Ei puhuta siitä nyt

Puhutaan siitä, kuinka joutsenet ovat palanneet mökkirantaamme ja siitä, että missä ne elävät, kuinka ne pärjäävät kun vesi on vielä jäätä ja lumen peittämää. Puhutaan siitä, mistä pinosta voin kantaa puuta kaminaan ja mistä saunaan, mikä pino on kuivaa vasta vuoden päästä ja mitkä puut vielä huojuvat tuulessa odottamassa harventajaansa. Puhutaan siitä syödäänkö tänään tortilloja ja huomenna hernekeittoa ja siitä, kumpi on väärässä ja kumpi oikeassa ananaksen roolista tortilloissa. (Mies. Mies on väärässä.)

mökki

Puhutaan auringosta ja lisääntyneestä valosta ja siitä hämmentävästä tunteesta, kun saunotaan maailman ollessa vielä kirkas ja hereillä. Puhutaan siitä kuinka mainion mahtava sarja Breaking Bad on ja missä helvetin kuplassa me elettiin silloin kun se oli vielä uusinta uutta. Ja puhutaan sitten siitä, että miten vuosista 2008-2013 on jo niin hirvittävän pitkä aika ja eihän silloin itse asiassa vielä edes ollut meitä alkuun olemassakaan ja onko muka ollut sellaista elämää, etteikö me oltaisi oltu me. Puhutaan siitä, että toinen hoksasi ostaa karkkia ja toinen varautui vain suklaalla ja että sen toisen on nyt annettava omistaan tai muuten maailmassa on epäreiluus ja vääryys. Ei puhuta mitään, vaietaan, upotaan hiljaisuuteen ja ollaan siinä.

taivas

Puhutaan siitä monelta aamulla pitää lähteä, että ehdin töihin ja siitä, että täytyy muistaa jättää saunasta kylmää vettä tiskiä varten. Puhutaan kotona odottavan jääkaapin sisällöstä ja siitä palaako meitä kotiin yksi vai kaksi ja täytyykö käydä kaupassa. Puhutaan pienentyneistä vatsamakkaroista ja korkataan sen kunniaksi olut. Puhutaan, että aamuyöllä käperryn hetkeksi viereen ahtaaseen sänkyyn, koska kainalotuttaa ja luvataan siirtyä myöhemmin omaan petiin, koska kahdeksan raajaa ja kaksi vartaloa on liikaa kahdeksankymmentä senttiseen sänkyyn. Herätään aamulla kainaloisena, koko yön syvästi nukkuneena, puhumatta paras.

terde

Puhutaan vaan tämmöisistä, arkisista ja tylsistä, lempeistä ja ihanista, eikä mistään muusta.

Aurinko armas

Täydellä terällä mollotteleva kevätaurinko sekoittaa meidän elämän. Minä olisin oikein mieluusti voinut jäädä mökille, tallustelemaan metsiin ja venyttelemään aurinkoiselle lämpöiselle (!!) terassille, naputtelemaan näppistä siihen pirttipöydän ääreen, kunhan vaan olemaan. Joskus sitä on kuitenkin palattava kotiinkin, oltava täällä missä kissat ja kanat ja kotihommat ja kalenterin täydeltä deadlineja. Missä aurinko paljastaa totuuden ikkunoista ja jossa tylsyyspäissäni (ja vetkutellessani Oikeesti Tärkeitä) jo hetken aivopieruilin ajatuksella ikkunoiden pesusta. Se kohtaus onneksi meni ohi.

mökkerö

Riki puolestaan on jo aikaisemminkin keksinyt, että valopisteiden ja heijastusten tuijottaminen ja metsästäminen on hirveen kivaa. Nyt tilanne on lähtenyt aivan lapasesta. Elukka lähestulkoon hyppii seinille, kun aurinko muodostaa valoläikkiä ja varjoja seinille, ja viimeistään puhelimen tai läppärin näytöltä seinille ja kattoon kimpoavat heijastukset kimpoiluttavat koiraakin. Parka vetää itsensä aivan kierroksille eikä osaa päivisin tehdä enää muuta kuin kytätä. Ja minä se vasta kierroksille menenkin ja olen viittä vaille valmis tekemään rukkaset tuosta jatkuvasti vouhkaavasta, läähättävästä, vinkuvasta, ympäri olohuonetta rymistelevästä pässistä. Itsensä – ja oman itseni – vuoksi telkeän elukan välillä makuuhuoneeseen rauhoittumaan, mutta ei se sekään kiva ratkaisu ole. Olla eristyksessä ihmisestä. Onneksi ylihuomenna miehellä alkaa vapaa ja hänellä on suunnitelmissa lähteä mökille. Riki luonnollisesti lähtee sinne mukaan.

pässi

Minä en mökkeröiselle pääsekään, sillä kalenterini, oikeastaan odotetusti, täyttyikin tämän viikon osalta melko reippaasti keikkatöillä. Työvuorojen kirjaaminen kalenteriin tietenkin muutti myös muita suunnitelmia. Tiedän jo valmiiksi, että työpäivinä ei taatusti tule avattua läppäriä opinnot mielessä, joten sellaista on aivan turha suunnitellakaan. Niinpä tänään ja huomenna olisi hyvä saada aikaiseksi yhtä jos toista. Puolitoista tuntia sitten pähkäilin tätä asiaa Instan tarinoissakin. Että nyt niinku hommiin hei. Tuon puolentoista tunnin aikana olen juonut kahvia, hulannut, katsonut how I met your motheria viidettäsadatta kertaa ja lopulta päättänyt aloittaa kirjoittamisen. Täällä. Ei siis mitään uutta auringon alla sen suhteen.

Eikä nyt oikeastaan minkään muunkaan. Elämä pyörii entiseen malliin sohvan nurkassa. Aamupäivät välttelen kaikkea, jossain vaiheessa päivää onnistun saamaan aikaiseksi jotain, crossari ja hulavanne ovat edelleen osa arkea (!! tämä on varmasti jo pitkäjänteisyydessään henkilökohtainen ennätys), kanat riekkasevat päivät pitkät onnellisina tarhassaan ja iltaisin katson hömppää ja hipsuttelen samalla iltavuorosta palanneen jalkapohjia sohvalla Rikin mököttäessä lattialla. Kissoja ei kiinnosta mikään paitsi ruoka. Aurinko houkuttaisi ulos, mutta ei täällä huvita mihinkään lähteä koska muut ihmiset ja tylsät tiet ja epäonnistunut koiran hihnailukoulutus. Lisäksi pihamaa on vielä hankien peitossa, joten keväthulinatkin voi vielä toistaiseksi unohtaa. Mutta toisaalta tämän viikon keikkatöitä odotan kovasti ihan jo työmatkapyöräilynkin puolesta. Pyörä on kaatumisen jälkeen pysynyt visusti koskemattomana, mutta nyt tiet ovat pääosin sulat – ja kevään ensimmäiset kivien ja hiekan rapinat eteenpäin viuhtovan pyöräilijän renkaiden alla on yksi lempparihetkistäni. Huikeasti lisääntynyt valoisa aika houkuttaa pyörän selkään myös.

iimen

Eiköhän tästä kuitenkin vielä hyvä kevät saada, kaikesta huolimatta. Riki pitäkööt vielä ainakin toistaiseksi turkkinsa ja ehkä se ikkunoiden pesukin on oikeasti jossain vaiheessa edessä.

Punakynää ja pööpöilyä

Hilpasin pikkupakkasessa kauhomaan kanoille kauraa. Avasin kanakopin oven ja siinä samassa läjä siipiveikkoja hilipasi myös – ulos ulos ulos aina kun mahdollista, kevät on täällä! Vaikka pakkanen onkin pikku, niin tuuli on todella pureva. Mutta eipä tuo tunnu höyhenpeitteisiä haittaavan. Jäin hetkeksi seurailemaan kanojen puuhailua ja siinä Pikkukana tillotti pää kallellaan suoraan silmiin. Tulkitsin katseen täysin puolueettomasti ja ohjailematta: se sanoi, että tänään meillä on vapaapäivä.

Hassusti vapaapäivä tuntuukin ihan eri tavalla vapaapäivältä. Tein tällä viikolla pitkästä aikaa muutaman työvuoron, joten siitähän aivo sitten kekkasi, että lauantaina saapi sitten olla lorvimus maximus. Minun oli tarkoitus lähteä tulevana maanantaina Kuopioon olemaan ja opiskelemaan ihan urakalla, mutta Koronan takia kaikki luennot onkin peruttu, joten voin jäädä kotiin. Työvuorojakaan ei ole sovittuna, koska eihän minun pitänyt olla täällä. Nyt vaan toivon, että aivo ei keksi lauantaihöperehtämisen lisäksi sitä, että oikeastaan voisin olla pari viikkoa lomalla. Sen suuntaista torveilua kun tuolta pääkopalta voisi ihan hyvin odottaakin.

sohva

Kanalareissulla hain myös liiteristä säkillisen halkoja olohuoneeseen. Nyt säkki rojottaa keskellä lattiaa. Puut saa lämmetä ensin hieman ennen kuin alan viritellä tulta, niin syttyy helpommin, minä selitän itselleni. Todellisuudessa en vaan jaksanuviittiny tehdä asialle vielä mitään vaan rojahdin, Pikkukanan ohjeistamana, sohvalle selälleen. Siinäpä samantien hyppäsi Pikkunen (voi jukra, olen todella luova nimeämään elukoitani!) rinnan päälle leipomaan ja hurisemaan. Vappaapäivä, vappaapäivä sano sekin ihan selvästi. Hetken päästä myös kolkyt kiloa koiraa hilautui jalkojen päälle. Riki huolestui kovin kissan toiminnasta. Siis aivan varmasti kyse oli syvästä huolesta, siitä, että no nyt tuo saatanan kätyri paholaiskissa tukahduttaa ja tappaa, hjälp! Ei takuulla ollut millään muulla, esimerkiksi mustasukkaisuudella tai Minä Kans Itellä, osuutta asiaan.

riki

Aamukahviseurana minulla on tänään ollut toisen keskeneräiset tekstit. Olen lukenut, rääppinyt, antanut palautetta, paneutunut, potkinut toista parempiin suorituksiin, kun tiedän kykyä olevan. Samaan aikaan omat keskeneräiset (essee)tekstit keräävät tiedostoissa pölyä ylleen ja sähköpostiin kilahtaa kirjastolta ilmoitus eräpäivän lähestymisestä ja kiirehdin uusimaan lähdekirjan lainaa, olikohan nyt jo kolmatta kertaa. Se on kummallista, miten omat jutut ei juuri nyt inspiroi yhtään, mutta toisen aivoituksiin sukeltaa mielenkiinnolla ja kääntelee ja vääntelee innolla tekstiä ympäri yhä uudestaan ja uudestaan. Tosin liikutaankin nyt aivan eri genreissä. Minun tulisi keskittyä kirjoittamaan täyttä kuivahkoa asiaa otsa kurtussa, kun taas hän on hakemassa kirjoittamisen opintoihin. Onhan sellaista tekstiä nyt huomattavasti mielenkiintoisempaa auttaa luomaan! Samalla kun mieleen tulvahtaa myös omat muistot samaisesta hakuprosessista. Muistan sen sormet hikoiluttavan jännityksen ja tuskailun siitä, että mitä ne nyt siellä raadissa oikein hakee ja apua riitänkö minä. Tämän viilausprojektin aikana minun oli pakko palata myös oman silloisen hakutekstini pariin, sukeltaa niihin tunnelmiin. Tunteet ovat hyvin moninaiset. Tsemppauksen ja jännityksen lepatusta vatsan pohjassa toisen puolesta. Onnellisuuden ja ilon muisto siitä, kuinka itse pääsin. Harmitus siitä, kun kirjoittamisen opinnot jäivät kuitenkin kesken muiden opintojen vallatessa ajan ja paikan. Kaipausta kirjoittamisen pariin, siis muun kuin loputtomien esseiden. Vakaata harkintaa siitä, että hittolainen, haen vielä tulevaisuudessa uudestaan!

pikkunen

Venyttelen itseni sohvan pohjalta latomaan puita pönttikseen asti. Katsastelen ympärilleni. Karvapallot pyöriskelevät jälleen nurkissa, vaikka täällä on imuroitu pari päivää sitten. Kevään lisääntynyt valo paljastaa ikkunoihin lähmääntyneet nenien ja tassujen jäljet. Lattia kaipaisi moppausta, jota se ei ole viikkokausiin saanut käden kipsin takia – eikä vielä kipsin poiston jälkeenkään. Vapaapäivä olisi hyvää aikaa siivota, mietin. Mutta talo on hiljaa, mies nukkuu yövuorojaan, ja hiljaisena on talo pidettävä. Hirveen harmi. Jääkaapista löytyy pitsaa ja kasvissosekeittoa valmiina lämmitettäväksi. Olen sohva.

 

Varastettu vapaapäivä

Kello piipitti ensimmäisen kerran kello viis viistoista aamulla. Torkkuu torkkuu torkkuuuurghhh, kunnes kello viisi kolmekymmentä pärähti samaan aikaan niin torkutettu puhelin kuin hätävaraksi ja viimeiseksi varoitukseksi asetettu kelloradio. Aamusäntäilyjen ohessa ehdin juoda puoli mukillista kahvia, kun jo tuli kiire kohti bussipysäkkiä. (Meinasin kirjoittaa asemaa, mutta tajusin, että nykyisin aukealla tontilla kököttävä yksinäinen katos penkkeineen ei ehkä täytä sitä määritelmää.)

88064642_546211662914641_7287746240664567808_n

87953128_234815260883726_7738746741939240960_n

Hyppäsin minibussiin keskellä pimeyttä ja sain seurata sen ikkunasta aamun kajastusta. Erittäin harvinaista minulle. Hyytävä, tai no en nyt tiedä oliko se nyt niin hyytävä vai ihan normaali helmikuinen ilma, mutta hyytävältä se tämän ikuisen marraskuun keskellä tuntui, yö tiesi upeaa aamua. Aurinko leiskui taivaanrannassa oranssina ja taivas kaartui ylle pilvettömänä. Aamun lipuessa eteenpäin ja auringon noustessa ylemmäs saatoin seurata valkoista kuuraa hohtavia koivuja vaaleansinistä taivasta vasten bussin kiertäessä syrjäseutua, kulkien kautta jokaisen kuusen ja kannon nokan. Tämä oli se hauska bussivuoro, jolla olin aiemminkin kulkenut etukäteen reittiä ja niitä monia mutkia tietämättä. Aamujumivuoro, jolla taivallus päämäärään kestää puolitoista tuntia ja jossa kesken kaiken keskellä metsää vaihdetaan autoakin, kun normaalilla pikavuorolla matka taittuu neljässäkymmenessä minuutissa. Nojasin penkkiin enkä ajatellut mitään. (Paitsi vähän sitä, että olisi upeaa jos busseissa olisi kahviautomaatit.)

88183218_517107945574900_536852585374547968_n

88205490_591425065040982_2223296744261681152_n

Saavuin Kuopioon yhden yön reissulle vain ja ainoastaan siksi, että kipsin laitosta oli kulunut kolme viikkoa ja oli aika kontrollikäynnille. Lääkäri minulla on vasta huomenna aamulla, mutta tänään oli hoidettava röntgenkuvaukset alta pois ennen sitä. Päätin etsiytyä terkkarille ja röntgeniin suoraan bussilta, koska tiesin sen sijaitsevan jossain bussiaseman ja kämppäni välimaastossa. Löysin paikalle ja pääsin yllättävän inhimillisessä ajassa kuvattavaksikin (reipas puoli tuntia odottelua), vaikka etukäteen varattua aikaa minulla ei ollutkaan. Jokainen solu minussa kuitenkin kirkui kahvia jo tuossa vaiheessa, joten päätin vielä ennen kämppäytymistä pysähtyä vakkariksi muodostuneeseen Kahvila Kaneliin. No, sen on toki helppo olla vakkari ja suuri rakkauteni kohde, koska en sen enempää ole vielä ehtinyt Kuopion kahvilakulttuuriin tutustumaan. Niin tai näin, on se aivan äärimmäisen suloinen paikka ja vetoaa minun sisäiseen romukrääsärakastajaani. Sisustuksessa on yksityiskohtia niin huikeat määrät, että jokaisella käynnillä olen huomannut jotain aivan uutta ja ihanaa. Tällä kertaa pelkän kahvin lisäksi tutustuin myös lasivitriinissä lepäävien herkkujen tarjontaan, ja päädyin ottamaan aamupalaksi savukinkkupiirakkaa salaatilla. Joskus minun on aivan pakko piipahtaa myös viinilasillisella siellä – ja ottaa totta kai läppäri mukaan ja näyttää hirveän tyylikkään boheemilta ja aikaansaavalta laifstailerilta. Olen aina salaa kadehtinut sellaisia tyyppejä.

87817444_818784121939257_3755504010459611136_n

87559314_650967295667821_3572401785035292672_n

Kuljeskelin kohti kämppää ihan muina turreina napsien kuvia kulkiessani. Tällä kertaa jopa jotenkin luonnostaan hiimailin suht hissukseen, kun normaali kävelyvauhtini on varsin lennokas ja eteneminen putkikatseista. Ehkä jo tuossa vaiheessa alitajuntani viestitti, että tänään ollaan vapaalla. Viimeistään kämpälle saavuttua se konkretisoitui. Asetin kyllä läppärin hetimmiten paikalleen ja nettipiuhaan, selkeänä päämääränä käydä esseen kimppuun aiempien suunnitelmieni mukaisesti. Todellisuudessa word ei auennut missään vaiheessa. Näpräsin puhelinta, katselin ikkunasta ulos ja haaveilin, keitin kahvia, ravasin katselemassa keittiönkin ikkunasta ulos ja napsimassa kuvia vastapäisestä auringon herkulliseksi värittämästä vaaleanpunaisesta rakennuksesta. Levottomuus kupli minussa. Aurinkoenergia. Aikani tuijoteltuani huonettani totesin, että motivaatio jäi pakkaamatta ja olkoon sitten niin. Vedin takin niskaan ja lähdin ulos.

88143745_496835997874454_2000176852546617344_n

88079453_2803376296383494_1524647084374884352_n

Ei minulla mitään suunnitelmaa ollut tai päämäärää, mutta satamaa kohti jalat automaattisesti vei. Siellä oli aurinko ja huumaava sinisyys. Ihmiset luistelivat ja aikaisemmalla käynnilläni kiinni ollut laivaravintola oli avannut ovensa. Sieltä kantautui vaimeaa musiikkia. En ollut varustautunut tälle reissulle sitä silmällä pitäen, että haluaisin ulkoilla. Niinpä pyörin ihan vaan tuossa lähialueella ja nautiskelin upeasta säästä. Varjoisalla puolella liikkuessa alkoi viluttaa, mutta istuessani penkille aurinkoon saattoi piponkin riisua pois. Ihmisiä oli liikenteessä paljon ja kaikki näyttivät hymyilevän.

87860372_154055465619194_2570850772073840640_n

88017884_246389693022293_130434634906337280_n

87539954_2243903492585687_6190850054698303488_n

Tästä muodostui varastettu vapaapäivä. Minulle hurjana ajatuksena vielä kytee, että kävisin illemmalla tuopilla jossain kuppilassa. En ole sellaista koskaan tehnyt Suomessa, ja jostain syystä se jännittää, vaikka yksin matkaillessani Riikassa joskus silloin vuosia sitten yksin syöminen ja oluella käyminen oli ihanaa. En minä nyt herrajumala sentään tästä aio tuonne kaupungin sykkeeseen lähteä, mutta ehkä tuohon läheiseen baariin, jonka ohi olen monta kertaa kulkenut ja sisään kurkistellut. Ehkä.

”My day”

Vetelehdin päivät pitkät uusissa suosikeissa, lerppamallisissa sulkakuvioisissa pöksyissä, villasukissa ja vanuneissa neuletakeissa. Valvon aamukahteen tai -kolmeen, venyttelen sängyssä puolille päivin. Juon pari mukillista aamukahvia, kun muilla on jo alkuiltapäivä, imuroin ja pesen pyykkiä kun muut rauhoittuvat iltaan ja yöunille. Syön aamupalaa päivällisaikaan, päivän lämpimän ruuan iltapala-aikaan. En edes yritä pitää ylla sitä niin sanottua normaalia vuorokausirytmiä. En välitä. Koska tämä tuntuu hyvältä juuri nyt.

86171550_1593940554086266_1753096991849578496_n

Sarjapostaan instaan kuvia ja tarinoita siitä miten motivaatio esseen kirjoittamiseen on hukassa ja silti siinä huomaamatta saan joka päivä aikaiseksi paljon. Enemmänkin voisi, mutta olen tyytyväinen. Joka päivä koneen ja kirjojen äärellä hurahtaa monta tuntia, rytmitettynä toki installa facella netflixillä ruokaseurana, mutta aivoriiheily, lähteiden sisältöjen skannaus ja koonti, teksti wordissa, ymmärrys ja näkökulmat aiheeseen lisääntyvät ja hahmottuvat tasaiseen tahtiin. Olen edellä omia aikataulujani, mutta en silti voi antaa itselleni löysää – kevääseen mahtuu paljon työtä, paljon päällekkäisiä deadlineja ja muutama kurssi tehtävineen on vielä alkamattakin.

Minun oli tarkoitus osallistua tällä viikolla sosiaalityön tutkimuksen päiviin Kuopiossa. Päätin skipata sen. Ajattelin, että tehtävää on muutenkin riittämiin ja menettäisin siinä muutaman päivän hyvää läppärillä naputteluaikaa matkustamiseen ja päiville osallistumiseen. Opiskelijana pakko myös kurkata lompakkoon, ja todeta, että parin viikon päästä minun pitää jälleen matkustaa opiskelumielessä turhaan Kuopioon käden murtuma-asioissa. Se on viiskymppiä per käynti, joten tämän reissun skippasin siitäkin syystä. Lisäksi minkään ylimääräisen säätäminen tämän käden kanssa ei suoraan sanoen kiinnosta. Vähän harmittaa kyllä, mutta toisaalta ei. Eniten harmittaa mielenkiintoisten luentojen, osallistumisen ja illan opiskelijahäppeninkien missaaminen. Toiseksi eniten harmittaa kämpän jääkaappiin jätetyt kirsikkatomaatit. Aion kuitenkin osallistua maaliskuussa sosiaalipedagogiikan päiville. Ala ei ole oma, mutta aihe ekososiaalisesta sivistyksestä kiinnostaa.

84010891_1589488524531469_3099766056021917696_n

Elämäni tapahtuu jälleen sohvan nurkassa. Jossain vaiheessa väsyin siihen, lamaannuin ja tylsistyin. Tällä hetkellä tämä kuitenkin tuntuu taas ihan hyvältä. Vaikka elämäni ehkä näyttääkin varsin löysältä vetelehtimiseltä ja sisällöllisesti tylsältä, on minulla tässä kuitenkin olemassa oma rytminsä ja tietynlainen tavoitteellisuus. Päivät seuraavat suhteellisen samanlaisina toisiaan, mutta niissä on jokin järki. Heräämisen ensimmäiset tunnit kulutan kahvitteluun, puhelimen pläräämiseen, somettamiseen ja sähköposteihin tai niin kuin nyt, blogin kirjoittamiseen ja niiden lukemiseen. Ruokin ja hoidan eläimet, laitan tulet pönttöuuneihin. Olen täysin kiireetön ja hidastelen päivän aloitusta lähes loputtomiin. Lopulta avaan wordin, kerään kirjat ympärilleni, sutaisin hiukset suttunutturalle takaraivolle keikkumaan ja annan mennä. Uppoan opiskeluun niin, että unohdan pienentää pönttöuunien pellit (joka iltainen krhm keskustelu miehen kanssa, kuinka lämmöt meni taas harakoille), syödä järkeviin aikoihin, lähettää verokortin palkkoihin, vastata ystävälle, joka laittoi viestiä kolme tuntia sitten. Tauotan tupakalla ja somella, mutta ajatukset askartelevat koko ajan työn parissa. Iltapäivän ensin hämärtyessä ja lopulta illan pimentyessä havahdun joko oman vatsani tai kissan äkäiseen nälkämouraisuun, ja lopetan.

Ja viikonloppuisin olen sitten kuin ellun kanat.

 

Mikä on mun lokero? [+käsikuulumiset]

Viime viikon perjantaina minun oikeasta kädestä otettiin kontrollikuvat ja poistettiin kipsi. Kipsihän oli siis ollut vain viikon, ikään kuin varalta jos on murtuma ja toisaalta tukena, koska käsi oli niin älyttömän kipeä. Kuvistahan ei tuolloin mitään selkeää murtumaa näkynyt. Olin itsekin sitä mieltä, että njäähh tämä mitään murtunut ole, kun jo sen yhden viikon aikana toimintakyky oli parantunut huomattavasti. Perjantaisissa kuvissa oli edelleen ”jotain outoa”, mutta päädyttiin siis jatkamaan ihan vaan rannetuen kanssa.

Terveyskeskuksen lääkäreitä ja tk:sta saatavaa palvelua usein parjataan, mutta tässä kohtaa haluan sanoa olleeni ihan tyytyväinen täältä saamaani hoitoon. Vaikka radiologin mielestä kuvat olivatkin siistit, jäi lääkäriä kiinnostamaan se jokin outous ja hän oli varaamassa minulle kontrolliaikaa tälle viikolle. Eihän siinä muuten mitään, mutta olin autuaasti unohtanut olevani virallisesti kuopiolainen. Juu-u, ei ollut tämä tieto sisäistynyt minuun vielä ollenkaan enkä siis yhtään osannut ajatella, että no sinnehän minun pitää hakeutua hoitoon. Vain akuutit päivystysjutut hoidetaan vieraalla paikkakunnalla, ja näin tässä oli tehtykin.

Olen ikäni asunut samalla paikkakunnalla, joten itsensä määrittely joksikin toiseksi on jokseenkin hankalaa. Tätä hankaluutta ei myöskään helpota se, että todellisuudessa olen oikeastaan kaksoiskaupunkilainen eikä varsinkaan se, että varsinkin nyt alkuvuoden vietän pääasiassa täällä, jonka oikeaksi kunnakseni ja kodikseni miellän. Niinpä vääjäämättä törmäsin tällaiseen noloon tilanteeseen, jossa joku muu kertoo minulle statukseni ”sinähän asut Kuopiossa?” ja minä silmät pyöreänä suorastaan huudahtan, että ”ai niin, olinkin UNOHTANUT SEN!”. Päässäni myös kohisi, että älä nyt vaan mene kysymään kotiosoitettani ja määrääköhän tää täti mut nyt myös muistitesteihin.

No mutta, vääräpaikkaisuudesta huolimatta sain vielä täältä apuvälineyksiköstä rannetuen lainaan, joskin siitäkin soitettiin vielä perään, että muistathan varmasti myös palauttaa sen tänne (senkin kiero savolainen). Pari päivää rannetuen kanssa seikkailtuani tulin huomanneeksi, että käden ”parempi” toimintakyky ja ”vähäisemmät” kivut olivatkin sen kipsin tuomaa harhaa. Käsi kipeytyi ja lopulta jouduin käyttämään tukea myös öisin, tai en olisi saanut kivuilta nukuttua. Niinpä, kun olin muutenkin menossa Kuopioon tentteilemään, hakeuduin YTHS:n lääkärille ja sieltä minut lähetettiin suoraan KYSiin.

84635140_1012364165804590_6851051394984574976_n

KYSissä törmäsin jälleen määrittelyvaikeuksiin. Ensimmäisenä siellä tietenkin katsottiin minun perustiedot kuntoon ja kysyttiin mahdollista lähiomaista/yhteyshenkilöä. Mieheni totta kai siihen nimesin. Hän kysyi, kuka tämä henkilö on ja vastasin, että ”mun mies”. Jatkokysymys ”avio- vai avomies?” heitti mun ajatukset ja statuksen määrittelyt jälleen aivan sekaisin. Hän ollut avomieheni yksitoista vuotta, mutta nyt hän on…? Mikä? Etäavomies? Poikaystävä kolmekymppisestä jannusta, jonka kanssa on ollut sata vuotta, kuulostaa huvittavalta. Miesystävä puolestaan puolestaan joltain keski-ikäiseltä ja fiiniltä. Helvetti. En mä tiiä. Se on mun Jere. LAKATKAA LOKEROIMASTA MUA.

En tiedä mitä tätsä loppujen lopuksi lomakkeeseen kirjasi.

Loppujen lopuksi KYSissä vierähti neljä tuntia aikaa, ja jopa erikoislääkäri siellä oli hieman ymmyrkäisenä käteni kanssa (joten tässäkin kohtaa propseja tk:n lääkärille siitä jostain oudosta). Minulle puuhailtiin röntgenkuvat ja sen jälkeen vielä sain tunkea käteni putkeen kartiokeilakuvausta varten. Murtumatuomio sieltä tuli, tarkemmin sanottuna värttinäluussa on kuulema murtumia vähän siellä täällä. Lääkäri kuvaili murtumia epätyypillisiksi ja erikoisiksi. No kiva. Onnekseni murtumat ovat kuitenkin nättejä ja hyväasentoisia, joten kipsihoitoa enempiä operointeja ei ainakaan toistaiseksi tarvita. Kipsielämää saan nyt viettää kolme viikkoa, pitää sitten varailla poistoa ja kontrolikäyntiä Kuopion terveyskeskukseen. Ärrrsyttää, mutta toisaalta olo on huojentunut. Sain hyvää palvelua, käsi tutkittiin kunnolla eikä tarvitse enää arpoa. Lisäksi kipsi vähentää jälleen huomattavasti käden kipuilua, vaikka muutoin se elämää haittaakin.

85254613_493964884653627_9085276335638577152_n

Noin muuten kuopiointiin sisältyi ystävän näkemistä, burgeriöverit, leffailua, tenttimistä ja liikaa viiniä. Huomaan, että en sisäistä edelleenkään olevani myöskään opiskelija ja unohdan vilauttaa opiskelijakorttia ja missailen näin kukkaroystävällisempiä opiskelijahintoja. Ehkä tämä tilanne muuttuu viimeistään syksyllä? Oletan siis, että silloin läsnäoloani luennoilla ja siellä oikeassa opiskelijaelämässä vaaditaan enemmän. Ehkä minusta tulee silloin savolainenkin. Opiskelijafiilistä nostateltiin kuitenkin hakemalla kympin viini ja juomalla se kämpällä niistä kupeista, joita nyt sattuu kaapista löytymään. Ja sillä, että seuraavana päivänä bussimatka takaisin kotiin oli jokseenkin tuskainen.

Miltä sun lokero näyttää?

Maalaisserkku kaupungissa

Eilen kävin kiertelemässä uutta asuinympäristöäni niin kuin itselleni lupasin. Päämääräni oli satama, mutta siitä eteenpäin haahuilin vailla varsinaista suuntaa tai suunnitelmaa. Kävelin rantatietä pitkin rauhallisesti kunhan vaan katsellen, joka muuten vaatii aika paljon keskittymistä jo itsessään, koska olen tottunut viuhtomaan niin kävellen kuin pyörällä vauhdilla ja suoraan ja sivuille katsomatta (ja tästä syystä en koskaan huomaa ketään enkä mitään, että siinäpähän tutut rauhassa vilkuttelette autojenne ikkunoista tai huutelette moiiiiiiiiii siihen tuuleen, joka meni jo). Päädyin vajaan kilometrin päähän yleiselle hiekkarannalle, josta kipusin pienen mäen päälle puistoon, jonka nimeä en tiedä. Kuljin pitkin puistokumparetta ja molemmin puolin avautui vesistömaisemat. Toisella puolella aavana pienine saarineen, toiselle puolelle kaupunki – tai asuinalue mikä liekkään – taustanaan. Palailin pikkuhiljaa takaisin kämppää kohti, mutta katuja pitkin, välillä puikkelehtien sivukaduille jos näin jotain kiinnostavaa. Koska tunnen itseni tällä hetkellä reppureissaajaksi, käypäläiseksi, turistiksi, niin olkoon sitten niin. Pysähdyin ottamaan kuvia rakennuksista ja itsestäni. Kotikaupungissani en näin tee, tai en ainakaan pysähdy keskellä katua ottamaan selfietä. Se tuntuisi jotenkin nololta. Turisti minussa ei nolostele.

81015582_1558501220963533_9001070787381166080_n

82223841_1558501177630204_7319614292410499072_n

Haahuilu teki pääkopalle hyvää, vaikka käytännön elämän kannalta se olikin merkityksetöntä. En esimerkiksi edelleenkään osaa sijoittaa kirjastoa pääni sisäiselle kartalle, vaikka tiedän sen olevan tässä lähellä ja vaikka kirjastossa käyminen ja kirjastokortin hankkiminen kuuluikin tämän reissun to do -listalleni. No, ehdin hoitaa sen vielä huomennakin ja sitäpaitsi olin autuaasti sulkenut ajatuksistani sen seikan, että eilen oli loppiainen. Kirjastokortin lisäksi minun oli, tai on, tarkoitus hankkia bussikortti. Paitsi että se viikonloppu ja loppiainen. Että sillä tavalla hyvin suunniteltu tuun hoitaa tänne käytännön asioita -reissu.

81678257_1558501277630194_2634097562826571776_n

Siitä bussikortista päästäänkin siihen, että paikallisbussiliikenne on minulle aivan utopistinen juttu. Olen tottunut siihen, että aamulla menee busseja x 1 kouluun ja iltapäivällä menee busseja x 1 takaisin kotiin. Voin rehellisesti sanoa, että tämä asia on yksi niistä kammottavimmista jutuista mitä tähän koko muuttoon ja elämänmuutokseen liittyy. Vyöhyke? Reitit? Pysäkit? Missä pysäkit ovat? Mihin suuntaan olen menossa? MISSÄ MINÄ OLEN? Mistä tiedän mihin bussiin minun pitää hypätä? Saati milloin hypätä siitä bussista pois? Pitääkö painaa nappia? Pitääkö pysäkillä heilua, jotta bussi pysähtyy? Miten bussikortti toimii? Nämä kysymykset ja ehkä noin sata muuta kauhuskenaariota on pyörinyt päässä. Tänään koitti sitten se päivä, että tentti oli yliopistolla ja minun oli sinne ja takaisin päästävä, ja olin tsempannut itseäni hyppäämään rohkeasti kaupunkielämään.

Googlasin. Löysin sovelluksen, jonka kautta näen reitit ja aikataulut ja bussinumerot ja jolla voin ostaa mobiililipun. Latasin sen. Syötin sovellukseen lähtöpaikan ja määränpään. Selasin vaihtoehtoja. Avasin navin ja selvitin missä hitossa sijaitsee Tullinkulma tai Teknia tai Microteknia tai mikäsenytoli. Kuinka maksetaan? Ahaa. Latasin mobile payn, jotta voin maksaa lipun.

…ja viime hetkellä päätökseni uudesta rohkeasta minusta suli, ja päätin kävellä.

81226155_1558501094296879_8406736893747658752_n

Saavuin yliopistolle yli tunti ennen tentin alkua. Olin tarkoituksella varannut paljon ylimääräistä aikaa, koska vihaan kiirettä epävarmoissa ja uusissa tilanteissa. Tämä oli sellainen, sillä kyseessä oli elämäni ensimmäinen sähköinen tentti, jossa tenttipaikan paikallistamisen lisäksi minun oli löydettävä opintopalveluiden pömpeli ja saatava sieltä kätösiini kulkulupalätkä. Nämä asiat hoituivatkin kivuttomasti, joten ehdin yliopiston kahvilaan tasaamaan hengitystä ja jännitystä, jota aiheutti niin bussisuunnitelmat kuin edessä oleva tentti. Minulla oli tenttikirjakin mukana, mutta en sitten kuitenkaan avannut sitä. Olisi ehkä kannattanut, sillä jos tämä tentti menee läpi, niin minun on ehkä järkättävä bileet. Helvetin hypoteettis-deduktiivinen tieteenkäsitys.

Olin päättänyt, että kämpälle takaisin matkustan bussilla. Yliopistolle meno ahdisti lähinnä siitä syystä, että en tunne aluetta kunnolla enkä uskaltanut luottaa siihen, että osaan nousta oikeassa paikassa pois kyydistä. Takaisin päin tällaista pelkoa, tai tekosyytä, ei ollut, koska kyllä minä sentään torin tunnen. Tiesin missä lähtöpaikan pysäkki oli. Sovelluksella tsekkailin bussin numeron ja lähtöajat. Tsekkailin niitä vielä pysäkin seinästäkin. Olin aivan varma siitä mihin bussiin minun olisi hypättävä, tiesin, että tiedän sen. Mutta sitä en tiedä mistä tämä epävarmuus ja itseluottamuksen puute minussa kumpuaa, sillä minun oli pakko varmistaa asia vielä nuorelta naiselta, jonka kanssa pysäkillä seisoskelin. Hän oli ihana ja ystävällinen.

Viisi minuuttia on muuten pitkä aika seisoskella uuden äärellä, odotella, pitää itsensä kasassa ja pysyä päätöksessä, että minähän MENEN bussilla.

JA MINÄHÄN MENIN.

82223852_481424879177784_5451910157011255296_n

82095967_1558501034296885_5423124822336995328_n

On tämä hulluutta, että tämän ikäisen ämmänkäppyrän suuri ylpeyden aihe ja itsensä voittamisen merkkipaalu on siinä, että uskaltaa matkustaa bussilla muutaman kilometrin matkan. Mutta tämmöstä tämä on, kun on pienen kyläpahasen tyttölöitä eikä lomareissuja lukuunottamatta ole kyläpahasestaan koskaan poistunut. Toisaalta tällaiset kohtaamiset, niin itsensä kuin ihan normaalin maailman kanssa, tuovat lisää ymmärrystä heitä kohtaan, joilla esimerkiksi ahdistus voi vaikuttaa suurestikin ihan tavallisiin arkisiin asioihin ja niiden hoitamiseen. Meillä on kaikilla omat mörkömme voitettavina eikä niin pientä mörköä ole, etteikö se voisi paisua aivan kohtuuttomiin mittasuhteisiin päämme sisällä. Ihan vaikka miten fiksu tai itsevarma se sama pää olisi jossain muussa asiassa. Ehkä ensi kerralla köröttelen bussilla molempiin suuntiin, ehkä en, mutta nyt iloitsen tästä.