Villin viikonlopun jatkot

Eilen hyvin aloitettu on jatkunut tänään erinomaisesti. Jopa niinkin erinomaisesti, että vielä aamupäivällä todellisena uhkana oli, ettei mitään järjellistä tule tapahtumaan lukuisista vannotuksista, itselle tehdyistä lupauksista, oikeasti täydestä kalenterista ja (osittain siihen tarkoitetusta) oman ajan ottamisesta huolimatta.

IMG_20190312_115052_845

Olin suuruuden hullusti laittanut kelloni soimaan yhdeksältä. Realististen odotusten mukaisesti torkuttelin yhteentoista saakka ennen kuin venyttelin raajani villasukkiin ja kirosin sen, siis itseni, joka ei sitten kuitenkaan ollut viitsinyt laittaa illalla tulia pönttöuuniin. Pönttöuunin kanssa saikin sitten neuvotella tavallista hartaammin ennen kuin saavutimme molempia tyydyttävän ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen.

Se on muuten jännittävää, minkä tahansa tulipesän kanssa, että miten ihmeessä onnistun aina ja joka kerta sotkemaan itseni nokeen, vaikka en mukamas edes kosketa mitään nokista. Sama juttu maalin ja tussien kanssa. Pilkuttelen ja tuhrin itseni pahimmillaan naamaani myöten väreihin, vaikka kuinka keskittyisin olemaan rauhallinen, tarkka ja huolellinen.

Picture_20190316_185234288

Aamun ensimmäinen kahvi jäähtyi kuppiin, kolmannen sain juotua kuumana. Ruokittuani kissat oli aamuni venytetty pitkäksi ja seesteiseksi ja ihana suloinen hiljaisuus oli yhä edelleen toivottuna vieraanamme. Paitsi sillä hetkellä kun palasin yläkerran uunin lämmityksestä takaisin alas. Aukaistuani eteisestä oven keittiöön, tulvi korviini jotain käsittämätöntä kälätystä.

Kurkistin varovasti olohuoneeseen. Yhdellä sohvalla makoili yksi kissa kuin ei mitään. Toisella sohvalla toinen istuskeli muina kissoina selkänojalla ja tarkkaili pihan turvallisuustilannetta. Kolmas köllötteli minun paikallani katse suunnattuna läppäriin. Läppäriin, jonka kannen olin huolettomasti jättänyt auki. Läppäriin, jonka joku näistä epäillyistä karvasuikeroista oli onnistunut herättämään henkiin ja käynnistämään sieltä illalla kesken jääneen Gilmoren tyttöjen jakson ja joka nyt kälätteli täyttä päätä sotkien ajatukseni ja päivän pläänin.

Sillä heikompi minä olisi ottanut tämän universumin merkkinä siitä, että eiköhän kuule jatketa siitä mihin illalla jäätiin ja hiiteen velvollisuudet ja opiskelut. Onneksi toisessa minussa oli vielä ripaus määrätietosuutta ja tunnollisuutta jäljellä ja sain päiviä roikkuneen luentopäiväkirjani valmiiksi ja jopa palautetuksi. Näinä aikoina pitäisi oikeasti saada enemmänkin kertynyttä opintosumaa vähemmäksi, mutta hyvä nyt, että edes jotain. Tehtävä kerrallaan, hän sanoi, ja kurkisti jääkaappiin.

IMG_20190316_144740_492

Kurkistus jääkaappiin kertoi, että tänäänkin ruokalistalla olisi nakkeja ja jugurttia. Keittiön sivupöydältä löytyi kuoriltaan ruskeiksi muuttuneita banaaneita, mutta jotka aukaistuina osoittautuvat täydellisen hyviksi. Leipälaatikossa on ruisleipää ja jos oikein kodinhengettäreksi heittäytyy, ei tästä taloudesta lopu munakastarpeet koskaan. Toistaiseksi päivällinen on kuitenkin pitänyt sisällään banaanin, yhden oluen, juustonaksuja ja irtokarkkeja.

Yksin ollessa on sikäli kätevää unohtaa syödä, että kukaan viaton sivullinen ei joudu nälkäraivon uhriksi. Yksin ollessa ei myöskään ole mitään väliä sillä mitä lopulta syöt, kunhan omat tarpeet tulevat tyydytetyiksi (eikä myöskään tarvitse jakaa karkkeja). Imeskeltyäni kitalakeni kipeäksi kirpeistä karkeista en kuitenkaan voi olla ajattelematta, että toisaalta on ihan onni, että heitteille jättäytymiseni päättyy jo huomenna.

 

 

 

Ei kahvia enää iltapäivisin ja muita villejä tarinoita

Avaan greipin makuisen lonkeron, ja tuntuu kuin siitä lähtevä äänekäs raksahdus täyttäisi koko olohuoneen. En yleensä edes juo lonkeroa, mutta tänään minun teki sitä jostain syystä mieli. Jollain tapaa se ja oranssi neilikkakimppu olohuoneen pöydällä luovat minulle lupauksia kesästä, vaikka taas tänään satoi räntää aamusta saakka, ja räntä muuttui vain hullummaksi iltapäivään tullessa.

Imuroin aamuvuoron jälkeen. Pesen pyykkiä, mutta pesty pyykki jää odottamaan vielä jotakuta, minua, narulle ripustajaa. Sullon tiskikoneen ääriään myöten täyteen, olen siinä taitava, järjestelen usein koneen uudestaan miehen jäljiltä ja löydän sieltä muka jo täydestä tilaa vaikka mille. Napsautan koneen päälle.

Minun piti opiskella tänään, mietin, kun hinkkaan kuivahtaneita kissanruokakökköjä keittiön tasosta, mutta huominen on parempi. Levitän pesulasta haetun maton olohuoneen lattialle.  Tänään on hyvä tehdä kodista pesä, työviikon viimeinen työpäivä olkoon arkinen, hoidettakoon pakolliset, ja laskeudutaan hiljakseen kohti vapaata. Vapaus tarkoittaa minun maailmassani mahdollisuutta sukeltaa luentoihin ja oppimistehtäviin välittämättä mistään muusta. Näköjään.

Picture_20190315_202152056

Syön ruisleipää ja nakkeja kylmiltään. Jokainen kissoista saa myös oman pienen palasen nakkia. Yksi syö palasen heti. Toinen leikkii sillä, saalistaa, heittelee ja survoo nakin juuri pestyn maton alle. Kolmas syö palasen oksentaakseen sen myöhemmin. Ei onneksi matolle.

Tuntuu hätkähdyttävältä, kun sohvalta ei pomppaa alas tai jalkojen juuresta rymistele ylös kolmekymmentäviisi kiloa saksanpaimenkoiraa kun itse liikahdan, en edes merkittävästi, mutta riittävästi, jotta ihmismieltä tarkkaavaisempi arvaa minun nousevan vessaan, tupakalle, jääkaapille, minne tahansa. Tuntuu hätkähdyttävältä liikahtaa, sinne minne tahansa, ja palata, ilman, että mukana kulkee suhteellisen äänekäs ja tilaa vievä varjo, vartija.

Avaan oluen. Raksahdus toistuu. Talossa ei liikahda mikään, ei kukaan. Olen vain minä ja kissat, ja se tuntuu kummalliselta. Tuntuu, kuin en olisi saanut olla ikuisuuksiin yksin. Ja tuntuu myös siltä, kuin minun tulisi hävetä tai tuntea omantunnon pistos tai ainakin pitää pääni kiinni siitä, kuinka minä nautin, kun saan olla yksin sunnuntaihin saakka. Mutta niin, niin se vain on. Tarvitsen tilaa, eikä siinä ole mitään hävettävää.

Sain lahjaksi pahvilaatikon, jossa oli nyrkin kokoinen kuiva pyöreä käkkäräpallo. Jerikon ruusu, minulle kerrottiin. Laitan sen matalaan vesikippoon ja jään odottamaan. Hitaasti käkkärä imee vettä, liikahtelee, avautuu. Mikä jännitysnäytelmä perjantai-iltaan! En malttaisi odottaa milloin se on vihreä ja rehevä ja täysin elossa. Laitan miehelle kuvia messengerissä tästä spektaakkelista. Siis ruskeasta kämmenen kokoisesta läjästä.

Annan juustonaksun sulaa ja muhjuuntua kielen päällä. Minusta on tullut sellainen ihminen, joka ei juo kahvia enää kello viidentoista jälkeen ja jonka käsitys täydellisestä vapaasta viikonlopusta on tässä, tämä, juuri nyt juuri näin.

 

Ei parempaa paikkaa kuin koti

Oltiin reilu viikko reissun päällä, tällä kertaa Teneriffalla. Matka oli oikein onnistunut, mutta kirjoittelen siitä postauksen/postauksia joskus paremmalla aikaa – juuri nyt en ehdi ja vielä vähemmän jaksan käydä kuvien kimppuun tai ajatella selkeästi.

Sitä vastoin minun oli pakko tulla kertomaan, että ei ole maailmassa parempaa paikkaa kuin koti. No joo, järjettömät lumimäärät ja taivaalta koko ajan lisää tupruttava valkoinen moska pisti vituttelemaan, enkä ollenkaan pistäisi pahakseni jos koti sijaitsisi jossain siellä missä palmupuutkin. Mutta tuota seikkaa lukuunottamatta ne on kuulkaas pieniä asioita, joista se onni rakentuu.

Kuten

se, että voit vain kävellä keittiöön, avata hanan ja juoda tuopillisen hyvää, kylmää, puhdasta ja raikasta vettä

lattiat ovat lämpimät – jopa täällä meidän tönössä!

suihkusta tulee kuumaa vettä ja kunnollisella paineella – ja sitä kuumaa vettä riittää riittää ja riittää vaikka suihkun alle jäisi haaveilemaan (ja nauttimaan siitä kuumasta vedestä!). Yleensä olen pikasuihkuttelija, mutta tänään otin pitemmän kaavan mukaan, kun ei tarvinnut ensin hytistä kylmän veden alla ja sitten käyttää säästeliäästi sitä lämpimän häivähdystä

pyyhkeet kuivuvat heti eivätkä viikon päästä

OMA SÄNKY! Onko parempaa kuin oma sänky? Ei ainakaan sen jälkeen, kun on nukkunut viikon kivikovassa sängyssä ilman petaria ja patjan jouset ovat pehmukevilttivirityksistä huolimatta kaivautuneet kylkiluiden väliin

OMA PARISÄNKY! Se on jännittävää miten toista voi tulla ikävä, vaikka nukkuu samassa huoneessa, mutta erillissä sängyissä

hiiskumaton hiljaisuus

kahvinkeitin (ei tarvitse perusteluja)

kukkasohva ja

53399777_1298848250262166_4263730806310043648_n

tietenkin nuo kaikkein tärkeimmät ❤ Kuvan otto hetki oli noin kymmenisen minuuttia kotiutumisesta – en osaa sanoa kummalla oli enemmän ikävä.

Pohdintaa palautteesta ja julkaisemisesta

Olen haaveillut siitä, että joskus isona minä julkaisisin kirjan tai novellikokoelman. Haaveeseen ei kylläkään ole sisältynyt minkäänlaista ideaa siitä, että mistä kirja tai novellit kertoisivat, tai ylipäänsä mitään konkreettista liikehdintää haaveen toteuttamisen eteen. Paitsi kirjoitin minä kerran googlen hakukenttään kuinka julkaisen kirjan. Suljin sivun välittömästi. Eteen avautuva viidakko tuntui liian jännittävältä, ahdistavaltakin jopa, sellaiselta ettei minulla sinne ole jalansijaa (etenkään kun enhän ole kirjoittanut sanan sanaa, mutta vaikka olisinkin).

Tosin olenhan minä omia tekeleitäni julkaissut jo vuosikausia. Joskin hyvin suppealle yleisölle ja hyvin suppeista aiheista – siis päiväkirjamaista ajatusten virtaa blogissa. Tämä julkaisukanava ei tosin ole mitenkään merkille pantava eivätkä tekstini loppuun saakka hiottuja saati kunnianhimoisia. Julkinen blogi eroaa kuitenkin perinteisestä päiväkirjan raapustelusta siten, että teksteille on olemassa jonkinlainen yleisö ja tekstien pohjalta käydään myös vuorovaikutusta blogiyhteisössä.

Blogin kirjoittelun myötä, ja hissukseen kasvaneen lukijamäärän lisäännyttyä, nälkä kirjoittamiseen kuitenkin kasvoi. Olen saanut paljon myös positiivista palautetta teksteistäni, mutta kuten esimerkiksi Kari Levola toteaa, ”kaverikritiikki” voi usein olla jääviä.  Olin pohtinut tätä itsekin aiemmin, ja kaikella rakkaudella teitä ihania lukijoita ja ystäviäni kohtaan, tämän myötä haaveiluni tulevaisuudesta ja mahdollisesta julkaisusta muuttui astetta määrätietoisemmaksi – ja hakeuduin opiskelemaan kirjoittamista.

Ensi sijaisesti toivon saavani kirjoittamisen opinnoista irti työkaluja kirjoittamiseen sekä yleisön, joka on yhtä intohimoisesti kiinnostunut kirjoittamisesta ja haluaa oman kehittymisensä lisäksi auttaa toista kehittymään. Ensimmäisen kurssin materiaaleja lukiessa on käynyt hyvin selväksi, että kirjoittajan työ on harvemmin sitä romanttista yksinäistä puurtamista ja sankarointia oman luomistyönsä äärellä. Kirjoittaja tarvitsee yleisön. Palautetta, vertaistukea. Tällainen yleisö ja yhteisö, joka on esimerkiksi kirjoittamisen opinnoissa tarjolla, tuntuu turvalliselta ympäristöltä ensimmäisille kirjoittajaräpistelyilleen.

Kari Levola  ja Lena Gottelier  kirjoittavat, että kustantajilta harvemmin, tai koskaan, saa palautetta. Ylipäänsä kustantajalle ei kannata lähetellä luonnoksia ja idean poikasia, vaan tarjotun käsikirjoituksen tulisi olla mahdollisimman pitkälle valmis. Niinpä aion hyödyntää mahdollisuuteni palautteen saantiin sekä palautteen antamiseen näissä opinnoissa. Jos joskus keksin sen idean kirjaan tai novelleihin, olen ennen sitä saanut jo kokea mitä yleisö ja kirjoittamisen yhteisö on.

Palautteen saamisen lisäksi olen myös huomannut, että yleisönä olo, siis muiden tekstien lukeminen ja palautteen antaminen on myös todella rikastuttavaa. Samoin muiden, toisten teksteille, antamien palautteiden lukeminen. On jännittävää huomata, kuinka monin eri tavoin me lukijat koemme, tulkitsemme ja arvioimme samaa tekstiä. Omalle tekstilleen herkästi sokeutuu ja siksi julkaisemista miettiessä on hyvä muistaa, että asiat eivät ehkä avaudu toiselle niin kuin ne avautuvat itselle – saati sille kolmannelle!

Kirjoittajayhteisöt palvelevat kirjoittajaa monin eri tavoin, ja tämä on ehkä tällä ensimmäisellä kurssilla ja ensimmäisten kirjoittamistehtävien parissa vahvin mieleen jäänyt kokemus yhteisöllisyyden tärkeydestä. Ehkä tämä on myös ensimmäinen askel siihen, että jonain päivänä löytää sen mystisen oman äänen, idean, tekstin ja uskaltautuu astumaan julkaisemisen kentälle muutenkin, kuin kurkkimalla hiljaa ja varoen sivusta.

52938329_255099132046724_6557816819292307456_n

Psst! Olen aiemminkin kirjoittanut palautteesta postauksessa positiivisen palautteen voima

Ja tässä vielä noi tyypit ja teokset, joihin viittasin:

Gottelier, L. 2014. Matkalla kohti lukijaa. Palautteen merkitys kirjoitusprosessille. Teoksessa Karjula, E. (toim.) Kirjoittamisen taide & taito.

Levola, K. 2014. Kohti kirjallista kenttää. Teoksessa Karjula, E. (toim.) Kirjoittamisen taide & taito.

Henkseleiden paukuttelu -postaus

Kaikesta märinästä, murinasta, jaksamisen rajallisuudesta ja selittämättömästä kiukusta huolimatta tämä viikko on ollut aivan uskomattoman hyvä. Ja nyt on vasta torstai! Ja huomenna heti mun yövuoron jälkeen lähdetään viikonlopuksi mökille! Siis jos vaan mahdollista, on viikko siis muuttumassa vieläkin paremmaksi.

Niinpä päätin olla nyt oikein superylpeä itsestäni, tästä viikosta ja tekemisistäni ja oikein hehkuttamalla hehkuttaa ja hieroa teidän naamaanne kuinka upea minä olenkaan.

52601799_565513353914761_3241195390594187264_n

Viikon kohokohta: keskiviikkona sain tiedon, että ruotsin kurssi meni läpi! Suullisen osuuden läpimenosta tiesin jo viikonloppuna, mutta kirjallisen tentin osuus jäi vielä nakertamaan takaraivoon ja odottavan aika oli t o d e l l a pitkä. Kurssi meni läpi rimaa hipoen, mutta ah, se riittää! Tämän tiedon myötä oloni kepeni huomattavasti. Huomaan, että vaikka minulla on miljoona muutakin asiaa työn alla, oli tämä se kaikista ahdistavan, stressaavin ja mieltä syövin. Nyt on taas niin paljon helpompi hengittää.

Keskiviikko oli muutenkin hieman liian jännittävä päivä. Tiistai-iltana, ennen yövuoroon lähtöäni, työkaveri viskasi viestillä: haluaisitko tenttiä huomenna aamulla lääkelaskut ja lääkehoidon teorian, sain esimiehiltä valtuudet toimia tentin vastaanottajana ja tulen itse aamuseiskaan töihin. FAAAAK! Opintovapaan jälkeen minun osaltani nämä olivat siis jääneet roikkumaan ja alkuperäinen tarkoitus oli, että tentin ne maaliskuussa. Yövuoroa tekevänä aikataulutus on varsin haastavaa ja noh, pitäähän näiden asioiden olla kirjoissa ja kansissa. Eipä siinä sitten mitään – tartuttava siihen on silloin kun kerrankin aikataulut sopivat. Tiistai-iltana klo. 23 avasin tenttimatskut ekaa kertaa ja aamulla klo. 7 yövuorosilmillä ja -aivoilla tein tentit. Molemmat meni läpi kerralla.

No okei. Pitäähän nuo asiat ihan oikeasti osata ja tietää ihan jo näin lähes seitsämän vuoden työkokemuksellakin. Mutta olen myös vakuuttunut siitä, että avoimen yliopiston opiskelut ovat kehittäneet minua hurjasti oppijana. Kun materiaalia on paljon ja aikaa vähän, auttaa opitut opiskelutekniikat. Sitä osaa jotenkin ihan eri tavalla seuloa ne olennaiset ja epäolennaiset, keskittää huomionsa tärkeisiin ja vain silmäillä ne muut sata asiaa – tavallaan käsillä olevan matskun osaa skannata. Lisäksi uskon, että ajatteluni laatu sekä kyky vastaanottaa tietoa ovat kehittyneet.

Viime yönä sain myös SEN SAATANAN SOSIOLOGIAN KIRJALLISUUSTEHTÄVÄN VALMIIKSI ja tänään iltapäivällä herättyäni säädin asetukset kuntoon, klikkasin palauta-painiketta ja KIITOS NÄKEMIIN. Ihmeiden aika ei ole ohi, sano.

Viime yönä myös annoin palautetta kirjoittamisen kurssin kaikista opiskelukamujen draamakohtauksista, vaikka deadline on vasta maanantaina. (Oma lehmä: haluan olla viikonlopun tekemättä yhtään mitään opiskeluun viittaavaa.)

Ja tänään sain myös ensimmäisen palautteen omasta draamakohtauksestani! Se oli pelkkää hyvää, ei yhden yhtä kritiikin sanaa. Okei, kolme palautetta on vielä saamatta, mutta aion nyt suvereenisti leijailla tällä. On muuten vaikeaa kirjoittaa draamaa, kun pelkällä dialogilla pitää pystyä luomaan jännitettä, tunnelmaa, henkilöiden persoonaa ja henkilöiden välistä suhdetta. Mut näköjään mä nyt vaan on ihan pro.

Yövuorojen täyteisellä viikolla sain (saimme) myös kotikolomme kuosiin ja järjestykseen. Kaikki to do -listan hommelit on suoritettu, ja kotimme kiiltää, on karvaton, mähmätön ja raikas (ehkä viikon ajan). JA ARVATKAA MITÄ? Tänään vietiin myös NE MATOT lopultakin pesulaan! Haha! Kätsysti voidaankin levitellä puhtaat matot lattioille juuri kun loskaisenrapaiset kevätkelit alkavat.

53207649_2016373068480288_6668608743392935936_n

Huh huh ja pauks pauks! Näin upea minä olen. Jos vielä kovin näitä näkymättömiä henkseleitäni paukuttelen, niin ne venyy vanuu ja ratkee liitoksistaan. Niinpä nyt on sinun vuorosi – kehu itseäsi oikein olan takaa, kuinka mahtava tyyppi oletkaan!

Kissojen kuulumisia (ja minunkin) nyt, kun yksi on laumasta poissa

Tammikuun alussa, niin kuin monet teistä varmasti muistaakin, jäi pienen kissan rankasti alkanut elämä myös valitettavan lyhyeksi. Minun tekee edelleenkin pahaa ajatella ja muistella sitä pientä silkkistä suikerohäntää, vikkeliä tassuja ja kirkkaita, loputtoman uteliaita silmiä. Sain kuitenkin tuolloin hurjat määrät kauniita sanoja ja ne lohduttivat minua silloin ja lohduttavat yhä edelleen. Uskon ja luotan siihen, että kissa sai minun käsissäni ja minun luonani kuitenkin oikein hyvän ja rakastavan reilun vuoden lisäaikaa elämälleen.

Ikävä painaa siis edelleen ja itku puristaa rintaa, mutta mukaan on tullut myös kevyempiä säveliä. Sumuisen tunnemyllerryksen alta on löytynyt hienoista hyväksyntää: ehkä tämän nyt vaan kuului mennä näin. Elämä meillä oli varsinaista sopeutumistaistelua kahden kissan kesken ja minusta tuntuu, että olimme jo käyttäneet kaikki saatavilla olleet oljenkorret (enemmän olemassa olevista keinoista, joilla ehkä voi helpottaa kissojen keskinäistä elämää, täällä!) ja tilanne silti oli varsin kireä. Jotain ratkaisuja olisi siis joka tapauksessa pitänyt tehdä tilanteen rauhoittamiseksi – kuten esimerkiksi yrittää etsiä jommalle kummalle uusi koti. Amenin äkillisen sairastumisen taiminkälie ja sitä seuranneen välittömän lopetuspäätöksen myötä tilanne ikäänkuin ratkesi itsestään. (Ja ei, en todellakaan olisi toivonut käyvän näin, kun kyseessä oli kuitenkin todella ihana ja nuori kissa, mutta minä toivoisin teidän ymmärtävän mitä tarkoitan.)

Picture_20190220_062530085

Minun, ja Jeren tietenkin, pahaa mieltäni lukuunottamatta nämä tapahtumat eivät tuoneet mukanaan meidän pieneen laumaamme muuta kuin hyvää.  Siitäkin syystä, ikävistä asioista huolimatta, ajatukset tuntuvat niin paljon kepeämmiltä nyt. Meidän kolmen kissan laumamme voi nyt niin paljon paremmin, että ihan hämmästyttää kuinka toimivaa elämä voikaan olla. Kukaan, siis Trio, ei ole enää kiukkuinen, varautunut eikä jatkuvassa valmiudessa kyttäämään ja hyökkimään. Mistään, paitsi Pikkuisesta, mutta se kuuluu asiaan, ei kuulu sähinöitä eikä murinoita. Kukaan ei piiloudu eikä piilottele, kulje matalana pitkin seiniä tai sujahda sukkana piiloon jääkaapin taakse.

Eniten minua huolestutti, kuinka Mustis suhtautuu kaverin pois menoon, sillä tulivathan ne meille yhdessä ja olivatkin niin suloisen söpöisiä keskenään. Nukkuivat kerällä keskenään, puskivat toisiaan ja olivat muutenkin ihan bestiksiä. Ensimmäisenä yönä Mustis naukui keittiössä Amenin perään (ja minä vollotin silmät päästäni), mutta sen koommin ei ainakaan minun nähdäkseni ole kaipaillut. Onneksi.

Nyt Mustis sitten puskee kulkiessaan Trioa ja Pikkuista, ja molemmat ovat aivan äimistyneitä siitä. Ne kaksi kun eivät ole koskaan olleet mitenkään kiinnostuneita toistensa läheisyydestä, nukkuneet yhdessä tai mitään muutakaan sellaista. Mustis on myös kaivanut Triosta esiin riehukaverin ja muutamat säpäkät rallit on nähty keittiö-olohuone-makuuhuone-ja-takas -akselilla ja aivan pokkana menee myös nukkumaan, jos nyt ei aivan viereen, niin välittömään läheisyyteen kumpaa tahansa kissiä. Mustis on myös ottanut suuria harpauksia eteenpäin meidän ihmisten hyväksymisessä, ja osaa jo vallan vaatimalla vaatia rapsutuksia ja huomiota.

Picture_20190212_180207384

Pikkunen puolestaan on jatkanut elämäänsä niin kuin tähänkin asti – siis niin epäkiinnostuneena ympäröivistä tapahtumista kuin vain mahdollista. Triolle puolestaan tekee vain hyvää Mustiksen pöljyys ja tosiaan se, että Amenia ei enää laumassa ole. Olemme jättäneet myös Feliway-haihduttimet pois käytöstä sekä vähentäneet hiekkalaatikoiden määrän viidestä kolmeen. Nämäkään muutokset eivät ole aiheuttaneet minkäänlaista ongelmakäyttäytymistä laumassa.

Mitä tästä siis opin? No, ainakin sen, että vaikka kuinka paljon rakastaisi ja haluaisi tehdä parhaansa (ja vielä enemmän) eläintensä hyvinvoinnin eteen, niin joskus ne raskaimmat ratkaisut ovat ne oikeat. Meillä tämä ratkaisu tuli puun takaa, mutta tuli kuitenkin. En sano sitä, että lemmikin lopettaminen olisi sellainen asia, johon pitäisi turvautua heti ensimmäiseksi tai että se ylipäänsä olisi jokaisessa tilanteessa ainoa ratkaisu. Mutta sanon sen, että joskus me ihmiset ehkä pitkitämme asioita liiaksi. Loppujen lopuksi ainoa, johon lopetuspäätös sattuu ja jonka sydän särkyy on ihminen itse – eläin kun ei päiviensä määrää tiedä, ja niistä päivistäänkin se tietää vain sen onko hyvä vai paha olla.

Ihmisen homma on tehdä niistä päivistä hyvät, alusta loppuun. Niin sille yhdelle eläimelle, kuin sen laumakavereillekin. ❤

Picture_20190212_180226257

PS. Valkkasin postaukseen kissoistamme kuvat, joista suorastaan huokuu niiden luonne!

Kaksi viikkoa poissa kotoa

Selässä reppu läppäreineen, kädessä käsilaukku ja ostoskassi, raahauduin iltapimeällä kotiin koko ajan kapeammaksi ja kapeammaksi käyvää polkua pitkin. Mies tuli perässä ison matkalaukkuni kanssa. Olin lähes kaksi viikkoa poissa. Samassa kaupungissa kylläkin, mutta poissa kotoa kuitenkin.

Kissat kiemurtelevat keittiön pöydällä vastassa, varsinkin se vanhin ja eniten minun, ja koira muuttuu yhdeksi isoksi nuuskuttelevaksi nenäksi. Tuon mukanani outoja hajuja, olen ollut vieraissa koirissa. Puran ostoskassin. En ostanut mitään järkevää. Neljä olutta, kaksi karkkipussia, juustonaksuja. Haluan viettää illan omalla sohvalla, miehen vieressä, porsastella ja hipsutella, katsoa elokuvaa yhdessä, viettää ihan tavallista koti-iltaa kun olen nyt vihdoin tässä, kotona.

Suusta karkaa varkain huonoja sanoja, lausahduksia. Miks rappuset on täynnä lunta. Mitä imuri rojottaa keskellä keittiötä. Voi helvetti tätä karvan määrää. En haluaisi motkottaa, mutta motkotan, se tulee minusta kontrolloimatta kuin hengitys tai sydämen syke. Olen kuin pieni lapsi. On ollut ikävä ja sitten kiukuttaa.

52029136_2122694484486724_5559421340278063104_n

Hymyilen olohuoneen pöydän kynttilöille, tipautan tuoksuöljysekoitusta pienen savisen elefantin päälle. Aiottu elokuvailta muuttuukin kahden viikon katsomattomien Salattujen Elämien maratoniksi, vaikka kukaan ei Salkkareita katso. Kissa, se vanhin ja eniten minun, se, joka eniten vihaa kaikkea ja kaikkia, kävelee ylitseni viereiseen syliin. Käpertyy kerälle ja kehrää. Kylläpä meillä mieliosoitellaan.

Mies hieroo takaisin henkiin juntturaan jumahtanutta vasenta lapaani. Ei pitäisi tässä iässä enää nukkua viikkotolkulla lattialla patjalla, ranka solmussa kolmen koiran kanssa. Lapa elpyy hieman. Ainakin siihen nähden, että aamulla ei kärsinyt pitää edes puhelinta vasemmassa kädessään. Pääsen omaan sänkyyn ja se tuntuu onnelliselta.

Aamulla kaadan vettä kahvinkeittimen säiliöön numeroon kahdeksan saakka. Kello käy jo yli yhtätoista, vaikka herätys soi yhdeksältä. Puhdistan kissanhiekkalaatikoita, mietin ääneen, että olohuoneen laatikosta voisi luopua kun ei sitä kukaan käytä. Mies raahaa puita olohuoneeseen, sitten makuuhuoneeseen. Kirjoitan ostoslistaa. Onko leipää. Mitä syödään tänään.

Ei oo aikaa, ei oo aikaa, sanomme vuorotellen. Miestä odottaa rakennusten katot täynnä lunta, minua Wordin tiedosto täynnä ei mitään. Päädymme nakkisoppaan. Se on nopea.