Kepeää kevätkaipausta

Kevät. Keeeeevät kevät kevät. Sen sanan saa pullauttaa ulos jo tammikuussa. KEVÄT. Toisin kuin syksy. Sitä sanaa täytyy varoa, vältellä, kiemurrella sen ulottumattomiin. Syksystä ei saa puhua kuin vasta ehkä lokakuussa, ja silloinkin varoen.

Sen saa sanoa, vaikka ei se oikeasti ole vielä edes lähellä. Valo on lisääntynyt, mutta pimeys vie vielä voimat. Viikonloppuna keittiön ikkunassa roikkuva lämpömittari heilahti plussan puolelle ja minä riemuitsin katolta alas rymistelevästä lumesta, ensimmäistä kertaa viikkoihin pihalle kaahottavista kanoista ja siitä, että tarhan nurkassa oli sula läntti hiekkaa, jota ruoputti ympäriinsä monta kanankoipea. Riemuitsin, vaikka kengät kastui, pihapolut upottivat  ja vaikka tämä lumen määrä ei oikeasti varmaan sula ennen heinäkuuta. Tänään iloitsin aamupäivän kirkkaasta auringosta, vaikka se säälimättä paljasti kissojen nenän jäljet ikkunoissa ja karvakasat nurkissa.

Sen saa sanoa, vaikka se ei oikeasti vielä ole lähellä. Vaikka edessä on vielä pitkä helmikuu ja ei aivan niin pitkä maaliskuu (henkisesti siis, osaan kyllä kalenterin). Vaikka edessä on vielä epäilemättä lukuisia pakkaspäiviä ja -öitä, useita uusia kolallisia lunta, kuukausitolkulla sinisen Ikea-kassin tympääntynyttä tuijottelua olohuoneessa.

Koska KEVÄT.

27497745_993535304126797_1831281609_n

Ostan joka vuosi alkukesästä pelargoniat ja joka vuosi olen myös miettinyt, että miksi ostan uudet? Miksi en yrittäisi pitää vanhoja hengissä vuodesta toiseen? Tällä ajatuksella sitten joskus viime syyskuussa ekaa kertaa ikinä leikkasin pelargoniat matalaks ja otin ne talvisäilöön kellariin niinku mummot tekee. Kellari on pimeä ja lämpöä siellä on läpi talven ehkä jotain plus viiden ja kymmenen välillä.  Ajattelin, että keväällä sitten nostan ne ikkunalle ja hoivaan ja rakastan. Viime viikkoisen siivoushepulin (joka on varma kevään merkki sekin) yhtenä sivujuonteena vaihdoin sohvaamme kukalliset päälliset ja ostin siihen mätsäävän neilikkakimpun.

Syksyllä vannotin itseäni pelargoniat kellariin viettyäni, että nyt sit MUISTA NÄMÄ. No muistinhan minä…nimittäin tänään! Hupsista. Kiikutin niille vettä, olivat kasvatelleet honteloita kalpeita varsia. Keväämmällä nostan ne valoon ja lämpöön ikkunalle, toivon, että selviävät. Tänään katselin myös kukallista sohvaa ja neilikkakimppua, sohvalla vielä lojuvaa taljaa ja mytyllä olevaa vilttiä. Mietin, että pelargonioista ei nyt ihan mummopisteitä herunut, mutta kyllä mä muuten hyvin vedän! Sisustaessani ja kanoja niitylle ajaessani.

Olkoon kevään odotus pehmoista ja lempeää, vähän hörsyläistä, vaaleanpunaista ja elämän riemuista. Olkoon kevään odotus armollista ja suopeaa – vaikka valo paljastaisi nurkista pölyä ja muistista vähän hataruutta, niin väliäkö hällä! Olkoon kevät kuin mummon syli.

Kurkistus vessan kaappiin ja maailmantuska

Jos viime syksynä olin jotenkin hirvittävän kiinnostunut omasta hyvinvoinnistani, niin tämä vuosi on näköjään alkanut maailmantuskaisissa merkeissä. Kierrätyspostauksessa kirjoittelin, että ”kosmetiikkaa tässä taloudessa tulee käytettyä maltillisesti” ja ”jätejätettä ei siis siltä saralta tule kovinkaan paljoa edes vuositasolla”, mutta mitäs nämä tarkoittavat sitten käytännössä? No, otetaas ja kurkistetaas mitä minun kylpyhuoneen ja vessan kaappini pitävät sisällään! Jaottelin listan sen mukaan kuinka usein milläkin tuotteella tulee läträttyä.

Päivittäin/viikoittain

Hammastahna (normituubin lisäksi pieniä matkatuubeja x 5)

Shampoo x 3 (tavallisia x 2 ja luonnonmukainen)

Hiusten hoitoaineet x 3 (normit x 2 ja luonnonmukainen) + hiusväripaketeista jääneet pikkuputelit x 7 (käteviä matkoilla!)

Hiuksiin jätettävä hoitoaine x 2 (täysi ja minijämä)

Suihkugeeli (tavallinen), palasaippuat x 2 (luonnonmukaiset)

Käsisaippua x 2 täyttöpakkaukset

Deodorantti x 2 (suihke ja roll-on)

Perusvoide x 2 (vajaat tuubit)

Kuukausittain

Hoitava sävyte, sininen

Huulirasva x 2

Ripsiväri

Meikkivoide

Puuteri

Jauhemainen silmienrajaushärpäke (I know what I’m talking about…)

Hiuskiinne x 4 (?!?)

Harvemmin

Vartalon kuorintavoide (luonnonmukainen)

Hiusten suoraväri, turkoosi x 2

Huulikiille

Kajalit x 4 (joista kolme on jotain parisenttisiä pätkiä…)

Luomivärit x 2

Kuivashampoo

Hiusvaha tms. x 2

Kynsilakka x 4

+ ei ole nyt kaapissa, mutta lisään listaan vielä silloin tällöin ostetut yksittäispakatut kasvonaamiot ja hiusten värjäys kotona tai kampaajalla abouuuuuut kolmen kuukauden välein.

Jäänyt kaappiin / unohtunut kaappiin / en käytä koskaan

Hoitava sävyte, vajaa, pinkki

Hoitava sävyte, vajaa, blondi

Hoitava sävyte, vajaa, violetti

Suoraväri, vajaa, karkkipinkki

Reissusta ostettu voide rasittuneille jaloille

Shokkivärejä, avaamattomia x 4

 

26996659_988259144654413_16794433_n

Minua kieltämättä hieman jännitti mennä tutkimaan kaappejani, mutta tämän listauksen jälkeen uskallan edelleenkin väittää, että muoviroskan (ja muuhun maailman tuskaan syyllistyminen mitä kosmetiikkatuotanto pitääkään sisällään) suurin ja pahin lähde ei minun maailmassani löydy vessasta tai kylpyhuoneesta.  Ostan tuotteita harvakseltaan ja pyrin käyttämään kaiken viimeiseen pisaraan.

Mutta aina totta kai on parannettavaa! Uusimpina ryhtiliikkeinä siirryin shampoon ja hoitoaineen osalta luonnonkosmetiikkaan (ei vähennä pakkausmuovia, mutta muut arvot kohenivat) ja aion kokeilla myös elämää (luonnon)palasaippuan kanssa, jotta muoviputeleiden määrä vähenisi siltä osin. Seuraavassa konkurssissa tilauksessa aion myös ottaa testiin Ben & Annan deodoranttia. Ei kosmetiikkaan, mutta vessan kaappiin liittyen kuitenkin, mainittakoon, että jätemäärää tässä taloudessa vähentää myös viime syksyinen siirtymiseni kuukupin käyttäjäksi.

Meikkien kohdalla annan itselleni synninpäästön, koska käytän niitä niin harvakseltaan. En siis aio tuhlata isoja rahoja tuotteisiin, jotka todennäköisesti ehtivät mennä huonoksi ennen kuin minä niitä ehdin käyttää. Jatkossa voisin myös harrastaa karsintaa entisestään ja ostaa vain tarpeeseen, eli jättää esimerkiksi kynsilakat, kasvonaamiot, kuorinnat ja hiusten värjäämiset kokonaan pois – mut hei, joskus on tarve hemmotteluun!  En siis aio luopua sinisestä kuontalostani enkä harvoista höpsönpöpsöilyistä.

Yritän tässä siis sanoa, että on ihan supermahtavaa jos on valveutunut, välittää luonnosta (ja eläimistä!) ja pyrkii tekemään omia valintoja näitä arvoja vaalien. Mutta supermahtavaa ei ole se, jos kokee syyllisyyttä, tuskaa ja epäonnistumista jos ei muuta koko elämäänsä vastaamaan näitä arvoja – siis tiedättehän, ihan turhaan tässä pesen hiukseni luonnontuotteella kun syön lihaa tai  hittoako minä tässä kierrätän kun meillä on auto. Pienetkin asiat merkitsevät ja jos muutoksia haluaa tehdä, niin kannattaa tehdä niitä siellä, jossa omassa elämässä ne ovat eniten merkityksellisiä! Niin kuin nyt vaikka jätteiden lajittelussa, tai niiden kosmetiikkatuotteiden vaihtaminen parempaan, joilla on eniten käyttöä.

Pssst! Käytyäni kaapit läpi laitoin samantien kaikki vajaat putelit sävytteitä/suoravärejä Facen kirppikselle lahjoitettavaksi ja neljä avaamatonta suoraväriä myyntiin. Lahjoitettavat menivät samantien! Varsin hyödyllinen postaus siis myös kaappien siivoukseen! 🙂 

Kierrätys – muovi ja ruoka

Ihan hävettää myöntää, mutta me ottauduttiin kierrättämiseen kunnolla vasta muutama kuukausi sitten. Omakotitalossa asuessa ei ole kätevästi omassa pihassa lootaa jos mille roskalle, joten pahveja/kartonkeja, lehtiä/mainoksia, puutarhajätteitä, pulloja, paristoja/sähköjuttuja ja biojätteitä lukuunottamatta kaikki tuli laitettua siihen ainokaiseen sekajätepönttöön. Käyttökelpoiset vaatteet ja tavarat olen kierrättänyt joko lahjoittamalla ”roskalavalla” tai myymällä kirppiksellä – Facebook on tätä tarkoitusta varten kyllä oivallinen! Joskus vuosi sitten bongasin myös Vähänkäytetty -nettikirpputorin, jossa myin tavaraa ja johon ajattelin taas tässä keväämmällä pakettia kasata.

Muutama kuukausi sitten vasta tosiaan kunnolla herättiin siihen, että voiskohan sitä olla vähän fiksumpi. Lähestyttiin asiaa hieman eri näkökulmista – minä luonnon, Jere rahan. Yhtäkaikki, kierrättäminen säästäisi näitä molempia.

Yllämainittujen lisäksi roskiskaapissamme on nyt omat sankot metallille ja muoville. Lasikin otetaan erilleen kierrätykseen, joskin suurin osa purkeista ja purnukoista pestään ja säästetään syksyn säilöntää ajatellen. Sitä kuvitteli kierrättämisen olevan jotenkin hirvittävän vaivalloista (no okei, edelleenkin kyllä tulee niitä sormi suussa tilanteissa, että mihinkähän jätteeseen tämä asia x tai y nyt kuuluisi laittaa), mutta nyt se on jo osa arkea. Kauppareissuilla napataan kotoa mukaan jätteet ja viedään ne kaupan pihassa oleviin isoihin jäteastioihin.

26855998_984950841651910_1407782758_n

Metallia meillä tulee kissanruokapurkeista aivan älyttömät määrät! Mutta eniten minä hämmästyin tuosta muovin määrästä. Olen kyllä ollut tietoinen siitä, että muovin määrä maailmassa on ongelma, mutta vasta näin erilliseen astiaan kerättyä avautui silmät, että sitä todellakin tulee noin paljon! Meillä tämä muovi vielä kaiken lisäksi kasaantuu lähinnä erilaisista ruuan pakkausmateriaaleista, sillä muun muassa kosmetiikkaa tässä taloudessa tulee käytettyä maltillisesti.

Olemme yrittäneet hillitä/aiomme hillitä pienillä arkisilla muutoksilla muovin kulkeutumista meidän käsiemme kautta roskiin:

Hankimme kestokassin ja pari kangaslaukkua kauppaostoksia varten.

Kestopussit hedelmille ja vihanneksille on vielä hankintalistalla, mutta en siis tähänkään saakka ole pussittanut banaaninippua tai yksittäistä hedelmää, vaan liimannut hintalapun hedelmän kylkeen.

Ne pakolliset hedelmä/vihannespussit säästetään uutta käyttöä varten, kuten esimerkiksi roskapusseiksi.

Ostamme leivät leipomosta, jolloin sitä ei ole pakattu muoviin ( + se on ihan järjettömän hyvää ja tuleepa samalla tuettua paikallista yrittäjää).

Pakkailen ruuanjämät kannellisiin rasioihin jääkaappiin, pyrin välttämään elmukelmuvirityksiä.

Olemme harkinneet siirtyvämme ostamaan lihat ja leikkeleet tiskiltä, jolloin silloinkin säästyisi pakkausmuoveja.

Välttelemme eineksiä, mutta puolivalmisteita kyllä menee…

Ruokahävikkiä meillä tulee todella vähän, ja senkin vähäisen kierrätyksestä huolehtivat kanat (säästin ja pakastin esimerkiksi syksyn mehustuksesta jääneet marja- ja omppumäskit kanoille talven herkuksi). Kaikki kanoille kelpaamaton menee tontin nurkalla pöhisevään kompostoriin, joka meillä on ollut jo vuosia. Olen kuitenkin melkoisen natsi  tarkka siitä, että ruokajätettä ei saa tulla ja tässä muutamia meillä toimivia keinoja siihen:

Suunnittelen viikon ruokalistat etukäteen ja käymme isommilla ruokaostoksilla 1-2 kertaa viikossa. Heräteostoksia toki tulee väliin myös (no kun tekee mieli!), mutta poikkeuksetta nämä mieliteotkin tulee sieltä kaapista tuhottua (vyötärö kiittää!).

Minkä olet suunnitellut, sen myös teet. En myöskään jaksa häärätä keittiössä ihan joka päivä, joten kokkailemme isoja satseja kerralla – siitä riittää ruokaa pariksi päiväksi ja Jerelle töihin evääksikin. Jälleen raha check ja ympäristö check.

Pidän säännöllisesti ”kasvisruokaviikkoja”. Sellainen meillä oli viime viikolla, ja sellainen tulee olemaan vielä ainakin tämä viikko. Tuoreet rehut eivät ole ihan niin pahasti kääritty muoviin, joten siinä samalla saa iskettyä senkin kärpäsen. Satokauden mukaan suunnistamalla säästää myös selvää rahaa ja saa hyvää, parhaimmillaan olevaa, sapuskaa lautaselleen! (ja myös vyörärö kiittää!)

Ruokahävikin vähentämiseen en siis sinällään vinkkejä kaipaa, mutta tuo muovin määrä ottaa aivoon! Kysyn siis, olisiko teillä vielä jotain helposti arkeen sovitettavia vinkkejä, jolla kotiin kantautuvan muovin määrä vähenisi?

 

Rähmällään

Urghh. Uuden vuoden alun kuuluisi kaiketi olla hiplettiä ja serpentiiniä. Näin ainakin minun maailmaani vyöryy tuolta somemaailmasta kaikkea sen suuntaista – uusia alkuja, uusia suunnitelmia, uusia jännittäviä odotuksia, ryhtiliikkeitä ja pursuavaa energiaa.

Ja sit oon minä. Tyyppi, joka raahustaa uuden ihanan vuoden neljättä päivää tukka silmillä, samat pieruverkkarit jalassa, naama nurinpäin.

26166287_977796162367378_1045987260932481247_n

Joululomasluibailun ja kuhan vaan löllöttelyn jälkeen arki löi naamaan märällä rätillä. Minunhan oli tarkoitus lomailla vain joulunpyhät, mutta hupsistakeikkaa aloitin täysipäiväisen lorvailun jo viikkoa ennen aattoa. Nyt sitten opiskeluun paluu ja arki tuntuu järjettömän tahmealta ja pää tyhmältä. Nyt on esimerkiksi semmoset kakspuolsataa sivua luettavana puisevaa tekstiä in english (kirjasta, jonka laina-aikaa enää alle viikko jäljellä ku joku on keksiny koko ajan paljo tähellisempää tekemistä niinku suklaan syönti), sellasta tekstiä joka ihan kotimaisenakin meinaa pölähtää pahasti yli hilseen. Tämän tehtävän jälkeen on luonnollisesti odottamassa, nyt jo hönkimässä niskaan toinen samanlainen. Oon vähän jo tarponut tekstiä läpi, hokenu en tajjuu ja ajatellu perhosia. Byääää!

(Plussaa opiskeluissa kuitenkin se, että muistin ilmoittaa itseni harjoitteluun! Nyt tosin pitää vielä löytää se harjoittelupaikka…muuuuut siis kaikessa tässä tahmeudessa onnistuin edes hetkellisesti olemaan supertehokas! Ilmottautumisaika kurssille alkoi klo.19.30 ja ryhmä oli täynnä klo.19.31. Minä olin toinen ilmottautuneista, wuhuu!)

Opiskelun lisäksi ihan koko maailma on kökkö ja minä rähmällään. Havunneulasia on enemmän lattialla kuin oksilla, tiskialtaassa vyöryy paistinpannuja ja kakkulautasia, kissan hiekkisten ympärillä on oma biitsi (en ymmärrä miten se hiekka kantautuu sieltä katollisesta lootasta ulos metrien säteellä!), viherkasvit nuupottavat. Torppa ja pää on molemmat räjähdystilassa, mutta en jaksa siivota kumpaistakaan.

Mikkään ei huvita ja kaikki on pyllystä. Tammikuu on uusi marraskuu!

Joulun valmistelemattomuus

Kaksi edellistä vuotta, etenkin viime vuoden, olin aivan m a h d o t o n. Tiptapit vaan suhisivat korvissa kun heiluin keittiössä menemään. Valmistin joululahjoja DIY-joulunhengen riivaamana: mitä-kaapeista-löytyy-kuorintavoidetta sinne, jalkakylpypommeja tänne, paholaisenhilloa ja kotitekoista sinappia tuonne! Itselle amerikkalaiset inkivääripiparit, piparkakkutalo vain näpertämisen ilosta ja soodataikinasta kuusen koristeet ja perheelle joulupäiväkakkukarkelot! Välillä istahdin, herkistyin hyasintin tuoksuun ja kuusen valojen katveeseen kuuntelemaan miljoonatta kertaa ultimatelempparijoulubiisiäni ”tulkoon joulu” ja sitten päässä jo kiekaisikin toinen lemppari ”HEI MUMMO!”  ja niin sitä taas viuhdottiin lisäämässä hiplettiä kuuseen, nonparelleja ihan mihin tahansa.

Tänä vuonna koko homma pysähtyi kuin seinään. Olen

  • tuonut kynttelikön jo aikoja sitten vintiltä keittiön ikkunalle, mutta toimivia polttimoita siinä ei ole edelleenkään
  • juonut glögiä

Se oli aika lyhyt lista, se.

Voisin toki lisätä, että kynttilöitä olen poltellut läpi pimeän, ankean marraskuun ja joulukuun alun ja pönttiksen nurkalla roikkuu valot. Mutta ne ei ole varsinaisia joulujuttuja. Valosarja on paikallaan vuoden ympäri ja kynttilät palaa pitkin syksyä ja talvea joka tapauksessa.  Vähän täällä harmistelen! Mutruilen! Että kun kaikkialla on joulukortteja ja tontun ovia ja krasseja ja pillihimmeleitä ja nonparelleja ja vaahtokarkkikaakaota ja lahjalistoja jajaja

ja meillä on vaan glögistä hiprakkainen (no ei just nyt, mut viikonloppuna vois taas olla) emäntä, ei ainoatakaan hankittua joululahjaa paitsi ne viissataa hillottua omenakiloa ja räjähtänyt joulukinkku ja neljä syytä miksi emme tänä vuonna hanki joulukuusta

IMG_20171211_120044

Toisaalta nyt on vasta 13. päivä, ehdin vielä vaikka mitä jos vaan haluan

mutta toisaalta

toisaalta kai se joulu sieltä tulee valmistelemattakin?

Jännittämistä ja itsensä voittamista

Olen muistaakseni aiemminkin kirjoittanut siitä, että olen sosiaalialan ihmiseksi hämmentävän epäsosiaalinen. Kaipaan ja tarvitsen valtavasti omaa tilaa ja aikaa, viihdyn erinomaisesti yksin omissa oloissani ja en esimerkiksi kuuntele musiikkia koskaan (paitsi hiprakoissani), koska nautin enemmän hiljaisuudesta.

Totta kai tulee myös hetkiä, kun kaipaan ihmisiä. Lörpötystä, naurua, kuulumisten vaihtoa, syvääluotaavia keskusteluja ja sitten taas älyttömyyksiä, melutason nousua sitä mukaa kun lasissa olevan juoman ja seurueessa olevien tyyppien (ja omien) juttujen taso laskee.

Tutussa porukassa olen puhelias, se kovaääninen kaikkeen osallistuva tyyppi, juttujen kertoja ja äänekkäästi naurava, sarkastinen ja hyväntahtoisesti piikittelevää molemminpuolista huumoria viljelevä, itseironinen, rohkea ja rento.

IMG_20171207_181046_990

Vieraassakin seurassa olen puhelias ja otan vahvasti paikkaani. Lörpöttelen ja vitsailen. Hion kuitenkin särmiäni, pehmentelen persoonaani. Olen esillä ja äänessä, mutta yritän mukautua johonkin sosiaalisesti sopivampaan muottiin.

Ja jännitän niin helvetisti!

Perjantaina ja lauantaina oli jälleen lähipäivät yliopistolla. Jälleen reilun kymmenen hengen porukka, jota en tiennyt enkä tuntenut enkä ollut tavannut aikaisemmin. Valitkaa näin aluksi näistä kuvakorteista jokin, joka kuvastaa sinua ja kertokaa sitten kaikille miksi valitsit sen. Vuoroni lähestyessä tunsin pulssini nousevan, hiusrajan hiestyvän ja ajatusteni säntäilevän kuin ajokoiran jahtaama jänis, kiivaasti miettien mitä helvetin fiksua minä tästä kuvasta, siis itsestäni, osaan sanoa. Vuoroni ollessa kortti tärisi käsissäni lähestulkoon huvittavasti (jos olisi huvittanut) ja tunsin miten ääni värisi ja puhuin t o d e l  l a nopeasti. Vuoroni jälkeen en jaksa muistaa mitä puhuin.

Parityöskentelyssä olen vahvempi. Pieni ryhmäkin on okei. Mutta luokan edessä, edes siitä omalta paikalta, puhuminen on kammottavaa. Ainakin alkuun, ennen kuin porukka on tutumpi. Eikä esimerkiksi keskusteluun osallistuminen ole paha paikka, koska silloin saat puhua jos itsestä siltä tuntuu, että on jotain sanottavaa. Toisaalta esiintymisjännitykseen ei auta tuttukaan porukka. Muistan kun lukiossa pidin esitelmää fobioista (kuinka sopivaa!) ja onneksi opettaja oli kartalla – hän ehti kehottaa minut jatkamaan esitelmää omalta paikaltani juuri ennen kuin olisin pyörtynyt siihen paikkaan. Tunsin korvien kohinani, kylmettyvien kasvojeni ja tärinän keskeltä, että en enää kestä, pyörryn.

Näinä kahtena päivänä jouduinkin sitten todellisen tulikokeen eteen. Aiheena oli asiakastyön taidot ja heti alkuun opettaja kertoi, että emme pidä kalvosulkeisia. Että harjoittelemme. Että jakaudumme ryhmiin ja ryhmissä otamme ennalta määriteltyjä (mutta hyvin väljiä) asiakkaan ja sosiaalityöntekijän rooleja erilaisissa asiakastilanteita. JA ETTÄ ESITÄMME LUOKAN EDESSÄ NÄMÄ, LÄHES IMPROTUT, TILANTEET. Niin, että kymmenen minuutin ajan muu ryhmä havainnoi ja tämän jälkeen keskustelemme. Tätä siis olisi tiiviisti, intensiivisesti edessä seuraavat kaksitoista tuntia.

Siellä minä sitten olin. Ääni väräjävänä, en tippaakaan uskottavana, sosiaalityöntekijänä. Ja siellä minä olin uudestaan, 13-vuotiaana koulukiusattuna poikana. Se meni nappiin. Koko kehoa vapisuttava pelko ja hajoileva ääni olivat kuulkaa täysin autenttiset!

Olen aivan järjettömän ylpeä itsestäni.

Ja olen ylpeä meidän ryhmästämme. Näin lyhyessä ajassa meistä kuitenkin muotoitui hyvä, toisia tsemppaava, palautetta antava, naurua hersyvä porukka. Ehkä se johtui siitä intensiivisyydestä.

Nyt olen myös uupunut. Todella todella uupunut. Viikonloppu oli todella antoisa, mielenkiintoinen ja rikas kaikinpuolin, mutta vei se mehutkin tehokkaasti. Tehokkaammin kuin jos kyseessä olisi ollut vain ne kalvosulkeiset.

Pimeän keskellä minä

IMG_20171115_153835_170

Valvoin aamuöille, heräilin säpsähdellen, nukuin aamupäiviä

kunnes lopulta tipahdin iltakahdeksalta pilkittyäni kirjan päällä, nukuin syvää häiriintymätöntä unta, kunnes heräsin itsekseni neljätoista tuntia myöhemmin

ja maailma tuntui taas ihan ookoolta paikalta.

Lainasin pitkästä aikaa, siis todella pitkästä aikaa, ehkä viisitoista vuotta sitten viimeksi lainasin, kirjastosta romaanin. En ehtinyt tarttua siihen kun vasta nyt ja olen ahminut sitä nälkäisenä ja uppoutuneena

ja ärsyyntynyt, että lukukokemuksellani on deadline nimeltä kirjaston eräpäivä

ja muistanut, että tämä on yksi syy, materialistisen sisimpäni lisäksi, miksi haluan omistaa kirjani.

IMG_20171117_150303_095

Pukeudun hameisiin ja harjaan hiukseni, käyn lenkillä joka päivä, pilkon smoothien sekaan inkivääriä ja ripottelen kurkumaa ja spirulinaa, nielen multivitatabletin, en muista juoda riittävästi vettä päivän aikana

ja opiskelen kirkasvalolampun loisteessa ja laitan diffuuseriin extramäärän appelsiinin tuoksuisia tippoja.

Odotan hirvittävän kovasti viikonlopun Jyväskylän reissua, veljeni näkemistä, sitä että puen päälle uuden mekkoni ja menen ravintolaan syömään

ja odotan malttamattomana ensi kosketustani yliopistoon, sitä, että ihan oikeasti astelen opiskelijana pitkin yliopiston käytäviä,  olen konkreettisesti siellä (mutta sitä miksi sinne oikeasti menen, siis kvantitatiivisten menetelmien käytännönharjoituksiin, en odota tippaakaan).

20171121_094134

Mutta kaikista eniten tämän pimeän keskellä minä

olen hirvittävän väsynyt.