Kesäkuinen melankolia

Yhtään kesäkukkaa ei ole ilmestynyt tontille. Ei edes suloisia orvokkeja rappusille, vaikka ne kuuluvatkin perinteisiin. Talvehtineista pelargonioista selvisi vain yksi, ja se puskee pientä kukkaterttua olohuoneen ikkunalla. Jorinin juuret ovat ulkoeteisessä. Kasvattivat pitkät hontelot varret, hipovat kattoon asti, ja yhden varren päässä avautuu aniliininpunainen kukka. Mutta yhtään kesäkukkaa ei ole tontille ilmestynyt. Eikä ilmesty, päätin. Tänä vuonna en osta yhtäkään. En vaan jaksa.

Saman kohtalon olin jo manannut mielessäni kasvihuoneelle, mutta ennen kuin ehdin sanomaan sitä ääneen, ehti mies edelleni. Tänään herätessäni (siirryin jälleen yövuoromoodiin, joten maailma ehtii pyöriä vinhasti eteenpäin minun nukkuessani) kurkkasin ulos ja kasvihuoneessa puskee elämään vaikka mitä vihreää. Veikkaan, että ainakin tomaattia, kurkkua ja paprikaa on sinne rakkaudella kannettu. Jotain muutakin.

62210784_619960378524751_8925876870784745472_n

Minä ryöppäsin nokkosia pakkaseen talteen ja paistoin kesän ensimmäisen raparperipiirakan. Kannoin piirakkaa kahteen naapuriinkin, sillä vaikka mies onkin varsinainen sokerihiiri, on hänellekin tekemistä pellillisessä. Pitäisi ostaa siivilä, sillä haluaisin keittää raparperimehua. Pehko kasvaa taas aivan hullaantuneena. Voisi tehdä lehdistä lisää laattoja, mutta veikkaanpa, että sitäkään ei jaksa.

Viime viikon pidin kesälomaa. Kahta päivää lukuunottamatta olin mökillä. Oli hullu tunne palata kotiin, kun vajaassa viikossa puutarha oli puhjennut kukkaan. Rappusten kaiteeseen viritettiin säleikkö, ja siihen kasvamaan jotain kärhöä. Nyt kolmen vuoden jälkeen se kukoistaa kukkia violettinaan eikä säleikkö enää riitä korkeuksiin kurotteleville rönsyille. Revonpapu loistaa kukkapenkissä. Rakastan sen ilakoivaa keltaisuutta. Vihaan sen tapaa viedä elintilaa muilta. En kuitenkaan niin paljoa, että kaivaisin sen kokonaan ylös, vaan tyydyn vuosittain kuukausittain viikottain repimään sinne tänne nousevia piippoja juurimultineen pois, jotta hetken päästä siellä voisi kasvaa  taas uusi. Keltaisena loistavat myös iki-ihanat kullerot ja kesäpikkusydän on vuodesta toiseen tunnollinen kukkija hempeällä vaaleanpunaisuudellaan. Etupihalla tuoksuvat syreenit.

62555634_1360356724102381_5794376353679671296_n

Mökillä minä raahasin rankaa rannasta liiterille ennen kuin helteet tulivat. Ostimme lisämaata ja -metsää ja nyt mies on raivannut rantaa, aikoo siistiä metsää muutenkin. Minun tehtäväkseni jää raahata puut jyrkkää rinnettä pitkin ylös liiterille. Uudelle liiterille, jonka mies myös rakensi ihan vasta. En valita kuin korkeintaan kuumuutta. Yhden päivän ja yön meillä oli kylässä miehen siskontyttö. Toisen päivän minä makasin laiturilla, kuuntelin musiikkia, uin ja kehittelin puolivahingossa seitinohuet keskellä päivää. Kolmantena päivänä saapui anoppi viinin kanssa eikä enää ollut ohutta.

Nyt juon vihreää teetä ja mietin, että vajaan kuuden tunnin päästä minun on lähdettävä töihin. Tökkäsin robotti-imurin laturiin ja laitoin muutaman astian tiskialtaasta astianpesukoneeseen. Naputtelin eilen kirjahyllystä myynti-ilmoituksen, ja kirjahylly tullaan hakemaan tänään. Puen vaatteet päälleni siksi, ja inhoan kun kangas liimantuu vartaloon kiinni. Kirjaudun opintopolkuun, mutta opiskelijavalinnat ovat vielä kesken. En ole avannut sivuakaan yhdestäkään kirjasta, artikkelista, pdf:stä, mistään ja tentti on viikon päästä.

62241055_345464839472485_5170241017714049024_n

Mietin, että yhtäkkiä on kesä. Tummanvihreä kesä, helteet, jokivesi kuin linnunmaitoa ja pistorasiassa hyttyskarkotin. Tuohituomien ruskeiksi lakastuneet kukat ja silmissä kasvava nurmikko. Minne kevät meni? Minä missasin kevään. Hiirenkorvat menivät ohi, enkä minä huomannut. Olen omituisen melankolinen enkä jaksaisi mitään. Eikä huvittaisi. Arki tuntuu painavalta ja haluaisi vain kadota kaiken sellaisen ulottumattomiin. Makaamaan laiturille tai istumaan kanoottiin. Hihkaisemaan ja osoittelemaan sormella, että hei tuolla kasvaa keltaisia kukkia, mitä ne ovat, melo sinne niin otan kuvan, ja hän meloo. Sellainen huvittaisi.

 

Mitä kertoisin?

Kertoisinko siitä, että

Jyväskylän sosiologian pääsykokeen aikana ja jälkeen minulla oli aivan huikea fiilis, joka totta kai vaihtui perisuomalaiseen no hitto ymmärsin varmasti jotain väärin ja kirjoitin puuta heinää ja oon paska -fiilikseen, jonka sitten kuitenkin siirsin syrjään ja vietin huikentelevaisen illan hyvän ruuan ja juoman äärellä.

Hautasin mummoni eikä isovanhemmista ole enää elossa kuin yksi mummo. En tuntenut suurta surua, vaan ehkä haikeutta, ja lohtua ja helpotusta siitä, että hän sai levon ja rauhan pitkään jatkuneen sairauden jälkeen.

Hautajaisten jälkeen me pieneksi kutistunut sukulaissakki keräännyimme jatkoille. Viini virtasi, sauna ja grilli oli kuumana, jutut polveilivia niin muistoissa kuin nykyhetkessä. Emme me kuolemaa juhlineet, vaan elämää, johon mummokin on piirtänyt kuvansa ja jättänyt jälkensä.

Hautaudun mökille, vaikka kotona odottaa tekemättömät kotityöt, ostamattomat orvokit ja kesäkurpitsan taimet. Pulahdan saunan kautta alasti järveen, huuhtelen itsestäni menneen vuoden. Aamukahdelta huussireissulta jään seisomaan kuistille. Katselen harmaaseen sumuvaippaan kietoutunutta maisemaa ja kuuntelen, kuinka käki kutsuu rakkautta.

IMG_20190527_212901_640

Odotan kesän ensimmäistä lomaviikkoa.

Olin päättänyt, että vietän ensimmäisen kesän moneen vuoteen opiskelematta, rentoillen ja vapaat vapaina viettäen. Päätöksestä seurasi ilmoittautuminen kesäkuiseen etätenttiin.

Tuntuu, että kerron paljon ja että en kerro mitään. Siltä tuntuu nyt oleminenkin. Siltä, että elämässä on sopivasti menemistä ja aina kuitenkin myös vapaus valita se hiljainen, omanlainen, soppi. Että elämä on.

Mikä on totta ja mikä ei?

HEIKKINEN Ei hitto! Luitteko sen mun tekstin synnytystalkoista? Siinähän on siis kyse naisen valinnoista, tehdäkkö lapsia vaiko ei, ja aborttipohdinnasta. Nii siinä lopussa mä laitoin sen miehen miettii rannan ruoppaamista ja mun ois niin tehny mieli kirjottaa sen naisen kommentiks ku se heitti sen raskaustestin siihen pöydälle, että hei ois tässä kuule muutaki ruopattavaa.

KOSONEN No miks et laittanu? Ois ollu ainakin persoonallinen ratkaisu. Ja sitä paitsi jo Rousseau korosti aikanaan just yksilöllisyyttä ja ainutlaatuisuutta kielellisessä ilmaisussa.

HEIKKINEN No siis ku en mä sit uskaltanu. Aattelin, että ei tolleen voi sanoo ja mitä ihmiset sit ajattelis musta ku onhan toi aika roisi ja mauton ilmaus. Et jotenkin mä sit kuitenkin päädyin kirjoittamaan siitä loppuratkasusta sellasen sievän ja pienen, tiiättekö, yhteiskunnallisesti hyväksyttävän paketin enkä paljastanu ihan kaikkea mitä ajattelen, vaikka tuolleen mä kyllä oisin ajatellu jos oisin ollu se nainen.

KOSONEN Hei, ettet kuule ois ollu tuossa itseyden ja oman äänen äärellä? Mä luin Celia Huntin kehittelemästä teoriasta, jossa hän puhuu kirjoittavasta minästä ja omasta äänestä. Hunt kirjoittaa itseyden tunnosta ja se meni jotenkin niin, että oman äänen löytäminen tarkottaa oman sisäisen elämän ja paperille kirjoitettujen sanojen välille luotua syvää yhteyttä. Okei, sä et kirjottanut niitä sanoja, mutta jos sun itsetuntemus tolla tavalla lisääntyy, niin sitä parempi kirjoittaja susta voi tulla.

HEIKKINEN Mut ei se tarina kertonu minusta. Tai ainakaan oikeastaan ei. En mä oo koskaan tehny positiivista raskaustestiä tai ollut mitenkään fyysisesti se nainen, mutta mun mieli sillä kyllä oli. Ja sit kun mun pari kaveria luki sen tekstin, nii ne ois kuulema voinu ihan täysin kuvitella mut sinne suolle kiroilemaan.

KOSONEN Niin niin, pointti onkin, että jos oot sinut oman ittes kanssa ja niiden ajatusten ja tunteiden ja mitä kaikkea sun päässä nyt liikkukaan, nii sitä paremmat mahdollisuudet sulla on päästä niiden sun luominen hahmojen pään sisään ja sit ne on uskottavia ja vapaita käyttämään omaa ääntään.

HEIKKINEN Ahaa. Mut kyllä täytyy sanoa, että mua häiritsee ku en oikein itsekkään tiiä, että mitä mä oikein loin. Ku ei se oo faktaa, mutta ei se kyllä oo täysin fiktiotakaan. Onks se sit sitä autofiktiota vai mitä ihmettä?

KOIVISTO No kyllähän sen synnytystalkoot vois tulkita omaelämäkerralliseksi tarinaksi, koska ympäristö on todellinen ja niin ku sanoit se nainen ajattelee just niin kuin sinä ajattelet. Mut koska tapahtumat ei ole faktaa, niin ei sitä silloin voida laskea muistelmiksi tai omaelämäkerraksi, siis jos nyt omaelämäkerralta vaaditaan sellaista autenttista totuudellisuutta. Autofiktio rikkoo lajien rajoja, ja pistää miettimään sitä, että mikä on totuuden ja fiktion suhde tekstissä.

KORHONEN Niin, mut toisaalta esimerkiksi Cohnin ja Rojolan mukaan autofiktiivistä on se, että kirjottajalla ja päähenkilöllä on sama nimi. Ja sähän kirjoitat siinä naisesta, et Piasta tai Heikkisestä tai minästä. Et se kyllä osaltaan etäännyttää sinut itsesi ja sen hahmon toisistaan ja alleviivaa kans sitä, että hei tää ei oo totta.

KOSONEN Hunt on määritelly sellasen ku fiktiivinen omaelämäkerrallisuus. Siinä voi vähät välittää faktoista, mutta tukeutua silti omiin muistoihin.

HEIKKINEN Ehkä se sit on niin. Ylipäänsä mua on pohdituttanu hirveesti noi asiat, että mikä on totta ja mikä ei.

KORHONEN No eihän täyttä totuutta oo mahdollista kirjoittaa edes!

HEIKKINEN Ai ei?

KORHONEN No ei. Meidän muisti on niin häilyväinen ja ylipäänsä kaikki tieto niin rajallista. Itse asiassa meidän muisti on aika vekkuli tapaus. Neisser jaotteli tän homman neljään eri tasoon. Et eka on niinku historiallinen itse eli tyyppi, joka on osallistunut niihin todellisiin tapahtumiin. Sit on se, että kuinka hän on kokenut ja hahmottanut tapahtumat. Kolmantena hän sit muistelee tapahtumia ja neljäntenä etappina hän sit vielä rakentaa uuden muistetun itsensä.

MIETTUNEN Joo, muistelu ei niinkään kerro siitä mitä oikeesti on joskus tapahtunut, vaan siitä, että mitä merkityksiä eri jutuille muistelija on antanu sillon tai antaa nyt.

HEIKKINEN No just joo! Saati sit jos ei ees kirjota omasta itsestään ja omista muistoistaan. Niin ku vaikka teksti mun isästä! Siis ensinnäkin tyyppi on kuollu, että se siitä sen omasta äänestä. Sit toisekseen mä haastattelin kolmea tyyppiä, jotka kertoivat omia muistojaan isästä. Ja sit kolmanneksi mä vielä tulkitsin ne muiden muistot ja kirjoitin mitä nyt kirjoitin. Pirustako minä voin tietää, että kirjoitinko sanaakaan totta vai loinko mä vaan jonkun ihan uuden hahmon, jonka nyt vaan kuvittelen olevan mun isä? Ja sit seki, niinku sä Miettunen sanoit joskus, että ”muistelija muistelee, mitä hän haluaa muistella” nii ai että mua riepo, kun kukaan ei sanonu mitään negaa mun isästä. Ku ei se oo mikään enkeli varmasti ollu.

MIETTUNEN Tässä on tärkeetä erottaa toisistaan muistaminen ja muisteleminen. Ja et menneiden juttujen muistaminen puhtaasti totuudenmukaisina on ihan mahdoton vaatimus. Sit kans näkökulma vaikuttaa muisteluun hirveesti, siis et kuka siinä muistelee.

HEIKKINEN No joo, isän sisarukset muistelee varmasti isää ihan eri näkökulmasta ku esimerkiksi mun äiti. Ja sit yhden näkökulmaongelman, tai haasteen, muisteluun varmaan toi sekin, että muistojen pyytäjänä olin tosiaan minä. Et ei muistelijat ehkä haluu muistella tai kertoo kuolleen miehen tyttärelle ihan mitä sattuu.

MIETTUNEN Jep. Muisteleminen on oikeestaan sama asia kuin kertominen, koska muisteluhetkellä menneisyys tavallaan tulkitaan uudestaan. Et joku asia on ehkä tapahtunu näin tai ollu noin, mutta muistelija saattaa antaa sille ihan uuden merkityksen ja päättää, että just tää on kertomisen arvoinen juttu. Sähän et periaatteessa tossa sun isäjutussa muistellu itse, mutta silti sä loit muistoista juonellisen kertomuksen.

KOSONEN Sitä sanotaan luovan merkityksellistämisen prosessiksi.

HEIKKINEN Joo, mä kerroin tarinan, jossa muiden muistelut isästä ja mun omat muistot jotenki tiivisty. Ja kertomus sit nivoutu tosi vahvasti muhun itteeni ja mun kokemuksiin itsestäni. Mä en oo varmaan koskaan kokenu kirjottamista yhtä rankkana, ku sillon. Ei siis isän tai kuoleman tai ikävän tai sellasen takia, vaan mun itteni. Kirjottamisprosessi aukas mun mielessä jonkun Pandoran lippaan ja sieltä rupes tulvimaan ulos kaikkea piiloon sysättyä paskaa ja tunteita.

KOSONEN Hah! Oot oman itseyden ja itsetuntemuksen äärellä jälleen!

KORHONEN Ja kirjoittamisen terapeuttisuuden ja voimaannuttavuuden myös. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään ja säätelemään sun omia tunteita ja ymmärtämään paremmin ittees ja myös ympäröivää maailmaa.

HEIKKINEN Joo sä kerroitkin siitä Boltonin väittämästä, että kirjottaminen saattaa avata tiedostamattomiakin väyliä omaan itteen, ja sitä tää kyllä vahvasti oli. Ja tuskallista ja epämukavaakin, niin ku hän kuvaili sen saattavan olla!

KORHONEN Juu! Eakin ja Gusdorf mainitsevat myös, että omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on yksi itsetutkisteluun muoto ja että se auttaa kehittämään omaa itsetuntemustaan ja et sen avulla omaa elämää pystyy tarkastelemaan objektiivisemmin.

HEIKKINEN Huh, huh. Tää kurssi oli aivan huikea. En mä tiedä, ehkä mä opin jotain kirjoittamisestakin, joka tässä nyt alun perin koko homman idea on mulla ollu, mut siis yllärinä, aivan täydellisenä yllärinä, kyllä tuli tää matka johonkin omaan itseen. On tässä kyllä rämmittävää vielä edessä ja jotkut aukeemaan pyrkineet lippaat mä vielä löin päättäväisesti takas kiinni. Oliks se, Korhonen, Hunt joka kirjotti siitä fiktiivisen omaeläkerrallisuuden terapeuttisuudesta?

KORHONEN Oli joo.

HEIKKINEN Niinhän sä sanoit, että se sano, että ”se auttaa pääsemään kiinni torjuttuihin tunteisiin ja käsittelemään kipeitä tunteita antamalla niihin etäisyyttä” ja jotain tällaista mä kyllä todellakin tässä koin. Ja sit toinen juttu, että nyt tällä kurssilla mulle ehkä aukes vähän lisää se, että mitä sillä mystisellä kirjoittajan omalla äänellä oikein tarkoitetaan. Et ehkä mä sit jatkossa, hitto vieköön, uskallan kirjoittaa ruoppaamisesta, jos musta siltä tuntuu.

60003700_331322057582554_8422304874590371840_n

Siinäpä jälleen yksi näyte minun matkastani kirjoittamisen opiskelijana. En tiedä antaako nämä minun tekstit teille lukijoille yhtään mitään, mutta tällä kertaa ajattelin esitellä myös tätä teoreettisempaa puolta – että ei täällä niinku vaan luoda tarinoita seitin ohuissa punkuissa, vaan jokaisen kurssin taustalla on myös läjäpäin (teoria)kirjallisuutta, joihin täytyy tutustua ja joita pureskella. Kurssien lopuksi kirjoitetaan myös oppimispäiväkirja, ja tämä on nyt minun versioni luovan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen oppimispäiväkirjasta. Oppimispäiväkirjassa nimensä mukaisesti pohditaan omaa oppimista ja peilataan sitä jakson kirjallisuuteen.

Ja siis minähän olen maailman laiskin selaamaan yhtäkään opusta tai verkkoartikkelia. Oikeaoppisesti ja fiksusti opiskelevat tyypit kirjoittavat koko kurssin ajan omaa henkilökohtaista työpäiväkirjaa, tutustuvat kirjallisuuteen, hyödyntävät kirjallisuuden oppeja tehdessään kurssin tehtäviä. Ja sit on meikäläisiä, jotka lallattelee kurssin läpi ja sit muistavat viikkoa ennen oppimispäiväkirjan palautusta, että fuuuuuck. Että siis, petrattavaa olisi kyllä omissa opiskelumenetelmissä, jos tän nyt siis tosissaan ois tarkoitus olla sellaista määrätietoista ja ihan oikeasti kirjoittamisen oppimiseen tähtäävää. Että oikeesti tietäs vähän syvällisemmin, että mitä tässä on tekemässä, eikä vain laittelisi sanoja peräkkäin ja toivoisi parasta.

Tässä tehtävässä mä annan piutpaut kaikille maailman tieteellisen viittaamiseen säännöille ja annan palaa luovasti draamaillen. Hallitsen viittaamistekniikat kyllä, mutta ainakin toivottavasti näillä kursseilla niiden asioiden suhteen saa toimia luovasti. Lähteiden kirjoittajien sukunimet on kyllä laitettu asianmukaisesti (sekä itseni, tyylillisten ja tekstin yhtenäisyyden vuoksi käytän itsestänikin kolmatta persoonaa), mutta vuosiluvut ja sivut jätin merkkaamatta. Laitan kuitenkin postauksen loppuun, tieteen nimissä, käyttämäni lähteet. Kannattaa tutustua, jos omaelämäkerrallisuus ja muisti/muistelu kiinnostelevat! 🙂

No, joka tapauksessa, nyt on toinenkin kurssi jo loppusuorallaan ja kirjoittamisen opinnot jatkuvat taas syksyllä. Saas nähdä kohtaanko silloin ensimmäisenä proosan vai draaman – ja mitä kaikkea vielä itsestäni kohtaankaan.

Oppimispäiväkirjan lähteet:

Koivisto, M. 2005. Minähän se olen! Miten elämästä tulee fiktiota Pirkko Saision romaanissa Pienin yhteinen jaettava. Teoksessa Lyytikäinen, P., Nummi, J. & Koivisto, P. (toim.) Lajit yli rajojen. Suomalaisen kirjallisuuden lajeja. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. 177–205.

Kosonen, P. 2014. Luova omaelämäkerrallinen kirjoittaminen. Itsetuntemusta kirjoittamisen opettamiseen. Teoksessa E. Karjula (toim.) Kirjoittamisen taide ja taito. Jyväskylä: Atena, 97–115.

Korhonen, P. 2016. ”Ihan ensimmäisenä huomauttaisin, että tämä on vääränlainen muisto” moniääninen, fiktiivinen omaelämäkerta ja sen terapeuttisuus. Jyväskylän yliopisto. Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Kirjoittaminen. Pro gradu -tutkielma. Verkossa: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/50271/URN%3aNBN%3afi%3ajyu20160613303.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Miettunen, K.-M., 2014. Muistelu historiankirjoituksen haasteena ja mahdollisuutena. Teoksessa J. Hakkarainen, M. Harkimo & J. Virta (toim.) Muisti. Acta Philosophica Tamperensia (6). Tampere University Press, 167–177. Verkossa: https://moodle.jyu.fi/pluginfile.php/332165/mod_resource/content/1/Miettunen_Optimized.pdf

Akut ladattu

Irtiotto arjesta takana, mieli ja keho levänneet ja valmiina vastaanottamaan taas elämän kiireet ja touhut. Siis ainakin noin niinku hypoteettisesti. Imuri tai luutusanko ei ole kumpikaan vielä loikanneet simsalabim mun kätösiin, vaikka olen suunnitellut kodin siivousta tässä jo parisen tuntia. No mutta, onhan tässä päivä aikaa taivastella vielä kotosalla, työt jatkuu vasta huomenna.

IMG_20190424_173309_685

Laskeskelin maanantai-aamuna yövuorosta päästessäni, että sitä edeltäneen viiden vuorokauden aikana olin niin helvetin tehokkaasti

painanut 51,5 yötyötuntia
pyöräillyt 70 kilometriä.
kirjoittanut ja palauttanut 7 sivua esseetä ’kolmannen sektorin hybridisaatiosta’ 

Että joo pieni pälliloma korpikuusen kannon alla tuli kyllä enemmän kuin tarpeeseen. Tosin juuri kun olin sihauttanut oluttölkin auki ja kuuntelin sujuvasti työn ääniä Jeren halkoessa polttopuuta liiterillä, otettuani muuuukavan asennon siinä terassin tuolilla tyyny persauksen alla, lintujen laulellessa ja auringon lämmittäessä, kävimmekin yllättäin keskustelun:

Pitäs palju pestä.

Miks minun?!

Koska minä maksoin sen.

Tämmöstä se on, elämä ja naisen asema patriarkaatin alla. Sisso.

IMG_20190425_145302_905

DSC_0017

No, tuli palju pestyä ja kaksi iltaa siinä lilluttuakin. Grillikausi avattiin savustamalla kuhaa ja kärtsäämällä rehuja ja halloumia muurikalla. Kirjoittamisen opintoja lukuunottamatta en tehnyt elettäkään opiskelun suuntaan, en edes vaikka sosiaalityön pääsykoemateriaalit julkaistiin tiistaina. Mun pää kaipasi lepoa. Loppuviikosta sitten havahduinkin siihen outoon tunteeseen, että itse asiassa minullahan ei ole mitään opintoihin liittyvää enää kesken. Ei yhtään mitään! Okei, kirjoittamisen kurssi rullaa kyllä koko ajan taustalla vielä toukokuun alkupuolelle saakka, mutta se on enemmän harrastus ja hauskaa puuhastelua, joten en sitä oikeastaan opiskeluopiskeluksi edes laske.

58377892_282732429322225_1236780848435429376_n

Tunteen syveneminen kuitenkin ottaa aikansa, mieli ei ole sitä vielä aivan sisäistänyt. Aivot askartelee olemattomien deadlinejen kanssa yhä edelleen ja tuntee jopa hienoista syyllisyyttä siitä, kun en tee mitään. Jännää. Tosin ensi viikolla aloittelen toki pääsykokeisiin luku-urakkaa, että no sikäli. Joka tapauksessa, ensi kesästä on muotoutumassa ensimmäinen kesä kolmeen vuoteen, kun olen ihan oikeasti lomalla kaikesta! Ellen sit sekoa ja päätä ottaa tilastotieteitä kepeäksi kesäpuuhasteluksi (…), mutta sitä sopii epäillä. Ei hirveen kovalla äänellä ole huhuillut tähän osoitteeseen se.

IMG_20190425_163252_235

Mökillä oli kevät jo ihan älyttömän pitkällä. Rinne ja mökin ympäristö kauttaaltaan oli jo sula, muutamia lumiläntäreitä lukuunottamatta. Samoin ranta oli jo sulanut, niinkin sula, että Jere kävi Rikin kanssa pienellä melontaretkellä rantaa myöten. Ei varmasti mene kauaa, kun loputkin jäät jorpakosta lähteävät. Meille tutuksi tullut joutsenkolmikko oli myös jo palannut, bongasimme myös ainakin sorsia ja telkkiä mökkirannasta. Ja ITIKAT. Ne ovat myös täällä taas (huraa).

IMG_20190425_162023_868

Nyt hissukseen palautumaan arkeen siis. Jos vaikka siihen imuriin seuraavaksi tarttuisi. Energiatasot ja mieli ovat ainakin jälleen kohdallaan! ❤

 

Mikä tahansa elämässä on mahdollista ja kaikki on hyvin

Oi kevät! Se on aina yhtä tervetullut takaisin ja odotettu kuin kauan matkoilla ollut rakas, yhtä ilahduttava kuin kaapin perukoilta löytynyt jemmapiilotettu ja unohdettu karkki. Se on jännää, miten aina tulee vastattua KESÄ kysymykseen parhaasta vuodenajasta. Vaikka oikeasti minä kyllä rakastan kevättä sydämeni kyllyydestä. Ehkä lemppariaikaani on kevään ja kesän vaihde, toukokesäkuu, kun maailma herää ja ilma on riemua täynnä – linnut, joet, iloisen vihreät piipat ja hiirenkorvat. Silloin tuntuu, kuin mikä tahansa elämässä olisi mahdollista ja kaikki on hyvin.

57343425_1327484620731862_432199153087414272_n

Kevät. Olen jo muutaman viikon suhaillut pyörällä töihin, joka sekin on iloinen asia. Ensimmäiset kerrat kun asfaltti on sula, kivet ja hiekka rahisevat renkaiden alla ja lapaset on heitettävä käsistä kesken matkan kun onkin jo lämmin – ai että sitä iloa. Pyöräilyn aloittaminen tekee hyvää myös levähtäneelle persiölleni. Opintovapaan aikana kaikki liikunta loppui, mutta ruokahalu säilyi. Lopputulemana tästä useimmat farkut eivät inahda reisiä ylemmäksi ja muutenkin asiat ympärillä tuntuu jotenkin kutistuneilta. Työmatkapyöräily kehiin siis jälleen. Laskeskelin tuossa, että tämän viiden yövuoron putken aikana pyöräilyä kertyy mittariin 70 kilometriä – ei paha, ei ollenkaan! (Ja vapailla voikin sitten lorvahtaa mökille aloittamaan grillikautta…)

Tänä aamuna ajelin kotiin hieman pitempää reittiä ihan vaan maisemien takia. Matkan varrella olevat peltoaukeat ovat keväisin täynnä kaikkea mahdollista elämää – jos vaikka minkä sorttista lintua, jänestä ja olenpa bongannut joskus kauriinkin. Tällä kertaa matkaa ilahdutti vain läjäpäin töyhtöhyyppiä, mutta oh se laulun määrä! Ilmassa kikersi tsirpitystä, titityytä, kraak kraakkia aivan huumaavat määrät. Lunta on vielä melko reippaanlaisesti, joten tässä vielä keväämmällä pellot taatusti täyttyvät vieraista vielä runsaammin mitoin.

58376705_1327484700731854_4579247899967225856_n

Alkumatkasta ihailin sulan joen kimmellystä ja aamuauringon värjäämää koivikkoa. Seitsämän aikaan sunnuntaiaamuna sain pyöräillä ja haaveksia aivan yksinäni. Maailmassa oli vain minä ja tämä ihana tervetullut kevät. Hienoisena miinuksena kuitenkin todettakoon, että työmatkapyöräilyt aamuisin ja tämä kaikki upeus hitusen hankaloittaa nukkumisasioita – iskee aina hirmuinen virtapiikki kotiin tullessa, koska kevät ja raitis ilma ja aurinko ja jipii jipii. On se uni onneksi sieltä sitten kuitenkin lopulta tullut. Ja energiaa on riittänyt yövuoroissa perustyöskentelyn lisäksi myös opiskeluasioihin – se viimeinen tehtävä alkaa olla viittä vaille valmis.

Mikä on sinun lempivuodenaikasi? 🙂

Hirvee kiire olla kiireetön

Minulla piti olla tänään aktiiviaamu. Olin suunnitellut surauttavani smoothieta, siivoilevani keittiön, hoitavani kanat ja ehkä lukevani myös hieman artikkelia kolmannen sektorin muutoksesta ja hybridiorganisaatioista. Kaiken tämän sijaan minua onkin kiinnostellut enemmän tupakan polttaminen istuen rappusilla (kevät!) ja kahvin juominen. Kanat toki hoidin, sentäs. Miten parasta, että ne voivat jo hillua tarhassa, vaikka puolet tarhasta onkin vielä lumen ja ikijään alla, ja että niiden luukun voi jättää päiväksi aika, kun täällä tundrallakin on jo jopa lämmin! Mutta muutoin olenkin sitten asettanut itseni sohvan nurkkaan muotoutuneeseen peffani kokoiseen painaumaan.

Sitä luulisi, että kun iltavuoroon lähtö on edessä vasta kello kolmetoista viistoista sitä ehtis vaikka ja mitä. No vaan ei ehdi. Varsinkaan, kun herätyskello pirahtaa ensimmäisen kerran vasta kymmeneltä ja siitä siirtyy sohvalle torkuttamaan vielä neljäksikymmeneksiviideksi minuutiksi, ettei häiritse yövuorosta palannutta. Kahdeksan ylimääräisen askeleen ottaminen kohti kahvinkeitintä oli vaan liikaa.

56384121_595321294314939_4923743915359600640_n

Olin juuri neljä päivää vapailla ja silloinkaan ei siis vaan kertakaikkiaan ehtinyt yhtään mitään. No, katsoin minä yhden vajaan tunnin luennon ja kirjoitin viimeisen korkeakoulujen haussa tarvittavan perustelukirjeen ja pistin sen menemään kohti Jyväskylää. That’s it. Neljässä päivässä. Se vihon viimeinen sosiologian tehtävä, johon siis mainitsemani artikkelikin liittyy, ei siis edennyt edes siihen pisteeseen, että olisin avannut wordin. Naureskelin jo veljelle siitä, että siinä on pakko olla jotain psykologista! Miten sen viimeisen kohtaaminen tuntuukin niin nihkeältä ja vastenmieliseltä ja epäkiinnostavalta, vaikka aihe kiinnostaa ja vaikka tietää, että palauta-nappia painamalla ei luiskahda ainoastaan tehtävä bittiavaruuteen vaan myös kilo kiviä hartioilta.

Vastaavasti minulla oli kyllä valtavasti aikaa ja hirveesti ehdin muun muassa tuijottaa Netflixiä, laitella kamaa kirppareille myyntiin, syödä puolipaketillista voileipäkeksejä kerralla, käydä äänestämässä, shoppailla uudet kevätkengät ja olkalaukun, juoda viiniä ja pelata skip-boa. Yhtään ei tehny tiukkaa.

Tämä kevät on ollut niin hurjatahtinen, että ehkä minulla on nyt sit vaan ähky. Mieli ei suostu kiinnostumaan tai ottamaan vastaan yhtään mitään tärkeää, ja keho haluaa nukkua ja syödä moskaa. Onneksi tuon viimeisenkin tehtävän suorittamiseen on vielä mukavasti aikaa, joten ollaan nyt sit tovi tällä tavalla kiireisiä.

 

Minustako maisteri? ja sananen työ- ja opiskeluhistoriastani

MITÄ HULLUUTTA!  Tänään se todellakin jysähti minun tajuntaani. Se, mistä lähdin ja se, missä olen nyt. Näistä ajatuksista tähän päivään tuntuu olevan valovuosi, vaikka aikaa ei loppujen lopuksi ole kulunut hurjan paljoa. Matkalle on mahtunut hirvittävät määrät epävarmuutta ja sitten taas hirvittävät määrät onnistumisia ja ansaittuja henkseleiden paukutteluja. Matkalle on mahtunut opintovapaata ja myös työn ja opiskelun välissä tasapainottelua, niiden yhdistämistä. Joskus stressiä, joskus tekemisen paloa ja suurta iloa.

En muista, että koskaan olisin jakanut täällä omaa opiskelu- ja työhistoriaani näiden avoimen opiskelujen taustalta sen suuremmin? Kerrottakoon niistä siis nyt. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2004, jonka jälkeen pidin välivuotta. En tiennyt mikä haluaisin olla isona. Tuohon aikaan Työvoimatoimiston ja Kansaneläkelaitoksen rahoituksella oli mahdollista tehdä kolmen kuukauden työharjoitteluja mitä erilaisimmilla työnantajilla. Jotenkin minä vain ajauduin harjoittelemaan päiväkotiin, lasten iltapäiväkerhoon koululle sekä omaishoitajien paikallisyhdistykselle. Tästä sain kimmokkeen hakea opiskelemaan lähihoitajaksi (vaikka varsinkaan lähihoitajaa minusta ei siis ikinä pitänyt tulla, näin vannotin ja vakuutin vielä lukiossa!) Ennen ja jälkeen opiskelujen sekä opiskelujen ohessa tein henkilökohtaisen avustajan työtä, asiakkaina oli eri tavoin vammautuneita aikuisia ja ikäihmisiä. Valmistuin lähihoitajaksi vuonna 2012. Erikoistuin lasten ja nuorten hoitoon ja kasvatukseen, mutta en sitä työtä ole kuitenkaan päivääkään tehnyt muutamia lyhyitä sijaisuuksia päiväkodissa lukuun ottamatta. Sitä vastoin hain heti valmistuttuani aikuisten mielenterveys- ja päihdeasiakkaiden ympärivuorokautiseen asumisyksikköön kesälomasijaiseksi ja sillä tiellä olen edelleen – minut vakinaistettiin syksyllä 2013.

56656153_2170957962982524_7432789532518383616_n

En koskaan, ikipäivänä, voinut kuvitella kiinnostuvani akateemisista aloista tai pärjääväni yliopistomaailmassa. Se tuntui todella kaukaiselta ajatukselta, vaikka jo lähihoitajakoulutuksen aikana haaveilin, kuinka antoisaa työ lastensuojelussa voisi olla. Kuitenkin, vuonna 2015, pikkuveljeni aloittaessa opiskelu-urakkaansa hän toi tietoisuuteeni mahdollisuudet opiskella avoimessa yliopistossa. Ai tällaistakin voi! Sosiaalityö oli minulle ilmiselvä valinta. Otin varovaisesti Jyväskylän avoimesta yliopistosta alkuun kurssin tai pari, ajattelin, että katsotaan nyt mitä tästä tulee. Ja kas kummaa, yhtäkkiä olenkin tässä. Minä! Hakemassa yliopistoon! Niin sitä vaan on yhteiskuntatieteiden perusopinnot taskussa. Niin siellä on myös sosiaalityön aineopinnot ja viittä vaille sosiologiankin. Tulipa napsittua pisteet kieli- ja viestintäopinnoista ja jotain tieteen etiikkaa ja tieteen teoriaakin siinä sivussa päntättyä.

Haave lastensuojelusta hieman väistyi avoimen opintojen edetessä. Kuitenkin, kaltoinkohdellut lapset, mielenterveytensä ja päihteiden kanssa kipuilevat aikuiset ja muut yhteiskunnan heikompiosaiset ovat sydäntäni lähellä. Olen nähnyt miltä maailma näyttää ruohonjuuritasolla ja se ei ole ollut kaunista katsottavaa. Idealistinen minä sanoo, että haluan muuttaa maailmaa. Käytännönläheisempi minä haluaa tehdä työtä, jolla olisi vaikuttavuutta yhteiskunnassa. Sellaista työtä, joka vaikuttaisi heihin, jotka eniten apua tarvitsevat ja joiden ääni tulisi saada kuuluviin. Tästä syystä olen kiinnostunut erityisesti rakenteellisesta sosiaalityöstä ja sosiaalityön tai sosiologisen tutkimuksen tekemisestä. Näkisin, että työhistoriani sekä tekemäni valinnat niin työ- kuin opiskeluelämässä ovat ohjanneet minua tiedostamattanikin tähän suuntaan.

Niinpä tänä keväänä korkeakoulujen yhteishaun alkaessa minä tartuin siihen. Joskin oman elämän ja tutkinto-opiskelujen yhteen sovittaminen näyttäytyy – rehellisesti sanottuna – haasteellisena. Asun kaukana kaikesta korpikuusen kannon alla, olen vakituisessa työsuhteessa eikä minun ole taloudellisesti mahdollista irtautua siitä, olen rakentanut elämäni tänne omakotitaloineen ja kesämökkeineen. Päätin siitä huolimatta hakea, sillä palo valmistua yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja sen myötä edetä omalla uralla on niin voimakas. Muistan, kuinka stressatessani kandidaatin tutkielman tekoa ennen kuin se oli edes ajankohtainen, heittäydyin Scarlett O’Haraksi ja päätin ”ajatella sitä sitten myöhemmin”. Uskon, että asioilla on tapana järjestyä, etenkin kun niiden eteen on valmis näkemään vaivaa ja motivaatio on korkealla. Sain kandidaatin tutkielmastani erinomaisen arvosanan. Uskon siihen, että maisterivaiheen opinnot ovat pitkälti itsenäisiä ja niitä voi suorittaa etänä ja verkossa ja näin ollen minun hanskattavissa.

MIKSI asia jysähti tajuntaani erityisesti juuri tänään johtuu siitä, että avasin tänään viimeisen luennon, aloitin tänään viimeisen luentopäiväkirjani. Tämän jälkeen kysymys enää kuuluu:

minustako maisteri?

Kyllä, uskallan pohtia sitä ääneen, haaveilla avoimesti ja häpeilemättä. Vaikka ovet eivät yliopistoon ole vielä avautuneetkaan eikä takeita niiden avautumisesta ole. Voi olla, että petyn, voi olla, että en pety ja edessäni on koko maailma avoinna, uutta ja jännittävää, vaikeuksia ja voittoja ja työtä sekä ehkä uhrauksiakin vaativaa. Nyt sit vaan odotellaan pääsykoematskujen julkaisua tässä kuussa ja ensi kuussa koittavia pääsykokeita. Toivottavasti mun matka ei pääty niihin. Pitäkää peukkuja! ❤