Älä tule paha syksy, tule hyvä syksy

Minulla on nyt jotenkin ylitse pursuavan hyvä fiilis. Olen saanut asioita etenemään, ja se vetää väkisinkin suupieliä hymyyn. Jos syyskuu oli täydellisen kiireetön, rento ja pehmeä, niin sitä samaa pehmeyttä on näin lokakuun alussakin – mutta siihen on lisätty ripaus energiaa. Syyskuinen pehmeys oli vaarassa muuttua, ja muuttuikin jo, nahjusmaiseksi aikaansaamattomaksi ameebaksi. Lokakuu on ollut tähän mennessä jotenkin raikkaampi.

22359154_931114550368873_247902996_n

Minulla on ihan erilainen ote kaikkeen. Opintoihin, omaan hyvinvointiini, kaikkeen. Lähitulevaisuuden pohdiskelu ei tunnu enää niin epäkiinnostavalta kuin vielä muutama viikko sitten eivätkä päivät niin tahmeilta. Vaikka päivieni sisältö on pääasiassa edelleenkin varsin leppoisa ja sohvantuntuinen, on siihen löytynyt jotain rytmiä. Esimerkiksi elokuussa aloittamani taistelu kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä kohtaan on edennyt – aivoni eivät edelleenkään suostu ymmärtämään tilastomatematiikkaa ja viha on liian lievä ilmaus kuvaamaan suhdettani tähän kurssiin. Mutta löysin jonkinlaisen punaisen langan kuitenkin ja olen jo varma, että saan kyhättyä esseeni kasaan. Ehkä jopa sellaisen esseen, jolla pääsen kurssista läpi. Tämä oivallus ja askel eteenpäin innoitti muutenkin ja hieman hakusessa ollut motivaatio sai uutta virtaa. (Ymmärsin myös, että kaikessa ei tarvitse olla täydellinen eikä kaikkea tarvitse osata – kurssi, jonka oppeja todennäköisesti en tarvitse koskaan, mutta joka kuuluu pakollisiin, voidaan ihan mainiosti ohittaa vaikka ykkösellä. Niih.)

22361140_931114350368893_987922505_n

Oman hyvinvoinnin kannalta tupakoinnin varsin onnistuneesti edennyt lopetus (reilu kolme viikkoa täynnä jo!) ja detoxiin hurahtaminen ovat omalta osaltaan parantaneet vointiani huomattavasti. Olen saanut kokea onnistumisen ja itseni voittamisen tunteita. Tulee sellainen olo, että en minä nyt ihan turha äpyli olekaan. On ollut hauskaa haastaa itseään ja huomata, että hitto minähän pystyn tähän. Mielitekoja niin tupakan kuin mässyjenkin suhteen toki on (esimerkiksi tällä hetkellä jääkaapissa oleva meetwurstipaketti on kerrassaan vastustamattoman ihana!) ja välillä suoraan sanoen vituttaa kuin pientä oravaa, mutta silti olen niistä päässyt yli. Olen saanut aikamoista itsevarmuusbuustia tässä muutamien viikkojen aikana!

22323248_931114517035543_167823139_n

Minä olen joskus aiemminkin sanonut, että tarvitsen itselleni koko ajan jonkinlaisen projektin pysyäkseni tyytyväisenä. Tylsistyn herkkään jos mitään ei ole meneillään tai vähintäänkin suunnitteilla. Tylsistymisestä seuraa alakuloisuus ja alakuloisuudesta sohvan pohja oikeastaan vuoden ajasta riippumatta (ei sellaisessa kivassa Netflix-hengessä). Tylsistys-alakulo-sohvanpohja-kombo saa minut siis vaipumaan juurikin siihen ameebamaiseen tilaan, ettei lopulta kiinnosta mikään ja päivät valuvat sormien läpi yhtenä tahmaisena massana. Minulla ja meillä onkin projekteja piisannut – lukuisia remontteja, matkustelua, opiskelua, kesämökki- ja omakotitalojuttuja, kaikenlaista. Nyt kun ajattelee, niin tupakoinnin lopetus ja detox ovat omalta osaltaan projekteja myös – ja niin monella eri tavalla hyvää tekeviä projekteja! Luulen, että pitkälti niiden ansiota on tämän hetkinen hyväntuulisuuteni, energisyyteni ja valoisuuteni, puhumattakaan siitä mitä hyvää ne minun keholleni tekevät.

Kun on jokin projekti ei ole aikaa märehtiä eikä murehtia. En ole ehtinyt synkkyyntyä syksystä. Päinvastoin! Olen nauttinut ulkoilusta, väreistä, lehtimatoista, ruskan värisistä pöytäkynttilöistä. Luonto on mielestäni edelleenkin niin kovin kaunis, samoin sininen IKEAn säkki keskellä olohuonetta. Niinpä ajattelin, että projektit. Projektit ovat ehkä niitä sellaisia juttuja, joiden avulla voin käydä kaamosmasennustaistoon!

22291726_931114427035552_899203834_n

Toki syksy on vasta aluillaan. Pää ja ajatukset ehtii heittää kuperkeikkaa vielä monen monta kertaa. Toisaalta minä olen niin onnekkaassa asemassa, että minun ei myöskään tarvitse ottaa vastaan sitä syksyn nurjaa puolta jos en niin halua – siis tuulta, sadetta ja loputtomalta tuntuvaa pimeyttä. Ei tarvitse lähteä työmatkapyöräilemään säässä kuin säässä tai nukkua kaiken valoisan ajan yli yövuorojen takia. Sitä alkaa ajatella, että tästähän voi ihan totta tulla hyvä syksy! Ehkä tänä vuonna olenkin syksyihminen, joka ensin nauttii kaikista niistä syksyn ihanista asioista (luonto, kynttilät, viltit, kaikki ne hömpät, kyllä te tiedätte) ja marras/joulukuussa höpsähtää jouluihmiseksi ja sitten pahin alkaakin olla jo ohi.

Tällä tavalla kun kehuskelee hyvällä olollaan ja syksyn odotuksillaan, niin vähän alkaa kieltämättä pelottaa, että houkuttelenko minä möröt paikalle. Maalailenko pirut seinille.

22330974_931114520368876_742379614_n

Suunnittelen silti innokkaana eloani eteenpäin. Ottaisinko pari kurssia jotain muuta oppiainetta syksylle täyttääkseni tyhjyyttä, kun missasin ne mitkä minun piti ottaa? Ehkäpä? Jatkaisinko detoxia sittenkin viidestä päivästä seitsämään päivään? Eeeehkä? Riippunee siitä millainen olo minulla on huomenna illalla, kun viides päivä on ohi. Ajattelin myös, että jatkoin sitten detoxlinjalla tai en, niin lokakuun voisin joka tapauksessa jatkaa loppuun lihattomana, kun sellaisena sen olen aloittanutkin.

Siinäpä hyvinvointia ja projektia syksyyn.

Kaamosmasennustaisto & Olenko ihminen

Tämä postaus liittyy toisaalta siihen kuinka (ehkä) voidaan edes jossain määrin vältellä syksyn ja kaamoksen tuomaa mitäänsanomatonta, nahjusmaista, alakuloista, vetämätöntä ja kaikinpuolin örkkimörkkimäistä olotilaa. Toisaalta nämä vinkit voidaan yhdistää myös siihen, ettei elämä kotona etäopiskellen ja samoja seiniä tuijotellen muuttuisi kuvatun kaltaiseksi.

Minulla on nimittäin taipumusta molempiin. Marraskuusta maaliskuuhun (no joo, joulukuu on välissä ihan oke tällasella semifriikille) laahustan pitkin nurkkia, jos edes viitsin nousta laahustamaan, ja viime viikkoina myös jatkuva kotona olo on alkanut muuttaa habitusta varsin…no, ei-kovinkaan-edustuskelpoiseksi (niin fyysisesti kuin henkisestikään).

22014523_924784427668552_1895502124_n

Muutama vinkkeröinen siis jakoon, joita aion lähteä itsekin nyt toteuttamaan!

Pue päällesi. Niin ihanaa kuin onkaan kulkea pehmeissä virttyneissä lökölökövaatteissa aamusta iltaan, niin kuukaudesta toiseen jatkuessaan se ihan totta alkaa riittää. Siinä muuttuu oma olemuskin ihan virttyneeksi. Kunnolliset ja siistit päivävaatteet tuovat ryhtiä ja luulenpa, ettei pukeutuminen tee pahaa myöskään parisuhteelle kun lopultakin suhteen toinenkin osapuoli erottaa päivän ja yön, arjen ja vapaan.

Harjaa hiuksesi, meikkaakin ehkä! Kuten yllä mainitsin niin myös tässä; ryhtiä ryhtiä! Itse en kotioloissa meikkaa koskaan, mutta ehkä kauppaan lähtiessään voisi olla ihan piristävää vähän jotain ehostusta heittää naamaan (jos se siis tuntuu luontevalta). Samoin hiukset voisi joskus olla muutenkin kuin sillä iänikuisella suttunutturalla.

Yritä siis näyttää ikäiseltäsiOlen reilu kolmekymppinen ja tällä hetkellä kotoa poistuessani ja kaahottaessani pitkin Lidlin käytäviä (so classy) sulaudun mainiosti 50+ tuulipukukansalaisiin. Ei näin.

22053040_924784544335207_1305770553_n

Pidä rytmiä yllä. Tämä on minulle vaikeaa, sillä olen ollut aina yöihminen. Yritän kuitenkin pitäytyä edes jonkinlaisessa vuorokausirytmissä. Aivan varmasti valvon myöhempään ja nukun pidempään kuin keskivertotyypit (ihan jo siitäkin syystä, että minun ei tarvitse poistua kotona), mutta olen nyt ottanut ohjenuoraksi, että viimeistään kymmeneltä on noustava. Valoisan aika vähenee muutenkin, niin ei ainakaan paranna pääkopan olotiloja, jos senkin vähän yli nukkuu.

Tsekkaa pienet arkiset jutut niinku ruuanlaitto. Tällä tarkoitan sitä, että kotona ollessa (ja pimeyden ja ankeuden vyöryessä päälle) hyvin herkästi passivoituu ja aika vaan alkaa valua sormien läpi. Olisi siis hyvä keksiä jokaiselle päivälle jotain tekemistä sekä pitäytyä niissä järkevissä jutuissa. Esimerkiksi sen sijaan, että viikkotolkulla raahustat sohvalta jääkaapille hakemaan eineksiä tekisitkin ruokaa ihan itse. En takuulla kokkaa joka päivä ja ihan takuulla syön sohvalla, mutta edes muutaman kerran viikossa nostaisi ahterinsa niinkin arkisen jutun pariin kuin ruuanlaitto. Touhuaminen kuitenkin on kivaa ja piristävää ja terveellisyydestä ei tarvinne mainita.

…ja To Do -listatYlläolevaan liittyen, päivät tosiaan herkästi muuttuu yhtäjaksoiseksi sumeaksi puuroksi. Niinpä jokaiselle päivälle olisi hyvä keksiä jotain to do -juttuja. Ne voi olla niitä ihan arkisia perusjuttuja (joita normaalit ihmiset eivät ehkä edes listaisi) kuten pyykinpesu, kukkien kastelu, vaatekaapin siivous tai pölyjen pyyhkiminen. Pääasia, että joka päivä nousee ylös ja TEKEE JOTAIN. Tekeminen tuottaa mielihyvää, tarpeellisuuden tunnetta.

22016415_924784577668537_179680927_n

Suuren kaamosmasennustaistonhan aloitti Jenna Pirtissään ja minä omalta osaltani olen tähän taistoon jo aiemmin osallistunut postauksellani Pihan valaistus (lähestyvän syksyn kaksijakoiset kasvot). Tämän postauksen kuvitus liittyy myös tähän kaamostaistoon kun eilen virittelin pihaamme lisää näitä ihanaisia joulukaamosvaloja!

Pahimman viikon viimeinen päivä

Julkaistu Lilyssä 20.9.2017

7. Päivä eli TÄNÄÄN

Hah! HAHAHAA! Minä tein sen. Olen ollut viikon tupakoimatta. (Uskallan sanoa sen, vaikka päivä onkin vielä alussa. Olen rohkea ja varma.)

Istun vielä mökillä. Olen tyhjentänyt saunasta vedet ja lakaissut puuroskat. Irrottanut kaasupullot hellasta ja lämmittimestä. Iso musta kattila on hellalla alassuin kuivumassa, lämmitin siinä tiskivedet. Vaihdoin uudet kynttilät kippoihin palaneiden tilalle ja viikkasin viltit keinun selkänojalle.

20170920_135734.jpg

Poistun tänään täältä kuplasta todellisuuteen. Olo on rohkea ja varma. Mietin, että koska selvisin kolmannesta päivästä voin selvitä mistä tahansa.

(Tosin kotibileitä tai baari-iltoja tupakoivien ystävien kanssa taidan vältellä vielä tovin.)

Kirjoitin mökkipäiväkirjaan lyhyesti tästä viikostani. ”Ensin vitutti ihan vittuna. Sitten vähän vähemmän. Nyt ei oikeastaan ollenkaan.” Siinäpä se, tiivistettynä. Kaikki on sanottu.

IMG_20170919_185717_630.jpg

Tämä postaussarja on tältä erää lopussa. Palaan jossain vaiheessa vielä varmasti aiheeseen! Joko sitten ratkenneena tai hienosti jatkaneena tätä pomppuista tupakoimattomuuden matkaa. Toivottavasti tuon jälkimmäisen merkeissä! 🙂

Haluan vielä kiittää teitä ekan viikon mukana kulkijoita! Teitä jotka tsemppasitte ja iloitsitte mukana, teitä jotka myös jaoitte omia kokemuksianne. Toivoisin, että tämä postaussarja mahdollisesti inspiroi jotakuta pohtimaan tupakointiaan, harkitsemaan lopettamista tai ehkä jopa hyppäämään mukaan! Toivoisin, että tämä postaussarja antoi jotain myös teille tupakoimattomille (vai MEILLE tupakoimattomille! Ooh! Jännittävä ajatus!) – auttaa ehkä paremmin ymmärtämään tupakoivia ystäviänne, pääsemään ehkä tupakoijan pään sisään.

20170916_164659.jpg

No mutta, pitemmittä puheitta vielä lopuksi…

Eka viikko on pahin, mulle sanottiin” – fiilikset ja tarinat tupakoinnin lopettamisen ensi hetkistä:

Päivät 1-2

Päivät 3-4

Päivät 5-6

Ennen konkreettista toimeen tarttumista kävin pientä ajatusprosessia läpi:

Ajatuksissa tupakoinnin lopettaminen

Ajatuksissa tupakoinnin lopettaminen, osa 2

Matkalla savuttomuuteen ja itseeni

Parisuhteesta kirjoittamisesta

Julkaistu Lilyssä 17.6.2017

Kirjoitan postauksen siitä, kuinka en voi tai halua kirjoittaa parisuhteesta. Tai tarkemmin sanottuna niistä parisuhteen nurjista puolista.

Jere on useissa postauksissa mukana, ihan siitä luonnollisesta syystä, että kirjoitan elämästäni ja hän on olennainen, keskeinen ja tärkeä osa sitä. Kirjoitan meidän yhteisistä matkoista ja projekteista, kirjoitan syistä miksi rakastan, kirjoitan parisuhteen parhaista ja huonoista puolista humoristisesti, melko yleisellä tasolla. Sekaan on mahtunut myös melko herkkiä hetkiä, keskinäisiä hellyydenosoituksia, tapahtumia ja sanoja, jotka ehkä joku muu vielä tarkemmin yksityisyyttään/kumppaninsa yksityisyyttä vaalinut olisi tallentanut vain omaan sydämeensä.

20170616_180413.jpg

Tästä päästään siihen, että blogeja usein haukutaan ulkokultaisiksi, siloitelluiksi, jopa lavastetuiksi. Arvostellaan sitä, että blogeihin kirjoitetaan vain ihanista, positiivisista asioista, maalataan sellaista kuvaa, että elämä on vain poksahtelevaa ilotulitusta, romanttisia eleitä, täydellistä kommunikaatiota kumppaneiden kesken, huomioon ottamista ja viatonta rakkautta. Arjessa se murupallo tekee aina ihanaa ruokaa, siivoaa, tuo aamukahvin sänkyyn eikä koskaan esimerkiksi jätä haisevia sukkia sohvalle tai tiuski väsyneenä.

Minä en maalaile mitään. En yritä tehdä blogin puolella elämästäni parempaa kuin mitä se on. Tämä ei ole ainakaan tarkoituksellista, mutta koska kirjoitan Jeren ja parisuhteen kohdalla vain niistä hyvistä, niin väkisinkin miettii, että pidetäänkö minuakin jollain tapaa feikkinä.

received_866882156792113.jpeg

Totuus on kuitenkin se, että haluan nostaa esiin ne merkityselliset, kauniit asiat. En halua parjata minulle niin rakasta miestä julkisesti, en pestä likapyykkiä kaikkien nähden. Ei siksi etteikö sitäkin olisi, etteikö verisuonet pullistelisi päässä tässäkin laalaa-landiassa aika ajoin, vaan siksi, että kunnioitan ja arvostan miestäni. Rähinät ja sähinät pidettäköön meidän välisinä. (Ja joskus myös minun, ystävän ja viinipullon välisinä, jos turhauman aihe on niin mitätön, että käsittelyksi ja pään tuuletukseksi riittää kun vaan saa pullautettua sen ulos. Ilman, että tilanne vaatisi kehityskeskustelua miehen kanssa. 😀 )

received_866880510125611.jpeg

Me olemme tiimi ja kumpikaan tiimin osapuolista ei taatusti ole aina helppo, mutkaton, epäitsekäs saati rationaalinen. Mutta tiiminä voimme molemmat luottaa toisiimme siinä asiassa, että meillä on lupa olla toistemme seurassa pahantuulisia, väsyneitä, laiskoja ja saamattomia – ilman, että tekemättömillä töillä tai sanotuilla/sanomattomilla asioilla revitellään somessa tai kaveriporukassa toista loukaten. Ystävällinen ja leikkimielinen naljailu kaveriporukassa on ok, kun se vaan on molemmista hauskaa.

IMG_20170616_150443_476.jpg

Joskus tuntuu, että oman kumppanin arvostelu olisi muka jotenkin okei. Siinä kohtaa kannattanee miettiä, että olisinko minä ihan okei, jos törmäisin minua halventavaan tai loukkaavaan tekstiin minuun tai meidän parisuhteeseen liittyen? Tai kirjoittaisinko minä ystävästäni noin? Käsittelisinkö ystävän ja minun välisen riidan kaikkien nähden?

Niinpä. Pointtini on se, että kyllä tässäkin parisuhteessa rakastamisen lisäksi riidellään. On meilläkin ne kipukohdat, kakaramaisuuden tasolle vajoamisetkin. Mutta blogin ja yleisesti somen puolella haluan olla rakkauden, ymmärryksen ja kumppanini puolella. Toivottavasti se ei tee minusta ulkokultaista.

(Postauksen kuvat on mökiltä, jossa juuri vietimme yön. Ja arvatkaa mitä? Meillä on ollut täällä ihan SUPERIHANAA.)

Tee minut onnelliseksi

Julkaistu Lilyssä 13.5.2017

Mies tekee minut onnelliseksi. Tarvitsen miehen ollakseni onnellinen. Kyllä, 2010-luvulla minä hymyssä suin ja häpeilemättä julistan tämän. Eikä se tee minusta vähemmän itsenäisempää, naisena avuttomampaa tai heikompaa. En suostu olemaan feministisen ajattelun häpeätahra tai edes ajatuksen tasolla raasuparka, joka ilman miestään ei olisi mitään.

Tarkennettakoon kuitenkin, että ei kuka tahansa kaksilahkeinen kutale olisi tähän pestiin kykenevä saati kelpuutettu. Puhun nyt vaan tästä yhdestä tietystä.

IMG_20170512_133035_381.jpg

Se on silti fakta, että ilman miestä minulla ei olisi tätä elämäntapaa eikä sen myötä tätä onnellisuutta. Mies mahdollistaa sen, että voin asua vanhassa omakotitalossa. Hän mahdollistaa sen, että saan lämmön pönttöuunista, kananmunat ja tomaatit omasta pihasta, löylyt ulkosaunasta. Hän on se, joka mahdollistaa ettei putket jäädy talvella eikä räystäät tukkeudu syksyn lehdistä. Hän mahdollistaa sen, että meillä on kesämökki mihin karata maailman kiirettä ja mielettömyyttä. Hän mahdollistaa sen, että voin heittäytyä opintovapaalle, tiputtaa tuloni puoleen totutusta vain voidakseni toteuttaa itseäni.

Onnellisuuteni koostuu hyvin pitkälti materialistisista, ulkoisista asioista. Mutta hän on myös toinen ihoni, ihoni alla. Hän mahdollistaa sen, että minulla on elämä käsissäni, suunta ja tavoitteet selvillä ja selkeinä. Hän on se, jolle ensimmäisenä haluan kertoa onnistumiset ja epäonnistumiset. Hän on se, joka tuntee minut ytimiäni myöten, tietää taustani. Hän on se, joka tietää milloin päänsisäisiin perkeleihini kannattaa reagoida ja milloin ei. Hän on se johon luotan. Vaikka koko muu maailma menettäisi järkensä, niin hän seisoisi rinnalla järkähtämättömän rauhallisena.

20170512_133359.jpg

Luonko toiselle hirvittävät paineet? Vaatimuksia siitä, että tee minut onnelliseksi? Koenko itse stressaavaa vastuuta ja painetta hänen tekemisestä onnelliseksi?

En. Sillä asiat ovat juuri niin kuin niiden kuuluukin olla. Onnellisuus ei tipahda syliin itsestäänselvyytenä. Parisuhde ei pysy kauniina, onnellisena, toimintakuntoisena omalla painollaan. Asioita täytyy tehdä, onnellisuus vaatii työtä.

Enkä takuulla olisi yksin näin onnellinen. Todennäköisesti asuisin kerrostalossa kissojen kanssa, minun olisi pakko käydä töissä. Mies mahdollistaa sen, että elämässäni on enemmän onnellisuutta ja vähemmän velvollisuuksia ja vastuuta. Kun mitään ei tarvitse kantaa yksin.

Ei minua aina huvittaisi hieroa hartioita, voidella eväsleipiä, jäädä viikoksi yksin kotiin hänen moottoripyöräillessään maailmalla, ostaa oliiveja. Sen enempää kuin häntäkään aina huvittaisi herätä kuskaamaan minua töihin, naputella tauluja seiniin tai ajella kymmeniä kilometrejä hakemaan jotain aarretta, jonka bongasin facebookin kirpparilta.

Silti näitä asioita tehdään. Tehdään toista onnelliseksi, sillä arvatkaa mitä? Siinä samalla tekee onnelliseksi itseään.

18471080_845491718931157_1313080030_n.jpg

Kokisin myös loukkaavaksi, jos minulle sanottaisiin, ettei miehen onni ole minusta kiinni. Mitä ihmettä minä silloin tässä tekisin jos hän olisi onnellinen ilmankin? Tuntisin oloni petetyksi. Turhaksi. Tarpeettomaksi. Toivon totta kai hänelle pelkkää onnea, mutta haluan myös olla olennainen osa sitä.

Jos eroaisimme haihtuisi minulta kaikki onnellisuus ilmaan. Siinä mielessä voin siis sanoa, että onnellisuuteni on miehen käsissä. Nousisin sieltä toki, lopulta, sydän ja sielu haavoilla uuteen onneen. Tietenkin. Mutta lähden siitä, että tuota vaihtoehtoa ei tarvitse edes ajatella. Toivon, että mieheni jaksaa ja haluaa tehdä minut onnelliseksi nyt ja aina. Ja että minä teen hänet niin onnelliseksi ettei hänen(kään) tarvitse ikinä, koskaan haaveilla mistään muusta.

Mutku en mä haluu lapsia

Julkaistu Lilyssä 2.10.2016

Kirjoitin aiemmin siitä mitä on kun ikä alkaa kolmosella. Kaikki kriisit, paineet, omat höttöiset ja typerät odotukset siitä millainen minun pitäisi olla. Sivusin myös lyhyesti sitä, että vaikka olenkin vapaaehtoisesti lapseton niin en siltäkään osin ole selviytynyt ilman, no, voisiko sitä nyt sanoa vaikka ikäkipuiluksi. Välillä ei suoraan sanottuna ole edes varma puolusteleeko valintojaan enemmän ympäristölle vaiko sittenkin itselleen.

Olisi niin kiva jos vaan voisi nousta barrikadeille ja karjua itseluottamusta ja päättäväisyyttä uhkuen MINÄ EN HALUA LAPSIA. Ne haisee, ne sotkee, ne vie rahat ja rikkoo tavarat. On tahmaisia käden jälkiä sohvassa, koulukirjat hukassa, riisipaketti levällään keittiön lattialla, kiukkuinen opettaja wilmassa, teini hukassa, niskapaskaa ja vihreetä räkää, legoja paljaiden jalkojen alla, parisuhde hukassa, nuhakuumekurkkukipukorvatulehusadhd, loputtomia kysymyksiä ja loputonta vastuuta. Olisi niin kiva jos vaan voisi karjua itseluottamusta ja päättäväisyyttä uhkuen MINÄ EN HALUA LAPSIA, koska ilman niitä on rahaa lompakossa, punaviiniä lasissa, ex tempore -lähtöjä, sisustusesineitä alle metrin korkeudella, pitkiä aamu-unia, rikkoutumatonta netflix -aikaa, päiväseksiä, valkoisia sohvia, tovin pidempään kuosissa pysyvä kroppa, aikaa ja vapautta käyttää aikaansa niin kuin sen itse haluaa.

IMG_20160326_183842.jpg

Mut eihän se tietenkään voi olla niin kivaa ja helppoa. Väkisinkin, vaikka omasta kannastaan on ollut ainakin silleen semivarma teini-ikäisestä asti, sitä alkaa mieleen kuroutua ja kiemurrella ajatuksia siitä, että menetänkö jotain? Jos luopuisin kaikista lapsettomuuden tuomista eduista ja mukavuuksista ja ottaisin vastaan kaikki ne hermoja kiristävät seikat niin saisinko samalla tilalle jotain vielä upeampaa kuin mistä luopuisin? Olisinko pakahduttavan onnellinen ja tyytyväinen nukkuvan lapsen nukkaisesta poskesta, haparoivin ottein piirretyistä pääjalkaisista, googlehaun kautta saatavasta tietomäärästä mitä leppäkertut syö tai miten lentokone pysyy ilmassa, muka-ison teinin käpertymisestä kylkeen kiinni kesken leffan, maitohampaan irtoamisen riemusta ja ylpeydestä, oppimisen ja oivaltamisen ilosta, kaikesta siitä pyyteettömästä rakkaudesta ja luottamuksesta.

Tämä on vähän niinku sitä, että samanaikaisesti haluaisi säästää kakun ja syödä sen.

IMG_20160302_192227.jpg

Oman mausteensa tähän pohdintaan tietenkin tuo myös mies. Enhän minä tässä parisuhteessa yksin ole enkä toisen puolesta voi päätöksiä tehdä. En yhtään epäile etteikö minun suustani olisi tullut jo seurustelun alkumetreillä lähes kahdeksan vuotta sitten, että lapsia mie en muuten sit haluu enkä alttarillekaan aio kävellä (jälkimmäisessä pidätän oikeuden muuttaa mieleni, sain itseni kiinni jo katselemasta häämekkoja…). Olemme keskustelleet asiasta paljonkin tässä vuosien mittaan ja kantamme lapsettomuuteen on ollut yhtenäinen. En silti voi olla miettimättä, kun kerta menin ja haksahdin itseäni neljä vuotta nuorempaan mieheen, että entä jos sillä suunnalla tuuli muuttuukin. Tunnetustikin miehet käy vähän hitaammalla kuin naiset ja oletettavasti alle kolmekymppisten miesten mielessä ei ainakaan pääsääntöisesti pyöri ensimmäisenä perheen perustaminen. Mutta mitä jos se biologia iskee ja sanotaanko vaikka miehen ollessa kolmeviis hänen päähänsä iskostuukin ajatus suvun jatkamisesta ja minähän olen sillon jo vanha haahka? Tai jos vaikka fyysisesti ei mitään ongelmaa minunkaan kohdalla lisääntymisen suhteen olisi niin jos minun mieleni olisi silti ei ei ehdottomasti ei. Olemme sopineet (sikälimikäli jos nyt parisuhdetta tai elämää voi sopimalla sopia ja suunnitella), että jos jommankumman mieli muuttuu radikaalisti, jos jompikumpi tulenpalavasti haluaa perheen, niin sitten on lähdettävä. Vaikka kuinka rakastaisit ja vaikka kuinka sinua rakastettaisiin, niin silti on lähdettävä. Lapset ja perhe-elämä, siis silloin kun lapsettomuus on vapaaehtoinen valinta, on mielestäni liian suuri asia uhrattavaksi. En minä ainakaan haluaisi löytää itseäni tulevaisuudessa kodista, jota asuttaa katkeruus ja kaipuu.

Omien pohdintojen ja parisuhteellisuuden lisäksi tämän ikäisenä toki lyödään painetta jonkin verran myös ulkoapäin. Mihinkään älyttömyyksiin en onneksi ole törmännyt. En tiedä johtuuko siitä, että ympärilläni on ilmeisen hienotunteisia ja järkeviä ihmisiä vai siitä, että olen hyvin napakasti tehnyt selväksi kantani asiaan. En silti minäkään ole säästynyt niiltä vakiokysymyksiltä, joihin varmaan jokainen nainen törmää elämänsä jossain vaiheessa. Näitähän on esimerkiksi ”no jokos sinä sit seuraavaksi?” (useampien ihmisten suusta kun pikkuveljeni sai esikoisensa), ”oot jo niin vanha!” (hei kiitti mummo) ja ”pikkupikkupikkupikkusiaaa….” (anopillani on krooninen lapsenlapsikuume). Näistä en kuitenkaan ole sen suuremmin ottanut itseeni tai antanut vaikuttaa omaan päätöksentekooni. Ihan riittämiin on veivaamista omien ajatusten kanssa. Olen tosin saanut palautetta myös ylianalysoinnista kun olen tätä asiaa käsiäni väännellen, huokaillen ja murahdellen puinut ystävieni kanssa. Se on kyllä myös ihan totta, ajattelen ja analysoin ihan liikaa. Minulle sanottiin, että lopeta ajattelu ja anna vaan mennä…siis anna mennä mihin? Kun se kakku on niin kovin kovin kaunis etten sitä tahtoisi mennä leikkelemään, mut mmmm mikä mehevä sisus siellä saattaisi ollakaan. Että niin.

20160817_153332.jpg

Näistä loppumattomista mietinnöistä ja asioiden solmuun vääntelyistä huolimatta olen edelleenkin ja kaikesta huolimatta sitä mieltä, että lapsettomuus on se oikea ja hyvä valinta minulle. En voi tietenkään tietää millaista onnellisuutta perheellisten elämään sisältyy, mutta tiedän sen, että perheettömänä, juuri nyt, olen se pakahduttavan onnellinen ja tyytyväinen. Loppujen lopuksi en halua luopua vapaudestani, mahdollisuuksistani tehdä mitä haluan milloin haluan, avoimista (tai edes pikkiriikkisen raollaan olevista) ovista esimerkiksi työn ja opiskelun koukeroissa, mun elämästä.

Pidän lapsista paljon ja saankin nauttia niistä hyvistä, ihanista, riemastuttavista hetkistä niin kummitytön kuin ystävien lasten kanssa. Minä koen olevani ihmisenä ja luonteeltani kuitenkin sellaista epäkelpoa äitimatskua – olen liian itsekäs, mukavuudenhaluinen, levoton ja ärsytysherkkä, että se mahdollisuus palautetaan omistajalle on hyvä olla ja säilyttää mitä lasten hoitoon, kasvatukseen ja vastuuseen tulee. Niin paljoa minulla ei kuitenkaan ole pokkaa tai rohkeutta, että nousisin barrikadeille sanomaan ei ikinä. Mutta uskallan sanoa, että tuskin koskaan ja näin on hyvä.

Kun ikä alkaa kolmosella

Julkaistu Lilyssä 26.9.2016

Muistan ajatelleeni joskus teininä, ja vielä parikymppisenäkin, että ooämgee kolmekymppiset on siis jo niin aikuisia. Kolmekymppisillä on jo elämä kasassa (tarkoittaen ulkoisia juttuja niin kuin työt, koti, perhe-elämä), ne tietää mitä ne haluaa ja ovat mahdollisesti jo saavuttaneetkin haluamansa. Kolmekymppiset tietää miten maailma toimii, ne on hirveen viisaita, eikä ne enää sätki ja sykyile oman itsensä, oman tunne-elämänsä tai minkään muun kuohunnan keskellä. Kolmekymppiset vaan on, tyytyväisiä ja harmonisia ja elämän suunnat selvillä.

20160916_202847.jpg

Paria vuotta ennen minä aloin ensimmäistä kertaa kriiseilemään tuota kohta saavutettavaa rajapyykkiä. En minä silloin tajunnut kriiseileväni, vasta myöhemmin jälkeenpäin tarkasteltuna ymmärsin mistä oli kyse. Mutta minä taannuin. Minä heittäydyin jollain tapaa vastuuttomaksi. Valvoin yöt (joka sinällään ei ole minulle mitään uutta, mutta tämä valvominen ja rytmin heittäminen väärinpäin oli jotenkin pakonomaista), ryyppäsin ja remusin, otin kolme lävistystä, kapinoin kaikkea ja kaikkia vastaan. Elin kuin viimeistä päivää, kuvitellen, että käyttäytymällä kuin teini pääsisin karkuun sitä etten enää ole teini.

Pikkuhiljaa rauhoituin. Täytin sen maagisen kolmekymmentä juhlimalla kavereiden kanssa aamuun saakka. Tajusin, ettei maailma kaatunut. Etten minä muuttunut, ei minusta tullut yhdessä yössä jotain sellaista mitä en kokenut olevani tai mihin en kokenut olevani valmis. Huomasin pelänneeni tuota asettamaani aikuisuuden rajaa aivan suhteettoman paljon, pelänneeni sitä, että en täytä niitä odotuksia mitä minä itse tai ympäristö saattaa sen ikäiselle ihmiselle asettaa.

20160908_142608.jpg

Tässä kuussa täytin 32. Voin siis sanoa olevani jo iältäni 30+. Eli siis ikäloppu harakka, kaamee haahka! Riähkä! Huomaan taas vähän pelästyväni. Vieläkään, siis vieläkään, en täytä niitä ajatuksia, joita parikymppisellä minulla oli kolmekymppisestä minästä. Ja oon kuitenkin jo kolkyt plus, kai siinä iässä pitäs jo vähän osata kaikkea? Tai olla se harmoninen ja tyytyväinen? Sen sijaan minä yhä edelleen haen suuntaa, poukkoilen. Olen onnellinen, mutta olenko koskaan levollinen? Yhä edelleen valvon silloin tällöin öitä, istun yksin keittiön lattialla aamuyöllä viinilasin kanssa miettimässä, että mitäs sitä nyt elämälleen tekisi.

On toki erojakin, paljonkin, kakskymppisessä ja tän hetkisessä minässä. Suurimmat ehkä tuolla fyysisen minän puolella. Iho nyt ei ehkä ole niin kuulaan kimmoisa enää ja persposket alkaa hivuttautua läheisiin tekemisiin polvitaipeiden kanssa. Silmien ympärykset alkaa olla koko ajan ryppyisemmät (naururyppyjä, lohduttaudun!). Rinnat on onneksi sen verran pienet ettei edes painovoima viitsi niiden takia vaivautua. Ajatusmaailmasta löytyy eroja toki myös ja kun niitä alkaa pohdiskelemaan ei tämä ikääntyminen (hrr!) ehkä niin pelottavalta enää tunnukkaan. Et vaikka mielen levottomuus ei niin hirveästi ole päässytkään tasaantumaan, niin ehkä siihen on tullut ripaus rohkeutta ja luottoa lisää. Rohkeutta ja luottoa omaan itseensä ja siihen, että kyllä minä tän handlaan. Rohkeutta siihen, että elämäänsä voi elää niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Rohkeutta siihen, että ehkä niitä aamuöisin pohdittuja asioita voisi ihan oikeasti toteuttaakin. Nyt kun on viisas ja iso.

Mutta kyllä minä silti sanoisin, että olla kolkyt plus nainen ei oo se kaikista helpoin rasti. Jos vaikka oman kriittisyyden saisikin karsittua minimiin on ympäröivältä maailmalta sitä tarjolla riesaksi asti. Ehkä suurimpana aiheena tän ikäisen naisen maailmassa on lapset, tai meidän tapauksessa lapsettomuus. Vela on kai se termi johon minutkin lokeroidaan. Nyt kun kuitenkin on ne vakityöt ja omakotitalo, niin seuraavana askeleena kai kuuluisi pyöräyttää se 1,7 mukeloa. Tästä aiheesta taidan kuitenkin kirjoittaa myöhemmin ihan oman postauksensa. On sen verran laajempi kokonaisuus kuitenkin, vaikka isona osana liittyykin tähän ikäkipuiluun.

IMG_20160312_114919.jpg

Jokatapauksessa tälleen lopuksi toteaisin, että jos ei oo helppoo nii kyllä tähän silti riemuakin mahtuu mukaan. Vähän tälleen vanhempana minut otetaan vähän vakavammin (virhe?) ja minun sanoillani ja mielipiteilläni on himppusen enemmän painoarvoa kuin nuorempana tytönheitukkana. Lisäksi se parhain (ja ehkä kliseisin) juttu on se, että saan syödä jälkkärin ennen pääruokaa niin tahtoessani, tai vaikka skipata koko pääruuan ja elää koko päivän jäätelöllä. Ja hei, kameroissa on huiput filtterit myös, jipii!