Tavallinen torstaiaamu

Monelta aamu alkaa? Minusta tuntuu, että minun aamuni alkoi tänään monta kertaa.

Ensin neljältä. Heräsin kynsien rapinaan laminaatilla. Makuuhuone, olohuone, keittiö, sieltä takaisin olohuone, makuuhuone. Paistoimme toissa yönä joulukinkun ja Riki sai siitä luut ja roippeet – ilmeisesti niillä oli asiaa aamuyöllä kello neljä. Heitin peiton syrjään ja nousin, Riki hölkytteli edellä häntä heiluen eteisen ovelle. Lämmittämättömässä ulkoeteisessä aamuyön pakkanen halasi alastonta kehoani lujasti ja keikuin varpaisillani, kurkottelin sormenpäillä ulko-oven auki – ikäänkuin siten olisi muka jotenkin lämpimämpi. (Lämpimämpi! Ihana sana!)

Toisen kerran aamuni alkoi kello viisi kolmekymmentä. Sänkymme on makuuhuoneen nurkassa. Jere nukkuu seinän puolella, minä sängyn reunan, ja minun puolellani on ainokainen yöpöytämme. Yöpöydällä aloitti puhelin aamuherätyksen. Harvoin herään siihen, nyt heräsin. Haparoin puhelimen irti laturista ja työnsin puhelimen, sen edelleen soidessa, takakäteen Jerelle johonkin sinne peiton ja tyynyjen mylläkkään. Olin vaipumassa takaisin omalle tyynylleni kun uninen ääni vieressäni alkoi puhua. ”…radio” , se sanoi. Sinkautin käteni sammuttamaan kelloradion, ennen kuin sieltä alkaa tulvia elämän ääniä pieneen uniseen soppeeni. Olisin halunnut toivottaa hyvää huomenta tai hyvää työpäivää tai hyvää jotain, mutta en jaksanut muodostaa huulillani sanoja. Käsky ei kulkenut aivoista huulille asti. Ja kun se lopulta olisi päässyt perille, oli Jere jo keittiössä kolistelemassa kahvinkeittimen kanssa. Jerellä menee aamutoimissa noin kymmenen, tai viisitoista minuuttia. En kuullut hänen lähtöään, olin jo unessa.

IMG_20171213_151123_906

Oma puhelimeni aloitti herätyskonserttinsa kahdeksalta. Meillä on sama herätysääni, joten muutaman kerran on ollut lähellä Jeren myöhästyminen töistä, kun olen unenpöpperöissäni alkanut torkuttaa hänen kellollaan. Nyt aloin torkutuksen omallani. Olin jossain suuruuskuvitelmassani ajatellut, että heräisin aikaisin tänään, olisin tuottelias ja ahkera. Kahdeksalta aamulla tuntui kaikelta muulta, kuin tuotteliaalta tai ahkeralta. Siirsin ensin puoli tuntia. Sitten toisen kerran, kolmannen. Olin torkuttanut lopulta kymmeneen saakka, jolloin lopulta nousin (kissan avustamana ja vessahädän pakottamana).

Ärsytti, kun olin torkuttanut niin myöhään. Ärsytti, kun muistin mitä tänään olisi edessä. Yritin lietsoa ärsytystäni ja löytää myönnytyksiä – ihan sama sinun on jatkaa uniasi, tämä päivä on jo muutenkin pilalla! Järki minussa sanoi, että kahden tunnin itse määritelty aikataulullinen ”menetys” ei tarkoita sitä, että sen varjolla voi heittää mäkeen myös päivän seuraavat lukuisat tunnit. Järki minussa sanoi myös, että tämän päivän vetkuttelu ei poistaisi sitä tosiseikkaa, että se inhottava tehtävä olisi edessä joka tapauksessa, joskus. Ja muistatko kuinka asetit itsellesi tavoitteen, että ennen joulua se on tehty, niin voit joululomailla loppuvuoden tuntematta huonoa omaatuntoa.

Alkoi tavallisen torstai-aamun perustanssiaskeleet. Koira odotti jo häntä heiluen ovella. Olin edelleen jostain syystä alasti ja toistin aamuneljän koreografian. Tällä välin keittiöön oli ilmestynyt neljä kissaa – kaksi odotti ruokaansa keittiön tason päällä, kaksi muuta tason alla. Kissoja oli myös tonnikalapurkissa, keittiön pöydän päällä, jääkaapissa ja jalan juuressa suikeroimassa häntäänsä sääreni ympärille. Napsautin vedenkeittimen päälle ja olin aikeissa mennä myös etsimään jotain vaatetta itseni verhoksi – kun tämän havaittuaan kirjava kissa luikahti kiireen kaupalla olohuoneeseen sohvan alle piiloon kesken ruokailun. Käännähdin ympäri, kissittelin, kutsuin ja maanittelin. Sieltä se tuli, takaisin syömään. Ja minä huomasin istuvani alasti kylmällä laminaatilla, ovien ja ikkunoiden ristivedossa koko kissojen ruokailun ajan – turvana, typeryksenä, ehkä hitusen hulluna.

Sain lopulta vaatteet ylleni. Latasin puita ja sytykkeitä olohuoneen pönttöuuniin, istuin lattialla sen edessä odottamassa tulen humahdusta ja sitä, että tuli tarttuu kunnolla puihin. Vasta varmistuttuani siitä nousin ja lähdin toistamaan samat kuviot yläkertaan. Yläkerran puusäkki rojotti keskellä ulkoeteistä. Et sit voinut kerralla kantaa sitä ylös saakka, huomasin ajattelevani kitkerästi kun raahasin painavaa säkkiä kapeissa rappusissa yläkertaan. Kitkeryys ei huomioinut sitä, että minulle oli kuitenkin kannettu puut valmiiksi sisään saakka.

Aloin rakentaa oma nurkkaani. Lisäsin vettä ja piparminttu-tippoja työpöydällä olevaan diffuuseriin. Mieli olisi tehnyt appelsiinin tuoksua, mutta minä jo elän klementiineillä – ajattelin, että pääni saattaa tarvita kumppaniksi viilentävää piparminttua. Lisäsin neilikkamaljakkoon vettä, latasin teepalleroon kirsikan tuoksuista teetä. One true love, lukee teepussukan kyljessä. Nostin tulitikut valmiiksi työpöydälle, tämän(kin) päivän harmautta, koskaan nousematonta valoa, minä häivytän tuikuin.

Mulkoilen hetken tämän päivän tehtävääni. Lähestulkoon kolmen kilon kirjaa, joka irvistelee minulle sohvapöydältä. Sosiologian perusteos englanniksi ja sitä lähteenä käyttäen minun täytyisi saada kasaan kaksi kirjallisuustehtävää. Varsinainen tavoite ennen joulua (tässä on/on ollut siis muitakin kursseja työn alla samalla), mutta toivoisin saavani toisen tehtävistä valmiiksi huomenna viimeistään. Ajattelimme lähteä mökille lauantaina ja siellä haluaisin hengittää hieman vapaammin.

IMG_20171214_115033_642

Välttelen vielä.

Sytytän kirkasvalolampun osoittamaan sohvalle ja vajoan sohvan nurkkaan, tyynyn ja taljan pehmeään syliin. Siemailen teetä, tarkistan sähköpostit, luen muutamia uusia blogipostauksia. Saan inspiraation omaan postaukseen. Tähän. Nyt huomaan, että kello on kohta jo kaksitoista. Aamu alkoi monta kertaa, mutta mihin se meni?

Keskitän ajatuksiani päivään, siihen miten aloittaisin päivän ja miten lopettaisin. Otan toisen mukillisen teetä hautumaan. Okei. Tartun tänään kirjaan, hahmottelen ja suunnittelen tehtävääni, kirjoitan. Kokonaan ei tarvitse kirjoittaa tänään tehtävää valmiiksi, voin jatkaa huomenna. Mutta pääasia, että tartun hommaan ja kirjoitan. Kuulitko!

Okei. Mutta ensin hämmentelen pönttöuunit ja ruokin kanat.

 

Kun kävin isolla kirkolla

Minulla oli niin hauska, niin ihana ja kokemusrikas neljä päivää, että en tiedä mistä aloittaisin ja mihin lopettaisin.

Kun minä menin satoi lunta ja räntää. Kun minä olin, sulivat ne kaikki pois. Ja kun minä lähdin, lähdin minä lumiräntäsateessa.

IMG_20171124_112750_327

Minä juhlin veljen kanssa kahden keskistä intialaisteemaista pikkujoulua. Emme muistaneet ostaa pipareita, mutta söimme silti piparit, kun niitä oli tarjolla korissa tiskillä siinä baarissa, jossa kävimme juomassa yhden luomun ja yhden tumman oluen ravintolan pöytävarausta odotellessa.

20171125_173944

Minä ostin mekkooni sopivan vyön edellisenä päivänä. Veli keksi haluavansa rusetin puolitoista tuntia ennen pöytävaraustamme. Kävimme ostamassa tummansinisen rusetin matkan varrelta, veli puki sen kaulaansa vaatekaupan peilin edessä.

Söin niin jumalaisen hyvää tandooriuunissa paistettua kanaa ja niin uskomattoman hyvää naan-leipää, että olisin voinut kuolla tai tappaa. Intialainen mausteinen jäätelö lauloi suussani sinfonian ja sai minut unohtamaan, että vasta hetki sitten vaikeroin, etten jaksa syödä enää mitään. (Jälkiruoka todella menee eri mahaan.)

Blossan intialaisvaikutteinen glögi puolestaan sai minut melkein tukehtumaan kun vedin vahingossa henkeeni mausteiset henkoset. Todella vahvaa. Hyvääkin, mutta vahvaa.

IMG_20171125_162355_522

Kävelin myös päivisin pitkin kampusaluetta, pitkin yliopiston käytäviä, kenkieni kopistessa kivilattiaa vasten ja seinien jatkuessa taivaaseen saakka. Kaivoin peurakuvioisen vihkoni ja vihreän lukioaikaisen kynäpenaalini norsukuvioisesta laukustani ja istuin sen tietokoneen ääressä ja pelkäsin etten osaa enkä ymmärrä.

Mutta minä osasin ja ymmärsin tai jos en osannut enkä ymmärtänyt, niin en ollut ainoa.

Olimme iltaisin, myös sinä villinä pikkujouluiltanamme, umpiväsyneinä pieruverkkareissamme tuijottamassa Netflixiä jo iltakymmeneltä. Toisaalta höpöttelimme, nauroimme ja olimme energisiä aamuisin siihen aikaan, kun minä vasta normaalisti olisin lusikoimassa kissanruokaa neljään kuppiin ja kommunikoisin murahdellen.

IMG_20171125_180157_295

Puhuimme opiskelusta, Afrikasta, töistä, tulevasta kesästä, opiskelusta, lavantaudista, opiskelusta, maailmasta, opiskelusta, elämästä. Kissoista ja kakihedelmien hinnoista. Haaveista ja tavoitteista. Naisten kenkävalinnoista ja siitä, että flamingokuosi, kaikesta hassuudestaan huolimatta, ei nyt vaan sovi.

received_752358548281445

Ja sitten minä yhtäkkiä istuin Jyväskylän matkakeskuksella ja ilakoin bussin puhelimenlatauspistokkeesta ja kuuntelin kaksi tuntia Depressiopäiväkirjaa ja kastuin läpimäräksi Kuopion räntäsateessa ja juoksin myöhässä olevasta bussista illan viimeiseen junaan Joensuussa ja olinkin kotona. Pikkunen puski minua kuin olisin ollut poissa aina aina aina ja Riki katsoi kostein ruskein silmin Possu suussa ja Trio sai iltavilliympyräjuoksuhepulit ja sohvan alta näkyi kaksi pientä nenänpäätä. Ja Jerellä oli minulle ruokaa ja yksi kylmä olut ja rakkautta koko talon ja sen eläintarhan täydeltä.

Ajattelin kuinka onnellinen olen. Kuinka minulla on tämä kaikki, nämä mahdollisuudet, juuri tämä elämä.

Pimeän keskellä minä

IMG_20171115_153835_170

Valvoin aamuöille, heräilin säpsähdellen, nukuin aamupäiviä

kunnes lopulta tipahdin iltakahdeksalta pilkittyäni kirjan päällä, nukuin syvää häiriintymätöntä unta, kunnes heräsin itsekseni neljätoista tuntia myöhemmin

ja maailma tuntui taas ihan ookoolta paikalta.

Lainasin pitkästä aikaa, siis todella pitkästä aikaa, ehkä viisitoista vuotta sitten viimeksi lainasin, kirjastosta romaanin. En ehtinyt tarttua siihen kun vasta nyt ja olen ahminut sitä nälkäisenä ja uppoutuneena

ja ärsyyntynyt, että lukukokemuksellani on deadline nimeltä kirjaston eräpäivä

ja muistanut, että tämä on yksi syy, materialistisen sisimpäni lisäksi, miksi haluan omistaa kirjani.

IMG_20171117_150303_095

Pukeudun hameisiin ja harjaan hiukseni, käyn lenkillä joka päivä, pilkon smoothien sekaan inkivääriä ja ripottelen kurkumaa ja spirulinaa, nielen multivitatabletin, en muista juoda riittävästi vettä päivän aikana

ja opiskelen kirkasvalolampun loisteessa ja laitan diffuuseriin extramäärän appelsiinin tuoksuisia tippoja.

Odotan hirvittävän kovasti viikonlopun Jyväskylän reissua, veljeni näkemistä, sitä että puen päälle uuden mekkoni ja menen ravintolaan syömään

ja odotan malttamattomana ensi kosketustani yliopistoon, sitä, että ihan oikeasti astelen opiskelijana pitkin yliopiston käytäviä,  olen konkreettisesti siellä (mutta sitä miksi sinne oikeasti menen, siis kvantitatiivisten menetelmien käytännönharjoituksiin, en odota tippaakaan).

20171121_094134

Mutta kaikista eniten tämän pimeän keskellä minä

olen hirvittävän väsynyt.

 

Mikko Kamula : Ikimetsien sydänmailla

”Mitä jos vanhat myytit metsänhaltijoista, maahisista, jättiläisistä, noidista ja tietäjistä olisivatkin totta?”

20171115_111228

Sain syntymäpäivälahjaksi Mikko Kamulan (kansanperinteen tutkija ja harrastaja) tiiliskiven kokoisen esikoisromaanin Ikimetsien sydänmailla. Silitin kirjan selkämystä, luin takatekstin ja huokaisin – tämä on joko jotain todella upeaa tai sitten tämä saa minut nukahtamaan.

Tämä osoittautui upeaksi.

Vuoroin uhrataan kodinhaltija Mökkölle, suututetaan koskenhenki ja joudutaan metsän vangiksi, törmätään eräreissulla sensuelliin viettelevään metsänneitoon, vaelletaan kesäyössä virvatulen perässä etsimässä aarretta, ruokitaan ja saunotetaan köyriyönä niin itsensä kuin hengetkin, ymmärretään maahisten puhetta, joudutaan kirouksen uhriksi.

Vuoroin synnytetään saunassa, siivotaan pirtti ja täytetään sen vihrein oksin ja lehdin kesällä, viritetään ansoja saaliseläimille, poltetaan kaskea, osallistutaan Ukon vakkajuhliin keskikesällä, yritetään kiertää veroja (ja jäädään kiinni ja joudutaan maksamaan kohtuuttomin nahkoin ja kalasaalein), teurastetaan lammas, tehdään puhdetöitä, kehrätään lankaa, juodaan ruisjauhokaljaa miesporukalla ja mekkaloidaan koko yö.

20171115_111152

Eletään Savon korpimetsissä, ollaan epäluuloisia karjalaisia kohtaan ja lappalaiset – ne ne vasta onkin! Kierosäärisiä pahantahtoisia noitia! Oman naapuruston kanssa pidetään yhtä, ja perheen. Sekä mahtavan tietäjän, Yörnin äijän!

Teksti oli todella mukaansatempaavaa, mielenkiintoista ja värikästä. Osittain myös hyvin raakaa, väkivaltaista ja intohimoista. Se veti mukaansa eläytymään. Olin välillä suoranaisen ärtynyt henkilöhahmojen käytökseen, sitten taas niin jännittyneen kauhuissani myyttisistä tapahtumista, että kaduin avanneeni kirjan juuri ennen nukkumaan menoa. Jotkin kohtaukset puolestaan saivat jopa melkein punan nousemaan poskille.

Minä en juurikaan välitä fantasiasta ja silti tämä teos lumosi minut täysin. Suomalaiset myytit ja uskomukset kietoutuvat suomalaiseen historiaa niin mahtavalla tavalla, että tarina piti otteessaan alusta loppuun – ja vielä sen jälkeenkin! Takateksti kertoo, että Ikimetsien sydänmailla aloittaa Metsän kansa -sarjan ja ainakin minä jäin malttamattomana odottamaan millaisiksi Rautaparran uudisraivaajaperheen jäsenten elämät ja kohtalot vielä muotoutuvatkaan. Alku oli väkevä!

Neljä päivää hän lepäsi

Neljään päivään en saanut aikaiseksi mitään tärkeää. Tai järkevää – niin kuin siivousta tai opiskelua. Kyllä minä sain aikaiseksi tärkeitä asioita. Kuten

Makasin mahallani sängyn tai sohvan vieressä

sillä halusin nähdä kissat, jutella niille kuin puhekykynsä (ja järkensä) menettänyt, lahjoa kalkkunaleikkeleillä, kertoa kuinka somia he ovatkaan, leikittää hiirellä ja paperipalloilla.

IMG_20171106_143818_569

Lenkkeilin nilkkoja myöten hangessa tarpoen päivällä

ja seuraavalla kerralla jo sulaneessa maassa, mutta pilkkopimeässä otsalampun valossa.

Hain vintiltä kynttelikön keittiön ikkunalle

todetakseni, että polttimot ovat palaneet ja todetakseni, että unohdin ostaa uusia käydessäni kaupassa.

Hain vintiltä myös seinähyllyn ja naulakon ja krääsää ja orjuutin Jeren mukaan keittiön rymsteeraukseen

ja hain myös lukuisat tauluni, kehystetyt korttini ja julisteeni ja pistin itse tuulemaan kukkakuvioisella vasarallani vessassa.

IMG_20171106_160508_228

Meni kaksi vuotta, ennen kuin raskin rei’ittää uusia seiniä olohuoneessa ja keittiössä remontin jälkeen. Meni yli kolme vuotta ennen kuin inspiraatio puraisi vessassa ja loputkin tauluni pääsivät kylmältä vintiltä esille.

Luin ihanaa paksua synttärilahjaksi saamaani kirjaa, se hupenee käsiin.

Eksyin Indiskan nettiputiikkiin ja tilasin sieltä jättikokoisen teemukin ja sulkakoristeisen teesihvilän ja pitkähihaisen mekon ja ponchon.

IMG_20171101_170706_147

Rakastan itseäni ja haluan ympäröidä maailmani kaikella pehmeällä, lämpimällä, kauniilla ja hyväntuoksuisella ja lillua jossain hämärässä onnellisuuskuplassa

ja toisaalta olla tehokas ja sähäkkä ja juoda uutta jännittävää tuttavuutta ginger kickiä,

jonka pahvipaketissa on kuvituksena hirmuisen hauska keltaisenoranssi lintu.

IMG_20171102_163304_582

Kävin elokuvissa katsomassa Tuntemattoman sotilaan

ja söin kolmen päivän aikana yli kilon irtokarkkia.

 

Marraskuun ensimmäinen

Lumi satoi sankkana lokakuun puolella, mutta muodostuu kinoksiksi ja taivuttelee kuusten oksia vielä nyt marraskuun ensimmäisenäkin. Marraskuun ensimmäinen avautui kirkkaana. Aamulla avatessani silmäni näin ensimmäisenä kissan, joka istui yöpöydällä aurinkokylvyssä.  Olohuoneen ikkunasta vyöryi kirkas valo täyttämään makuuhuoneenkin.

IMG_20171101_163820_643

Marraskuun ensimmäinen avautui kylmänä. Pakkasta oli aamulla kymmenen astetta, päivällä kuusi ja iltapäivän hämärtyessä alkaa taas hiipiä alaspäin.

Toinen kissoista on muuttanut pönttöuunin päälle, toinen nukkuu sängyssä tyynyni vieressä myös päivisin. Koira ei tajua tuon taivaallista. Kanojen luukut on suljettu. Huomenna haetaan kaksi uutta kissaneitiä torppaan, niin loppuu tämä horrostus!

IMG_20171030_170549_974

Minä paahdan myskikurpitsaa uunissa ja keitän siitä keittoa. Kohotan leipätaikinaa vuorokauden kaapin päällä (kissantassujen ja nenien ja karvojen ja häntäsuikeroiden ulottumattomissa) ja paistan valurautapadassa iltapalaksi. Kaipaan mattoja keittiön lattialle ja ihailen kuurankukkia ulkoeteisen ikkunoissa. Kuuntelen punanenäisenä Muumilaakson marraskuuta lenkillä ja illalla saunan jälkeen joudun sipaisemaan kosteusvoidetta poskipäihin.

IMG_20171031_133002_730

Ok. Marraskuu. Olen valmis. Ole minulle hellä.

Valituslista

Saila kyseli Kohtisuora -blogissaan, että onko aina pakko olla onnellinen? Oh, well…

Mun oikea lapa/hartianseutu ja niska sanoivat sopimuksensa irti noin neljänkymmenen omenakilon ja pihamaan haravoinnin jälkeen. Jumien takia kärsin myös pari päivää putkeen päänsärystä, johon ei auttanut buranat. Määräsin itseni pakkolepoon eli parin päivän ajan kaikki ylimääräinen kotityö ja omenat ovat kiellettyjen listalla. Päänsärky hellitti, vaikka jumit vielä eivät. Olohuoneen sohvapöydällä seilaa mobilatit, kauratyyny, lämpöneste. Kauratyyny hartioilla piparminttuöljypöllyssä olen maannut katsomassa luentoja.

DSC_0026

Minäkin hiimailin eräänä aamuna jotenkin onnellisena narskuvalla nurmikolla kun yön aikana oli laskeutunut ensimmäinen kuura. Minäkin otin instagrammiin hihkuen kuvan ensilumesta (joskaan meillä sitä ei tullut kinostolkulla). Mutta MIKSI? Minkä helvetin takia?! Tätä kylmää, kalseaa, kammottavaa paskaahan tässä tulee olemaan seuraava puoli vuotta! Pakkasta, pihamaan kolaamista kolaamisen perään, päivittäistä polttopuun raahaamista sisään läpi lumen ja viiman. BLÄRGH!

Neljästä kuoriutuneesta silkkilapsesta vain kanalapsi sai kodin. Kolme kukkopoikaa jäi käsiin. Ne kehittyvät vauhdilla – eilen kuului jo kiekumisharjoituksia ja Jere oli nähnyt ne jo keskenään kisailemassakin. Pääkukko ei, onneksi, ole vielä antanut nuorten kloppien hetkauttaa itseään. Aika kuitenkin käy vähiin. Sovittiin, että niin pitkään pidetään kun eivät verissäpäin tappele. Sitten on pakko tehdä niitä kanalan pitäjän ikävämpiä ratkaisuja.

DSC_0030

Imuroin joka toinen päivä ja silti  joka helvetin päivä täällä näyttää siltä, että imuriin ei ole koskettukaan. Kenen helvetin idea oli valkoiset laminaatit?! (Minun). Kuka helvetti halusi, että koira on sisällä 24/7?! (Minä). Kuka saatana oli sitä mieltä, että kyllä meille mahtuu toinenkin kissa ja avasi sylinsä kodinvaihtaja-Triolle?! (Minä). Kuka on se vatipää joka ei suostu edes keskustelemaan alakerran pönttöuunien purkamisesta ja siirtymisestä isoon leivinuuniin (= vähemmän puiden kantoa ja puuroskaa) vaan vaalii kynsin hampain pönttöuunejaan?! (Minä). Kenen helvetin mielestä oli hyvä idea, että otetaan tähän vielä kaksi kissaa lisää?! (Minun.)

IMG_20171024_112026_483

Siinäpä zeniä kaikille ja ihanaa viikonloppua. ❤