipsin täyteen hävyttömyyksiä. Kuulema saa. Pakko kai tästä on jotain riemua repiä kun ensi kertaa elämässäni onnistuin rikkomaan itseäni näin. Ei ole paljoa tarvinnut paikkailtava käydä elämänsä aikana. Kertaalleen on tikit tikattu vasemman silmän luomeen, kun ala-asteikäisenä vimmasin koiranpennun kanssa. Äiti kielsi menemästä selälleen, mutta minähän menin ja niin siinä leikin ja nahuamisen tiimellyksessä osui naskalihammas silmään. Ei se edes koskenut, mutta verta tuli ryöpyten ja pikkuveli juoksi itkien karkuun.

Tälläkään kertaa en ilmeisesti ole kuunnellut äitiä, vaan lähdin pyöräilemään töihin, vaikka jo viikkotolkulla tiet olivat olleet luistinrataa ja siihen päälle satoi höttölumen. Ilman kypärää tietenkin, mutta onneksi ei mennyt pää, vain ranne. Ja siis matkahan meni hyvin. Vasta viime metreillä, kääntyessäni työpaikan pihaan, lähti pyörä lipumaan kuin hidastetusti – mutta hallitsemattomasti – altani ja siellä sitä oltiin tantereessa. En kyennyt tekemään edes sitä perinteistä magnustina-ylös-näkikö-kukaan -liikettä, koska ensinnäkin käteen sattui niin helkkaristi ja toisekseen tien pinta oli pelkkää puhdasta peilikirkasta jäätä. Siinä istua tönötin ja laskeskelin tähtiä. Olin, tietenkin, ottanut maan vastaan oikealla kädelläni ja lisäksi käsi jäi alleni. Ja minä pyörän. Muutama matemaattinen kaavakin vilahti päässä, kun mietin miten pääsen sieltä ylös. Kengät eivätkä kaatuneen pyörän renkaat pitäneet yhtään, enkä voinut varata kädelleni painoa tai nostaa pyörää. Lopulta sain itseni sieltä kammettua ja hoiperrettua töihin.

Kaveri kommentoi, että enpä toisaalta ensiavun kannalta voinut paremmassa paikassa levitäkään. Iltahoitajakollegani juoksutti kädelle heti kylmäpussia ja huolehtivat siinä, että voinko ylipäänsä jäädä yöksi. Joojoo, totta kai voin. Ei tässä nyt ruveta ketään hätyyttelemään ja näitä tärskyjä nyt on ennenkin käynyt – aikansa ranne kiukuttelee ja siinä se. No vähänpä tiesin. Yksin jäätyäni kaivelin ensiapulaukusta kolmioliinan ja aikani sen kanssa askarreltuani pyysin asukasta apuun. Hän sitoi liinan niskani taakse ja sujautin kylmäpussin mukaan. Vähänhän tuo jomottelee, huomasin, ja nappasin yötä vasten burana-panadolkombon. Yötyöt tulikin huitaistua kirjaimellisesti vasemmalla kädellä. Siivoushommat jäi täysin tekemättä ja vihannekset aamupalalle viipaloimatta. Kokeilin kyllä voiko kurkkua viipaloida yhdellä kädellä. Ei voi. Ellei sitten sentin paksuisia könttejä lasketa viipaleiksi.

83260136_1576524099161245_7153660338095783936_n

Yön aikana tuli erittäin selväksi, ettei kättä kärsinyt käyttää mihinkään. Käsivartta ei kärsinyt kiertää, rannetta ei voinut taivuttaa ylös-alas, sormien koukistus ja ojennus sattui. En voinut tarttua edes kynään ja kääntää kättäni kirjoitusasentoon tai kärsinyt painaa puhelimesta lukitusta pois. Ranne turposi kivikovaksi ja mustui hivenen. Aamuvuorolaisista toinen sitoi kengännauhani ja toinen auttoi takin päälleni. Olin lupautunut viikoksi koiranhoitotädiksi ja tajusin, että tämä täti se ei muuten lenkitä yhtäkään koiraa. Onneksi on aidattu piha, johon saatoin koirat aamulla päästää ennen terkkarille lähtöä. Laittelin siinä viestiä lomailijoillekin päin ja sovittiin, että he hankkivat koirille lenkittäjät, mutta minä voin täällä muilta osin pestiäni jatkaa.

Lähdin taapertamaan terkkarille ja olin varautunut kolmen tunnin odottamiseen. Yllätyksekseni käynti sujuikin varsin sukkelasti. Lopulta oli niin mielenkiintoinen tuo minun käsi, että sitä ihmeteltiin ja väänneltiin (ja tirskautettiin miusta kyyneleet ulos) kahden tohtorin voimin. Radiologin mukaan jotakin epämäärästä kuvissa näkyi, mutta ei selkeää murtumaa. Ilmeisesti räpylä oli sit kuitenkin sen näkönen ja kivut niin [piiiiip], että tohtorit päätyi laitattamaan kipsin tueksi ja ihan siltäkin varalta jos on murtunut. Viikon päästä kuulema näkee varmuudella, eli sillon otetaan uudet kuvat. Siihen asti kuljen kipsi kädessä nimimerkillä ”ruhje”. Toivottavasti saan puhtaat paperit silloin, ettei tarvii kipsistellä x viikkoa. Tämän kipuilun minä vielä kestän (hän sanoi buranaliuskansa äärestä), mutta kiukuttaa ihan älyttömästi menetetyt työt ja ahdistaa niskaan hönkivät deadlinet. Tenttiinkin voin lukea ykskätisenä, mutta jos kipsin pito jatkuu, voi tentin tekeminen olla mielenkiintoista. Puhumattakaan siitä, että edessä on useita laajoja esseitä. Toivotaan siis, että tokenen tästä viikossa ja pääsen takaisin värikoodattuun maailmaani. Yksi viikko ei ole vielä katastrofi, mutta enempää aikaa minulla ei tällaiseen pelleilyyn ole.

Nyt sitten jatkan toipilaana koiranhoitotäteilyelämääni. Muutamia havaintoja olen jo ehtinyt tekemään tästä kipsielämästä – kuten esimerkiksi sen, että ihan kaikki toiminta on tuskastuttavan hidasta. Illalla muistin, että yksi koirista ei uskalla kiivetä rappusia, petini on yläkerrassa enkä voi kantaa koiraa. Ja alas jäädessä siltä tietenkin pääsee itku. Nukuin sohvalla. Ja laitoin miehelle viestin, että tuletko kantamaan minulle patjan alas kunhan töiltäsi ehdit. Iltapalaa laittaessani jatkoin miehelle viestittelyä. Pyysin, josko hän samalla käynnillä siivuttaisi minulle säkillisen juustoa valmiiksi. Olen myös jo harkinnut avaavani elämääni tyystin uuden ulottuvuuden taistellessani mesejen ja whatsappien kanssa – ääniviestien maailman. Suihkussa käyntiä en ole tohtinut vielä miettiä.

Katsellaan kuinka naisen käy. Viikon päästä olen joko aivan sietämätön, avuton, tuskastunut ja kiukkuinen ämmänlänkyrä tai sitten ihan superpro vasenkätinen ja minä ite -multitaskaaja.

Unohdettu vuosipäivä

Perjantaina oli meidän vuosipäivä. Molemmat tosin unohdettiin se aivan täydellisesti. Ehkä universumi sen sitten muisti, koska olimme muuten vaan puuhanneet mökkitreffisuunnitelmia sunnuntaille paljuineen ja saunoineen, ihan vaan kahdestaan. Mies oli painunut mökille jo perjantaina, minulla oli vielä perjantaina ja lauantaina töitä ja muita menoja. Sunnuntaina hän haki minutkin mukaan tänne tammikuiseen vesisateeseen ja peilijäisille poluille. Pääsin valmiiksi lämpimään mökkiin eikä minun tarvinnut huolehtia mistään muusta kuin villasukista ja tenttikirjoista. Ruokahuolto, iltaherkut ja kaikki oli valmiiksi suunniteltuina ja hankittuina.

A422F69C-1B6B-428E-9595-E926EF326FC3

Meidän yhteinen arki oli jälleen koko tammikuun ollut yhtä lentoa ja yhteinen aika on ollut kortilla. Alkukuusta minä vietin aikaa Kuopiossa, sen jälkeen työvuorot menivät ristiin. Miehen ollessa vapailla minä painoin tuplavuoroa. Minun päästessä vapaille oli miehellä iltavuorot. Ja minun tehdessäni iltaa olikin mies puolestaan aamut töissä. Tammikuun loppu ja helmikuun alku eivät näytä yhteisen ajan suhteen yhtään sen paremmilta – minä tulen viettämään pari viikkoa eri osoitteessa ensin koiranhoitotätinä ja sitten Kuopiossa. Tämä sunnuntai, yksi yö ihan kahdestaan, oli kalenterissa vaalittu ja odotettu hetki. Ja se sattuikin olemaan meidän melkein-vuosipäivä.

Tenttikirjat minun piti mökillekin tosin raahata mukaan ja leikata viipale arvokkaista tunneista lukemiseen. Uskotte varmasti sen motivaation määrän siinä hetkessä, mutta…ei auta. Keväästä muodostuu juuri niin tiukkatahtinen kuin odotinkin. Asia ei kuitenkaan suuresti onneksi haitannut miestä. Hän touhuili laittamassa meille iltaa. Lämmitti paljua pitkin päivää, kantoi vedet ja puut valmiiksi saunaan. Iltapäivän tummuessa laitoin kirjat sivuun ja venytellen tallustin mökin kuistille. Pimeydessä kajasti pehmeä valo. Mies oli laittanut paljon ympärille myrskylyhtyjä ja ulkoroihuja. Meille, meitä varten, kun minä vaan tankkasin päähäni tietoa suomalaisesta elämänkulusta, työurista ja suurista ikäluokista. Olin pakahtua.

171A5A6B-E4C8-4C62-A28D-ADC5B432A876

Yksitoista vuotta me ollaan katseltu suuntia ja niitä sitten yhdessä kuljettu. Yhteiset kuvat näiltä vuosilta ovat harvassa, mutta nämä kaksi ovat erittäin kuvaavia ja siksi minulle rakkaita ja hymyn huulille nostattavia. Tämä tyyppi saa minut nauramaan, tämän tyypin kanssa minä olen onnellinen. Tähän tyyppiin voin luottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Yksitoista vuotta me ollaan oltu meleko hyvä tiimi.

Hän heräsi horroksestaan

Niin paljon kuin minä rakastankin elämisen hitautta, pitkiä aamuja, valvottuja öitä, mahdollisuuksia ex tempore -suunnitelmiin ja siis aikaa, niin tulinpa huomanneeksi sen kääntöpuolen. Liiallinen aika, tai se, että oikeastaan mitään ei tapahtu tai mikään ei etene pitkään aikaan, ei tee minun pääkopalle hyvää. Minulla on sellainen muistikuva, että olisin tehnyt ehkä tämän havainnon joskus aikaisemminkin. Mutta nyt kuluneen viime syksyn ja alkutalven aikana se jälleen konkretisoitui.

Vaikka opinnot alkoivat syksyllä ja vaikka jatkoin myös työskentelyä ihan normaalisti vuoden loppuun saakka, tunsin itseni jotenkin kyllästyneeksi ja tarpeettomaksi. En saanut syyslukukauden aikana riivittyä kasaan kuin kahdeksantoista opintopistettä. Etänä ei sen enempää ollut mahdollista suorittaa enkä halunnut rassata tuttaviani ravaamalla tenttimässä ja viemällä sohvatilaa, tai miettiä jatkuvasti työvuorojen kanssa, että saisinkohan vapaaksi tuon ja tuon, ja rassata siinä samalla sitten esimiestä ja työkavereita. Niinpä opintojen aloitus jäi laihanlaiseksi suoritusten osalta, mutta myös henkiseltä – jäin paitsi kaikesta siitä uuden aloittamisen flowsta, fuksiudesta, riennoista ja samaan aikaan yleisestä ja uniikista yliopistofiiliskokemuksesta. Toisaalta tämähän oli suunnitelmakin. Sain olla vielä kotona, parisuhde voi hyvin, tienasin säästöjä sukan varteen ja olin nyt hei kuitenkin päässyt opiskelijaksi sisään.

Kaikesta oikeastikin hyvästä ja hyvin suunnitellusta huolimatta minä kuitenkin tylsistyin. Elämä oli pelkkää jonkin odottamista (vakituisen työn päättyminen, kevätlukukausi, Kuopion kämpän näkeminen ja sinne muuttaminen, uuden elämän aloitus!) ja siinä odottaessa valuin johonkin apaattiseen mörköyteen. Tein työni, tein ihan hyvin arvosanoin niitä kursseja, joita pystyin, hoidin kotia, vietin aikaa miehen kanssa ja näin ystäviäkin. Samaan aikaan opiskelu kuitenkin tuntui pakkopullalta, työt enemmän tai vähemmän blärghiltä enkä vapaa-ajallani (jota oli todella paljon!) kiinnostunut yhtään mistään. Sain selkäni kipeäksi rehellisesti siksi, että en tehnyt mitään. Kaiken vapaa-aikani lähinnä makasin sohvalla.

82696728_625501224852302_1834392751303557120_n

Vuosi vaihtui, vakituinen työsopimus loppui ja osittainen elämä Kuopiossa saattoi alkaa. Elämä alkoi tuntua kutkuttavalta. Kevätlukukausi rynnisti vauhdilla kalenteriini ja hupsista, yhtäkkiä töitäkin keikkamuodossa paukahti ainakin tammikuulle huomattavasti enemmän kuin odotin. Aaaahhh elämän värikoodaus saattoi alkaa ja suorastaan tunsin kuinka mieleni, jos nyt ei syöksynyt niin ainakin räpiköi, sieltä tahmeasta harmaudesta alleviivaustussien värikylläisyyteen kuin mikäkin Feeniks-lintu. Tälläkin hetkellä vietän suuren osan vapaasti sohvalla, mutta läppärin ruudussa pyörii Netflixin sijaan luennot ja sormet tanssivat pitkästä, ah niin pitkästä, aikaa näppäimistöllä luoden wordiin oppimistehtäviä ja esseitä. Työtkään eivät tunnu enää yhtään blärghiltä. Ehkä se johtuu osin siitä vapauden tunteesta kun ei ole enää sitoutunut mihinkään. Sellaisesta tunteesta, että minä saan tehdä töitä. Ehkä se on osin myös ihan puhdasta ahneutta ja oman elintason turvaamista. Ja myönnän, kyllä se myös osin hivelee itsetuntoa ja (ammatti)ylpeyttä kun minun halutaan tekevän töitä, haha.

Joka tapauksessa olen nyt herännyt horroksesta, nautin siitä mitä saan tehdä ja voin paremmin kuin pitkään aikaan. Niin kuin olen aikaisemminkin tuuminut, ja sen aina jossain matkalla unohtanut, ehkä minä olen se tyyppi, joka tarvitsee aikatauluja ja jos ei kiirettä, niin ainakin kiireen tuntua. Ehkä se on nyt myönnettävä ja hyväksyttävä, että kaikki-mulle-heti-nyt ja suorittajaminä on onnellinen minä. Ehkä minusta ei vaan kertakaikkiaan ole miksikään hyggeilijäksi tai downshiftaajaksi, ainakaan pitemmällä aikavälillä. Vaikka sitä kuinka ajoittain haaveilisikin muuttavansa johonkin kauas pois ihmisistä ja velvollisuuksista tai heittelee puolivitsillä kotirouvuuden mahdollisuuksista.

Yritän tällä uudella energialla saada myös tämän blogin tekohengiteltyä takaisin elämään. Viime kesästä lähtien myös täällä on eletty hiljaiseloa. Se jonkinlainen kokonaisvaltainen nuhjuisuuden ja syyspuolella minkään kiinnostamattomuuteen kääntynyt tunne valui tännekin. Toisaalta, eipä sitä loputtomiin keksi sanottavaa ja mielenkiintoisia näkökulmia sohvanpohjalta. Sisällöllisesti vuosi 2020 ei varmasti tuo mitään uutta blogiin sen enempää kuin aikaisemmatkaan vuodet. Tämä on alkanut sillisalaattina, ja sellaisena tulee takuulla myös jatkumaan. Voi olla, että opiskeluasiat painottuvat aiempaa enemmän (tai sitten ei) ja myös Kuopiointi varmaan haukkaa oman osansa tulevista jutuista – onhan se nyt minulle uusi ja jännittävä elämänvaihe kaikkine kiemuroineen. Ihan tavallisesta elämästä ja sen herättämistä ajatuksista – tai sitten ihan vaan päiväkirjamaisista kuulumisista – täällä jatkossakin kirjoitellaan.

Maalaisserkku kaupungissa

Eilen kävin kiertelemässä uutta asuinympäristöäni niin kuin itselleni lupasin. Päämääräni oli satama, mutta siitä eteenpäin haahuilin vailla varsinaista suuntaa tai suunnitelmaa. Kävelin rantatietä pitkin rauhallisesti kunhan vaan katsellen, joka muuten vaatii aika paljon keskittymistä jo itsessään, koska olen tottunut viuhtomaan niin kävellen kuin pyörällä vauhdilla ja suoraan ja sivuille katsomatta (ja tästä syystä en koskaan huomaa ketään enkä mitään, että siinäpähän tutut rauhassa vilkuttelette autojenne ikkunoista tai huutelette moiiiiiiiiii siihen tuuleen, joka meni jo). Päädyin vajaan kilometrin päähän yleiselle hiekkarannalle, josta kipusin pienen mäen päälle puistoon, jonka nimeä en tiedä. Kuljin pitkin puistokumparetta ja molemmin puolin avautui vesistömaisemat. Toisella puolella aavana pienine saarineen, toiselle puolelle kaupunki – tai asuinalue mikä liekkään – taustanaan. Palailin pikkuhiljaa takaisin kämppää kohti, mutta katuja pitkin, välillä puikkelehtien sivukaduille jos näin jotain kiinnostavaa. Koska tunnen itseni tällä hetkellä reppureissaajaksi, käypäläiseksi, turistiksi, niin olkoon sitten niin. Pysähdyin ottamaan kuvia rakennuksista ja itsestäni. Kotikaupungissani en näin tee, tai en ainakaan pysähdy keskellä katua ottamaan selfietä. Se tuntuisi jotenkin nololta. Turisti minussa ei nolostele.

81015582_1558501220963533_9001070787381166080_n

82223841_1558501177630204_7319614292410499072_n

Haahuilu teki pääkopalle hyvää, vaikka käytännön elämän kannalta se olikin merkityksetöntä. En esimerkiksi edelleenkään osaa sijoittaa kirjastoa pääni sisäiselle kartalle, vaikka tiedän sen olevan tässä lähellä ja vaikka kirjastossa käyminen ja kirjastokortin hankkiminen kuuluikin tämän reissun to do -listalleni. No, ehdin hoitaa sen vielä huomennakin ja sitäpaitsi olin autuaasti sulkenut ajatuksistani sen seikan, että eilen oli loppiainen. Kirjastokortin lisäksi minun oli, tai on, tarkoitus hankkia bussikortti. Paitsi että se viikonloppu ja loppiainen. Että sillä tavalla hyvin suunniteltu tuun hoitaa tänne käytännön asioita -reissu.

81678257_1558501277630194_2634097562826571776_n

Siitä bussikortista päästäänkin siihen, että paikallisbussiliikenne on minulle aivan utopistinen juttu. Olen tottunut siihen, että aamulla menee busseja x 1 kouluun ja iltapäivällä menee busseja x 1 takaisin kotiin. Voin rehellisesti sanoa, että tämä asia on yksi niistä kammottavimmista jutuista mitä tähän koko muuttoon ja elämänmuutokseen liittyy. Vyöhyke? Reitit? Pysäkit? Missä pysäkit ovat? Mihin suuntaan olen menossa? MISSÄ MINÄ OLEN? Mistä tiedän mihin bussiin minun pitää hypätä? Saati milloin hypätä siitä bussista pois? Pitääkö painaa nappia? Pitääkö pysäkillä heilua, jotta bussi pysähtyy? Miten bussikortti toimii? Nämä kysymykset ja ehkä noin sata muuta kauhuskenaariota on pyörinyt päässä. Tänään koitti sitten se päivä, että tentti oli yliopistolla ja minun oli sinne ja takaisin päästävä, ja olin tsempannut itseäni hyppäämään rohkeasti kaupunkielämään.

Googlasin. Löysin sovelluksen, jonka kautta näen reitit ja aikataulut ja bussinumerot ja jolla voin ostaa mobiililipun. Latasin sen. Syötin sovellukseen lähtöpaikan ja määränpään. Selasin vaihtoehtoja. Avasin navin ja selvitin missä hitossa sijaitsee Tullinkulma tai Teknia tai Microteknia tai mikäsenytoli. Kuinka maksetaan? Ahaa. Latasin mobile payn, jotta voin maksaa lipun.

…ja viime hetkellä päätökseni uudesta rohkeasta minusta suli, ja päätin kävellä.

81226155_1558501094296879_8406736893747658752_n

Saavuin yliopistolle yli tunti ennen tentin alkua. Olin tarkoituksella varannut paljon ylimääräistä aikaa, koska vihaan kiirettä epävarmoissa ja uusissa tilanteissa. Tämä oli sellainen, sillä kyseessä oli elämäni ensimmäinen sähköinen tentti, jossa tenttipaikan paikallistamisen lisäksi minun oli löydettävä opintopalveluiden pömpeli ja saatava sieltä kätösiini kulkulupalätkä. Nämä asiat hoituivatkin kivuttomasti, joten ehdin yliopiston kahvilaan tasaamaan hengitystä ja jännitystä, jota aiheutti niin bussisuunnitelmat kuin edessä oleva tentti. Minulla oli tenttikirjakin mukana, mutta en sitten kuitenkaan avannut sitä. Olisi ehkä kannattanut, sillä jos tämä tentti menee läpi, niin minun on ehkä järkättävä bileet. Helvetin hypoteettis-deduktiivinen tieteenkäsitys.

Olin päättänyt, että kämpälle takaisin matkustan bussilla. Yliopistolle meno ahdisti lähinnä siitä syystä, että en tunne aluetta kunnolla enkä uskaltanut luottaa siihen, että osaan nousta oikeassa paikassa pois kyydistä. Takaisin päin tällaista pelkoa, tai tekosyytä, ei ollut, koska kyllä minä sentään torin tunnen. Tiesin missä lähtöpaikan pysäkki oli. Sovelluksella tsekkailin bussin numeron ja lähtöajat. Tsekkailin niitä vielä pysäkin seinästäkin. Olin aivan varma siitä mihin bussiin minun olisi hypättävä, tiesin, että tiedän sen. Mutta sitä en tiedä mistä tämä epävarmuus ja itseluottamuksen puute minussa kumpuaa, sillä minun oli pakko varmistaa asia vielä nuorelta naiselta, jonka kanssa pysäkillä seisoskelin. Hän oli ihana ja ystävällinen.

Viisi minuuttia on muuten pitkä aika seisoskella uuden äärellä, odotella, pitää itsensä kasassa ja pysyä päätöksessä, että minähän MENEN bussilla.

JA MINÄHÄN MENIN.

82223852_481424879177784_5451910157011255296_n

82095967_1558501034296885_5423124822336995328_n

On tämä hulluutta, että tämän ikäisen ämmänkäppyrän suuri ylpeyden aihe ja itsensä voittamisen merkkipaalu on siinä, että uskaltaa matkustaa bussilla muutaman kilometrin matkan. Mutta tämmöstä tämä on, kun on pienen kyläpahasen tyttölöitä eikä lomareissuja lukuunottamatta ole kyläpahasestaan koskaan poistunut. Toisaalta tällaiset kohtaamiset, niin itsensä kuin ihan normaalin maailman kanssa, tuovat lisää ymmärrystä heitä kohtaan, joilla esimerkiksi ahdistus voi vaikuttaa suurestikin ihan tavallisiin arkisiin asioihin ja niiden hoitamiseen. Meillä on kaikilla omat mörkömme voitettavina eikä niin pientä mörköä ole, etteikö se voisi paisua aivan kohtuuttomiin mittasuhteisiin päämme sisällä. Ihan vaikka miten fiksu tai itsevarma se sama pää olisi jossain muussa asiassa. Ehkä ensi kerralla köröttelen bussilla molempiin suuntiin, ehkä en, mutta nyt iloitsen tästä.