Vikasietotilassa

Puran keskellä makuuhuonetta rojottavaa matkalaukkua vaatekaappiin ja pyykkikoriin. Vien tyhjän matkalaukun paikalleen vintille, hellehatun olohuoneesta, viinilasin olohuoneen pöydältä, jonka pohjalle on kuivahtanut tilkka tuliaispunkkua. Siivoan reissun jäljiltä sohvalle unohtuneen toalettilaukun paikalleen. Tai niin luulen. Pari tuntia myöhemmin ennen töihin lähtöä kaipaan laukussa olevaa deodoranttia ja etsittyäni sitä ympäri taloa löydän laukun kellariin vievältä ovelta.

Yhden päivän elän sipsipussin jämällä ja maissisäilykepurkilla. Toisena päivänä teen pari voileipää, joista palautan toisen jääkaappiin kun ei maistu. Kolmantena päivänä juon pannullisen, valehtelematta, kahvia. Pyöräilen töihin ja meinaan pyörtyä portaissa.

Nauran hölmöille instajutuille ja hölpöttelen joutavia. Upotan ajatukseni töihin, kehityskeskustelen ja haalin itselleni isohkoja projekteja, tavoitteita kuluvalle vuodelle. Hymyilen leveästi kun on niin mahtavaa saada nyt muuta ajateltavaa! Melkein unohdan ilmottautua kirjoittamisen peruskurssille ja kun ilmottaudun, ilmottaudun myös samantien kuun loppupuolella alkavalle verkkokurssille. Ruotsin kurssi on jo aivan nurkan takana ja lisäksi touhukkaasti ajattelen käyttäväni yövuorojen hiljaiset tunnit sosiologiaan. Tänä yönä en käyttänyt.

Iltaisin pidän itseäni väkisin hereillä tuijottaen puhelinta ja selaten asioita, jotka eivät kiinnosta, tuijottamalla hömppää jakso toisensa perään. Silmien sulkeminen ja pään rentouttaminen pelottaa liikaa. Ensimmäisenä yönä kissa naukuu keittiössä ja etsii nukkukaveriaan. Nousen silittämään sitä, kerron ettei kaveria enää ole, ja suru hyökyy yli.

Suunnittelemme ja varaamme innokkaasti lomamatkaa maaliskuulle. Minä, Jere, Jeren veli sekä hänen avovaimonsa. Jere haluaa tarjota reissun minulle meidän kymmenen vuotisen taipaleemme kunniaksi ja samalla juhlistetaan hänen veljensä synttäreitä. Saan onnistuneesti hukattua touhuun useita tunteja päivästä. Saan muuta ajateltavaa.

Olen yhtäkkiä huolesta soikeana. Pomppaan kesken unien varmana siitä, että kuulin jotain. Seison alasti keskellä olohuonetta unesta huojuen ja kysyn oksentaako täällä joku kissa. Jere katsoo silmät ymmyrkäisinä, vastaa ei. Kesken työmatkapyöräilyn minun on pysähdyttävä soittamaan mökille yöksi lähteneelle, että muistathan ettet päästä Rikiä yksin irti kun siellä on niitä susia.

Miten voikaan yksi pieni kissa heilauttaa koko maailman, saada normaalisti ihan järkevän pään vikasietotilaan, tehdä tammikuusta uuden marraskuun.

 

Lepää siellä missä kesällä kasvaa kieloja

Tänään saatettiin pienen kissa kirjavaisen matka loppuun. Viikonlopun aikana, yks kaks yllättäin, tapahtui jotain. Ei kantanut jalat, ei ollut katse enää tässä maailmassa. Antoi silittää, söi hieman, yritti puskea, mutta horjui, kellahti nurin. Oireet viittasi vahvasti neurologisiin ongelmiin.

Menimme aamulla eläinlääkärin päivystykseen. Se on voinu törmätä johonkin tai sitten on muuten vaan aivoissa tapahtunut jotain. Tukos, kasvain, pullistuma, jotain synnynnäistä. Emme tiedä. Mutta pupillit eivät reagoineet valoon kuin hyvin hitaanlaisesti, ei juuri reagoinu ”säikäytystestiin”, vasen puoli oli heikko/ei kantanu kunnolla, silmien ja pään liike selkeä merkki jostain neurojutusta. Eläinlääkärissä ei ole laitteita kuvata päätä, mutta oireet olivat siis hyvin selvät. Sanoi, että voi toki ottaa verikokeita, voi antaa kortisonia, voidaan seurata päivä pari. Tai sitten päästää pois.

49676638_207789680175597_6836386345116499968_n

Ei haluttu enää lähteä pitkittämään, testailemaan, kokeilemaan. Pitkään jatkuneet muutkin ongelmat taustalla niin jossain kohtaa pakko luovuttaa, päästää irti.  Kaikkemme ollaan yritetty, mutta enää ei kokeilla, ei enää pitkitetä.  Ei enää pienelle kissalle stressiä. Elämänsä alkutaival oli kivikkoinen, eikä meilläkään täydellistä rauhaisaa kissanelämää saanut. Mutta reilun vuoden edes, ehkä edes vähän parempaa kuin mitä oli. Tänään oli aika päästää lepäämään paikkaan, jossa kesällä kasvaa kieloja.

Hei täällä ollaan!

Blogi ja minä vetäydyttiin lomalle joulunpyhien jälkeen enemmän tai vähemmän tarkoituksella, mutta hei täällä ollaan taas! Ette te minusta eroon pääse. Painuin lomalle ihan fyysisestikin etelän lämpöön ja palmupuiden katveeseen, mutta siitäpä tulossa yhteenvetopostausta myöhemmin. Kunhan jaksan istahtaa kunnolla koneen ääreen ja käydä läpi kameran muistikortille tallentuneet hetket ja muistot.

img_20190101_164727_154

Näin vuoden vaihteessa on yleensä tapana tehdä tilinpäätöstä menneestä vuodesta sekä pohtia tulevaa. Asettaa ehkä tavoitteita, tehdä lupauksia tai esittää toiveita siitä mitä tulevalta vuodelta haluaisi. Minä en tee tällä kertaa mitään näistä. Itse asiassa en ole vielä edes oikein sisäistänyt sitä, että vuosi on vaihtunut ja kipitellyt jo eteenpäinkin muutaman päivän.

Olen ollut jotenkin pihalla nyt kaikesta, pakka on aivan levällään. Minulla ei ole ollut energiaa kuroa mennyttä yhteen saati haahuilla tulevasta, kun tuntuu, että en ole edes varma siitä mikä päivä tänään on. Elämä on ollut viime viikkoina niin täynnä kaikkea, että onnistuin jotenkin hukkaamaan siinä sivussa maan jalkojeni alta pään huidellessa pilvissä. Elämäni on siis ollut aivan huikaisevan i h a n a a ja kaikki hektisyys on liittynyt mitä mahtavimpiin tapahtumiin ja menoihin, mutta suoraan sanottuna juuri nyt kaipaisi lomaa lomasta, arkea juhlan jälkeen.

Toisaalta, arki kyllä astuikin kuvaan aikamoisella rytinällä kun joulutohinoiden, megasynttäribileiden ja viikon auringon palvonnan jälkeen tupsahdettiin puolimetriseen hankeen yli kahdenkymmenen asteen pakkaseen siivoamaan koiran oksennusta ja neljätoista tuntiseen työvuoroon. Että sikäli…

Ehkä voisin siis kuitenkin yhden toiveen esittää tälle vuodelle:

Toivon tasapainoa.

Kaivoin joululahjaksi saamani muistikirjan sekä läjän kyniä esiin. Kirjoitan tammikuu, helmikuu, maaliskuu, huhtikuu… Tammikuuhun piirtyy päivämääriä, muistettavia asioita, hoidettavia töitä. Pikkuhiljaa saan joka suuntaan lepattavat ajatukset kiinni, kovan ja tasaisen maan tuntua jalkapohjiin, tunteen siitä, että hei kaikki järjestyy kyllä.

Ihanaa alkanutta vuotta kaikille!

#21 Kiitollisuudesta (Tuoksuöljysekoitus+tuoksukivi ARVONTA)

Vuoden kiiruhtaessa hirmuista haipakkaa kohti loppuaan on hyvä katsastella aikaa hieman taaksepäin ja miettiä, että no mikä meni hyvin ja mistä olen kiitollinen.

Olen kiitollinen opiskelusta. Siitä, että sain olla opintovapaalla ja keskittyä vain opiskeluun. Siitä, että sain sosiaalityön aineopinnot kunnialla päätökseen ja kandidaatin tutkielmani erinomaisella arvosanalla. Siitä, että olen selättänyt pelkäämäni kieliopinnot (vielä ruotsia lukuunottamatta) ja siitä, että löysin sosiologian opinnoista jotain todella mieltä kutkuttavaa. Ja siitä, että pääsin sisään kirjoittamisen perusopintoihin, jotka aloitan ensi vuonna.

Olen kiitollinen töistä. Siitä, että minulla oli paikka mihin palata opintovapaan jälkeen. Siitä, että töissä kuunnellaan ja huomioidaan työntekijän omia tarpeita ja ominaisuuksia ja näin ollen olen saanut tehdä paljon ilta- ja yövuoroja. Olen kiitollinen palkkapäivistä.

Olen kiitollinen ympärilläni olevista ihmisistä. Siitä, että he ovat aina valmiina paikalla, vaikka emme tiiviisti yhteyttä pitäisikään. Siitä, että he ovat valmiita heittäytymään ja olemaan mukana esimerkiksi mahtavissa teemajuhlissa ja siitä, että he ovat apuna ja tukena eri asioissa sitä erikseen pyytämättäkin.

Olen kiitollinen Jerestä. Tästä voisin kirjoittaa varmasti hyyyyvin pitkän liirumlaarumin, mutta mennään nyt lyhyesti näin. 😀 Juuri nyt olen erityisen kiitollinen siitä, että Jere on seikkailunhaluinen ja helposti kaikkeen syttyvä – esimerkiksi äkkilähtö matkajokerina Kanarialle on jo aivan nurkan takana.

Olen kiitollinen terveydestäni! Tämä oli nyt aivan pakko tähän erikseen mainita, koska hoksasin, että sitä asiaa ei juurikaan tule ajateltua kuin vasta sitten kun jotain on pielessä. Olen perusterve tyyppi ja siitä jos mistä on syytä olla kiitollinen.

Mistä sinä olet kiitollinen?

Picture_20181220_150631946

No niin. Ja tästä kaikesta kiitollisuudesta päästään siihen, että näin blogin joulukalenterin ollessa loppusuorallaan haluan vielä muistaa teitä lukijoita ARVONNALLA. Mikäpä tähän teemaan paremmin sopisikaan kuin ihastuttava Kiitos-setti. Setti sisältää Danke-tuoksusekoituksen sekä minikokoisen neliapila-tuoksukiven.

Tuoksusekoitus tuo kotiin ”hedelmällisellä ja makealla appelsiiniöljyn sekä ruusugeraniumin kukkaisella tuoksullaan lämpöisen tunnelman”.  Kuvissa on minun omat kappaleeni tätä settiä (arvontaan totta kai lähdössä avaamaton setti lahjapussukassaan) ja ah! Tuoksu on aivan ihastuttavan raikas ja pehmoinen.

Lisäksi itselleni tuoksukivet ovat aivan uusi tuttavuus, joita nyt tällä kokemuksella voin todellakin suositella. Tähän saakka olen tuprutellut diffuuserilla huoneilmaan tuoksuja, joka siis sekin on kiva, mutta viime aikoina olen kaivannut jotenkin hienovaraisempaa ja miedommin nenä- ja mielihermoja kutkuttelevaa. Tuoksukivi on ollut minulla olohuoneen sohvapöydällä ja 1-2 tippaa öljyä on ollut juuri hyvä ja riittävä määrä omiin fiilistelytarpeisiin.

Picture_20181220_150709066

Tämän setin arvontaan osallistut kommentoimalla tähän postaukseen tai Pöpelikön Facebook-sivuilla tämän nimenomaisen postauksen kommenttiosioon. Voit myös tuplata arpaonnesi kommentoimalla molempiin! Osallistumisaikaa 25.12. saakka! Ilmoitan voittajalle henkilökohtaisesti vkon 52 aikana, joten muistathan jättää yhteystietosi. Paketti voittajalle lähtee kuitenkin vasta alkuvuodesta, sillä olen itse uuden vuoden vaihteen mualimalla.

PS. Jos tällaiset tuoksuhommelit, yrttihommelit, luonnonjutskat ja muut ihanat hommelit kiinnostelee enemmänkin, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan Jennan blogiin osoitteessa tuulenpolku.com

 

#5 Pehmolelukeräys Keniaan Turkana-järven lapsille!

Ihana puuhanainen Milena vietti pari vuotta sitten kolme kuukautta Keniassa Turkana-järvellä ja oli siellä omin silmin todistamassa kun lauma lapsia näki ensimmäistä kertaa elämässään pehmolelun. Se paijaamisen, silittämisen ja ilon määrä oli kuulema ollut aivan mielettömän sykähdyttävää. Tästä hänellä lähti idea keräykseen ja niinpä hän on nyt järjestämässä SUURTA PEHMOLELUKERÄYSTÄ KENIAAN TURKANA-JÄRVEN LAPSILLE!

Koska tämä on minusta jotenkin niin suloisen erilainen tempaus halusin jakaa tämän myös täällä blogin joulukalenterissa! Eli jos sinulla pyörii nurkissa edes yksi ehjä ja puhdas pehmolelu, niin olethan ihana ja lahjoitat sen leluttomalle lapselle Keniaan. Keräyspisteitä on tällä hetkellä kahdessa paikassa: Bar Om’pussa osoitteessa Siltasaarenkatu 15 sekä Sivukirjastossa osoitteessa Fleminginkatu 5. Molemmat sijaitsevat Helsingin Kalliossa.

47075504_10211007539419519_6173696578088337408_n

47150936_10211007541099561_8307409865152659456_n

47342057_10211007540459545_4539046842867908608_n

Tilanne elää koko ajan eli keräyspisteitä saattaa ilmestyä muuallekin! Lisätietoja voit siis kysellä suoraan Milenalta. Keräyksen ajankohtaa ei myöskään ole tarkemmin määritelty, vaan keräys kestää hamaan tulevaisuuteen eli ainakin siihen saakka kunnes pehmoleluja saadaan kasaan tarpeeksi.

Positiivisen palautteen voima

Tänä viikonloppuna oli jälleen edessä presentaatio in english. Siinäpä siis tojotin yksin luokan edessä ja yritin puhua viisaita.

Lausuminen nyt tökkii ja kieli menee solmuun. Esiintyessä minusta tuntui, että kiemurtelin siinä tai olin muuten tosi vaikeana. Huolestutti, että olenko todella vaivaannuttaa katsottavaa, sen lisäksi, että myös kuunneltavaa. Koko ajan oli myös fiilis, että kädet on jotkut oudot ulokkeet enkä yhtäkkiä tiennyt mitä niillä pitäisi tehdä.

Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut sitä ahdistavaa pelkopyörrytysoloa. Paniikki ei päässyt ihon alle, ei edes hipsutellut iholla. Olen aivan varma, että Tuulenpolun Jennan valmistamissa ”ramppikuumetipoissa” oli taikaa. Vähintäänkin sellaisena henkisenä voimabuustina, turvariepuna.

Tällä kurssilla kaikkien piti antaa vain positiivista palautetta kaikille presentaatioista ja todellisena yllätyksenä sieltä pomppasikin esiin kaikkea kuten ”hyvä kehonkieli”, ”rento” ja ”lämmin fiilis kun hymyilit niin paljon”.

IMG_20181123_085605_231

Meille opettamalla opetetaan sitä hampurilaismallia. Että kerro ensin hyvää, sitten kritisoi ja sitten lopuksi vielä hyvää. Tällä tavalla tarkoituksena siis on, että palautteen vastaanottajalle jäisi hyvä ja lämmin fiilis, mutta että hän myös saisi rakentavia kehitys-ja parannusehdotuksia omaan toimintaansa, mitä se nyt sitten ikinä onkaan.

Meillä, tai ainakin minulla, on pinttynyt tapa kiinnittää huomiota niihin epäonnistumisiin, kehittämisen tarpeisiin, niihin asioihin jotka eivät mene hyvin. Selitämme sitä itsellemme ja muille sillä, että heikkouksien esiin nostamisella ja ne tiedostamalla meidän on mahdollista tulla paremmiksi. Siinä samalla usein unohtuu, tai ainakin jää vähemmän arvostetuksi, ne asiat jotka ihan totta toimii. Ne hyvät, tärkeät ja persoonalliset asiat meissä. Vaikka palautteen antaja olisi kuinka sujuvasanainen ja kannustava hampurilainen.

Palautteella, ylipäänsä sanoilla ja käyttämällämme kielellä, on aivan valtava voima. Niin hyvässä kuin pahassa. Opettajan asenne positiiviseen palautteeseen, hyvän etsimiseen meistä kaikista, oli aivan loistavaa. Totta kai minä tiedän, että minussa on vielä paljon kehitettävää. Mutta se, ettei niitä kritiikin sanoja, rakentavankaan, tiputeta toisen syliin ja hierota naamaan tämän juuri selviydyttyä hurjan jännittävästä tilanteesta, oli uskomattoman voimaannuttavaa. Minä pärjäsin. Minä olen hyvä ja minä riitän.

Tällä tekstillä pääsin sisään kirjoittamisen opintoihin

Muistatte varmasti kun minä jo aiiiiikoja sitten huokailin, että kun ois rahaa ja aikaa niin opiskelisin kirjoittamista, mutta koska ei ole niin lakkaa haihattelemasta ja keskity nyt vaan niihin Oikeesti Järkeviin. Ja et miten se haave kuitenkin pysyi mukana ja mietin hakemista taas, ja sit taas en ja sit taas kuitenkin päätin päästää itteni irti, olla hupsu, ja hitto hain.

Monen neuroottisen, epätoivoisen ja epäuskoisen viikon ja lukuisten mräääääää en mä kuitenkaan pääse -ajatusten jälkeen tänään sähköpostiin tipahti viesti. Onneksi olkoon, sinulle on myönnetty opinto-oikeus kirjoittamisen perusopintoihin! WOAAAAHHH!

Saamiani hakupisteitä en vielä tässä vaiheessa tiedä, ne tulevat valintakirjeen mukana joskus myöhemmin. Hakupisteitä jaettiin siis eniten tyylin (tekstin sujuvuus ja yksilöllisyys) ja toiseksi eniten tehtävän antoon vastaamisesta. Lisäpisteitä oli mahdollista saada aiemmista kirjallisuuden perusopintokokonaisuuksista, joita minulla ei siis ole. Nämä opinnot alkavat ensi vuoden puolella, joten nyt loppuvuoden ajan minun pitää ahkerasti keskittyä sosiologian maailmaan, sillä ne opinnot ovat vielä jonkin verran kesken ja ne pisteet pitää haalia kasaan ennen ensi kevään hakuja…

Tehtävän antona oli tutustua Kirjoittajan matkassa -blogiin, valita sieltä 2-3 postausta ja peilata niitä omaan kirjalliseen elämään, siihen mitä olen ja miten haluaisin kehittyä. Lisäksi täytyi tutustua perusopintokokonaisuuden sisältöihin ja tavoitteisiin ja pohtia kuinka ne kohtaavat omat tavoitteet. Päätin omassa hakutehtävässäni hyödyntää yhtä aiempaa, aitoa minää kuvastavaa blogitekstiä (löytyy täältä), josta olin saanut täällä hurjasti kivaa palautetta. Postausta toki hakutehtävää varten muokkasin ja lyhentelin paljon, sillä kokonaisuudessaan hakutehtävä sai olla maksimissaan kaksi liuskaa pitkä.

Seuraavaksi siis kokonaisuudessaan se teksti, joka aukaisi minulle ovet taas yhden haaveen toteuttamiseen!

DSC_0008

Tavallinen torstaiaamu

Heräsin neljältä kynsien rapinaan laminaatilla. Makuuhuone, olohuone, keittiö, sieltä takaisin olohuone, makuuhuone. Paistoimme toissa yönä joulukinkun ja koira sai siitä luut ja roippeet – ilmeisesti niillä oli asiaa. Heitin peiton syrjään ja nousin, Riki hölkytteli edellä häntä heiluen eteisen ovelle. Lämmittämättömässä ulkoeteisessä aamuyön pakkanen halasi alastonta kehoani lujasti ja keikuin varpaisillani, kurkottelin sormenpäillä ulko-oven auki. Ikään kuin siten olisi muka jotenkin lämpimämpi.

Toisen kerran aamuni alkoi kello viisi kolmekymmentä mieheni herätykseen. Harvoin herään siihen, nyt heräsin. Haparoin puhelimen käteeni ja työnsin sen edelleen soidessa miehelleni johonkin sinne peiton ja tyynyjen mylläkkään. Olisin halunnut toivottaa hyvää huomenta tai hyvää työpäivää tai hyvää jotain, mutta en jaksanut muodostaa huulillani sanoja. Käsky ei kulkenut aivoista huulille asti.

Oma puhelimeni aloitti herätyskonserttinsa kahdeksalta. Olin jossain suuruuskuvitelmassani ajatellut, että heräisin aikaisin, olisin tuottelias ja luova. Kahdeksalta aamulla tuntui kaikelta muulta, kuin tuotteliaalta tai luovalta. Aloitin torkutuksen. Siirsin ensin puoli tuntia. Sitten toisen kerran, kolmannen. Olin torkuttanut lopulta kymmeneen saakka.

Alkoi tavallisen torstaiaamun perustanssiaskeleet. Koira odotti jo häntä heiluen ovella. Olin edelleen jostain syystä alasti ja toistin aamuneljän koreografian. Tällä välin keittiöön oli ilmestynyt neljä kissaa odottamaan aamupalaa. Kissoja oli tonnikalapurkissa, keittiön pöydän päällä, jääkaapissa ja jalan juuressa suikeroimassa häntäänsä sääreni ympärille.

Sain lopulta vaatteet ylleni. Latasin puita ja sytykkeitä olohuoneen pönttöuuniin. Yläkerran puusäkki rojotti keskellä ulkoeteistä. Et sitten voinut kerralla kantaa sitä ylös saakka, huomasin ajattelevani kitkerästi miehestäni, kun raahasin painavaa säkkiä kapeissa rappusissa yläkertaan. Kitkeryys ei huomioinut sitä, että minulle oli kuitenkin kannettu puut valmiiksi sisään saakka.

Aloin rakentaa omaa kirjoitusnurkkaani. Lisäsin piparminttutippoja työpöydällä olevaan diffuuseriin ja laitoin teepalleroon kirsikan tuoksuista teetä. Sytytin kynttilän, päivien harmautta, koskaan nousematonta valoa, minä häivytin tuikuin. Mulkoilin hetken päivän tehtävääni. Lähestulkoon kolmen kilon kirjaa, joka irvisteli minulle sohvapöydältä. Vajosin sohvan nurkkaan, tyynyn ja taljan pehmeään syliin. Siemailin teetä, tarkistin sähköpostit, luin muutamia uusia blogipostauksia ja inspiroiduin omaan postaukseen. Huomasin, että kello oli jo lähes kaksitoista. Aamu alkoi monta kertaa, mutta mihin se meni? Keskitin ajatuksiani päivään, siihen miten aloittaisin päivän ja miten lopettaisin. Otin toisen mukillisen teetä hautumaan. Tartuin kirjaan, hahmottelin ja suunnittelin tehtävääni, kirjoitin. Kirjoitin, kirjoitin, kirjoitin.

Vajaa vuosi tuosta aamusta myöhemmin olen kirjoittanut lukuisia kirjallisuustehtäviä ja esseitä, reilusti yli sata blogipostausta. Viimeisimpänä olen saanut kirjoitettua sosiaalityön kandidaatin tutkielmani valmiiksi. Painettuani palautusnappulaa ja juhlittuani hetken riemukkaasti viinilasin kanssa (ja kuunneltuani Final Countdownia viisi kertaa putkeen) minuun tulvahtikin yhtäkkiä tyhjyys.

Huomaan haluavani ottaa etäisyyttä vain tieteelliseen kirjoittamiseen ja sen tietynlaiseen kasvottomuuteen. Ja siinä samalla löytää omat kasvoni, minut, kuka minä olen kirjoittajana. Tarvitsen tietoa, opastusta ja taitoja tullakseni hyväksi, paremmaksi. Luomisen tuskaa, punaviiniä ja tupakkaa minulla on jo omiksi tarpeiksi, kiitos vain. Huumaannun kirjoittamisen perusopintojen tarjonnasta. Proosaa, luovaa omaelämänkerrallista kirjoittamista, tekstikokoelma. Tiedän mitä haluan ja mitä tarvitsen.

Salaisena, siis ääneen kailotettuna kaikille, jotka vaan viitsivät kuunnella, haaveena minulla on vuosikausia ollut kirjoittaa joskus kirja. Tai novellikokoelma! Tai olla tosi suosittu ja sanavalmis lifestyle-bloggaaja! Ihan pokkana vaan, yhtään välittämättä siitä, että olen edellisen kerran kirjoittanut novellin lähes viisitoista vuotta sitten lukiossa tai siitä, että vuosikausia jatkunut blogiharrastus on poikinut matkalla mukaan vain kourallisen lukijoita – ja niistäkin osa on puolipakotettuja ystäviä ja sukulaisia. Sen sijaan, että kohtaisin totuuden, päätän ruokkia pientä sisäistä taivaanrannan maalariani lukemalla Kirjoittajan matkassa -blogista tarinoita esikoiskirjan synnystä. Kuten vaikka hah! Milla Lillerooskin (Elämäni käsikirjoitus, 2018) tarvitsi unelmiensa rakentamiseen vain kynän! Annastiina Storm (2017) puolestaan kertoo blogipostauksessaan vaan vähän harrastelleensa kirjoittamista ja siitä syntyikin jotain suurta. Haaveena minullakin on se jokin suuri, mutta realistisesti katsoen ensin minun tulisi löytää itseni.

Ennen kaikkea haluan löytää oman ääneni. Löytää oikeat sanat, niiden oikeat paikat. Oppia kirjoittamaan niin, että oikeastaan sanon enemmän kuin mitä sanoiksi edes kirjoitan. Tiedän mitä haluaisin olla. Haluaisin olla nokkela ja sarkastinen, pieniä arkisia asioita havainnoiva ja niitä kiehtovasti kuvaileva, ehkä hieman pisteliäskin. Haluaisin olla oman elämäni Härkösen ja Tervon rakkauslapsi! Mutta en tiedä olenko vai onko minussa sittenkin jotain muuta, tai kuinka saisin sanoiksi sen mitä haluaisin sanoiksi saada.

Eriika Levanderin (2018) blogipostaus ”Kun sanat eivät suostu” saa minut hengähtämään syvään. Hän kirjoittaa: ”Etsin itseäni ja omaa kieltäni. Itseäni kai enimmäkseen. Kieli on osoittautunut oudoksi ja vaativaksi matkakumppaniksi. Mutta ohittamattomaksi yhtä kaikki.” Minulla ei ole tähän mitään lisättävää.