Kodittomat kissat

Näillä kahdella kissalla on koti. Pikkusella ja Triolla. Uskallan väittää, että näillä on hyvä koti. Siitäkin huolimatta, että omistajalla on silloin tällöin päiviä, jolloin toisesta voisi tehdä rukkaset ja toisesta karvahatun.

IMG_9654

Trio on neljä tai viisi vuotias. En koskaan muista. Muistan vain, että se tuli meille vuoden ikäisenä kodinvaihtajana. Trio on…kuinka parhaiten kuvailisin, hmm, hieman yksinkertainen. Erittäin rakastava ja hellyydenkipeä. Ei viihdy sylissä ellei itse syliin tule, mutta tullessaan puskee, kehrää, väkkäröi, leipoo, rakastaa koko pienen kissan sydämellään ja kropallaan. Solmuun väännettävä.  Trio on toisaalta hyvin koiramainen kaikkine seurallisuuksineen ja vihellyksestä luokse tulemisineen. Toisaalta niin täydellisen kissa – pönttöuunin päällinen on paras paikka nokosille ja päivittäin saadaan pomppuloikkarallihepuleita ihan vaan siksi, kun ääni päässä niin sanoo.

IMG_20170303_172656_530

IMG_20170504_192914_031

Triolla ja Jerellä on ihan omat juttunsa. Trio käy laittamassa Jeren nukkumaan. Jere menee useimmiten aiemmin nukkumaan kuin minä. Trio seurailee iltaisin mitä tapahtuu ja kun mies siirtyy makkariin, kipittää Trio perässä. Siellä se kymmenisen minuuttia kehrää ja leipoo, ja tulee sitten  pois. Hyvin nukutettu. Trio haluaa myös mukaan yläkertaan pönttöuunin lämmitykseen. Yläkertaan ei ole kissoilla pääsyä, rappukin on suljettujen ovien takana. Mutta pönttöuunin lämmitys on näiden kahden jokin…juttu. Tällöinkin Trio seurailee tapahtumia – jaahas, alakerran pönttöön viritellään tulta. Jaahas, mies liikkuu. Kipikipikipi Trio on eteisen ovella odottomassa yläkertaan siirtymistä (naukukiukkuaa myös, jos eteneminen tapahtuu hänen mielestään liian hitaasti.)

IMG_20161210_143915

12170548_441594572691179_981423031_n

Pikkunen on minun elämäni kissa – ja minä hänen elämänsä ihminen. Suurin osa muista ihmisistä (ja eläimistä ja asioista ja mistä tahansa) on Pikkusen mielestä jotakuinkin perseestä, mutta minun kissani hän on ehdottomasti. Pikkunen täyttää joulukuussa 13 ja hän on ollut minulla pennusta asti. Muiden silmissä, ja minunkin, Pikkunen on erityisen tunnettu hänen ylhäisestä yrmeydestään. Eniten vituttaa kaikki. Anoppi esimerkiksi on nimennyt rakkaan lapseni vittusaatanaksi, hyvin kuvaavaa. Pikkunen ei ole ilkeä eikä paha (saattaa toki räpsäyttää kynsille jos ei mene mielen mukaan, mutta jos kissaa osaa lukea niin tältä välttyy), hän vain näyttää siltä. Ja osoittaa yrmeytensä kyllä. Yleensä vain mulkoillen kaikkea ja kaikkia, mutta joskus osaa vetää nerokkuuden puolelle – esimerkiksi kiipeämällä joka vierailulla juuri sen ihmisen syliin, joka ei pidä kissoista ja vähän pelkääkin niitä (ja kyseessä siis kissa, joka ei mene kenenkään muun syliin kuin minun ja joskus hellyyspäissään Jeren, terkut vaan Tiinalle!).

IMG_20170301_203352

IMG_20170304_084126_436

Minulle voidaan kuitenkin näyttää se helläkin puoli. Kehrätä ja puskea, kiivetä syliin leipomaan. Pennusta asti Pikkunen on nukkunut kerällä minun tyynyni vieressä, ja nukkuu siinä edelleen. Minulla on yksi kuvaava esimerkkikin siitä miten joku ihminen on kissan. Muutimme vuosia takaperin. Minä olin töissä kun oli viimeisten tavaroiden sekä kissojen muutto – Jere muutti ne siis yksinään. Pikkunen oli uudessa asunnossa ollut todella pelokas ja ahdistunut. Kulkenut seinän viertä matalana, ei ollut rentoutunut hetkeksikään. Kun minä pääsin töistä menin tietenkin suorinta tietä tähän uuteen asuntoon. Kissassa tapahtui kuin taikaiskusta PIM! ”Ai sinäkin olet täällä!” Minut nähtyään loppui pelokkuus ja epävarmuus kuin seinään, elämä jatkui täysin normaalina, vaikka kämppä ympärillä muuttuikin.

IMG_20161114_093821

IMG_20170208_110955

Yritin pikaisesti googlettaa tilastoja kodittomista kissoista, mutta en löytänyt. Tilastoja siitä kuinka paljon Suomessa otetaan kiinni kissoja, joita ei kukaan kaipaa. Kuinka moni näistä kissoista jää vaille kotia. Kuinka moni kaunis, terve, pentu, nuori tai aikuinen joutuu piikille, kun kukaan ei välitä. Onneksi en löytänyt tilastoja. Sydämeni särkyisi.

Sydämeni ei myöskään pysty käsittämään, että miten vielä näinä aikoina, 2010-luvun Suomessa, on edelleen kesäkissoja. En ymmärrä, en käsitä. Kesäkissan ottajista minulla olisi paljon painokelvotonta sanottavaa. Totean kuitenkin vain, että olen ollut aina jotensakin sitä mieltä, että ihminen joka ei siedä eläimiä on jotenkin epäilyttävä. Ihminen, joka satuttaa eläintä satuttamisen ilosta tai välinpitämättömyyttään, on paha.

En myöskään pysty käsittämään, että tänäkin päivänä kissojen annetaan juosta irti leikkaamattomina. En hirveästi fanita irtijuoksemistakaan (etenkään kaupunki- tai muilla liikennöidyillä alueilla), mutta leikkaamattomuus menee aivan yli hilseen. Siellä ne viipottaa ja kissat, siis nehän lisääntyy kuin…no, kissat. Pentueita löytyy sitten, jos löytyy, ties mistä kivenkoloista ja heinäladoista ja taaskaan kukaan ei välitä. Ei emosta, ei pennuista. (Tai jos kissa sattuukin tekemään pentunsa kyrpämäisen  omistajansa luo, niin kätevä tapa hankkiutua ei-toivotuista pennuista eroon on esimerkiksi hukuttaa ne tai hylätä muovipussissa roskikseen. Eikä emoa tietenkään edelleenkään leikata.)

Kyllä, kärjistän. Suurin osa ihmisistä kuitenkin, toivoakseni, on varustettuna aivoilla ja sydämellä. Suurin osa kissaihmisistä on, no ehkä hieman vinksahtaneita, mutta varmasti eläimensä hyvinvoinnin puolella. Mutta silti näitä [sensuroitu] tyyppejä on liikaa. Yksikin kaltoinkohdeltu eläin on liikaa.

Törmäsin Facebookissa paikallisen löytöeläinhoitolan sekä heidän kanssaan vapaaehtoistyötä tekevän tyypin ilmoitukseen, että kodittomia kissoja on nyt hoitolan ja sijoituspaikkojen kädet täynnä ja loukutuksia jatketaan yhä. Näköhavaintoja on isosta irti juoksevasta populaatiosta ja vasta osa saatu kiinni ja turvaan. Sydämeni sanoi taas vähän riks ja raks.

Sitten laitoin viestiä. Ilmoitin, että meille mahtuu. Meillä on tarjota loppuelämän koti, rakkautta, lämpöä ja ruokaa kahdelle raasulle. Kerroin, että iällä ei ole väliä – mielellään ottaisinkin nuoria aikuisia tai aikuisia, sillä niille on aina vaikeampaa löytää koti kuin pennuille. Ainoaksi kriteeriksi laitoin, että superarka ei voi olla, kun meillä kuitenkin täällä häärää kaksi kissaa ja yksi aivoton saksalainen. Hoitolassa/sijaiskodissa pidetään kiinni otettuja kissoja (vähintään) viisitoista vuorokautta. Mikäli tämän ajan kuluessa ei kukaan kaipaa kissaa kotiin, on kissan kohtalona joko uusi koti tai useimmissa tapauksissa piikki. Mikäli näitä kahta varaamaani ei kukaan omakseen tunnista niin he muuttavat meille marraskuun alussa. Tällä hetkelle meille on varattuina kaksi kaunokaista: puoli vuotias kirjava tyttö ja aikuinen mustavalkoinen tyttö.

Auttakaa tekin! Jos ei ole mahdollista tarjota kotia sellaista tarvitsevalle eläimelle tai budjetti ei anna periksi rahalahjoituksille eläinsuojelutyölle, niin muillakin tavoin voi auttaa. Monet paikalliset hoitolat esimerkiksi ottavat ilolla lahjoituksena vastaan vanhoja peittoja, tyynyjä, pyyhkeitä ja muita sen sellaisia.

IMG_20170428_073134_657

 

Uusi viikko, uudet (ruoka)kujeet

Miltä detox tuntui? Heh, kun lukee tuota huonovointisuuden, pienehkön kiukkuisuuden ja nälkäisyyden sävyttämää viikkoa läpi, niin voisi kuvitella, että täällä torpassa on heilunu viis päivää yks perkele. Näin ei itseasiassa ole! Kaikesta huolimatta olen ollut pääasiassa tosi hyväntuulinen ja löytänyt esimerkiksi ihan mielettömän ulkoilun ja opiskelun ilon. Joka päivä on iskenyt valtaisa hapen tarve ja olenkin onnessani lenkkeillyt yksin ja yhdessä perheen kanssa ja joka päivä olen myös syventynyt opintojen maailmaan. Nälästä ja huonovointisuudesta huolimatta olo ei myöskään ole ollut mitenkään heikko, väsynyt tai nääntynyt.

Lähtisinkö uudestaan vetämään detoxia? Kyllä. Lähtisinkö uudestaan vetämään tuota detoxia? En. Hahah! Voi toki edelleenkin olla, että kaikkiin detoxeihin kuuluu huonovointisuus, mutta ihan yhtälailla voi olla, että juuri tämä ei sopinut minulle sitruunoineen, etikkoineen, pinaatteineen ja cayennepippureineen. Jotain muun tyyppistä voisin siis lähteä kokeilemaankin, ehkäpä ensi keväänä.

22323346_931827273630934_2135736654_n

Mitäs nyt sitten rankahkon detox viikon jälkeen? Joko on pekoni suussa ja punaviini avattuna? Käsi kyynärpäätä myöten sipsipussissa ja toinen hamuamassa viidettä palaa suklaata (ahdettavaksi suuhun kerralla)? Eiiii-i, eip! Ihme kyllä, eipä ei!

Detox vei minusta mukanaan 2,7 kilon verran nestepöhöjä, mutta vielä keikkuu ylimääräistä mukana. Täytyy myöntää, että olen lukemaan pettynyt. Odotin enemmän. Kaksi kiloa lähti jo kahden ensimmäisen päivän aikana, mutta seuraavana kahtena päivänä ei tapahtunut mitään. Viimeinen 700 g oli sitten vähempänä kun kävin tänä aamuna mittaamassa detoxin jälkeisen loppulukeman. Edellisessä postauksessa (ja postauksen kommenteissa) ihmeteltiinkin, että miksi kehoni päätti ruveta panttaamaan nesteitä? Vitsailtiin olisiko äkillinen raju muutos saanut kroppani kuvittelemaan, että täällä on hei nyt vakava nälänhätätilanne päällä!!!

Aion siis jatkaa jonkin sortin kevennetyllä linjalla eteenpäinkin, mutta en seuraa mitään paastoa, dieettiä tai muuta ”ohjelmaa” kuitenkaan. Kuten mainitsin jo älä tule paha syksy, tule hyvä syksy -postauksessa aion jatkaa lokakuun loppuun lihattomana, kun sellaisena sen detoxin myötä aloitinkin. Heipat siis pekonille ja himoitulle meetwurstipaketille. Tämän lisäksi päätin jälleen kerran, ehkä noin sadannen kerran, että vähintään viisi päivää viikossa eletään kurissa ja nuhteessa, 1-2 päivää saa sitten porsastella menemään mielitekojensa vietävänä. 

Päätin myös, että porsastelupäiviä ei ole ehkä kaikista fiksuinta ajoittaa heti detoxin perään, joten viikonloppuna kävin ostamassa kaapin täyteen kaikkea vihreää ja raikasta. Pyrin myös jatkamaan sitä, että syön tasaisesti pitkin päivää (tämäkin noin sadannen kerran).

22330669_931827413630920_391634472_n

Kun nyt maailma näin vahvasti pyörii ruuan ympärillä ja se nyt niin kovin pitää mielenkiintoani otteessaan, niin päätin nyt myös tarkemmin tutustua pitta-tyypin* ruokavalioon. Tämän olisi tietenkin voinut tehdä ENNEN KUIN kannoin sieltä kaupasta kaikkea vihreää ihanaa kotiin. Vasta tuossa vaiheessa nimittäin hoksasin, että pinaattikin kuuluu nou nou -listalle, ja minä tietenkin menin ostamaan pinaattikeitot lounaaksi parille ekalle päivälle. No, muilta osin ostokset onneksi menivät varsin nappiin (ja aion minä ne pinaattikeitot nyt kuitenkin syödä, mutta tiedänpähän jatkossa!)

Ruokavalioonhan siis liittyy kilometrin mittainen EI -lista ja kilometrin mittainen SYÖ POIS- lista. En aio näitä opetella ulkoa saati liimailla mihinkään kaapin oviin. En myöskään aio (pittamaiseen tapaan) pyrkiä perfektionismiin, listan täydelliseen noudattamiseen. Se mitä minä nyt alkuun tein, meni näin: tsekkasin ei-listalla sellaiset mun superherkut ja yleisesti käytössä olevat tuotteet ja kirjasin ne ylös. Tsekkasin syö pois -listalla kaikki sellaiset mitä tykkään syödä ja käytän usein ja kirjasin ne ylös. Nyt sitten näitä, huomattavasti lyhyempiä listoja seuraillen, alan tehdä pieniä muutoksia ruokavalioon. Suunnittelen vähitellen ruokalistoja syö pois -listan mukaisesti ja samalla heivailen niitä ei-listalla esiintyviä tuttuja juttuja vähemmäksi/harvemmin käytettäväksi.

22384870_931827480297580_1500667219_n

Ei -listalla oli tosi tosi paljon sellaisia ihania rakkaita asioita, jotka kuuluvat mun lähes joka päiväiseen elämään. Niin kuin esimerkiksi vaikka ruisleipä, kahvi, lohi, valkosipuli, vadelmat, jugurtti ja uutena rakkautena tullut tulinen ruoka. Kyllä -listalta puolestaan löytyy ihanuuksia, kuten pastaa, olutta (!!!), sienet, tuore basilika, avokado, kananmunat, granola ja viinirypäleet (punaiset). Saa nähdä kuinka tasapainoilen näiden kanssa. Lähden kuitenkin sillä ajatuksella, että mistään ei tarvitse luopua kokonaan ja lopullisesti.

Rehellisesti sanottuna minun olisi hyvin vaikea, mahdotonta suorastaan, luopua kaikesta lopullisesti, sillä ei -listalla sattuu majailemaan lähestulkoon kaikki minun suosikkini! Ensimmäisellä vilkaisulla pittan ruokavalio vaikuttaa hyvin kevyeltä, jopa valjulta. Tarkoituksena lieneekin suitsia muuten niin tulista pittaa ei-niin-voimakkaalla ruokavaliolla.

Nyt maanantain, tiistain ja keskiviikon ruokalistat ehdin tosiaan suunnitella ja käydä kaupassa ennen pitta-juttuihin tutustumista. Lisäksi jääkaapissa on detoxviikolta jääneitä jämiä, jotka aion myös hyödyntää alkuviikon ruuanlaitossa. Näiltä tulevilta päiviltä siis löytyy pitta-tyypin kannalta niin hyvää kuin huonoakin. Hyviä asioita alkuviikolla tulee olemaan ainakin: päärynät, makeat omenat, inkivääri, lehtikaali, kurkku, avokado, pasta, herkkusienet, kesäkurpitsa, pavut, kananmunat, punakaali, kerma (?), kaurapuuro, mustikat (?) ja porkkana. Huonoja asioita puolestaan listan mukaan tulee olemaan: pinaatti, kauraleipä (ilmeisesti hiiva on huono?), juusto, punajuuri, paprika ja erittäinkin isolla todennäköisyydellä KAHVI.

22361174_931827426964252_1756771587_n

Hapuilua, pohtimista, päänraapimista ja ihmettelyä on kyllä taas elämä kerrassaan, mutta onpahan toisaalta taas ihmisellä yks mielenkiintonen projekti, kun yhdistellään kerralla menemään keventelyä, pitta-tyyppiä ja lihatonta lokakuuta! Varsinkin tuon pittan ruokavalion kanssa olin suistua epätoivoon, kun löysin useampia saat syödä/et saa syödä -listoja, jotka olivat iloisesti ristiriidassa keskenään. Päätin sitten luottaa hipiltä saamiini, kirjoista opittuihin listoihin, toveri Googlen sijaan.

Tästä siis jatketaan, UNOHTAMATTA tasapainoa kuitenkaan…viimestään loppuviikosta ihmisellä on myös se punaviini ja sipsi…

22361082_931835183630143_10132178_n

*Muistuttaisin, että edelleenkään minua ei ole ”diagnosoitu” pittaksi vaan tämä on parin nettitestin ja muutaman tunnin keskustelun tulos asiaan perehtyneen kanssa, mutta ei siis millään muotoa virallista. Luonnehdinnasta kuitenkin tunnistan itseni pittaksi, ja siksi haluan tutustua sen ruokavalioon hieman tarkemmin (ja ehkä myös siksi, kun kaikenlainen hippeily nyt vaan on kivaa).

Jos jotakuta kiinnostaa, niin oman ayurveda kehotyypin (doshan) voi testata esimerkiksi  täällä 

Täällä puolestaan on lyhyesti kuvailtuna millaisia ovat pitta, vata ja kapha

Tänne on koottu useita linkkivinkkejä ja tietoa ayurvedaan liittyen ja jos kiinnostusta seurata näitä juttuja on, niin kyseinen tyyppi pitää nykyisin majaansa täällä ja kirjoittelee ayurvedan lisäksi muistakin luontaishoitojutskiloista (ja elämästä).

 

 

Älä tule paha syksy, tule hyvä syksy

Minulla on nyt jotenkin ylitse pursuavan hyvä fiilis. Olen saanut asioita etenemään, ja se vetää väkisinkin suupieliä hymyyn. Jos syyskuu oli täydellisen kiireetön, rento ja pehmeä, niin sitä samaa pehmeyttä on näin lokakuun alussakin – mutta siihen on lisätty ripaus energiaa. Syyskuinen pehmeys oli vaarassa muuttua, ja muuttuikin jo, nahjusmaiseksi aikaansaamattomaksi ameebaksi. Lokakuu on ollut tähän mennessä jotenkin raikkaampi.

22359154_931114550368873_247902996_n

Minulla on ihan erilainen ote kaikkeen. Opintoihin, omaan hyvinvointiini, kaikkeen. Lähitulevaisuuden pohdiskelu ei tunnu enää niin epäkiinnostavalta kuin vielä muutama viikko sitten eivätkä päivät niin tahmeilta. Vaikka päivieni sisältö on pääasiassa edelleenkin varsin leppoisa ja sohvantuntuinen, on siihen löytynyt jotain rytmiä. Esimerkiksi elokuussa aloittamani taistelu kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä kohtaan on edennyt – aivoni eivät edelleenkään suostu ymmärtämään tilastomatematiikkaa ja viha on liian lievä ilmaus kuvaamaan suhdettani tähän kurssiin. Mutta löysin jonkinlaisen punaisen langan kuitenkin ja olen jo varma, että saan kyhättyä esseeni kasaan. Ehkä jopa sellaisen esseen, jolla pääsen kurssista läpi. Tämä oivallus ja askel eteenpäin innoitti muutenkin ja hieman hakusessa ollut motivaatio sai uutta virtaa. (Ymmärsin myös, että kaikessa ei tarvitse olla täydellinen eikä kaikkea tarvitse osata – kurssi, jonka oppeja todennäköisesti en tarvitse koskaan, mutta joka kuuluu pakollisiin, voidaan ihan mainiosti ohittaa vaikka ykkösellä. Niih.)

22361140_931114350368893_987922505_n

Oman hyvinvoinnin kannalta tupakoinnin varsin onnistuneesti edennyt lopetus (reilu kolme viikkoa täynnä jo!) ja detoxiin hurahtaminen ovat omalta osaltaan parantaneet vointiani huomattavasti. Olen saanut kokea onnistumisen ja itseni voittamisen tunteita. Tulee sellainen olo, että en minä nyt ihan turha äpyli olekaan. On ollut hauskaa haastaa itseään ja huomata, että hitto minähän pystyn tähän. Mielitekoja niin tupakan kuin mässyjenkin suhteen toki on (esimerkiksi tällä hetkellä jääkaapissa oleva meetwurstipaketti on kerrassaan vastustamattoman ihana!) ja välillä suoraan sanoen vituttaa kuin pientä oravaa, mutta silti olen niistä päässyt yli. Olen saanut aikamoista itsevarmuusbuustia tässä muutamien viikkojen aikana!

22323248_931114517035543_167823139_n

Minä olen joskus aiemminkin sanonut, että tarvitsen itselleni koko ajan jonkinlaisen projektin pysyäkseni tyytyväisenä. Tylsistyn herkkään jos mitään ei ole meneillään tai vähintäänkin suunnitteilla. Tylsistymisestä seuraa alakuloisuus ja alakuloisuudesta sohvan pohja oikeastaan vuoden ajasta riippumatta (ei sellaisessa kivassa Netflix-hengessä). Tylsistys-alakulo-sohvanpohja-kombo saa minut siis vaipumaan juurikin siihen ameebamaiseen tilaan, ettei lopulta kiinnosta mikään ja päivät valuvat sormien läpi yhtenä tahmaisena massana. Minulla ja meillä onkin projekteja piisannut – lukuisia remontteja, matkustelua, opiskelua, kesämökki- ja omakotitalojuttuja, kaikenlaista. Nyt kun ajattelee, niin tupakoinnin lopetus ja detox ovat omalta osaltaan projekteja myös – ja niin monella eri tavalla hyvää tekeviä projekteja! Luulen, että pitkälti niiden ansiota on tämän hetkinen hyväntuulisuuteni, energisyyteni ja valoisuuteni, puhumattakaan siitä mitä hyvää ne minun keholleni tekevät.

Kun on jokin projekti ei ole aikaa märehtiä eikä murehtia. En ole ehtinyt synkkyyntyä syksystä. Päinvastoin! Olen nauttinut ulkoilusta, väreistä, lehtimatoista, ruskan värisistä pöytäkynttilöistä. Luonto on mielestäni edelleenkin niin kovin kaunis, samoin sininen IKEAn säkki keskellä olohuonetta. Niinpä ajattelin, että projektit. Projektit ovat ehkä niitä sellaisia juttuja, joiden avulla voin käydä kaamosmasennustaistoon!

22291726_931114427035552_899203834_n

Toki syksy on vasta aluillaan. Pää ja ajatukset ehtii heittää kuperkeikkaa vielä monen monta kertaa. Toisaalta minä olen niin onnekkaassa asemassa, että minun ei myöskään tarvitse ottaa vastaan sitä syksyn nurjaa puolta jos en niin halua – siis tuulta, sadetta ja loputtomalta tuntuvaa pimeyttä. Ei tarvitse lähteä työmatkapyöräilemään säässä kuin säässä tai nukkua kaiken valoisan ajan yli yövuorojen takia. Sitä alkaa ajatella, että tästähän voi ihan totta tulla hyvä syksy! Ehkä tänä vuonna olenkin syksyihminen, joka ensin nauttii kaikista niistä syksyn ihanista asioista (luonto, kynttilät, viltit, kaikki ne hömpät, kyllä te tiedätte) ja marras/joulukuussa höpsähtää jouluihmiseksi ja sitten pahin alkaakin olla jo ohi.

Tällä tavalla kun kehuskelee hyvällä olollaan ja syksyn odotuksillaan, niin vähän alkaa kieltämättä pelottaa, että houkuttelenko minä möröt paikalle. Maalailenko pirut seinille.

22330974_931114520368876_742379614_n

Suunnittelen silti innokkaana eloani eteenpäin. Ottaisinko pari kurssia jotain muuta oppiainetta syksylle täyttääkseni tyhjyyttä, kun missasin ne mitkä minun piti ottaa? Ehkäpä? Jatkaisinko detoxia sittenkin viidestä päivästä seitsämään päivään? Eeeehkä? Riippunee siitä millainen olo minulla on huomenna illalla, kun viides päivä on ohi. Ajattelin myös, että jatkoin sitten detoxlinjalla tai en, niin lokakuun voisin joka tapauksessa jatkaa loppuun lihattomana, kun sellaisena sen olen aloittanutkin.

Siinäpä hyvinvointia ja projektia syksyyn.

Kaamosmasennustaisto & Olenko ihminen

Tämä postaus liittyy toisaalta siihen kuinka (ehkä) voidaan edes jossain määrin vältellä syksyn ja kaamoksen tuomaa mitäänsanomatonta, nahjusmaista, alakuloista, vetämätöntä ja kaikinpuolin örkkimörkkimäistä olotilaa. Toisaalta nämä vinkit voidaan yhdistää myös siihen, ettei elämä kotona etäopiskellen ja samoja seiniä tuijotellen muuttuisi kuvatun kaltaiseksi.

Minulla on nimittäin taipumusta molempiin. Marraskuusta maaliskuuhun (no joo, joulukuu on välissä ihan oke tällasella semifriikille) laahustan pitkin nurkkia, jos edes viitsin nousta laahustamaan, ja viime viikkoina myös jatkuva kotona olo on alkanut muuttaa habitusta varsin…no, ei-kovinkaan-edustuskelpoiseksi (niin fyysisesti kuin henkisestikään).

22014523_924784427668552_1895502124_n

Muutama vinkkeröinen siis jakoon, joita aion lähteä itsekin nyt toteuttamaan!

Pue päällesi. Niin ihanaa kuin onkaan kulkea pehmeissä virttyneissä lökölökövaatteissa aamusta iltaan, niin kuukaudesta toiseen jatkuessaan se ihan totta alkaa riittää. Siinä muuttuu oma olemuskin ihan virttyneeksi. Kunnolliset ja siistit päivävaatteet tuovat ryhtiä ja luulenpa, ettei pukeutuminen tee pahaa myöskään parisuhteelle kun lopultakin suhteen toinenkin osapuoli erottaa päivän ja yön, arjen ja vapaan.

Harjaa hiuksesi, meikkaakin ehkä! Kuten yllä mainitsin niin myös tässä; ryhtiä ryhtiä! Itse en kotioloissa meikkaa koskaan, mutta ehkä kauppaan lähtiessään voisi olla ihan piristävää vähän jotain ehostusta heittää naamaan (jos se siis tuntuu luontevalta). Samoin hiukset voisi joskus olla muutenkin kuin sillä iänikuisella suttunutturalla.

Yritä siis näyttää ikäiseltäsiOlen reilu kolmekymppinen ja tällä hetkellä kotoa poistuessani ja kaahottaessani pitkin Lidlin käytäviä (so classy) sulaudun mainiosti 50+ tuulipukukansalaisiin. Ei näin.

22053040_924784544335207_1305770553_n

Pidä rytmiä yllä. Tämä on minulle vaikeaa, sillä olen ollut aina yöihminen. Yritän kuitenkin pitäytyä edes jonkinlaisessa vuorokausirytmissä. Aivan varmasti valvon myöhempään ja nukun pidempään kuin keskivertotyypit (ihan jo siitäkin syystä, että minun ei tarvitse poistua kotona), mutta olen nyt ottanut ohjenuoraksi, että viimeistään kymmeneltä on noustava. Valoisan aika vähenee muutenkin, niin ei ainakaan paranna pääkopan olotiloja, jos senkin vähän yli nukkuu.

Tsekkaa pienet arkiset jutut niinku ruuanlaitto. Tällä tarkoitan sitä, että kotona ollessa (ja pimeyden ja ankeuden vyöryessä päälle) hyvin herkästi passivoituu ja aika vaan alkaa valua sormien läpi. Olisi siis hyvä keksiä jokaiselle päivälle jotain tekemistä sekä pitäytyä niissä järkevissä jutuissa. Esimerkiksi sen sijaan, että viikkotolkulla raahustat sohvalta jääkaapille hakemaan eineksiä tekisitkin ruokaa ihan itse. En takuulla kokkaa joka päivä ja ihan takuulla syön sohvalla, mutta edes muutaman kerran viikossa nostaisi ahterinsa niinkin arkisen jutun pariin kuin ruuanlaitto. Touhuaminen kuitenkin on kivaa ja piristävää ja terveellisyydestä ei tarvinne mainita.

…ja To Do -listatYlläolevaan liittyen, päivät tosiaan herkästi muuttuu yhtäjaksoiseksi sumeaksi puuroksi. Niinpä jokaiselle päivälle olisi hyvä keksiä jotain to do -juttuja. Ne voi olla niitä ihan arkisia perusjuttuja (joita normaalit ihmiset eivät ehkä edes listaisi) kuten pyykinpesu, kukkien kastelu, vaatekaapin siivous tai pölyjen pyyhkiminen. Pääasia, että joka päivä nousee ylös ja TEKEE JOTAIN. Tekeminen tuottaa mielihyvää, tarpeellisuuden tunnetta.

22016415_924784577668537_179680927_n

Suuren kaamosmasennustaistonhan aloitti Jenna Pirtissään ja minä omalta osaltani olen tähän taistoon jo aiemmin osallistunut postauksellani Pihan valaistus (lähestyvän syksyn kaksijakoiset kasvot). Tämän postauksen kuvitus liittyy myös tähän kaamostaistoon kun eilen virittelin pihaamme lisää näitä ihanaisia joulukaamosvaloja!

Pahimman viikon viimeinen päivä

Julkaistu Lilyssä 20.9.2017

7. Päivä eli TÄNÄÄN

Hah! HAHAHAA! Minä tein sen. Olen ollut viikon tupakoimatta. (Uskallan sanoa sen, vaikka päivä onkin vielä alussa. Olen rohkea ja varma.)

Istun vielä mökillä. Olen tyhjentänyt saunasta vedet ja lakaissut puuroskat. Irrottanut kaasupullot hellasta ja lämmittimestä. Iso musta kattila on hellalla alassuin kuivumassa, lämmitin siinä tiskivedet. Vaihdoin uudet kynttilät kippoihin palaneiden tilalle ja viikkasin viltit keinun selkänojalle.

20170920_135734.jpg

Poistun tänään täältä kuplasta todellisuuteen. Olo on rohkea ja varma. Mietin, että koska selvisin kolmannesta päivästä voin selvitä mistä tahansa.

(Tosin kotibileitä tai baari-iltoja tupakoivien ystävien kanssa taidan vältellä vielä tovin.)

Kirjoitin mökkipäiväkirjaan lyhyesti tästä viikostani. ”Ensin vitutti ihan vittuna. Sitten vähän vähemmän. Nyt ei oikeastaan ollenkaan.” Siinäpä se, tiivistettynä. Kaikki on sanottu.

IMG_20170919_185717_630.jpg

Tämä postaussarja on tältä erää lopussa. Palaan jossain vaiheessa vielä varmasti aiheeseen! Joko sitten ratkenneena tai hienosti jatkaneena tätä pomppuista tupakoimattomuuden matkaa. Toivottavasti tuon jälkimmäisen merkeissä! 🙂

Haluan vielä kiittää teitä ekan viikon mukana kulkijoita! Teitä jotka tsemppasitte ja iloitsitte mukana, teitä jotka myös jaoitte omia kokemuksianne. Toivoisin, että tämä postaussarja mahdollisesti inspiroi jotakuta pohtimaan tupakointiaan, harkitsemaan lopettamista tai ehkä jopa hyppäämään mukaan! Toivoisin, että tämä postaussarja antoi jotain myös teille tupakoimattomille (vai MEILLE tupakoimattomille! Ooh! Jännittävä ajatus!) – auttaa ehkä paremmin ymmärtämään tupakoivia ystäviänne, pääsemään ehkä tupakoijan pään sisään.

20170916_164659.jpg

No mutta, pitemmittä puheitta vielä lopuksi…

Eka viikko on pahin, mulle sanottiin” – fiilikset ja tarinat tupakoinnin lopettamisen ensi hetkistä:

Päivät 1-2

Päivät 3-4

Päivät 5-6

Ennen konkreettista toimeen tarttumista kävin pientä ajatusprosessia läpi:

Ajatuksissa tupakoinnin lopettaminen

Ajatuksissa tupakoinnin lopettaminen, osa 2

Matkalla savuttomuuteen ja itseeni

Parisuhteesta kirjoittamisesta

Julkaistu Lilyssä 17.6.2017

Kirjoitan postauksen siitä, kuinka en voi tai halua kirjoittaa parisuhteesta. Tai tarkemmin sanottuna niistä parisuhteen nurjista puolista.

Jere on useissa postauksissa mukana, ihan siitä luonnollisesta syystä, että kirjoitan elämästäni ja hän on olennainen, keskeinen ja tärkeä osa sitä. Kirjoitan meidän yhteisistä matkoista ja projekteista, kirjoitan syistä miksi rakastan, kirjoitan parisuhteen parhaista ja huonoista puolista humoristisesti, melko yleisellä tasolla. Sekaan on mahtunut myös melko herkkiä hetkiä, keskinäisiä hellyydenosoituksia, tapahtumia ja sanoja, jotka ehkä joku muu vielä tarkemmin yksityisyyttään/kumppaninsa yksityisyyttä vaalinut olisi tallentanut vain omaan sydämeensä.

20170616_180413.jpg

Tästä päästään siihen, että blogeja usein haukutaan ulkokultaisiksi, siloitelluiksi, jopa lavastetuiksi. Arvostellaan sitä, että blogeihin kirjoitetaan vain ihanista, positiivisista asioista, maalataan sellaista kuvaa, että elämä on vain poksahtelevaa ilotulitusta, romanttisia eleitä, täydellistä kommunikaatiota kumppaneiden kesken, huomioon ottamista ja viatonta rakkautta. Arjessa se murupallo tekee aina ihanaa ruokaa, siivoaa, tuo aamukahvin sänkyyn eikä koskaan esimerkiksi jätä haisevia sukkia sohvalle tai tiuski väsyneenä.

Minä en maalaile mitään. En yritä tehdä blogin puolella elämästäni parempaa kuin mitä se on. Tämä ei ole ainakaan tarkoituksellista, mutta koska kirjoitan Jeren ja parisuhteen kohdalla vain niistä hyvistä, niin väkisinkin miettii, että pidetäänkö minuakin jollain tapaa feikkinä.

received_866882156792113.jpeg

Totuus on kuitenkin se, että haluan nostaa esiin ne merkityselliset, kauniit asiat. En halua parjata minulle niin rakasta miestä julkisesti, en pestä likapyykkiä kaikkien nähden. Ei siksi etteikö sitäkin olisi, etteikö verisuonet pullistelisi päässä tässäkin laalaa-landiassa aika ajoin, vaan siksi, että kunnioitan ja arvostan miestäni. Rähinät ja sähinät pidettäköön meidän välisinä. (Ja joskus myös minun, ystävän ja viinipullon välisinä, jos turhauman aihe on niin mitätön, että käsittelyksi ja pään tuuletukseksi riittää kun vaan saa pullautettua sen ulos. Ilman, että tilanne vaatisi kehityskeskustelua miehen kanssa. 😀 )

received_866880510125611.jpeg

Me olemme tiimi ja kumpikaan tiimin osapuolista ei taatusti ole aina helppo, mutkaton, epäitsekäs saati rationaalinen. Mutta tiiminä voimme molemmat luottaa toisiimme siinä asiassa, että meillä on lupa olla toistemme seurassa pahantuulisia, väsyneitä, laiskoja ja saamattomia – ilman, että tekemättömillä töillä tai sanotuilla/sanomattomilla asioilla revitellään somessa tai kaveriporukassa toista loukaten. Ystävällinen ja leikkimielinen naljailu kaveriporukassa on ok, kun se vaan on molemmista hauskaa.

IMG_20170616_150443_476.jpg

Joskus tuntuu, että oman kumppanin arvostelu olisi muka jotenkin okei. Siinä kohtaa kannattanee miettiä, että olisinko minä ihan okei, jos törmäisin minua halventavaan tai loukkaavaan tekstiin minuun tai meidän parisuhteeseen liittyen? Tai kirjoittaisinko minä ystävästäni noin? Käsittelisinkö ystävän ja minun välisen riidan kaikkien nähden?

Niinpä. Pointtini on se, että kyllä tässäkin parisuhteessa rakastamisen lisäksi riidellään. On meilläkin ne kipukohdat, kakaramaisuuden tasolle vajoamisetkin. Mutta blogin ja yleisesti somen puolella haluan olla rakkauden, ymmärryksen ja kumppanini puolella. Toivottavasti se ei tee minusta ulkokultaista.

(Postauksen kuvat on mökiltä, jossa juuri vietimme yön. Ja arvatkaa mitä? Meillä on ollut täällä ihan SUPERIHANAA.)

Tee minut onnelliseksi

Julkaistu Lilyssä 13.5.2017

Mies tekee minut onnelliseksi. Tarvitsen miehen ollakseni onnellinen. Kyllä, 2010-luvulla minä hymyssä suin ja häpeilemättä julistan tämän. Eikä se tee minusta vähemmän itsenäisempää, naisena avuttomampaa tai heikompaa. En suostu olemaan feministisen ajattelun häpeätahra tai edes ajatuksen tasolla raasuparka, joka ilman miestään ei olisi mitään.

Tarkennettakoon kuitenkin, että ei kuka tahansa kaksilahkeinen kutale olisi tähän pestiin kykenevä saati kelpuutettu. Puhun nyt vaan tästä yhdestä tietystä.

IMG_20170512_133035_381.jpg

Se on silti fakta, että ilman miestä minulla ei olisi tätä elämäntapaa eikä sen myötä tätä onnellisuutta. Mies mahdollistaa sen, että voin asua vanhassa omakotitalossa. Hän mahdollistaa sen, että saan lämmön pönttöuunista, kananmunat ja tomaatit omasta pihasta, löylyt ulkosaunasta. Hän on se, joka mahdollistaa ettei putket jäädy talvella eikä räystäät tukkeudu syksyn lehdistä. Hän mahdollistaa sen, että meillä on kesämökki mihin karata maailman kiirettä ja mielettömyyttä. Hän mahdollistaa sen, että voin heittäytyä opintovapaalle, tiputtaa tuloni puoleen totutusta vain voidakseni toteuttaa itseäni.

Onnellisuuteni koostuu hyvin pitkälti materialistisista, ulkoisista asioista. Mutta hän on myös toinen ihoni, ihoni alla. Hän mahdollistaa sen, että minulla on elämä käsissäni, suunta ja tavoitteet selvillä ja selkeinä. Hän on se, jolle ensimmäisenä haluan kertoa onnistumiset ja epäonnistumiset. Hän on se, joka tuntee minut ytimiäni myöten, tietää taustani. Hän on se, joka tietää milloin päänsisäisiin perkeleihini kannattaa reagoida ja milloin ei. Hän on se johon luotan. Vaikka koko muu maailma menettäisi järkensä, niin hän seisoisi rinnalla järkähtämättömän rauhallisena.

20170512_133359.jpg

Luonko toiselle hirvittävät paineet? Vaatimuksia siitä, että tee minut onnelliseksi? Koenko itse stressaavaa vastuuta ja painetta hänen tekemisestä onnelliseksi?

En. Sillä asiat ovat juuri niin kuin niiden kuuluukin olla. Onnellisuus ei tipahda syliin itsestäänselvyytenä. Parisuhde ei pysy kauniina, onnellisena, toimintakuntoisena omalla painollaan. Asioita täytyy tehdä, onnellisuus vaatii työtä.

Enkä takuulla olisi yksin näin onnellinen. Todennäköisesti asuisin kerrostalossa kissojen kanssa, minun olisi pakko käydä töissä. Mies mahdollistaa sen, että elämässäni on enemmän onnellisuutta ja vähemmän velvollisuuksia ja vastuuta. Kun mitään ei tarvitse kantaa yksin.

Ei minua aina huvittaisi hieroa hartioita, voidella eväsleipiä, jäädä viikoksi yksin kotiin hänen moottoripyöräillessään maailmalla, ostaa oliiveja. Sen enempää kuin häntäkään aina huvittaisi herätä kuskaamaan minua töihin, naputella tauluja seiniin tai ajella kymmeniä kilometrejä hakemaan jotain aarretta, jonka bongasin facebookin kirpparilta.

Silti näitä asioita tehdään. Tehdään toista onnelliseksi, sillä arvatkaa mitä? Siinä samalla tekee onnelliseksi itseään.

18471080_845491718931157_1313080030_n.jpg

Kokisin myös loukkaavaksi, jos minulle sanottaisiin, ettei miehen onni ole minusta kiinni. Mitä ihmettä minä silloin tässä tekisin jos hän olisi onnellinen ilmankin? Tuntisin oloni petetyksi. Turhaksi. Tarpeettomaksi. Toivon totta kai hänelle pelkkää onnea, mutta haluan myös olla olennainen osa sitä.

Jos eroaisimme haihtuisi minulta kaikki onnellisuus ilmaan. Siinä mielessä voin siis sanoa, että onnellisuuteni on miehen käsissä. Nousisin sieltä toki, lopulta, sydän ja sielu haavoilla uuteen onneen. Tietenkin. Mutta lähden siitä, että tuota vaihtoehtoa ei tarvitse edes ajatella. Toivon, että mieheni jaksaa ja haluaa tehdä minut onnelliseksi nyt ja aina. Ja että minä teen hänet niin onnelliseksi ettei hänen(kään) tarvitse ikinä, koskaan haaveilla mistään muusta.