Laiskimus maximus

Mökin sauna on räjäytetty. Tai no, minä en ole tehnyt asian eteen elettäkään. Ihaillut vaan sitä ahkeruutta ja saanut puhelimen täyteen kuvia työn etenemisestä. Ja katsellut sydän läpättäen kattoon tulevia oranssina hehkuvia haapalautoja ja toivonut hiljaa mielessäni, että ne eivät ajan kuluessa tummuisi hirvittävän paljoa. Silitellyt kauniin vaaleita lankkuja, joista tulee uudet lauteet, ja tsuumaillut värikartan kanssa uutta palomuurin väriä (otettasko harmaa vai harmaa?). Ensi viikolla ehkä minäkin teen jotain, kun painellaan yhteisille vapaille mökille. Ainakin maalaushommia olisi kuulema minulle luvassa. Ehkä sen palomuurin, mutta ainakin listojen ja oven karmien.

pelargoni

Viikon sisään olen istahtanut kerran koneen äärelle esseen kimppuun. Maltoin naputella ehkä kaksi tuntia, ja senkin väkipakolla. Mikä lie nyt tökkii koko hommassa, olisiko jo jonkinlaista kisaväsymystä. Se nyt olisi enää viimeinen rutistettava tälle keväälle, sekä nurkan takana odottava tentti, jonka kirjaa en ole vielä etsinyt käsiini. Minulta kysyttiin aionko opiskella kesäopintoja. No en helkkarissa aio. Työn ja opiskelun yhdistäminen onkin yllättävän raskasta, vaikka johan avoimen aikaan siihen totuin. On se tääki. Mulla piti alkaa tänä vuonna ihan uusi ja jännittävä elämä. Irtisanouduin töistä ja hommasin opiskeluluukun Kuopiosta. Todellisuudessa mikään ei ole muuttunut. Tai ehkä se, että taidan nyt keikkalaisena olla työmaalla vielä enemmän kuin silloin vakkarina? Hah. Tänäänkin olen menossa iltavuoroon, vaikka minulla piti olla vielä yökkövapaa. Ja vaikka tolkutin itselleni, sekä esimiehelle, että keväälle en ota enää yhtään lisätuntia. Tässä sitä ollaan.

Toissailtainen viini-ilottelu ja peli-ilta naapurissa venähti pitkäksi, joten eilinen päivä meni totaalisen pihalle. Ei minulla varsinaista darraa ollut, ei huonoa olo tai jysäriä, mutta väsymyksen määrä oli m u s e r t a v a. Taustalla saattoi toki vielä vaikuttaa myös yövuorovalvomiset. Siirryin hetkeksi sohvalle, siirtyäkseni takaisin sänkyyn. En jaksanut pukea kuin miehen ylisuuren kylpytakin koko päivänä, mutta se oli iloinen asia, sillä löysin sen taskusta karkkijemman (jota ei enää ole). Toinen silmä katsoi Netflixiä, toinen nukkui, ja söin juustoa suoraan paketista. Mutta ehkä tällä välikuolemalla oli tarkoituksensa. Vuorokauden nukkuminen tai ainakin tasainen nuokkuminen, teki minusta uuden ihmisen. Heräsin tänä aamuna jo kahdeksan maissa pirteänä kuin peipponen. Jokin tönössä haiskahti, mutta koska en ollut varma mikä, niin aloitin päivän tyhjäämällä roskiksen, putsaamalla hiekkikset ja viemällä itseni suihkuun. Jokin niistä auttoi. Roboimuri on hurrannut menemään ja keittiö siistiytynyt siinä sivussa. Pinkki pelargonia olohuoneen sohvapöydällä on ihastuttava aamukahviseura.

pikkunen

Pelargonioista puheen ollen, kävin aiemmin tällä viikolla puutarhakaupassa. Minun piti ostaa viisi murattia. Ostin kahdeksan pelargoniaa, mutta en yhtään murattia. Se meni aika hyvin siis. Muunlaista liikehdintää pihan ja kevätasioiden eteen ei sitten ole tapahtunutkaan. Samaisena päivänä hämmentävästi aktivoiduin myös sen verran, että tyhjensin pakkasesta kanttarelleja ja nokkosta piirakkaan. Joskus minäkin yllätän. Sen ihmeen edessä kaivoin myös kynttilät ja pöytäliinan ruokapöytään, ja söimme ruokapöydän ääressä ekaa kertaa…öö…kuukausiin?

Tällä viikolla olen myös riemuinnut suuresti siitä, kun bongasin, että meidänkin kylän (isoon) kauppaan on lopultakin tullut verkkokauppa ja kotiinkuljetus. Tiistaina elämäni ensimmäinen ruokatilaus kannettiin suoraan keittiöön, ja tänään on tulossa mökkisapuskat valmiiksi kotiin. Oi onnea! Minä niin inhoan kaupassa käyntiä ja vastaavasti rakastan suunnitelmallisuutta. Mies puolestaan ei osaa suunnitella yhtään. Ja rakastaa kaupoissa haahuilua. No, hän haahuilkoon tai sitten syököön sitä mitä nyt sattuu tulemaan. Minä olen joka tapauksessa liekeissä tästä. Joskin tämän viikon suunnitelmat bataatti-inkiväärisosekeitosta vaihtui lennossa jauhelihakastikkeeseen ja spagettiin (ja juustoon suoraan rasiasta), koska elämä nyt aina mene ihan niin kuin oli tarkoitus. Mutta sielläpä ne tarpeet odottaa jääkaapissa valmiina poimittavaksi, ah!

Elämä kulkee siis tällä hetkellä varsin laiskoja ja saamattomia polkuja. Tai pitäisikö sanoa edelleen, olen vain keksinyt lisää keinoja maximoida lojumista? No, näin on joka tapauksessa ihan hyvä, Ehkä ensi viikolla pyyhin pölyt hulavanteesta? Jos viitsin.

Haaveillaan

…tulevasta lauantaista ja siitä, että aion pakata kimpsuni ja kampsuni ja läppärini ja motivaationi ja painella mökille lähes viikoksi

…siitä, josko samalla reissulla mökille jäisi opiskelustressin lisäksi talviturkki

…ja siitä, että se motivaatio nyt ihan oikeasti alkaisi löytyä, jotta olisi edes jotain mukaan pakattavaksi

…kesästä ja lämmöstä tämän sekopäisen kevätsään keskelle, kun vuoroin paistaa aurinko ja vuoroin tulee rakeita, vuoroin täytyy raottaa kuumuuksissaan takin vetoketjua ja vuoroin tuulee niin, että päästä lähtee tukka ja järki

trio2

…kesän ensimmäisestä raparperipiirakasta siitä hetkestä lähtien, kun huomasin pienten punaisten aivojen näköisten raparperin alkujen ponnistavan lumen keskeltä kohti uuniani

…jostakusta muusta kuin minusta, joka pesisi talomme ikkunat

…ja pyyhkisi pölyt kirjahyllystä

…ja siivoaisi ja järjestelisi vaatekaapin

…viinihetkistä ja trivialin peluusta naapurin kanssa, jota ikävöin jo kovin, mutta koska korona ja riskiryhmät ja perkeleet niin ei voi kuin huudella aidan yli ja viedä postilaatikkoon Oikeesti Onnellisten Kanojen munia

…mökin saunan uudesta ilmeestä, jota miesväki jo viikonloppuna urakoi alkuun sahaamalla kattoon uutta paneelia ja lauteiksi lankkua

…grillaamisesta, muunkin kuin notskimakkaran, vaikka kelpaisi pelkästään sekin

trio

…mahdollisesta ensi kesän kahden-kolmen yön patikointireissusta miehen kanssa, josko lopultakin löytyisi aikaa ja viitsimystä, kun edellisestä (ja ainoasta) kerrasta on vierähtänyt jo sata vuotta, ja se oli niin mahdottoman kivaa ja kaunista

…siitä, että minulla olisi myös aikaa ja viitsimystä lukea kesällä kirja, edes yksi kirja, joka ei liittyisi mitenkään mihinkään opiskeluun tai työhön tai itsensä kehittämiseen, mutta joka koskettaisi ja jota ei malttaisi laskea silmistään pois

…riippumatosta, siitä kirjavan kukertavan raidallisesta ihanasta, joka lojuu unohdettuna myttynä ullakolla

…ja sangriasta

…kaikesta tavallisesta ja onnellisesta minä haaveilen, en suurista enkä hintavista, en mahdottomista, enhän?

Mitä olen puuhaillut?

Somemaailmassa kiertää karanteenibingoja, karanteenisitäjatätä siis tylsyyden sietämyshaasteita ja vinkkejä sekä blogeissa kertoillaan asioista, joita on voinut puuhailla ja mitä taas ei ole. Joku kaipaa aiempia juttujaan enempi, joku vähempi, ja jollakulla maailma ja elämänmeno ei ole juurikaan muuttunut aikaisemmasta. Minä kuulunen tähän jälkimmäiseen porukkaan. Ihan jo lähtökohtaisesti siksi, koska olen aina ollut muutenkin varsinainen kotihiiri eikä päivä-, viikko- tai kuukausiohjelmaani ole koskaan kuulunut mitään erityisempiä rientoja, harrastuksia tai muita kodin ulkopuolisia menoja. Paitsi mökkeilyä, jota on tänä keväänä ollut runsain mitoin, ja sekin nätisti ohjeistuksia noudattaen ihan oman kunnan alueella. (Että semmonen disclaimeri tähän väliin jos joku siellä on miettinyt, että onpas holtiton ja itsekäs persereikä siinä niih.)

Mut hei, minäkin voin tähän osallistua kertomalla nyt ainakin alkuun, että mitä en ole puuhaillut:

– en ole suonut ajatustakaan opiskeluun nyt suunnilleen viikkoon

Ooämgee ja vittujee ja apua minä sanon. Veikkaan, että viimeistään viikon päästä olen täällä ja instassa ja facessa ja kaikkialla kiljumassa, että kiirekiiredeadlineKIIRE ja MIKS EN OO TAASKAAN TEHNYT MITÄÄN. Mutta näin siinä on nyt käynyt, enkä ajatellut asian suhteen tehdä suunnanmuutosta tänäänkään. Puolustaudun nyt kuitenkin sillä, että ennen tätä mennyttä viikkoa olin hirmuisen ahkera ja aikaansaava. Ja sillä, että silloin ilmassa kaikuneet kiljumiset haipuivat tuuleen ja kalenteriin löytyi paljon paljon uutta yllättävää tilaa, kun luin erään kurssin tehtävänannon uusiksi ajatuksen kanssa ja tajusin, että ne kolme aikataulutettua kirjoitustehtävää eivät sittenkään koskeneet minua. Ahhaha. Hahahahaa. Okei, tehtävää toki on riittämiin tälle keväälle vielä siitä huolimatta edessä, mutta juuri nyt ja tänään sanon niille vielä MEH, koska

opiskelun sijaan olen puuhastellut:

– Töitä. Töitä töitä ja töitä. Niin hullua ja nurinkurista kuin se onkin, niin minusta tuntuu, että olen työmaalla nyt keikkalaisena enemmän kuin silloin vakkarina. Johtuu varmasti osin siitä, että aikaisemman yökyöpelöinnin sijaan teen nykyisin huomattavasti enemmän päivävuoroa. Jaaaaa sit kun sitä yökyöpelöintiä tuleekin vain satunnaisesti, niin olenkin sitten ihan tööt pihalla ja nukkua posottelen yövuorojen väliset ja jälkeiset päivät aivan totaalisena tajuttomana.

– Töihin liittyen olen joutunut pitämään elämäni ensimmäisen kerran hengitysmaskia. Ei siksi, että meillä olisi tartuntoja, vaan siksi, ettei niitä myöskään tulisi. En ole missään vaiheessa panikoitunut koronasta tai mitään, mutta tällainen suojavarustuksen käyttöön otto meinaa aiheuttaa pientä ajatusahdistusta, kun tilanne tavallaan konkretisoituu ihan oikeasti. Siis totta kai konkreettista aiemminkin on ollut esimerkiksi turvavälit, tehostettu käsihygienia ja siivous, mutta ymmärtänette toivottavasti mitä tarkoitan.

lyhdyt

pönttö

Ja koronauutisista muihin uutisiin, olen puuhaillut:

– Mökkeilyä. Ihanaa ihanaa mökkeilyä. Perinteisen saunomisen, kunhan vaan olemisen, saunaan vesien kantamisen ja oluen tai viinin lipittelyn lisäksi mökkeily tarkoitti tänään muun muassa sellaista kevätpuuhastelua, että tehtiin telkälle pönttö.

– Pienimuotoista keväthepulointia kotona. Eiiii mitään siementen istutusasioita tai pelargonioiden kasvatusta uuteen nousuun (siis, kävin kurkkaamassa kellariin olinko tänä keväänä unohtanut pelargoniat sinne, mutta olinkin unohtanut sen, ettei niitä syksyllä edes otettu talteen) tai muuta puutarhurointivastaavaa, mutta pientä kaappien siivoamista ja järkkäilyä kuitenkin. Ja sekoamista karvojen määrään.

– Hulailua, crossailua ja elämäntapamuutoksia siltä mitä nyt tältä viininlipittelyltä olen ehtinyt.

Omista puuhailustaan ovat kertoneet ainakin Saila ja Toreynn. Mitäs sie teet siellä?

 

 

Ei puhuta siitä nyt

Puhutaan siitä, kuinka joutsenet ovat palanneet mökkirantaamme ja siitä, että missä ne elävät, kuinka ne pärjäävät kun vesi on vielä jäätä ja lumen peittämää. Puhutaan siitä, mistä pinosta voin kantaa puuta kaminaan ja mistä saunaan, mikä pino on kuivaa vasta vuoden päästä ja mitkä puut vielä huojuvat tuulessa odottamassa harventajaansa. Puhutaan siitä syödäänkö tänään tortilloja ja huomenna hernekeittoa ja siitä, kumpi on väärässä ja kumpi oikeassa ananaksen roolista tortilloissa. (Mies. Mies on väärässä.)

mökki

Puhutaan auringosta ja lisääntyneestä valosta ja siitä hämmentävästä tunteesta, kun saunotaan maailman ollessa vielä kirkas ja hereillä. Puhutaan siitä kuinka mainion mahtava sarja Breaking Bad on ja missä helvetin kuplassa me elettiin silloin kun se oli vielä uusinta uutta. Ja puhutaan sitten siitä, että miten vuosista 2008-2013 on jo niin hirvittävän pitkä aika ja eihän silloin itse asiassa vielä edes ollut meitä alkuun olemassakaan ja onko muka ollut sellaista elämää, etteikö me oltaisi oltu me. Puhutaan siitä, että toinen hoksasi ostaa karkkia ja toinen varautui vain suklaalla ja että sen toisen on nyt annettava omistaan tai muuten maailmassa on epäreiluus ja vääryys. Ei puhuta mitään, vaietaan, upotaan hiljaisuuteen ja ollaan siinä.

taivas

Puhutaan siitä monelta aamulla pitää lähteä, että ehdin töihin ja siitä, että täytyy muistaa jättää saunasta kylmää vettä tiskiä varten. Puhutaan kotona odottavan jääkaapin sisällöstä ja siitä palaako meitä kotiin yksi vai kaksi ja täytyykö käydä kaupassa. Puhutaan pienentyneistä vatsamakkaroista ja korkataan sen kunniaksi olut. Puhutaan, että aamuyöllä käperryn hetkeksi viereen ahtaaseen sänkyyn, koska kainalotuttaa ja luvataan siirtyä myöhemmin omaan petiin, koska kahdeksan raajaa ja kaksi vartaloa on liikaa kahdeksankymmentä senttiseen sänkyyn. Herätään aamulla kainaloisena, koko yön syvästi nukkuneena, puhumatta paras.

terde

Puhutaan vaan tämmöisistä, arkisista ja tylsistä, lempeistä ja ihanista, eikä mistään muusta.

Aurinko armas

Täydellä terällä mollotteleva kevätaurinko sekoittaa meidän elämän. Minä olisin oikein mieluusti voinut jäädä mökille, tallustelemaan metsiin ja venyttelemään aurinkoiselle lämpöiselle (!!) terassille, naputtelemaan näppistä siihen pirttipöydän ääreen, kunhan vaan olemaan. Joskus sitä on kuitenkin palattava kotiinkin, oltava täällä missä kissat ja kanat ja kotihommat ja kalenterin täydeltä deadlineja. Missä aurinko paljastaa totuuden ikkunoista ja jossa tylsyyspäissäni (ja vetkutellessani Oikeesti Tärkeitä) jo hetken aivopieruilin ajatuksella ikkunoiden pesusta. Se kohtaus onneksi meni ohi.

mökkerö

Riki puolestaan on jo aikaisemminkin keksinyt, että valopisteiden ja heijastusten tuijottaminen ja metsästäminen on hirveen kivaa. Nyt tilanne on lähtenyt aivan lapasesta. Elukka lähestulkoon hyppii seinille, kun aurinko muodostaa valoläikkiä ja varjoja seinille, ja viimeistään puhelimen tai läppärin näytöltä seinille ja kattoon kimpoavat heijastukset kimpoiluttavat koiraakin. Parka vetää itsensä aivan kierroksille eikä osaa päivisin tehdä enää muuta kuin kytätä. Ja minä se vasta kierroksille menenkin ja olen viittä vaille valmis tekemään rukkaset tuosta jatkuvasti vouhkaavasta, läähättävästä, vinkuvasta, ympäri olohuonetta rymistelevästä pässistä. Itsensä – ja oman itseni – vuoksi telkeän elukan välillä makuuhuoneeseen rauhoittumaan, mutta ei se sekään kiva ratkaisu ole. Olla eristyksessä ihmisestä. Onneksi ylihuomenna miehellä alkaa vapaa ja hänellä on suunnitelmissa lähteä mökille. Riki luonnollisesti lähtee sinne mukaan.

pässi

Minä en mökkeröiselle pääsekään, sillä kalenterini, oikeastaan odotetusti, täyttyikin tämän viikon osalta melko reippaasti keikkatöillä. Työvuorojen kirjaaminen kalenteriin tietenkin muutti myös muita suunnitelmia. Tiedän jo valmiiksi, että työpäivinä ei taatusti tule avattua läppäriä opinnot mielessä, joten sellaista on aivan turha suunnitellakaan. Niinpä tänään ja huomenna olisi hyvä saada aikaiseksi yhtä jos toista. Puolitoista tuntia sitten pähkäilin tätä asiaa Instan tarinoissakin. Että nyt niinku hommiin hei. Tuon puolentoista tunnin aikana olen juonut kahvia, hulannut, katsonut how I met your motheria viidettäsadatta kertaa ja lopulta päättänyt aloittaa kirjoittamisen. Täällä. Ei siis mitään uutta auringon alla sen suhteen.

Eikä nyt oikeastaan minkään muunkaan. Elämä pyörii entiseen malliin sohvan nurkassa. Aamupäivät välttelen kaikkea, jossain vaiheessa päivää onnistun saamaan aikaiseksi jotain, crossari ja hulavanne ovat edelleen osa arkea (!! tämä on varmasti jo pitkäjänteisyydessään henkilökohtainen ennätys), kanat riekkasevat päivät pitkät onnellisina tarhassaan ja iltaisin katson hömppää ja hipsuttelen samalla iltavuorosta palanneen jalkapohjia sohvalla Rikin mököttäessä lattialla. Kissoja ei kiinnosta mikään paitsi ruoka. Aurinko houkuttaisi ulos, mutta ei täällä huvita mihinkään lähteä koska muut ihmiset ja tylsät tiet ja epäonnistunut koiran hihnailukoulutus. Lisäksi pihamaa on vielä hankien peitossa, joten keväthulinatkin voi vielä toistaiseksi unohtaa. Mutta toisaalta tämän viikon keikkatöitä odotan kovasti ihan jo työmatkapyöräilynkin puolesta. Pyörä on kaatumisen jälkeen pysynyt visusti koskemattomana, mutta nyt tiet ovat pääosin sulat – ja kevään ensimmäiset kivien ja hiekan rapinat eteenpäin viuhtovan pyöräilijän renkaiden alla on yksi lempparihetkistäni. Huikeasti lisääntynyt valoisa aika houkuttaa pyörän selkään myös.

iimen

Eiköhän tästä kuitenkin vielä hyvä kevät saada, kaikesta huolimatta. Riki pitäkööt vielä ainakin toistaiseksi turkkinsa ja ehkä se ikkunoiden pesukin on oikeasti jossain vaiheessa edessä.

Punakynää ja pööpöilyä

Hilpasin pikkupakkasessa kauhomaan kanoille kauraa. Avasin kanakopin oven ja siinä samassa läjä siipiveikkoja hilipasi myös – ulos ulos ulos aina kun mahdollista, kevät on täällä! Vaikka pakkanen onkin pikku, niin tuuli on todella pureva. Mutta eipä tuo tunnu höyhenpeitteisiä haittaavan. Jäin hetkeksi seurailemaan kanojen puuhailua ja siinä Pikkukana tillotti pää kallellaan suoraan silmiin. Tulkitsin katseen täysin puolueettomasti ja ohjailematta: se sanoi, että tänään meillä on vapaapäivä.

Hassusti vapaapäivä tuntuukin ihan eri tavalla vapaapäivältä. Tein tällä viikolla pitkästä aikaa muutaman työvuoron, joten siitähän aivo sitten kekkasi, että lauantaina saapi sitten olla lorvimus maximus. Minun oli tarkoitus lähteä tulevana maanantaina Kuopioon olemaan ja opiskelemaan ihan urakalla, mutta Koronan takia kaikki luennot onkin peruttu, joten voin jäädä kotiin. Työvuorojakaan ei ole sovittuna, koska eihän minun pitänyt olla täällä. Nyt vaan toivon, että aivo ei keksi lauantaihöperehtämisen lisäksi sitä, että oikeastaan voisin olla pari viikkoa lomalla. Sen suuntaista torveilua kun tuolta pääkopalta voisi ihan hyvin odottaakin.

sohva

Kanalareissulla hain myös liiteristä säkillisen halkoja olohuoneeseen. Nyt säkki rojottaa keskellä lattiaa. Puut saa lämmetä ensin hieman ennen kuin alan viritellä tulta, niin syttyy helpommin, minä selitän itselleni. Todellisuudessa en vaan jaksanuviittiny tehdä asialle vielä mitään vaan rojahdin, Pikkukanan ohjeistamana, sohvalle selälleen. Siinäpä samantien hyppäsi Pikkunen (voi jukra, olen todella luova nimeämään elukoitani!) rinnan päälle leipomaan ja hurisemaan. Vappaapäivä, vappaapäivä sano sekin ihan selvästi. Hetken päästä myös kolkyt kiloa koiraa hilautui jalkojen päälle. Riki huolestui kovin kissan toiminnasta. Siis aivan varmasti kyse oli syvästä huolesta, siitä, että no nyt tuo saatanan kätyri paholaiskissa tukahduttaa ja tappaa, hjälp! Ei takuulla ollut millään muulla, esimerkiksi mustasukkaisuudella tai Minä Kans Itellä, osuutta asiaan.

riki

Aamukahviseurana minulla on tänään ollut toisen keskeneräiset tekstit. Olen lukenut, rääppinyt, antanut palautetta, paneutunut, potkinut toista parempiin suorituksiin, kun tiedän kykyä olevan. Samaan aikaan omat keskeneräiset (essee)tekstit keräävät tiedostoissa pölyä ylleen ja sähköpostiin kilahtaa kirjastolta ilmoitus eräpäivän lähestymisestä ja kiirehdin uusimaan lähdekirjan lainaa, olikohan nyt jo kolmatta kertaa. Se on kummallista, miten omat jutut ei juuri nyt inspiroi yhtään, mutta toisen aivoituksiin sukeltaa mielenkiinnolla ja kääntelee ja vääntelee innolla tekstiä ympäri yhä uudestaan ja uudestaan. Tosin liikutaankin nyt aivan eri genreissä. Minun tulisi keskittyä kirjoittamaan täyttä kuivahkoa asiaa otsa kurtussa, kun taas hän on hakemassa kirjoittamisen opintoihin. Onhan sellaista tekstiä nyt huomattavasti mielenkiintoisempaa auttaa luomaan! Samalla kun mieleen tulvahtaa myös omat muistot samaisesta hakuprosessista. Muistan sen sormet hikoiluttavan jännityksen ja tuskailun siitä, että mitä ne nyt siellä raadissa oikein hakee ja apua riitänkö minä. Tämän viilausprojektin aikana minun oli pakko palata myös oman silloisen hakutekstini pariin, sukeltaa niihin tunnelmiin. Tunteet ovat hyvin moninaiset. Tsemppauksen ja jännityksen lepatusta vatsan pohjassa toisen puolesta. Onnellisuuden ja ilon muisto siitä, kuinka itse pääsin. Harmitus siitä, kun kirjoittamisen opinnot jäivät kuitenkin kesken muiden opintojen vallatessa ajan ja paikan. Kaipausta kirjoittamisen pariin, siis muun kuin loputtomien esseiden. Vakaata harkintaa siitä, että hittolainen, haen vielä tulevaisuudessa uudestaan!

pikkunen

Venyttelen itseni sohvan pohjalta latomaan puita pönttikseen asti. Katsastelen ympärilleni. Karvapallot pyöriskelevät jälleen nurkissa, vaikka täällä on imuroitu pari päivää sitten. Kevään lisääntynyt valo paljastaa ikkunoihin lähmääntyneet nenien ja tassujen jäljet. Lattia kaipaisi moppausta, jota se ei ole viikkokausiin saanut käden kipsin takia – eikä vielä kipsin poiston jälkeenkään. Vapaapäivä olisi hyvää aikaa siivota, mietin. Mutta talo on hiljaa, mies nukkuu yövuorojaan, ja hiljaisena on talo pidettävä. Hirveen harmi. Jääkaapista löytyy pitsaa ja kasvissosekeittoa valmiina lämmitettäväksi. Olen sohva.

 

Varastettu vapaapäivä

Kello piipitti ensimmäisen kerran kello viis viistoista aamulla. Torkkuu torkkuu torkkuuuurghhh, kunnes kello viisi kolmekymmentä pärähti samaan aikaan niin torkutettu puhelin kuin hätävaraksi ja viimeiseksi varoitukseksi asetettu kelloradio. Aamusäntäilyjen ohessa ehdin juoda puoli mukillista kahvia, kun jo tuli kiire kohti bussipysäkkiä. (Meinasin kirjoittaa asemaa, mutta tajusin, että nykyisin aukealla tontilla kököttävä yksinäinen katos penkkeineen ei ehkä täytä sitä määritelmää.)

88064642_546211662914641_7287746240664567808_n

87953128_234815260883726_7738746741939240960_n

Hyppäsin minibussiin keskellä pimeyttä ja sain seurata sen ikkunasta aamun kajastusta. Erittäin harvinaista minulle. Hyytävä, tai no en nyt tiedä oliko se nyt niin hyytävä vai ihan normaali helmikuinen ilma, mutta hyytävältä se tämän ikuisen marraskuun keskellä tuntui, yö tiesi upeaa aamua. Aurinko leiskui taivaanrannassa oranssina ja taivas kaartui ylle pilvettömänä. Aamun lipuessa eteenpäin ja auringon noustessa ylemmäs saatoin seurata valkoista kuuraa hohtavia koivuja vaaleansinistä taivasta vasten bussin kiertäessä syrjäseutua, kulkien kautta jokaisen kuusen ja kannon nokan. Tämä oli se hauska bussivuoro, jolla olin aiemminkin kulkenut etukäteen reittiä ja niitä monia mutkia tietämättä. Aamujumivuoro, jolla taivallus päämäärään kestää puolitoista tuntia ja jossa kesken kaiken keskellä metsää vaihdetaan autoakin, kun normaalilla pikavuorolla matka taittuu neljässäkymmenessä minuutissa. Nojasin penkkiin enkä ajatellut mitään. (Paitsi vähän sitä, että olisi upeaa jos busseissa olisi kahviautomaatit.)

88183218_517107945574900_536852585374547968_n

88205490_591425065040982_2223296744261681152_n

Saavuin Kuopioon yhden yön reissulle vain ja ainoastaan siksi, että kipsin laitosta oli kulunut kolme viikkoa ja oli aika kontrollikäynnille. Lääkäri minulla on vasta huomenna aamulla, mutta tänään oli hoidettava röntgenkuvaukset alta pois ennen sitä. Päätin etsiytyä terkkarille ja röntgeniin suoraan bussilta, koska tiesin sen sijaitsevan jossain bussiaseman ja kämppäni välimaastossa. Löysin paikalle ja pääsin yllättävän inhimillisessä ajassa kuvattavaksikin (reipas puoli tuntia odottelua), vaikka etukäteen varattua aikaa minulla ei ollutkaan. Jokainen solu minussa kuitenkin kirkui kahvia jo tuossa vaiheessa, joten päätin vielä ennen kämppäytymistä pysähtyä vakkariksi muodostuneeseen Kahvila Kaneliin. No, sen on toki helppo olla vakkari ja suuri rakkauteni kohde, koska en sen enempää ole vielä ehtinyt Kuopion kahvilakulttuuriin tutustumaan. Niin tai näin, on se aivan äärimmäisen suloinen paikka ja vetoaa minun sisäiseen romukrääsärakastajaani. Sisustuksessa on yksityiskohtia niin huikeat määrät, että jokaisella käynnillä olen huomannut jotain aivan uutta ja ihanaa. Tällä kertaa pelkän kahvin lisäksi tutustuin myös lasivitriinissä lepäävien herkkujen tarjontaan, ja päädyin ottamaan aamupalaksi savukinkkupiirakkaa salaatilla. Joskus minun on aivan pakko piipahtaa myös viinilasillisella siellä – ja ottaa totta kai läppäri mukaan ja näyttää hirveän tyylikkään boheemilta ja aikaansaavalta laifstailerilta. Olen aina salaa kadehtinut sellaisia tyyppejä.

87817444_818784121939257_3755504010459611136_n

87559314_650967295667821_3572401785035292672_n

Kuljeskelin kohti kämppää ihan muina turreina napsien kuvia kulkiessani. Tällä kertaa jopa jotenkin luonnostaan hiimailin suht hissukseen, kun normaali kävelyvauhtini on varsin lennokas ja eteneminen putkikatseista. Ehkä jo tuossa vaiheessa alitajuntani viestitti, että tänään ollaan vapaalla. Viimeistään kämpälle saavuttua se konkretisoitui. Asetin kyllä läppärin hetimmiten paikalleen ja nettipiuhaan, selkeänä päämääränä käydä esseen kimppuun aiempien suunnitelmieni mukaisesti. Todellisuudessa word ei auennut missään vaiheessa. Näpräsin puhelinta, katselin ikkunasta ulos ja haaveilin, keitin kahvia, ravasin katselemassa keittiönkin ikkunasta ulos ja napsimassa kuvia vastapäisestä auringon herkulliseksi värittämästä vaaleanpunaisesta rakennuksesta. Levottomuus kupli minussa. Aurinkoenergia. Aikani tuijoteltuani huonettani totesin, että motivaatio jäi pakkaamatta ja olkoon sitten niin. Vedin takin niskaan ja lähdin ulos.

88143745_496835997874454_2000176852546617344_n

88079453_2803376296383494_1524647084374884352_n

Ei minulla mitään suunnitelmaa ollut tai päämäärää, mutta satamaa kohti jalat automaattisesti vei. Siellä oli aurinko ja huumaava sinisyys. Ihmiset luistelivat ja aikaisemmalla käynnilläni kiinni ollut laivaravintola oli avannut ovensa. Sieltä kantautui vaimeaa musiikkia. En ollut varustautunut tälle reissulle sitä silmällä pitäen, että haluaisin ulkoilla. Niinpä pyörin ihan vaan tuossa lähialueella ja nautiskelin upeasta säästä. Varjoisalla puolella liikkuessa alkoi viluttaa, mutta istuessani penkille aurinkoon saattoi piponkin riisua pois. Ihmisiä oli liikenteessä paljon ja kaikki näyttivät hymyilevän.

87860372_154055465619194_2570850772073840640_n

88017884_246389693022293_130434634906337280_n

87539954_2243903492585687_6190850054698303488_n

Tästä muodostui varastettu vapaapäivä. Minulle hurjana ajatuksena vielä kytee, että kävisin illemmalla tuopilla jossain kuppilassa. En ole sellaista koskaan tehnyt Suomessa, ja jostain syystä se jännittää, vaikka yksin matkaillessani Riikassa joskus silloin vuosia sitten yksin syöminen ja oluella käyminen oli ihanaa. En minä nyt herrajumala sentään tästä aio tuonne kaupungin sykkeeseen lähteä, mutta ehkä tuohon läheiseen baariin, jonka ohi olen monta kertaa kulkenut ja sisään kurkistellut. Ehkä.