Lainalapsi yökylässä

”Mitä tarvitsee pakata mukaan?”

”Jotain tekemistä varalta mukaan (kirjoja meillä on), sellaset yövaatteet et tarkenee teltassa ja uikkarit.”

”Makuupussi?”

”Niitä meillä on.”

”Mut Ainolla on oma, sellanen prinsessamakuupussi.”

No tietysti se mukaan sitten! Ja niin lainalapsi, rakas kummalapsi, saapui yökylään mukanaan prinsessamakuupussi, reppu ja repussa ainakin tusseja, värityskuvia ja siirtotatuointeja, joista ensimmäinen piti saada koristamaan käsivartta alle tunti saapumisesta.

Picture_20180710_002020414

Pelataan loputtomasti Jatsia ja kun se ei enää riitä haetaan naapurista lainaan Afrikan tähti ja Fortuna. Väritetään pöllöjä ja kerätään kesäkukkakimppu olohuoneen pöydälle. Iltapäivä, päivä hujahtaa ohi varkain. Lupaan: tänään saat valvoa myöhempään jos haluat ja jaksat. Saan virnistyksen vastaukseksi.

Teltta pystytetään pihamaalle, mennään yöksi retkelle. Sovitaan, että tänään ei myöskään pestä hampaita, ja napostellaan karkkia vielä kun luen ensimmäisen iltasadun.

Picture_20180710_001943880

Hän kääntyy vatsalleen prinsessamakuupussissaan ja pyytää rapsuttamaan selkää. Rapsutan ja hipsutan, kuljetan sormenpäitä pitkin kapeaa selkää. Hämähäkiksi kutsuu kättäni ja kysyy, että eikös hämähäkillä ole kahdeksan jalkaa? ”Tällä on viisi!”, vastaan ja juoksutan sormet alaselästä selkärankaa pitkin kutittamaan niskaan. Kikatus karkaa teltasta kesäiseen iltaan.

”Minua ei väsytä yhtään!”, hän sanoo. Laita pää tyynyyn ja silmät kiinni, niin luen vielä toisen sadun. ”Joo”, sovitaan, mutta parin sivun jälkeen kuitenkin haluaa katsoa kuvia samalla. Kirja loppuu, eikä vieläkään väsytä yhtään kellon hiipiessä yhteentoista. Yritä, sanon. Hetkeä myöhemmin prinsessamakuupussissa, kettukuvioisen viltin alla, tuhisee uni.

Picture_20180710_002039256

Minua ei väsytä yhtään. Kuuntelen tuhinaa vieressäni ja mietin, että miten maailman ihanin kakara voikaan olla. Mietin myös, että tämä sama kakara herää todennäköisesti viimeistään aamukahdeksalta täynnä tarmoa ja iloa ja mitä nyt tehtäis -pursuamista.

Sääennuste lupasi huomiselle aurinkoa ja minä rantapäivää. Niin ja Jatsia, sitä on luvattu myös. Lapsi tuhisee unta vieressä ja mietin, että sinulle minä haluaisin, toivoisin voivani, luvata mitä ikinä keksitkään pyytää.

 

Tuuli heittää ponihännästä karanneita hiuksia silmille

Aamuisin herään yhdeksältä. Tai no kahdeksalta, puoli yhdeksältä, varttia vaille yhdeksältä ja lopulta yhdeksältä. Minua ei väsytä, koska nukun edelleen öisin syvään, pimeään pudonneena (mikäli kesäöitä voi kuvailla pimeäksi).

35360485_1074105396069787_932833073823744000_n

Päivisin kirjoitan harjoitteluraporttia. Palaan työharjoittelun tunnelmiin, oppimiskokemuksiin, niihin syviin epätoivon hetkiin ja niistä ylipääsemisiin. Muistan sitä kiireellisesti sijoitettua nuorta ja sitä toista, joka pitäisi. Luen ammatti-identiteetistä, sosiaalityöntekijän ja asiakkaan suhteista, vuorovaikutuksesta ja reflektoinnista. Mietin millainen minä haluan isona olla. Ja millainen en.

Vastapainoksi raahaan yksi, kaksi, kolme räsymattoa laiturille. Upotan ne viileään veteen, käsivarret huutavat kiskoessani sitä kaikista pisintä ja vedestä painavinta mattoa takaisin laiturille. Hankaan juuriharjalla ensin toiselta puolen, sitten toisenkin. Mäntysuopa tuoksuu kesältä. Pyyhkäisen hikeä hiusrajasta ja mietin hyppäisinkö itsekin viileään veteen. En hyppää. Tuuli heittää ponihännästä karanneita hiuksia silmille.

35284254_1074105389403121_7524450577065967616_n

Iltaisin mietin lämmitänkö saunan. Joka ilta lämmitän.

Myöhäisiltaisin makasin sängyssä prinsessaverkon  hyttyssuojan alla, johon on kiinnitetty hempeän vaaleanpunaisia tekokukkia. Anoppi oli ostanut sen viidelläkymmenellä sentillä kirpputorilta. Jostain syystä mieleen palasi lapsuusmuistoja mummolasta. Mummolassa tein pesän tyynyistä ja peitoista leivinuunin päälle, otin sinne herkkuja mukaan ja Aku Ankkoja. Ne mummolan Aku Ankat olivat jotenkin erityisen hyviä, vaikka Aku Ankka tuli tuolloin meille kotiinkin. Niistä saattoi puuttua kansilehtiä ja ne olivat vanhoja. Ne tuoksuivatkin mummolalta. Makasin hyttyssuojan alla ja söin karkkia. Valikoin ensin hedelmän, sitten salmiakin. Amerikan pastilleja säästin viimeiseksi, koska ne ovat parhaita. Mietin, että olisin lapsena nauttinut tällaisesta aivan suunnattomasti. Nautin nytkin. Aku Ankan tilalla on Jari Tervoa.

DSC_0064

Mökilläkin minulla on rutiinit. Ne tuntuvat hyvältä, oikeilta. Rikilläkin on. Joka ilta viiden-kuuden aikaan, viimeistään seitsämältä, nenä kääntyy kohti keittiön kaappia ja kaapin päällä olevaa raksupussia. Koiran vartalo tekee ässän muotoista liikettä ja häntä heilauttaa yöpöydän virkaa toimittavalta jakkaralta tavarat lattialle.

Että kirjoittamiseen asti viitsisi

Ensin minä hukkasin tunnit. Sitten lipesi päivät, kiiruhti viikot. En todellakaan tiedä minne huhtikuu livahti ja mikä on tämä toukokuun kolmas, joka kalenterin nurkassa ja läppärin alareunassa tönöttää, piirtyy muistiinpanoihin kahtena kaarena? Ei sanonut ees käsipäivää, tämä toukokuu, kun kiiruhti sisään, asettautui taloksi.

Sanoja, lauseita, ajatuksia ja asioita kulkee sormieni läpi, korvien välistä, kirjoittaen, puhuen ja kuunnellen. Tunnit, päivät ja viikot täyttyvät, informaatioähky on normi.

Yhtään mitään ei sitten täällä jaksa. Tai tänne ei enää riitä, ei sanoja eikä ajatuksia. Kaikki kepeä ja arkinen jää puolitiehen roikkumaan, hoippuu kantamattomiin, ei kasva tarpeeksi isoksi, että kirjoittamiseen asti viitsisi.

IMG_20180429_173940_360

Niin kuin että

on jo toukokuu eikä pöydän kulmalle tullut ostettua ainoatakaan narsissia

ja että aina kirjoittaessani narsissi minun on pakko tarkistaa etten tullut kirjoittaneeksi narsisteista.

Tulee jotenkin olemassa oloaan anteeksipyytelevä fiilis kun kaivaa lounastauolla esiin valmisruokapakkauksen

kun en nyt hitto tällä kertaa jaksanut kokata ja

vaikka tietääkin ettei ketään hei kiinnosta.

Kellarissa talvehtineista pelargonioista yksi innostui kukkimaan

ja orkidea puskee villinä uutta kukkavartta

vaikka filosofiani sisäkukkien hoidosta onkin hupsista saatana milloinkahan kastelin viimeksi?

Eilen kaadettiin iso kuusi tontin laidalta ja huokaistiin taivas! ja odotetaan lisää aurinkoa varjoisaan pihaamme

siltikin, vaikka viikon aikana lumi suli humisten meiltäkin (vaikka vielä sitä riittää)

ja paljasti raparperipenkin ja loputtomasti koiranpaskaa.

IMG_20180429_172746_438

On siis toukokuu ja kaikki herää ja kasvaa ja elää ja kurkottelee korkeuksiin. Minä kurkottelen lähinnä tyynyä ja herään yhtä väsyneenä kuin nukahdan. Huhtikuu vei mehut, jospa toukokuu palauttaisi.

 

Epävarmuuden sietämättömyydestä

Olen ihminen, jolla on aina langat käsissään. Tai jos ei ole, niin otan ne käsiini. Minulla on tarve hahmottaa kokonaisuus, hallita se ja ymmärtää sekä tietää koko ajan mitä tapahtuu, milloin tapahtuu ja miksi tapahtuu. Millä tahansa elämän alueella.

Luonteelleni on ominaista organisoida, järjestää, aikatauluttaa ja varmistaa, että kaikki tulee tehtyä. Oli prosessi mikä tahansa niin varmistan sen käynnistymisen ja myös loppuun saattamisen. Minulle on myös erittäin tärkeää tietää oma paikkani, oma vastuuni. Haluan olla luotettava osa kokonaisuutta niin, ettei kenenkään muun koskaan, ikinä, tarvitse murehtia siitä, että tuleeko tonttini hoidetuksi huolellisesti ja ajallaan. Oli kyse sitten ryhmätyöstä, töissä asukkaan asioiden hoitamisesta tai pastasalaatin valmistamisesta nyyttäreihin.

(Lienee tarpeetonta sanoa, että olen varsin ratkaisukeskeinen suorittaja.)

IMG_20180414_170012_237

Nyt olen ollut (vajaat) kaksi viikkoa harkassa lastensuojelussa ja siinä sivussa huomaan luiskahtaneeni täydellisesti mukavuusalueeni ulkopuolelle. En tiedä mitään, en osaa mitään, en hallitse. Löysin sietokykyni rajat. Epävarmuuden sietokykyni on aivan olematon.

Siis epävarmuuden omasta itsestäni ja omasta roolistani. On täysin sietämätöntä joutua siihen rooliin, että en osaa, tai tässä työympäristössä ehkä pystykkään, ohjautumaan itse ja tarttumaan työhön. Että joudun istua napottamaan ja odottamaan ohjausta, sitä että joku osoittaa minulle työtehtävän. Sitä, että tehtävän tehtyäni odotan taas uutta ohjausta. Minulle tulee hirvittävän flegmaattinen, avuton ja hyödytön olo. Enkä minä ole flegmaattinen, avuton tai hyödytön.

Täällä ajatusten syvyyksissä rypiessä on kerennyt pälkähtää päähän jo sekin, että yritänkö minä nyt haukata vähän liian suuren palan. Että kuvittelenko itsestäni liikoja, onko minusta oikeasti tähän? En silti ole luovuttamassa (sinnikkyys ja määrätietoisuus elävät minussa myös vahvana), mutta ajatuskehrä on tällä hetkellä varsin mollivoittoinen.

IMG_20180414_194924_745

Eilen kanditapaamisessa opiskelijatoveri sanoi, että kun hänellä(kään) ei ole mitään aiempaa kosketuspintaa sosiaalialaan, niin on törmännyt omiin alemmuudentunteisiin kun tuntuu, että kaikki muut on ihan täydellisen kartalla ja työkokemustakin sosiaalityössä tyyliin seitkyt vuotta. Tunnistan ja tiedän tunteen todellakin. Nyt harkan myötä tämä on jotenkin vielä enemmän vahvistunut ja konkretisoitunut – niin siellä työyhteisössä kuin muiden opiskelijakavereiden oppimispäiväkirjoja lukiessa. Sitä tuntee olonsa jotenkin aivan aasiksi ja jollain tapaa ulkopuoliseksikin.

Tiedostan toki myös sen, että ei parissa viikossa täysin uudessa ympäristössä voi itseltä odottaa, että uisi kuin kala vedessä. Tiedostan, että ei sitä muutkaan minulta, kai, odota. Asian tiedostaminen on kuitenkin eri asia kuin sen sietäminen.

Olen siis täällä fisuna kuivalla maalla. Haukon happea, räpiköin edes jonkinlaista langanpätkää sormien väliin ja mietin, että mitähän helvettiä. Uskon kuitenkin siihen, että tämä itsevarmuuden ja -luottamuksen notkahdus on ohi menevää. Mutta tällä hetkellä minunlaiselle, siis yleensä varsin vahvalle ja oma-aloitteiselle, tyypille tilanne on melko typerryttävä.

 

Mie oon Pohjois-Karjalan tyttölöitä

Olen asunut täällä koko ikäni. Puhetyyli, murresanat ja elämän asenne on jo äidin maidosta imettyä ja juureni ovat vahvasti täällä. Olen pienen kaupungin tyttö, enkä koskaan ole suuremmasta oikeastaan haaveillutkaan.

En ole ihan varma mitä kieltä puhun. Suustani tulee varmaan ripaus savoa, vaikka en sieltä ole vaikutteita konkreettisesti saanutkaan, ja ripaus tätä meidän omaa. Ehkä ne ovat niin lähekkäin toisiaan, että sekoittuvat iloisesti. Puhtaasti en kai puhu mitään, ja myös jonkin sortin yleiskielisyys on hiipinyt peliin mukaan iän karttuessa, enkä niin antaumuksella viännä ja kiännä kuin ehkä vielä juurevammat.

Olen aina, enemmän tai vähemmän, häpeillyt murrettani. Ulkopaikkakunnalla käydessäni tai vieraiden kanssa puhuessani huomaan silottelevani, varovani, hiovani pahimpia kulmia ja oikovani suurimpia viännöksiä – huomaan tekeväni tätä jopa instastoreissa! Kai sitä kuvittelee, että olisi jotenkin fiinimpi tai uskottavampi niin.

IMG_20180328_142112_842

Mutta tokihan se murre, minuus, aina läpi tulee. Tuplakonsonantit elävät ja voivat hyvin eikä vokaalitkaan aina ihan ojennuksessa pysy. Kohta pittää männä syömmään ku on näläkä. Innostuksissani suitset löystyy vieraassakin seurassa.

Eräänä lähipäivänä selitin opiskelukaverille Siun Sotesta.

”Mikä oli?”

”Siun Sote.”

”Nii mut mikä siun?”

”No SINUN tällä meijjän murtteella!”

Olen miettinyt, että miksi ihmeessä piilottelen? Mitä järkeä siinä on? Murteethan ovat aivan ihania, kielen ja vuorovaikutuksen rikkaus, ja ainakin itse kuuntelen innoissani ja hurmaantuneena itselle vieraita.

Olenkin päättänyt olla rohkea. Oma itseni. Pikkuhiljaa annan kieleni pyörähdellä niin kuin sen on luontevasti tarkoitettu, mutta aivan vapautuneesti en vielä kuitenkaan puhua pulputa. Mutta ehkä jonain päivänä olen avoimesti just se maalaisserkku, joka sisimmältäni olen! 😀

Mistäs työ ootta tänne tullunna? 🙂

Inspiroiduin Sailan Tampereelta moro -postauksesta 🙂

PS. Joskus vuosia sitten bongasin erään lahtelaisen suusta sanan vatipää. Se oli mielestäni niin hykerryttävän hauska, että jäi elämään omaankin sanavarastoon. Mutta meidän vastine köttelö on kyllä vähintäänkin yhtä kuvaava!

Always look on the bright side of life

…di dam di dam di dam di dam, hän vihelteli menemään.

Olen jostain syystä ollut kuin rautakanki persiössä ja hiekkaa sanonko missä jo päivätolkulla. Jostain syystä minua on vaivannut jokin ärtyneisyys, jokin alavireisyys, jolle en ole löytänyt mitään syytä ja mitä en osaa kohdistaa mihinkään erityiseen. Joka tapauksessa fiilis on ollut sellainen kuin joku vetäs kynsillä liitutaulua non-stoppina.

Niinpä päätin, että tänään ei narista. Tänään löydetään iloisia ja ihania mukavuusasioita tästä ihan tavallisesta arjesta. Ja tänään ei myöskään lisätä sen mukavuusasian perään sitä hemmetin muttaa. Et nyt niinku loppu se,”…mutta jaadijaavittumitäpaskaa” -itsensä masentaminen ja ilon alentaminen.

29665872_1028251500655177_1766720632_n

JOTEN!

Tänään paistaa aurinko ja on lämmin! Mittari keikkuu nollan tienoilla, tai ehkä jopa plussan puolella jos oikein siristelee ja positiivisuusmielikuvittelee.

Tästä syystä Keinonen, Siiri, Martta ja kumppanit saivat kaahottaa tarhassaan sydämensä kyllyydestä ilman, että komentelin kevätpäisiä ja iloisen pörhöisiä kotkoja takaisin mökkiin.

Myös luonnon linnut ovat tänään jotenkin erityisen äänekkäitä (tai niin ainakin minusta tuntuu!) ja pyörää hangesta kaivaessani korviini kantautui jos vaikka millaista tviit tviittiä ja sirputusta. Myös tikka tarmokkaasti rätätätätätättäätti johonkin puunrunkoon jossain ihan lähellä.

Kaivoin pyörän hangesta!

Tänään aamulla minulla oli valmiiksi kannetut puut pönttikseen ja miehellä vastaavasti eväsrasiallinen rakkautta, sillä perheemme ikuisuusneuvottelut etenivät illalla jälleen ansiokkaasti.

Ryhmätyö, joka oli viedä minulta viimeisenkin pisaran kärsivällisyyttä, hermoja ja uskoa ihmiskuntaan, etenee kuin eteneekin sumplikkaasti ja aikataulussa.

Kandiryhmän ennakkotehtävät, jotka siis tehtävä ennen ensimmäistä tapaamistamme huhtikuussa, on julkaistu ja pienen jännityksen (siis osapuilleen hyperventiloinnin ja olohuoneen ympäri juoksun) siivittämänä odotan tämänkin kurssin todellista käyntiin pyörähtämistä ja etenemistä.

No siis neilikat hei.

Me karataan huomenna pääsiäiseksi mökille ja pelkästään se ajatus tekee maailmasta ja elämästä ihan PARASTA!

29746123_1028252413988419_540144776_n

Myös ihana smagardi kirjoitti tänään ilahduttavista asioista. Laitetaan hymyä kiertoon ja kerro sinäkin omasi! ❤

Pssst! Laitoin tämän postauksen alussa taustalle soimaan tuon otsikossa komeilevan biisin. Juutuubi jäi itsekseen pyörimään taustalle ja juuri nyt siellä soi

I’m walking on sunshine (Wow!)
I’m walking on sunshine (Wow!)
I’m walking on sunshine (Wow!)

Kolme kertakaikkisen kökköä

Kirjoittelin viimeksi kolme hyvää asiaa päivästäni, tästä vuodesta, elämästäni, minusta ja blogistani. Menin kehaisemaan, että blogini on aito – joten sen velvoittamana (ja ettei nyt ihan löperöksi linnunlauluksi ja yksisarvisiksi elämä menisi!) otetaanpa nyt samoista aihepiireistä käsittelyyn kolme siis aivan kertakaikkisen kökköä asiaa.

KOLME KÖKKÖÄ ASIAA PÄIVÄSSÄNI

Huijaan vähän ja kerron eilisestä päivästäni, sillä se oli erinomaisen känkkis.

Lumivitunsade. En edes tiedä kuinka monta vuorokautta putkeen lunta tuprutti taivaan täydeltä, mutta monta. Meidän piha on taas kuin paraskin winter wonderland ja minä haluan kevään saatana.

Instastories. Hautaudun lumen lisäksi opiskelukiireisiin eikä opiskelun vuoksi ole aikaa saati varaa matkustaa tänä vuonna etelän hetelmäksi, nii sit vielä instan uudet filtterit hieroo kakkaa naamaa aurinkolaseillaan ja palmunlehvillään.

Kurssien infovideot. Aivan kurssin alussa on yksi infoluento sekä läjäpäin kirjallisia ohjeistuksia, joihin voi palata milloin tahansa halutessaan. On myös ilmoitettu, että myöhemmin on tulossa myös toinen infoluento, johon voi osallistua reaaliajassa tai katsoa tallenteen myöhemmin. Tämä on kuitenkin pakollista totta kai. Katsot ja toteat, että uudella luennolla käsiteltiin vähintään puolet ajasta samoja asioita kuin ensimmäisellä luennolla ja niissä kirjallisissa ohjeissa. EI MULLA OO AIKAA TÄMMÖSEEN PASKAAN!

IMG_20180314_140034_116

KOLME KÖKKÖÄ ASIAA TÄSSÄ VUODESSA

Raha. Vaikka aikuiskoulutustuki ei ole pienenpieni eikä meidän menomme ole suurensuuret, niin vois tässä nyt hitto leveemminki elellä. Varsinkin talviaikaan isot sähkölaskut ja ensi kuussa maksuun tuleva kotivakuutus horjuttavat taloutta. Vituttaa kun joutuu kieltäytymään kivoista asioista ku ei mulla oikkein ois rahhaa.

Pakolliset kieli- ja viestintäopinnot. Aaaaaaaarghh entä jos en pääse millekkään kurssille tänä vuonna tai jos ne ei muuten vaan järjesty aaaaaaarrghh ja sit vaihtoehtosesti aaaaarrgh hitto jos pääsen ja ne järjestyy nii en selvii niistä aaaaaaaaaaaarrrrghhh!!!!

Tupakointi. Lopetin tupakoinnin syyskuussa ja olin maailman onnellisin. Siirryimme siitä viihderöökaajiksi. Ja nyt olen sauhutellut menemään putkeen 2,5 viikkoa. Hieeeenosti. (Jospa työharjoittelu viimestään toisi stopin tälle paskalle.)

IMG_20180309_142315_490

KOLME KÖKKÖÄ ASIAA ELÄMÄSSÄNI

Okei nyt oon löperö ja hipletti ja juoksentelen kukkakedolla, mutta en ihan totta keksi mitään mikä ois kökköä elämässä näiden jo muissa osioissa mainittujen jutskien lisäksi.

IMG_20180309_132443_530

KOLME KÖKKÖÄ ASIAA MINUSSA

Suuripiirteisyys. Huomatkaa sanan kirjoitusasu, jonka otin käyttöön kaverini lapsen suusta (ja samaan aikaan hän oli piirtänyt käsillään ilmaan suuren ympyrän). Opintovapaalle jäätyäni kaikki liikunta (kuten pyöräily ja töissä kolmessa kerroksessa juokseminen) loppui, mutta ruokahalu säilyi. Minusta on siis tullut varsin suuripiirteinen. Vaa’alle en mene ja äitille en kerro.

Ajamisen pelko. Ajokortti helpottaisi minun (ja läheisteni, kröhöm) elämääni huomattavasti, mutta EN USKALLA. Tämä pelko on täydellisen irrationaalinen ja verrattavissa esimerkiksi käärmekammooni. Ei ei ei. Lamaannun.

Tahdittomuus. Olen suorasanainen, joka toki on myös hyvä piirre, mutta ei sitä ihan kusmulkku kuitenkaan tarviis olla. Joskus onnistun loukkaamaan ihmisiä tahtomattani töksäyttelemällä tai olemalla muuten mielipiteiltäni liian kärkäs.

IMG_20180314_144931_453

KOLME KÖKKÖÄ ASIAA BLOGISSANI

Punaisen langan puute. Laitoin tämän kolmen hyvän asian listaan, mutta omalla tavallaan tämä kuuluu myös kökköyslistaan. Vaikeuttaa siis blogin kuvailua, koska esimerkiksi joku lifestyle kuulostaa hieman liian, noh, styleltä ja hajanaisuus puolestaan saattaa olla esteenä houkuttelemaan blogiin lukijoita.

Ulkoasu vois ehkä tarvita hiomista.

Näkyvyyttä olisi aina kiva saada lisää lisää lisää ja sit vielä vähän lisää.

IMG_20180314_193104_336

Että näin! En laita pahaa kiertämään ja haasta tähän ketään mukaan, mutta jos jollakulla iskee tarve vähän rähistä, nii olkaa hyvä! 😀

Nii ja postauksen kuvat napattu viime aikaisesta Instastorysta, tervetuloa vaan sinnekki seuraa tätä laifstailii!