#21 Kiitollisuudesta (Tuoksuöljysekoitus+tuoksukivi ARVONTA)

Vuoden kiiruhtaessa hirmuista haipakkaa kohti loppuaan on hyvä katsastella aikaa hieman taaksepäin ja miettiä, että no mikä meni hyvin ja mistä olen kiitollinen.

Olen kiitollinen opiskelusta. Siitä, että sain olla opintovapaalla ja keskittyä vain opiskeluun. Siitä, että sain sosiaalityön aineopinnot kunnialla päätökseen ja kandidaatin tutkielmani erinomaisella arvosanalla. Siitä, että olen selättänyt pelkäämäni kieliopinnot (vielä ruotsia lukuunottamatta) ja siitä, että löysin sosiologian opinnoista jotain todella mieltä kutkuttavaa. Ja siitä, että pääsin sisään kirjoittamisen perusopintoihin, jotka aloitan ensi vuonna.

Olen kiitollinen töistä. Siitä, että minulla oli paikka mihin palata opintovapaan jälkeen. Siitä, että töissä kuunnellaan ja huomioidaan työntekijän omia tarpeita ja ominaisuuksia ja näin ollen olen saanut tehdä paljon ilta- ja yövuoroja. Olen kiitollinen palkkapäivistä.

Olen kiitollinen ympärilläni olevista ihmisistä. Siitä, että he ovat aina valmiina paikalla, vaikka emme tiiviisti yhteyttä pitäisikään. Siitä, että he ovat valmiita heittäytymään ja olemaan mukana esimerkiksi mahtavissa teemajuhlissa ja siitä, että he ovat apuna ja tukena eri asioissa sitä erikseen pyytämättäkin.

Olen kiitollinen Jerestä. Tästä voisin kirjoittaa varmasti hyyyyvin pitkän liirumlaarumin, mutta mennään nyt lyhyesti näin. 😀 Juuri nyt olen erityisen kiitollinen siitä, että Jere on seikkailunhaluinen ja helposti kaikkeen syttyvä – esimerkiksi äkkilähtö matkajokerina Kanarialle on jo aivan nurkan takana.

Olen kiitollinen terveydestäni! Tämä oli nyt aivan pakko tähän erikseen mainita, koska hoksasin, että sitä asiaa ei juurikaan tule ajateltua kuin vasta sitten kun jotain on pielessä. Olen perusterve tyyppi ja siitä jos mistä on syytä olla kiitollinen.

Mistä sinä olet kiitollinen?

Picture_20181220_150631946

No niin. Ja tästä kaikesta kiitollisuudesta päästään siihen, että näin blogin joulukalenterin ollessa loppusuorallaan haluan vielä muistaa teitä lukijoita ARVONNALLA. Mikäpä tähän teemaan paremmin sopisikaan kuin ihastuttava Kiitos-setti. Setti sisältää Danke-tuoksusekoituksen sekä minikokoisen neliapila-tuoksukiven.

Tuoksusekoitus tuo kotiin ”hedelmällisellä ja makealla appelsiiniöljyn sekä ruusugeraniumin kukkaisella tuoksullaan lämpöisen tunnelman”.  Kuvissa on minun omat kappaleeni tätä settiä (arvontaan totta kai lähdössä avaamaton setti lahjapussukassaan) ja ah! Tuoksu on aivan ihastuttavan raikas ja pehmoinen.

Lisäksi itselleni tuoksukivet ovat aivan uusi tuttavuus, joita nyt tällä kokemuksella voin todellakin suositella. Tähän saakka olen tuprutellut diffuuserilla huoneilmaan tuoksuja, joka siis sekin on kiva, mutta viime aikoina olen kaivannut jotenkin hienovaraisempaa ja miedommin nenä- ja mielihermoja kutkuttelevaa. Tuoksukivi on ollut minulla olohuoneen sohvapöydällä ja 1-2 tippaa öljyä on ollut juuri hyvä ja riittävä määrä omiin fiilistelytarpeisiin.

Picture_20181220_150709066

Tämän setin arvontaan osallistut kommentoimalla tähän postaukseen tai Pöpelikön Facebook-sivuilla tämän nimenomaisen postauksen kommenttiosioon. Voit myös tuplata arpaonnesi kommentoimalla molempiin! Osallistumisaikaa 25.12. saakka! Ilmoitan voittajalle henkilökohtaisesti vkon 52 aikana, joten muistathan jättää yhteystietosi. Paketti voittajalle lähtee kuitenkin vasta alkuvuodesta, sillä olen itse uuden vuoden vaihteen mualimalla.

PS. Jos tällaiset tuoksuhommelit, yrttihommelit, luonnonjutskat ja muut ihanat hommelit kiinnostelee enemmänkin, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan Jennan blogiin osoitteessa tuulenpolku.com

 

#5 Pehmolelukeräys Keniaan Turkana-järven lapsille!

Ihana puuhanainen Milena vietti pari vuotta sitten kolme kuukautta Keniassa Turkana-järvellä ja oli siellä omin silmin todistamassa kun lauma lapsia näki ensimmäistä kertaa elämässään pehmolelun. Se paijaamisen, silittämisen ja ilon määrä oli kuulema ollut aivan mielettömän sykähdyttävää. Tästä hänellä lähti idea keräykseen ja niinpä hän on nyt järjestämässä SUURTA PEHMOLELUKERÄYSTÄ KENIAAN TURKANA-JÄRVEN LAPSILLE!

Koska tämä on minusta jotenkin niin suloisen erilainen tempaus halusin jakaa tämän myös täällä blogin joulukalenterissa! Eli jos sinulla pyörii nurkissa edes yksi ehjä ja puhdas pehmolelu, niin olethan ihana ja lahjoitat sen leluttomalle lapselle Keniaan. Keräyspisteitä on tällä hetkellä kahdessa paikassa: Bar Om’pussa osoitteessa Siltasaarenkatu 15 sekä Sivukirjastossa osoitteessa Fleminginkatu 5. Molemmat sijaitsevat Helsingin Kalliossa.

47075504_10211007539419519_6173696578088337408_n

47150936_10211007541099561_8307409865152659456_n

47342057_10211007540459545_4539046842867908608_n

Tilanne elää koko ajan eli keräyspisteitä saattaa ilmestyä muuallekin! Lisätietoja voit siis kysellä suoraan Milenalta. Keräyksen ajankohtaa ei myöskään ole tarkemmin määritelty, vaan keräys kestää hamaan tulevaisuuteen eli ainakin siihen saakka kunnes pehmoleluja saadaan kasaan tarpeeksi.

Positiivisen palautteen voima

Tänä viikonloppuna oli jälleen edessä presentaatio in english. Siinäpä siis tojotin yksin luokan edessä ja yritin puhua viisaita.

Lausuminen nyt tökkii ja kieli menee solmuun. Esiintyessä minusta tuntui, että kiemurtelin siinä tai olin muuten tosi vaikeana. Huolestutti, että olenko todella vaivaannuttaa katsottavaa, sen lisäksi, että myös kuunneltavaa. Koko ajan oli myös fiilis, että kädet on jotkut oudot ulokkeet enkä yhtäkkiä tiennyt mitä niillä pitäisi tehdä.

Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut sitä ahdistavaa pelkopyörrytysoloa. Paniikki ei päässyt ihon alle, ei edes hipsutellut iholla. Olen aivan varma, että Tuulenpolun Jennan valmistamissa ”ramppikuumetipoissa” oli taikaa. Vähintäänkin sellaisena henkisenä voimabuustina, turvariepuna.

Tällä kurssilla kaikkien piti antaa vain positiivista palautetta kaikille presentaatioista ja todellisena yllätyksenä sieltä pomppasikin esiin kaikkea kuten ”hyvä kehonkieli”, ”rento” ja ”lämmin fiilis kun hymyilit niin paljon”.

IMG_20181123_085605_231

Meille opettamalla opetetaan sitä hampurilaismallia. Että kerro ensin hyvää, sitten kritisoi ja sitten lopuksi vielä hyvää. Tällä tavalla tarkoituksena siis on, että palautteen vastaanottajalle jäisi hyvä ja lämmin fiilis, mutta että hän myös saisi rakentavia kehitys-ja parannusehdotuksia omaan toimintaansa, mitä se nyt sitten ikinä onkaan.

Meillä, tai ainakin minulla, on pinttynyt tapa kiinnittää huomiota niihin epäonnistumisiin, kehittämisen tarpeisiin, niihin asioihin jotka eivät mene hyvin. Selitämme sitä itsellemme ja muille sillä, että heikkouksien esiin nostamisella ja ne tiedostamalla meidän on mahdollista tulla paremmiksi. Siinä samalla usein unohtuu, tai ainakin jää vähemmän arvostetuksi, ne asiat jotka ihan totta toimii. Ne hyvät, tärkeät ja persoonalliset asiat meissä. Vaikka palautteen antaja olisi kuinka sujuvasanainen ja kannustava hampurilainen.

Palautteella, ylipäänsä sanoilla ja käyttämällämme kielellä, on aivan valtava voima. Niin hyvässä kuin pahassa. Opettajan asenne positiiviseen palautteeseen, hyvän etsimiseen meistä kaikista, oli aivan loistavaa. Totta kai minä tiedän, että minussa on vielä paljon kehitettävää. Mutta se, ettei niitä kritiikin sanoja, rakentavankaan, tiputeta toisen syliin ja hierota naamaan tämän juuri selviydyttyä hurjan jännittävästä tilanteesta, oli uskomattoman voimaannuttavaa. Minä pärjäsin. Minä olen hyvä ja minä riitän.

Tällä tekstillä pääsin sisään kirjoittamisen opintoihin

Muistatte varmasti kun minä jo aiiiiikoja sitten huokailin, että kun ois rahaa ja aikaa niin opiskelisin kirjoittamista, mutta koska ei ole niin lakkaa haihattelemasta ja keskity nyt vaan niihin Oikeesti Järkeviin. Ja et miten se haave kuitenkin pysyi mukana ja mietin hakemista taas, ja sit taas en ja sit taas kuitenkin päätin päästää itteni irti, olla hupsu, ja hitto hain.

Monen neuroottisen, epätoivoisen ja epäuskoisen viikon ja lukuisten mräääääää en mä kuitenkaan pääse -ajatusten jälkeen tänään sähköpostiin tipahti viesti. Onneksi olkoon, sinulle on myönnetty opinto-oikeus kirjoittamisen perusopintoihin! WOAAAAHHH!

Saamiani hakupisteitä en vielä tässä vaiheessa tiedä, ne tulevat valintakirjeen mukana joskus myöhemmin. Hakupisteitä jaettiin siis eniten tyylin (tekstin sujuvuus ja yksilöllisyys) ja toiseksi eniten tehtävän antoon vastaamisesta. Lisäpisteitä oli mahdollista saada aiemmista kirjallisuuden perusopintokokonaisuuksista, joita minulla ei siis ole. Nämä opinnot alkavat ensi vuoden puolella, joten nyt loppuvuoden ajan minun pitää ahkerasti keskittyä sosiologian maailmaan, sillä ne opinnot ovat vielä jonkin verran kesken ja ne pisteet pitää haalia kasaan ennen ensi kevään hakuja…

Tehtävän antona oli tutustua Kirjoittajan matkassa -blogiin, valita sieltä 2-3 postausta ja peilata niitä omaan kirjalliseen elämään, siihen mitä olen ja miten haluaisin kehittyä. Lisäksi täytyi tutustua perusopintokokonaisuuden sisältöihin ja tavoitteisiin ja pohtia kuinka ne kohtaavat omat tavoitteet. Päätin omassa hakutehtävässäni hyödyntää yhtä aiempaa, aitoa minää kuvastavaa blogitekstiä (löytyy täältä), josta olin saanut täällä hurjasti kivaa palautetta. Postausta toki hakutehtävää varten muokkasin ja lyhentelin paljon, sillä kokonaisuudessaan hakutehtävä sai olla maksimissaan kaksi liuskaa pitkä.

Seuraavaksi siis kokonaisuudessaan se teksti, joka aukaisi minulle ovet taas yhden haaveen toteuttamiseen!

DSC_0008

Tavallinen torstaiaamu

Heräsin neljältä kynsien rapinaan laminaatilla. Makuuhuone, olohuone, keittiö, sieltä takaisin olohuone, makuuhuone. Paistoimme toissa yönä joulukinkun ja koira sai siitä luut ja roippeet – ilmeisesti niillä oli asiaa. Heitin peiton syrjään ja nousin, Riki hölkytteli edellä häntä heiluen eteisen ovelle. Lämmittämättömässä ulkoeteisessä aamuyön pakkanen halasi alastonta kehoani lujasti ja keikuin varpaisillani, kurkottelin sormenpäillä ulko-oven auki. Ikään kuin siten olisi muka jotenkin lämpimämpi.

Toisen kerran aamuni alkoi kello viisi kolmekymmentä mieheni herätykseen. Harvoin herään siihen, nyt heräsin. Haparoin puhelimen käteeni ja työnsin sen edelleen soidessa miehelleni johonkin sinne peiton ja tyynyjen mylläkkään. Olisin halunnut toivottaa hyvää huomenta tai hyvää työpäivää tai hyvää jotain, mutta en jaksanut muodostaa huulillani sanoja. Käsky ei kulkenut aivoista huulille asti.

Oma puhelimeni aloitti herätyskonserttinsa kahdeksalta. Olin jossain suuruuskuvitelmassani ajatellut, että heräisin aikaisin, olisin tuottelias ja luova. Kahdeksalta aamulla tuntui kaikelta muulta, kuin tuotteliaalta tai luovalta. Aloitin torkutuksen. Siirsin ensin puoli tuntia. Sitten toisen kerran, kolmannen. Olin torkuttanut lopulta kymmeneen saakka.

Alkoi tavallisen torstaiaamun perustanssiaskeleet. Koira odotti jo häntä heiluen ovella. Olin edelleen jostain syystä alasti ja toistin aamuneljän koreografian. Tällä välin keittiöön oli ilmestynyt neljä kissaa odottamaan aamupalaa. Kissoja oli tonnikalapurkissa, keittiön pöydän päällä, jääkaapissa ja jalan juuressa suikeroimassa häntäänsä sääreni ympärille.

Sain lopulta vaatteet ylleni. Latasin puita ja sytykkeitä olohuoneen pönttöuuniin. Yläkerran puusäkki rojotti keskellä ulkoeteistä. Et sitten voinut kerralla kantaa sitä ylös saakka, huomasin ajattelevani kitkerästi miehestäni, kun raahasin painavaa säkkiä kapeissa rappusissa yläkertaan. Kitkeryys ei huomioinut sitä, että minulle oli kuitenkin kannettu puut valmiiksi sisään saakka.

Aloin rakentaa omaa kirjoitusnurkkaani. Lisäsin piparminttutippoja työpöydällä olevaan diffuuseriin ja laitoin teepalleroon kirsikan tuoksuista teetä. Sytytin kynttilän, päivien harmautta, koskaan nousematonta valoa, minä häivytin tuikuin. Mulkoilin hetken päivän tehtävääni. Lähestulkoon kolmen kilon kirjaa, joka irvisteli minulle sohvapöydältä. Vajosin sohvan nurkkaan, tyynyn ja taljan pehmeään syliin. Siemailin teetä, tarkistin sähköpostit, luin muutamia uusia blogipostauksia ja inspiroiduin omaan postaukseen. Huomasin, että kello oli jo lähes kaksitoista. Aamu alkoi monta kertaa, mutta mihin se meni? Keskitin ajatuksiani päivään, siihen miten aloittaisin päivän ja miten lopettaisin. Otin toisen mukillisen teetä hautumaan. Tartuin kirjaan, hahmottelin ja suunnittelin tehtävääni, kirjoitin. Kirjoitin, kirjoitin, kirjoitin.

Vajaa vuosi tuosta aamusta myöhemmin olen kirjoittanut lukuisia kirjallisuustehtäviä ja esseitä, reilusti yli sata blogipostausta. Viimeisimpänä olen saanut kirjoitettua sosiaalityön kandidaatin tutkielmani valmiiksi. Painettuani palautusnappulaa ja juhlittuani hetken riemukkaasti viinilasin kanssa (ja kuunneltuani Final Countdownia viisi kertaa putkeen) minuun tulvahtikin yhtäkkiä tyhjyys.

Huomaan haluavani ottaa etäisyyttä vain tieteelliseen kirjoittamiseen ja sen tietynlaiseen kasvottomuuteen. Ja siinä samalla löytää omat kasvoni, minut, kuka minä olen kirjoittajana. Tarvitsen tietoa, opastusta ja taitoja tullakseni hyväksi, paremmaksi. Luomisen tuskaa, punaviiniä ja tupakkaa minulla on jo omiksi tarpeiksi, kiitos vain. Huumaannun kirjoittamisen perusopintojen tarjonnasta. Proosaa, luovaa omaelämänkerrallista kirjoittamista, tekstikokoelma. Tiedän mitä haluan ja mitä tarvitsen.

Salaisena, siis ääneen kailotettuna kaikille, jotka vaan viitsivät kuunnella, haaveena minulla on vuosikausia ollut kirjoittaa joskus kirja. Tai novellikokoelma! Tai olla tosi suosittu ja sanavalmis lifestyle-bloggaaja! Ihan pokkana vaan, yhtään välittämättä siitä, että olen edellisen kerran kirjoittanut novellin lähes viisitoista vuotta sitten lukiossa tai siitä, että vuosikausia jatkunut blogiharrastus on poikinut matkalla mukaan vain kourallisen lukijoita – ja niistäkin osa on puolipakotettuja ystäviä ja sukulaisia. Sen sijaan, että kohtaisin totuuden, päätän ruokkia pientä sisäistä taivaanrannan maalariani lukemalla Kirjoittajan matkassa -blogista tarinoita esikoiskirjan synnystä. Kuten vaikka hah! Milla Lillerooskin (Elämäni käsikirjoitus, 2018) tarvitsi unelmiensa rakentamiseen vain kynän! Annastiina Storm (2017) puolestaan kertoo blogipostauksessaan vaan vähän harrastelleensa kirjoittamista ja siitä syntyikin jotain suurta. Haaveena minullakin on se jokin suuri, mutta realistisesti katsoen ensin minun tulisi löytää itseni.

Ennen kaikkea haluan löytää oman ääneni. Löytää oikeat sanat, niiden oikeat paikat. Oppia kirjoittamaan niin, että oikeastaan sanon enemmän kuin mitä sanoiksi edes kirjoitan. Tiedän mitä haluaisin olla. Haluaisin olla nokkela ja sarkastinen, pieniä arkisia asioita havainnoiva ja niitä kiehtovasti kuvaileva, ehkä hieman pisteliäskin. Haluaisin olla oman elämäni Härkösen ja Tervon rakkauslapsi! Mutta en tiedä olenko vai onko minussa sittenkin jotain muuta, tai kuinka saisin sanoiksi sen mitä haluaisin sanoiksi saada.

Eriika Levanderin (2018) blogipostaus ”Kun sanat eivät suostu” saa minut hengähtämään syvään. Hän kirjoittaa: ”Etsin itseäni ja omaa kieltäni. Itseäni kai enimmäkseen. Kieli on osoittautunut oudoksi ja vaativaksi matkakumppaniksi. Mutta ohittamattomaksi yhtä kaikki.” Minulla ei ole tähän mitään lisättävää.

Vähän niin kuin etäsuhde

Olin yli viikon poissa kotoa. Palasin eilen, mies lähti toissapäivänä. Mies palaa ensi viikon keskiviikkona, ja minä lähden taas perjantaina. Ei tässä ainakaan riidellä ehdi, mutta eipä myöskään kukaan suutele hyvää yötä eikä laula keittiössä kissoille.

Onko kissanhiekkaa, imuroithan ennen lähtöäsi, onhan leipää juustoa margariinia, löydän varmaan pakkasesta jotain, jätätkö minulle nikotiinipurkkaa, pidetäänkö leffailtaa kahdestaan sitten viikon päästä.

IMG_20181101_143902_642

Haen säkillisen halkoja pönttöuuniin ja napsautan sähköpatterit pois päältä. Pyyhin jääkaapin ylätasolta marjamehun jättämän rinkulan, lopulta koko kaapin. Pyyhkäisen leivänmurut tasolta ja heitän kuivahtaneen suodatinpussin kahvinkeittimestä roskiin. Haen koiran tarhasta sisään ja mietin, että imuroinnin vaatiminen toiselta oli aivan turhaa. Olisi senkin asian voinut jättää naputtamatta ja käyttää siihen menneet sanat ja ajan ja ilman vaikka ikävästä kertomiseen.

Menee hetki ennen kuin osaan olla. Hetki ennen kuin lakkaa tuntumasta vieraalta omassa talossa. Hetki ennen kuin ympäröivä rikkomaton hiljaisuus muuttuu luotaan työntävästä korvia hiveleväksi. Löydän sohvasta tutun, takamukseni muotoisen, painauman ja kissan syliini. Avaan teepaketin ja keitän teen, joka maistuu joululta, pehmeältä, lohdulliselta, mausteiselta ja siltä miltä minun ajatuksissani koti maistuu. Jaan Instassa kuvan kynttilöistä ja teemukista.

Syön sängyssä näkkäriä ja käyn vessassa ovi auki.

 

Kaupungin kaduilla

Kaupungin kaduilla, kiviseinistä ja suljetuista ovista huokuu sunnuntaiaamuisin jotain yhtä aikaa melankolista ja jotenkin suloista rauhaa, kun kävelee reppu selässä matkalla jonnekin ja maailma ei ole aivan hereillä, vaikka ei se koskaan nukukaan, painaa torkkua vielä hetken.

Olen kävellyt molempiin kantapäihini rakkulat, seissyt vuoroin ruuhkaisissa liikennevaloissa, väistellyt vihreän vapauttamaa vastaan tulevaa ihmisvirtaa, vuoroin ylittänyt tien pitkin askelin viistosti, paikoista joissa ei ole tiehen piirrettyjä viivoja.

Katsonut aikaisin lauantaiaamuna vastaan tulevaa tuntematonta silmiin, miettinyt mikä on hänen tarinansa ja mihin hän on matkalla, töihin kouluun aamupalaa hakemaan vai viime yön solmuisista lakanoista omiin sileisiin

ja miettinyt miettiikö hän samoin minusta, mitä hän ajattelee, mitä ihmiset ajattelevat kulkiessaan yksin pitkin hiljaisia katuja.

IMG_20181028_111729_802

Kuullut lauseen pätkiä tarinoista, joita kertovat toisilleen, puhelimeen lausuttuja sanoja, naurun pyrähdyksiä ilmaan, kirosanoja, suunnitelmia illasta siis elämästä, mitä ostetaan, haetko maidon, onko meillä jauhoja, mitä tehtäis. Yksittäisiä asioita, jotka haihtuvat ilmaan, ovat irrallisia ja jäävät irrallisiksi, mutta joissa kaikissa on tarina jota minä en tiedä.

Piirryn isoon näyteikkunaan, kuva minusta. Harmaa villakangastakki, harmaat pillifarkut, pohkeet peittävät räsymattovillasukat, uutuuttaan jäykät maiharit, jotka syövät kantapäihini rakkulat, mutta jota kuva ei näytä. Hiukset päälaella sotkuisella nutturalla, juurikasvu jo niin kauaksi karannut ettei enää voi puhua juuresta.

Mikä on minun tarinani?

 

 

 

 

Mollisointuihin sekoittuu lempeyttä

Kävelen tuttua polkua kädet täynnä kantamuksia Rikin riemuvouhkatessa ympärillä. Syyskuun vaihtuessa lokakuuhun ovat iloisen heleät pensaat luovuttaneet, riisuneet pukunsa ja törröttävät alastomina lokakuisessa viimassa.

Samaan aikaan minä olen vetänyt ylleni pitkiä kalsareita, villapaitaa ja -sukkia, tuulipukua. Huomannut unohtaneeni kuitenkin pipon ja lapaset, ei tullut mieleenkään, ajatukset eivät aivan vielä olleet sisäistäneet syksyn todella tulleen.

Huomaan mökkijoen vetäneen ylleen jääriitteen. Pintaan on tarttunut syksyn lehtiä ja vesiheinät kurottelevat pinnan yli itsepäisen vihreinä. Rantaan vedetty ja käännetty kanootti näyttää jotenkin surulliselta. Muutama tunti myöhemmin satoi ensilumi.

Picture_20181007_150135241

Picture_20181007_150250082

Picture_20181007_150121926

Mökki on jäätävän kylmä. Kaminaan viritellään tulet heti saavuttua ja lieskat ehtivät syödä halkoja useamman pesällisen ennen kuin seinistä ja lattiasta hohkava, ytimiä puistattava, kostea kylmyys suostuu väistymään. Lopulta mökin valtaa suloinen lämpö ja vaatekappaleet yksi toisensa jälkeen voidaan riisua naulakkoon.

Iltaisin nukkumaan mennessä retkotan sängyllä makuupussi mytyssä jaloissa. Riki makaa pitkillä pituuttaan viltillään lattialla. Öisin lämpötila laskee, havahdun hamuamaan makuupussiani. Se on edelleen myttynä jaloissa, mutta sen päällä makaa kolmekymmentäkaksi kiloa koiraa.

Teemme toisillemme tilaa.

Picture_20181007_150216562

Picture_20181007_150313028

Picture_20181007_150402148

Aamuisin ei tahtoisi nousta lämpimästä, laskea jalkojaan kylmälle lattialle. Esitän nukkuvaa kunnes kuulen Jeren puuhailevan kahvipannun kanssa, tulen humahtavan kaminassa. Olen sillä tavalla reilu.

Siellä täällä mökin ulkopuolella, seinustoilla, on pieniä kasoja villaa. Joku on yöllä nakertanut kuistilla olevaa styroksista kylmälaukkua. Oravat ja pikkulinnut valmistautuvat talveen. Silmäkulmasta olen nähnyt ainakin talitinttien pyrähtelevän puuhissaan ja lähipuussa nakuttelee tikka. Joutsenia ei ole näkynyt.

Pilkon porkkanoita ja perunoita kiehumaan, Jere valmistaa päivälliseksi riistaa tai kalaa. Elämä täällä on konstailematonta. Suolaa, pippuria ja oikeaa voita.

Picture_20181007_150158093

Picture_20181007_150011873

Picture_20181007_150435883

Kai sitä itsekin jollain tapaa valmistautuu ensin marraskuuhun ja sitten tulevaan talveen. Mökillä ollessa on jotenkin eri tavalla yhteydessä luontoon ja monella eri tasolla.

Keskellä pimeyttä, muutaman ulkotulen valaistessa, kuljen paljain varpain lumista polkua pitkin paljuun. Iho ja kuuma vesi höyryää ilmaan, ylle kaartuu mustaakin mustempi tähtitaivas. Mollisointuihin sekoittuu lempeyttä.