Villin viikonlopun jatkot

Eilen hyvin aloitettu on jatkunut tänään erinomaisesti. Jopa niinkin erinomaisesti, että vielä aamupäivällä todellisena uhkana oli, ettei mitään järjellistä tule tapahtumaan lukuisista vannotuksista, itselle tehdyistä lupauksista, oikeasti täydestä kalenterista ja (osittain siihen tarkoitetusta) oman ajan ottamisesta huolimatta.

IMG_20190312_115052_845

Olin suuruuden hullusti laittanut kelloni soimaan yhdeksältä. Realististen odotusten mukaisesti torkuttelin yhteentoista saakka ennen kuin venyttelin raajani villasukkiin ja kirosin sen, siis itseni, joka ei sitten kuitenkaan ollut viitsinyt laittaa illalla tulia pönttöuuniin. Pönttöuunin kanssa saikin sitten neuvotella tavallista hartaammin ennen kuin saavutimme molempia tyydyttävän ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen.

Se on muuten jännittävää, minkä tahansa tulipesän kanssa, että miten ihmeessä onnistun aina ja joka kerta sotkemaan itseni nokeen, vaikka en mukamas edes kosketa mitään nokista. Sama juttu maalin ja tussien kanssa. Pilkuttelen ja tuhrin itseni pahimmillaan naamaani myöten väreihin, vaikka kuinka keskittyisin olemaan rauhallinen, tarkka ja huolellinen.

Picture_20190316_185234288

Aamun ensimmäinen kahvi jäähtyi kuppiin, kolmannen sain juotua kuumana. Ruokittuani kissat oli aamuni venytetty pitkäksi ja seesteiseksi ja ihana suloinen hiljaisuus oli yhä edelleen toivottuna vieraanamme. Paitsi sillä hetkellä kun palasin yläkerran uunin lämmityksestä takaisin alas. Aukaistuani eteisestä oven keittiöön, tulvi korviini jotain käsittämätöntä kälätystä.

Kurkistin varovasti olohuoneeseen. Yhdellä sohvalla makoili yksi kissa kuin ei mitään. Toisella sohvalla toinen istuskeli muina kissoina selkänojalla ja tarkkaili pihan turvallisuustilannetta. Kolmas köllötteli minun paikallani katse suunnattuna läppäriin. Läppäriin, jonka kannen olin huolettomasti jättänyt auki. Läppäriin, jonka joku näistä epäillyistä karvasuikeroista oli onnistunut herättämään henkiin ja käynnistämään sieltä illalla kesken jääneen Gilmoren tyttöjen jakson ja joka nyt kälätteli täyttä päätä sotkien ajatukseni ja päivän pläänin.

Sillä heikompi minä olisi ottanut tämän universumin merkkinä siitä, että eiköhän kuule jatketa siitä mihin illalla jäätiin ja hiiteen velvollisuudet ja opiskelut. Onneksi toisessa minussa oli vielä ripaus määrätietosuutta ja tunnollisuutta jäljellä ja sain päiviä roikkuneen luentopäiväkirjani valmiiksi ja jopa palautetuksi. Näinä aikoina pitäisi oikeasti saada enemmänkin kertynyttä opintosumaa vähemmäksi, mutta hyvä nyt, että edes jotain. Tehtävä kerrallaan, hän sanoi, ja kurkisti jääkaappiin.

IMG_20190316_144740_492

Kurkistus jääkaappiin kertoi, että tänäänkin ruokalistalla olisi nakkeja ja jugurttia. Keittiön sivupöydältä löytyi kuoriltaan ruskeiksi muuttuneita banaaneita, mutta jotka aukaistuina osoittautuvat täydellisen hyviksi. Leipälaatikossa on ruisleipää ja jos oikein kodinhengettäreksi heittäytyy, ei tästä taloudesta lopu munakastarpeet koskaan. Toistaiseksi päivällinen on kuitenkin pitänyt sisällään banaanin, yhden oluen, juustonaksuja ja irtokarkkeja.

Yksin ollessa on sikäli kätevää unohtaa syödä, että kukaan viaton sivullinen ei joudu nälkäraivon uhriksi. Yksin ollessa ei myöskään ole mitään väliä sillä mitä lopulta syöt, kunhan omat tarpeet tulevat tyydytetyiksi (eikä myöskään tarvitse jakaa karkkeja). Imeskeltyäni kitalakeni kipeäksi kirpeistä karkeista en kuitenkaan voi olla ajattelematta, että toisaalta on ihan onni, että heitteille jättäytymiseni päättyy jo huomenna.

 

 

 

Ei kahvia enää iltapäivisin ja muita villejä tarinoita

Avaan greipin makuisen lonkeron, ja tuntuu kuin siitä lähtevä äänekäs raksahdus täyttäisi koko olohuoneen. En yleensä edes juo lonkeroa, mutta tänään minun teki sitä jostain syystä mieli. Jollain tapaa se ja oranssi neilikkakimppu olohuoneen pöydällä luovat minulle lupauksia kesästä, vaikka taas tänään satoi räntää aamusta saakka, ja räntä muuttui vain hullummaksi iltapäivään tullessa.

Imuroin aamuvuoron jälkeen. Pesen pyykkiä, mutta pesty pyykki jää odottamaan vielä jotakuta, minua, narulle ripustajaa. Sullon tiskikoneen ääriään myöten täyteen, olen siinä taitava, järjestelen usein koneen uudestaan miehen jäljiltä ja löydän sieltä muka jo täydestä tilaa vaikka mille. Napsautan koneen päälle.

Minun piti opiskella tänään, mietin, kun hinkkaan kuivahtaneita kissanruokakökköjä keittiön tasosta, mutta huominen on parempi. Levitän pesulasta haetun maton olohuoneen lattialle.  Tänään on hyvä tehdä kodista pesä, työviikon viimeinen työpäivä olkoon arkinen, hoidettakoon pakolliset, ja laskeudutaan hiljakseen kohti vapaata. Vapaus tarkoittaa minun maailmassani mahdollisuutta sukeltaa luentoihin ja oppimistehtäviin välittämättä mistään muusta. Näköjään.

Picture_20190315_202152056

Syön ruisleipää ja nakkeja kylmiltään. Jokainen kissoista saa myös oman pienen palasen nakkia. Yksi syö palasen heti. Toinen leikkii sillä, saalistaa, heittelee ja survoo nakin juuri pestyn maton alle. Kolmas syö palasen oksentaakseen sen myöhemmin. Ei onneksi matolle.

Tuntuu hätkähdyttävältä, kun sohvalta ei pomppaa alas tai jalkojen juuresta rymistele ylös kolmekymmentäviisi kiloa saksanpaimenkoiraa kun itse liikahdan, en edes merkittävästi, mutta riittävästi, jotta ihmismieltä tarkkaavaisempi arvaa minun nousevan vessaan, tupakalle, jääkaapille, minne tahansa. Tuntuu hätkähdyttävältä liikahtaa, sinne minne tahansa, ja palata, ilman, että mukana kulkee suhteellisen äänekäs ja tilaa vievä varjo, vartija.

Avaan oluen. Raksahdus toistuu. Talossa ei liikahda mikään, ei kukaan. Olen vain minä ja kissat, ja se tuntuu kummalliselta. Tuntuu, kuin en olisi saanut olla ikuisuuksiin yksin. Ja tuntuu myös siltä, kuin minun tulisi hävetä tai tuntea omantunnon pistos tai ainakin pitää pääni kiinni siitä, kuinka minä nautin, kun saan olla yksin sunnuntaihin saakka. Mutta niin, niin se vain on. Tarvitsen tilaa, eikä siinä ole mitään hävettävää.

Sain lahjaksi pahvilaatikon, jossa oli nyrkin kokoinen kuiva pyöreä käkkäräpallo. Jerikon ruusu, minulle kerrottiin. Laitan sen matalaan vesikippoon ja jään odottamaan. Hitaasti käkkärä imee vettä, liikahtelee, avautuu. Mikä jännitysnäytelmä perjantai-iltaan! En malttaisi odottaa milloin se on vihreä ja rehevä ja täysin elossa. Laitan miehelle kuvia messengerissä tästä spektaakkelista. Siis ruskeasta kämmenen kokoisesta läjästä.

Annan juustonaksun sulaa ja muhjuuntua kielen päällä. Minusta on tullut sellainen ihminen, joka ei juo kahvia enää kello viidentoista jälkeen ja jonka käsitys täydellisestä vapaasta viikonlopusta on tässä, tämä, juuri nyt juuri näin.

 

+/-

Kivoja:

punaisella tussilla väkäsen piirtäminen kalenterimerkinnän päälle

kookoksen tuoksuinen koira

jääkaapista napattu juustoviipale ja kinkkusiivu, niiden päällekkäin asettaminen, rullaaminen ja syöminen, kun ei oikeastaan ole nälkä, mutta tekee vähän jotain mieli

toisena yönä kotiin paluuni jälkeen omalle paikalleen tyynyni viereen käpertyvä kissa

alemmuusmärinä messengerissä, johon saa vastaukseksi höpö höpöä ja egon paijausta

maidon kaataminen uunivuoassa olevien kokonaisten ohrasuurimoiden päälle

uusi työvuorolista, jossa on ainoastaan yövuoroja

Netflixissä tylsyysklikattu uusi sarja Juhlat, jolta ei odottanut mitään, mutta joka osoittautui hersyvän mielenkiintoiseksi

rikkoutunut saippuapumppupullo vessassa, jonka varjolla saan luvan ostaa tilalle järkyttävän kamalan ja siksi ihanan kitschhirvityksen

hetken mielijohteesta tehdyt viisi riviä lottoa ja lapsenomainen usko siihen, että päätyminen Citymarketin infotiskille oli varmasti jonkin korkeamman voiman johdatusta ja voitto on jo käytännössä taskussa

Ei niin kivoja:

räntäsade helmikuussa

avatessa repeytyvä kahvipaketti

uusi passikuva

 

Kaksi viikkoa poissa kotoa

Selässä reppu läppäreineen, kädessä käsilaukku ja ostoskassi, raahauduin iltapimeällä kotiin koko ajan kapeammaksi ja kapeammaksi käyvää polkua pitkin. Mies tuli perässä ison matkalaukkuni kanssa. Olin lähes kaksi viikkoa poissa. Samassa kaupungissa kylläkin, mutta poissa kotoa kuitenkin.

Kissat kiemurtelevat keittiön pöydällä vastassa, varsinkin se vanhin ja eniten minun, ja koira muuttuu yhdeksi isoksi nuuskuttelevaksi nenäksi. Tuon mukanani outoja hajuja, olen ollut vieraissa koirissa. Puran ostoskassin. En ostanut mitään järkevää. Neljä olutta, kaksi karkkipussia, juustonaksuja. Haluan viettää illan omalla sohvalla, miehen vieressä, porsastella ja hipsutella, katsoa elokuvaa yhdessä, viettää ihan tavallista koti-iltaa kun olen nyt vihdoin tässä, kotona.

Suusta karkaa varkain huonoja sanoja, lausahduksia. Miks rappuset on täynnä lunta. Mitä imuri rojottaa keskellä keittiötä. Voi helvetti tätä karvan määrää. En haluaisi motkottaa, mutta motkotan, se tulee minusta kontrolloimatta kuin hengitys tai sydämen syke. Olen kuin pieni lapsi. On ollut ikävä ja sitten kiukuttaa.

52029136_2122694484486724_5559421340278063104_n

Hymyilen olohuoneen pöydän kynttilöille, tipautan tuoksuöljysekoitusta pienen savisen elefantin päälle. Aiottu elokuvailta muuttuukin kahden viikon katsomattomien Salattujen Elämien maratoniksi, vaikka kukaan ei Salkkareita katso. Kissa, se vanhin ja eniten minun, se, joka eniten vihaa kaikkea ja kaikkia, kävelee ylitseni viereiseen syliin. Käpertyy kerälle ja kehrää. Kylläpä meillä mieliosoitellaan.

Mies hieroo takaisin henkiin juntturaan jumahtanutta vasenta lapaani. Ei pitäisi tässä iässä enää nukkua viikkotolkulla lattialla patjalla, ranka solmussa kolmen koiran kanssa. Lapa elpyy hieman. Ainakin siihen nähden, että aamulla ei kärsinyt pitää edes puhelinta vasemmassa kädessään. Pääsen omaan sänkyyn ja se tuntuu onnelliselta.

Aamulla kaadan vettä kahvinkeittimen säiliöön numeroon kahdeksan saakka. Kello käy jo yli yhtätoista, vaikka herätys soi yhdeksältä. Puhdistan kissanhiekkalaatikoita, mietin ääneen, että olohuoneen laatikosta voisi luopua kun ei sitä kukaan käytä. Mies raahaa puita olohuoneeseen, sitten makuuhuoneeseen. Kirjoitan ostoslistaa. Onko leipää. Mitä syödään tänään.

Ei oo aikaa, ei oo aikaa, sanomme vuorotellen. Miestä odottaa rakennusten katot täynnä lunta, minua Wordin tiedosto täynnä ei mitään. Päädymme nakkisoppaan. Se on nopea.

Ready, steady

Hei vuosi 2019, kuule. Hyvä kun ensin ehdin kelkkaankaan mukaan ja varovaisen toiveen tasapainosta esittää, niin sinä päätitkin vetää kaiken katon kautta ympäri. Mitäpä jos aloitettas uudestaan alusta?

Ajatukset harhailevat edelleen ikäviin, mutta raastavin terä on hioutunut. Pään vikasietotilan asetukset alkavat hellittää ja automaattiohjauksen sijaan käyttökelpoisetkin ohjelmistot hurahtavat pikkuhiljaa käyntiin. Siis muutkin kuin netflixmoodi ja haistakaakaikkivittu-sovellus.

Kalenterini räjähtää käsiin. Ei siksi, että haalisin nyt erityisen paljon kaikkea vaan siksi, että en viime vuoden viimeisinä kuukausina saanut aikaiseksi englannin kurssien lisäksi yhtään mitään järjellistä. Sen edestään löytää ja niin edelleen. Yhtäkkiä havahdun siihen, että ihan kohta on se kevät jolloin olen uhonnut hakevani opiskelemaan ja siihen, että minulla ei ole hajuakaan milloin ja miten yliopistoon haetaan. Miten ihmeessä tämä kevät on jo tässä, kun aikaahan piti olla loputtomasti suorittaa niitä sosiologian puuttuvia kursseja ennen hakua?

En kuitenkaan ehdi käyttää asian pohtimiseen aikaa, kun sähköpostiin jo tipahtaa ensi viikonloppuna alkavan ruotsin kurssin infopaketti. Se herättää minussa pakonomaisen tarpeen juosta seinään ja alkaa hyperventiloimaan.

Josta sujuvasti siirryn tutkailemaan vajaan kahden viikon päästä alkavaa kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat -verkkokurssia, sen kilometrin mittaista kurssimateriaalilistaa ja helvetin hienon kuuloisia tavoitteita. Edessä olevia tehtäviä en vielä edes tiedä, mutta voisin palata jälleen seinään juoksun pariin huutaen jo varmuuden vuoksi etukäteen, että en osaa ja oon umpipaska.

Mieleen hiipii ajatus, että näin vuodelle 2019 olisi varmaan tarpeellista ladata pään sisään kaikenlaisia voimaantumis-, eheytymis- ja girlboss -appseja.

img_20190112_060355_008

Okei. Ooookei. Kyllä tämä tästä. Värikoodaan vimmaisesti bujoa ja hengitän syvään. Yövuoroissa lähden metsästämään kadonnutta opiskeluflowta sosiologian parista. Suomalainen kansalaisyhteiskunta. HAHAHAHA! Huomaan kuitenkin, että itse asiassa pitkästä pitkästä aikaa lähdekirjallisuuden lukeminen ja tehtävänannon hahmottaminen mielessä onkin varsin mielekkään tuntuista puuhaa. Flow löytyi oikeusministeriön sivuilta, jessus!

Vuosi 2019. Olen valmis.

 

Hei täällä ollaan!

Blogi ja minä vetäydyttiin lomalle joulunpyhien jälkeen enemmän tai vähemmän tarkoituksella, mutta hei täällä ollaan taas! Ette te minusta eroon pääse. Painuin lomalle ihan fyysisestikin etelän lämpöön ja palmupuiden katveeseen, mutta siitäpä tulossa yhteenvetopostausta myöhemmin. Kunhan jaksan istahtaa kunnolla koneen ääreen ja käydä läpi kameran muistikortille tallentuneet hetket ja muistot.

img_20190101_164727_154

Näin vuoden vaihteessa on yleensä tapana tehdä tilinpäätöstä menneestä vuodesta sekä pohtia tulevaa. Asettaa ehkä tavoitteita, tehdä lupauksia tai esittää toiveita siitä mitä tulevalta vuodelta haluaisi. Minä en tee tällä kertaa mitään näistä. Itse asiassa en ole vielä edes oikein sisäistänyt sitä, että vuosi on vaihtunut ja kipitellyt jo eteenpäinkin muutaman päivän.

Olen ollut jotenkin pihalla nyt kaikesta, pakka on aivan levällään. Minulla ei ole ollut energiaa kuroa mennyttä yhteen saati haahuilla tulevasta, kun tuntuu, että en ole edes varma siitä mikä päivä tänään on. Elämä on ollut viime viikkoina niin täynnä kaikkea, että onnistuin jotenkin hukkaamaan siinä sivussa maan jalkojeni alta pään huidellessa pilvissä. Elämäni on siis ollut aivan huikaisevan i h a n a a ja kaikki hektisyys on liittynyt mitä mahtavimpiin tapahtumiin ja menoihin, mutta suoraan sanottuna juuri nyt kaipaisi lomaa lomasta, arkea juhlan jälkeen.

Toisaalta, arki kyllä astuikin kuvaan aikamoisella rytinällä kun joulutohinoiden, megasynttäribileiden ja viikon auringon palvonnan jälkeen tupsahdettiin puolimetriseen hankeen yli kahdenkymmenen asteen pakkaseen siivoamaan koiran oksennusta ja neljätoista tuntiseen työvuoroon. Että sikäli…

Ehkä voisin siis kuitenkin yhden toiveen esittää tälle vuodelle:

Toivon tasapainoa.

Kaivoin joululahjaksi saamani muistikirjan sekä läjän kyniä esiin. Kirjoitan tammikuu, helmikuu, maaliskuu, huhtikuu… Tammikuuhun piirtyy päivämääriä, muistettavia asioita, hoidettavia töitä. Pikkuhiljaa saan joka suuntaan lepattavat ajatukset kiinni, kovan ja tasaisen maan tuntua jalkapohjiin, tunteen siitä, että hei kaikki järjestyy kyllä.

Ihanaa alkanutta vuotta kaikille!

#24 Hyvää joulua!

48407789_268509813796300_9189254813815144448_n

received_306186106679661

”He kantoivat kuusen pihalle ja istuttivat sen lujasti lumeen. He koristivat sen näkinkengillä ja Niiskuneidin helminauhoilla. He poimivat salongin lampusta kristallit ja ripustivat ne oksalle. Latvaan he asettivat punaisen silkkiruusun, jonka Muumimamma oli saanut Muumipeikon isältä. Kun kuusi oli valmis, kulki hemulintäti jälleen ohitse.
– Katso meidän kuustamme, Muumipeikko huusi.
– Varjelkoon! sanoi Hemulin täti. Mutta te olettekin aina olleet kummallisia.”

(Tove Jansson, Näkymätön lapsi)

Ihanaa, rauhaisaa joulua kaikille! ❤