Pimeän keskellä minä

IMG_20171115_153835_170

Valvoin aamuöille, heräilin säpsähdellen, nukuin aamupäiviä

kunnes lopulta tipahdin iltakahdeksalta pilkittyäni kirjan päällä, nukuin syvää häiriintymätöntä unta, kunnes heräsin itsekseni neljätoista tuntia myöhemmin

ja maailma tuntui taas ihan ookoolta paikalta.

Lainasin pitkästä aikaa, siis todella pitkästä aikaa, ehkä viisitoista vuotta sitten viimeksi lainasin, kirjastosta romaanin. En ehtinyt tarttua siihen kun vasta nyt ja olen ahminut sitä nälkäisenä ja uppoutuneena

ja ärsyyntynyt, että lukukokemuksellani on deadline nimeltä kirjaston eräpäivä

ja muistanut, että tämä on yksi syy, materialistisen sisimpäni lisäksi, miksi haluan omistaa kirjani.

IMG_20171117_150303_095

Pukeudun hameisiin ja harjaan hiukseni, käyn lenkillä joka päivä, pilkon smoothien sekaan inkivääriä ja ripottelen kurkumaa ja spirulinaa, nielen multivitatabletin, en muista juoda riittävästi vettä päivän aikana

ja opiskelen kirkasvalolampun loisteessa ja laitan diffuuseriin extramäärän appelsiinin tuoksuisia tippoja.

Odotan hirvittävän kovasti viikonlopun Jyväskylän reissua, veljeni näkemistä, sitä että puen päälle uuden mekkoni ja menen ravintolaan syömään

ja odotan malttamattomana ensi kosketustani yliopistoon, sitä, että ihan oikeasti astelen opiskelijana pitkin yliopiston käytäviä,  olen konkreettisesti siellä (mutta sitä miksi sinne oikeasti menen, siis kvantitatiivisten menetelmien käytännönharjoituksiin, en odota tippaakaan).

20171121_094134

Mutta kaikista eniten tämän pimeän keskellä minä

olen hirvittävän väsynyt.

 

Lottovoittojos

blög

MINNUU ÄRSYTTÄÄ.

Kesällä jäin opintovapaalle ja otin päntättäväksi sosiaalityön aineopinnot. No, sehän ei riittänyt tiedon nälkään niin nyt syksyllä täräytin siihen päälle vielä sosiologian aineopintoja silleen varovaisena ja haaveksivana sivuaineajatuksena, josko joskus etenis ihan maisteriopintoihin näiden hässäköiden kanssa. (HAH. Iso jos. Sellanen lottovoittojos.)

Niin nyt minä sitten bongasin tuolta, että uuuuu ensi keväänä voisi hakea myös opiskelemaan kirjoittamista, ensin perusopintoihin ja siitä vaikka aineopintoihin saakka.

Lueskelin kirjoittamisesta, että

Kirjoittamisen perusopintojen tavoitteena on tutustuttaa opiskelija kirjoittajan työhön. Opinnot tarjoavat valmiuksia kirjoittaa, analysoida ja arvioida erilaisia tekstejä sekä mahdollisuuden saada perusteltua palautetta kirjoittamisen eri vaiheissa.

Kirjoittamisen aineopinnoissa opiskelija jatkaa kirjoittamisen taitonsa ja omien työskentelytapojensa kehittämistä sekä suuntautuu valitsemilleen kirjoittamisen alueille. Oman kirjoitustyön lisäksi on mahdollista tutustua myös kirjoittamisen ohjaamiseen. Opintojen tavoitteena on oppia kirjoittamaan monipuolisemmin ja ammattimaisemmin sekä kehittää valmiuksia oman työn ja kirjoittamisen tutkimiseen.

Siis opiskella KIRJOITTAMISTA! Oisko aika ihanaa vaan kirjoittaa päivät pitkät. OPPIA kirjoittamaan! Lukea ja kirjoittaa. Kirrrrrjoittaa. Mut ei. En oo hakemassa. Ja siks minnuu nyt ÄRSYTTÄÄ JA ITKETTÄÄ! Kun miksi maailma on täynnä kaikkea ihanaa, kiinnostavaa uutta opittavaa ja tehtävää ja MIKSI maailma ei oo yhtään täynnä aikaa eikä rahaa.

Paska maailma.

Mut jos tulis se lottovoittojos, niin sitten minä voisin silleen ihan ohimennen suitsait maisteroida itteni sossutädiksi ja opiskella kirjoittamista ja viettää loppuelämäni kukkahattu päässä kirjoitellen ja viiniä juoden ja kärsien hyvinvoimattomuusmaailman ja vilkkuvakursoriluomisen tuskaa.

Mikko Kamula : Ikimetsien sydänmailla

”Mitä jos vanhat myytit metsänhaltijoista, maahisista, jättiläisistä, noidista ja tietäjistä olisivatkin totta?”

20171115_111228

Sain syntymäpäivälahjaksi Mikko Kamulan (kansanperinteen tutkija ja harrastaja) tiiliskiven kokoisen esikoisromaanin Ikimetsien sydänmailla. Silitin kirjan selkämystä, luin takatekstin ja huokaisin – tämä on joko jotain todella upeaa tai sitten tämä saa minut nukahtamaan.

Tämä osoittautui upeaksi.

Vuoroin uhrataan kodinhaltija Mökkölle, suututetaan koskenhenki ja joudutaan metsän vangiksi, törmätään eräreissulla sensuelliin viettelevään metsänneitoon, vaelletaan kesäyössä virvatulen perässä etsimässä aarretta, ruokitaan ja saunotetaan köyriyönä niin itsensä kuin hengetkin, ymmärretään maahisten puhetta, joudutaan kirouksen uhriksi.

Vuoroin synnytetään saunassa, siivotaan pirtti ja täytetään sen vihrein oksin ja lehdin kesällä, viritetään ansoja saaliseläimille, poltetaan kaskea, osallistutaan Ukon vakkajuhliin keskikesällä, yritetään kiertää veroja (ja jäädään kiinni ja joudutaan maksamaan kohtuuttomin nahkoin ja kalasaalein), teurastetaan lammas, tehdään puhdetöitä, kehrätään lankaa, juodaan ruisjauhokaljaa miesporukalla ja mekkaloidaan koko yö.

20171115_111152

Eletään Savon korpimetsissä, ollaan epäluuloisia karjalaisia kohtaan ja lappalaiset – ne ne vasta onkin! Kierosäärisiä pahantahtoisia noitia! Oman naapuruston kanssa pidetään yhtä, ja perheen. Sekä mahtavan tietäjän, Yörnin äijän!

Teksti oli todella mukaansatempaavaa, mielenkiintoista ja värikästä. Osittain myös hyvin raakaa, väkivaltaista ja intohimoista. Se veti mukaansa eläytymään. Olin välillä suoranaisen ärtynyt henkilöhahmojen käytökseen, sitten taas niin jännittyneen kauhuissani myyttisistä tapahtumista, että kaduin avanneeni kirjan juuri ennen nukkumaan menoa. Jotkin kohtaukset puolestaan saivat jopa melkein punan nousemaan poskille.

Minä en juurikaan välitä fantasiasta ja silti tämä teos lumosi minut täysin. Suomalaiset myytit ja uskomukset kietoutuvat suomalaiseen historiaa niin mahtavalla tavalla, että tarina piti otteessaan alusta loppuun – ja vielä sen jälkeenkin! Takateksti kertoo, että Ikimetsien sydänmailla aloittaa Metsän kansa -sarjan ja ainakin minä jäin malttamattomana odottamaan millaisiksi Rautaparran uudisraivaajaperheen jäsenten elämät ja kohtalot vielä muotoutuvatkaan. Alku oli väkevä!

”Antakaas MÄ hoidan tän!” ja muut ihan sikaärsyttävät luonteenpiirteet

IMG_20171108_135009_893

Siitä on lähes tarkalleen vuosi kun minä kirjoittelin vanhassa blogikodissani tästä samasta aiheesta. Silloin jo postauksen otsikossa itsevarmuutta uhkuen toitotin, että ”opettelen sanomaan ei”.

Ahahahaah. HAH. Hahaha. En oo mittään oppinu!

Tuolloin reilu vuosi sitten töissä oli ihan sikkesikarankkaa, ja tämä ei:n opettelu juonsi juurensa sieltä. Lähinnä silloin ajatuksena (ja nyt tänäänkin, eh eh) oli, että opettelisin sanomaan ITSELLENI  JA OMILLE LUONTEENPIIRTEILLENI EI. Ongelma ei siis ole se, että minulle tyrkättäisiin kasapäin tehtäviä ja velvollisuuksia ja odotuksia ja olisin nääntymässä niiden alle. Eiiiii. Kyse on siitä, että minä itse ensinnäkin huseeraan vähän joka paikassa ja toisekseen otan sitten sieltä kaikkialta kaikki huolet ja murheet ja tehtävät ja deadlinet ja järjestelyt omaan niskaani.

Kirjoittelin tuolloin myös siitä, että tämä ei liity vain työhön vaan myös ihmisuhteisiini. Minä olen se ihan älyttömän ärsyttävä besserwisseri, joka puuttuu ja työntää nokkansa ihan kaikkeen ja jolla on mielipide asioihin, kysyttiin sitä tai ei. Kerro minulle huolesi, niin minulla on siihen ratkaisu! (kun joku muu ehkä luennoinnin ja ongelmanratkaisun sijaan tarjoaisi olkapäätä ja sympatiaa). Olin silloin reilu vuosi sitten hirveen topakkana! Kirjoitin, että ”Ei. Sanon (tai yritän ainakin sanoa) tässäkin kohtaa itselleni ei. Minun tehtäväni ei ole olla mikään dear Eki eikä minun tehtäväni varsinkaan ole hieroa ystävieni naamaan analysointia siitä miks nyt joku juttu meni pieleen sen sijaan, että aukaisisin heille vaikka uuden kylmän juoman.

Toistan: Ahahahaah. HAH. Hahaha. En oo mittään oppinu!

IMG_20171108_213701_795

Havahduin nimittäin tähän samaan shaibaan nyt opiskellessa. Tähän saakka opintoni ovat olleet täysin etänä ja täysin itsenäisesti – olen rrrrrakastanut joka hetkeä (no, lähes joka hetkeä), on ihanaa olla oman itsensä ja oman aikataulunsa herra. Puolitoista viikkoa sitten alkoi ensimmäinen verkkokurssi, jonka aikana minun on oltava sosiaalinen ja aktiivinen toimija muiden opiskelijoiden kanssa (hrrr).

Kävikin niin, että ennakko-odotuksieni vastaisesti viime viikkoiset keskustelut ja epäilemättä tulevienkin viikkojen keskustelut ovatkin olleet ihan kivoja. Ihan on tämmönenkin mörri nauttinut siitä, kun on saanut vaihteen vuoksi yksinäisen pakerruksen jälkeen palautetta ja tukea omille ajatuksilleen, paljon uutta tietoa ja erilaisia näkökulmia asioiden tarkasteluun.

Maanantaina sitten alkoi viikon mittainen ryhmätyöviikko. (Hrr hrr tätä kammoksuin etukäteen vielä enemmän!) Siellä minä verkossa neljän muun opiskelijan kanssa nyt sit oon vääntämässä muutaman sivun mittaista ryhmätyötä.

Ja arvatkaa mitä? NO SIELLÄ MINÄ OON PÄSMÄRÖINY SAATANA. Heti kuulkaa maanantai-aamuna laitoin pystyyn moiiikkamoii nimenhuudon ja heti olin intopiukeena avaamassa ideointi ja työnjako -keskustelua. Siellä minä oon niin hoitanu jo oman tonttini, haalimassa lisää tonttitilaa, neuvomassa ja opastamassa ja kirjoittamassa puhtaaksi työnjakoa ettei se nyt vaan huku sinne keskusteluun sekaan ja ollaan kaikki kärryillä, niii.

Yks siellä kiitteli et kiva ku otit homman koordinoitavaksi ja pidät paketin kasassa. Kolme muuta varmaan ajattelee, että tukehu teehes. Mut siellä sitä vaan jatketaan koordinointii, kommentointii, järjestelyy ja rynkytetään äfvitosta ja mietitään miks ei mitään tapahu…siis siitäki huolimatta, että eka sovittu kimppadeadline on vasta perjantai-iltana (ja kenenkähän idea seki oli, no nii).

IMG_20171108_213915_269

Miten, siis miten ihmeessä ihminen oppisi suitsimaan sisäistä järjestelijäänsä, organisoijaansa, koordinoijaansa ja vitun ärsyttävää päsmäröijäänsä? Sanomaan siis itselleen ei, ja pitäytymään siinä? Minä en ihan totta tiedä. Tuollekin kurssille minä lähdin sillä asenteella, että nyt hei Pia. Nyt annat muille tilaa. Mun ei tarvii laittaa kaikkea ja kaikkia ojennukseen, ne on siellä aikuisia fiksuja ihmisiä.

Reilu vuosi sitten lopetin postaukseni näin: Ei on ihana sana. Se ei ole pelkästään negatiivinen ja kurja. Se on olennainen osa omaa hyvinvointia, omasta itsestä välittämistä. Ja minun tapauksessani myös ystävistä välittämistä. Minä opettelen.

Kuinka monta vuotta tässä tarvii opetella? Voiko omaa luonnettaan muuttaa tai edes hillitä? Pitäskö mun lähteä sittenkin opiskelemaan sosiaalityön sijaan jotain hemmetin johtotehtäviä kun tää pomotus tuntuu olevan niin verissä? BYÄÄ!  😀

 

Saavutinko minkä halusin vuonna 2017

Kirjoitin tammikuussa 2017 listan siitä mitä haluan tältä vuodelta. Kirjoitin, että minä en lupaile, toivo eikä haaveksien ajattele josko vaikka, vaan uhmakkaasti haluan. Ajattelin, että nyt vuoden lähestyessä loppuaan olisi hyvä palata tähän listaan. Tsekata, että saavutinko mitä halusin ja jos en, niin tässä on vielä kaksi kuukautta aikaa petrata! Haluamiset kopioin tähän sanasta sanaan boldattuna.

IMG_20171025_110508_056

1. Viettää vähemmän aikaa sohvalla. Laahustaa vähemmän aivot netflix- ja somepuuroisina uraa sohvan ja jääkaapin välille. Kuunnella enemmän Jeren päivän kuulumisia kuin Modernin perheen tai facebookin feedin, olla ärtymättä siitä kun taas se keskeyttää ja täytyy painaa stoppia tai sanoa oota kirjoitan tän lauseen ensin loppuun. Olla enemmän läsnä. Tehdä enemmän yhdessä. Tai edes olla siinä sohvalla yhdessä, kaivautua enemmän kainaloiseksi kuin sulautua yksinään sohvatyynyyn.

Kröhöm, noh. Aika netflix- ja somepuuroinen vuosi on kyllä takana, lukuisia sarjoja on tullut ahmittua ja koettu jopa niitä epätoivon hetkiä kun eihän täällä ole mitään mielenkiintoista! Toisaalta kesämökin olemassa olo vähensi tätä harrastusta huomattavasti ja vuoden lähestyessä loppuaan myös aivoton sohvakoomailu on vähentynyt huomattavasti. Hirvittävän paljoa ei edelleenkään ehditä Jeren kanssa tekemään kivaa yhdessä, mutta yhdessä vietetty aika on tuntunut erityisen laadukkaalta. Mökkeilyä ja Pohjois-Norjaa, ihania pitkiä yhdessä vetkuteltuja aamuja (ovat todella harvinaista herkkua), kahdestaan aloitettu polku tupakoimattomuutta, paljon naurua ja hölmöjä juttuja. Sanoisin, että tämä ensimmäinen kohta on CHECK.

2. Tehdä jotain tälle varsin, hmmm, pehmoiseksi muuttuneelle vartalolleni. No okei. Läskiksi. Valkoiseksi tutisevaksi taikinaksi muuttuneelle vartalolleni. En aio, en halua siis, tehdä mitään sen kummempia ruokavalio- tai liikuntasuunnitelmia. Lähden siitä, että ihan kaikkea ei tarvii syyvä minkä kiinni saapi. (Ja siitä, että punaviinillä kuitenkin on tutkittuja terveysvaikutuksia. En vain muista mitä, mutta kuitenkin. Terveystuote.)

Hah. Hahahahaha. Olen huomattavasti manaatimpi lokakuussa kuin tammikuussa. Ei jatkoon.

20171025_181358

3. Opiskella. Koko opiskelutilanne ja suunnitelmani työn ja opiskelun yhdistämisestä junnaavat nyt pahasti paikoillaan, koska en ole vielä löytänyt tutustumispaikkaa, joka tämän viimeisen perusopintojen kurssin sisältöihin kuuluu. Ennen sitä en saa suoritettua kurssia, enkä näin ollen voi myöskään aloittaa aineopintoja. Kyrsii, mutta ei auta kuin kärsivällisesti odotella vastausta sähköpostiini paikasta x. Jos se ei onnistu, niin en tiedä mikä tulee olemaan kohde y, jota lähestyisin, mutta toivottavasti siihen ei tarvitse mennä.

No todellakin CHECK! Perusopinnot sain plakkariin muistaakseni maaliskuussa, kesäkuussa ilmottauduin sosiaalityön aineopintoihin ja  heinäkuussa jäin opintovapaalle. Opintovapaalla lorvailen olen akateeminen ja hirveen viisas marraskuuhun 2018 saakka. Lisäksi ilmottauduin tällä viikolla myös sosiologian aineopintoihin ja hei jee, pääsin myös toiselle niistä sostyön opintojen kursseista, jonka luulin missanneeni! (Toivottavasti toisen kurssin suhteen yhtä hyvä säkä!)

4. Matkustella! Viime vuonna kävin neljä kertaa ulkomailla. Tänä vuonna ei varmastikaan sellaisiin lukemiin päästä (etenkään jos opiskelu pääsee etenemään), mutta edes kahdesti haluan karata maasta! Keväällä ja syksyllä.

Byhyy, tämän missasin. Pääsin sentään kesällä sinne Pohjois-Norjaan viikoksi telttailemaan ja ai että se se vasta olikin jotakin. ❤ Loppuvuodellekaan ei ole luvassa reissuja minnekään. Ensi vuoden alkuun varovaisesti haaveillaan kuitenkin edes pidennetystä viikonlopusta Tallinnaan (sponsored by tupakoinnista säästetyt rahat, joita keräämme kimppakippoon) riippuen Jeren töistä. Oisko tää PUOLIKAS CHECK!

20171025_181157

5. Viettää hirveestipaljon aikaa kesämökillä ja luonnossa ylipäänsä. Aina kun mahdollista, vuoden ympäri.

Jeessss, todellakin CHECK!

6. Olla ällöttävän rakastunut ja rakastettu.

Minä en tiedä mitä myrkkysieniä me ollaan syöty tai minkä ydinlaskeuman alle me ollaan jääty onko meidän juomaveteen lorautettu jotain, mutta tänä vuonna me ollaan oltu jotenkin ihan superällöjä. Totta kai on sitä ihan perusarkea ja jonninjoutavia säksätyksiä, mutta se pohjimmainen fiilis on ollut koko vuoden jotenkin kuplivan onnellinen, höpsö, kikatteleva ja paljon kosketteleva. Siis CHECK.

7. Saada pihan kukoistamaan ja rönsyilemään. Nähdä paljon vihreää, paljon kukkivia kukkia. (Olla kärsivällinen ja leppoisa kun kanat haluavat syödä kaiken vihreän ja kukkivan.) Saada parempaa satoa kasvihuoneesta ja ne jo viime keväänä haaveilemani kasvatuslaatikot toimittamaan kasvimaan virkaa. Olla syksyllä ihan true-martta. Tilasin villivihannekset-kirjan alennusmyynneistä ja haluan ettei se jää vaan hyllyyn pölyttymään.

Buahahaha. Tänä vuonna minä todellakin rakastin puutarhaani, mutta en niinkään sen hoitoa. Satoa kylläkin saatiin ihan mukavasti, mutta olisi voitu saada enemmänkin jos olisi saanut aikaiseksi hoitaa esimerkiksi retiisejä ja salaatteja ahkerammin. Toisaalta sää (ja kanat) söi satoa, niihin minä olen syytön. Haaveilemani kasvulaatikot hankittiin ja lisää rönsyilyä pihaan saatiin hankkimalla ihana kaari. Villivihannekset -kirja jäi, valitettavasti, pölyttymään hyllyyn. Syksyn true-martta on kyllä toteutunut niin tehokkaasti, että olen tämän päivää pitänyt pakollista lepoa mobilatin, buranan, lämpövoiteen ja kauratyynyn kera, sillä haravoinnin ja lähestulkoon neljänkymmenen kilon omenasatsin käsittelyn jäljiltä hartiani ja niskani huutavat tuskasta (ja niitä perkeleitä on vielä jäljellä).  Ehkä olen nyt armollinen ja annan tästä itselleni täydet pisteet, vaikka ihan en kaikkea saavuttanut – CHECK!

20171025_183434.jpg

Lopputulemana siis olen saavuttanut haluamistani 5/7 ja yhden puolikkaan. Aika helkkarin hyvin, etten sanoisi! Kohta onkin aika kääntää katsetta tulevaan vuoteen ja tavoitteisiin silloin.

Kuinkas te? Asetitteko tälle vuodelle lupauksia, toiveita, tavoitteita ja saavutitteko ne? Onko jo ajatuksia tulevasta vuodesta?

Kodittomat kissat

Näillä kahdella kissalla on koti. Pikkusella ja Triolla. Uskallan väittää, että näillä on hyvä koti. Siitäkin huolimatta, että omistajalla on silloin tällöin päiviä, jolloin toisesta voisi tehdä rukkaset ja toisesta karvahatun.

IMG_9654

Trio on neljä tai viisi vuotias. En koskaan muista. Muistan vain, että se tuli meille vuoden ikäisenä kodinvaihtajana. Trio on…kuinka parhaiten kuvailisin, hmm, hieman yksinkertainen. Erittäin rakastava ja hellyydenkipeä. Ei viihdy sylissä ellei itse syliin tule, mutta tullessaan puskee, kehrää, väkkäröi, leipoo, rakastaa koko pienen kissan sydämellään ja kropallaan. Solmuun väännettävä.  Trio on toisaalta hyvin koiramainen kaikkine seurallisuuksineen ja vihellyksestä luokse tulemisineen. Toisaalta niin täydellisen kissa – pönttöuunin päällinen on paras paikka nokosille ja päivittäin saadaan pomppuloikkarallihepuleita ihan vaan siksi, kun ääni päässä niin sanoo.

IMG_20170303_172656_530

IMG_20170504_192914_031

Triolla ja Jerellä on ihan omat juttunsa. Trio käy laittamassa Jeren nukkumaan. Jere menee useimmiten aiemmin nukkumaan kuin minä. Trio seurailee iltaisin mitä tapahtuu ja kun mies siirtyy makkariin, kipittää Trio perässä. Siellä se kymmenisen minuuttia kehrää ja leipoo, ja tulee sitten  pois. Hyvin nukutettu. Trio haluaa myös mukaan yläkertaan pönttöuunin lämmitykseen. Yläkertaan ei ole kissoilla pääsyä, rappukin on suljettujen ovien takana. Mutta pönttöuunin lämmitys on näiden kahden jokin…juttu. Tällöinkin Trio seurailee tapahtumia – jaahas, alakerran pönttöön viritellään tulta. Jaahas, mies liikkuu. Kipikipikipi Trio on eteisen ovella odottomassa yläkertaan siirtymistä (naukukiukkuaa myös, jos eteneminen tapahtuu hänen mielestään liian hitaasti.)

IMG_20161210_143915

12170548_441594572691179_981423031_n

Pikkunen on minun elämäni kissa – ja minä hänen elämänsä ihminen. Suurin osa muista ihmisistä (ja eläimistä ja asioista ja mistä tahansa) on Pikkusen mielestä jotakuinkin perseestä, mutta minun kissani hän on ehdottomasti. Pikkunen täyttää joulukuussa 13 ja hän on ollut minulla pennusta asti. Muiden silmissä, ja minunkin, Pikkunen on erityisen tunnettu hänen ylhäisestä yrmeydestään. Eniten vituttaa kaikki. Anoppi esimerkiksi on nimennyt rakkaan lapseni vittusaatanaksi, hyvin kuvaavaa. Pikkunen ei ole ilkeä eikä paha (saattaa toki räpsäyttää kynsille jos ei mene mielen mukaan, mutta jos kissaa osaa lukea niin tältä välttyy), hän vain näyttää siltä. Ja osoittaa yrmeytensä kyllä. Yleensä vain mulkoillen kaikkea ja kaikkia, mutta joskus osaa vetää nerokkuuden puolelle – esimerkiksi kiipeämällä joka vierailulla juuri sen ihmisen syliin, joka ei pidä kissoista ja vähän pelkääkin niitä (ja kyseessä siis kissa, joka ei mene kenenkään muun syliin kuin minun ja joskus hellyyspäissään Jeren, terkut vaan Tiinalle!).

IMG_20170301_203352

IMG_20170304_084126_436

Minulle voidaan kuitenkin näyttää se helläkin puoli. Kehrätä ja puskea, kiivetä syliin leipomaan. Pennusta asti Pikkunen on nukkunut kerällä minun tyynyni vieressä, ja nukkuu siinä edelleen. Minulla on yksi kuvaava esimerkkikin siitä miten joku ihminen on kissan. Muutimme vuosia takaperin. Minä olin töissä kun oli viimeisten tavaroiden sekä kissojen muutto – Jere muutti ne siis yksinään. Pikkunen oli uudessa asunnossa ollut todella pelokas ja ahdistunut. Kulkenut seinän viertä matalana, ei ollut rentoutunut hetkeksikään. Kun minä pääsin töistä menin tietenkin suorinta tietä tähän uuteen asuntoon. Kissassa tapahtui kuin taikaiskusta PIM! ”Ai sinäkin olet täällä!” Minut nähtyään loppui pelokkuus ja epävarmuus kuin seinään, elämä jatkui täysin normaalina, vaikka kämppä ympärillä muuttuikin.

IMG_20161114_093821

IMG_20170208_110955

Yritin pikaisesti googlettaa tilastoja kodittomista kissoista, mutta en löytänyt. Tilastoja siitä kuinka paljon Suomessa otetaan kiinni kissoja, joita ei kukaan kaipaa. Kuinka moni näistä kissoista jää vaille kotia. Kuinka moni kaunis, terve, pentu, nuori tai aikuinen joutuu piikille, kun kukaan ei välitä. Onneksi en löytänyt tilastoja. Sydämeni särkyisi.

Sydämeni ei myöskään pysty käsittämään, että miten vielä näinä aikoina, 2010-luvun Suomessa, on edelleen kesäkissoja. En ymmärrä, en käsitä. Kesäkissan ottajista minulla olisi paljon painokelvotonta sanottavaa. Totean kuitenkin vain, että olen ollut aina jotensakin sitä mieltä, että ihminen joka ei siedä eläimiä on jotenkin epäilyttävä. Ihminen, joka satuttaa eläintä satuttamisen ilosta tai välinpitämättömyyttään, on paha.

En myöskään pysty käsittämään, että tänäkin päivänä kissojen annetaan juosta irti leikkaamattomina. En hirveästi fanita irtijuoksemistakaan (etenkään kaupunki- tai muilla liikennöidyillä alueilla), mutta leikkaamattomuus menee aivan yli hilseen. Siellä ne viipottaa ja kissat, siis nehän lisääntyy kuin…no, kissat. Pentueita löytyy sitten, jos löytyy, ties mistä kivenkoloista ja heinäladoista ja taaskaan kukaan ei välitä. Ei emosta, ei pennuista. (Tai jos kissa sattuukin tekemään pentunsa kyrpämäisen  omistajansa luo, niin kätevä tapa hankkiutua ei-toivotuista pennuista eroon on esimerkiksi hukuttaa ne tai hylätä muovipussissa roskikseen. Eikä emoa tietenkään edelleenkään leikata.)

Kyllä, kärjistän. Suurin osa ihmisistä kuitenkin, toivoakseni, on varustettuna aivoilla ja sydämellä. Suurin osa kissaihmisistä on, no ehkä hieman vinksahtaneita, mutta varmasti eläimensä hyvinvoinnin puolella. Mutta silti näitä [sensuroitu] tyyppejä on liikaa. Yksikin kaltoinkohdeltu eläin on liikaa.

Törmäsin Facebookissa paikallisen löytöeläinhoitolan sekä heidän kanssaan vapaaehtoistyötä tekevän tyypin ilmoitukseen, että kodittomia kissoja on nyt hoitolan ja sijoituspaikkojen kädet täynnä ja loukutuksia jatketaan yhä. Näköhavaintoja on isosta irti juoksevasta populaatiosta ja vasta osa saatu kiinni ja turvaan. Sydämeni sanoi taas vähän riks ja raks.

Sitten laitoin viestiä. Ilmoitin, että meille mahtuu. Meillä on tarjota loppuelämän koti, rakkautta, lämpöä ja ruokaa kahdelle raasulle. Kerroin, että iällä ei ole väliä – mielellään ottaisinkin nuoria aikuisia tai aikuisia, sillä niille on aina vaikeampaa löytää koti kuin pennuille. Ainoaksi kriteeriksi laitoin, että superarka ei voi olla, kun meillä kuitenkin täällä häärää kaksi kissaa ja yksi aivoton saksalainen. Hoitolassa/sijaiskodissa pidetään kiinni otettuja kissoja (vähintään) viisitoista vuorokautta. Mikäli tämän ajan kuluessa ei kukaan kaipaa kissaa kotiin, on kissan kohtalona joko uusi koti tai useimmissa tapauksissa piikki. Mikäli näitä kahta varaamaani ei kukaan omakseen tunnista niin he muuttavat meille marraskuun alussa. Tällä hetkelle meille on varattuina kaksi kaunokaista: puoli vuotias kirjava tyttö ja aikuinen mustavalkoinen tyttö.

Auttakaa tekin! Jos ei ole mahdollista tarjota kotia sellaista tarvitsevalle eläimelle tai budjetti ei anna periksi rahalahjoituksille eläinsuojelutyölle, niin muillakin tavoin voi auttaa. Monet paikalliset hoitolat esimerkiksi ottavat ilolla lahjoituksena vastaan vanhoja peittoja, tyynyjä, pyyhkeitä ja muita sen sellaisia.

IMG_20170428_073134_657

 

Uusi viikko, uudet (ruoka)kujeet

Miltä detox tuntui? Heh, kun lukee tuota huonovointisuuden, pienehkön kiukkuisuuden ja nälkäisyyden sävyttämää viikkoa läpi, niin voisi kuvitella, että täällä torpassa on heilunu viis päivää yks perkele. Näin ei itseasiassa ole! Kaikesta huolimatta olen ollut pääasiassa tosi hyväntuulinen ja löytänyt esimerkiksi ihan mielettömän ulkoilun ja opiskelun ilon. Joka päivä on iskenyt valtaisa hapen tarve ja olenkin onnessani lenkkeillyt yksin ja yhdessä perheen kanssa ja joka päivä olen myös syventynyt opintojen maailmaan. Nälästä ja huonovointisuudesta huolimatta olo ei myöskään ole ollut mitenkään heikko, väsynyt tai nääntynyt.

Lähtisinkö uudestaan vetämään detoxia? Kyllä. Lähtisinkö uudestaan vetämään tuota detoxia? En. Hahah! Voi toki edelleenkin olla, että kaikkiin detoxeihin kuuluu huonovointisuus, mutta ihan yhtälailla voi olla, että juuri tämä ei sopinut minulle sitruunoineen, etikkoineen, pinaatteineen ja cayennepippureineen. Jotain muun tyyppistä voisin siis lähteä kokeilemaankin, ehkäpä ensi keväänä.

22323346_931827273630934_2135736654_n

Mitäs nyt sitten rankahkon detox viikon jälkeen? Joko on pekoni suussa ja punaviini avattuna? Käsi kyynärpäätä myöten sipsipussissa ja toinen hamuamassa viidettä palaa suklaata (ahdettavaksi suuhun kerralla)? Eiiii-i, eip! Ihme kyllä, eipä ei!

Detox vei minusta mukanaan 2,7 kilon verran nestepöhöjä, mutta vielä keikkuu ylimääräistä mukana. Täytyy myöntää, että olen lukemaan pettynyt. Odotin enemmän. Kaksi kiloa lähti jo kahden ensimmäisen päivän aikana, mutta seuraavana kahtena päivänä ei tapahtunut mitään. Viimeinen 700 g oli sitten vähempänä kun kävin tänä aamuna mittaamassa detoxin jälkeisen loppulukeman. Edellisessä postauksessa (ja postauksen kommenteissa) ihmeteltiinkin, että miksi kehoni päätti ruveta panttaamaan nesteitä? Vitsailtiin olisiko äkillinen raju muutos saanut kroppani kuvittelemaan, että täällä on hei nyt vakava nälänhätätilanne päällä!!!

Aion siis jatkaa jonkin sortin kevennetyllä linjalla eteenpäinkin, mutta en seuraa mitään paastoa, dieettiä tai muuta ”ohjelmaa” kuitenkaan. Kuten mainitsin jo älä tule paha syksy, tule hyvä syksy -postauksessa aion jatkaa lokakuun loppuun lihattomana, kun sellaisena sen detoxin myötä aloitinkin. Heipat siis pekonille ja himoitulle meetwurstipaketille. Tämän lisäksi päätin jälleen kerran, ehkä noin sadannen kerran, että vähintään viisi päivää viikossa eletään kurissa ja nuhteessa, 1-2 päivää saa sitten porsastella menemään mielitekojensa vietävänä. 

Päätin myös, että porsastelupäiviä ei ole ehkä kaikista fiksuinta ajoittaa heti detoxin perään, joten viikonloppuna kävin ostamassa kaapin täyteen kaikkea vihreää ja raikasta. Pyrin myös jatkamaan sitä, että syön tasaisesti pitkin päivää (tämäkin noin sadannen kerran).

22330669_931827413630920_391634472_n

Kun nyt maailma näin vahvasti pyörii ruuan ympärillä ja se nyt niin kovin pitää mielenkiintoani otteessaan, niin päätin nyt myös tarkemmin tutustua pitta-tyypin* ruokavalioon. Tämän olisi tietenkin voinut tehdä ENNEN KUIN kannoin sieltä kaupasta kaikkea vihreää ihanaa kotiin. Vasta tuossa vaiheessa nimittäin hoksasin, että pinaattikin kuuluu nou nou -listalle, ja minä tietenkin menin ostamaan pinaattikeitot lounaaksi parille ekalle päivälle. No, muilta osin ostokset onneksi menivät varsin nappiin (ja aion minä ne pinaattikeitot nyt kuitenkin syödä, mutta tiedänpähän jatkossa!)

Ruokavalioonhan siis liittyy kilometrin mittainen EI -lista ja kilometrin mittainen SYÖ POIS- lista. En aio näitä opetella ulkoa saati liimailla mihinkään kaapin oviin. En myöskään aio (pittamaiseen tapaan) pyrkiä perfektionismiin, listan täydelliseen noudattamiseen. Se mitä minä nyt alkuun tein, meni näin: tsekkasin ei-listalla sellaiset mun superherkut ja yleisesti käytössä olevat tuotteet ja kirjasin ne ylös. Tsekkasin syö pois -listalla kaikki sellaiset mitä tykkään syödä ja käytän usein ja kirjasin ne ylös. Nyt sitten näitä, huomattavasti lyhyempiä listoja seuraillen, alan tehdä pieniä muutoksia ruokavalioon. Suunnittelen vähitellen ruokalistoja syö pois -listan mukaisesti ja samalla heivailen niitä ei-listalla esiintyviä tuttuja juttuja vähemmäksi/harvemmin käytettäväksi.

22384870_931827480297580_1500667219_n

Ei -listalla oli tosi tosi paljon sellaisia ihania rakkaita asioita, jotka kuuluvat mun lähes joka päiväiseen elämään. Niin kuin esimerkiksi vaikka ruisleipä, kahvi, lohi, valkosipuli, vadelmat, jugurtti ja uutena rakkautena tullut tulinen ruoka. Kyllä -listalta puolestaan löytyy ihanuuksia, kuten pastaa, olutta (!!!), sienet, tuore basilika, avokado, kananmunat, granola ja viinirypäleet (punaiset). Saa nähdä kuinka tasapainoilen näiden kanssa. Lähden kuitenkin sillä ajatuksella, että mistään ei tarvitse luopua kokonaan ja lopullisesti.

Rehellisesti sanottuna minun olisi hyvin vaikea, mahdotonta suorastaan, luopua kaikesta lopullisesti, sillä ei -listalla sattuu majailemaan lähestulkoon kaikki minun suosikkini! Ensimmäisellä vilkaisulla pittan ruokavalio vaikuttaa hyvin kevyeltä, jopa valjulta. Tarkoituksena lieneekin suitsia muuten niin tulista pittaa ei-niin-voimakkaalla ruokavaliolla.

Nyt maanantain, tiistain ja keskiviikon ruokalistat ehdin tosiaan suunnitella ja käydä kaupassa ennen pitta-juttuihin tutustumista. Lisäksi jääkaapissa on detoxviikolta jääneitä jämiä, jotka aion myös hyödyntää alkuviikon ruuanlaitossa. Näiltä tulevilta päiviltä siis löytyy pitta-tyypin kannalta niin hyvää kuin huonoakin. Hyviä asioita alkuviikolla tulee olemaan ainakin: päärynät, makeat omenat, inkivääri, lehtikaali, kurkku, avokado, pasta, herkkusienet, kesäkurpitsa, pavut, kananmunat, punakaali, kerma (?), kaurapuuro, mustikat (?) ja porkkana. Huonoja asioita puolestaan listan mukaan tulee olemaan: pinaatti, kauraleipä (ilmeisesti hiiva on huono?), juusto, punajuuri, paprika ja erittäinkin isolla todennäköisyydellä KAHVI.

22361174_931827426964252_1756771587_n

Hapuilua, pohtimista, päänraapimista ja ihmettelyä on kyllä taas elämä kerrassaan, mutta onpahan toisaalta taas ihmisellä yks mielenkiintonen projekti, kun yhdistellään kerralla menemään keventelyä, pitta-tyyppiä ja lihatonta lokakuuta! Varsinkin tuon pittan ruokavalion kanssa olin suistua epätoivoon, kun löysin useampia saat syödä/et saa syödä -listoja, jotka olivat iloisesti ristiriidassa keskenään. Päätin sitten luottaa hipiltä saamiini, kirjoista opittuihin listoihin, toveri Googlen sijaan.

Tästä siis jatketaan, UNOHTAMATTA tasapainoa kuitenkaan…viimestään loppuviikosta ihmisellä on myös se punaviini ja sipsi…

22361082_931835183630143_10132178_n

*Muistuttaisin, että edelleenkään minua ei ole ”diagnosoitu” pittaksi vaan tämä on parin nettitestin ja muutaman tunnin keskustelun tulos asiaan perehtyneen kanssa, mutta ei siis millään muotoa virallista. Luonnehdinnasta kuitenkin tunnistan itseni pittaksi, ja siksi haluan tutustua sen ruokavalioon hieman tarkemmin (ja ehkä myös siksi, kun kaikenlainen hippeily nyt vaan on kivaa).

Jos jotakuta kiinnostaa, niin oman ayurveda kehotyypin (doshan) voi testata esimerkiksi  täällä 

Täällä puolestaan on lyhyesti kuvailtuna millaisia ovat pitta, vata ja kapha

Tänne on koottu useita linkkivinkkejä ja tietoa ayurvedaan liittyen ja jos kiinnostusta seurata näitä juttuja on, niin kyseinen tyyppi pitää nykyisin majaansa täällä ja kirjoittelee ayurvedan lisäksi muistakin luontaishoitojutskiloista (ja elämästä).