Kierrätys – muovi ja ruoka

Ihan hävettää myöntää, mutta me ottauduttiin kierrättämiseen kunnolla vasta muutama kuukausi sitten. Omakotitalossa asuessa ei ole kätevästi omassa pihassa lootaa jos mille roskalle, joten pahveja/kartonkeja, lehtiä/mainoksia, puutarhajätteitä, pulloja, paristoja/sähköjuttuja ja biojätteitä lukuunottamatta kaikki tuli laitettua siihen ainokaiseen sekajätepönttöön. Käyttökelpoiset vaatteet ja tavarat olen kierrättänyt joko lahjoittamalla ”roskalavalla” tai myymällä kirppiksellä – Facebook on tätä tarkoitusta varten kyllä oivallinen! Joskus vuosi sitten bongasin myös Vähänkäytetty -nettikirpputorin, jossa myin tavaraa ja johon ajattelin taas tässä keväämmällä pakettia kasata.

Muutama kuukausi sitten vasta tosiaan kunnolla herättiin siihen, että voiskohan sitä olla vähän fiksumpi. Lähestyttiin asiaa hieman eri näkökulmista – minä luonnon, Jere rahan. Yhtäkaikki, kierrättäminen säästäisi näitä molempia.

Yllämainittujen lisäksi roskiskaapissamme on nyt omat sankot metallille ja muoville. Lasikin otetaan erilleen kierrätykseen, joskin suurin osa purkeista ja purnukoista pestään ja säästetään syksyn säilöntää ajatellen. Sitä kuvitteli kierrättämisen olevan jotenkin hirvittävän vaivalloista (no okei, edelleenkin kyllä tulee niitä sormi suussa tilanteissa, että mihinkähän jätteeseen tämä asia x tai y nyt kuuluisi laittaa), mutta nyt se on jo osa arkea. Kauppareissuilla napataan kotoa mukaan jätteet ja viedään ne kaupan pihassa oleviin isoihin jäteastioihin.

26855998_984950841651910_1407782758_n

Metallia meillä tulee kissanruokapurkeista aivan älyttömät määrät! Mutta eniten minä hämmästyin tuosta muovin määrästä. Olen kyllä ollut tietoinen siitä, että muovin määrä maailmassa on ongelma, mutta vasta näin erilliseen astiaan kerättyä avautui silmät, että sitä todellakin tulee noin paljon! Meillä tämä muovi vielä kaiken lisäksi kasaantuu lähinnä erilaisista ruuan pakkausmateriaaleista, sillä muun muassa kosmetiikkaa tässä taloudessa tulee käytettyä maltillisesti.

Olemme yrittäneet hillitä/aiomme hillitä pienillä arkisilla muutoksilla muovin kulkeutumista meidän käsiemme kautta roskiin:

Hankimme kestokassin ja pari kangaslaukkua kauppaostoksia varten.

Kestopussit hedelmille ja vihanneksille on vielä hankintalistalla, mutta en siis tähänkään saakka ole pussittanut banaaninippua tai yksittäistä hedelmää, vaan liimannut hintalapun hedelmän kylkeen.

Ne pakolliset hedelmä/vihannespussit säästetään uutta käyttöä varten, kuten esimerkiksi roskapusseiksi.

Ostamme leivät leipomosta, jolloin sitä ei ole pakattu muoviin ( + se on ihan järjettömän hyvää ja tuleepa samalla tuettua paikallista yrittäjää).

Pakkailen ruuanjämät kannellisiin rasioihin jääkaappiin, pyrin välttämään elmukelmuvirityksiä.

Olemme harkinneet siirtyvämme ostamaan lihat ja leikkeleet tiskiltä, jolloin silloinkin säästyisi pakkausmuoveja.

Välttelemme eineksiä, mutta puolivalmisteita kyllä menee…

Ruokahävikkiä meillä tulee todella vähän, ja senkin vähäisen kierrätyksestä huolehtivat kanat (säästin ja pakastin esimerkiksi syksyn mehustuksesta jääneet marja- ja omppumäskit kanoille talven herkuksi). Kaikki kanoille kelpaamaton menee tontin nurkalla pöhisevään kompostoriin, joka meillä on ollut jo vuosia. Olen kuitenkin melkoisen natsi  tarkka siitä, että ruokajätettä ei saa tulla ja tässä muutamia meillä toimivia keinoja siihen:

Suunnittelen viikon ruokalistat etukäteen ja käymme isommilla ruokaostoksilla 1-2 kertaa viikossa. Heräteostoksia toki tulee väliin myös (no kun tekee mieli!), mutta poikkeuksetta nämä mieliteotkin tulee sieltä kaapista tuhottua (vyötärö kiittää!).

Minkä olet suunnitellut, sen myös teet. En myöskään jaksa häärätä keittiössä ihan joka päivä, joten kokkailemme isoja satseja kerralla – siitä riittää ruokaa pariksi päiväksi ja Jerelle töihin evääksikin. Jälleen raha check ja ympäristö check.

Pidän säännöllisesti ”kasvisruokaviikkoja”. Sellainen meillä oli viime viikolla, ja sellainen tulee olemaan vielä ainakin tämä viikko. Tuoreet rehut eivät ole ihan niin pahasti kääritty muoviin, joten siinä samalla saa iskettyä senkin kärpäsen. Satokauden mukaan suunnistamalla säästää myös selvää rahaa ja saa hyvää, parhaimmillaan olevaa, sapuskaa lautaselleen! (ja myös vyörärö kiittää!)

Ruokahävikin vähentämiseen en siis sinällään vinkkejä kaipaa, mutta tuo muovin määrä ottaa aivoon! Kysyn siis, olisiko teillä vielä jotain helposti arkeen sovitettavia vinkkejä, jolla kotiin kantautuvan muovin määrä vähenisi?

 

Rähmällään

Urghh. Uuden vuoden alun kuuluisi kaiketi olla hiplettiä ja serpentiiniä. Näin ainakin minun maailmaani vyöryy tuolta somemaailmasta kaikkea sen suuntaista – uusia alkuja, uusia suunnitelmia, uusia jännittäviä odotuksia, ryhtiliikkeitä ja pursuavaa energiaa.

Ja sit oon minä. Tyyppi, joka raahustaa uuden ihanan vuoden neljättä päivää tukka silmillä, samat pieruverkkarit jalassa, naama nurinpäin.

26166287_977796162367378_1045987260932481247_n

Joululomasluibailun ja kuhan vaan löllöttelyn jälkeen arki löi naamaan märällä rätillä. Minunhan oli tarkoitus lomailla vain joulunpyhät, mutta hupsistakeikkaa aloitin täysipäiväisen lorvailun jo viikkoa ennen aattoa. Nyt sitten opiskeluun paluu ja arki tuntuu järjettömän tahmealta ja pää tyhmältä. Nyt on esimerkiksi semmoset kakspuolsataa sivua luettavana puisevaa tekstiä in english (kirjasta, jonka laina-aikaa enää alle viikko jäljellä ku joku on keksiny koko ajan paljo tähellisempää tekemistä niinku suklaan syönti), sellasta tekstiä joka ihan kotimaisenakin meinaa pölähtää pahasti yli hilseen. Tämän tehtävän jälkeen on luonnollisesti odottamassa, nyt jo hönkimässä niskaan toinen samanlainen. Oon vähän jo tarponut tekstiä läpi, hokenu en tajjuu ja ajatellu perhosia. Byääää!

(Plussaa opiskeluissa kuitenkin se, että muistin ilmoittaa itseni harjoitteluun! Nyt tosin pitää vielä löytää se harjoittelupaikka…muuuuut siis kaikessa tässä tahmeudessa onnistuin edes hetkellisesti olemaan supertehokas! Ilmottautumisaika kurssille alkoi klo.19.30 ja ryhmä oli täynnä klo.19.31. Minä olin toinen ilmottautuneista, wuhuu!)

Opiskelun lisäksi ihan koko maailma on kökkö ja minä rähmällään. Havunneulasia on enemmän lattialla kuin oksilla, tiskialtaassa vyöryy paistinpannuja ja kakkulautasia, kissan hiekkisten ympärillä on oma biitsi (en ymmärrä miten se hiekka kantautuu sieltä katollisesta lootasta ulos metrien säteellä!), viherkasvit nuupottavat. Torppa ja pää on molemmat räjähdystilassa, mutta en jaksa siivota kumpaistakaan.

Mikkään ei huvita ja kaikki on pyllystä. Tammikuu on uusi marraskuu!

Joulun valmistelemattomuus

Kaksi edellistä vuotta, etenkin viime vuoden, olin aivan m a h d o t o n. Tiptapit vaan suhisivat korvissa kun heiluin keittiössä menemään. Valmistin joululahjoja DIY-joulunhengen riivaamana: mitä-kaapeista-löytyy-kuorintavoidetta sinne, jalkakylpypommeja tänne, paholaisenhilloa ja kotitekoista sinappia tuonne! Itselle amerikkalaiset inkivääripiparit, piparkakkutalo vain näpertämisen ilosta ja soodataikinasta kuusen koristeet ja perheelle joulupäiväkakkukarkelot! Välillä istahdin, herkistyin hyasintin tuoksuun ja kuusen valojen katveeseen kuuntelemaan miljoonatta kertaa ultimatelempparijoulubiisiäni ”tulkoon joulu” ja sitten päässä jo kiekaisikin toinen lemppari ”HEI MUMMO!”  ja niin sitä taas viuhdottiin lisäämässä hiplettiä kuuseen, nonparelleja ihan mihin tahansa.

Tänä vuonna koko homma pysähtyi kuin seinään. Olen

  • tuonut kynttelikön jo aikoja sitten vintiltä keittiön ikkunalle, mutta toimivia polttimoita siinä ei ole edelleenkään
  • juonut glögiä

Se oli aika lyhyt lista, se.

Voisin toki lisätä, että kynttilöitä olen poltellut läpi pimeän, ankean marraskuun ja joulukuun alun ja pönttiksen nurkalla roikkuu valot. Mutta ne ei ole varsinaisia joulujuttuja. Valosarja on paikallaan vuoden ympäri ja kynttilät palaa pitkin syksyä ja talvea joka tapauksessa.  Vähän täällä harmistelen! Mutruilen! Että kun kaikkialla on joulukortteja ja tontun ovia ja krasseja ja pillihimmeleitä ja nonparelleja ja vaahtokarkkikaakaota ja lahjalistoja jajaja

ja meillä on vaan glögistä hiprakkainen (no ei just nyt, mut viikonloppuna vois taas olla) emäntä, ei ainoatakaan hankittua joululahjaa paitsi ne viissataa hillottua omenakiloa ja räjähtänyt joulukinkku ja neljä syytä miksi emme tänä vuonna hanki joulukuusta

IMG_20171211_120044

Toisaalta nyt on vasta 13. päivä, ehdin vielä vaikka mitä jos vaan haluan

mutta toisaalta

toisaalta kai se joulu sieltä tulee valmistelemattakin?

Jännittämistä ja itsensä voittamista

Olen muistaakseni aiemminkin kirjoittanut siitä, että olen sosiaalialan ihmiseksi hämmentävän epäsosiaalinen. Kaipaan ja tarvitsen valtavasti omaa tilaa ja aikaa, viihdyn erinomaisesti yksin omissa oloissani ja en esimerkiksi kuuntele musiikkia koskaan (paitsi hiprakoissani), koska nautin enemmän hiljaisuudesta.

Totta kai tulee myös hetkiä, kun kaipaan ihmisiä. Lörpötystä, naurua, kuulumisten vaihtoa, syvääluotaavia keskusteluja ja sitten taas älyttömyyksiä, melutason nousua sitä mukaa kun lasissa olevan juoman ja seurueessa olevien tyyppien (ja omien) juttujen taso laskee.

Tutussa porukassa olen puhelias, se kovaääninen kaikkeen osallistuva tyyppi, juttujen kertoja ja äänekkäästi naurava, sarkastinen ja hyväntahtoisesti piikittelevää molemminpuolista huumoria viljelevä, itseironinen, rohkea ja rento.

IMG_20171207_181046_990

Vieraassakin seurassa olen puhelias ja otan vahvasti paikkaani. Lörpöttelen ja vitsailen. Hion kuitenkin särmiäni, pehmentelen persoonaani. Olen esillä ja äänessä, mutta yritän mukautua johonkin sosiaalisesti sopivampaan muottiin.

Ja jännitän niin helvetisti!

Perjantaina ja lauantaina oli jälleen lähipäivät yliopistolla. Jälleen reilun kymmenen hengen porukka, jota en tiennyt enkä tuntenut enkä ollut tavannut aikaisemmin. Valitkaa näin aluksi näistä kuvakorteista jokin, joka kuvastaa sinua ja kertokaa sitten kaikille miksi valitsit sen. Vuoroni lähestyessä tunsin pulssini nousevan, hiusrajan hiestyvän ja ajatusteni säntäilevän kuin ajokoiran jahtaama jänis, kiivaasti miettien mitä helvetin fiksua minä tästä kuvasta, siis itsestäni, osaan sanoa. Vuoroni ollessa kortti tärisi käsissäni lähestulkoon huvittavasti (jos olisi huvittanut) ja tunsin miten ääni värisi ja puhuin t o d e l  l a nopeasti. Vuoroni jälkeen en jaksa muistaa mitä puhuin.

Parityöskentelyssä olen vahvempi. Pieni ryhmäkin on okei. Mutta luokan edessä, edes siitä omalta paikalta, puhuminen on kammottavaa. Ainakin alkuun, ennen kuin porukka on tutumpi. Eikä esimerkiksi keskusteluun osallistuminen ole paha paikka, koska silloin saat puhua jos itsestä siltä tuntuu, että on jotain sanottavaa. Toisaalta esiintymisjännitykseen ei auta tuttukaan porukka. Muistan kun lukiossa pidin esitelmää fobioista (kuinka sopivaa!) ja onneksi opettaja oli kartalla – hän ehti kehottaa minut jatkamaan esitelmää omalta paikaltani juuri ennen kuin olisin pyörtynyt siihen paikkaan. Tunsin korvien kohinani, kylmettyvien kasvojeni ja tärinän keskeltä, että en enää kestä, pyörryn.

Näinä kahtena päivänä jouduinkin sitten todellisen tulikokeen eteen. Aiheena oli asiakastyön taidot ja heti alkuun opettaja kertoi, että emme pidä kalvosulkeisia. Että harjoittelemme. Että jakaudumme ryhmiin ja ryhmissä otamme ennalta määriteltyjä (mutta hyvin väljiä) asiakkaan ja sosiaalityöntekijän rooleja erilaisissa asiakastilanteita. JA ETTÄ ESITÄMME LUOKAN EDESSÄ NÄMÄ, LÄHES IMPROTUT, TILANTEET. Niin, että kymmenen minuutin ajan muu ryhmä havainnoi ja tämän jälkeen keskustelemme. Tätä siis olisi tiiviisti, intensiivisesti edessä seuraavat kaksitoista tuntia.

Siellä minä sitten olin. Ääni väräjävänä, en tippaakaan uskottavana, sosiaalityöntekijänä. Ja siellä minä olin uudestaan, 13-vuotiaana koulukiusattuna poikana. Se meni nappiin. Koko kehoa vapisuttava pelko ja hajoileva ääni olivat kuulkaa täysin autenttiset!

Olen aivan järjettömän ylpeä itsestäni.

Ja olen ylpeä meidän ryhmästämme. Näin lyhyessä ajassa meistä kuitenkin muotoitui hyvä, toisia tsemppaava, palautetta antava, naurua hersyvä porukka. Ehkä se johtui siitä intensiivisyydestä.

Nyt olen myös uupunut. Todella todella uupunut. Viikonloppu oli todella antoisa, mielenkiintoinen ja rikas kaikinpuolin, mutta vei se mehutkin tehokkaasti. Tehokkaammin kuin jos kyseessä olisi ollut vain ne kalvosulkeiset.

Pimeän keskellä minä

IMG_20171115_153835_170

Valvoin aamuöille, heräilin säpsähdellen, nukuin aamupäiviä

kunnes lopulta tipahdin iltakahdeksalta pilkittyäni kirjan päällä, nukuin syvää häiriintymätöntä unta, kunnes heräsin itsekseni neljätoista tuntia myöhemmin

ja maailma tuntui taas ihan ookoolta paikalta.

Lainasin pitkästä aikaa, siis todella pitkästä aikaa, ehkä viisitoista vuotta sitten viimeksi lainasin, kirjastosta romaanin. En ehtinyt tarttua siihen kun vasta nyt ja olen ahminut sitä nälkäisenä ja uppoutuneena

ja ärsyyntynyt, että lukukokemuksellani on deadline nimeltä kirjaston eräpäivä

ja muistanut, että tämä on yksi syy, materialistisen sisimpäni lisäksi, miksi haluan omistaa kirjani.

IMG_20171117_150303_095

Pukeudun hameisiin ja harjaan hiukseni, käyn lenkillä joka päivä, pilkon smoothien sekaan inkivääriä ja ripottelen kurkumaa ja spirulinaa, nielen multivitatabletin, en muista juoda riittävästi vettä päivän aikana

ja opiskelen kirkasvalolampun loisteessa ja laitan diffuuseriin extramäärän appelsiinin tuoksuisia tippoja.

Odotan hirvittävän kovasti viikonlopun Jyväskylän reissua, veljeni näkemistä, sitä että puen päälle uuden mekkoni ja menen ravintolaan syömään

ja odotan malttamattomana ensi kosketustani yliopistoon, sitä, että ihan oikeasti astelen opiskelijana pitkin yliopiston käytäviä,  olen konkreettisesti siellä (mutta sitä miksi sinne oikeasti menen, siis kvantitatiivisten menetelmien käytännönharjoituksiin, en odota tippaakaan).

20171121_094134

Mutta kaikista eniten tämän pimeän keskellä minä

olen hirvittävän väsynyt.

 

Lottovoittojos

blög

MINNUU ÄRSYTTÄÄ.

Kesällä jäin opintovapaalle ja otin päntättäväksi sosiaalityön aineopinnot. No, sehän ei riittänyt tiedon nälkään niin nyt syksyllä täräytin siihen päälle vielä sosiologian aineopintoja silleen varovaisena ja haaveksivana sivuaineajatuksena, josko joskus etenis ihan maisteriopintoihin näiden hässäköiden kanssa. (HAH. Iso jos. Sellanen lottovoittojos.)

Niin nyt minä sitten bongasin tuolta, että uuuuu ensi keväänä voisi hakea myös opiskelemaan kirjoittamista, ensin perusopintoihin ja siitä vaikka aineopintoihin saakka.

Lueskelin kirjoittamisesta, että

Kirjoittamisen perusopintojen tavoitteena on tutustuttaa opiskelija kirjoittajan työhön. Opinnot tarjoavat valmiuksia kirjoittaa, analysoida ja arvioida erilaisia tekstejä sekä mahdollisuuden saada perusteltua palautetta kirjoittamisen eri vaiheissa.

Kirjoittamisen aineopinnoissa opiskelija jatkaa kirjoittamisen taitonsa ja omien työskentelytapojensa kehittämistä sekä suuntautuu valitsemilleen kirjoittamisen alueille. Oman kirjoitustyön lisäksi on mahdollista tutustua myös kirjoittamisen ohjaamiseen. Opintojen tavoitteena on oppia kirjoittamaan monipuolisemmin ja ammattimaisemmin sekä kehittää valmiuksia oman työn ja kirjoittamisen tutkimiseen.

Siis opiskella KIRJOITTAMISTA! Oisko aika ihanaa vaan kirjoittaa päivät pitkät. OPPIA kirjoittamaan! Lukea ja kirjoittaa. Kirrrrrjoittaa. Mut ei. En oo hakemassa. Ja siks minnuu nyt ÄRSYTTÄÄ JA ITKETTÄÄ! Kun miksi maailma on täynnä kaikkea ihanaa, kiinnostavaa uutta opittavaa ja tehtävää ja MIKSI maailma ei oo yhtään täynnä aikaa eikä rahaa.

Paska maailma.

Mut jos tulis se lottovoittojos, niin sitten minä voisin silleen ihan ohimennen suitsait maisteroida itteni sossutädiksi ja opiskella kirjoittamista ja viettää loppuelämäni kukkahattu päässä kirjoitellen ja viiniä juoden ja kärsien hyvinvoimattomuusmaailman ja vilkkuvakursoriluomisen tuskaa.

Mikko Kamula : Ikimetsien sydänmailla

”Mitä jos vanhat myytit metsänhaltijoista, maahisista, jättiläisistä, noidista ja tietäjistä olisivatkin totta?”

20171115_111228

Sain syntymäpäivälahjaksi Mikko Kamulan (kansanperinteen tutkija ja harrastaja) tiiliskiven kokoisen esikoisromaanin Ikimetsien sydänmailla. Silitin kirjan selkämystä, luin takatekstin ja huokaisin – tämä on joko jotain todella upeaa tai sitten tämä saa minut nukahtamaan.

Tämä osoittautui upeaksi.

Vuoroin uhrataan kodinhaltija Mökkölle, suututetaan koskenhenki ja joudutaan metsän vangiksi, törmätään eräreissulla sensuelliin viettelevään metsänneitoon, vaelletaan kesäyössä virvatulen perässä etsimässä aarretta, ruokitaan ja saunotetaan köyriyönä niin itsensä kuin hengetkin, ymmärretään maahisten puhetta, joudutaan kirouksen uhriksi.

Vuoroin synnytetään saunassa, siivotaan pirtti ja täytetään sen vihrein oksin ja lehdin kesällä, viritetään ansoja saaliseläimille, poltetaan kaskea, osallistutaan Ukon vakkajuhliin keskikesällä, yritetään kiertää veroja (ja jäädään kiinni ja joudutaan maksamaan kohtuuttomin nahkoin ja kalasaalein), teurastetaan lammas, tehdään puhdetöitä, kehrätään lankaa, juodaan ruisjauhokaljaa miesporukalla ja mekkaloidaan koko yö.

20171115_111152

Eletään Savon korpimetsissä, ollaan epäluuloisia karjalaisia kohtaan ja lappalaiset – ne ne vasta onkin! Kierosäärisiä pahantahtoisia noitia! Oman naapuruston kanssa pidetään yhtä, ja perheen. Sekä mahtavan tietäjän, Yörnin äijän!

Teksti oli todella mukaansatempaavaa, mielenkiintoista ja värikästä. Osittain myös hyvin raakaa, väkivaltaista ja intohimoista. Se veti mukaansa eläytymään. Olin välillä suoranaisen ärtynyt henkilöhahmojen käytökseen, sitten taas niin jännittyneen kauhuissani myyttisistä tapahtumista, että kaduin avanneeni kirjan juuri ennen nukkumaan menoa. Jotkin kohtaukset puolestaan saivat jopa melkein punan nousemaan poskille.

Minä en juurikaan välitä fantasiasta ja silti tämä teos lumosi minut täysin. Suomalaiset myytit ja uskomukset kietoutuvat suomalaiseen historiaa niin mahtavalla tavalla, että tarina piti otteessaan alusta loppuun – ja vielä sen jälkeenkin! Takateksti kertoo, että Ikimetsien sydänmailla aloittaa Metsän kansa -sarjan ja ainakin minä jäin malttamattomana odottamaan millaisiksi Rautaparran uudisraivaajaperheen jäsenten elämät ja kohtalot vielä muotoutuvatkaan. Alku oli väkevä!