+/-

Kivoja:

punaisella tussilla väkäsen piirtäminen kalenterimerkinnän päälle

kookoksen tuoksuinen koira

jääkaapista napattu juustoviipale ja kinkkusiivu, niiden päällekkäin asettaminen, rullaaminen ja syöminen, kun ei oikeastaan ole nälkä, mutta tekee vähän jotain mieli

toisena yönä kotiin paluuni jälkeen omalle paikalleen tyynyni viereen käpertyvä kissa

alemmuusmärinä messengerissä, johon saa vastaukseksi höpö höpöä ja egon paijausta

maidon kaataminen uunivuoassa olevien kokonaisten ohrasuurimoiden päälle

uusi työvuorolista, jossa on ainoastaan yövuoroja

Netflixissä tylsyysklikattu uusi sarja Juhlat, jolta ei odottanut mitään, mutta joka osoittautui hersyvän mielenkiintoiseksi

rikkoutunut saippuapumppupullo vessassa, jonka varjolla saan luvan ostaa tilalle järkyttävän kamalan ja siksi ihanan kitschhirvityksen

hetken mielijohteesta tehdyt viisi riviä lottoa ja lapsenomainen usko siihen, että päätyminen Citymarketin infotiskille oli varmasti jonkin korkeamman voiman johdatusta ja voitto on jo käytännössä taskussa

Ei niin kivoja:

räntäsade helmikuussa

avatessa repeytyvä kahvipaketti

uusi passikuva

 

Kaksi viikkoa poissa kotoa

Selässä reppu läppäreineen, kädessä käsilaukku ja ostoskassi, raahauduin iltapimeällä kotiin koko ajan kapeammaksi ja kapeammaksi käyvää polkua pitkin. Mies tuli perässä ison matkalaukkuni kanssa. Olin lähes kaksi viikkoa poissa. Samassa kaupungissa kylläkin, mutta poissa kotoa kuitenkin.

Kissat kiemurtelevat keittiön pöydällä vastassa, varsinkin se vanhin ja eniten minun, ja koira muuttuu yhdeksi isoksi nuuskuttelevaksi nenäksi. Tuon mukanani outoja hajuja, olen ollut vieraissa koirissa. Puran ostoskassin. En ostanut mitään järkevää. Neljä olutta, kaksi karkkipussia, juustonaksuja. Haluan viettää illan omalla sohvalla, miehen vieressä, porsastella ja hipsutella, katsoa elokuvaa yhdessä, viettää ihan tavallista koti-iltaa kun olen nyt vihdoin tässä, kotona.

Suusta karkaa varkain huonoja sanoja, lausahduksia. Miks rappuset on täynnä lunta. Mitä imuri rojottaa keskellä keittiötä. Voi helvetti tätä karvan määrää. En haluaisi motkottaa, mutta motkotan, se tulee minusta kontrolloimatta kuin hengitys tai sydämen syke. Olen kuin pieni lapsi. On ollut ikävä ja sitten kiukuttaa.

52029136_2122694484486724_5559421340278063104_n

Hymyilen olohuoneen pöydän kynttilöille, tipautan tuoksuöljysekoitusta pienen savisen elefantin päälle. Aiottu elokuvailta muuttuukin kahden viikon katsomattomien Salattujen Elämien maratoniksi, vaikka kukaan ei Salkkareita katso. Kissa, se vanhin ja eniten minun, se, joka eniten vihaa kaikkea ja kaikkia, kävelee ylitseni viereiseen syliin. Käpertyy kerälle ja kehrää. Kylläpä meillä mieliosoitellaan.

Mies hieroo takaisin henkiin juntturaan jumahtanutta vasenta lapaani. Ei pitäisi tässä iässä enää nukkua viikkotolkulla lattialla patjalla, ranka solmussa kolmen koiran kanssa. Lapa elpyy hieman. Ainakin siihen nähden, että aamulla ei kärsinyt pitää edes puhelinta vasemmassa kädessään. Pääsen omaan sänkyyn ja se tuntuu onnelliselta.

Aamulla kaadan vettä kahvinkeittimen säiliöön numeroon kahdeksan saakka. Kello käy jo yli yhtätoista, vaikka herätys soi yhdeksältä. Puhdistan kissanhiekkalaatikoita, mietin ääneen, että olohuoneen laatikosta voisi luopua kun ei sitä kukaan käytä. Mies raahaa puita olohuoneeseen, sitten makuuhuoneeseen. Kirjoitan ostoslistaa. Onko leipää. Mitä syödään tänään.

Ei oo aikaa, ei oo aikaa, sanomme vuorotellen. Miestä odottaa rakennusten katot täynnä lunta, minua Wordin tiedosto täynnä ei mitään. Päädymme nakkisoppaan. Se on nopea.

Ready, steady

Hei vuosi 2019, kuule. Hyvä kun ensin ehdin kelkkaankaan mukaan ja varovaisen toiveen tasapainosta esittää, niin sinä päätitkin vetää kaiken katon kautta ympäri. Mitäpä jos aloitettas uudestaan alusta?

Ajatukset harhailevat edelleen ikäviin, mutta raastavin terä on hioutunut. Pään vikasietotilan asetukset alkavat hellittää ja automaattiohjauksen sijaan käyttökelpoisetkin ohjelmistot hurahtavat pikkuhiljaa käyntiin. Siis muutkin kuin netflixmoodi ja haistakaakaikkivittu-sovellus.

Kalenterini räjähtää käsiin. Ei siksi, että haalisin nyt erityisen paljon kaikkea vaan siksi, että en viime vuoden viimeisinä kuukausina saanut aikaiseksi englannin kurssien lisäksi yhtään mitään järjellistä. Sen edestään löytää ja niin edelleen. Yhtäkkiä havahdun siihen, että ihan kohta on se kevät jolloin olen uhonnut hakevani opiskelemaan ja siihen, että minulla ei ole hajuakaan milloin ja miten yliopistoon haetaan. Miten ihmeessä tämä kevät on jo tässä, kun aikaahan piti olla loputtomasti suorittaa niitä sosiologian puuttuvia kursseja ennen hakua?

En kuitenkaan ehdi käyttää asian pohtimiseen aikaa, kun sähköpostiin jo tipahtaa ensi viikonloppuna alkavan ruotsin kurssin infopaketti. Se herättää minussa pakonomaisen tarpeen juosta seinään ja alkaa hyperventiloimaan.

Josta sujuvasti siirryn tutkailemaan vajaan kahden viikon päästä alkavaa kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat -verkkokurssia, sen kilometrin mittaista kurssimateriaalilistaa ja helvetin hienon kuuloisia tavoitteita. Edessä olevia tehtäviä en vielä edes tiedä, mutta voisin palata jälleen seinään juoksun pariin huutaen jo varmuuden vuoksi etukäteen, että en osaa ja oon umpipaska.

Mieleen hiipii ajatus, että näin vuodelle 2019 olisi varmaan tarpeellista ladata pään sisään kaikenlaisia voimaantumis-, eheytymis- ja girlboss -appseja.

img_20190112_060355_008

Okei. Ooookei. Kyllä tämä tästä. Värikoodaan vimmaisesti bujoa ja hengitän syvään. Yövuoroissa lähden metsästämään kadonnutta opiskeluflowta sosiologian parista. Suomalainen kansalaisyhteiskunta. HAHAHAHA! Huomaan kuitenkin, että itse asiassa pitkästä pitkästä aikaa lähdekirjallisuuden lukeminen ja tehtävänannon hahmottaminen mielessä onkin varsin mielekkään tuntuista puuhaa. Flow löytyi oikeusministeriön sivuilta, jessus!

Vuosi 2019. Olen valmis.

 

Hei täällä ollaan!

Blogi ja minä vetäydyttiin lomalle joulunpyhien jälkeen enemmän tai vähemmän tarkoituksella, mutta hei täällä ollaan taas! Ette te minusta eroon pääse. Painuin lomalle ihan fyysisestikin etelän lämpöön ja palmupuiden katveeseen, mutta siitäpä tulossa yhteenvetopostausta myöhemmin. Kunhan jaksan istahtaa kunnolla koneen ääreen ja käydä läpi kameran muistikortille tallentuneet hetket ja muistot.

img_20190101_164727_154

Näin vuoden vaihteessa on yleensä tapana tehdä tilinpäätöstä menneestä vuodesta sekä pohtia tulevaa. Asettaa ehkä tavoitteita, tehdä lupauksia tai esittää toiveita siitä mitä tulevalta vuodelta haluaisi. Minä en tee tällä kertaa mitään näistä. Itse asiassa en ole vielä edes oikein sisäistänyt sitä, että vuosi on vaihtunut ja kipitellyt jo eteenpäinkin muutaman päivän.

Olen ollut jotenkin pihalla nyt kaikesta, pakka on aivan levällään. Minulla ei ole ollut energiaa kuroa mennyttä yhteen saati haahuilla tulevasta, kun tuntuu, että en ole edes varma siitä mikä päivä tänään on. Elämä on ollut viime viikkoina niin täynnä kaikkea, että onnistuin jotenkin hukkaamaan siinä sivussa maan jalkojeni alta pään huidellessa pilvissä. Elämäni on siis ollut aivan huikaisevan i h a n a a ja kaikki hektisyys on liittynyt mitä mahtavimpiin tapahtumiin ja menoihin, mutta suoraan sanottuna juuri nyt kaipaisi lomaa lomasta, arkea juhlan jälkeen.

Toisaalta, arki kyllä astuikin kuvaan aikamoisella rytinällä kun joulutohinoiden, megasynttäribileiden ja viikon auringon palvonnan jälkeen tupsahdettiin puolimetriseen hankeen yli kahdenkymmenen asteen pakkaseen siivoamaan koiran oksennusta ja neljätoista tuntiseen työvuoroon. Että sikäli…

Ehkä voisin siis kuitenkin yhden toiveen esittää tälle vuodelle:

Toivon tasapainoa.

Kaivoin joululahjaksi saamani muistikirjan sekä läjän kyniä esiin. Kirjoitan tammikuu, helmikuu, maaliskuu, huhtikuu… Tammikuuhun piirtyy päivämääriä, muistettavia asioita, hoidettavia töitä. Pikkuhiljaa saan joka suuntaan lepattavat ajatukset kiinni, kovan ja tasaisen maan tuntua jalkapohjiin, tunteen siitä, että hei kaikki järjestyy kyllä.

Ihanaa alkanutta vuotta kaikille!

#24 Hyvää joulua!

48407789_268509813796300_9189254813815144448_n

received_306186106679661

”He kantoivat kuusen pihalle ja istuttivat sen lujasti lumeen. He koristivat sen näkinkengillä ja Niiskuneidin helminauhoilla. He poimivat salongin lampusta kristallit ja ripustivat ne oksalle. Latvaan he asettivat punaisen silkkiruusun, jonka Muumimamma oli saanut Muumipeikon isältä. Kun kuusi oli valmis, kulki hemulintäti jälleen ohitse.
– Katso meidän kuustamme, Muumipeikko huusi.
– Varjelkoon! sanoi Hemulin täti. Mutta te olettekin aina olleet kummallisia.”

(Tove Jansson, Näkymätön lapsi)

Ihanaa, rauhaisaa joulua kaikille! ❤

#22 Lapsuuteni joulut

Voihan kääk ja iik! Kävin tässä eräänä päivänä kotikotona penkomassa valokuva-albumeita ja apua mitä aarteita sieltä löytyikään. Kuvia minun lapsuuteni joulusta, tai nimenomaan minusta, ei läjäpäikseen ollut, mutta muutamia lapsuus- ja nuoruuskuvia jouluilta haluan jakaa täällä blogissa. Kuvien vähyys todennäköisesti johtuu siitä, että opin jo varhaisessa vaiheessa inhoamaan sekä pakoilemaan kameraa, haha. Lisäksi toki tuohon maailman aikaan ei ollut älypuhelimia valmiina napsaisemaan kuvia joka hiivatin hetkestä tai edes kameroita löytynyt joka torpasta.

Vanhimmissa löytyneissä kuvissa minä olen noin 4-5-vuotias pellavapäinen tirppa. Nämä ovat ehdottomasti mun lemppareita! Siis kattokaa nyt mikä crazy catlady olen ollutkaan jo since 1984! Nämä kuvat on otettu minun mummolassani maalla ja kuviin minun lisäkseni ovat päässeet edustamaan serkkuni, äitini sekä silloinen isäpuoleni. JA TIETYSTI KISSAT!

Joulu88_Pia4v

Jouluna_88_Pia4v

”Minun kissa! MINUN!!”

Pia_4v

Näissä seuraavissakin kuvissa olen suunnilleen jotain 5 vee, mutta osasin jo hieman käyttäytyä. Oli meillä kyllä kissa tuohonkin aikaan… Kuvat on otettu silloisessa kodissamme, johon itse asiassa muutin uudestaan asumaan yksin ollessani parikymppinen ja jossa ehdimme myös vähän aikaa asua Jeren kanssa yhdessä! Ympäri mennään, yhteen tullaan.

Joulupukki oli ihan huisin jännittävä. Kirjoitin aiemmin paljastelupostauksessa, että ”Lakkasin uskomasta joulupukkiin kun joulupukin sylissä istuessani hoksasin, että jumankekka sillähän on kädessään isäpuolen veljen hanskat! Muistini mukaan ne olivat aivan tavalliset mustat nahkahanskat, joten en ymmärrä kuinka asia oli minulle niin päivänselvä ja tuttu, kuinka ne niin vuorenvarmasti tunnistin. Ehkä tuoksusta tai ehkä lapsen silmin vain kiinnittää huomiota yksityiskohtiin jotenkin ihan eri tavalla. En muista minkä ikäinen olin, mutta uskoakseni en ollut vielä koulussa.”  Kuvasta päätellen vielä 5-vuotiaana uskoin Joulupukkiin kuitenkin ihan täpönä!

Pia5v ja äiti

Pia_5v

Näissä seuraavissa kuvissa olenkin jo 10-vuotias. Joulupukkiin en siis enää varmastikaan uskonut, mutta muistelisin ainakin, että pikkuveljien takia Pukki olisi käynyt meillä ihan joka ikinen vuosi. Näistäkin kuvista tulee kyllä hurjan hyvälle mielelle. Milloin tuosta reppuselässäni keikkuvasta pikkupojasta tuli vajaa kolmekymppinen kahden lapsen isä?!

Pia_10v

Jouluna_94

Viimeisimmissä kuvissa, joita tässä jakoon laitan, olenkin jo esiteini. Olen siis näissä jotain 11-13-vuotias. Tässä vaiheessa sisaruskatraamme olikin jo täydentynyt kahdella kaksoispojanpallerolla. Niistäkin on kasvanut jo aikamiehiä! Käsittämätöntä, kun itse ei kuitenkaan ole vanhentunut eikä ryppyyntynyt päivääkään…

Joulu_96

”Joulu on vakava asia. Ja elämä. Ja kaikki, vittu, iha sama.” T. Pia 13v

Joulu_97

Näitä kuvia katsellessa on kyllä pakko myös hieman hihitellä kaikelle muullekin, mitä kuvista välittyy. Siis kasarin ja ysärin hiusmuotia, sisustusratkaisuja, silmälaseja ja vaatetuksia…oh no. 😀

Ihanaa viikonloppua ja ihan kohta kohta kooooohta saapuvaa jouluaattoa kaikille! Ottakaahan paljon kuvia, joita voi sitten muutaman vuosikymmenen päästä kauhunsekaisella riemulla pläräillä ja muistella… 😀

#21 Kiitollisuudesta (Tuoksuöljysekoitus+tuoksukivi ARVONTA)

Vuoden kiiruhtaessa hirmuista haipakkaa kohti loppuaan on hyvä katsastella aikaa hieman taaksepäin ja miettiä, että no mikä meni hyvin ja mistä olen kiitollinen.

Olen kiitollinen opiskelusta. Siitä, että sain olla opintovapaalla ja keskittyä vain opiskeluun. Siitä, että sain sosiaalityön aineopinnot kunnialla päätökseen ja kandidaatin tutkielmani erinomaisella arvosanalla. Siitä, että olen selättänyt pelkäämäni kieliopinnot (vielä ruotsia lukuunottamatta) ja siitä, että löysin sosiologian opinnoista jotain todella mieltä kutkuttavaa. Ja siitä, että pääsin sisään kirjoittamisen perusopintoihin, jotka aloitan ensi vuonna.

Olen kiitollinen töistä. Siitä, että minulla oli paikka mihin palata opintovapaan jälkeen. Siitä, että töissä kuunnellaan ja huomioidaan työntekijän omia tarpeita ja ominaisuuksia ja näin ollen olen saanut tehdä paljon ilta- ja yövuoroja. Olen kiitollinen palkkapäivistä.

Olen kiitollinen ympärilläni olevista ihmisistä. Siitä, että he ovat aina valmiina paikalla, vaikka emme tiiviisti yhteyttä pitäisikään. Siitä, että he ovat valmiita heittäytymään ja olemaan mukana esimerkiksi mahtavissa teemajuhlissa ja siitä, että he ovat apuna ja tukena eri asioissa sitä erikseen pyytämättäkin.

Olen kiitollinen Jerestä. Tästä voisin kirjoittaa varmasti hyyyyvin pitkän liirumlaarumin, mutta mennään nyt lyhyesti näin. 😀 Juuri nyt olen erityisen kiitollinen siitä, että Jere on seikkailunhaluinen ja helposti kaikkeen syttyvä – esimerkiksi äkkilähtö matkajokerina Kanarialle on jo aivan nurkan takana.

Olen kiitollinen terveydestäni! Tämä oli nyt aivan pakko tähän erikseen mainita, koska hoksasin, että sitä asiaa ei juurikaan tule ajateltua kuin vasta sitten kun jotain on pielessä. Olen perusterve tyyppi ja siitä jos mistä on syytä olla kiitollinen.

Mistä sinä olet kiitollinen?

Picture_20181220_150631946

No niin. Ja tästä kaikesta kiitollisuudesta päästään siihen, että näin blogin joulukalenterin ollessa loppusuorallaan haluan vielä muistaa teitä lukijoita ARVONNALLA. Mikäpä tähän teemaan paremmin sopisikaan kuin ihastuttava Kiitos-setti. Setti sisältää Danke-tuoksusekoituksen sekä minikokoisen neliapila-tuoksukiven.

Tuoksusekoitus tuo kotiin ”hedelmällisellä ja makealla appelsiiniöljyn sekä ruusugeraniumin kukkaisella tuoksullaan lämpöisen tunnelman”.  Kuvissa on minun omat kappaleeni tätä settiä (arvontaan totta kai lähdössä avaamaton setti lahjapussukassaan) ja ah! Tuoksu on aivan ihastuttavan raikas ja pehmoinen.

Lisäksi itselleni tuoksukivet ovat aivan uusi tuttavuus, joita nyt tällä kokemuksella voin todellakin suositella. Tähän saakka olen tuprutellut diffuuserilla huoneilmaan tuoksuja, joka siis sekin on kiva, mutta viime aikoina olen kaivannut jotenkin hienovaraisempaa ja miedommin nenä- ja mielihermoja kutkuttelevaa. Tuoksukivi on ollut minulla olohuoneen sohvapöydällä ja 1-2 tippaa öljyä on ollut juuri hyvä ja riittävä määrä omiin fiilistelytarpeisiin.

Picture_20181220_150709066

Tämän setin arvontaan osallistut kommentoimalla tähän postaukseen tai Pöpelikön Facebook-sivuilla tämän nimenomaisen postauksen kommenttiosioon. Voit myös tuplata arpaonnesi kommentoimalla molempiin! Osallistumisaikaa 25.12. saakka! Ilmoitan voittajalle henkilökohtaisesti vkon 52 aikana, joten muistathan jättää yhteystietosi. Paketti voittajalle lähtee kuitenkin vasta alkuvuodesta, sillä olen itse uuden vuoden vaihteen mualimalla.

PS. Jos tällaiset tuoksuhommelit, yrttihommelit, luonnonjutskat ja muut ihanat hommelit kiinnostelee enemmänkin, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan Jennan blogiin osoitteessa tuulenpolku.com