Muuttopäivän ekat havainnot

Tänään aamulla yhdeksän jälkeen starttasi auto kotipihasta kohti Uutta Seikkailua. Pakuun oli lastattuna sänky, patja, petivaatteet, kaksi pahvilaatikollista sälää, mattoja, aivot-opetustaulu (ihan vaan, että täälläkin olisi edes yhdet), varastoon jemmaan vuosia sitten jäänyt Ikean punainen metallilipasto (ystävien kesken asekaappi) ja repullinen vaatteita. Itse pakkaamisosio oli oma seikkailunsa, koska aikaahan olisi ollut vaikka kuukausia, mutta kiinnostus (tai no kiinnostus ja kiinnostus – pakon sanelema, kun yhtäkkiä ei ollutkaan enää marraskuu eikä joulukuu ja mistä tämä tammikuu tulla tupsahti?) asiaan heräsi vasta paria päivää aiemmin. Lisäksi jälleen, tai edelleen, lillun elämässäni jossain oudossa välimaastossa. Kaksi kotia, mutta minä matkaan siinä reppureissaajana välissä, ja joudun miettimään kumpaan osoitteeseen voin jättää mitäkin, ja mitä taas missään nimessä en.

Sain huoneeni sisustettua jotakuinkin viihtyisäksi. Ensimmäisenä kiipeilin peittämään ikkunan norsukankaalla, koska herrajumalatäälläonihmisiä. Seuraavalla reissulla tulemme Ikean kautta ja ostan pömpeliini kirjoituspöydän ja päiväpeiton (!!!! nytkö on aika opetella käyttämään sellaista?!). Kesämökillä on suloinen ja rähjääntynyt tuoli, joka muuttaa mukaani työtuoliksi ja kotona on pari veljieni lapsena taidekoulussa maalaamaa taulua, jotka haluan tänne seinälle. Sitten tämä kämppä on varmasti aivan mainion viihtyisä tilapäismajapaikaksi.

81630142_1555287967951525_8900309548946948096_n

Tänään muuttokuormaa tuodessa alkumatkasta vaivuin omiin ajatuksiini. Kuulin sivukorvalla muuttokavereiden juttelua, mutta en kuunnellut. Minua ahdisti. Jännitti ja pelotti. Vaikka muutos ei tule olemaan nyt kevään eikä kesän aikana suuren suuri, koska sijaintini on pääasiassa siellä oikeassa kodissa ja keikkahommelit vanhassa työpaikassa jatkuu varsin mukavasti, on pienikin uusi asia minulle aina hieman haasteellista kohdata. Varsinkin jos siihen sisältyy uusia ihmisiä ja aivan tuntematon ympäristö. Enhän minä Kuopiota vielä juuri tunne, tulevaa asuntoani en ollut nähnytkään pohjapiirrosta lukuunottamatta ja se kämppis! Kämppis, jollaista minulla ei ole koskaan ollut, ja josta en etukäteen tiennyt yhtään mitään ja jonka kanssa mahdollisesti tulisin seuraavat kuukaudet ja vuodet jakamaan pikkuruisen asunnon. Tai sitten en – se hemmetin kämppishän saattaa vaihtuakin tässä x kertaa ja gasp, taas uusi tyyppi.

Ja sitten se, että olen niin rutinoitunut omiin kuvioihini, siisteyskäsitykseeni, pieruverkkarihiihtämiseen, yökukkumiseen, itsenäisyyteen ja tietoon siitä kuka kotiovestani kulkee ja milloin. Kaikki tällainen minulle normaali ja hyvä menee uusiksi aina minun ollessani täällä. Tai no, edelleen aion yökukkuroida ja pieruverkkaroida ja elää omaa elämääni. Mutta uudessa ympäristössä uuden ihmisen kanssa tasapainon löytäminen ottaa varmasti aikansa, ja sen, ettei ole koko ajan tuntosarvet pystyssä tuleeko siihen omalle ovelle nyt joku.

Minähän en siis vielä, näin muutaman tunnin huudeilla olon jälkeen, ole tavannut kämppistäni. Voihan se olla, että hän ei täällä koko vkonloppuna ole, tai voihan se olla, että ovi kolahtaa aamuneljältä. Olen kuitenkin havainnut, että hänellä on reino-tossut, kaunoluistimet, keittiössä samanlainen lintuverho kuin meillä makuuhuoneessa ja että hän on tahmainen.

…siis ensi töikseni, kun olin saanut tavarat paikoilleen, pesin jääkaapin ja keittiön ovenkahvat.

…ja illan suunnitelmana on avata punkku, laittaa musiikkia soimaan ja pestä vessa.

AHAHAHA! Tästä siis todellakin tulee minulle oikea seikkailu ja piiiitkän pitkä oppimiskokemus. Mutta otan sen siis positiivisesti, vaikka tämä postaus saattaa nyt narinalta kuulostaakin. Tässä jos jossain olen t o d e l l a k i n poistunut mukavuusalueeltani jonnekin satojen miljoonien kilometrien päähän ja uskon, että tällä on vain kasvattava ja positiivinen vaikutus minuun ihmisenä. Siedätyshoitoa ja kasvutarinaa, sitä tulee olemaan minun uusi vuoteni 2020.

Terkkuja tylsyydestä

Metsästin erääseen tenttiin kirjaa kissojen ja koirien kanssa, ja lopulta pyysin oman kirjaston tätiä etsimään sen vaikka jostain perähikiältä. Kirja löytyi Tampereen AMK:n kirjastosta ja päätin, että olkoonsa postilakot ja maksakoonsa itsensä siitä kipeähköksi, pakko vielä laittaa sekin viimeinen kortti pöytään ja yrittää edes, ettei kurssi jää roikkumaan kevään muutenkin täyteen tenttisumaan. Onnekseni sain kuin sainkin tämän kirjan sitten hyppysiini, jipiii! En kuitenkaan ollut varautunut henkisesti siihen, että sen lisäksi, että opus oli in English, oli se myös kokoa tiiliskivi ja tentin suorittamiseen minulla oli tuolloin aikaa kymmenen päivää. Hain lohtuviinin ja päätin ajatella asiaa uudestaan seuraavana päivänä.

Hienosti ajattelinkin. Seuraavana päivänä kahlailin tiiliskiveä läpi iltapäivän verran. Näiden opiskeluvuosien saatossa olen oppinut ainakin opiskelutekniikoita: mitään turhaa en lue ja mihinkään jonninjoutavaan en aikaani hukkaa. Skannailin kirjasta läpi omasta mielestäni olennaiset ja päätin siltä samalta istumalta kokeilla, että no mitäs se tentti sanoo. Ja hah, mähän vetäsin sen läpi ihan tosta noin vaan! No joo, enemmän tässä oli kyllä sellaista hauki on kala -suorittamisen makua eikä niinkään luetun sisäistämistä, mutta ihan sama, tehty mikä tehty. Loppujen lopuksi sain viime viikolla tehtyä kaksi tenttiä, eli tämän vuoden viimeiset on somasti paketissa.

78925406_2539522729500037_4753863257129746432_n

Opiskelun saralla menee nyt muutenkin varsin ansiokkaasti – tänään ”lintsaan” ensimmäistä kertaa yliopisto-opintojen aikana. Kuopiossa olisi ollut pari lähituntia höpönpöppö-kurssista, ja tämän kurssin ensimmäinen tapaaminen oli jo aivan uskomattoman turhauttavaa ajanhukkaa. Laitoin ennen tätä viimeistä tapaamista opettajalle sähköpostia ja kysyin onko kurssilla läsnäolopakko. Käsittääkseni opettajien ja ylipäänsä yliopistohyyppien on tarkoitus olla tiedonjaon ammattilaisia, mutta vastaus tähän kyselyyn oli jotain niin ympäripyöreää shaibaa, että ei tosi. Tai ehkei he sitten saa sanoa, että ei tarvitse osallistua tai jotain? No joka tapauksessa päätin nyt sitten olla se ”yliopisto-opiskelija, joka ottaa itse vastuun oppimisestaan” ja tulkita viestin niin, että joo ei tartte tulla. Tänään aamulla opiskelukaveri laittoi viestiä, että erinomaisen hyvä päätös jäädä kotiin, tämä kerta oli kuulema vielä turhempi kuin se ensimmäinen. (Tähän kurssiin sisältyi muuten myös JO LUOJAN KIITOS PALAUTETTU ryhmätyö, mutta en halua kirjoittaa siitä sen enempiä, koska pelkästään sen ajattelu herättää halun repiä naamansa irti.)

Viime päivinä olen ollut, ja tulen vielä olemaan, heitteille jätetty ja pääasiassa vapailla. Suurimmaksi osaksi aikaa olen rötväillyt miten sattuu. Syön mitä nyt kaapista sattuu löytymään (tai menen äidille…) vaikka ennakoin yksin jäämistä hamstraamalla ruuanlaittotarpeita, nukun ja valvon vääriin aikoihin, syön aamupalaksi suklaata ja iltapalaksi jäätelöä. Eilen poistuin kotoa jopa sen verran, että kävin hakemassa postista uudet talvipopot. Osallistuin siis Black Friday -hullutuksiin tsekkaamalla kenkien tarjonnan, kun sellaisille oli oikeastikin tarve. Tai no, eihän se nyt sitten kuitenkaan ihan niin mennyt. Minulla on todella hyvät ja siistit luottokengät, siis maiharit, mutta kaipasin niiden rinnalle jotain kevyempää ja pehmoisempaa ja helpommin jalkaan sujautettavaa (koska onhan ne nyt melko jäykät, niissä on satametriä kengännauhaa ja painoa tuhat kiloa). Sen sijaan, että olisin sitten tilannut ne kevyemmät, pehmoisemmat ja helpommat, klikkasinkin ostoskoriin kiilakorkokengät. Ehh. No, mutta ne on oikein söpöt ja sisätilatepsuttelun perusteella mukavan tuntuisetkin.

79687158_1491609754334078_7603037668150083584_n

Ja sitäpaitsi ne tulee olemaan minun kaupunkikengät. Hörähtelin tuossa yksi ilta kaverille kun tajusin, että ensi vuodesta alkaen minulla tulee olemaan niin kaupunkikoti kuin maaseutukoti. Hän on mahdollisesti tulossa Kuopiossa käymään omilla asioillaan ja tiedusteli josko siinä samalla treffattas. Kerroin, että tottahan toki minä voin saapua kaupunkikotiini viinille kun niin sovitaan, vaikka pääasiassa alkuvuoden vietänkin täällä maaseuturesidenssiäni (ja lipitin samalla sitä alle kymmenen euron punkkuani pikkurilli pystyssä).

No, joka tapauksessa, tämä parin tunnin kotoa poistuminen (saatoin käydä myös samalla ostamassa lisää kynttilöitä ja tuikkukippoja ja jäätelöä) aiheutti tilanteen kotona. Ensinnäkin joku oli oksentanut olkkarin lattialla, toisekseen joku oli pieraissut hiekkikseen niin, että minulta meinasi lähteä taju kun avasin kotioven ja kolmanneksi henkilökunnan hetkittäinen poissaolo aiheutti nälänhädän. Lisäksi olen pistänyt merkille, että Riki on viime aikoina kunnostautunut oppimalla paljon kaikenlaista uutta (vaikka väittävät, että vanha koira ei muka uusia temppuja oppisi!). Se on muun muassa keksinyt pöydiltä varastelun jalon taidon uudestaan sitten kakaraiän. Sohvapöydällä nenän korkeudella olevat miun herkut ja ylipäänsä ihmisten ruuat saa olla rauhassa (kop kop), mut aa että kissanruuat on vissii liian kova vastus ja heti ku selkänsä kääntää käy keittiön tasoilla kuhina kilinkolinräksis. Sit se keksi, että kotonakin saa nukkua sängyn jalkopäässä. Mut ei kerrota Jerelle ja en mie nyt vaan mitenkään huomaa jos yks kolkyt kiloo hyppää sänkyyn heti kun aamuvuoroon menijä sulkee oven kiinni perässään…Sit hää hoksas kans, että osaa haukkua ja on siis, gasp, vahtikoira. Postipate pysähtyy lootalle VOUVOUVOU, Jere tulee kotiin VOUVOUVOU, lunta tippuu katolta VOUVOUVOU, vittu aura-auto VOUVOUVOU. Erityisen kivaa kesken unien korvan juuressa kajahtava maailmanlopun metakka jostain hiton oravasta. Että juu, kyllä on tämä arki ja kotielämä välillä niin glamourin täyteistä ja seesteistä, että se kaupunkikoti kuulostelee ajoittain oikein kiehtovalta ja houkuttelevalta (ihan kaikella rakkaudella).

79838519_2631500566928692_7314759918509096960_n

Kaikenlaista pientä, ja vähän isompaakin, on onneksi tullut tehtyä ja havainnoitua. Mutta jotenkin olen nyt tullut elämässäni siihen pisteeseen, että minulla on ehkä liikaa vapaata enkä osaa hyödyntää vapaa-aikaani oikeastaan mitenkään. Näin niin kuin pitemmän päälle kukkasohvalla löhöily ja loputon Netflix-virta alkaa käydä jo varsin puuduttavaksi – ja uskomatonta että oikeasti sanon tämän ääneen – minulla on tylsää. Mutta sitten taas toisaalta minussa myös asuu tämä loputon velttous enkä tylsyydestä huolimatta saa kuitenkaan aikaiseksi oikein mitään, jolla itseään piristäisi. Tässähän kun voisi esimerkiksi aloittaa tammikuisiin tentteihin valmistautumisen, kaivaa joulukoristeita esiin, leipoa, lenkkeillä, tehdä lumitöitä (haHAHAHAH no ei oikeesti, kyllä ne huhtikuussa sulaa), lukea kirjoja tai tavata ihmisiä. Kaikenlaista sitä voiskii jos vain viittis.

 

Asiat järjestykseen

Marraskuu veti minut kanveesiin hetkeksi, mutta nyt elo ja olo alkaa taas tuntua hieman vähemmän tukalalta ja hieman enemmän kiinnostavalta. Oikeastaan voisi sanoa, että jo pelkästään tuon edellisen postauksen kirjoittaminen höllensi pahimpia kiristyksiä hartioilta ja päästä. Ehkä se, kun sisällä myllertävän sonnan pukee sanoiksi ja luvan kanssa luovuttaa hetkeksi, toimiikin yllättäin aika voimaannuttavana. Aina ei tarvitse olla niin helkkarin pätevä ja vahva, joskus saa kiukuta ja kuvaannollisesti heittäytyä lattialle X-asentoon. Etenkin marraskuussa, niin kuin myös postauksen kommenttilootassa lohdullisesti todettiin.

76762534_1506795976134058_8054784797949558784_n

Loppujen lopuksi karkasimme viime viikonlopuksi vielä mökille, joten siinäkin mielessä annoin kuupan levätä ja totesin kouluhommille huithait. Tenttikirja oli kyllä mukana, mutta pysytteli visusti repun pohjalla. Teki hirmuisen hyvää. Tämän täydellisen irtioton jälkeen kaikki maistui taas hieman paremmin. Kun lopulta kirjan aukaisin, tuli sen sisältöä ahmittua kerralla lähes puoleen väliin. Päässä oli taas tilaa ja vastaanottavuutta uusille ajatuksille ja tiedolle, kun se ei enää pörissyt sumuisena, väsyneenä ja raivokkaana.

74285705_1506796039467385_7148085272977080320_n

Kurssin toinen tenttikirja sitten puolestaan aiheutti harmaita hiuksia ja epätoivoa. Sitä kun ei tahtonut löytyä yhtään mistään. Kyseiseen kurssiin kuuluu kolme osatenttiä, jonka yhden olen jo tehnyt, toiseen lukenut ja siihen kolmanteen sitä kirjaa nyt metsästellyt. Kurssin suoritusaikaa on joulukuun puoleen väliin ja kenkkua tässä on se, että seuraavan kerran kurssi on suoritettavissa vasta keväällä – ja osasuoritukset eivät jää jemmaan. Jos en siis saa puuttuvaa kirjaa kätösiini ja viimeistä tenttiä suoritettua, menee myös aiemmat suoritukset hukkaan. Ja luonnollisesti keväällä on tietenkin odottamassa jo muutenkin valmiiksi varsinainen tenttisuma. Kirjan metsästys alkoi olla jo pienesti huvittavaa, koska onnistuin värväämään hommaan kavereita ympäri Suomen. Vaan ei löydy ei, ei meidän omista lähialueen kirjastoista, ei Kuopiosta, ei Jykylästä, Turusta eikä Tampereelta. Lopulta yksi ystäväinen unettomuustylsyyspäissään googlasi kirjan minulle kelpohintaan ebaysta. Ehtineekö deadlineen mennessä, en tiedä, mutta montaa roposta en menetä jos ei ehdi ja onpahan nyt ainakin hitto yritetty! (Opinko tästä jatkossa ennakoimaan paremmin? Todennäköisesti en.)

75450139_1506796059467383_1353356637489856512_n

Energiatasot pompsahti jopa niinkin korkealle, että innostuin siivoamaan kotona. Siis niinku muutenkin, kuin nappaamalla robo-imuriin virrat ja istahtamaan sohvalle kaljalle. Postauksen kuvat ovat seurausta samaisesta inspiksestä. Eipä pitkään aikaan ole juuri tullut otettuakaan kuin jotain räpsyjä instastoryyn. Tulipa samalla todettua, että ai että minä kyllä niin tykkään tästä meidän kodista. Vaikka suurimman osan aikaa täällä onkin kasoja siellä täällä, karvaa ja roskaa, tekemättömiä töitä ja näin talvella loputon lämmitysruljanssi. Niin silti. Meidän oma koti, ihan itse suunniteltu ja laitettu.

76605214_1506796139467375_1598442593979465728_n

Ihan supersuorittamiseksi hommelit meni siinä kohtaa, kun aivan extempore löysin itseni ystävämme KELAn sivuilta täyttämästä opintotuki- ja asumistukihakemuksia. Näitähän olen vältellyt kuin ruttoa (pankin kanssa asiointia lainan lyhennysvapaisiin liittyen välttelen kyllä edelleen), koska siis raha-asiat ja virastot ja lomakkeet ja yäähhh. Onnea kyllä verkkoasioinnissa on se, että suurin osa tiedoista on jo kivasti valmiina ja etenkin se, että ei tarvitse kommunikoida yhtään kenenkään kanssa. Toivottavasti homma hoituu loppuun asti yhtä näppärästi eikä edessä ole selvitä sitä ja ilmota tätä -shaibaa.

78075414_1506795982800724_4598024672351617024_n

EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI! Menin tänään vielä sopimaan kaverin kanssa huomiselle lenkkitreffit! Että näin näppärä täti ja sydämellinen kodinhengetär olen ollut! Jo tässä on hienosti ansaittu yhdet tai kahdet keskiviikkoviinit, kun viikonloppuinen pönikkä tuolla keittiön tason nurkassa niin kovin huhuilee.

 

Väsyttäärgghh

Pohdiskelin pitkään, että lähdenkö edes kirjoittamaan tätä postausta. Märisemään väsymyksestä, (muka) kiireestä, totaalisesta mielen ja kehon velttoudesta, aikaansaamattomuudesta ja sanoinko jo, että väsymyksestä. Koska siis todellisuudessahan minulla on esimerkiksi loputtomasti vapaa-aikaa verrattuna moniin muihin ja kovin vähän mitään oikeasti hirvittävästi energiaa vieviä kotihommia tai muita velvollisuuksia. Kahden aikuisen ihmisen taloudessa ei juuri sotkua synny (paitsi elukat, voijumalauta miten paljon elukat voivat sotkea ihan vain olemassa olollaan) ja lisäksi olen onnistunut valkkaamaan sellaisen puoliskon, joka ei ainakaan vielä ole puolella sanalla puuttunut sohvalla valuvaan olemukseeni ja touhottaa tehdä pitkin pihaa ja torppaa yhtä sun toista. Niin että siis mikäs minä olen tässä väsymystä ja kiirettä valittamaan, kun monella muulla asiat ovat vielä huonommin.

Paitsi että minua v ä s y t t ä ä aivan jumalattomasti.

Juuri nyt nautiskelen piiiiitkistä vapaista, sillä työvuorolistaan oli kivasti yhdistetty yökkövapaat sekä muutama lomapäivä (jotka minun tulee siis pitää ennen vuoden loppua ja irtisanoutumista) – lallattelen vapailla siis yhteensä huikeat yhdeksän päivää, joista jäljellä on vielä kolme. Minullahan oli suuret suunnitelmat näille vapaille. Olin ajatellut, että tässäpä on mainiosti aikaa keskittyä opiskeluhommiin ihan täysillä ja silti jää aikaa oleskeluun ja mikä parasta, ihan vaan kotona oloon. Että tässäpä minä näppäränä tyttönä vetäisen yhden esseen kasaan ja lukaisempa tenttiikin ja tekaisen senkin verkossa pois ennen kuin työmaa taas kutsuu.

No kuinkas kävikään?

Viime viikon torstaina loppui siis yövuorot. Minulla oli sillekin päivälle ihan supersuunnitelma. Mies ja koira olivat mökillä, joten minä päätin, että sen ”nukkupäivän” otan rennosti kissojen kanssa. Omaa aikaa ja sellasta. Kävin kaupasta kaksi kassillista jonninjoutavaa herkkua ja mässyä just for me ja keskellä kirkasta (hahaha!) iltapäivää rojahdin kalja kädessä sohvalle silleen aaa että nyt! Siihenpä se sitten jäikin. Olin nukahtanut sohvalle, josta havahduin illalla, raahauduin sänkyyn ja nukkua posotin kepeesti kertaakaan heräämättä viistoista tuntia.

76894786_1499980503482272_3754076517949243392_n

Kuulostaa hyvältä, eikö? Todella rentoutunutta meininkiä ja omaa aikaa tuokin, täysin rikkoutumatonta. Tuostahan onkin hyvä tarttua toimeen, virkeänä ja levänneenä! Kyllä nyt lähtee! No ei lähtenyt. Pitkän pitkistä syvistä ja hyvistä unista huolimatta minä, joka nukun äärimmäisen harvoin päikkäreitä, nukahtelin perjantaina ja vielä lauantainakin hallitsemattomasti pitkin päivää enkä saanut siis aikaiseksi yhtään mitään muuta kuin ehkä orastavia makuuhaavoja. Vasta sunnuntaina alkoi tuntua siltä, että hei ok, oon ehkä hengissä.

Lepo on tärkeää, tiedän, ja sitä jaksan toitottaa kaikille muillekin. Lepo mitä ilmeisemmin oli myös minulle erittäin tarpeen, tämän teki kroppa, sumuinen pää ja auki pysymättömät silmät erittäin selväksi. Mutta tämän tiedostaminen ei kuitenkaan, tietenkään, koska olisihan se nyt ihan liian helppoa, tarkoita sitä, että asian hyväksyisi ja olisi itselleen armollinen. Ehei. Tällainen lorvailu pistää vaan ruoskan viuhumaan kiivaammin. Sinä saakelin laiskapaska vaan makaat siinä etkä saa mitään aikaan ja haiset ja kampaa nyt ees naamas ja ei se sun äijäkään tollasta loputtomiin katso. Itse asetetut deadlinet opiskeluhommien suhteen karjuu kalenterin sivuilta ja koiran karvat sikiävät keskenään nurkissa ja vedän kaksin käsin naamariin sipsiä ja karkkia. Että tätä menoa olen umpiväsyneen lisäksi stressipallo ja hyvää vauhtia tulossa myös läskiksi.

Niin ja tosiaan tuokin vielä – itse asetetut deadlinet. Todellisuudessahan minulla on aikaa rykäistä tuo essee kasaan vielä kolmisen viikkoa ja kahden pienen tentin suorittamiseen on aikaa vielä kuukausi, mutta ilmeisesti tässä nyt pitää olla itselleen ihan superilkeä ja suorittaa ja stressata ihan vaan vaikka suorittamisen ja stressaamisen ilosta. Siis sen sijaan, että suostuisi ymmärtämään ja hyväksymään sen tosi asian, että vuodesta toiseen marraskuut on perseestä ja henkilökohtainen helvetti ja antamaan itselleen edes vähän siimaa.

Ja ei, en hae nyt mitään vinkkejä tässä kuinka selättää kaamosväsymys. Luulen tietäväni jo kaiken. Juuri nyt haluan vain olla kiukkuinen ja väsynyt ja möyriä itsesäälissä ja tehdä juuri niitä vääriä valintoja (kuten valkata kaupasta sen suklaalevyn ja juoda liikaa kahvia, vaikka se kostautuu jälleen unettomalla yöllä) ja kasvattaa juuret sohvaan ja avautua lapsellisesti ja yhteistyökyvyttömästi somessa, koska kyllä tää vittu taas tästä.

Isäpuolelle

Täytyy sanoa, että näin vanhempana ja viisaampana poskia ja korvia kuumottaa, kun miettii omia teiniaikojaan. Sitä miettii, että jos voisi palata ajassa taaksepäin, niin nielaisisi kielensä ja laskisi kyntensä, silittelisi niskakarvansa siloisiksi ja miettisi asioita toisen kerran, kolmannenkin. Ei olisi niin helvetin kärkäs ja omaan poteroonsa asemoitunut.

Vaikka sellaistahan teiniys on. Kärkästä ja mustavalkoista ja niin kipeän ylpeää. Eikä se ollut helppoa hänellekään. Vasta näin jälkeenpäin tajuaa, että hänhän oli kolmekymppinen itse astuessaan isäpuolen ja isän elämään. Olisinko itse tämän ikäisenä valmis astumaan sellaisiin saappaisiin? Ottamaan vastaan sen hillittömän vastuun ja pysymään tyynenä? No en helvetissä olisi. Ei siis mikään ihme, että välillämme rätisi ja kipinöi. Kun kumpikaan ei oikein osannut olla. Kävimme kylmää sotaa, joka räiskähti avoimeksi huutotappeluksi puolikkaasta huolimattomasta sanasta. Äiti ja vaimo siinä keskellä hämmentyneenä, ymmärtämättä puolinakaan aikoina, että mitä ihmettä tapahtui.

Liekkö tuota ymmärtänyt aina itsekään.

Vuodet vieri, ja pään sisältö kasvoi ja kypsyi. Varmasti meillä molemmilla. Toiseen alkoi tutustua ihmisenä, ei kapinoivana teininä ja v*ttu et oo mun isänä. Sitä alkoi huomata, että hitto sehän onkin ihan hyvä tyyppi. Että se on aina läsnä. Kuka muu vaihtaisi minun pyörääni nastarenkaan? Kuskaisi töihin kun taivaalta tulee räntää vaakatasossa? Soittaisi, että tule syömään paistettua kuhaa? Tai soittaisi muuten vaan, kun sinusta ei oo mitään kuulunu. Kuka muu kehuisi minua vahvaksi, ja toisaalta asettuisi yhtä raivokkaasti vastaan kun oma pää vetää kierroksille eikä missään ole mitään tolkkua? Kyllä me edelleenkin ajoittain keskustellaan huutamalla, mutta se on erilaista kuin ennen. Nyt mukana on kunnioitusta, ainakin minulla häntä kohtaan.

Ylppärit

Vuosia hän on esitellyt minut tuttavilleen ”miun tyttönä” (ja lisännyt pikkupräntillä perään, että no ei oo mun tyttö mut plapla). Aiemmin pidin tärkeänä tuota pikkupränttiä. ”Et oo mun isä” eli minussa pitkään vahvana. Toisaalta puhtaan kapinoinnin vuoksi, toisaalta siksi, että tuntui jollain tapaa väärältä pitää jotakuta muuta isänä, kuin oikeaa isää. Tuntui, kuin siinä jotenkin loukkaisi omaa isäänsä, astuisi hänen reviirilleen ja varpailleen, tekisi hänestä jotenkin vähempiarvoisen. Myöhemmin olen tajunnut ajatusteni nurinkurisuuden. En usko, että kukaan tai varsinkaan oma isäni, olisi koskaan pitänyt vääränä sitä, että lapsen ja nuoren elämässä on luotettavia ja huolta pitäviä aikuisia. Niitä tarvitsee vielä nytkin, muka viisaana muka aikuisena.

Hän on ollut elämässäni reippaasti yli kaksikymmentä vuotta. Hän on se, joka on ottanut vastaan kohtuuttomat myrskyt, kasvukivut ja temppuilut. Hän on ollut myös se, jonka kanssa on ollut ihan hillitömän hauskaa ja jonka kanssa olen käynyt syviä keskusteluja. Nykyään mielessä ailahtaa lämpö, kun isäpuoli hellästi kutsuu omaksi tytökseen. Ei isyys ole pelkkää biologiaa.

 

 

 

Sopivasti sekasi

Minulle kuuluu sellaista, että

…heitin töissä pienen aloitteentapaisen ex-asukasasiaan liittyen ja löysinkin itseni kuin puolivahingossa mukana muutostyössä pikkiriikkisenä vaikuttajana ja tiedontuottajana/kokoajana. Tavoitteena on vaikuttaa mielenterveyskuntoutujien inhimilliseen kohteluun, he eivät ole huonekaluja, joille on vain löydettävä mahdollisimman edullinen varasto. Kyynikko minussa kuiskaa, että raha ja politiikka maailmaa pyörittää ja tämä on vain tuuleen haipuva ininä, mutta idealisti minussa on liekeissä ja rummuttaa sitä, että jos me ruohonjuuritason duunarit ei kerrota miten todellisuus makaa, niin kuka sitten. Jos ongelmista ei kerrota, ei niitä ole, eikä tällöin ole tarvetta muutoksellekaan.

…olen innoissani ja liekeissä, mutta samanaikaisesti aiiiivan poooohjattoman vääääsynyt. Töissä menee kivasti, opiskelu on mielenkiintoista, mutta väääsyttääärrgghh. Syytän syksyä. Meillä on pimeetä, märkää ja räntäistä ja koiran häntä on tänä syksynä jotenkin poikkeuksellisen lennokas enkä siksi ole uskaltanut polttaa vielä kynttilöitäkään.

…tunsin uutta kaukokaipuuta ennen kuin jalkani olivat vielä edes kunnolla koskettaneet Helsinki-Vantaan lentokenttää.

…löysin silkkikanan eilen aamuvarhain kuolleena kopista eikä meillä ole mitään tietoa miksi ja en voi lakata ajattelemasta sitä, että eihän se kärsinyt. Tai sitä kuinka tyhjältä orsi näyttää nyt iltaisin, kun keväällä menetimme Siirinkin.

73058856_1477306405749682_4632169683829653504_n

…hypin seinille riemusta, kun sähköpostiin kolahti lopultakin asuntotarjous. Ja mitä mukavin sellainen! Toivoin pääseväni asumaan Kuopion keskustaan ja sinne pääsin. Kuukkeloin kartasta osoitteen ja kämppä sijaitsee osapuilleen kaupungin sydämessä. Lähistöllä on vesistö ja talon nurkalla jonkinlainen puistoalue. Jaan kämpän vain yhden jonkun muun kanssa, joten sen enempää tutustumista ja sopeutumista kaiken maailman urpoihin uusiin tuttavuuksiin ei ole edessä. Jeij!

…ja sit tunsin pientä pakokauhua ja pelkoa ja ahdistusta, koska tämä koko hommahan muuttuu ihan todelliseksi ja entäs Jere ja eläimet ja maailman kokoinen ikävä ja mulla ei edelleenkään ole sitä juustohöylää ja kattolamppua ja kuka kastelee minun viherkasvit ja hyi vittu KELAn lomake.

…mietin, että joko jaksaisin raahautua suihkuun vai onko ok haista jumpsuitissa kolmaskin päivä putkeen.

…totesin, että yksinkertanen ihminen ei paljoo tarvii, pienikin ele riittää kertomaan, että hei kaikki on fine. Kaiken kiireen ja hulabaloon keskellä sitä onnistuu kehitelemään vaikka sun mitä syyllisyyden tunteita ja riittämättömyyttä, kun liihottelee vaan niissä omissa sfääreissään. Minusta tuntuu, että en ole nähnyt Jereä öpaut ikinä ja kodinhoitokin (minun osaltani) jäi ensin lomalorvailun ja sitten yövuoroputken takia aivan totaalisen hunningolle. Siitä huolimatta työpöydäksi muuntuneelle sohvapöydälle oli ilmestynyt levy mun lempparisuklaata. Tää on vissiin nyt se hästääk siunattu kiitollinen onnellinen.

Tämmöistä minulle kuuluu. Entäs sinulle?

Punkun aiheuttama akuutti herkkyyskohtaus

Tiedättekö te mitä on rakkaus? Mitä on rakastaa ja olla ja rakastettu? Ja mikä on se juju, joka pitää sen rakkauden yllä? Vaikka se koko systeemi osaa pahimmillaan olla aika helevetin vaivalloista ja kirosanoja. Se osaa olla kuorsausta korvan juuressa kun itse painii unettomuuden kanssa, se osaa olla leivänmuruja keittiön tasoilla, väsyneitä hyväilemättömiä kausia, salamannopeita äsähdyksiä. Ja samalla se voi olla parasta maailmassa. Leikattuja ruohokenttiä, suulle suikattuja suukkoja ennen töihin lähtöä, vapautta toteuttaa itseään, karrelle palaneita kastikkeita kun kesken keittiöpuuhien…no, niin.

Minähän olen kirjoittanut meidän suhteestamme, rakkaudesta, yli kymmenvuotisesta matkastamme paljon. Niin kuin esimerkiksi täällä, osin fiktion keinoin, siitä kuinka tapasimme ja minusta ja hänestä tuli me.

Olen kirjoittanut ja lukenut siitä, kuinka kommunikointi ja ymmärtäminen ja toisen kunnioittaminen ja eroavaisuuksien hyväksyminen ja kuunteleminen ovat niitä avainjuttuja. Olen paapattanut ja vaatinut ja ollut avoimena ja antavana, väliin toki kirskuen ja nitkutellen, paikkaa hakien ja päätä seinään hakaten…

…ja sitten törmään yhteen runoon, joka kaikessa lyhykäisyydessään ja yksinkertaisuudessaan tiivistää koko humpan juonen:

Picture_20190816_232548007

Tuossa se on, vastaus.

(Ja ei, tämä ei ole maksettu eikä pyydetty eikä toivottu eikä edes runoilijan etukäteen tietämä mainos. Tämä on vain Facebookin feedissä törmätty ja screenshotattu upean upea Elina Salmisen runo, joka punkun siivittämänä aiheutti harvinaislaatuisen ja akuutin herkkyyskohtauksen.)