Hei sinä – arvaa mitä?

Minä menin penkomaan vanhoja! Puhaltelemaan pölyä muistojen yltä! Sukelsin yli kolmekymmentä – mitä – yli neljäkymmentäkö vuotta taaksepäin, pyysin muita mukaan ja muut lähtivät, käänsin varoen vuonna kasiyks ensimmäisen kerran kiinni taiteltuja ruutupaperiarkkeja auki, joiden tekstissä s kiertyy itsensä ympäri ja jonka kaunokirjoitus on sellaista, jota minun sukupolvelleni ei enää opetettu. Minä voin tutustua sinuun, vaikka sinä et voi tutustua enää minuun.

Et malttanut pysyä hetkeäkään aloillasi, syöksyit elämään suin päin, ahmit maailmaa. Sinä karkasit yläkerran ikkunasta palotikkaita pitkin vapauteen eivätkä vanhempasi mahtaneet sinulle mitään, sinun vilkkaudellesi ja nokkeluudellesi. Mikä sinua ajoi? Oliko se elämän nälkä? Sinä halusit kaiken ja elämä oli sinulle juhlaa, joihin sinä saavuit ensimmäisenä ja lähdit viimeisenä. Se oli aamuöista jatzia, Bud Spenceriä ja Terence Hilliä ja kesäyön laitamyötäisessä pidit kaksin käsin taloa pystyssä. Sinä veit tyttöjä soutaen saareen, aina eri tyttöjä, ennen kuin törmäsit kartsalla siihen, joka veikin sinut. Se tyttö ei sinua ennestään tuntenut, mutta hänestä kumpusi sama villeys. Yhdellä sanalla, ”vappupusu!”, hän pysäytti sinut, rennon letkeän nuoren miehen kadulta, lukuisten muiden nuorukaisten joukosta. Sitä sinä et tiedä, että teidän tarinanne alkoi samalla tavalla kuin tarina, jota itse elän.

Epäkiinnostavat asiat luistelit kunhan nyt jotenkin, repäisit kirjasta oppikouluun mukaan sen päivän sivut ja sulloit ne muovipussiin. Mustat nahkaiset ajokenkäsi, ne joissa oli lukuisia kiliseviä solkia ja joita ikätoverisi kadehtivat ja nuoremmat katsoivat ylöspäin, eivät juuri koulun käytäviä kuluttaneet. Paitsi ehkä discoiltoina, kun oli sirpaa ja ritvaa ja saria ja merviä. Kielistä sinä sait ehdot ja jäit luokallesi, mutta matematiikassa loistit. Sekin sinun täytyi tehdä omin ehdoin. Et suostunut kahlittavaksi kaavoihin ja virnuilit opettajallesi, kuinka näinkin voi olla oikein. Ja vuosikymmeniä myöhemmin sinä virnuilit minulle naarmuisen pirttipöydän yli. Olit opettanut minut pelaamaan korttia ja laskemalla tiesit voittajan jo ennen kuin viimeinen kortti oli lyöty pöytään ja pisteet, kun minä vielä kaivoin laskinta esiin puhelimesta.

Sinä elit luonnossa ja luonnosta. Aina kun vaan mahdollista sinun oli päästävä kalastamaan. Uistelemaan, mato-onkimaan, virittelemään verkkoja jään alle. Kesät sinä heiluit heinätöissä, viskoit seipäille lehmille apetta talveksi ja käänsit kasvimaan naisesi punajuurille. Juhannuksena menitte minne vaan metsään telttailemaan. Perunat olivat kiehumassa ennen kuin telttakaan oli pystyssä ja lipsahtaneesta puukosta sormeesi saadun haavan sinä hoidit ratamonlehdillä. Kuljit kotimökkisi koivikoissa, tiesit mahtavan kallion, jolta hypätä uimaan ja upposit kumppareitasi myöten lammen rannan höttöiseen sammalikkoon. Sinussa kipunoi kiire kiireettömyyteen! Tuoksui tupakka.

Ei kolisseet tarinoissa luurangot komeroissasi. Onko näin todella vai minuako ne säästelevät, tytärtäsi, vai itseäänkö? Saatoit sinä olla paskiainen, varmasti olit, jokainen meistä joskus on. Riidanhaluinen ja kärkäs, kun joskus viina vei miestä eikä mies viinaa, mutta kunniallinen sellainen. Veit vihille naisesi. Kirkon rappusilla hymyilette parhaimmissanne, nainen maha pystyssä, kun ihminen sinä olet etkä susi, siihen aikaan sanottiin. Kotona syötät naiselle kermakakkua pikkulusikalla. Siinä rivarikaksiossa, jonka saitte, kun naitte myös pankin, ja sinä valssasit häiden jälkeen myös Nokialla. Naisella on suu raollaan ja ohimollaan kukkia ja sinun silmäkulmasi rypistyvät sikkuralleen. Silmissäsi asui aina nauru, ne hohottivat ja riemuitsivat, kun suustasi nauru purkautui vain hauskana suhinana, huulet ujosti supullaan.

Minulla on sinun virvelisi nyt. Minä tiedän, kuinka taimen puhkaistaan ja missä korvasienet kasvavat. Sen kaiken sinä opetit, siirsit minulle kannettavaksi. Sinä opetit minulle mitä ikävä tarkoittaa ennen kuin opin kirjoittamaan tai lukemaan. Oppimääräni ikävästä syventyi ennen kuin opin mitä on olla aikuinen, kun vasta niitä ovia kolkuttelin. Sinä et tiedä, että Tappara voitti Suomen mestaruuden kaksi kertaa tällä vuosikymmenellä, ja että silloin minua vähän itketti. Ja et tiedä sitäkään, että minä sotkeudun sanoihin sinisessä valossa, eksyn ruutuihin kellastuneessa paperissa ja että hengästyneenä tästä kaikesta minä kirjoitan kesken pönttöuunin lämmityksen puhelimeni muistioon:

Luulin kurkistavani sinuun. Mutta huomaankin tuijottavani itseäni.

Koska sinun levottomuutesi, se valtava levottomuus, on nyt minussa. Tunnenko minä sinut? Tunnenko minä itseni? Minullakin on vasemmassa silmässä huono näkö, minulla on sinun vino huumorintajusi ja sinun onneton kielitaitosi. Kenestä täällä puhutaan, kun kieli keskellä suuta opetellaan käärimään sätkää ja poltetaan se salaa vihreän Porin Matin luukku raollaan, kolistellaan käytävillä maihareissa, esitellään toinen seurustelukumppani, vaikka haaveillaan jo kolmannesta, kun lintsataan lukiosta ja karataan kahdeksi viikoksi Etelä-Suomeen? Minulle sinä olit Iskä. Ennen sitä sinä olit Kari ja Wiutsu ja Pörriäinen ja Kulti. Ja olet yhä edelleen, näitä kaikkia ja ties mitä muuta, sillä tarinat eivät lakkaa olemasta, vaikka sinä helvetti vieköön lakkasitkin.

55910133_341045446554668_3187801426617171968_n

Nyt tarvii teetä ja sympatiaa. Kuten eilen kerroin, kirjoittamisen opinnoissa omaelämäkerrallisen luovan kirjoittamisen kurssilla yhtenä tehtävänä on pureutua isovanhemman tai vanhemman elämään. Etsiä itselle niin tuttuun jotain uutta näkökulmaa, tehdä taustatutkimusta, kertoa tarinoita elämän taustalla. Viime yönä sain tämän tekstin kasaan ja palautettua juuri ajoissa. Tämän tehtävän tekeminen oli rankkaa. Se aukaisi minussa jotain syvälle sullottua, ei siis vain ikävää, vaan isäni muistelu toimi laukaisijana muuhunkin itsetutkiskeluun. Ja itsetutkistkelu, se ei ole kuulkaa mitään helppoa, kun se käy päälle odottamatta – ja toivomattakin. Mielenkiintoiset opinnot, täytyy sanoa…

Opintoihin liittyen, lue myös nämä:

Elämme mökkirantamme joen rytmiä

Kohtaamisia

Aloittavan kirjoittajan ajatuksia

Luulin kurkistavani sinuun, mutta huomaankin tuijottavani itseäni

Menin penkomaan vanhoja, puhaltemaan pölyä muistojen yltä, sukelsin yli kolmekymmentä – mitä – neljäkymmentäkö vuotta taaksepäin, pyysin muita mukaan ja muut lähtivät, käänsin varoen vuonna kasiyks ensimmäisen kerran kiinni taiteltuja ruutupaperiarkkeja auki, joiden tekstissä s kiertyy itsensä ympäri ja jonka kaunokirjoitus on sellaista, jota minun sukupolvelleni ei enää opetettu.

Se oli ehkä virhe.

Tai ei ehkä virhe, mutta aika helvetin kivuliasta se on. (Ja samalla hykerryttävän hauskaa ja riemastuttavaa, sillä sain vasta nyt tietää, että isäni ja äitini lovestory alkoi samalla tavalla kuin se lovestory, jota itse elän – nainen meni ja suuteli jotakuta randomia, yks kaks, noin vain!)

Sillä yhtäkkiä sulkiessani silmät voin nähdä hänet, vaikka vielä ehkä vuosi kaksi sitten pelkäsin niin kovin, että unohdan miltä hän näytti tai miltä äänensä kuulosti. Lukiessani sanoja isästäni nauran hänen toilailuilleen samalla itkun puristaessa sisuksia, kun kuvailut hänen silmistään, tavastaan nauraa hassusti suhisten huulet törröllään ovat niin tuttuja. Ja se levottomuus, se mahdoton levottomuus mikä hänessä on ollut. Malttamattomuus saada kaikki heti. Kuinka epäkiinnostavat asiat on luisteltu kunhan nyt jotenkin, repäisty kirjasta kouluun sen päivän sivut ja karattu yläkerran ikkunasta palotikkaita pitkin vapauteen. Ja sitten kuitenkin se mikä kiinnostaa on hoidettu suurella palolla, kunniakkaasti, viety vihille ja ostettu rivarikaksio, näytetty opettajalle pitkää nenää matematiikassa vaikkakin saatu ehdot kielistä, eletty luonnossa ja luonnosta.

Ja hengästyneenä tästä kaikesta minä kirjoitan kesken pönttöuunin lämmityksen puhelimeni muistioon:

Luulin kurkistavani sinuun. Mutta huomaankin tuijottavani itseäni.

Enkä uskalla edetä.

IMG_20190328_172205_029

Kirjoittamisen opinnoissa omaelämäkerrallisen luovan kirjoittamisen kurssilla yhtenä tehtävänä on pureutua isovanhemman tai vanhemman elämään. Etsiä itselle niin tuttuun jotain uutta näkökulmaa, tehdä taustatutkimusta, kertoa tarinoita elämän taustalla. Enpä arvannut, että niissä kuhan vaan nyt omaks iloks ja kevennykseksi arkiselle puurtamiselle valkkaamissani kirjoittamisen opinnoissa päätyisinkin hitto vieköön psykoanalysoimaan itseäni. Deadline on huomenna enkä ole saanut aikaiseksi muuta kuin hajanaisia lauseen pätkiä puhelimen muistioon. Kuka sinä olet? Kuka minä olen? Kenestä täällä puhutaan? Sotkeudun sanoihin sinisessä valossa, eksyn ruutuihin kellastuneessa paperissa.

Eläköön erakoituminen

Eilen istuessani auton etupenkillä miehen tankatessa havahduin siihen, että minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa siitä, milloin viimeksi olisin käynyt kaupungilla. Siis toki olen pyörähtänyt lähikaupassa, viuhtonut kirjastossa minuutin pyrähdyksiä viemässä tai hakemassa kirjoja (hallelujaa automaateille!) ja kulkenut töissä. Mutta että siis kaupungilla, siis niinku kaupassa, siis niinku niinkin isoissa paikoissa kuin Cittari ja Lidl ja niinkin monien ihmisten ympäröimänä. Tuli pakonomainen tarve vilkaista naamaansa aurinkosuojaläpän peilistä, mutta sellaista ei ollut. Ilmeisesti tuollaisissa lava-autoissa sellaisen lisävarusteen olemassa oloa ei ole koettu tarpeelliseksi. No, selfie osasi kuitenkin näyttää, että silmät ja muut oleelliset naama-asiat olivat yhä paikoillaan.

Kaupassa käynti on tehokasta. Inhoan päämäärätöntä haahuilua ja jokaisen hyllyvälin läpi käymistä ja myynnissä olevien ei juuri nyt meille tarpeellisten asioiden hiplailua ja käsissä kääntelyä ja ihmettelyä. Ostoslistani on laadittu sen mukaisesti, kuin tavarat on kauppaan aseteltu. Hedelmät ja vihannekset, leivät, juustot ja leikkeleet, lihat, maitotuotteet ja niin edelleen. Viimeisenä koriin heitetään kissanruuat, pakasteet ja vessapaperit ja itsepalvelukassan kautta ulos kiitos hei. Eilen tehokkuutta lisäsi se, että olin laatinut useamman päivän tarpeiden ruokalistat. Näin voi palata kotiin tyytyväisenä siitä, että voi taas jatkaa erakoitumista rauhassa.

Tosin olin sitten kuitenkin unohtanut listata kahvin ja kissanhiekan. Onneksi mies ilmoitti voivansa tänään hakea ne, joten minä sain jäädä sohvan nurkkaan pelaamaan puhelimella Bubble Witch Sagaa   kotiin hoitamaan siivous-, lämmitys- ynnä muita kodinaskareita, joista oltiin parisuhdepalaverissa sovittu tänään hoidettavan. Ennen kauppareissua mies oli jo muun muassa sulattanut pakastimen ja siivonnut pihalta koiranpaskoja, mutta tällainen vertailu on nyt tässä kohtaa minun mielestäni aivan tarpeetonta ja joutavaa.

56119894_1528857803912087_5738216911800369152_n

Viime tiistaina työterveystarkastuksessa kerroin elämänlaatuni olevan hyvä, minun voivan erinomaisesti ja olevani muutenkin ihan tasapainoinen ihminen ja eläväni tasapainoista elämää. Siitäkin huolimatta, että vuorokausirytmini on käytännössä päälaellaan, en juurikaan tapaa muita ihmisiä ja elämänpiirini, kuten Instastoryn seuraajat ovat varmasti huomanneet, rajoittuu hyvin pitkälle kotini sisätiloihin ja kukkasohvaan. Voi siis kuulostaa jokseenkin huolestuttavalta?

Mutta sitä se ei ole. Siis ainakaan minulle ja minunlaiselle ihmiselle. Koko elämäni juuri nyt todellakin tapahtuu siinä sohvan nurkassa, läppärin äärellä. Tällä hetkellä kevät on niin täynnä kaikkea ja kaikkia opiskelun saralla, että kulutan lähes kaiken vapaa-aikani paukuttaen päähäni uutta tietoa ja ilmaisten itseäni niin tieteellisesti kuin luovasti. Vuorokausirytmini on myös pohjimmaista minua. Eräänkin yön tällä viikoilla valvoin, en tuijottaen Netflixiä tai ahdistuksissani, vaan uskomattoman flown piiskaamana naputellen oppimispäiväkirjaa ja kirjallisuustehtäviä. Vuorokausirytmin päälaellaan pysymistä toki edesauttaa tekemäni vuorotyö, joka omasta toiveestani pitää sisällään runsaasti yövuoroja.

Ja ah, ne yövuorot! Ne puolestaan edesauttavat myös tätä ihanaa erakoitumistani. Kun pää, kalenteri ja elämä on täynnä kaikkea on aivan mahtavaa, ettei elämää enää tarvitse niiden asioiden lisäksi täyttää ihmisillä. Introvertihkona ihmisenä minua uuvuttaa herkkään kaikenlainen kanssakäyminen muiden kanssa. Tämä ei johdu muista ihmisistä. Ei siitä, että heissä olisi jotain vikaa, vaan siitä, että minä nyt vaan satun olemaan tällainen. Pyörimällä omassa pienessä elinpiirissäni ja tekemällä yövuoroa säästän siis itseäni ja voimavarojani. Ja täten elämäni on tasapainoista, hyvää ja erinomaista enkä esimerkiksi napsahda kahtia kiireisen kevään alla.

Kirjoitin käyttäväni lähes kaiken vapaa-aikani opiskeluun. Mutta en kaikkea. Osa vapaa-ajasta on varattu parisuhteelle ja elämäni tärkeimmälle ihmiselle, joka ymmärtää kiireeni, erakoitumisen tarpeeni ja sen, että hiihdän päivät hieman muissa maailmoissa, kulutan mukitolkulla kahvia ja muistan syödä vasta, kun paikalle hiipii vitutus. Eilinen oli parisuhdeaikaa kokkailemisen, saunomisen, yhteisen sohvaperunoinnin ja muutaman oluen, joka kierähtikin ei ihan niin muutamaan, parissa. Tänään parisuhteillaan pyykkejä viikaten. Kiireettömästi, kahdestaan.

Ylösalaisin

Häviän painaville silmäluomille, sohvan pehmeistä tyynyistä voimakkaasti vetävälle painovoimalle, ruusukuvioiselle peitolle ja nukahdan. Häviän puhelimen torkkutoiminnolle. Häviän yövuorojen rytminkääntötaistelussa sata nolla ja herään virkeänä iltayhdeksältä valmiina päivän kotiaskareihin.

Istutan rosmariinin ruukkuun ja hengitän sisääni sen mahtavaa tuoksua. Sama tuoksu leijailee olohuoneen pöydälle kuivumaan unohtuneesta teepallerosta ja maistuu jänispaistissa. Rosmariini kuulema virkistää. Imuroin kahdelta aamuyöllä.

Ajattelen, että huomenna olen taas oikeinpäin. En ole. Keitän aamukahvia yhdeltä päivällä, vaihdan teeksi kolmelta. Hiihdän kanalaan viemään pitkäksi venähtäneitä kauran versoja ylläni reissusta ostetut hempeän vihreät lökähousut. Niissä on jotain todella hippiä ja rauhoittavaa. Kanalasta katoaa rauha, kun talven keskellä on yhtäkkiä kesä.

54730097_1034540040078199_6911946429149741056_n

Minulla on työpöydällä auki neljä keskeneräistä työtä. Irvistän ympäristön politisoitumiselle. Huokaan syvään ympäristökonflikteille. Siirrän syrjään hakuja varten annetut tehtävänannot perustelukirjeistä. Yhden kolmesta sain sentään jo valmiiksi tai ainakin niin valmiiksi kuin malttamattomuuteni salli sitä pyöritellä, ehkä viides tai kuudes versio pääsi lopulta matkaan.

Tuijotan tyhjin silmin aloittamaani, lähes valmista, oppimispäiväkirjaa. Jos minä jotain opiskelussa inhoan, niin itsearviointeja ja oppimispäiväkirjoja. Ja kirjoittamisen opintokokonaisuudessa niitä saatanoita on joka kurssilla. Reflektointi on uusi inhokkisanani. Individualismi uusi lempparini.

Viides tehtävä kääntää ajatuksiani ylösalaisin, ehkä hieman sisuskalujakin. Tarinat elämän taustalla, se sanoo.  Pyydän tarinoita isästäni ennen kuin hänestä tuli isä. Tänään niitä tuli sähköpostiini enkä oikein tiedä miten päin olla. En oikeastaan voi sanoa tunteneeni isääni, vaikka tunnen hänet nyt minussa. Kuinka paljon yksittäisiin virkkeisiin mahtuu tietoa? Sinun levottomuutesi on nyt minussa.

Kirjoitan kalenteriin asioita, joita pitäisi tehdä, mutta en saa tehdyksi niistä mitään. Ehkä sunnuntaisin saa lorvastella ja haahuilla? Ehkä joskus on luvallista olla irrallaan kaikesta.

Elämme mökkirantamme joen rytmiä

ja hengitämme metsää.

Keväisin täytymme yli äyräiden –
joutsenet, sorsat, kaikki ne kaakattavat ja vedessä räpistelevät, joita en tunne,
ja kaislikkoon syöksyvät ja riemuitsevat lokit
ja hauen mötkäleet.

Kesällä huokaamme auringon alla.

Joki kuivuu juuri ja juuri kanootin kannattelevaksi, mutta uijalle mutakylvyksi.
Mutahoito hellii kehoa ja mieltä
voisin mainostaa ja kaupata itselleni.
Tyydyn kauhomaan pinnasta vettä saunasankoon.

Syksyisin on rehevää ja riehakasta.

Lumpeet ja kaislat lipuvat läntäreinä ja huojuvat korkeina tuulessa,
joutsenet kaahottavat etelään lähtöpuuhissaan
milloin olisi hyvä aika?
sataakohan Öölannissa?
muistithan rakas sammuttaa kahvinkeittimestä virran?
Siltä se kuulostaa, neuvottelu!

Itse keitän kaasuhellalla aamukahvin, jossa ei ole lisämausteena kiirettä.

Elokuisina öinä tulenpalavan oranssi kuu hipoo mäntyjen latvoja
ja pakkasöinä se sama kuu
valaisee tienoon kuin tuhat katulamppua.
Eikä maailmassa ole talvisin mitään muuta
kuin saunatauolla ihollani helmeilevät jokivesipisarat, minusta nouseva lämmin usva
ja ilman täyttävä raksahdus oluttölkistä.

DSC_0004

Runous ei totisesti ole minun juttuni. Tällä kertaa kirjoittamisen perusopinnoissa, kurssilla luovassa omaelämänkerrallisessa kirjoittamisessa, annettiin tehtäväksi kirjoittaa muistojen värittämistä maisemista, itselle merkityksellisestä paikasta. Paikkavalinta oli helppoa.

Ensin täytyi kirjoittaa kymmenisen minuuttia ajatuksen virtaa. Keskittyä kuvailemaan paikkaa aistien välityksellä, saada napatuksi tekstiin kokemuksia ja merkityksiä. Tämän jälkeen syntyneestä tuotoksesta tuli muodostaa runo.

Minun piti kirjoittaa mökistä. Mökin tunnelmasta, siihen liittyvistä muistoista, tunteista, äänistä, hajuista. Huomasin ajautuvani kirjoittamaan mökin ympäristöstä. Teksti vain tuli ja muotoutui ja eläytyi. Ehkä se on se ja sama – minun sisäisen rauhani lähde ja tyyssija.

Villin viikonlopun jatkot

Eilen hyvin aloitettu on jatkunut tänään erinomaisesti. Jopa niinkin erinomaisesti, että vielä aamupäivällä todellisena uhkana oli, ettei mitään järjellistä tule tapahtumaan lukuisista vannotuksista, itselle tehdyistä lupauksista, oikeasti täydestä kalenterista ja (osittain siihen tarkoitetusta) oman ajan ottamisesta huolimatta.

IMG_20190312_115052_845

Olin suuruuden hullusti laittanut kelloni soimaan yhdeksältä. Realististen odotusten mukaisesti torkuttelin yhteentoista saakka ennen kuin venyttelin raajani villasukkiin ja kirosin sen, siis itseni, joka ei sitten kuitenkaan ollut viitsinyt laittaa illalla tulia pönttöuuniin. Pönttöuunin kanssa saikin sitten neuvotella tavallista hartaammin ennen kuin saavutimme molempia tyydyttävän ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen.

Se on muuten jännittävää, minkä tahansa tulipesän kanssa, että miten ihmeessä onnistun aina ja joka kerta sotkemaan itseni nokeen, vaikka en mukamas edes kosketa mitään nokista. Sama juttu maalin ja tussien kanssa. Pilkuttelen ja tuhrin itseni pahimmillaan naamaani myöten väreihin, vaikka kuinka keskittyisin olemaan rauhallinen, tarkka ja huolellinen.

Picture_20190316_185234288

Aamun ensimmäinen kahvi jäähtyi kuppiin, kolmannen sain juotua kuumana. Ruokittuani kissat oli aamuni venytetty pitkäksi ja seesteiseksi ja ihana suloinen hiljaisuus oli yhä edelleen toivottuna vieraanamme. Paitsi sillä hetkellä kun palasin yläkerran uunin lämmityksestä takaisin alas. Aukaistuani eteisestä oven keittiöön, tulvi korviini jotain käsittämätöntä kälätystä.

Kurkistin varovasti olohuoneeseen. Yhdellä sohvalla makoili yksi kissa kuin ei mitään. Toisella sohvalla toinen istuskeli muina kissoina selkänojalla ja tarkkaili pihan turvallisuustilannetta. Kolmas köllötteli minun paikallani katse suunnattuna läppäriin. Läppäriin, jonka kannen olin huolettomasti jättänyt auki. Läppäriin, jonka joku näistä epäillyistä karvasuikeroista oli onnistunut herättämään henkiin ja käynnistämään sieltä illalla kesken jääneen Gilmoren tyttöjen jakson ja joka nyt kälätteli täyttä päätä sotkien ajatukseni ja päivän pläänin.

Sillä heikompi minä olisi ottanut tämän universumin merkkinä siitä, että eiköhän kuule jatketa siitä mihin illalla jäätiin ja hiiteen velvollisuudet ja opiskelut. Onneksi toisessa minussa oli vielä ripaus määrätietosuutta ja tunnollisuutta jäljellä ja sain päiviä roikkuneen luentopäiväkirjani valmiiksi ja jopa palautetuksi. Näinä aikoina pitäisi oikeasti saada enemmänkin kertynyttä opintosumaa vähemmäksi, mutta hyvä nyt, että edes jotain. Tehtävä kerrallaan, hän sanoi, ja kurkisti jääkaappiin.

IMG_20190316_144740_492

Kurkistus jääkaappiin kertoi, että tänäänkin ruokalistalla olisi nakkeja ja jugurttia. Keittiön sivupöydältä löytyi kuoriltaan ruskeiksi muuttuneita banaaneita, mutta jotka aukaistuina osoittautuvat täydellisen hyviksi. Leipälaatikossa on ruisleipää ja jos oikein kodinhengettäreksi heittäytyy, ei tästä taloudesta lopu munakastarpeet koskaan. Toistaiseksi päivällinen on kuitenkin pitänyt sisällään banaanin, yhden oluen, juustonaksuja ja irtokarkkeja.

Yksin ollessa on sikäli kätevää unohtaa syödä, että kukaan viaton sivullinen ei joudu nälkäraivon uhriksi. Yksin ollessa ei myöskään ole mitään väliä sillä mitä lopulta syöt, kunhan omat tarpeet tulevat tyydytetyiksi (eikä myöskään tarvitse jakaa karkkeja). Imeskeltyäni kitalakeni kipeäksi kirpeistä karkeista en kuitenkaan voi olla ajattelematta, että toisaalta on ihan onni, että heitteille jättäytymiseni päättyy jo huomenna.

 

 

 

Ei kahvia enää iltapäivisin ja muita villejä tarinoita

Avaan greipin makuisen lonkeron, ja tuntuu kuin siitä lähtevä äänekäs raksahdus täyttäisi koko olohuoneen. En yleensä edes juo lonkeroa, mutta tänään minun teki sitä jostain syystä mieli. Jollain tapaa se ja oranssi neilikkakimppu olohuoneen pöydällä luovat minulle lupauksia kesästä, vaikka taas tänään satoi räntää aamusta saakka, ja räntä muuttui vain hullummaksi iltapäivään tullessa.

Imuroin aamuvuoron jälkeen. Pesen pyykkiä, mutta pesty pyykki jää odottamaan vielä jotakuta, minua, narulle ripustajaa. Sullon tiskikoneen ääriään myöten täyteen, olen siinä taitava, järjestelen usein koneen uudestaan miehen jäljiltä ja löydän sieltä muka jo täydestä tilaa vaikka mille. Napsautan koneen päälle.

Minun piti opiskella tänään, mietin, kun hinkkaan kuivahtaneita kissanruokakökköjä keittiön tasosta, mutta huominen on parempi. Levitän pesulasta haetun maton olohuoneen lattialle.  Tänään on hyvä tehdä kodista pesä, työviikon viimeinen työpäivä olkoon arkinen, hoidettakoon pakolliset, ja laskeudutaan hiljakseen kohti vapaata. Vapaus tarkoittaa minun maailmassani mahdollisuutta sukeltaa luentoihin ja oppimistehtäviin välittämättä mistään muusta. Näköjään.

Picture_20190315_202152056

Syön ruisleipää ja nakkeja kylmiltään. Jokainen kissoista saa myös oman pienen palasen nakkia. Yksi syö palasen heti. Toinen leikkii sillä, saalistaa, heittelee ja survoo nakin juuri pestyn maton alle. Kolmas syö palasen oksentaakseen sen myöhemmin. Ei onneksi matolle.

Tuntuu hätkähdyttävältä, kun sohvalta ei pomppaa alas tai jalkojen juuresta rymistele ylös kolmekymmentäviisi kiloa saksanpaimenkoiraa kun itse liikahdan, en edes merkittävästi, mutta riittävästi, jotta ihmismieltä tarkkaavaisempi arvaa minun nousevan vessaan, tupakalle, jääkaapille, minne tahansa. Tuntuu hätkähdyttävältä liikahtaa, sinne minne tahansa, ja palata, ilman, että mukana kulkee suhteellisen äänekäs ja tilaa vievä varjo, vartija.

Avaan oluen. Raksahdus toistuu. Talossa ei liikahda mikään, ei kukaan. Olen vain minä ja kissat, ja se tuntuu kummalliselta. Tuntuu, kuin en olisi saanut olla ikuisuuksiin yksin. Ja tuntuu myös siltä, kuin minun tulisi hävetä tai tuntea omantunnon pistos tai ainakin pitää pääni kiinni siitä, kuinka minä nautin, kun saan olla yksin sunnuntaihin saakka. Mutta niin, niin se vain on. Tarvitsen tilaa, eikä siinä ole mitään hävettävää.

Sain lahjaksi pahvilaatikon, jossa oli nyrkin kokoinen kuiva pyöreä käkkäräpallo. Jerikon ruusu, minulle kerrottiin. Laitan sen matalaan vesikippoon ja jään odottamaan. Hitaasti käkkärä imee vettä, liikahtelee, avautuu. Mikä jännitysnäytelmä perjantai-iltaan! En malttaisi odottaa milloin se on vihreä ja rehevä ja täysin elossa. Laitan miehelle kuvia messengerissä tästä spektaakkelista. Siis ruskeasta kämmenen kokoisesta läjästä.

Annan juustonaksun sulaa ja muhjuuntua kielen päällä. Minusta on tullut sellainen ihminen, joka ei juo kahvia enää kello viidentoista jälkeen ja jonka käsitys täydellisestä vapaasta viikonlopusta on tässä, tämä, juuri nyt juuri näin.