Hän heräsi horroksestaan

Niin paljon kuin minä rakastankin elämisen hitautta, pitkiä aamuja, valvottuja öitä, mahdollisuuksia ex tempore -suunnitelmiin ja siis aikaa, niin tulinpa huomanneeksi sen kääntöpuolen. Liiallinen aika, tai se, että oikeastaan mitään ei tapahtu tai mikään ei etene pitkään aikaan, ei tee minun pääkopalle hyvää. Minulla on sellainen muistikuva, että olisin tehnyt ehkä tämän havainnon joskus aikaisemminkin. Mutta nyt kuluneen viime syksyn ja alkutalven aikana se jälleen konkretisoitui.

Vaikka opinnot alkoivat syksyllä ja vaikka jatkoin myös työskentelyä ihan normaalisti vuoden loppuun saakka, tunsin itseni jotenkin kyllästyneeksi ja tarpeettomaksi. En saanut syyslukukauden aikana riivittyä kasaan kuin kahdeksantoista opintopistettä. Etänä ei sen enempää ollut mahdollista suorittaa enkä halunnut rassata tuttaviani ravaamalla tenttimässä ja viemällä sohvatilaa, tai miettiä jatkuvasti työvuorojen kanssa, että saisinkohan vapaaksi tuon ja tuon, ja rassata siinä samalla sitten esimiestä ja työkavereita. Niinpä opintojen aloitus jäi laihanlaiseksi suoritusten osalta, mutta myös henkiseltä – jäin paitsi kaikesta siitä uuden aloittamisen flowsta, fuksiudesta, riennoista ja samaan aikaan yleisestä ja uniikista yliopistofiiliskokemuksesta. Toisaalta tämähän oli suunnitelmakin. Sain olla vielä kotona, parisuhde voi hyvin, tienasin säästöjä sukan varteen ja olin nyt hei kuitenkin päässyt opiskelijaksi sisään.

Kaikesta oikeastikin hyvästä ja hyvin suunnitellusta huolimatta minä kuitenkin tylsistyin. Elämä oli pelkkää jonkin odottamista (vakituisen työn päättyminen, kevätlukukausi, Kuopion kämpän näkeminen ja sinne muuttaminen, uuden elämän aloitus!) ja siinä odottaessa valuin johonkin apaattiseen mörköyteen. Tein työni, tein ihan hyvin arvosanoin niitä kursseja, joita pystyin, hoidin kotia, vietin aikaa miehen kanssa ja näin ystäviäkin. Samaan aikaan opiskelu kuitenkin tuntui pakkopullalta, työt enemmän tai vähemmän blärghiltä enkä vapaa-ajallani (jota oli todella paljon!) kiinnostunut yhtään mistään. Sain selkäni kipeäksi rehellisesti siksi, että en tehnyt mitään. Kaiken vapaa-aikani lähinnä makasin sohvalla.

82696728_625501224852302_1834392751303557120_n

Vuosi vaihtui, vakituinen työsopimus loppui ja osittainen elämä Kuopiossa saattoi alkaa. Elämä alkoi tuntua kutkuttavalta. Kevätlukukausi rynnisti vauhdilla kalenteriini ja hupsista, yhtäkkiä töitäkin keikkamuodossa paukahti ainakin tammikuulle huomattavasti enemmän kuin odotin. Aaaahhh elämän värikoodaus saattoi alkaa ja suorastaan tunsin kuinka mieleni, jos nyt ei syöksynyt niin ainakin räpiköi, sieltä tahmeasta harmaudesta alleviivaustussien värikylläisyyteen kuin mikäkin Feeniks-lintu. Tälläkin hetkellä vietän suuren osan vapaasti sohvalla, mutta läppärin ruudussa pyörii Netflixin sijaan luennot ja sormet tanssivat pitkästä, ah niin pitkästä, aikaa näppäimistöllä luoden wordiin oppimistehtäviä ja esseitä. Työtkään eivät tunnu enää yhtään blärghiltä. Ehkä se johtuu osin siitä vapauden tunteesta kun ei ole enää sitoutunut mihinkään. Sellaisesta tunteesta, että minä saan tehdä töitä. Ehkä se on osin myös ihan puhdasta ahneutta ja oman elintason turvaamista. Ja myönnän, kyllä se myös osin hivelee itsetuntoa ja (ammatti)ylpeyttä kun minun halutaan tekevän töitä, haha.

Joka tapauksessa olen nyt herännyt horroksesta, nautin siitä mitä saan tehdä ja voin paremmin kuin pitkään aikaan. Niin kuin olen aikaisemminkin tuuminut, ja sen aina jossain matkalla unohtanut, ehkä minä olen se tyyppi, joka tarvitsee aikatauluja ja jos ei kiirettä, niin ainakin kiireen tuntua. Ehkä se on nyt myönnettävä ja hyväksyttävä, että kaikki-mulle-heti-nyt ja suorittajaminä on onnellinen minä. Ehkä minusta ei vaan kertakaikkiaan ole miksikään hyggeilijäksi tai downshiftaajaksi, ainakaan pitemmällä aikavälillä. Vaikka sitä kuinka ajoittain haaveilisikin muuttavansa johonkin kauas pois ihmisistä ja velvollisuuksista tai heittelee puolivitsillä kotirouvuuden mahdollisuuksista.

Yritän tällä uudella energialla saada myös tämän blogin tekohengiteltyä takaisin elämään. Viime kesästä lähtien myös täällä on eletty hiljaiseloa. Se jonkinlainen kokonaisvaltainen nuhjuisuuden ja syyspuolella minkään kiinnostamattomuuteen kääntynyt tunne valui tännekin. Toisaalta, eipä sitä loputtomiin keksi sanottavaa ja mielenkiintoisia näkökulmia sohvanpohjalta. Sisällöllisesti vuosi 2020 ei varmasti tuo mitään uutta blogiin sen enempää kuin aikaisemmatkaan vuodet. Tämä on alkanut sillisalaattina, ja sellaisena tulee takuulla myös jatkumaan. Voi olla, että opiskeluasiat painottuvat aiempaa enemmän (tai sitten ei) ja myös Kuopiointi varmaan haukkaa oman osansa tulevista jutuista – onhan se nyt minulle uusi ja jännittävä elämänvaihe kaikkine kiemuroineen. Ihan tavallisesta elämästä ja sen herättämistä ajatuksista – tai sitten ihan vaan päiväkirjamaisista kuulumisista – täällä jatkossakin kirjoitellaan.

Maalaisserkku kaupungissa

Eilen kävin kiertelemässä uutta asuinympäristöäni niin kuin itselleni lupasin. Päämääräni oli satama, mutta siitä eteenpäin haahuilin vailla varsinaista suuntaa tai suunnitelmaa. Kävelin rantatietä pitkin rauhallisesti kunhan vaan katsellen, joka muuten vaatii aika paljon keskittymistä jo itsessään, koska olen tottunut viuhtomaan niin kävellen kuin pyörällä vauhdilla ja suoraan ja sivuille katsomatta (ja tästä syystä en koskaan huomaa ketään enkä mitään, että siinäpähän tutut rauhassa vilkuttelette autojenne ikkunoista tai huutelette moiiiiiiiiii siihen tuuleen, joka meni jo). Päädyin vajaan kilometrin päähän yleiselle hiekkarannalle, josta kipusin pienen mäen päälle puistoon, jonka nimeä en tiedä. Kuljin pitkin puistokumparetta ja molemmin puolin avautui vesistömaisemat. Toisella puolella aavana pienine saarineen, toiselle puolelle kaupunki – tai asuinalue mikä liekkään – taustanaan. Palailin pikkuhiljaa takaisin kämppää kohti, mutta katuja pitkin, välillä puikkelehtien sivukaduille jos näin jotain kiinnostavaa. Koska tunnen itseni tällä hetkellä reppureissaajaksi, käypäläiseksi, turistiksi, niin olkoon sitten niin. Pysähdyin ottamaan kuvia rakennuksista ja itsestäni. Kotikaupungissani en näin tee, tai en ainakaan pysähdy keskellä katua ottamaan selfietä. Se tuntuisi jotenkin nololta. Turisti minussa ei nolostele.

81015582_1558501220963533_9001070787381166080_n

82223841_1558501177630204_7319614292410499072_n

Haahuilu teki pääkopalle hyvää, vaikka käytännön elämän kannalta se olikin merkityksetöntä. En esimerkiksi edelleenkään osaa sijoittaa kirjastoa pääni sisäiselle kartalle, vaikka tiedän sen olevan tässä lähellä ja vaikka kirjastossa käyminen ja kirjastokortin hankkiminen kuuluikin tämän reissun to do -listalleni. No, ehdin hoitaa sen vielä huomennakin ja sitäpaitsi olin autuaasti sulkenut ajatuksistani sen seikan, että eilen oli loppiainen. Kirjastokortin lisäksi minun oli, tai on, tarkoitus hankkia bussikortti. Paitsi että se viikonloppu ja loppiainen. Että sillä tavalla hyvin suunniteltu tuun hoitaa tänne käytännön asioita -reissu.

81678257_1558501277630194_2634097562826571776_n

Siitä bussikortista päästäänkin siihen, että paikallisbussiliikenne on minulle aivan utopistinen juttu. Olen tottunut siihen, että aamulla menee busseja x 1 kouluun ja iltapäivällä menee busseja x 1 takaisin kotiin. Voin rehellisesti sanoa, että tämä asia on yksi niistä kammottavimmista jutuista mitä tähän koko muuttoon ja elämänmuutokseen liittyy. Vyöhyke? Reitit? Pysäkit? Missä pysäkit ovat? Mihin suuntaan olen menossa? MISSÄ MINÄ OLEN? Mistä tiedän mihin bussiin minun pitää hypätä? Saati milloin hypätä siitä bussista pois? Pitääkö painaa nappia? Pitääkö pysäkillä heilua, jotta bussi pysähtyy? Miten bussikortti toimii? Nämä kysymykset ja ehkä noin sata muuta kauhuskenaariota on pyörinyt päässä. Tänään koitti sitten se päivä, että tentti oli yliopistolla ja minun oli sinne ja takaisin päästävä, ja olin tsempannut itseäni hyppäämään rohkeasti kaupunkielämään.

Googlasin. Löysin sovelluksen, jonka kautta näen reitit ja aikataulut ja bussinumerot ja jolla voin ostaa mobiililipun. Latasin sen. Syötin sovellukseen lähtöpaikan ja määränpään. Selasin vaihtoehtoja. Avasin navin ja selvitin missä hitossa sijaitsee Tullinkulma tai Teknia tai Microteknia tai mikäsenytoli. Kuinka maksetaan? Ahaa. Latasin mobile payn, jotta voin maksaa lipun.

…ja viime hetkellä päätökseni uudesta rohkeasta minusta suli, ja päätin kävellä.

81226155_1558501094296879_8406736893747658752_n

Saavuin yliopistolle yli tunti ennen tentin alkua. Olin tarkoituksella varannut paljon ylimääräistä aikaa, koska vihaan kiirettä epävarmoissa ja uusissa tilanteissa. Tämä oli sellainen, sillä kyseessä oli elämäni ensimmäinen sähköinen tentti, jossa tenttipaikan paikallistamisen lisäksi minun oli löydettävä opintopalveluiden pömpeli ja saatava sieltä kätösiini kulkulupalätkä. Nämä asiat hoituivatkin kivuttomasti, joten ehdin yliopiston kahvilaan tasaamaan hengitystä ja jännitystä, jota aiheutti niin bussisuunnitelmat kuin edessä oleva tentti. Minulla oli tenttikirjakin mukana, mutta en sitten kuitenkaan avannut sitä. Olisi ehkä kannattanut, sillä jos tämä tentti menee läpi, niin minun on ehkä järkättävä bileet. Helvetin hypoteettis-deduktiivinen tieteenkäsitys.

Olin päättänyt, että kämpälle takaisin matkustan bussilla. Yliopistolle meno ahdisti lähinnä siitä syystä, että en tunne aluetta kunnolla enkä uskaltanut luottaa siihen, että osaan nousta oikeassa paikassa pois kyydistä. Takaisin päin tällaista pelkoa, tai tekosyytä, ei ollut, koska kyllä minä sentään torin tunnen. Tiesin missä lähtöpaikan pysäkki oli. Sovelluksella tsekkailin bussin numeron ja lähtöajat. Tsekkailin niitä vielä pysäkin seinästäkin. Olin aivan varma siitä mihin bussiin minun olisi hypättävä, tiesin, että tiedän sen. Mutta sitä en tiedä mistä tämä epävarmuus ja itseluottamuksen puute minussa kumpuaa, sillä minun oli pakko varmistaa asia vielä nuorelta naiselta, jonka kanssa pysäkillä seisoskelin. Hän oli ihana ja ystävällinen.

Viisi minuuttia on muuten pitkä aika seisoskella uuden äärellä, odotella, pitää itsensä kasassa ja pysyä päätöksessä, että minähän MENEN bussilla.

JA MINÄHÄN MENIN.

82223852_481424879177784_5451910157011255296_n

82095967_1558501034296885_5423124822336995328_n

On tämä hulluutta, että tämän ikäisen ämmänkäppyrän suuri ylpeyden aihe ja itsensä voittamisen merkkipaalu on siinä, että uskaltaa matkustaa bussilla muutaman kilometrin matkan. Mutta tämmöstä tämä on, kun on pienen kyläpahasen tyttölöitä eikä lomareissuja lukuunottamatta ole kyläpahasestaan koskaan poistunut. Toisaalta tällaiset kohtaamiset, niin itsensä kuin ihan normaalin maailman kanssa, tuovat lisää ymmärrystä heitä kohtaan, joilla esimerkiksi ahdistus voi vaikuttaa suurestikin ihan tavallisiin arkisiin asioihin ja niiden hoitamiseen. Meillä on kaikilla omat mörkömme voitettavina eikä niin pientä mörköä ole, etteikö se voisi paisua aivan kohtuuttomiin mittasuhteisiin päämme sisällä. Ihan vaikka miten fiksu tai itsevarma se sama pää olisi jossain muussa asiassa. Ehkä ensi kerralla köröttelen bussilla molempiin suuntiin, ehkä en, mutta nyt iloitsen tästä.

 

Punaleimaista kanaa ja leipää

Viime päivinä elämäni on keskittynyt sänkyyn. Sängyssä on tenttikirja ja netflix, syvät yöunet ja pitkälle venyvät aamut, keittiöstä napattu naarmuinen jakkara yöpöytänä, ruokapöytänä ja viinilasitelineenä. Talo on hiljainen. Mietin, että onko täällä niin hyvät äänieristykset vai eikö täällä ole ketään viikonloppuisin. Vai olenko minä nyt se ärsyttävä kolisija, vaikka yritän olla hiljaa, kun vedän maiharit jalkaan parin tunnin välein ja laskeudun pari kerrosväliä alas ja ulos tupakalle. Tupakkapaikka on toisella puolella pihaa, ja oman elämäni anarkistina olen jaksanut raahustaa sinne saakka vasta kaksi kertaa.

Olen suojassa sisäpihalla. Olen kurkistanut kaikista ympäröivistä pienistä porteista ulos maailmaan. Talot ovat sympaattisia. Yhdellä reunustalla menee mukulakivikatu ja tien toiselle puolen avautuu puisto, ja satama on niin lähellä, että voin nähdä veden. Mietin, että tämä paikka on varmasti hurjan kaunis keväällä ja kesällä. Viereisen talon alakerrassa on kuppila, jonka nimessä on helmi. Mietin, että siellä minun on pakko käydä tuopilla jokin ilta. Ehkä seuraavalla kerralla. Nyt olen vain varovasti vilkuillut ikkunasta sisään matkallani Saleen.

Illat käyvät yllättävän pitkiksi ja yksinäisiksi. Yllättävän siksi, koska minähän rakastan yksin oloa ja hiljaisuutta. Tajuan, että enhän oikeastaan ole koskaan ollut yksin. Aina on ollut kaverina vähintään 1 x koiraa tai kissaa. Täällä ei ole ketään. Päätän, että ensi kerralla otan mukaan ulkoiluvaatteet ja -kengät. Ehkä tylsyyspäissäni innostun lenkkeilemään ja tutkimaan ympäristöä. Vatsan ympärille kertynyt pelastusrengaskin kiittäisi.

80968885_818613461894958_2396952073154330624_n

82013062_2223844847916593_2348121554878988288_n

Nappaan Salen hyllystä punaleimaista kanaa ja leipää. Joudun ostamaan kananmunia, ja se tuntuu väärältä, mutta toisaalta eipä meidän kanat ole munineet koko talvena joka tapauksessa. Ostan makaronia ja sika-nautajauhelihaa, josta en oikeastaan edes pidä, mutta jonka hinta houkuttaa opiskelijan kukkaroa. Kotona kuulema syödään pönttöuunissa valmistettua lohta. Heti kaupan sisääntuloporttien viereen on asetettu läjäpäin kauniita neilikoita. Olen jo tarttumassa kimppuun, kun muistan, että en ole täällä kuin muutaman päivän. Kimppu jää kauppaan ja minua ärsyttää tämä kaiken keskeneräisyys, vaikka ajatus kodista ei ärsytäkkään. Olo on ristiriitainen.

Minulla ei ole avaimia, vaan avainkortti. Se hymyilyttää minua joka kerta, ja hymähdyttää, olen kuin hotellissa ja kiertolaisuusfiilis vahvistuu.

Tenttikirja vilistää sanahirviöitä. Hypoteettis-deduktiivinen menetelmä. Induktiivis-statistinen selitysmalli. Intentionaalis-teleologiset, funktionaaliset ja geneettiset selitykset. Johdatus tieteelliseen ajatteluun my ass, mietin, kun puolen tunnin lukemisen jälkeen havahdun siihen, että minulla ei ole aavistustakaan mitä olen lukenut. Päätän kuitenkin jälleen luottaa siihen, että tentissä haetaan suuria linjoja, eikä yksityiskohtaista bibidibobidia, ja tartun kirjaan urheasti uudestaan.

Päätän myös, että huomenna menen ulos katsomaan vettä lähempää.

 

Muuttopäivän ekat havainnot

Tänään aamulla yhdeksän jälkeen starttasi auto kotipihasta kohti Uutta Seikkailua. Pakuun oli lastattuna sänky, patja, petivaatteet, kaksi pahvilaatikollista sälää, mattoja, aivot-opetustaulu (ihan vaan, että täälläkin olisi edes yhdet), varastoon jemmaan vuosia sitten jäänyt Ikean punainen metallilipasto (ystävien kesken asekaappi) ja repullinen vaatteita. Itse pakkaamisosio oli oma seikkailunsa, koska aikaahan olisi ollut vaikka kuukausia, mutta kiinnostus (tai no kiinnostus ja kiinnostus – pakon sanelema, kun yhtäkkiä ei ollutkaan enää marraskuu eikä joulukuu ja mistä tämä tammikuu tulla tupsahti?) asiaan heräsi vasta paria päivää aiemmin. Lisäksi jälleen, tai edelleen, lillun elämässäni jossain oudossa välimaastossa. Kaksi kotia, mutta minä matkaan siinä reppureissaajana välissä, ja joudun miettimään kumpaan osoitteeseen voin jättää mitäkin, ja mitä taas missään nimessä en.

Sain huoneeni sisustettua jotakuinkin viihtyisäksi. Ensimmäisenä kiipeilin peittämään ikkunan norsukankaalla, koska herrajumalatäälläonihmisiä. Seuraavalla reissulla tulemme Ikean kautta ja ostan pömpeliini kirjoituspöydän ja päiväpeiton (!!!! nytkö on aika opetella käyttämään sellaista?!). Kesämökillä on suloinen ja rähjääntynyt tuoli, joka muuttaa mukaani työtuoliksi ja kotona on pari veljieni lapsena taidekoulussa maalaamaa taulua, jotka haluan tänne seinälle. Sitten tämä kämppä on varmasti aivan mainion viihtyisä tilapäismajapaikaksi.

81630142_1555287967951525_8900309548946948096_n

Tänään muuttokuormaa tuodessa alkumatkasta vaivuin omiin ajatuksiini. Kuulin sivukorvalla muuttokavereiden juttelua, mutta en kuunnellut. Minua ahdisti. Jännitti ja pelotti. Vaikka muutos ei tule olemaan nyt kevään eikä kesän aikana suuren suuri, koska sijaintini on pääasiassa siellä oikeassa kodissa ja keikkahommelit vanhassa työpaikassa jatkuu varsin mukavasti, on pienikin uusi asia minulle aina hieman haasteellista kohdata. Varsinkin jos siihen sisältyy uusia ihmisiä ja aivan tuntematon ympäristö. Enhän minä Kuopiota vielä juuri tunne, tulevaa asuntoani en ollut nähnytkään pohjapiirrosta lukuunottamatta ja se kämppis! Kämppis, jollaista minulla ei ole koskaan ollut, ja josta en etukäteen tiennyt yhtään mitään ja jonka kanssa mahdollisesti tulisin seuraavat kuukaudet ja vuodet jakamaan pikkuruisen asunnon. Tai sitten en – se hemmetin kämppishän saattaa vaihtuakin tässä x kertaa ja gasp, taas uusi tyyppi.

Ja sitten se, että olen niin rutinoitunut omiin kuvioihini, siisteyskäsitykseeni, pieruverkkarihiihtämiseen, yökukkumiseen, itsenäisyyteen ja tietoon siitä kuka kotiovestani kulkee ja milloin. Kaikki tällainen minulle normaali ja hyvä menee uusiksi aina minun ollessani täällä. Tai no, edelleen aion yökukkuroida ja pieruverkkaroida ja elää omaa elämääni. Mutta uudessa ympäristössä uuden ihmisen kanssa tasapainon löytäminen ottaa varmasti aikansa, ja sen, ettei ole koko ajan tuntosarvet pystyssä tuleeko siihen omalle ovelle nyt joku.

Minähän en siis vielä, näin muutaman tunnin huudeilla olon jälkeen, ole tavannut kämppistäni. Voihan se olla, että hän ei täällä koko vkonloppuna ole, tai voihan se olla, että ovi kolahtaa aamuneljältä. Olen kuitenkin havainnut, että hänellä on reino-tossut, kaunoluistimet, keittiössä samanlainen lintuverho kuin meillä makuuhuoneessa ja että hän on tahmainen.

…siis ensi töikseni, kun olin saanut tavarat paikoilleen, pesin jääkaapin ja keittiön ovenkahvat.

…ja illan suunnitelmana on avata punkku, laittaa musiikkia soimaan ja pestä vessa.

AHAHAHA! Tästä siis todellakin tulee minulle oikea seikkailu ja piiiitkän pitkä oppimiskokemus. Mutta otan sen siis positiivisesti, vaikka tämä postaus saattaa nyt narinalta kuulostaakin. Tässä jos jossain olen t o d e l l a k i n poistunut mukavuusalueeltani jonnekin satojen miljoonien kilometrien päähän ja uskon, että tällä on vain kasvattava ja positiivinen vaikutus minuun ihmisenä. Siedätyshoitoa ja kasvutarinaa, sitä tulee olemaan minun uusi vuoteni 2020.

Terkkuja tylsyydestä

Metsästin erääseen tenttiin kirjaa kissojen ja koirien kanssa, ja lopulta pyysin oman kirjaston tätiä etsimään sen vaikka jostain perähikiältä. Kirja löytyi Tampereen AMK:n kirjastosta ja päätin, että olkoonsa postilakot ja maksakoonsa itsensä siitä kipeähköksi, pakko vielä laittaa sekin viimeinen kortti pöytään ja yrittää edes, ettei kurssi jää roikkumaan kevään muutenkin täyteen tenttisumaan. Onnekseni sain kuin sainkin tämän kirjan sitten hyppysiini, jipiii! En kuitenkaan ollut varautunut henkisesti siihen, että sen lisäksi, että opus oli in English, oli se myös kokoa tiiliskivi ja tentin suorittamiseen minulla oli tuolloin aikaa kymmenen päivää. Hain lohtuviinin ja päätin ajatella asiaa uudestaan seuraavana päivänä.

Hienosti ajattelinkin. Seuraavana päivänä kahlailin tiiliskiveä läpi iltapäivän verran. Näiden opiskeluvuosien saatossa olen oppinut ainakin opiskelutekniikoita: mitään turhaa en lue ja mihinkään jonninjoutavaan en aikaani hukkaa. Skannailin kirjasta läpi omasta mielestäni olennaiset ja päätin siltä samalta istumalta kokeilla, että no mitäs se tentti sanoo. Ja hah, mähän vetäsin sen läpi ihan tosta noin vaan! No joo, enemmän tässä oli kyllä sellaista hauki on kala -suorittamisen makua eikä niinkään luetun sisäistämistä, mutta ihan sama, tehty mikä tehty. Loppujen lopuksi sain viime viikolla tehtyä kaksi tenttiä, eli tämän vuoden viimeiset on somasti paketissa.

78925406_2539522729500037_4753863257129746432_n

Opiskelun saralla menee nyt muutenkin varsin ansiokkaasti – tänään ”lintsaan” ensimmäistä kertaa yliopisto-opintojen aikana. Kuopiossa olisi ollut pari lähituntia höpönpöppö-kurssista, ja tämän kurssin ensimmäinen tapaaminen oli jo aivan uskomattoman turhauttavaa ajanhukkaa. Laitoin ennen tätä viimeistä tapaamista opettajalle sähköpostia ja kysyin onko kurssilla läsnäolopakko. Käsittääkseni opettajien ja ylipäänsä yliopistohyyppien on tarkoitus olla tiedonjaon ammattilaisia, mutta vastaus tähän kyselyyn oli jotain niin ympäripyöreää shaibaa, että ei tosi. Tai ehkei he sitten saa sanoa, että ei tarvitse osallistua tai jotain? No joka tapauksessa päätin nyt sitten olla se ”yliopisto-opiskelija, joka ottaa itse vastuun oppimisestaan” ja tulkita viestin niin, että joo ei tartte tulla. Tänään aamulla opiskelukaveri laittoi viestiä, että erinomaisen hyvä päätös jäädä kotiin, tämä kerta oli kuulema vielä turhempi kuin se ensimmäinen. (Tähän kurssiin sisältyi muuten myös JO LUOJAN KIITOS PALAUTETTU ryhmätyö, mutta en halua kirjoittaa siitä sen enempiä, koska pelkästään sen ajattelu herättää halun repiä naamansa irti.)

Viime päivinä olen ollut, ja tulen vielä olemaan, heitteille jätetty ja pääasiassa vapailla. Suurimmaksi osaksi aikaa olen rötväillyt miten sattuu. Syön mitä nyt kaapista sattuu löytymään (tai menen äidille…) vaikka ennakoin yksin jäämistä hamstraamalla ruuanlaittotarpeita, nukun ja valvon vääriin aikoihin, syön aamupalaksi suklaata ja iltapalaksi jäätelöä. Eilen poistuin kotoa jopa sen verran, että kävin hakemassa postista uudet talvipopot. Osallistuin siis Black Friday -hullutuksiin tsekkaamalla kenkien tarjonnan, kun sellaisille oli oikeastikin tarve. Tai no, eihän se nyt sitten kuitenkaan ihan niin mennyt. Minulla on todella hyvät ja siistit luottokengät, siis maiharit, mutta kaipasin niiden rinnalle jotain kevyempää ja pehmoisempaa ja helpommin jalkaan sujautettavaa (koska onhan ne nyt melko jäykät, niissä on satametriä kengännauhaa ja painoa tuhat kiloa). Sen sijaan, että olisin sitten tilannut ne kevyemmät, pehmoisemmat ja helpommat, klikkasinkin ostoskoriin kiilakorkokengät. Ehh. No, mutta ne on oikein söpöt ja sisätilatepsuttelun perusteella mukavan tuntuisetkin.

79687158_1491609754334078_7603037668150083584_n

Ja sitäpaitsi ne tulee olemaan minun kaupunkikengät. Hörähtelin tuossa yksi ilta kaverille kun tajusin, että ensi vuodesta alkaen minulla tulee olemaan niin kaupunkikoti kuin maaseutukoti. Hän on mahdollisesti tulossa Kuopiossa käymään omilla asioillaan ja tiedusteli josko siinä samalla treffattas. Kerroin, että tottahan toki minä voin saapua kaupunkikotiini viinille kun niin sovitaan, vaikka pääasiassa alkuvuoden vietänkin täällä maaseuturesidenssiäni (ja lipitin samalla sitä alle kymmenen euron punkkuani pikkurilli pystyssä).

No, joka tapauksessa, tämä parin tunnin kotoa poistuminen (saatoin käydä myös samalla ostamassa lisää kynttilöitä ja tuikkukippoja ja jäätelöä) aiheutti tilanteen kotona. Ensinnäkin joku oli oksentanut olkkarin lattialla, toisekseen joku oli pieraissut hiekkikseen niin, että minulta meinasi lähteä taju kun avasin kotioven ja kolmanneksi henkilökunnan hetkittäinen poissaolo aiheutti nälänhädän. Lisäksi olen pistänyt merkille, että Riki on viime aikoina kunnostautunut oppimalla paljon kaikenlaista uutta (vaikka väittävät, että vanha koira ei muka uusia temppuja oppisi!). Se on muun muassa keksinyt pöydiltä varastelun jalon taidon uudestaan sitten kakaraiän. Sohvapöydällä nenän korkeudella olevat miun herkut ja ylipäänsä ihmisten ruuat saa olla rauhassa (kop kop), mut aa että kissanruuat on vissii liian kova vastus ja heti ku selkänsä kääntää käy keittiön tasoilla kuhina kilinkolinräksis. Sit se keksi, että kotonakin saa nukkua sängyn jalkopäässä. Mut ei kerrota Jerelle ja en mie nyt vaan mitenkään huomaa jos yks kolkyt kiloo hyppää sänkyyn heti kun aamuvuoroon menijä sulkee oven kiinni perässään…Sit hää hoksas kans, että osaa haukkua ja on siis, gasp, vahtikoira. Postipate pysähtyy lootalle VOUVOUVOU, Jere tulee kotiin VOUVOUVOU, lunta tippuu katolta VOUVOUVOU, vittu aura-auto VOUVOUVOU. Erityisen kivaa kesken unien korvan juuressa kajahtava maailmanlopun metakka jostain hiton oravasta. Että juu, kyllä on tämä arki ja kotielämä välillä niin glamourin täyteistä ja seesteistä, että se kaupunkikoti kuulostelee ajoittain oikein kiehtovalta ja houkuttelevalta (ihan kaikella rakkaudella).

79838519_2631500566928692_7314759918509096960_n

Kaikenlaista pientä, ja vähän isompaakin, on onneksi tullut tehtyä ja havainnoitua. Mutta jotenkin olen nyt tullut elämässäni siihen pisteeseen, että minulla on ehkä liikaa vapaata enkä osaa hyödyntää vapaa-aikaani oikeastaan mitenkään. Näin niin kuin pitemmän päälle kukkasohvalla löhöily ja loputon Netflix-virta alkaa käydä jo varsin puuduttavaksi – ja uskomatonta että oikeasti sanon tämän ääneen – minulla on tylsää. Mutta sitten taas toisaalta minussa myös asuu tämä loputon velttous enkä tylsyydestä huolimatta saa kuitenkaan aikaiseksi oikein mitään, jolla itseään piristäisi. Tässähän kun voisi esimerkiksi aloittaa tammikuisiin tentteihin valmistautumisen, kaivaa joulukoristeita esiin, leipoa, lenkkeillä, tehdä lumitöitä (haHAHAHAH no ei oikeesti, kyllä ne huhtikuussa sulaa), lukea kirjoja tai tavata ihmisiä. Kaikenlaista sitä voiskii jos vain viittis.

 

Asiat järjestykseen

Marraskuu veti minut kanveesiin hetkeksi, mutta nyt elo ja olo alkaa taas tuntua hieman vähemmän tukalalta ja hieman enemmän kiinnostavalta. Oikeastaan voisi sanoa, että jo pelkästään tuon edellisen postauksen kirjoittaminen höllensi pahimpia kiristyksiä hartioilta ja päästä. Ehkä se, kun sisällä myllertävän sonnan pukee sanoiksi ja luvan kanssa luovuttaa hetkeksi, toimiikin yllättäin aika voimaannuttavana. Aina ei tarvitse olla niin helkkarin pätevä ja vahva, joskus saa kiukuta ja kuvaannollisesti heittäytyä lattialle X-asentoon. Etenkin marraskuussa, niin kuin myös postauksen kommenttilootassa lohdullisesti todettiin.

76762534_1506795976134058_8054784797949558784_n

Loppujen lopuksi karkasimme viime viikonlopuksi vielä mökille, joten siinäkin mielessä annoin kuupan levätä ja totesin kouluhommille huithait. Tenttikirja oli kyllä mukana, mutta pysytteli visusti repun pohjalla. Teki hirmuisen hyvää. Tämän täydellisen irtioton jälkeen kaikki maistui taas hieman paremmin. Kun lopulta kirjan aukaisin, tuli sen sisältöä ahmittua kerralla lähes puoleen väliin. Päässä oli taas tilaa ja vastaanottavuutta uusille ajatuksille ja tiedolle, kun se ei enää pörissyt sumuisena, väsyneenä ja raivokkaana.

74285705_1506796039467385_7148085272977080320_n

Kurssin toinen tenttikirja sitten puolestaan aiheutti harmaita hiuksia ja epätoivoa. Sitä kun ei tahtonut löytyä yhtään mistään. Kyseiseen kurssiin kuuluu kolme osatenttiä, jonka yhden olen jo tehnyt, toiseen lukenut ja siihen kolmanteen sitä kirjaa nyt metsästellyt. Kurssin suoritusaikaa on joulukuun puoleen väliin ja kenkkua tässä on se, että seuraavan kerran kurssi on suoritettavissa vasta keväällä – ja osasuoritukset eivät jää jemmaan. Jos en siis saa puuttuvaa kirjaa kätösiini ja viimeistä tenttiä suoritettua, menee myös aiemmat suoritukset hukkaan. Ja luonnollisesti keväällä on tietenkin odottamassa jo muutenkin valmiiksi varsinainen tenttisuma. Kirjan metsästys alkoi olla jo pienesti huvittavaa, koska onnistuin värväämään hommaan kavereita ympäri Suomen. Vaan ei löydy ei, ei meidän omista lähialueen kirjastoista, ei Kuopiosta, ei Jykylästä, Turusta eikä Tampereelta. Lopulta yksi ystäväinen unettomuustylsyyspäissään googlasi kirjan minulle kelpohintaan ebaysta. Ehtineekö deadlineen mennessä, en tiedä, mutta montaa roposta en menetä jos ei ehdi ja onpahan nyt ainakin hitto yritetty! (Opinko tästä jatkossa ennakoimaan paremmin? Todennäköisesti en.)

75450139_1506796059467383_1353356637489856512_n

Energiatasot pompsahti jopa niinkin korkealle, että innostuin siivoamaan kotona. Siis niinku muutenkin, kuin nappaamalla robo-imuriin virrat ja istahtamaan sohvalle kaljalle. Postauksen kuvat ovat seurausta samaisesta inspiksestä. Eipä pitkään aikaan ole juuri tullut otettuakaan kuin jotain räpsyjä instastoryyn. Tulipa samalla todettua, että ai että minä kyllä niin tykkään tästä meidän kodista. Vaikka suurimman osan aikaa täällä onkin kasoja siellä täällä, karvaa ja roskaa, tekemättömiä töitä ja näin talvella loputon lämmitysruljanssi. Niin silti. Meidän oma koti, ihan itse suunniteltu ja laitettu.

76605214_1506796139467375_1598442593979465728_n

Ihan supersuorittamiseksi hommelit meni siinä kohtaa, kun aivan extempore löysin itseni ystävämme KELAn sivuilta täyttämästä opintotuki- ja asumistukihakemuksia. Näitähän olen vältellyt kuin ruttoa (pankin kanssa asiointia lainan lyhennysvapaisiin liittyen välttelen kyllä edelleen), koska siis raha-asiat ja virastot ja lomakkeet ja yäähhh. Onnea kyllä verkkoasioinnissa on se, että suurin osa tiedoista on jo kivasti valmiina ja etenkin se, että ei tarvitse kommunikoida yhtään kenenkään kanssa. Toivottavasti homma hoituu loppuun asti yhtä näppärästi eikä edessä ole selvitä sitä ja ilmota tätä -shaibaa.

78075414_1506795982800724_4598024672351617024_n

EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI! Menin tänään vielä sopimaan kaverin kanssa huomiselle lenkkitreffit! Että näin näppärä täti ja sydämellinen kodinhengetär olen ollut! Jo tässä on hienosti ansaittu yhdet tai kahdet keskiviikkoviinit, kun viikonloppuinen pönikkä tuolla keittiön tason nurkassa niin kovin huhuilee.

 

Väsyttäärgghh

Pohdiskelin pitkään, että lähdenkö edes kirjoittamaan tätä postausta. Märisemään väsymyksestä, (muka) kiireestä, totaalisesta mielen ja kehon velttoudesta, aikaansaamattomuudesta ja sanoinko jo, että väsymyksestä. Koska siis todellisuudessahan minulla on esimerkiksi loputtomasti vapaa-aikaa verrattuna moniin muihin ja kovin vähän mitään oikeasti hirvittävästi energiaa vieviä kotihommia tai muita velvollisuuksia. Kahden aikuisen ihmisen taloudessa ei juuri sotkua synny (paitsi elukat, voijumalauta miten paljon elukat voivat sotkea ihan vain olemassa olollaan) ja lisäksi olen onnistunut valkkaamaan sellaisen puoliskon, joka ei ainakaan vielä ole puolella sanalla puuttunut sohvalla valuvaan olemukseeni ja touhottaa tehdä pitkin pihaa ja torppaa yhtä sun toista. Niin että siis mikäs minä olen tässä väsymystä ja kiirettä valittamaan, kun monella muulla asiat ovat vielä huonommin.

Paitsi että minua v ä s y t t ä ä aivan jumalattomasti.

Juuri nyt nautiskelen piiiiitkistä vapaista, sillä työvuorolistaan oli kivasti yhdistetty yökkövapaat sekä muutama lomapäivä (jotka minun tulee siis pitää ennen vuoden loppua ja irtisanoutumista) – lallattelen vapailla siis yhteensä huikeat yhdeksän päivää, joista jäljellä on vielä kolme. Minullahan oli suuret suunnitelmat näille vapaille. Olin ajatellut, että tässäpä on mainiosti aikaa keskittyä opiskeluhommiin ihan täysillä ja silti jää aikaa oleskeluun ja mikä parasta, ihan vaan kotona oloon. Että tässäpä minä näppäränä tyttönä vetäisen yhden esseen kasaan ja lukaisempa tenttiikin ja tekaisen senkin verkossa pois ennen kuin työmaa taas kutsuu.

No kuinkas kävikään?

Viime viikon torstaina loppui siis yövuorot. Minulla oli sillekin päivälle ihan supersuunnitelma. Mies ja koira olivat mökillä, joten minä päätin, että sen ”nukkupäivän” otan rennosti kissojen kanssa. Omaa aikaa ja sellasta. Kävin kaupasta kaksi kassillista jonninjoutavaa herkkua ja mässyä just for me ja keskellä kirkasta (hahaha!) iltapäivää rojahdin kalja kädessä sohvalle silleen aaa että nyt! Siihenpä se sitten jäikin. Olin nukahtanut sohvalle, josta havahduin illalla, raahauduin sänkyyn ja nukkua posotin kepeesti kertaakaan heräämättä viistoista tuntia.

76894786_1499980503482272_3754076517949243392_n

Kuulostaa hyvältä, eikö? Todella rentoutunutta meininkiä ja omaa aikaa tuokin, täysin rikkoutumatonta. Tuostahan onkin hyvä tarttua toimeen, virkeänä ja levänneenä! Kyllä nyt lähtee! No ei lähtenyt. Pitkän pitkistä syvistä ja hyvistä unista huolimatta minä, joka nukun äärimmäisen harvoin päikkäreitä, nukahtelin perjantaina ja vielä lauantainakin hallitsemattomasti pitkin päivää enkä saanut siis aikaiseksi yhtään mitään muuta kuin ehkä orastavia makuuhaavoja. Vasta sunnuntaina alkoi tuntua siltä, että hei ok, oon ehkä hengissä.

Lepo on tärkeää, tiedän, ja sitä jaksan toitottaa kaikille muillekin. Lepo mitä ilmeisemmin oli myös minulle erittäin tarpeen, tämän teki kroppa, sumuinen pää ja auki pysymättömät silmät erittäin selväksi. Mutta tämän tiedostaminen ei kuitenkaan, tietenkään, koska olisihan se nyt ihan liian helppoa, tarkoita sitä, että asian hyväksyisi ja olisi itselleen armollinen. Ehei. Tällainen lorvailu pistää vaan ruoskan viuhumaan kiivaammin. Sinä saakelin laiskapaska vaan makaat siinä etkä saa mitään aikaan ja haiset ja kampaa nyt ees naamas ja ei se sun äijäkään tollasta loputtomiin katso. Itse asetetut deadlinet opiskeluhommien suhteen karjuu kalenterin sivuilta ja koiran karvat sikiävät keskenään nurkissa ja vedän kaksin käsin naamariin sipsiä ja karkkia. Että tätä menoa olen umpiväsyneen lisäksi stressipallo ja hyvää vauhtia tulossa myös läskiksi.

Niin ja tosiaan tuokin vielä – itse asetetut deadlinet. Todellisuudessahan minulla on aikaa rykäistä tuo essee kasaan vielä kolmisen viikkoa ja kahden pienen tentin suorittamiseen on aikaa vielä kuukausi, mutta ilmeisesti tässä nyt pitää olla itselleen ihan superilkeä ja suorittaa ja stressata ihan vaan vaikka suorittamisen ja stressaamisen ilosta. Siis sen sijaan, että suostuisi ymmärtämään ja hyväksymään sen tosi asian, että vuodesta toiseen marraskuut on perseestä ja henkilökohtainen helvetti ja antamaan itselleen edes vähän siimaa.

Ja ei, en hae nyt mitään vinkkejä tässä kuinka selättää kaamosväsymys. Luulen tietäväni jo kaiken. Juuri nyt haluan vain olla kiukkuinen ja väsynyt ja möyriä itsesäälissä ja tehdä juuri niitä vääriä valintoja (kuten valkata kaupasta sen suklaalevyn ja juoda liikaa kahvia, vaikka se kostautuu jälleen unettomalla yöllä) ja kasvattaa juuret sohvaan ja avautua lapsellisesti ja yhteistyökyvyttömästi somessa, koska kyllä tää vittu taas tästä.