Mahdollisuuksia ja uusia alkuja

Vaikka olenkin opiskellut kesän, syksyn, talven, kevään ja toisen kesän eikä opinnot sinällään katso viikonpäivää tai edes kellon aikaa, tuntui elokuun lopettava ja syyskuun aloittava lähiviikonloppu yliopistolla jotenkin kutkuttavalta. Sellaiselta, että hei täällä minäkin, niinkuin muutkin, ikäänkuin aloittamassa jotain uutta. Vaikka en edes ole, vaikka tämä kurssi onkin vain jatkumoa kurssista kurssiin, oli fiilis jotenkin eri.

Se on jännää, miten syksy voikin tuntua kahdella tapaa: toisaalta pienenä hiipivänä ahdistuksena ja ankeutena, toisaalta kuin uutena alkuna ja mahdollisuuksina.

IMG_20180901_143827_396

Syyskuu tosin on vielä syksyn kuukausista se hyvä ja kaunis. Siinä on joka vuosi se sama uutuuden viehätys: villasukat ja kynttilät, ensimmäiset pönttöuuniin laitetut tulet, punaposkiset tomaatit ja kadulle varisseet keltaiset lehdet. Niin kuin keväisin ilahtuu lumen alta paljastuvista sinivuokoista, hiekoitushiekan rahinasta asfaltilla pyöräillessä ja puutarhasuunnitelmista, on syksyssäkin ne omat ihanansa.

Ja voin kai, tavallaan, ajatella olevani uuden edessä myös opiskellessa. Määrätietoisesti olen edennyt sitä uutta ja jännittävää kohti, jota en vielä toissakesänä edes harkinnut – kevään 2019 maisterihakuihin ja tutkinto-opiskelijaksi. Olen matkallani jo siinä pisteessä, että palautin eilen kandidaatintyön luonnoksen. Ja opintopisteitä avoimesta on kertynyt tähän mennessä 113.

IMG_20180901_143802_626

Tämän viikonlopun lähipäivät olivat pakollisiin kieli- ja viestintäopintoihin kuuluvaa englannin kirjoitusviestintää. On muuten yllättävän raskasta kuunnella opetusta englanniksi (ja yrittää vääntää sitä itsekin, kun jännitykseltä unohtaa oman nimensäkin), vaikka ymmärtääkin mitä puhutaan. Kielet ovat aina olleet minulle heikkous ja kvantitatiivisten tutkimusmenetelmien lisäksi kieliopinnot ovat vähiten kiinnostusta ja eniten kauhua herättäviä kursseja. Mutta päättäväisesti aion nämäkin rämpiä läpi jo nyt tässä vaiheessa ja pitää katseen tiukasti palkinnossa: mahdollisuuksissa ja uusissa aluissa.

Ihan tavallisia asioita

Arki kulkee eteenpäin omia polkujaan. Elämä täyttyy vuoroin ihmisistä, vuoroin siitä, että haluan olla vain sohvalla hiljaa, tekemättä mitään ja tapaamatta ketään. Enimmäkseen olen kyllä tehnyt, nauranut, touhunnut, osallistunut. Osallistunut naapurin ulkorakennuksen maalaustalkoisiin, tehnyt koiranhoitokeikkaa, mökkeillyt, juhlinut anopin synttäreitä, kerännyt viinimarjoja, istunut nenä kiinni läppärissä muutenkin kuin tuijottaen Netflixiä, imuroinut koirankarvoja lattioilta joka toinen päivä, vaikka se on täydellisen hyödytöntä. Mutta huomaan, että jokin pieni syksyinen melankolia alkaa hakea paikkaa istahtaakseen olkapäälleni. Viime syksynä sitä ei näkynytkään.

Jonkinlainen sometauko tuli myös kylään huomaamatta. Etenkin tämä blogi on jäänyt jotenkin kaiken jalkoihin, mutta minunlaisen suurkuluttajan ollessa kyseessä myös Instagram ja Facebook ovat pysyneet hämmentävän hiljaa. Toisaalta varmaan ihan hyvä, toisaalta surettaa etenkin kirjoitusinnon karkaaminen johonkin ulottumattomiin.

40361945_317694332297520_774865636965744640_n

Hyvin täällä kuitenkin menee. Tai ainakin ihan tavallisesti. Syksyisiä asioita ja ajatuksia kasautuu nurkkiin, mutta ne eivät ole vain huonoja.

Kuten

villasukat ja villatakit, kaapista sohvalle haettu viltti

mökillä iltaisin sytytetyt kynttilät, mielettömän upea oranssi kuu hipomassa puiden latvoja, yöllinen kaatosade ja ympärillä loppumaton pimeys

se, että ei ole aikaa lähteä itse marjametsään, mutta saa anopilta puhdistettuja mustikoita viisi litraa pakkaseen ja kun voi vihjata isäpuolelle, että pari litraa puolukoita voisin hillota ja tietää, että todennäköisesti ne jonakin päivänä keittiööni ilmestyvät

kaksikymmentä litraa kerättyä punaherukkaa, Jeren mummolasta hakemat karviaiset ja hänen toimestaan myös keittiössä pulputtanut mehumaija

olematon omenasato, mutta iloinen siitäkin, kun viime syksyn viidenkymmenen kilon hilloaminen ja mehustaminen on tuoreessa muistissa edelleen

se, että Jeren hommaamista paprikapensaista toinen osoittautuikin chilipaprikapuskaksi ja lupaus siitä, että hukkaan ne sitten paholaisenhilloon (joka on parasta!)

opintojen eteneminen siihen pisteeseen, että kandia on naputeltu jo se vaaditut kakskytviis sivua, vaikka olen vasta luonnoksessa menossa ja lopullinen deadline on lokakuun puolessa välissä. Tekstin laadusta en  toki osaa sanoa, mutta hinkkaaminen saa tältä erää riittää ja jätän työn opponoijien käsiin tänä viikonloppuna, palataan asiaan sitten saadun palautteen voimin.

viikonloppuna edessä myös reissu Jyväskylään repimään hiuksiaan päästään englannin kirjoitusviestinnän parissa (tätä luvassa myös vielä syyskuussa parina viikonloppuna)

Arki kulkee eteenpäin omia polkujaan. Hyviä, tavallisia polkujaan, ihan tavallisten asioiden parissa. Minä yritän imeä virtaa ja iloa niistä, olla nuupahtamatta.

Vaihtoehtoinen todellisuus

Inspiroiduin edellisestä postauksesta ja teidän lukijoiden kommenteista leikittelemään vaihtoehtoisilla oman elämänkuluilla. Miltä oma elämä näyttäisi, jos olisikin tehnyt kaiken aivan toisin tai minulle olisi jaettu aivan eri kortit? Mielikuvissa kaikki näyttäytyy tietenkin aina hohdokkaampana, kuin mitä todellisuus ehkä olisi…

38775100_1101777009991314_3183249418413408256_n

Mutta mitä jos…

olisin pyöräyttänyt muksun, tai muutaman, vuosia sitten, niin olisin nyt yksi niistä, jotka tihrustavat Facebookissa lapsensa koulutaipaleen alkua, olisin herttainen ja ymmärtäväinen muumimamma, kotimme olisi aina lasten kavereille avoin ja tuoksuisi pikkuleiville, lapsemme olisivat hyväkäytöksisiä ja kilttejä, meillä ei koskaan riideltäisi eikä sairastettaisi korvatulehdusta.

olisinkin sinkku ja asuisin ison kaupungin keskustassa, elämäni olisi täynnä jännittäviä treffejä ja ystäväpiirini olisi laaja ja mielenkiintoinen, osaisin käyttää huulipunaa ja olisin rohkea ja itsevarma.

opiskelisin yliopistossa ja suurin osa ajasta menisi halvan punaviinin litkimiseen ja huokailuun, miten yliopistossa opiskelu on rankkaa, mutta rankkuus johtuisi todellisuudessa vain siitä, että aika menisi niin paljon opiskelijakavereiden kanssa hengailuun (ja sen halvan punaviinin litkimiseen).

olisinkin saanut lähteä teininä opiskelemaan medialukioon, jatkanut siitä kirjoittamisen opiskelua ja olisin nyt kuuluisa luomisen tuskaa kipuileva boheemi kirjailija tai kolumnisti, joka polttaisi ketjussa tupakkaa, ajattelisi viisaita ja latkisi sitä halpaa punaviiniä.

olisin päätynyt asumaan Oikeasti Korpeen, jossa minulla olisi lampaita, kanoja, koiria, kissoja, ankkoja, perunapelto ja kasvimaa, marjametsät ja villiyrtit ja eläisin aivan omavaraisina marttoina hilloten, mehustaen, säilöen, kuivaten ja kehräten lankaa.

en olisi ottanut koskaan yhtään lemmikkiä, ja kotini, vaatteeni sekä petini olisivat karvattomia.

jos olisin hemmetin rikas syntyjäni tai voittanut lotossa, en tekisi päivääkään töitä, vaan matkustelisin ympäri maailmaa ja pohtisin haluanko syödä seuraavan aamiaiseni Lissabonissa vai Venetsiassa.

Miltä sinun vaihtoehtoinen todellisuutesi näyttäisi? 😀 Kerro kommenteissa tai nappaa tästä postausideaa, näitä on mielestäni hauskaa lukea!

 

 

Jos aikaa voisi siirtää taaksepäin

Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti huomenna pakata matkalaukullinen roinaa ja ”muuttaa” Jyväskylään veljen nurkkiin koko elokuuksi. Siellä olisin viikonloput posmottanut englannin puheviestinnän kurssilla ja arkipäivät kirjoittanut kandia. Englannin puheviestinnän kurssi valitettavasti peruuntui liian vähäisen osallistujamäärän myötä ja siirtyi marraskuulle.

Kerkesin jo ihastua ajatukseen. Siihen, että

kulkisin viikottain yliopistolle, sitä ihanaa reittiä, jonka varrella on vanhoja puutaloja ja villiintyneitä puutarhoja, ja kenkäni kopisisivat yliopiston käytävillä

päivisin naputtelisin kandityötä kerrostaloasunnossa, hiukset nutturalla ja nutturassa sojottaisi kynä (näin ei ikinä oikeasti tapahdu muuten kuin mielikuvissa), keittäisin tolkuttomasti kahvia ja unohtuisin keskustelemaan veljen kanssa siitä mikä nuorisoa oikein vaivaa

kävisin kahviloissa ja siinä lähellä olevassa Vakkarissa viinillä, ehkä kirjan kanssa tai läppärin, heittäisin jotain nokkelaa läppää jonkun tuntemattoman kanssa ohimennen, tilaisin toisenkin viinin vaikka ei pitäisi

leikkisin olevani parikymppinen opiskelija, huoleton tyttö, jonka elämä olisi vain tenttejä ja deadlinejä, viimeisillä kolikoilla ostettuja viinejä ja pummattuja röökejä.

38693342_436951473468352_5013374316549505024_n

Minä oikeasti rakastan elämääni, kaikkea sitä mitä minulla on ja kuinka olen tähän päätynyt. Minä rakastan pikkuista kotikaupunkiani, sitä kuinka edullista täällä on olla ja elää ja kuinka luonto on jatkuvasti läsnä. Minä en voisi kuvitellakaan asuvani kerrostalossa enää ikinä eikä (isot) kaupungit ole koskaan kiehtoneet mieltäni.

Mutta, en tiedä johtuuko tämä lähestyvästä syntymäpäivästä vai mistä, sitä joskus pysähtyy pohtimaan, että no voihan hiton hitto. Olisipa ollut silloin nuorena, kymmenen vuotta sitten, rohkea (ja ylipäänsä kiinnostunut opiskelusta, krhm) ja lähtenyt. Kokenut ne yliopiston käytävät, opiskelijaelämän, pienet kahvilat ja boheemit baarit. Elänyt kimppakämpässä, kiistellyt kämppiksen kanssa vessansiivousvuoroista ja miettinyt mistä saisi jääkaappiin jotain valon kaveriksi.

Ensi keväänä aion hakea yliopistoon. Jos pääsen, niin aion imeä itseeni kaiken sen fiiliksen minkä vain irti saan. Mutta näissä raameissa, joissa elämäni on – työn ja kodin ja eläinten ja miehen asettamissa rajoissa. Elämämme on liian hyvä ja valmis räjäytettäväksi opiskelun takia uusiksi esimerkiksi vaihtamalla asuinpaikkakuntaa. Olen myös, loppujen lopuksi, aivan liian vanha mukavuudenhaluinen sellaiseen.

Mutta hupsutella saa, vähän hölmönä haaveilla, että voi kun aikaa voisi siirtää taaksepäin. Onko teillä muilla jotain, jonka toivoisitte tehneenne toisin? Vaikka olisittekin tyytyväisiä elämäänne juuri sellaisena kuin se on. 🙂

Päivääkään en vaihtaisi

Olen tipahtanut maailmaan, jossa viikonpäivillä, kellolla, yöllä ja päivällä ei oikeastaan ole merkitystä. Äsken oli keskiviikko ja tänään havahduin, että eletään sunnuntaissa. Pimenevät yöt aktivoivat yökukkumiseni ja valvominen venyy yö yöltä aamummaksi. Herääminen hiipii, tai hiipisi, päivän puolelle jos en pitäisi sitkeästi kiinni edes herätyskellosta.

20180802_152623

Arki on täynnä kaikkea ja ei mitään. Nautin, kun viikonpäivä tai kellonaika ei määrittele tekemisiä. Voin juoda liikaa viiniä milloin tahansa, pelata lautapelejä aamuöille, mennä uimaan keskellä päivää, olla pesemättä hiuksia joka päivä, kulkua ilman rintsikoita, uppoutua sukupolviteoriaan juuri silloin kuin haluan ja niin pitkäksi aikaa kuin haluan minkään häiritsemättä.

Samalla ärsyynnyn, kun en osaa vastata milloin mitäkin tapahtui, kuinka monena päivänä on nyt ukkostanut putkeen. Onko nyt tänään vai eilinen vai ollaanko jo huomisessa. Kun päivät vaan tulevat ja menevät ja samalla ote hieman heltiää vähän kaikesta arkisesta, kun millään ei oikeastaan ole mitään väliä. Kun pölypallot näykkivät nilkkoja, ateriaksi riittää voileivät kun ei vaan viitsi kokata ja puhtaan pyykin korista löytyy villapaitoja ja pitkiä kalsareita ties minkä ajan takaa.

Samaan aikaan tarvitsisin elämääni raamit ja samaan aikaan ahdistun siitä tosi asiasta, että opintovapaani kestää enää kolme kuukautta ja sen jälkeen elämäni on pelkkää raamia.

20180803_154421

Päätän, että nyt täytyy nauttia oman elämänsä herruudesta. Kun saa opiskella ja olla kotona, juoda sitä viiniä ja hakea ullakolta kauan unohduksissa olleen Alfapetin. Hyväksyä se, että joskus päivät ovat niitä tahmeita ja mitäänsanomattomia, täydellisen aikaansaamattomia. Niitä lukuisia päiviä, kun kandin naputtelun sijaan tuntuu ylivoimaisen tärkeältä pestä ikkunoita, suunnitella huonekalujen järjestyksen vaihtoa, viettää loputtomasti aikaa ystävien ja perheen kanssa ja tuijottaa Frendejä viisi tuntia putkeen. Ja näitä päiviä, kun huomaa naputelleensa kandia yhtäjaksoisesti viisi tuntia unohtaen syödä ja kahvikin jäähtyy mukiin.

Ja ymmärtää, että ne kaikki päivät ovat aivan tavattoman onnellisia ja että tällaista vapautta en koe ehkä enää seuraavaan neljäänkymmeneen vuoteen.

Lainalapsi yökylässä

”Mitä tarvitsee pakata mukaan?”

”Jotain tekemistä varalta mukaan (kirjoja meillä on), sellaset yövaatteet et tarkenee teltassa ja uikkarit.”

”Makuupussi?”

”Niitä meillä on.”

”Mut Ainolla on oma, sellanen prinsessamakuupussi.”

No tietysti se mukaan sitten! Ja niin lainalapsi, rakas kummalapsi, saapui yökylään mukanaan prinsessamakuupussi, reppu ja repussa ainakin tusseja, värityskuvia ja siirtotatuointeja, joista ensimmäinen piti saada koristamaan käsivartta alle tunti saapumisesta.

Picture_20180710_002020414

Pelataan loputtomasti Jatsia ja kun se ei enää riitä haetaan naapurista lainaan Afrikan tähti ja Fortuna. Väritetään pöllöjä ja kerätään kesäkukkakimppu olohuoneen pöydälle. Iltapäivä, päivä hujahtaa ohi varkain. Lupaan: tänään saat valvoa myöhempään jos haluat ja jaksat. Saan virnistyksen vastaukseksi.

Teltta pystytetään pihamaalle, mennään yöksi retkelle. Sovitaan, että tänään ei myöskään pestä hampaita, ja napostellaan karkkia vielä kun luen ensimmäisen iltasadun.

Picture_20180710_001943880

Hän kääntyy vatsalleen prinsessamakuupussissaan ja pyytää rapsuttamaan selkää. Rapsutan ja hipsutan, kuljetan sormenpäitä pitkin kapeaa selkää. Hämähäkiksi kutsuu kättäni ja kysyy, että eikös hämähäkillä ole kahdeksan jalkaa? ”Tällä on viisi!”, vastaan ja juoksutan sormet alaselästä selkärankaa pitkin kutittamaan niskaan. Kikatus karkaa teltasta kesäiseen iltaan.

”Minua ei väsytä yhtään!”, hän sanoo. Laita pää tyynyyn ja silmät kiinni, niin luen vielä toisen sadun. ”Joo”, sovitaan, mutta parin sivun jälkeen kuitenkin haluaa katsoa kuvia samalla. Kirja loppuu, eikä vieläkään väsytä yhtään kellon hiipiessä yhteentoista. Yritä, sanon. Hetkeä myöhemmin prinsessamakuupussissa, kettukuvioisen viltin alla, tuhisee uni.

Picture_20180710_002039256

Minua ei väsytä yhtään. Kuuntelen tuhinaa vieressäni ja mietin, että miten maailman ihanin kakara voikaan olla. Mietin myös, että tämä sama kakara herää todennäköisesti viimeistään aamukahdeksalta täynnä tarmoa ja iloa ja mitä nyt tehtäis -pursuamista.

Sääennuste lupasi huomiselle aurinkoa ja minä rantapäivää. Niin ja Jatsia, sitä on luvattu myös. Lapsi tuhisee unta vieressä ja mietin, että sinulle minä haluaisin, toivoisin voivani, luvata mitä ikinä keksitkään pyytää.

 

Tuuli heittää ponihännästä karanneita hiuksia silmille

Aamuisin herään yhdeksältä. Tai no kahdeksalta, puoli yhdeksältä, varttia vaille yhdeksältä ja lopulta yhdeksältä. Minua ei väsytä, koska nukun edelleen öisin syvään, pimeään pudonneena (mikäli kesäöitä voi kuvailla pimeäksi).

35360485_1074105396069787_932833073823744000_n

Päivisin kirjoitan harjoitteluraporttia. Palaan työharjoittelun tunnelmiin, oppimiskokemuksiin, niihin syviin epätoivon hetkiin ja niistä ylipääsemisiin. Muistan sitä kiireellisesti sijoitettua nuorta ja sitä toista, joka pitäisi. Luen ammatti-identiteetistä, sosiaalityöntekijän ja asiakkaan suhteista, vuorovaikutuksesta ja reflektoinnista. Mietin millainen minä haluan isona olla. Ja millainen en.

Vastapainoksi raahaan yksi, kaksi, kolme räsymattoa laiturille. Upotan ne viileään veteen, käsivarret huutavat kiskoessani sitä kaikista pisintä ja vedestä painavinta mattoa takaisin laiturille. Hankaan juuriharjalla ensin toiselta puolen, sitten toisenkin. Mäntysuopa tuoksuu kesältä. Pyyhkäisen hikeä hiusrajasta ja mietin hyppäisinkö itsekin viileään veteen. En hyppää. Tuuli heittää ponihännästä karanneita hiuksia silmille.

35284254_1074105389403121_7524450577065967616_n

Iltaisin mietin lämmitänkö saunan. Joka ilta lämmitän.

Myöhäisiltaisin makasin sängyssä prinsessaverkon  hyttyssuojan alla, johon on kiinnitetty hempeän vaaleanpunaisia tekokukkia. Anoppi oli ostanut sen viidelläkymmenellä sentillä kirpputorilta. Jostain syystä mieleen palasi lapsuusmuistoja mummolasta. Mummolassa tein pesän tyynyistä ja peitoista leivinuunin päälle, otin sinne herkkuja mukaan ja Aku Ankkoja. Ne mummolan Aku Ankat olivat jotenkin erityisen hyviä, vaikka Aku Ankka tuli tuolloin meille kotiinkin. Niistä saattoi puuttua kansilehtiä ja ne olivat vanhoja. Ne tuoksuivatkin mummolalta. Makasin hyttyssuojan alla ja söin karkkia. Valikoin ensin hedelmän, sitten salmiakin. Amerikan pastilleja säästin viimeiseksi, koska ne ovat parhaita. Mietin, että olisin lapsena nauttinut tällaisesta aivan suunnattomasti. Nautin nytkin. Aku Ankan tilalla on Jari Tervoa.

DSC_0064

Mökilläkin minulla on rutiinit. Ne tuntuvat hyvältä, oikeilta. Rikilläkin on. Joka ilta viiden-kuuden aikaan, viimeistään seitsämältä, nenä kääntyy kohti keittiön kaappia ja kaapin päällä olevaa raksupussia. Koiran vartalo tekee ässän muotoista liikettä ja häntä heilauttaa yöpöydän virkaa toimittavalta jakkaralta tavarat lattialle.