”My day”

Vetelehdin päivät pitkät uusissa suosikeissa, lerppamallisissa sulkakuvioisissa pöksyissä, villasukissa ja vanuneissa neuletakeissa. Valvon aamukahteen tai -kolmeen, venyttelen sängyssä puolille päivin. Juon pari mukillista aamukahvia, kun muilla on jo alkuiltapäivä, imuroin ja pesen pyykkiä kun muut rauhoittuvat iltaan ja yöunille. Syön aamupalaa päivällisaikaan, päivän lämpimän ruuan iltapala-aikaan. En edes yritä pitää ylla sitä niin sanottua normaalia vuorokausirytmiä. En välitä. Koska tämä tuntuu hyvältä juuri nyt.

86171550_1593940554086266_1753096991849578496_n

Sarjapostaan instaan kuvia ja tarinoita siitä miten motivaatio esseen kirjoittamiseen on hukassa ja silti siinä huomaamatta saan joka päivä aikaiseksi paljon. Enemmänkin voisi, mutta olen tyytyväinen. Joka päivä koneen ja kirjojen äärellä hurahtaa monta tuntia, rytmitettynä toki installa facella netflixillä ruokaseurana, mutta aivoriiheily, lähteiden sisältöjen skannaus ja koonti, teksti wordissa, ymmärrys ja näkökulmat aiheeseen lisääntyvät ja hahmottuvat tasaiseen tahtiin. Olen edellä omia aikataulujani, mutta en silti voi antaa itselleni löysää – kevääseen mahtuu paljon työtä, paljon päällekkäisiä deadlineja ja muutama kurssi tehtävineen on vielä alkamattakin.

Minun oli tarkoitus osallistua tällä viikolla sosiaalityön tutkimuksen päiviin Kuopiossa. Päätin skipata sen. Ajattelin, että tehtävää on muutenkin riittämiin ja menettäisin siinä muutaman päivän hyvää läppärillä naputteluaikaa matkustamiseen ja päiville osallistumiseen. Opiskelijana pakko myös kurkata lompakkoon, ja todeta, että parin viikon päästä minun pitää jälleen matkustaa opiskelumielessä turhaan Kuopioon käden murtuma-asioissa. Se on viiskymppiä per käynti, joten tämän reissun skippasin siitäkin syystä. Lisäksi minkään ylimääräisen säätäminen tämän käden kanssa ei suoraan sanoen kiinnosta. Vähän harmittaa kyllä, mutta toisaalta ei. Eniten harmittaa mielenkiintoisten luentojen, osallistumisen ja illan opiskelijahäppeninkien missaaminen. Toiseksi eniten harmittaa kämpän jääkaappiin jätetyt kirsikkatomaatit. Aion kuitenkin osallistua maaliskuussa sosiaalipedagogiikan päiville. Ala ei ole oma, mutta aihe ekososiaalisesta sivistyksestä kiinnostaa.

84010891_1589488524531469_3099766056021917696_n

Elämäni tapahtuu jälleen sohvan nurkassa. Jossain vaiheessa väsyin siihen, lamaannuin ja tylsistyin. Tällä hetkellä tämä kuitenkin tuntuu taas ihan hyvältä. Vaikka elämäni ehkä näyttääkin varsin löysältä vetelehtimiseltä ja sisällöllisesti tylsältä, on minulla tässä kuitenkin olemassa oma rytminsä ja tietynlainen tavoitteellisuus. Päivät seuraavat suhteellisen samanlaisina toisiaan, mutta niissä on jokin järki. Heräämisen ensimmäiset tunnit kulutan kahvitteluun, puhelimen pläräämiseen, somettamiseen ja sähköposteihin tai niin kuin nyt, blogin kirjoittamiseen ja niiden lukemiseen. Ruokin ja hoidan eläimet, laitan tulet pönttöuuneihin. Olen täysin kiireetön ja hidastelen päivän aloitusta lähes loputtomiin. Lopulta avaan wordin, kerään kirjat ympärilleni, sutaisin hiukset suttunutturalle takaraivolle keikkumaan ja annan mennä. Uppoan opiskeluun niin, että unohdan pienentää pönttöuunien pellit (joka iltainen krhm keskustelu miehen kanssa, kuinka lämmöt meni taas harakoille), syödä järkeviin aikoihin, lähettää verokortin palkkoihin, vastata ystävälle, joka laittoi viestiä kolme tuntia sitten. Tauotan tupakalla ja somella, mutta ajatukset askartelevat koko ajan työn parissa. Iltapäivän ensin hämärtyessä ja lopulta illan pimentyessä havahdun joko oman vatsani tai kissan äkäiseen nälkämouraisuun, ja lopetan.

Ja viikonloppuisin olen sitten kuin ellun kanat.

 

Mikä on mun lokero? [+käsikuulumiset]

Viime viikon perjantaina minun oikeasta kädestä otettiin kontrollikuvat ja poistettiin kipsi. Kipsihän oli siis ollut vain viikon, ikään kuin varalta jos on murtuma ja toisaalta tukena, koska käsi oli niin älyttömän kipeä. Kuvistahan ei tuolloin mitään selkeää murtumaa näkynyt. Olin itsekin sitä mieltä, että njäähh tämä mitään murtunut ole, kun jo sen yhden viikon aikana toimintakyky oli parantunut huomattavasti. Perjantaisissa kuvissa oli edelleen ”jotain outoa”, mutta päädyttiin siis jatkamaan ihan vaan rannetuen kanssa.

Terveyskeskuksen lääkäreitä ja tk:sta saatavaa palvelua usein parjataan, mutta tässä kohtaa haluan sanoa olleeni ihan tyytyväinen täältä saamaani hoitoon. Vaikka radiologin mielestä kuvat olivatkin siistit, jäi lääkäriä kiinnostamaan se jokin outous ja hän oli varaamassa minulle kontrolliaikaa tälle viikolle. Eihän siinä muuten mitään, mutta olin autuaasti unohtanut olevani virallisesti kuopiolainen. Juu-u, ei ollut tämä tieto sisäistynyt minuun vielä ollenkaan enkä siis yhtään osannut ajatella, että no sinnehän minun pitää hakeutua hoitoon. Vain akuutit päivystysjutut hoidetaan vieraalla paikkakunnalla, ja näin tässä oli tehtykin.

Olen ikäni asunut samalla paikkakunnalla, joten itsensä määrittely joksikin toiseksi on jokseenkin hankalaa. Tätä hankaluutta ei myöskään helpota se, että todellisuudessa olen oikeastaan kaksoiskaupunkilainen eikä varsinkaan se, että varsinkin nyt alkuvuoden vietän pääasiassa täällä, jonka oikeaksi kunnakseni ja kodikseni miellän. Niinpä vääjäämättä törmäsin tällaiseen noloon tilanteeseen, jossa joku muu kertoo minulle statukseni ”sinähän asut Kuopiossa?” ja minä silmät pyöreänä suorastaan huudahtan, että ”ai niin, olinkin UNOHTANUT SEN!”. Päässäni myös kohisi, että älä nyt vaan mene kysymään kotiosoitettani ja määrääköhän tää täti mut nyt myös muistitesteihin.

No mutta, vääräpaikkaisuudesta huolimatta sain vielä täältä apuvälineyksiköstä rannetuen lainaan, joskin siitäkin soitettiin vielä perään, että muistathan varmasti myös palauttaa sen tänne (senkin kiero savolainen). Pari päivää rannetuen kanssa seikkailtuani tulin huomanneeksi, että käden ”parempi” toimintakyky ja ”vähäisemmät” kivut olivatkin sen kipsin tuomaa harhaa. Käsi kipeytyi ja lopulta jouduin käyttämään tukea myös öisin, tai en olisi saanut kivuilta nukuttua. Niinpä, kun olin muutenkin menossa Kuopioon tentteilemään, hakeuduin YTHS:n lääkärille ja sieltä minut lähetettiin suoraan KYSiin.

84635140_1012364165804590_6851051394984574976_n

KYSissä törmäsin jälleen määrittelyvaikeuksiin. Ensimmäisenä siellä tietenkin katsottiin minun perustiedot kuntoon ja kysyttiin mahdollista lähiomaista/yhteyshenkilöä. Mieheni totta kai siihen nimesin. Hän kysyi, kuka tämä henkilö on ja vastasin, että ”mun mies”. Jatkokysymys ”avio- vai avomies?” heitti mun ajatukset ja statuksen määrittelyt jälleen aivan sekaisin. Hän ollut avomieheni yksitoista vuotta, mutta nyt hän on…? Mikä? Etäavomies? Poikaystävä kolmekymppisestä jannusta, jonka kanssa on ollut sata vuotta, kuulostaa huvittavalta. Miesystävä puolestaan puolestaan joltain keski-ikäiseltä ja fiiniltä. Helvetti. En mä tiiä. Se on mun Jere. LAKATKAA LOKEROIMASTA MUA.

En tiedä mitä tätsä loppujen lopuksi lomakkeeseen kirjasi.

Loppujen lopuksi KYSissä vierähti neljä tuntia aikaa, ja jopa erikoislääkäri siellä oli hieman ymmyrkäisenä käteni kanssa (joten tässäkin kohtaa propseja tk:n lääkärille siitä jostain oudosta). Minulle puuhailtiin röntgenkuvat ja sen jälkeen vielä sain tunkea käteni putkeen kartiokeilakuvausta varten. Murtumatuomio sieltä tuli, tarkemmin sanottuna värttinäluussa on kuulema murtumia vähän siellä täällä. Lääkäri kuvaili murtumia epätyypillisiksi ja erikoisiksi. No kiva. Onnekseni murtumat ovat kuitenkin nättejä ja hyväasentoisia, joten kipsihoitoa enempiä operointeja ei ainakaan toistaiseksi tarvita. Kipsielämää saan nyt viettää kolme viikkoa, pitää sitten varailla poistoa ja kontrolikäyntiä Kuopion terveyskeskukseen. Ärrrsyttää, mutta toisaalta olo on huojentunut. Sain hyvää palvelua, käsi tutkittiin kunnolla eikä tarvitse enää arpoa. Lisäksi kipsi vähentää jälleen huomattavasti käden kipuilua, vaikka muutoin se elämää haittaakin.

85254613_493964884653627_9085276335638577152_n

Noin muuten kuopiointiin sisältyi ystävän näkemistä, burgeriöverit, leffailua, tenttimistä ja liikaa viiniä. Huomaan, että en sisäistä edelleenkään olevani myöskään opiskelija ja unohdan vilauttaa opiskelijakorttia ja missailen näin kukkaroystävällisempiä opiskelijahintoja. Ehkä tämä tilanne muuttuu viimeistään syksyllä? Oletan siis, että silloin läsnäoloani luennoilla ja siellä oikeassa opiskelijaelämässä vaaditaan enemmän. Ehkä minusta tulee silloin savolainenkin. Opiskelijafiilistä nostateltiin kuitenkin hakemalla kympin viini ja juomalla se kämpällä niistä kupeista, joita nyt sattuu kaapista löytymään. Ja sillä, että seuraavana päivänä bussimatka takaisin kotiin oli jokseenkin tuskainen.

Miltä sun lokero näyttää?

Maalaisserkku kaupungissa

Eilen kävin kiertelemässä uutta asuinympäristöäni niin kuin itselleni lupasin. Päämääräni oli satama, mutta siitä eteenpäin haahuilin vailla varsinaista suuntaa tai suunnitelmaa. Kävelin rantatietä pitkin rauhallisesti kunhan vaan katsellen, joka muuten vaatii aika paljon keskittymistä jo itsessään, koska olen tottunut viuhtomaan niin kävellen kuin pyörällä vauhdilla ja suoraan ja sivuille katsomatta (ja tästä syystä en koskaan huomaa ketään enkä mitään, että siinäpähän tutut rauhassa vilkuttelette autojenne ikkunoista tai huutelette moiiiiiiiiii siihen tuuleen, joka meni jo). Päädyin vajaan kilometrin päähän yleiselle hiekkarannalle, josta kipusin pienen mäen päälle puistoon, jonka nimeä en tiedä. Kuljin pitkin puistokumparetta ja molemmin puolin avautui vesistömaisemat. Toisella puolella aavana pienine saarineen, toiselle puolelle kaupunki – tai asuinalue mikä liekkään – taustanaan. Palailin pikkuhiljaa takaisin kämppää kohti, mutta katuja pitkin, välillä puikkelehtien sivukaduille jos näin jotain kiinnostavaa. Koska tunnen itseni tällä hetkellä reppureissaajaksi, käypäläiseksi, turistiksi, niin olkoon sitten niin. Pysähdyin ottamaan kuvia rakennuksista ja itsestäni. Kotikaupungissani en näin tee, tai en ainakaan pysähdy keskellä katua ottamaan selfietä. Se tuntuisi jotenkin nololta. Turisti minussa ei nolostele.

81015582_1558501220963533_9001070787381166080_n

82223841_1558501177630204_7319614292410499072_n

Haahuilu teki pääkopalle hyvää, vaikka käytännön elämän kannalta se olikin merkityksetöntä. En esimerkiksi edelleenkään osaa sijoittaa kirjastoa pääni sisäiselle kartalle, vaikka tiedän sen olevan tässä lähellä ja vaikka kirjastossa käyminen ja kirjastokortin hankkiminen kuuluikin tämän reissun to do -listalleni. No, ehdin hoitaa sen vielä huomennakin ja sitäpaitsi olin autuaasti sulkenut ajatuksistani sen seikan, että eilen oli loppiainen. Kirjastokortin lisäksi minun oli, tai on, tarkoitus hankkia bussikortti. Paitsi että se viikonloppu ja loppiainen. Että sillä tavalla hyvin suunniteltu tuun hoitaa tänne käytännön asioita -reissu.

81678257_1558501277630194_2634097562826571776_n

Siitä bussikortista päästäänkin siihen, että paikallisbussiliikenne on minulle aivan utopistinen juttu. Olen tottunut siihen, että aamulla menee busseja x 1 kouluun ja iltapäivällä menee busseja x 1 takaisin kotiin. Voin rehellisesti sanoa, että tämä asia on yksi niistä kammottavimmista jutuista mitä tähän koko muuttoon ja elämänmuutokseen liittyy. Vyöhyke? Reitit? Pysäkit? Missä pysäkit ovat? Mihin suuntaan olen menossa? MISSÄ MINÄ OLEN? Mistä tiedän mihin bussiin minun pitää hypätä? Saati milloin hypätä siitä bussista pois? Pitääkö painaa nappia? Pitääkö pysäkillä heilua, jotta bussi pysähtyy? Miten bussikortti toimii? Nämä kysymykset ja ehkä noin sata muuta kauhuskenaariota on pyörinyt päässä. Tänään koitti sitten se päivä, että tentti oli yliopistolla ja minun oli sinne ja takaisin päästävä, ja olin tsempannut itseäni hyppäämään rohkeasti kaupunkielämään.

Googlasin. Löysin sovelluksen, jonka kautta näen reitit ja aikataulut ja bussinumerot ja jolla voin ostaa mobiililipun. Latasin sen. Syötin sovellukseen lähtöpaikan ja määränpään. Selasin vaihtoehtoja. Avasin navin ja selvitin missä hitossa sijaitsee Tullinkulma tai Teknia tai Microteknia tai mikäsenytoli. Kuinka maksetaan? Ahaa. Latasin mobile payn, jotta voin maksaa lipun.

…ja viime hetkellä päätökseni uudesta rohkeasta minusta suli, ja päätin kävellä.

81226155_1558501094296879_8406736893747658752_n

Saavuin yliopistolle yli tunti ennen tentin alkua. Olin tarkoituksella varannut paljon ylimääräistä aikaa, koska vihaan kiirettä epävarmoissa ja uusissa tilanteissa. Tämä oli sellainen, sillä kyseessä oli elämäni ensimmäinen sähköinen tentti, jossa tenttipaikan paikallistamisen lisäksi minun oli löydettävä opintopalveluiden pömpeli ja saatava sieltä kätösiini kulkulupalätkä. Nämä asiat hoituivatkin kivuttomasti, joten ehdin yliopiston kahvilaan tasaamaan hengitystä ja jännitystä, jota aiheutti niin bussisuunnitelmat kuin edessä oleva tentti. Minulla oli tenttikirjakin mukana, mutta en sitten kuitenkaan avannut sitä. Olisi ehkä kannattanut, sillä jos tämä tentti menee läpi, niin minun on ehkä järkättävä bileet. Helvetin hypoteettis-deduktiivinen tieteenkäsitys.

Olin päättänyt, että kämpälle takaisin matkustan bussilla. Yliopistolle meno ahdisti lähinnä siitä syystä, että en tunne aluetta kunnolla enkä uskaltanut luottaa siihen, että osaan nousta oikeassa paikassa pois kyydistä. Takaisin päin tällaista pelkoa, tai tekosyytä, ei ollut, koska kyllä minä sentään torin tunnen. Tiesin missä lähtöpaikan pysäkki oli. Sovelluksella tsekkailin bussin numeron ja lähtöajat. Tsekkailin niitä vielä pysäkin seinästäkin. Olin aivan varma siitä mihin bussiin minun olisi hypättävä, tiesin, että tiedän sen. Mutta sitä en tiedä mistä tämä epävarmuus ja itseluottamuksen puute minussa kumpuaa, sillä minun oli pakko varmistaa asia vielä nuorelta naiselta, jonka kanssa pysäkillä seisoskelin. Hän oli ihana ja ystävällinen.

Viisi minuuttia on muuten pitkä aika seisoskella uuden äärellä, odotella, pitää itsensä kasassa ja pysyä päätöksessä, että minähän MENEN bussilla.

JA MINÄHÄN MENIN.

82223852_481424879177784_5451910157011255296_n

82095967_1558501034296885_5423124822336995328_n

On tämä hulluutta, että tämän ikäisen ämmänkäppyrän suuri ylpeyden aihe ja itsensä voittamisen merkkipaalu on siinä, että uskaltaa matkustaa bussilla muutaman kilometrin matkan. Mutta tämmöstä tämä on, kun on pienen kyläpahasen tyttölöitä eikä lomareissuja lukuunottamatta ole kyläpahasestaan koskaan poistunut. Toisaalta tällaiset kohtaamiset, niin itsensä kuin ihan normaalin maailman kanssa, tuovat lisää ymmärrystä heitä kohtaan, joilla esimerkiksi ahdistus voi vaikuttaa suurestikin ihan tavallisiin arkisiin asioihin ja niiden hoitamiseen. Meillä on kaikilla omat mörkömme voitettavina eikä niin pientä mörköä ole, etteikö se voisi paisua aivan kohtuuttomiin mittasuhteisiin päämme sisällä. Ihan vaikka miten fiksu tai itsevarma se sama pää olisi jossain muussa asiassa. Ehkä ensi kerralla köröttelen bussilla molempiin suuntiin, ehkä en, mutta nyt iloitsen tästä.

 

Punaleimaista kanaa ja leipää

Viime päivinä elämäni on keskittynyt sänkyyn. Sängyssä on tenttikirja ja netflix, syvät yöunet ja pitkälle venyvät aamut, keittiöstä napattu naarmuinen jakkara yöpöytänä, ruokapöytänä ja viinilasitelineenä. Talo on hiljainen. Mietin, että onko täällä niin hyvät äänieristykset vai eikö täällä ole ketään viikonloppuisin. Vai olenko minä nyt se ärsyttävä kolisija, vaikka yritän olla hiljaa, kun vedän maiharit jalkaan parin tunnin välein ja laskeudun pari kerrosväliä alas ja ulos tupakalle. Tupakkapaikka on toisella puolella pihaa, ja oman elämäni anarkistina olen jaksanut raahustaa sinne saakka vasta kaksi kertaa.

Olen suojassa sisäpihalla. Olen kurkistanut kaikista ympäröivistä pienistä porteista ulos maailmaan. Talot ovat sympaattisia. Yhdellä reunustalla menee mukulakivikatu ja tien toiselle puolen avautuu puisto, ja satama on niin lähellä, että voin nähdä veden. Mietin, että tämä paikka on varmasti hurjan kaunis keväällä ja kesällä. Viereisen talon alakerrassa on kuppila, jonka nimessä on helmi. Mietin, että siellä minun on pakko käydä tuopilla jokin ilta. Ehkä seuraavalla kerralla. Nyt olen vain varovasti vilkuillut ikkunasta sisään matkallani Saleen.

Illat käyvät yllättävän pitkiksi ja yksinäisiksi. Yllättävän siksi, koska minähän rakastan yksin oloa ja hiljaisuutta. Tajuan, että enhän oikeastaan ole koskaan ollut yksin. Aina on ollut kaverina vähintään 1 x koiraa tai kissaa. Täällä ei ole ketään. Päätän, että ensi kerralla otan mukaan ulkoiluvaatteet ja -kengät. Ehkä tylsyyspäissäni innostun lenkkeilemään ja tutkimaan ympäristöä. Vatsan ympärille kertynyt pelastusrengaskin kiittäisi.

80968885_818613461894958_2396952073154330624_n

82013062_2223844847916593_2348121554878988288_n

Nappaan Salen hyllystä punaleimaista kanaa ja leipää. Joudun ostamaan kananmunia, ja se tuntuu väärältä, mutta toisaalta eipä meidän kanat ole munineet koko talvena joka tapauksessa. Ostan makaronia ja sika-nautajauhelihaa, josta en oikeastaan edes pidä, mutta jonka hinta houkuttaa opiskelijan kukkaroa. Kotona kuulema syödään pönttöuunissa valmistettua lohta. Heti kaupan sisääntuloporttien viereen on asetettu läjäpäin kauniita neilikoita. Olen jo tarttumassa kimppuun, kun muistan, että en ole täällä kuin muutaman päivän. Kimppu jää kauppaan ja minua ärsyttää tämä kaiken keskeneräisyys, vaikka ajatus kodista ei ärsytäkkään. Olo on ristiriitainen.

Minulla ei ole avaimia, vaan avainkortti. Se hymyilyttää minua joka kerta, ja hymähdyttää, olen kuin hotellissa ja kiertolaisuusfiilis vahvistuu.

Tenttikirja vilistää sanahirviöitä. Hypoteettis-deduktiivinen menetelmä. Induktiivis-statistinen selitysmalli. Intentionaalis-teleologiset, funktionaaliset ja geneettiset selitykset. Johdatus tieteelliseen ajatteluun my ass, mietin, kun puolen tunnin lukemisen jälkeen havahdun siihen, että minulla ei ole aavistustakaan mitä olen lukenut. Päätän kuitenkin jälleen luottaa siihen, että tentissä haetaan suuria linjoja, eikä yksityiskohtaista bibidibobidia, ja tartun kirjaan urheasti uudestaan.

Päätän myös, että huomenna menen ulos katsomaan vettä lähempää.

 

Pieni Merenneito + viis päivää Kalliossa

Bongasin muutama viikko sitten Facebookissa ystäväni myyvän lippuja Helsingin kaupunginteatteriin Pieni Merenneito -musikaalinäytökseen sekä hotelliyötä kahdelle. Tsekkasin kalenterini, harkitsin hetken, soitin anopille ja kaupat oli lyöty lukkoon. Kreisiplääniksi tätä kuvailtiin, sillä pääsin kyseisenä lauantaiaamuna yövuorosta klo. 7.05 ja juna Helsinkiin täältä korpikuusen kannon alta lähti 7.22 ja näytös oli siis samaisena iltana klo. 19. Eipä siinä, yleensä kreisipläänit ja ex tempore -reissut osoittautuu juuri niiksi parhaiksi, eikä tämä ollut poikkeus.

En ole koskaan aikaisemmin käynyt katsomassa tämän suuruusluokan teatteria ja sielläpä minä sitten tapitin silmät lautasina niitä upeita lavasteita, pukuja, laulua ja tanssia sekä ilmassa kuperkeikkoja tekeviä merenneitoja. Jo ensimmäisellä puoliajalla olin ehtinyt nauraa, taputtaa, huumaantua ja itkeä tihrustaa. Tämä ensimmäinen puoliaika olikin itse asiassa mielestäni parempi kuin toinen. Esitys mukaili pääosin itse elokuvaa ja ne ihanimmat kohtaukset oli saatu ympättyä hienosti mukaan, mutta joitain poikkeuksiakin toki oli. Loppu ei esimerkiksi aivan noudattanut tarinaa. En siis ajattele niin, että teatteriesityksen tulisi noudattaa samaa kaavaa ja esimerkiksi uudet laulut olivat kiva juttu. Mutta itse huomasin hieman ärsyyntyväni siitä, että Pärskystä oli tehty Arieliin ihastunut hoopo! 😀 Roolisuorituksista erityismahtava oli Ursula, joka muutenkin on yksi Disneyn lempparipahiksista, eikä tämäkään siis todellakaan jättänyt kylmäksi. Vastaavasti Triton puolestaan oli varsinainen silmäkarkki grauuu, mutta hänestä jäi puuttumaan kuninkaallinen mahtavuus ja voimakas isähahmous. Joka tapauksessa, mikäli olet miettinyt, että kandeiskohan tämä käydä tsekkaamassa niin kyllä kandeis. Keväälle on vielä esityksiä tulossa!

79387900_1536579259822396_7419719156762673152_n

Jäin itse vielä muutamaksi päiväksi Helsinkiin pyörimään ystäväni nurkkiin kun vapaita sattui siinä yövuorojen perään olemaan reilusti. Kiersimme Kallion baareja, kävimme isolla kirkolla ja Tuomaan Markkinoilla (joilta osin miehelle synttäri/joululahjaksi purkillisen tyrnisinappia ja erään baarin näyttelystä varasin paikallisen taitelijan teoksen toiseksi lahjaksi miehelle ihan jo kylttyyritekona ja siksi, että kuka nyt olisi voinut vastustaa ristipistotyönä tehtyä pimppiä?), kahvilassa ja shoppailemassa. Meidän molempien olisi ollut tarve uusia vaatevarastoja, mutta me molemmat päädyimme ostamaan kirjoja. Tooodella paljon me myös vaan lojuttiin ja nautittiin kunhan vain olemisesta ja rentoilusta. Eräskin ilta meni leppoisasti kirjoja lueskellen kumpikin omissa nurkissaan, punkkua ja juustoja samalla napostellen.

Terkkuja tylsyydestä

Metsästin erääseen tenttiin kirjaa kissojen ja koirien kanssa, ja lopulta pyysin oman kirjaston tätiä etsimään sen vaikka jostain perähikiältä. Kirja löytyi Tampereen AMK:n kirjastosta ja päätin, että olkoonsa postilakot ja maksakoonsa itsensä siitä kipeähköksi, pakko vielä laittaa sekin viimeinen kortti pöytään ja yrittää edes, ettei kurssi jää roikkumaan kevään muutenkin täyteen tenttisumaan. Onnekseni sain kuin sainkin tämän kirjan sitten hyppysiini, jipiii! En kuitenkaan ollut varautunut henkisesti siihen, että sen lisäksi, että opus oli in English, oli se myös kokoa tiiliskivi ja tentin suorittamiseen minulla oli tuolloin aikaa kymmenen päivää. Hain lohtuviinin ja päätin ajatella asiaa uudestaan seuraavana päivänä.

Hienosti ajattelinkin. Seuraavana päivänä kahlailin tiiliskiveä läpi iltapäivän verran. Näiden opiskeluvuosien saatossa olen oppinut ainakin opiskelutekniikoita: mitään turhaa en lue ja mihinkään jonninjoutavaan en aikaani hukkaa. Skannailin kirjasta läpi omasta mielestäni olennaiset ja päätin siltä samalta istumalta kokeilla, että no mitäs se tentti sanoo. Ja hah, mähän vetäsin sen läpi ihan tosta noin vaan! No joo, enemmän tässä oli kyllä sellaista hauki on kala -suorittamisen makua eikä niinkään luetun sisäistämistä, mutta ihan sama, tehty mikä tehty. Loppujen lopuksi sain viime viikolla tehtyä kaksi tenttiä, eli tämän vuoden viimeiset on somasti paketissa.

78925406_2539522729500037_4753863257129746432_n

Opiskelun saralla menee nyt muutenkin varsin ansiokkaasti – tänään ”lintsaan” ensimmäistä kertaa yliopisto-opintojen aikana. Kuopiossa olisi ollut pari lähituntia höpönpöppö-kurssista, ja tämän kurssin ensimmäinen tapaaminen oli jo aivan uskomattoman turhauttavaa ajanhukkaa. Laitoin ennen tätä viimeistä tapaamista opettajalle sähköpostia ja kysyin onko kurssilla läsnäolopakko. Käsittääkseni opettajien ja ylipäänsä yliopistohyyppien on tarkoitus olla tiedonjaon ammattilaisia, mutta vastaus tähän kyselyyn oli jotain niin ympäripyöreää shaibaa, että ei tosi. Tai ehkei he sitten saa sanoa, että ei tarvitse osallistua tai jotain? No joka tapauksessa päätin nyt sitten olla se ”yliopisto-opiskelija, joka ottaa itse vastuun oppimisestaan” ja tulkita viestin niin, että joo ei tartte tulla. Tänään aamulla opiskelukaveri laittoi viestiä, että erinomaisen hyvä päätös jäädä kotiin, tämä kerta oli kuulema vielä turhempi kuin se ensimmäinen. (Tähän kurssiin sisältyi muuten myös JO LUOJAN KIITOS PALAUTETTU ryhmätyö, mutta en halua kirjoittaa siitä sen enempiä, koska pelkästään sen ajattelu herättää halun repiä naamansa irti.)

Viime päivinä olen ollut, ja tulen vielä olemaan, heitteille jätetty ja pääasiassa vapailla. Suurimmaksi osaksi aikaa olen rötväillyt miten sattuu. Syön mitä nyt kaapista sattuu löytymään (tai menen äidille…) vaikka ennakoin yksin jäämistä hamstraamalla ruuanlaittotarpeita, nukun ja valvon vääriin aikoihin, syön aamupalaksi suklaata ja iltapalaksi jäätelöä. Eilen poistuin kotoa jopa sen verran, että kävin hakemassa postista uudet talvipopot. Osallistuin siis Black Friday -hullutuksiin tsekkaamalla kenkien tarjonnan, kun sellaisille oli oikeastikin tarve. Tai no, eihän se nyt sitten kuitenkaan ihan niin mennyt. Minulla on todella hyvät ja siistit luottokengät, siis maiharit, mutta kaipasin niiden rinnalle jotain kevyempää ja pehmoisempaa ja helpommin jalkaan sujautettavaa (koska onhan ne nyt melko jäykät, niissä on satametriä kengännauhaa ja painoa tuhat kiloa). Sen sijaan, että olisin sitten tilannut ne kevyemmät, pehmoisemmat ja helpommat, klikkasinkin ostoskoriin kiilakorkokengät. Ehh. No, mutta ne on oikein söpöt ja sisätilatepsuttelun perusteella mukavan tuntuisetkin.

79687158_1491609754334078_7603037668150083584_n

Ja sitäpaitsi ne tulee olemaan minun kaupunkikengät. Hörähtelin tuossa yksi ilta kaverille kun tajusin, että ensi vuodesta alkaen minulla tulee olemaan niin kaupunkikoti kuin maaseutukoti. Hän on mahdollisesti tulossa Kuopiossa käymään omilla asioillaan ja tiedusteli josko siinä samalla treffattas. Kerroin, että tottahan toki minä voin saapua kaupunkikotiini viinille kun niin sovitaan, vaikka pääasiassa alkuvuoden vietänkin täällä maaseuturesidenssiäni (ja lipitin samalla sitä alle kymmenen euron punkkuani pikkurilli pystyssä).

No, joka tapauksessa, tämä parin tunnin kotoa poistuminen (saatoin käydä myös samalla ostamassa lisää kynttilöitä ja tuikkukippoja ja jäätelöä) aiheutti tilanteen kotona. Ensinnäkin joku oli oksentanut olkkarin lattialla, toisekseen joku oli pieraissut hiekkikseen niin, että minulta meinasi lähteä taju kun avasin kotioven ja kolmanneksi henkilökunnan hetkittäinen poissaolo aiheutti nälänhädän. Lisäksi olen pistänyt merkille, että Riki on viime aikoina kunnostautunut oppimalla paljon kaikenlaista uutta (vaikka väittävät, että vanha koira ei muka uusia temppuja oppisi!). Se on muun muassa keksinyt pöydiltä varastelun jalon taidon uudestaan sitten kakaraiän. Sohvapöydällä nenän korkeudella olevat miun herkut ja ylipäänsä ihmisten ruuat saa olla rauhassa (kop kop), mut aa että kissanruuat on vissii liian kova vastus ja heti ku selkänsä kääntää käy keittiön tasoilla kuhina kilinkolinräksis. Sit se keksi, että kotonakin saa nukkua sängyn jalkopäässä. Mut ei kerrota Jerelle ja en mie nyt vaan mitenkään huomaa jos yks kolkyt kiloo hyppää sänkyyn heti kun aamuvuoroon menijä sulkee oven kiinni perässään…Sit hää hoksas kans, että osaa haukkua ja on siis, gasp, vahtikoira. Postipate pysähtyy lootalle VOUVOUVOU, Jere tulee kotiin VOUVOUVOU, lunta tippuu katolta VOUVOUVOU, vittu aura-auto VOUVOUVOU. Erityisen kivaa kesken unien korvan juuressa kajahtava maailmanlopun metakka jostain hiton oravasta. Että juu, kyllä on tämä arki ja kotielämä välillä niin glamourin täyteistä ja seesteistä, että se kaupunkikoti kuulostelee ajoittain oikein kiehtovalta ja houkuttelevalta (ihan kaikella rakkaudella).

79838519_2631500566928692_7314759918509096960_n

Kaikenlaista pientä, ja vähän isompaakin, on onneksi tullut tehtyä ja havainnoitua. Mutta jotenkin olen nyt tullut elämässäni siihen pisteeseen, että minulla on ehkä liikaa vapaata enkä osaa hyödyntää vapaa-aikaani oikeastaan mitenkään. Näin niin kuin pitemmän päälle kukkasohvalla löhöily ja loputon Netflix-virta alkaa käydä jo varsin puuduttavaksi – ja uskomatonta että oikeasti sanon tämän ääneen – minulla on tylsää. Mutta sitten taas toisaalta minussa myös asuu tämä loputon velttous enkä tylsyydestä huolimatta saa kuitenkaan aikaiseksi oikein mitään, jolla itseään piristäisi. Tässähän kun voisi esimerkiksi aloittaa tammikuisiin tentteihin valmistautumisen, kaivaa joulukoristeita esiin, leipoa, lenkkeillä, tehdä lumitöitä (haHAHAHAH no ei oikeesti, kyllä ne huhtikuussa sulaa), lukea kirjoja tai tavata ihmisiä. Kaikenlaista sitä voiskii jos vain viittis.

 

Yksin kotona

Viime viikonloppuna minulla oli poikkeuksellisesti töissä kaksi peräkkäistä tuplavuoroa ja sunnuntainen vapaapäivä muuttui vielä kaupan päällisiksi iltavuoroksi. Työtunteja kolmeen päivään kertyi siis kolkytäneljä. Vaikka meidän työ onkin pääasiassa varsin leppoisaa ja kevyttä (ainakin fyysisesti) veivät nämä vuorot minusta mehut aika tehokkaasti. Toisen tuplavuoron jälkeen oli heti kotiin saavuttua pakkoa nostaa jalat seinälle. Naureskelin siinä, että tämäkö on se nykypäivän versio lauantai-iltaisesta ”korkkarit kattoon” -hurlumheistä. Ja seuraavan yönä nukuin katkeamattomat kaksitoista tuntia. Itse asiassa, olisin saattanut nukkua jopa iltavuorosta pommiin, jos kello ei olisi ollut herättämässä.

Nyt nautiskelen parista vapaapäivästä. Näillä vapailla päätin (jälleen, öhöm) jättää myös kouluhommat vähemmälle huomiolle, muutamia vasemmalla kädellä tehtyjä pikkusäätöjä lukuun ottamatta. Kurssit kun ovat nyt melko hyvällä mallilla, ainakin siltä osin kuinka niihin itse pystyn vaikuttamaan. Olen siis lähinnä venynyt kotona pyjamabanaanina, nukkunut hyvin ja syönyt sitäkin paremmin.

Tänään alkoi miehen vapaat. Yllättäin, jälleen vuoromme menevät ristiin. Hän on vapailla, kun taas minä aloitan huomenna yövuoroputken. Hän päätti lähteä mökille pariksi yöksi, kyseli minuakin mukaan. Hyvin olisin tänään voinut sinne seuraksi yöksi lähteä, koska kykenen siellä(kin) kyllä nukkumaan tarvittavat unet ennen yövuoroon lähtöä, ja ihanaahan siellä aina on. Kyllä ajatus kahdenkeskisestä ajasta saunoineen ja hämyisine tunnelmineen kynttilän valossa houkutti, etenkin kun jo päivätolkulla harmaana ja ankean likaisena näyttäytynyt sää ja maisema päätti muuttua leppoisan talviseksi – lunta sataa hiljakseen ja ruma, ruskea ja vettynyt maa on taas peittynyt puhtaan valkoiseen kepeään lumivaippaan.

Mutta kaikesta tästä huolimatta minua vielä enemmän houkutti ajatus olla yksin. Aivan yksin, täydellisessä hiljaisuudessa. Lauantai-aamuna, toisen tuplavuoroni alkaessa, heräsin kun kelloradio pärähti soimaan Irinan biisiä juuri tarkalleen kohdasta ”mä haluun olla yksin, lukee vaikka kirjaa…” ja siinä aamun pimeydessä, katkenneen unen ja alkavan päivän tahmeudessa, minua nauratti se kaikessa osuvuudessaan ja ironisuudessaan. Mutta ei se tosiaan kaukana totuudesta ollut, ja viimeistään nyt ollaan juuri siinä pisteessä. Mä haluun olla yksin, haluun olla hiljaa.

78064186_1513127862167536_8976229821822533632_n

Niinpä tässä minä olen. Yksin ja hiljaa kissojen kanssa. Mies tietenkin otti koiran mukaan mökille ja huhheijaa millaisen autuuden sekin osaltaan tuo tähän ihan vaan olemiseen. Riki on siis maailman helpoin koira ja suurimman osan ajasta se vaan pötköttelee tyytyväisenä tai röhköttelee vaaleanpunaisella lelupossullaan. Mutta se myös seuraa minua kaikkialle, hötkeltää ja rymistelee makuupaikaltaan pystyyn ja perään riippumatta siitä olenko matkalla jääkaapille, vessaan, sekoittamaan pönttiksen pesää tai kuuhun. Se myös on mustasukkainen kissoille antamastani huomiosta ja vinkuu ja kiukkuaa ja tunkee kuonoaan syliin heti välittömästi jos käteni ojentuu silittämään kissaa tai lässyttää rakkauden sanoja jollekulle muulle kuin hälle. Ollakseen siis varsin leppoisa ja hiljainen tapaus on se myös ajoittain erittäinkin näkyvä ja kuuluva.

Tässä minä olen hiimaillut hiljakseen. Tehnyt pieniä kotitöitä, hoitanut muutamia Tärkeitä Velvollisuuksia, työntänyt makaronilaatikon uuniin ja valmistanut salaattia. Koska miesväen ollessa huomenna poissa ja minun nukkuessa ennen yövuoroa, ei huomenna ole ketään lämmittämässä tönöä. Ja näillä pikkupakkasilla taloa täytyy lämmittää päivittäin, joskin näillä säillä siihen riittää ihan vaan alakerran yhden uunin lämmitys. Joka tapauksessa, huominen lämmityskerta jää siis väliin, ja minähän en todellakaan halua palella kotona yhtään (ja yövuorokoomailu jo itsessään lisää palelua), mutta olen myös nuukapetteri enkä halua napsaista sähköpattereita päälle kuin vain pakon edessä. Joten ennakoidessani tätä päätin täräyttää tulet talon kaikkiin pönttöuuneihin. Okei, voin sanoa, että nyt aivan varmasti pärjäillään mainiosti ylihuomiseen. Mutta todennäköisesti tulen viettämään ensi yön alastomana äksänä lattialla.

Yksi kissaa loikoilee ketarat ojollaan kukkaruukun takana ikkunalla. Toinen kissa tuhisee sohvalla vierelläni, kolmas selkäni takana sohvan selkänojalla näyttäen joltain Salvador Dalin maalaukselta. Minä heitin villasukat jalasta ja mietin lämmittäiskö saunan ihan vaan itselle.