Terkkuja tylsyydestä

Metsästin erääseen tenttiin kirjaa kissojen ja koirien kanssa, ja lopulta pyysin oman kirjaston tätiä etsimään sen vaikka jostain perähikiältä. Kirja löytyi Tampereen AMK:n kirjastosta ja päätin, että olkoonsa postilakot ja maksakoonsa itsensä siitä kipeähköksi, pakko vielä laittaa sekin viimeinen kortti pöytään ja yrittää edes, ettei kurssi jää roikkumaan kevään muutenkin täyteen tenttisumaan. Onnekseni sain kuin sainkin tämän kirjan sitten hyppysiini, jipiii! En kuitenkaan ollut varautunut henkisesti siihen, että sen lisäksi, että opus oli in English, oli se myös kokoa tiiliskivi ja tentin suorittamiseen minulla oli tuolloin aikaa kymmenen päivää. Hain lohtuviinin ja päätin ajatella asiaa uudestaan seuraavana päivänä.

Hienosti ajattelinkin. Seuraavana päivänä kahlailin tiiliskiveä läpi iltapäivän verran. Näiden opiskeluvuosien saatossa olen oppinut ainakin opiskelutekniikoita: mitään turhaa en lue ja mihinkään jonninjoutavaan en aikaani hukkaa. Skannailin kirjasta läpi omasta mielestäni olennaiset ja päätin siltä samalta istumalta kokeilla, että no mitäs se tentti sanoo. Ja hah, mähän vetäsin sen läpi ihan tosta noin vaan! No joo, enemmän tässä oli kyllä sellaista hauki on kala -suorittamisen makua eikä niinkään luetun sisäistämistä, mutta ihan sama, tehty mikä tehty. Loppujen lopuksi sain viime viikolla tehtyä kaksi tenttiä, eli tämän vuoden viimeiset on somasti paketissa.

78925406_2539522729500037_4753863257129746432_n

Opiskelun saralla menee nyt muutenkin varsin ansiokkaasti – tänään ”lintsaan” ensimmäistä kertaa yliopisto-opintojen aikana. Kuopiossa olisi ollut pari lähituntia höpönpöppö-kurssista, ja tämän kurssin ensimmäinen tapaaminen oli jo aivan uskomattoman turhauttavaa ajanhukkaa. Laitoin ennen tätä viimeistä tapaamista opettajalle sähköpostia ja kysyin onko kurssilla läsnäolopakko. Käsittääkseni opettajien ja ylipäänsä yliopistohyyppien on tarkoitus olla tiedonjaon ammattilaisia, mutta vastaus tähän kyselyyn oli jotain niin ympäripyöreää shaibaa, että ei tosi. Tai ehkei he sitten saa sanoa, että ei tarvitse osallistua tai jotain? No joka tapauksessa päätin nyt sitten olla se ”yliopisto-opiskelija, joka ottaa itse vastuun oppimisestaan” ja tulkita viestin niin, että joo ei tartte tulla. Tänään aamulla opiskelukaveri laittoi viestiä, että erinomaisen hyvä päätös jäädä kotiin, tämä kerta oli kuulema vielä turhempi kuin se ensimmäinen. (Tähän kurssiin sisältyi muuten myös JO LUOJAN KIITOS PALAUTETTU ryhmätyö, mutta en halua kirjoittaa siitä sen enempiä, koska pelkästään sen ajattelu herättää halun repiä naamansa irti.)

Viime päivinä olen ollut, ja tulen vielä olemaan, heitteille jätetty ja pääasiassa vapailla. Suurimmaksi osaksi aikaa olen rötväillyt miten sattuu. Syön mitä nyt kaapista sattuu löytymään (tai menen äidille…) vaikka ennakoin yksin jäämistä hamstraamalla ruuanlaittotarpeita, nukun ja valvon vääriin aikoihin, syön aamupalaksi suklaata ja iltapalaksi jäätelöä. Eilen poistuin kotoa jopa sen verran, että kävin hakemassa postista uudet talvipopot. Osallistuin siis Black Friday -hullutuksiin tsekkaamalla kenkien tarjonnan, kun sellaisille oli oikeastikin tarve. Tai no, eihän se nyt sitten kuitenkaan ihan niin mennyt. Minulla on todella hyvät ja siistit luottokengät, siis maiharit, mutta kaipasin niiden rinnalle jotain kevyempää ja pehmoisempaa ja helpommin jalkaan sujautettavaa (koska onhan ne nyt melko jäykät, niissä on satametriä kengännauhaa ja painoa tuhat kiloa). Sen sijaan, että olisin sitten tilannut ne kevyemmät, pehmoisemmat ja helpommat, klikkasinkin ostoskoriin kiilakorkokengät. Ehh. No, mutta ne on oikein söpöt ja sisätilatepsuttelun perusteella mukavan tuntuisetkin.

79687158_1491609754334078_7603037668150083584_n

Ja sitäpaitsi ne tulee olemaan minun kaupunkikengät. Hörähtelin tuossa yksi ilta kaverille kun tajusin, että ensi vuodesta alkaen minulla tulee olemaan niin kaupunkikoti kuin maaseutukoti. Hän on mahdollisesti tulossa Kuopiossa käymään omilla asioillaan ja tiedusteli josko siinä samalla treffattas. Kerroin, että tottahan toki minä voin saapua kaupunkikotiini viinille kun niin sovitaan, vaikka pääasiassa alkuvuoden vietänkin täällä maaseuturesidenssiäni (ja lipitin samalla sitä alle kymmenen euron punkkuani pikkurilli pystyssä).

No, joka tapauksessa, tämä parin tunnin kotoa poistuminen (saatoin käydä myös samalla ostamassa lisää kynttilöitä ja tuikkukippoja ja jäätelöä) aiheutti tilanteen kotona. Ensinnäkin joku oli oksentanut olkkarin lattialla, toisekseen joku oli pieraissut hiekkikseen niin, että minulta meinasi lähteä taju kun avasin kotioven ja kolmanneksi henkilökunnan hetkittäinen poissaolo aiheutti nälänhädän. Lisäksi olen pistänyt merkille, että Riki on viime aikoina kunnostautunut oppimalla paljon kaikenlaista uutta (vaikka väittävät, että vanha koira ei muka uusia temppuja oppisi!). Se on muun muassa keksinyt pöydiltä varastelun jalon taidon uudestaan sitten kakaraiän. Sohvapöydällä nenän korkeudella olevat miun herkut ja ylipäänsä ihmisten ruuat saa olla rauhassa (kop kop), mut aa että kissanruuat on vissii liian kova vastus ja heti ku selkänsä kääntää käy keittiön tasoilla kuhina kilinkolinräksis. Sit se keksi, että kotonakin saa nukkua sängyn jalkopäässä. Mut ei kerrota Jerelle ja en mie nyt vaan mitenkään huomaa jos yks kolkyt kiloo hyppää sänkyyn heti kun aamuvuoroon menijä sulkee oven kiinni perässään…Sit hää hoksas kans, että osaa haukkua ja on siis, gasp, vahtikoira. Postipate pysähtyy lootalle VOUVOUVOU, Jere tulee kotiin VOUVOUVOU, lunta tippuu katolta VOUVOUVOU, vittu aura-auto VOUVOUVOU. Erityisen kivaa kesken unien korvan juuressa kajahtava maailmanlopun metakka jostain hiton oravasta. Että juu, kyllä on tämä arki ja kotielämä välillä niin glamourin täyteistä ja seesteistä, että se kaupunkikoti kuulostelee ajoittain oikein kiehtovalta ja houkuttelevalta (ihan kaikella rakkaudella).

79838519_2631500566928692_7314759918509096960_n

Kaikenlaista pientä, ja vähän isompaakin, on onneksi tullut tehtyä ja havainnoitua. Mutta jotenkin olen nyt tullut elämässäni siihen pisteeseen, että minulla on ehkä liikaa vapaata enkä osaa hyödyntää vapaa-aikaani oikeastaan mitenkään. Näin niin kuin pitemmän päälle kukkasohvalla löhöily ja loputon Netflix-virta alkaa käydä jo varsin puuduttavaksi – ja uskomatonta että oikeasti sanon tämän ääneen – minulla on tylsää. Mutta sitten taas toisaalta minussa myös asuu tämä loputon velttous enkä tylsyydestä huolimatta saa kuitenkaan aikaiseksi oikein mitään, jolla itseään piristäisi. Tässähän kun voisi esimerkiksi aloittaa tammikuisiin tentteihin valmistautumisen, kaivaa joulukoristeita esiin, leipoa, lenkkeillä, tehdä lumitöitä (haHAHAHAH no ei oikeesti, kyllä ne huhtikuussa sulaa), lukea kirjoja tai tavata ihmisiä. Kaikenlaista sitä voiskii jos vain viittis.

 

Kanojen tipukuume

Valoa-blogin Heiskaska huuteli Instassa, että kanojen kuulumisista olisi kiva lukea. No mikäpäs siinä, tässäpä niitä nyt siis tulee pitkästä aikaa!

Tänä kesänä totesin huokaisin jokseenkin leipääntyneen ja huvittuneen sekaisena, että ei tämä kanafarmarointi ainakaan leiville lyö. Talviaikaan, koska annamme kanojen elellä mahdollisimman pitkälle luonnonrytmin ja kanojen omien tarpeiden mukaisesti, munahanat ovat suurimman osan aikaa kiinni, sillä pimeys ja talvi on sulkasadon ja höyhenpeitteen uusimisen aikaa. Tänä kesänä puolestaan kolme kanaa kuudesta päätti heittäytyä pesään kökkimään tipukuumeissaan. Tämä tarkoittaa siis myös sitä, että hautojilta ei munan munaa tipu niin kauan kuin hullutus jatkuu. Tässä kohtaa emme antaneet kanojen toteuttaa luontaisia tarpeitaan, vaan keräsimme sitkeästi munat alta pois ja kannoimmepa myös itse hautojatkin pihalle jaloittelemaan. Sielläpä ne sitten pöyhkeinä ja pörhistyneinä nappasivat pikaisesti jotain syötävää ja kaahottivat tärkeinä takaisin pesään heti kun silmä vältti.

Tärähtäneimmät sitoutuneimmat tähän hautomishommaan olivat silkkikana Merja sekä suht isokokoinen sekuli Keinonen – nämä kaksi viettivät pesässä valehtelematta useamman viikon. Meidän vakkarimamma Hertta, joka on saanut hautoa vuosien aikana useamman pesueen ja hoitanut ne varmasti ja kunniakkaasti, kävi myös tovin verestämässä muistojaan, mutta totesi (onneksi) melko pian, että kesällä on muutakin kivaa puuhaa ja jätti hömpötykset sikseen. Joka tapauksessa Merja ja Keinonen viettivät aikaa samassa pesässä viikkotolkulla – vierekkäin, päällekkäin, onnellisesti sulassa sovussa keltaisista pörröpalloista haaveillen.

Picture_20190814_171410175

Haaveillen nimenomaan, kuten sanottu. Jossain vaiheessa sitkeinkin taipuu ja tällä kertaa me ihmiset voitettiin tää homma. Tällä hetkellä kaikki kuusi kanaa munivat jälleen, hautomahommat on unohdettu ja elämä on taas mallillaan. Tai ainakin melkein mallillaan. Tein nimittäin huomion, että nyt sitä tärähtäneitä vasta ollaankin. Seurailin erään illan kanojen kotkotuksia niiden seikkaillessa vapaana pitkin pihamaata. Huomio kiinnittyi Keinoseen ja Merjaan. Ne kaksi lyllersivät menemään kahteen pekkaan. Ei siinä vielä mitään, mutta sitten Keinonen kuopi maata, päästi suustaan kanaemojen ja kukkojen käyttämän kutsukluklutuksen täääällä ois herkkujaaa tuu syömääään ja niin Merja kipitti herkkujen ääreen, joita Keinonen hänelle auliisti etsi ja jakoi. Tämä toistui useamman kerran ja olin tippua penkiltä kun tajusin! Kökittyään yhdessä pesässä Keinonen nyt sitten ilmeisesti sai kananaivoihinsa ajatuksen, että tämän huomattavasti itseään pienemmän silkkikana on oltava, mitäpä muutakaan, kuin HÄNEN OMA TIPU! Että käy se homma sit näinkin. Mikäpäs siinä, toisen tarve lisääntyä sai nyt sitten tyydytyksen ja toinen…no, toinen saa herkkuja ja hellää huomiota.

Tällaista tämä on, kanafarmarin elo. Sitä luulisi, että näin kuuden vuoden jälkeen olisi jo nähnyt kaiken, mutta aina sitä vaan pääsee yllättymään näiden kotkottajien kanssa.

RIP Siiri-kana

Näin siinä sitten kävi. Ei selvinnyt meidän kanakananen mysteeritaudistaan. Parhaamme me yritettiin, mutta aika kädetön sitä loppujen lopuksi on, kun ei edes tiedä mitä hoitaa. Antibioottikuuri olisi kestänyt vielä muutaman päivän ja varmuuden vuoksi viime perjantaina annoin matokuurinkin. Alkuun sanoinkin, että mikäli voinnissa ei tapahdu romahtamista, niin katsotaan nyt kuuri loppuun. Ei katsottu. Vointi ei romahtanut, mutta ei se parantunutkaan. Siiri ei ruvennut missään vaiheessa syömään eikä juomaan itse, ei liikkunut kuin vain takaisin orrelle kun päästettiin irti, kyyhötti silmät kiinni apaattisena päivät pitkät. Minä syötin, juotin, lääkitsin ja lopulta teimme tänään päätöksen – ei tämä tästä tokene, ja pitkittäminen on jo kiusaamista.

Siiri oli koko tämän ajan eristettynä kylppäriin muista, jotta saisi parannella rauhassa ja hoitotoimenpiteet onnistuisi paremmin. Mietittiin sitäkin, että jatkuva käsittely ja erossa olo parvesta lisää varmasti kanan stressiä ja apaattisuutta. Niinpä kokeiltiin, että hei, josko vointiin auttaisi jos saisi päivän olla muiden parissa! Joo, ei auttanut. Kaunis ajatus, mutta – Siiri ehti olla kopissa pari minuuttia kun lajitoverit hyökkäsivät kimppuun. Luonnon laki on julma.

DSC_0018

Tänään lähti siis Siiri makoisemmille matomaille, pois kivusta ja stressistä. Emme lähetä Siiriä avattavaksi tai avaa sitä itse. Pääsi lepäämään sellaisenaan Amen-kissan viereen, kesällä kielojen alle. Siiri on ensimmäinen kana, josta jouduimme luopumaan ja Siiri on myös yksi niistä kanoista, jotka ovat olleet meillä alusta asti. Munintaansa vielä aloittamattomana tättähääränuorikkona se meille tuli kesällä 2013. Siiri on myös ollut ehdottomasti yksi parven lempparikanoistani sulkaisine jalkoineen, pyylevine olemuksineen ja rauhallisella lempeällä luonteellaan. Hertta ja Martta ikätovereina jäävät vielä pitämään lippua korkealla, parven arvokkaina vanhempina rouvina.

Muu parvi voi siis vallan mainiosti ja kesää kovasti odotellaan. Tälläkin hetkellä hilluvat pitkin tarhaa, kaakattavat ja touhottavat. Perinteisesti täällä ollaan myös aloitettu neuvottelut haudonnasta…

 

Siirin kuulumiset [kana sairastaa]

Eilen kirjoittelin nuupottavasta ja apaattisesta kanasta ja sen oireista sekä siitä mitä olemme tehneet. Joten en palaa siihen nyt tässä tarkemmin. Eilen illalla otimme Siirin kylppäriin tarkkailtavaksi ja tarkkailu nyt on osoittanut, että apaattisuuden lisäksi kana ei myöskään syö eikä juo itse. Pysyy vielä jaloillaan, mutta kökkii paikoillaan. Heikko ja kipeä siis on, mutta toivottavasti vielä pelastettavissa.

Ongelmaksi vain muodostuu, että tässä ei kukaan tiedä mistä sitä ollaan pelastamassa. Soittelin aamulla yksityiselle eläinlääkärille (joka on luottotyyppimme kissa- ja koira-asioissa), mutta hän nosti suoraan kädet pystyyn – ei ole minkäänlaista tietämystä kanoista. Sikäli tämä on ihan ymmärrettävää, että resurssit ja ihmisaivo ei varmastikaan riitä kaikkeen liskon ja lehmän väliltä, etenkään kun hänen mukaansa kanoista tulee kyselyä tyyliin kerran kolmessa vuodessa. Hän ohjasi kuitenkin minut ottamaan yhteyttä kunnan eläinlääkäriin.

Soittelin siis hänelle seuraavaksi, mutta enpä juuri valaistunut. Hän kuitenkin ottautui kanan hoitoon ja sanoi soittavansa takaisin, kunhan ensin selvittelee asioita muilta. Soittikin. Mutta vastaus oli, että kanoista on hirvittävän vaikea sanoa yhtään mitään. Kirjoitti kuitenkin kymmenen päivän antibioottikuurin, eli mikäli asia on niin kuin minä epäilen, pitäisi sen potkia bakteeriperäiseen tulehdukseen. Hän pyysi minua ilmoittelemaan, kuinka kävi. Se kyllä lämmitti mieltä. Sanoi kuitenkin myös, että kannattaa varautua siihen, että tämä on kanan menoa.

56681809_787599961620803_3455263041732476928_n

57123480_417638859073942_2540422771322650624_n

56627442_1353964644757470_2336400520408727552_n

No, me nyt täällä kuitenkin hoidetaan kanaa, vaikka ei edes tiedetä mikä sitä vaivaa. Olen nyt syöttänyt sille pikkulusikalla turkkilaista jugurttia ja hunajaa sekoitettuna – en nyt oikein muutakaan keksinyt. Lisäksi  juotan sille vettä truutalla. On se tämäkin! KUINKA PALJON KANAT JUOVAT PÄIVÄSSÄ? Asia, jota ei suuresti ole tullut mietittyä noin niin kuin nokkaa kohti, vaikka melko reilusti vettä kyllä tuntuu menevän koko parvelle. No, pikainen googlaus ja uskaltaisin nyt heittää, että pari desiä pitäisi saada sille ainakin juotettua päivässä.

En tiedä onko kana niin kipeä vai myös (osin) niin luottavainen, että hoitotoimenpiteet ovat tähän saakka sujuneet hienosti. Kana kökkii minun jalkojeni välissä lattialla nätisti pyristelemättä ja minä vaan auon nokkaa ja pistän apetta, vettä ja lääkettä menemään. Kana saa nyt asustella kylpyhuoneessa muutaman päivän, ehkäpä jopa kuurin loppuun saakka, sillä antibiootteja pitää olla tyrkkimässä kahdesti päivässä. Ja ylipäänsä jos nyt ei ala ruoka- ja juomahalut löytymään, niin tässähän pitää tosissaan kanaemoilla.

Toivottavasti Siiri saadaan kuntoon. Me ollaan myös sillä tavalla tasasesti hupsuja, että minun syöttäessäni kanaa häippäsi Jere hetkeksi pihalle – ja palasi sieltä takaisin mukanaan juuri askarreltu orsi sairastuvalle! ❤

Toipilaita talossa [koira ja kana]

Kävimme yhden yön karkureissulla mökillä, mutta mökkeily valitettavasti alkoi ikävissä merkeissä. Riki onnistui telomaan toisen tassunsa päällisen jossain ja jotenkin – kumpikaan meistä ei nähnyt eikä kuullut minkäänlaista ulahdusta, kun Riki viipotti menemään pitkin mökin pihaa. Huomasin vasta kun Riki lutkutti tassuaan ja näin veren. Tassun päällä oli todella siistireunainen ja puhdas sentin-parin viiltohaava, aivan kuin puukolla lihaa leikattu. Liekkö sitten lumen alla ollut jotain, vaikka kaikenlaisesta moskasta (kuten pellinpalat) olemme mökin ympäristön siivonneetkin.

Tovi siinä pohdittiin, että oisko ihan tikkauskeikka eläinlääkäriin edessä, mutta päädyttiin kuitenkin seurailemaan tilannetta. Mökillä on onneksi hyvä ea-laukku, joten sain putsattua haavan, laitettua siihen lapun ja sidottua sideharsolla. Pysyypä haava puhtaana, ei vuoda eikä Riki pääse nuolemaan sitä. Riki on kyllä tässäkin asiassa maailman helpoin koira. Kärsivällisesti antaa käsitellä eikä tuppelo tassussa haittaa menoa milläänlailla, ei yritä sitä repiä eikä tuhota. Hieman puhdistusaine ilmeisesti kirpaisi, kun sen käsittelyn jälkeen joutui tosissaan maanittelemaan Rikiä takaisin maate ja loppukäsittelyyn. Mutta kiltti ja kuuliainen kun on, niin hoitotoimentpiteet ovat sujuneet hyvin. Tällä hetkellä haava näyttää hyvin umpeutuneen. Annetaan välillä ilmakylpyjä valvottuna, mutta yöksi sidon haavan taas jemmaan.

56578162_1318838451596479_1319760076155650048_n (1)

Mut toinen murheenkryyni odotti sitten kotona. Olin jo muutaman päivän katsellut, että Siiri-kana näyttää jotenkin…ei-itseltään? Silmät ja katse ovat näyttäneet väsyneiltä, hieman sameiltakin. Ei sellaista iloista, kirkasta ja uteliaan virkeetä, niin kuin kanoilla yleensä on. Nyt sitten huomattiin, että se kyhjöttää paljon apaattisena omissa oloissaan eikä mene edes enää muiden seuraksi orrelle.

Siis kipeä. Google laulamaan ja kana kainaloon. Olemme kopeloineet sen kuvun, koska usein apaattisuuteen voi olla syynä esimerkiksi kuputukos. Kupu kuitenkin tuntui normaalilta. Ei paisuneelta, ei kovalta. Katsottiin iho niskasta ja pyrstön alta. Kaikki näyttää normaalilta eikä esimerkiksi öttiäisiä vilistänyt menemään. Ei laahaa pyrstöään eikä siipiään ja kasvot/heltta/harja ovat terveen punaiset. Pysyy myös jaloillaan ja (pakotettuna) tepsuttelee menemään ihan normaalisti. Vatsa sillä on löysällä kyllä, mutta muuten ei apaattisuutta lukuun ottamatta näytä mitään päällisin puolin olevan vialla.

Otettiin Siiri nyt kuitenkin seurantaan meidän kylpyhuoneeseen. Näin näemme muun muassa, että suostuuko se syömään ja juomaan mitään. Kipeä se kuitenkin selkeästi on, ja itse epäilen, että jokin tulehdus jyllää jossain. Munanjohtimisissa, jossain, en tiedä. Sulkasadonkin Siiri piti jo aikaisemmin talvella, joten siihen liittyvästä jurnotuksesta ei tässä myöskään ole kyse. Meidän eläinlääkäri ei käsittääkseni ole hirvittävän paljoa perehtynyt kanoihin (esimerkiksi tapauksessa kanan kalkkijalka tietämys oli meillä itsellämme vahvana), mutta aion huomenna soitella olisko jotain näkemystä tilanteesta. Taidan myös ehdottaa, että josko kirjoittaisi varmuuden vuoksi antibioottikuuria.

Oe voe. Muuten lauma voi täällä hyvin. Toivottavasti kohta Siirikin. ❤

Kissojen kuulumisia (ja minunkin) nyt, kun yksi on laumasta poissa

Tammikuun alussa, niin kuin monet teistä varmasti muistaakin, jäi pienen kissan rankasti alkanut elämä myös valitettavan lyhyeksi. Minun tekee edelleenkin pahaa ajatella ja muistella sitä pientä silkkistä suikerohäntää, vikkeliä tassuja ja kirkkaita, loputtoman uteliaita silmiä. Sain kuitenkin tuolloin hurjat määrät kauniita sanoja ja ne lohduttivat minua silloin ja lohduttavat yhä edelleen. Uskon ja luotan siihen, että kissa sai minun käsissäni ja minun luonani kuitenkin oikein hyvän ja rakastavan reilun vuoden lisäaikaa elämälleen.

Ikävä painaa siis edelleen ja itku puristaa rintaa, mutta mukaan on tullut myös kevyempiä säveliä. Sumuisen tunnemyllerryksen alta on löytynyt hienoista hyväksyntää: ehkä tämän nyt vaan kuului mennä näin. Elämä meillä oli varsinaista sopeutumistaistelua kahden kissan kesken ja minusta tuntuu, että olimme jo käyttäneet kaikki saatavilla olleet oljenkorret (enemmän olemassa olevista keinoista, joilla ehkä voi helpottaa kissojen keskinäistä elämää, täällä!) ja tilanne silti oli varsin kireä. Jotain ratkaisuja olisi siis joka tapauksessa pitänyt tehdä tilanteen rauhoittamiseksi – kuten esimerkiksi yrittää etsiä jommalle kummalle uusi koti. Amenin äkillisen sairastumisen taiminkälie ja sitä seuranneen välittömän lopetuspäätöksen myötä tilanne ikäänkuin ratkesi itsestään. (Ja ei, en todellakaan olisi toivonut käyvän näin, kun kyseessä oli kuitenkin todella ihana ja nuori kissa, mutta minä toivoisin teidän ymmärtävän mitä tarkoitan.)

Picture_20190220_062530085

Minun, ja Jeren tietenkin, pahaa mieltäni lukuunottamatta nämä tapahtumat eivät tuoneet mukanaan meidän pieneen laumaamme muuta kuin hyvää.  Siitäkin syystä, ikävistä asioista huolimatta, ajatukset tuntuvat niin paljon kepeämmiltä nyt. Meidän kolmen kissan laumamme voi nyt niin paljon paremmin, että ihan hämmästyttää kuinka toimivaa elämä voikaan olla. Kukaan, siis Trio, ei ole enää kiukkuinen, varautunut eikä jatkuvassa valmiudessa kyttäämään ja hyökkimään. Mistään, paitsi Pikkuisesta, mutta se kuuluu asiaan, ei kuulu sähinöitä eikä murinoita. Kukaan ei piiloudu eikä piilottele, kulje matalana pitkin seiniä tai sujahda sukkana piiloon jääkaapin taakse.

Eniten minua huolestutti, kuinka Mustis suhtautuu kaverin pois menoon, sillä tulivathan ne meille yhdessä ja olivatkin niin suloisen söpöisiä keskenään. Nukkuivat kerällä keskenään, puskivat toisiaan ja olivat muutenkin ihan bestiksiä. Ensimmäisenä yönä Mustis naukui keittiössä Amenin perään (ja minä vollotin silmät päästäni), mutta sen koommin ei ainakaan minun nähdäkseni ole kaipaillut. Onneksi.

Nyt Mustis sitten puskee kulkiessaan Trioa ja Pikkuista, ja molemmat ovat aivan äimistyneitä siitä. Ne kaksi kun eivät ole koskaan olleet mitenkään kiinnostuneita toistensa läheisyydestä, nukkuneet yhdessä tai mitään muutakaan sellaista. Mustis on myös kaivanut Triosta esiin riehukaverin ja muutamat säpäkät rallit on nähty keittiö-olohuone-makuuhuone-ja-takas -akselilla ja aivan pokkana menee myös nukkumaan, jos nyt ei aivan viereen, niin välittömään läheisyyteen kumpaa tahansa kissiä. Mustis on myös ottanut suuria harpauksia eteenpäin meidän ihmisten hyväksymisessä, ja osaa jo vallan vaatimalla vaatia rapsutuksia ja huomiota.

Picture_20190212_180207384

Pikkunen puolestaan on jatkanut elämäänsä niin kuin tähänkin asti – siis niin epäkiinnostuneena ympäröivistä tapahtumista kuin vain mahdollista. Triolle puolestaan tekee vain hyvää Mustiksen pöljyys ja tosiaan se, että Amenia ei enää laumassa ole. Olemme jättäneet myös Feliway-haihduttimet pois käytöstä sekä vähentäneet hiekkalaatikoiden määrän viidestä kolmeen. Nämäkään muutokset eivät ole aiheuttaneet minkäänlaista ongelmakäyttäytymistä laumassa.

Mitä tästä siis opin? No, ainakin sen, että vaikka kuinka paljon rakastaisi ja haluaisi tehdä parhaansa (ja vielä enemmän) eläintensä hyvinvoinnin eteen, niin joskus ne raskaimmat ratkaisut ovat ne oikeat. Meillä tämä ratkaisu tuli puun takaa, mutta tuli kuitenkin. En sano sitä, että lemmikin lopettaminen olisi sellainen asia, johon pitäisi turvautua heti ensimmäiseksi tai että se ylipäänsä olisi jokaisessa tilanteessa ainoa ratkaisu. Mutta sanon sen, että joskus me ihmiset ehkä pitkitämme asioita liiaksi. Loppujen lopuksi ainoa, johon lopetuspäätös sattuu ja jonka sydän särkyy on ihminen itse – eläin kun ei päiviensä määrää tiedä, ja niistä päivistäänkin se tietää vain sen onko hyvä vai paha olla.

Ihmisen homma on tehdä niistä päivistä hyvät, alusta loppuun. Niin sille yhdelle eläimelle, kuin sen laumakavereillekin. ❤

Picture_20190212_180226257

PS. Valkkasin postaukseen kissoistamme kuvat, joista suorastaan huokuu niiden luonne!

Lepää siellä missä kesällä kasvaa kieloja

Tänään saatettiin pienen kissa kirjavaisen matka loppuun. Viikonlopun aikana, yks kaks yllättäin, tapahtui jotain. Ei kantanut jalat, ei ollut katse enää tässä maailmassa. Antoi silittää, söi hieman, yritti puskea, mutta horjui, kellahti nurin. Oireet viittasi vahvasti neurologisiin ongelmiin.

Menimme aamulla eläinlääkärin päivystykseen. Se on voinu törmätä johonkin tai sitten on muuten vaan aivoissa tapahtunut jotain. Tukos, kasvain, pullistuma, jotain synnynnäistä. Emme tiedä. Mutta pupillit eivät reagoineet valoon kuin hyvin hitaanlaisesti, ei juuri reagoinu ”säikäytystestiin”, vasen puoli oli heikko/ei kantanu kunnolla, silmien ja pään liike selkeä merkki jostain neurojutusta. Eläinlääkärissä ei ole laitteita kuvata päätä, mutta oireet olivat siis hyvin selvät. Sanoi, että voi toki ottaa verikokeita, voi antaa kortisonia, voidaan seurata päivä pari. Tai sitten päästää pois.

49676638_207789680175597_6836386345116499968_n

Ei haluttu enää lähteä pitkittämään, testailemaan, kokeilemaan. Pitkään jatkuneet muutkin ongelmat taustalla niin jossain kohtaa pakko luovuttaa, päästää irti.  Kaikkemme ollaan yritetty, mutta enää ei kokeilla, ei enää pitkitetä.  Ei enää pienelle kissalle stressiä. Elämänsä alkutaival oli kivikkoinen, eikä meilläkään täydellistä rauhaisaa kissanelämää saanut. Mutta reilun vuoden edes, ehkä edes vähän parempaa kuin mitä oli. Tänään oli aika päästää lepäämään paikkaan, jossa kesällä kasvaa kieloja.