Erakko ja korona ne yhteen soppii (mut ei laiteta pussauskoppiin)

Tultiin viime sunnuntaina mökille. Molempia laiskotti ja kaupasta tarttui ostoskoriin mukaan kaikenlaista nopeaa ja epäjärkevää. Nakkeja, lohkoperunoita, valmislasagnea, halloumia. Salaattitarpeita sentäs oli ennestään ja pakkasesta lohenmötkäle savustuspönttöön. Kaupan kassojen eteen oli kasattu useita laatikoita hävikkiruokaa (kasviksia ja hedelmiä) hintaan kaksi euroa loota. Miten mahtava idea. Meidän mukaan tarttui laatikollinen kirsikkatomaatteja, tuorekurkkua, herkkusieniä, perunoita ja kanoille kaalia. Sienet oli minulle. Mies ei koske kuin kanttarelleihin ja korvasieniin ja niihinkin pienellä varauksella. (Sipulin ja kerman kanssa menee mikä tahansa.) Kävimme kävelemässä tuulisessa ja harmaassa säässä pitkin metsää ja jorpakon jäätä, illalla lämmitettiin sauna. Minä lupasin kantaa saunavedet unohtaen luvatessani, että oikealla kädellä pitää vielä raskaita asioita vältellä. Kannoin sitten sankollisen kerrallaan jyrkkää rinnettä. Ihan hyvä crossarin korvike. Sen jätin kotiin, mutta hulavanteen pakkasin mukaan.

Laiskotus ja tietoinen valinta olla tekemättä mitään jatkui maanantain ja tiistain. En avannutkaan opiskelumatskuja. Pelasin ranteeni ja sormeni jumiin hömppää puhelimella ja lojuin. Onnistuin lojumaan ne kylmät, myrskyisät, harmaat päivät ja kun keskiviikko sekä torstai koitti ja pakollinen läppärin avaaminen, koitti myös upeat aurinkoiset päivät. Kohtalon ivaa ja maailmankaikkeuden vittuilua. Sain eilen yhden tehtävän palautusta vaille valmiiksi, ja tänään on pakko tarttua toiseen. Mutta aion kyllä, ihan heti kohta, lähteä koiran kanssa susien syötiksi samoilemaan edes hetkeksi ennen sitä. Minulla on pimeät illat aikaa hakata näppäimistöä.

rikinaama

Vietän aikaani täällä yksin. Olen opiskelukaranteenissa. Päivät lipuvat hiljaisuudessa, iltaisin pimeän laskeuduttua laitan oven säppiin ja hoilottelen joutavia kovaan ääneen hakiessani kaminaan puita liiteristä. Meillä on aurinkokennovalot, mutta yksin ollessanikin fiilistelen hämärässä kynttilänvalossa. En varsinaisesti pelkää pimeää, ainakaan niin kauan kuin ympärilläni on seinät. Mutta ulkona mielikuvitus aktivoituu. Hauska tämä ihmismieli. Keitän teetä ja mietin, että mihin ihmeeseen olen onnistunut tämän kokoisessa mökissä hukkaamaan villasukkani. Ne ovat olleet kateissa maanantaista saakka, mutta onneksi on Aino-tossut.

Mietin, että en kirjoittaisi koronasta mitään. Sitä on koko maailma ja some ja lehdet ja ihmisten suut ja ajatukset täynnä. Kaikki on ehkä jo sanottu. Minuun asia on vaikuttanut lähinnä niin, että yliopisto meni kiinni ja kurssit suoritetaan etänä. Juuri eilen alkoi puheviestinnän kurssi ja poikkeuksellisesti sekin on nyt sitten kokonaisuudessaan verkossa. Kurssilla tulee olemaan pienryhmätyöskentelyä videoyhteyksien kautta ja jonossa on jo odottamassa tehtävä: täytyy pitää parin minuutin puhe videolle ja lähettää se opiskelukamujen arvioitavaksi. Tämäkin nostaa sykettä ja hikoiluttaa, mutta en nyt voi sanoa olevani hirveesti harmissani siitä, että tilanteen vuoksi vuorovaikutuksen ja puhumisen, esitelmöinnin ja esillä olon harjoittelut luokan edessä ja livenä on peruttu. Noin muuten elämäni jatkuu jotakuinkin ennallaan, erakkorapuna niin kuin aina ennenkin. Vessapaperiakin on.

jerejäällä

Oman navan ulkopuolelta katsasteltuna olen tullut lähinnä huonotuuliseksi. Tästäkin on varmasti kaikki jo sanottu. Ihmisten itsekkyydestä ja piittaamattomuudesta. Itsekin tosin saatan antaa somessa sellaista kuvaa, etten piittaa ja että pidän koko juttua suurena vitsinä – sen verran reilulla kädellä on tullut jaettua meemejä ja hörähdeltyä muiden jakamille. Mutta ihan totta piittaan minä ja ihan todentotta olen kiukkuinen heille, jotka eivät piittaa tai jotka vetävät homman aivan överipaniikiksi esimerkiksi hamstraamisellaan ja vaikeuttamalla näin muiden kanssaolijoiden elämää. Tunnen syvää myötähäpeää ja inhoa, kun paikallisessa faceryhmässä jaetaan kuvaa oveen teipatusta karanteeni-lapusta ja huudetaan kovaan ääneen, että mitä mitä miksi ja kenen ovi. En kestä ihmisten typeryyttä enkä sitä, että mahdollisesti sairastunutta tai muuten vaan karanteenissa olevaa (esimerkiksi matkoilta palannutta) osoitellaan sormella. Ilahduttavaa on ollut kuitenkin myös huomata, että on tässä maailmassa yhteisöllisyyttäkin ja muista välittämistä. Samaisessa ryhmässä ollaan myös pykäämässä ihan meidän tavallisten tallaajien toimesta kokoon ruoka-apulahjoituksia vähävaraisille sekä kauppa- ja apteekkikäyntiapuja heille, jotka eivät itse voi. Ahkerasti myös jaetaan tietoa kauppojen kotiinkuljetuspalveluista ja sen sellaisesta.

Minä asustelen täällä korpikuusen kannon alla eikä toistaiseksi ole ainakaan tiedotettu yhtään tartuntaa meidän kyläpahasessa. Koko Pohjois-Karjalan alueellakin niitä on ilmoitettu olevan tähän mennessä vain kaksi. Ei tässä silti pidä tuudittautua mihinkään lintukotomeininkeihin ja kuvitella, etteikö kantajia voisi olla todellisuudessa enemmän tai etteikö tauti rantautuisi rajusti vielä tänne meillekin. Keikkaa tekevänä lähihoitajana olen myös niin sanotusti valmiustilassa. Kutsu töihin voi käydä milloin vaan, oli koronaa tai ei. Nyt kun, erittäin fiksusti, pikkunuhassakaan ei sinne sovi mennä (normaalinakin flunssakautena tämä olisi minusta oikea tapa toimia, mutta niin, harvemmin mahdollista). Oman terveyden (en kuulu riskiryhmään muutoin kuin tervakeuhkona) ja läheisten terveyden lisäksi huolettaa myös yksikkömme asukkaiden terveys. Onneksi töissä asiaan on kuitenkin suhtauduttu sen vaatimalla vakavuudella. Vierailijakielto pamahti päälle jo aikoja sitten, ennestään tavalliseen arkeen kuuluvaa käsien saippuapesua ja käsidesin käyttöä on tehostettu, asukkaita informoitu kattavasti ja myös pintojen desinfiointia on tehostettu (kuten ovenkahvat ja valokatkaisimet, työpuhelimet ja näppikset). Ihan noin niin kuin yleisesti elämässä toivoisin niin kovin järjenkäyttöä, ohjeistusten noudattamista ja sitä jo lapsena opittua käsihygieniaa peliin.

kieli

Mutta, nyt siis puen päälleni jotain muutakin kuin lörppähousut ja painelen koiran kanssa metsään. Täällä ei uhkaa muu kuin oma vilkas mielikuvitus ja ehkä joku kiukkunen orava jossain.

Punakynää ja pööpöilyä

Hilpasin pikkupakkasessa kauhomaan kanoille kauraa. Avasin kanakopin oven ja siinä samassa läjä siipiveikkoja hilipasi myös – ulos ulos ulos aina kun mahdollista, kevät on täällä! Vaikka pakkanen onkin pikku, niin tuuli on todella pureva. Mutta eipä tuo tunnu höyhenpeitteisiä haittaavan. Jäin hetkeksi seurailemaan kanojen puuhailua ja siinä Pikkukana tillotti pää kallellaan suoraan silmiin. Tulkitsin katseen täysin puolueettomasti ja ohjailematta: se sanoi, että tänään meillä on vapaapäivä.

Hassusti vapaapäivä tuntuukin ihan eri tavalla vapaapäivältä. Tein tällä viikolla pitkästä aikaa muutaman työvuoron, joten siitähän aivo sitten kekkasi, että lauantaina saapi sitten olla lorvimus maximus. Minun oli tarkoitus lähteä tulevana maanantaina Kuopioon olemaan ja opiskelemaan ihan urakalla, mutta Koronan takia kaikki luennot onkin peruttu, joten voin jäädä kotiin. Työvuorojakaan ei ole sovittuna, koska eihän minun pitänyt olla täällä. Nyt vaan toivon, että aivo ei keksi lauantaihöperehtämisen lisäksi sitä, että oikeastaan voisin olla pari viikkoa lomalla. Sen suuntaista torveilua kun tuolta pääkopalta voisi ihan hyvin odottaakin.

sohva

Kanalareissulla hain myös liiteristä säkillisen halkoja olohuoneeseen. Nyt säkki rojottaa keskellä lattiaa. Puut saa lämmetä ensin hieman ennen kuin alan viritellä tulta, niin syttyy helpommin, minä selitän itselleni. Todellisuudessa en vaan jaksanuviittiny tehdä asialle vielä mitään vaan rojahdin, Pikkukanan ohjeistamana, sohvalle selälleen. Siinäpä samantien hyppäsi Pikkunen (voi jukra, olen todella luova nimeämään elukoitani!) rinnan päälle leipomaan ja hurisemaan. Vappaapäivä, vappaapäivä sano sekin ihan selvästi. Hetken päästä myös kolkyt kiloa koiraa hilautui jalkojen päälle. Riki huolestui kovin kissan toiminnasta. Siis aivan varmasti kyse oli syvästä huolesta, siitä, että no nyt tuo saatanan kätyri paholaiskissa tukahduttaa ja tappaa, hjälp! Ei takuulla ollut millään muulla, esimerkiksi mustasukkaisuudella tai Minä Kans Itellä, osuutta asiaan.

riki

Aamukahviseurana minulla on tänään ollut toisen keskeneräiset tekstit. Olen lukenut, rääppinyt, antanut palautetta, paneutunut, potkinut toista parempiin suorituksiin, kun tiedän kykyä olevan. Samaan aikaan omat keskeneräiset (essee)tekstit keräävät tiedostoissa pölyä ylleen ja sähköpostiin kilahtaa kirjastolta ilmoitus eräpäivän lähestymisestä ja kiirehdin uusimaan lähdekirjan lainaa, olikohan nyt jo kolmatta kertaa. Se on kummallista, miten omat jutut ei juuri nyt inspiroi yhtään, mutta toisen aivoituksiin sukeltaa mielenkiinnolla ja kääntelee ja vääntelee innolla tekstiä ympäri yhä uudestaan ja uudestaan. Tosin liikutaankin nyt aivan eri genreissä. Minun tulisi keskittyä kirjoittamaan täyttä kuivahkoa asiaa otsa kurtussa, kun taas hän on hakemassa kirjoittamisen opintoihin. Onhan sellaista tekstiä nyt huomattavasti mielenkiintoisempaa auttaa luomaan! Samalla kun mieleen tulvahtaa myös omat muistot samaisesta hakuprosessista. Muistan sen sormet hikoiluttavan jännityksen ja tuskailun siitä, että mitä ne nyt siellä raadissa oikein hakee ja apua riitänkö minä. Tämän viilausprojektin aikana minun oli pakko palata myös oman silloisen hakutekstini pariin, sukeltaa niihin tunnelmiin. Tunteet ovat hyvin moninaiset. Tsemppauksen ja jännityksen lepatusta vatsan pohjassa toisen puolesta. Onnellisuuden ja ilon muisto siitä, kuinka itse pääsin. Harmitus siitä, kun kirjoittamisen opinnot jäivät kuitenkin kesken muiden opintojen vallatessa ajan ja paikan. Kaipausta kirjoittamisen pariin, siis muun kuin loputtomien esseiden. Vakaata harkintaa siitä, että hittolainen, haen vielä tulevaisuudessa uudestaan!

pikkunen

Venyttelen itseni sohvan pohjalta latomaan puita pönttikseen asti. Katsastelen ympärilleni. Karvapallot pyöriskelevät jälleen nurkissa, vaikka täällä on imuroitu pari päivää sitten. Kevään lisääntynyt valo paljastaa ikkunoihin lähmääntyneet nenien ja tassujen jäljet. Lattia kaipaisi moppausta, jota se ei ole viikkokausiin saanut käden kipsin takia – eikä vielä kipsin poiston jälkeenkään. Vapaapäivä olisi hyvää aikaa siivota, mietin. Mutta talo on hiljaa, mies nukkuu yövuorojaan, ja hiljaisena on talo pidettävä. Hirveen harmi. Jääkaapista löytyy pitsaa ja kasvissosekeittoa valmiina lämmitettäväksi. Olen sohva.

 

Varastettu vapaapäivä

Kello piipitti ensimmäisen kerran kello viis viistoista aamulla. Torkkuu torkkuu torkkuuuurghhh, kunnes kello viisi kolmekymmentä pärähti samaan aikaan niin torkutettu puhelin kuin hätävaraksi ja viimeiseksi varoitukseksi asetettu kelloradio. Aamusäntäilyjen ohessa ehdin juoda puoli mukillista kahvia, kun jo tuli kiire kohti bussipysäkkiä. (Meinasin kirjoittaa asemaa, mutta tajusin, että nykyisin aukealla tontilla kököttävä yksinäinen katos penkkeineen ei ehkä täytä sitä määritelmää.)

88064642_546211662914641_7287746240664567808_n

87953128_234815260883726_7738746741939240960_n

Hyppäsin minibussiin keskellä pimeyttä ja sain seurata sen ikkunasta aamun kajastusta. Erittäin harvinaista minulle. Hyytävä, tai no en nyt tiedä oliko se nyt niin hyytävä vai ihan normaali helmikuinen ilma, mutta hyytävältä se tämän ikuisen marraskuun keskellä tuntui, yö tiesi upeaa aamua. Aurinko leiskui taivaanrannassa oranssina ja taivas kaartui ylle pilvettömänä. Aamun lipuessa eteenpäin ja auringon noustessa ylemmäs saatoin seurata valkoista kuuraa hohtavia koivuja vaaleansinistä taivasta vasten bussin kiertäessä syrjäseutua, kulkien kautta jokaisen kuusen ja kannon nokan. Tämä oli se hauska bussivuoro, jolla olin aiemminkin kulkenut etukäteen reittiä ja niitä monia mutkia tietämättä. Aamujumivuoro, jolla taivallus päämäärään kestää puolitoista tuntia ja jossa kesken kaiken keskellä metsää vaihdetaan autoakin, kun normaalilla pikavuorolla matka taittuu neljässäkymmenessä minuutissa. Nojasin penkkiin enkä ajatellut mitään. (Paitsi vähän sitä, että olisi upeaa jos busseissa olisi kahviautomaatit.)

88183218_517107945574900_536852585374547968_n

88205490_591425065040982_2223296744261681152_n

Saavuin Kuopioon yhden yön reissulle vain ja ainoastaan siksi, että kipsin laitosta oli kulunut kolme viikkoa ja oli aika kontrollikäynnille. Lääkäri minulla on vasta huomenna aamulla, mutta tänään oli hoidettava röntgenkuvaukset alta pois ennen sitä. Päätin etsiytyä terkkarille ja röntgeniin suoraan bussilta, koska tiesin sen sijaitsevan jossain bussiaseman ja kämppäni välimaastossa. Löysin paikalle ja pääsin yllättävän inhimillisessä ajassa kuvattavaksikin (reipas puoli tuntia odottelua), vaikka etukäteen varattua aikaa minulla ei ollutkaan. Jokainen solu minussa kuitenkin kirkui kahvia jo tuossa vaiheessa, joten päätin vielä ennen kämppäytymistä pysähtyä vakkariksi muodostuneeseen Kahvila Kaneliin. No, sen on toki helppo olla vakkari ja suuri rakkauteni kohde, koska en sen enempää ole vielä ehtinyt Kuopion kahvilakulttuuriin tutustumaan. Niin tai näin, on se aivan äärimmäisen suloinen paikka ja vetoaa minun sisäiseen romukrääsärakastajaani. Sisustuksessa on yksityiskohtia niin huikeat määrät, että jokaisella käynnillä olen huomannut jotain aivan uutta ja ihanaa. Tällä kertaa pelkän kahvin lisäksi tutustuin myös lasivitriinissä lepäävien herkkujen tarjontaan, ja päädyin ottamaan aamupalaksi savukinkkupiirakkaa salaatilla. Joskus minun on aivan pakko piipahtaa myös viinilasillisella siellä – ja ottaa totta kai läppäri mukaan ja näyttää hirveän tyylikkään boheemilta ja aikaansaavalta laifstailerilta. Olen aina salaa kadehtinut sellaisia tyyppejä.

87817444_818784121939257_3755504010459611136_n

87559314_650967295667821_3572401785035292672_n

Kuljeskelin kohti kämppää ihan muina turreina napsien kuvia kulkiessani. Tällä kertaa jopa jotenkin luonnostaan hiimailin suht hissukseen, kun normaali kävelyvauhtini on varsin lennokas ja eteneminen putkikatseista. Ehkä jo tuossa vaiheessa alitajuntani viestitti, että tänään ollaan vapaalla. Viimeistään kämpälle saavuttua se konkretisoitui. Asetin kyllä läppärin hetimmiten paikalleen ja nettipiuhaan, selkeänä päämääränä käydä esseen kimppuun aiempien suunnitelmieni mukaisesti. Todellisuudessa word ei auennut missään vaiheessa. Näpräsin puhelinta, katselin ikkunasta ulos ja haaveilin, keitin kahvia, ravasin katselemassa keittiönkin ikkunasta ulos ja napsimassa kuvia vastapäisestä auringon herkulliseksi värittämästä vaaleanpunaisesta rakennuksesta. Levottomuus kupli minussa. Aurinkoenergia. Aikani tuijoteltuani huonettani totesin, että motivaatio jäi pakkaamatta ja olkoon sitten niin. Vedin takin niskaan ja lähdin ulos.

88143745_496835997874454_2000176852546617344_n

88079453_2803376296383494_1524647084374884352_n

Ei minulla mitään suunnitelmaa ollut tai päämäärää, mutta satamaa kohti jalat automaattisesti vei. Siellä oli aurinko ja huumaava sinisyys. Ihmiset luistelivat ja aikaisemmalla käynnilläni kiinni ollut laivaravintola oli avannut ovensa. Sieltä kantautui vaimeaa musiikkia. En ollut varustautunut tälle reissulle sitä silmällä pitäen, että haluaisin ulkoilla. Niinpä pyörin ihan vaan tuossa lähialueella ja nautiskelin upeasta säästä. Varjoisalla puolella liikkuessa alkoi viluttaa, mutta istuessani penkille aurinkoon saattoi piponkin riisua pois. Ihmisiä oli liikenteessä paljon ja kaikki näyttivät hymyilevän.

87860372_154055465619194_2570850772073840640_n

88017884_246389693022293_130434634906337280_n

87539954_2243903492585687_6190850054698303488_n

Tästä muodostui varastettu vapaapäivä. Minulle hurjana ajatuksena vielä kytee, että kävisin illemmalla tuopilla jossain kuppilassa. En ole sellaista koskaan tehnyt Suomessa, ja jostain syystä se jännittää, vaikka yksin matkaillessani Riikassa joskus silloin vuosia sitten yksin syöminen ja oluella käyminen oli ihanaa. En minä nyt herrajumala sentään tästä aio tuonne kaupungin sykkeeseen lähteä, mutta ehkä tuohon läheiseen baariin, jonka ohi olen monta kertaa kulkenut ja sisään kurkistellut. Ehkä.

Hän heräsi horroksestaan

Niin paljon kuin minä rakastankin elämisen hitautta, pitkiä aamuja, valvottuja öitä, mahdollisuuksia ex tempore -suunnitelmiin ja siis aikaa, niin tulinpa huomanneeksi sen kääntöpuolen. Liiallinen aika, tai se, että oikeastaan mitään ei tapahtu tai mikään ei etene pitkään aikaan, ei tee minun pääkopalle hyvää. Minulla on sellainen muistikuva, että olisin tehnyt ehkä tämän havainnon joskus aikaisemminkin. Mutta nyt kuluneen viime syksyn ja alkutalven aikana se jälleen konkretisoitui.

Vaikka opinnot alkoivat syksyllä ja vaikka jatkoin myös työskentelyä ihan normaalisti vuoden loppuun saakka, tunsin itseni jotenkin kyllästyneeksi ja tarpeettomaksi. En saanut syyslukukauden aikana riivittyä kasaan kuin kahdeksantoista opintopistettä. Etänä ei sen enempää ollut mahdollista suorittaa enkä halunnut rassata tuttaviani ravaamalla tenttimässä ja viemällä sohvatilaa, tai miettiä jatkuvasti työvuorojen kanssa, että saisinkohan vapaaksi tuon ja tuon, ja rassata siinä samalla sitten esimiestä ja työkavereita. Niinpä opintojen aloitus jäi laihanlaiseksi suoritusten osalta, mutta myös henkiseltä – jäin paitsi kaikesta siitä uuden aloittamisen flowsta, fuksiudesta, riennoista ja samaan aikaan yleisestä ja uniikista yliopistofiiliskokemuksesta. Toisaalta tämähän oli suunnitelmakin. Sain olla vielä kotona, parisuhde voi hyvin, tienasin säästöjä sukan varteen ja olin nyt hei kuitenkin päässyt opiskelijaksi sisään.

Kaikesta oikeastikin hyvästä ja hyvin suunnitellusta huolimatta minä kuitenkin tylsistyin. Elämä oli pelkkää jonkin odottamista (vakituisen työn päättyminen, kevätlukukausi, Kuopion kämpän näkeminen ja sinne muuttaminen, uuden elämän aloitus!) ja siinä odottaessa valuin johonkin apaattiseen mörköyteen. Tein työni, tein ihan hyvin arvosanoin niitä kursseja, joita pystyin, hoidin kotia, vietin aikaa miehen kanssa ja näin ystäviäkin. Samaan aikaan opiskelu kuitenkin tuntui pakkopullalta, työt enemmän tai vähemmän blärghiltä enkä vapaa-ajallani (jota oli todella paljon!) kiinnostunut yhtään mistään. Sain selkäni kipeäksi rehellisesti siksi, että en tehnyt mitään. Kaiken vapaa-aikani lähinnä makasin sohvalla.

82696728_625501224852302_1834392751303557120_n

Vuosi vaihtui, vakituinen työsopimus loppui ja osittainen elämä Kuopiossa saattoi alkaa. Elämä alkoi tuntua kutkuttavalta. Kevätlukukausi rynnisti vauhdilla kalenteriini ja hupsista, yhtäkkiä töitäkin keikkamuodossa paukahti ainakin tammikuulle huomattavasti enemmän kuin odotin. Aaaahhh elämän värikoodaus saattoi alkaa ja suorastaan tunsin kuinka mieleni, jos nyt ei syöksynyt niin ainakin räpiköi, sieltä tahmeasta harmaudesta alleviivaustussien värikylläisyyteen kuin mikäkin Feeniks-lintu. Tälläkin hetkellä vietän suuren osan vapaasti sohvalla, mutta läppärin ruudussa pyörii Netflixin sijaan luennot ja sormet tanssivat pitkästä, ah niin pitkästä, aikaa näppäimistöllä luoden wordiin oppimistehtäviä ja esseitä. Työtkään eivät tunnu enää yhtään blärghiltä. Ehkä se johtuu osin siitä vapauden tunteesta kun ei ole enää sitoutunut mihinkään. Sellaisesta tunteesta, että minä saan tehdä töitä. Ehkä se on osin myös ihan puhdasta ahneutta ja oman elintason turvaamista. Ja myönnän, kyllä se myös osin hivelee itsetuntoa ja (ammatti)ylpeyttä kun minun halutaan tekevän töitä, haha.

Joka tapauksessa olen nyt herännyt horroksesta, nautin siitä mitä saan tehdä ja voin paremmin kuin pitkään aikaan. Niin kuin olen aikaisemminkin tuuminut, ja sen aina jossain matkalla unohtanut, ehkä minä olen se tyyppi, joka tarvitsee aikatauluja ja jos ei kiirettä, niin ainakin kiireen tuntua. Ehkä se on nyt myönnettävä ja hyväksyttävä, että kaikki-mulle-heti-nyt ja suorittajaminä on onnellinen minä. Ehkä minusta ei vaan kertakaikkiaan ole miksikään hyggeilijäksi tai downshiftaajaksi, ainakaan pitemmällä aikavälillä. Vaikka sitä kuinka ajoittain haaveilisikin muuttavansa johonkin kauas pois ihmisistä ja velvollisuuksista tai heittelee puolivitsillä kotirouvuuden mahdollisuuksista.

Yritän tällä uudella energialla saada myös tämän blogin tekohengiteltyä takaisin elämään. Viime kesästä lähtien myös täällä on eletty hiljaiseloa. Se jonkinlainen kokonaisvaltainen nuhjuisuuden ja syyspuolella minkään kiinnostamattomuuteen kääntynyt tunne valui tännekin. Toisaalta, eipä sitä loputtomiin keksi sanottavaa ja mielenkiintoisia näkökulmia sohvanpohjalta. Sisällöllisesti vuosi 2020 ei varmasti tuo mitään uutta blogiin sen enempää kuin aikaisemmatkaan vuodet. Tämä on alkanut sillisalaattina, ja sellaisena tulee takuulla myös jatkumaan. Voi olla, että opiskeluasiat painottuvat aiempaa enemmän (tai sitten ei) ja myös Kuopiointi varmaan haukkaa oman osansa tulevista jutuista – onhan se nyt minulle uusi ja jännittävä elämänvaihe kaikkine kiemuroineen. Ihan tavallisesta elämästä ja sen herättämistä ajatuksista – tai sitten ihan vaan päiväkirjamaisista kuulumisista – täällä jatkossakin kirjoitellaan.

Maalaisserkku kaupungissa

Eilen kävin kiertelemässä uutta asuinympäristöäni niin kuin itselleni lupasin. Päämääräni oli satama, mutta siitä eteenpäin haahuilin vailla varsinaista suuntaa tai suunnitelmaa. Kävelin rantatietä pitkin rauhallisesti kunhan vaan katsellen, joka muuten vaatii aika paljon keskittymistä jo itsessään, koska olen tottunut viuhtomaan niin kävellen kuin pyörällä vauhdilla ja suoraan ja sivuille katsomatta (ja tästä syystä en koskaan huomaa ketään enkä mitään, että siinäpähän tutut rauhassa vilkuttelette autojenne ikkunoista tai huutelette moiiiiiiiiii siihen tuuleen, joka meni jo). Päädyin vajaan kilometrin päähän yleiselle hiekkarannalle, josta kipusin pienen mäen päälle puistoon, jonka nimeä en tiedä. Kuljin pitkin puistokumparetta ja molemmin puolin avautui vesistömaisemat. Toisella puolella aavana pienine saarineen, toiselle puolelle kaupunki – tai asuinalue mikä liekkään – taustanaan. Palailin pikkuhiljaa takaisin kämppää kohti, mutta katuja pitkin, välillä puikkelehtien sivukaduille jos näin jotain kiinnostavaa. Koska tunnen itseni tällä hetkellä reppureissaajaksi, käypäläiseksi, turistiksi, niin olkoon sitten niin. Pysähdyin ottamaan kuvia rakennuksista ja itsestäni. Kotikaupungissani en näin tee, tai en ainakaan pysähdy keskellä katua ottamaan selfietä. Se tuntuisi jotenkin nololta. Turisti minussa ei nolostele.

81015582_1558501220963533_9001070787381166080_n

82223841_1558501177630204_7319614292410499072_n

Haahuilu teki pääkopalle hyvää, vaikka käytännön elämän kannalta se olikin merkityksetöntä. En esimerkiksi edelleenkään osaa sijoittaa kirjastoa pääni sisäiselle kartalle, vaikka tiedän sen olevan tässä lähellä ja vaikka kirjastossa käyminen ja kirjastokortin hankkiminen kuuluikin tämän reissun to do -listalleni. No, ehdin hoitaa sen vielä huomennakin ja sitäpaitsi olin autuaasti sulkenut ajatuksistani sen seikan, että eilen oli loppiainen. Kirjastokortin lisäksi minun oli, tai on, tarkoitus hankkia bussikortti. Paitsi että se viikonloppu ja loppiainen. Että sillä tavalla hyvin suunniteltu tuun hoitaa tänne käytännön asioita -reissu.

81678257_1558501277630194_2634097562826571776_n

Siitä bussikortista päästäänkin siihen, että paikallisbussiliikenne on minulle aivan utopistinen juttu. Olen tottunut siihen, että aamulla menee busseja x 1 kouluun ja iltapäivällä menee busseja x 1 takaisin kotiin. Voin rehellisesti sanoa, että tämä asia on yksi niistä kammottavimmista jutuista mitä tähän koko muuttoon ja elämänmuutokseen liittyy. Vyöhyke? Reitit? Pysäkit? Missä pysäkit ovat? Mihin suuntaan olen menossa? MISSÄ MINÄ OLEN? Mistä tiedän mihin bussiin minun pitää hypätä? Saati milloin hypätä siitä bussista pois? Pitääkö painaa nappia? Pitääkö pysäkillä heilua, jotta bussi pysähtyy? Miten bussikortti toimii? Nämä kysymykset ja ehkä noin sata muuta kauhuskenaariota on pyörinyt päässä. Tänään koitti sitten se päivä, että tentti oli yliopistolla ja minun oli sinne ja takaisin päästävä, ja olin tsempannut itseäni hyppäämään rohkeasti kaupunkielämään.

Googlasin. Löysin sovelluksen, jonka kautta näen reitit ja aikataulut ja bussinumerot ja jolla voin ostaa mobiililipun. Latasin sen. Syötin sovellukseen lähtöpaikan ja määränpään. Selasin vaihtoehtoja. Avasin navin ja selvitin missä hitossa sijaitsee Tullinkulma tai Teknia tai Microteknia tai mikäsenytoli. Kuinka maksetaan? Ahaa. Latasin mobile payn, jotta voin maksaa lipun.

…ja viime hetkellä päätökseni uudesta rohkeasta minusta suli, ja päätin kävellä.

81226155_1558501094296879_8406736893747658752_n

Saavuin yliopistolle yli tunti ennen tentin alkua. Olin tarkoituksella varannut paljon ylimääräistä aikaa, koska vihaan kiirettä epävarmoissa ja uusissa tilanteissa. Tämä oli sellainen, sillä kyseessä oli elämäni ensimmäinen sähköinen tentti, jossa tenttipaikan paikallistamisen lisäksi minun oli löydettävä opintopalveluiden pömpeli ja saatava sieltä kätösiini kulkulupalätkä. Nämä asiat hoituivatkin kivuttomasti, joten ehdin yliopiston kahvilaan tasaamaan hengitystä ja jännitystä, jota aiheutti niin bussisuunnitelmat kuin edessä oleva tentti. Minulla oli tenttikirjakin mukana, mutta en sitten kuitenkaan avannut sitä. Olisi ehkä kannattanut, sillä jos tämä tentti menee läpi, niin minun on ehkä järkättävä bileet. Helvetin hypoteettis-deduktiivinen tieteenkäsitys.

Olin päättänyt, että kämpälle takaisin matkustan bussilla. Yliopistolle meno ahdisti lähinnä siitä syystä, että en tunne aluetta kunnolla enkä uskaltanut luottaa siihen, että osaan nousta oikeassa paikassa pois kyydistä. Takaisin päin tällaista pelkoa, tai tekosyytä, ei ollut, koska kyllä minä sentään torin tunnen. Tiesin missä lähtöpaikan pysäkki oli. Sovelluksella tsekkailin bussin numeron ja lähtöajat. Tsekkailin niitä vielä pysäkin seinästäkin. Olin aivan varma siitä mihin bussiin minun olisi hypättävä, tiesin, että tiedän sen. Mutta sitä en tiedä mistä tämä epävarmuus ja itseluottamuksen puute minussa kumpuaa, sillä minun oli pakko varmistaa asia vielä nuorelta naiselta, jonka kanssa pysäkillä seisoskelin. Hän oli ihana ja ystävällinen.

Viisi minuuttia on muuten pitkä aika seisoskella uuden äärellä, odotella, pitää itsensä kasassa ja pysyä päätöksessä, että minähän MENEN bussilla.

JA MINÄHÄN MENIN.

82223852_481424879177784_5451910157011255296_n

82095967_1558501034296885_5423124822336995328_n

On tämä hulluutta, että tämän ikäisen ämmänkäppyrän suuri ylpeyden aihe ja itsensä voittamisen merkkipaalu on siinä, että uskaltaa matkustaa bussilla muutaman kilometrin matkan. Mutta tämmöstä tämä on, kun on pienen kyläpahasen tyttölöitä eikä lomareissuja lukuunottamatta ole kyläpahasestaan koskaan poistunut. Toisaalta tällaiset kohtaamiset, niin itsensä kuin ihan normaalin maailman kanssa, tuovat lisää ymmärrystä heitä kohtaan, joilla esimerkiksi ahdistus voi vaikuttaa suurestikin ihan tavallisiin arkisiin asioihin ja niiden hoitamiseen. Meillä on kaikilla omat mörkömme voitettavina eikä niin pientä mörköä ole, etteikö se voisi paisua aivan kohtuuttomiin mittasuhteisiin päämme sisällä. Ihan vaikka miten fiksu tai itsevarma se sama pää olisi jossain muussa asiassa. Ehkä ensi kerralla köröttelen bussilla molempiin suuntiin, ehkä en, mutta nyt iloitsen tästä.

 

Punaleimaista kanaa ja leipää

Viime päivinä elämäni on keskittynyt sänkyyn. Sängyssä on tenttikirja ja netflix, syvät yöunet ja pitkälle venyvät aamut, keittiöstä napattu naarmuinen jakkara yöpöytänä, ruokapöytänä ja viinilasitelineenä. Talo on hiljainen. Mietin, että onko täällä niin hyvät äänieristykset vai eikö täällä ole ketään viikonloppuisin. Vai olenko minä nyt se ärsyttävä kolisija, vaikka yritän olla hiljaa, kun vedän maiharit jalkaan parin tunnin välein ja laskeudun pari kerrosväliä alas ja ulos tupakalle. Tupakkapaikka on toisella puolella pihaa, ja oman elämäni anarkistina olen jaksanut raahustaa sinne saakka vasta kaksi kertaa.

Olen suojassa sisäpihalla. Olen kurkistanut kaikista ympäröivistä pienistä porteista ulos maailmaan. Talot ovat sympaattisia. Yhdellä reunustalla menee mukulakivikatu ja tien toiselle puolen avautuu puisto, ja satama on niin lähellä, että voin nähdä veden. Mietin, että tämä paikka on varmasti hurjan kaunis keväällä ja kesällä. Viereisen talon alakerrassa on kuppila, jonka nimessä on helmi. Mietin, että siellä minun on pakko käydä tuopilla jokin ilta. Ehkä seuraavalla kerralla. Nyt olen vain varovasti vilkuillut ikkunasta sisään matkallani Saleen.

Illat käyvät yllättävän pitkiksi ja yksinäisiksi. Yllättävän siksi, koska minähän rakastan yksin oloa ja hiljaisuutta. Tajuan, että enhän oikeastaan ole koskaan ollut yksin. Aina on ollut kaverina vähintään 1 x koiraa tai kissaa. Täällä ei ole ketään. Päätän, että ensi kerralla otan mukaan ulkoiluvaatteet ja -kengät. Ehkä tylsyyspäissäni innostun lenkkeilemään ja tutkimaan ympäristöä. Vatsan ympärille kertynyt pelastusrengaskin kiittäisi.

80968885_818613461894958_2396952073154330624_n

82013062_2223844847916593_2348121554878988288_n

Nappaan Salen hyllystä punaleimaista kanaa ja leipää. Joudun ostamaan kananmunia, ja se tuntuu väärältä, mutta toisaalta eipä meidän kanat ole munineet koko talvena joka tapauksessa. Ostan makaronia ja sika-nautajauhelihaa, josta en oikeastaan edes pidä, mutta jonka hinta houkuttaa opiskelijan kukkaroa. Kotona kuulema syödään pönttöuunissa valmistettua lohta. Heti kaupan sisääntuloporttien viereen on asetettu läjäpäin kauniita neilikoita. Olen jo tarttumassa kimppuun, kun muistan, että en ole täällä kuin muutaman päivän. Kimppu jää kauppaan ja minua ärsyttää tämä kaiken keskeneräisyys, vaikka ajatus kodista ei ärsytäkkään. Olo on ristiriitainen.

Minulla ei ole avaimia, vaan avainkortti. Se hymyilyttää minua joka kerta, ja hymähdyttää, olen kuin hotellissa ja kiertolaisuusfiilis vahvistuu.

Tenttikirja vilistää sanahirviöitä. Hypoteettis-deduktiivinen menetelmä. Induktiivis-statistinen selitysmalli. Intentionaalis-teleologiset, funktionaaliset ja geneettiset selitykset. Johdatus tieteelliseen ajatteluun my ass, mietin, kun puolen tunnin lukemisen jälkeen havahdun siihen, että minulla ei ole aavistustakaan mitä olen lukenut. Päätän kuitenkin jälleen luottaa siihen, että tentissä haetaan suuria linjoja, eikä yksityiskohtaista bibidibobidia, ja tartun kirjaan urheasti uudestaan.

Päätän myös, että huomenna menen ulos katsomaan vettä lähempää.

 

Muuttopäivän ekat havainnot

Tänään aamulla yhdeksän jälkeen starttasi auto kotipihasta kohti Uutta Seikkailua. Pakuun oli lastattuna sänky, patja, petivaatteet, kaksi pahvilaatikollista sälää, mattoja, aivot-opetustaulu (ihan vaan, että täälläkin olisi edes yhdet), varastoon jemmaan vuosia sitten jäänyt Ikean punainen metallilipasto (ystävien kesken asekaappi) ja repullinen vaatteita. Itse pakkaamisosio oli oma seikkailunsa, koska aikaahan olisi ollut vaikka kuukausia, mutta kiinnostus (tai no kiinnostus ja kiinnostus – pakon sanelema, kun yhtäkkiä ei ollutkaan enää marraskuu eikä joulukuu ja mistä tämä tammikuu tulla tupsahti?) asiaan heräsi vasta paria päivää aiemmin. Lisäksi jälleen, tai edelleen, lillun elämässäni jossain oudossa välimaastossa. Kaksi kotia, mutta minä matkaan siinä reppureissaajana välissä, ja joudun miettimään kumpaan osoitteeseen voin jättää mitäkin, ja mitä taas missään nimessä en.

Sain huoneeni sisustettua jotakuinkin viihtyisäksi. Ensimmäisenä kiipeilin peittämään ikkunan norsukankaalla, koska herrajumalatäälläonihmisiä. Seuraavalla reissulla tulemme Ikean kautta ja ostan pömpeliini kirjoituspöydän ja päiväpeiton (!!!! nytkö on aika opetella käyttämään sellaista?!). Kesämökillä on suloinen ja rähjääntynyt tuoli, joka muuttaa mukaani työtuoliksi ja kotona on pari veljieni lapsena taidekoulussa maalaamaa taulua, jotka haluan tänne seinälle. Sitten tämä kämppä on varmasti aivan mainion viihtyisä tilapäismajapaikaksi.

81630142_1555287967951525_8900309548946948096_n

Tänään muuttokuormaa tuodessa alkumatkasta vaivuin omiin ajatuksiini. Kuulin sivukorvalla muuttokavereiden juttelua, mutta en kuunnellut. Minua ahdisti. Jännitti ja pelotti. Vaikka muutos ei tule olemaan nyt kevään eikä kesän aikana suuren suuri, koska sijaintini on pääasiassa siellä oikeassa kodissa ja keikkahommelit vanhassa työpaikassa jatkuu varsin mukavasti, on pienikin uusi asia minulle aina hieman haasteellista kohdata. Varsinkin jos siihen sisältyy uusia ihmisiä ja aivan tuntematon ympäristö. Enhän minä Kuopiota vielä juuri tunne, tulevaa asuntoani en ollut nähnytkään pohjapiirrosta lukuunottamatta ja se kämppis! Kämppis, jollaista minulla ei ole koskaan ollut, ja josta en etukäteen tiennyt yhtään mitään ja jonka kanssa mahdollisesti tulisin seuraavat kuukaudet ja vuodet jakamaan pikkuruisen asunnon. Tai sitten en – se hemmetin kämppishän saattaa vaihtuakin tässä x kertaa ja gasp, taas uusi tyyppi.

Ja sitten se, että olen niin rutinoitunut omiin kuvioihini, siisteyskäsitykseeni, pieruverkkarihiihtämiseen, yökukkumiseen, itsenäisyyteen ja tietoon siitä kuka kotiovestani kulkee ja milloin. Kaikki tällainen minulle normaali ja hyvä menee uusiksi aina minun ollessani täällä. Tai no, edelleen aion yökukkuroida ja pieruverkkaroida ja elää omaa elämääni. Mutta uudessa ympäristössä uuden ihmisen kanssa tasapainon löytäminen ottaa varmasti aikansa, ja sen, ettei ole koko ajan tuntosarvet pystyssä tuleeko siihen omalle ovelle nyt joku.

Minähän en siis vielä, näin muutaman tunnin huudeilla olon jälkeen, ole tavannut kämppistäni. Voihan se olla, että hän ei täällä koko vkonloppuna ole, tai voihan se olla, että ovi kolahtaa aamuneljältä. Olen kuitenkin havainnut, että hänellä on reino-tossut, kaunoluistimet, keittiössä samanlainen lintuverho kuin meillä makuuhuoneessa ja että hän on tahmainen.

…siis ensi töikseni, kun olin saanut tavarat paikoilleen, pesin jääkaapin ja keittiön ovenkahvat.

…ja illan suunnitelmana on avata punkku, laittaa musiikkia soimaan ja pestä vessa.

AHAHAHA! Tästä siis todellakin tulee minulle oikea seikkailu ja piiiitkän pitkä oppimiskokemus. Mutta otan sen siis positiivisesti, vaikka tämä postaus saattaa nyt narinalta kuulostaakin. Tässä jos jossain olen t o d e l l a k i n poistunut mukavuusalueeltani jonnekin satojen miljoonien kilometrien päähän ja uskon, että tällä on vain kasvattava ja positiivinen vaikutus minuun ihmisenä. Siedätyshoitoa ja kasvutarinaa, sitä tulee olemaan minun uusi vuoteni 2020.