RIP Siiri-kana

Näin siinä sitten kävi. Ei selvinnyt meidän kanakananen mysteeritaudistaan. Parhaamme me yritettiin, mutta aika kädetön sitä loppujen lopuksi on, kun ei edes tiedä mitä hoitaa. Antibioottikuuri olisi kestänyt vielä muutaman päivän ja varmuuden vuoksi viime perjantaina annoin matokuurinkin. Alkuun sanoinkin, että mikäli voinnissa ei tapahdu romahtamista, niin katsotaan nyt kuuri loppuun. Ei katsottu. Vointi ei romahtanut, mutta ei se parantunutkaan. Siiri ei ruvennut missään vaiheessa syömään eikä juomaan itse, ei liikkunut kuin vain takaisin orrelle kun päästettiin irti, kyyhötti silmät kiinni apaattisena päivät pitkät. Minä syötin, juotin, lääkitsin ja lopulta teimme tänään päätöksen – ei tämä tästä tokene, ja pitkittäminen on jo kiusaamista.

Siiri oli koko tämän ajan eristettynä kylppäriin muista, jotta saisi parannella rauhassa ja hoitotoimenpiteet onnistuisi paremmin. Mietittiin sitäkin, että jatkuva käsittely ja erossa olo parvesta lisää varmasti kanan stressiä ja apaattisuutta. Niinpä kokeiltiin, että hei, josko vointiin auttaisi jos saisi päivän olla muiden parissa! Joo, ei auttanut. Kaunis ajatus, mutta – Siiri ehti olla kopissa pari minuuttia kun lajitoverit hyökkäsivät kimppuun. Luonnon laki on julma.

DSC_0018

Tänään lähti siis Siiri makoisemmille matomaille, pois kivusta ja stressistä. Emme lähetä Siiriä avattavaksi tai avaa sitä itse. Pääsi lepäämään sellaisenaan Amen-kissan viereen, kesällä kielojen alle. Siiri on ensimmäinen kana, josta jouduimme luopumaan ja Siiri on myös yksi niistä kanoista, jotka ovat olleet meillä alusta asti. Munintaansa vielä aloittamattomana tättähääränuorikkona se meille tuli kesällä 2013. Siiri on myös ollut ehdottomasti yksi parven lempparikanoistani sulkaisine jalkoineen, pyylevine olemuksineen ja rauhallisella lempeällä luonteellaan. Hertta ja Martta ikätovereina jäävät vielä pitämään lippua korkealla, parven arvokkaina vanhempina rouvina.

Muu parvi voi siis vallan mainiosti ja kesää kovasti odotellaan. Tälläkin hetkellä hilluvat pitkin tarhaa, kaakattavat ja touhottavat. Perinteisesti täällä ollaan myös aloitettu neuvottelut haudonnasta…

 

Siirin kuulumiset [kana sairastaa]

Eilen kirjoittelin nuupottavasta ja apaattisesta kanasta ja sen oireista sekä siitä mitä olemme tehneet. Joten en palaa siihen nyt tässä tarkemmin. Eilen illalla otimme Siirin kylppäriin tarkkailtavaksi ja tarkkailu nyt on osoittanut, että apaattisuuden lisäksi kana ei myöskään syö eikä juo itse. Pysyy vielä jaloillaan, mutta kökkii paikoillaan. Heikko ja kipeä siis on, mutta toivottavasti vielä pelastettavissa.

Ongelmaksi vain muodostuu, että tässä ei kukaan tiedä mistä sitä ollaan pelastamassa. Soittelin aamulla yksityiselle eläinlääkärille (joka on luottotyyppimme kissa- ja koira-asioissa), mutta hän nosti suoraan kädet pystyyn – ei ole minkäänlaista tietämystä kanoista. Sikäli tämä on ihan ymmärrettävää, että resurssit ja ihmisaivo ei varmastikaan riitä kaikkeen liskon ja lehmän väliltä, etenkään kun hänen mukaansa kanoista tulee kyselyä tyyliin kerran kolmessa vuodessa. Hän ohjasi kuitenkin minut ottamaan yhteyttä kunnan eläinlääkäriin.

Soittelin siis hänelle seuraavaksi, mutta enpä juuri valaistunut. Hän kuitenkin ottautui kanan hoitoon ja sanoi soittavansa takaisin, kunhan ensin selvittelee asioita muilta. Soittikin. Mutta vastaus oli, että kanoista on hirvittävän vaikea sanoa yhtään mitään. Kirjoitti kuitenkin kymmenen päivän antibioottikuurin, eli mikäli asia on niin kuin minä epäilen, pitäisi sen potkia bakteeriperäiseen tulehdukseen. Hän pyysi minua ilmoittelemaan, kuinka kävi. Se kyllä lämmitti mieltä. Sanoi kuitenkin myös, että kannattaa varautua siihen, että tämä on kanan menoa.

56681809_787599961620803_3455263041732476928_n

57123480_417638859073942_2540422771322650624_n

56627442_1353964644757470_2336400520408727552_n

No, me nyt täällä kuitenkin hoidetaan kanaa, vaikka ei edes tiedetä mikä sitä vaivaa. Olen nyt syöttänyt sille pikkulusikalla turkkilaista jugurttia ja hunajaa sekoitettuna – en nyt oikein muutakaan keksinyt. Lisäksi  juotan sille vettä truutalla. On se tämäkin! KUINKA PALJON KANAT JUOVAT PÄIVÄSSÄ? Asia, jota ei suuresti ole tullut mietittyä noin niin kuin nokkaa kohti, vaikka melko reilusti vettä kyllä tuntuu menevän koko parvelle. No, pikainen googlaus ja uskaltaisin nyt heittää, että pari desiä pitäisi saada sille ainakin juotettua päivässä.

En tiedä onko kana niin kipeä vai myös (osin) niin luottavainen, että hoitotoimenpiteet ovat tähän saakka sujuneet hienosti. Kana kökkii minun jalkojeni välissä lattialla nätisti pyristelemättä ja minä vaan auon nokkaa ja pistän apetta, vettä ja lääkettä menemään. Kana saa nyt asustella kylpyhuoneessa muutaman päivän, ehkäpä jopa kuurin loppuun saakka, sillä antibiootteja pitää olla tyrkkimässä kahdesti päivässä. Ja ylipäänsä jos nyt ei ala ruoka- ja juomahalut löytymään, niin tässähän pitää tosissaan kanaemoilla.

Toivottavasti Siiri saadaan kuntoon. Me ollaan myös sillä tavalla tasasesti hupsuja, että minun syöttäessäni kanaa häippäsi Jere hetkeksi pihalle – ja palasi sieltä takaisin mukanaan juuri askarreltu orsi sairastuvalle! ❤

Toipilaita talossa [koira ja kana]

Kävimme yhden yön karkureissulla mökillä, mutta mökkeily valitettavasti alkoi ikävissä merkeissä. Riki onnistui telomaan toisen tassunsa päällisen jossain ja jotenkin – kumpikaan meistä ei nähnyt eikä kuullut minkäänlaista ulahdusta, kun Riki viipotti menemään pitkin mökin pihaa. Huomasin vasta kun Riki lutkutti tassuaan ja näin veren. Tassun päällä oli todella siistireunainen ja puhdas sentin-parin viiltohaava, aivan kuin puukolla lihaa leikattu. Liekkö sitten lumen alla ollut jotain, vaikka kaikenlaisesta moskasta (kuten pellinpalat) olemme mökin ympäristön siivonneetkin.

Tovi siinä pohdittiin, että oisko ihan tikkauskeikka eläinlääkäriin edessä, mutta päädyttiin kuitenkin seurailemaan tilannetta. Mökillä on onneksi hyvä ea-laukku, joten sain putsattua haavan, laitettua siihen lapun ja sidottua sideharsolla. Pysyypä haava puhtaana, ei vuoda eikä Riki pääse nuolemaan sitä. Riki on kyllä tässäkin asiassa maailman helpoin koira. Kärsivällisesti antaa käsitellä eikä tuppelo tassussa haittaa menoa milläänlailla, ei yritä sitä repiä eikä tuhota. Hieman puhdistusaine ilmeisesti kirpaisi, kun sen käsittelyn jälkeen joutui tosissaan maanittelemaan Rikiä takaisin maate ja loppukäsittelyyn. Mutta kiltti ja kuuliainen kun on, niin hoitotoimentpiteet ovat sujuneet hyvin. Tällä hetkellä haava näyttää hyvin umpeutuneen. Annetaan välillä ilmakylpyjä valvottuna, mutta yöksi sidon haavan taas jemmaan.

56578162_1318838451596479_1319760076155650048_n (1)

Mut toinen murheenkryyni odotti sitten kotona. Olin jo muutaman päivän katsellut, että Siiri-kana näyttää jotenkin…ei-itseltään? Silmät ja katse ovat näyttäneet väsyneiltä, hieman sameiltakin. Ei sellaista iloista, kirkasta ja uteliaan virkeetä, niin kuin kanoilla yleensä on. Nyt sitten huomattiin, että se kyhjöttää paljon apaattisena omissa oloissaan eikä mene edes enää muiden seuraksi orrelle.

Siis kipeä. Google laulamaan ja kana kainaloon. Olemme kopeloineet sen kuvun, koska usein apaattisuuteen voi olla syynä esimerkiksi kuputukos. Kupu kuitenkin tuntui normaalilta. Ei paisuneelta, ei kovalta. Katsottiin iho niskasta ja pyrstön alta. Kaikki näyttää normaalilta eikä esimerkiksi öttiäisiä vilistänyt menemään. Ei laahaa pyrstöään eikä siipiään ja kasvot/heltta/harja ovat terveen punaiset. Pysyy myös jaloillaan ja (pakotettuna) tepsuttelee menemään ihan normaalisti. Vatsa sillä on löysällä kyllä, mutta muuten ei apaattisuutta lukuun ottamatta näytä mitään päällisin puolin olevan vialla.

Otettiin Siiri nyt kuitenkin seurantaan meidän kylpyhuoneeseen. Näin näemme muun muassa, että suostuuko se syömään ja juomaan mitään. Kipeä se kuitenkin selkeästi on, ja itse epäilen, että jokin tulehdus jyllää jossain. Munanjohtimisissa, jossain, en tiedä. Sulkasadonkin Siiri piti jo aikaisemmin talvella, joten siihen liittyvästä jurnotuksesta ei tässä myöskään ole kyse. Meidän eläinlääkäri ei käsittääkseni ole hirvittävän paljoa perehtynyt kanoihin (esimerkiksi tapauksessa kanan kalkkijalka tietämys oli meillä itsellämme vahvana), mutta aion huomenna soitella olisko jotain näkemystä tilanteesta. Taidan myös ehdottaa, että josko kirjoittaisi varmuuden vuoksi antibioottikuuria.

Oe voe. Muuten lauma voi täällä hyvin. Toivottavasti kohta Siirikin. ❤

Kissojen kuulumisia (ja minunkin) nyt, kun yksi on laumasta poissa

Tammikuun alussa, niin kuin monet teistä varmasti muistaakin, jäi pienen kissan rankasti alkanut elämä myös valitettavan lyhyeksi. Minun tekee edelleenkin pahaa ajatella ja muistella sitä pientä silkkistä suikerohäntää, vikkeliä tassuja ja kirkkaita, loputtoman uteliaita silmiä. Sain kuitenkin tuolloin hurjat määrät kauniita sanoja ja ne lohduttivat minua silloin ja lohduttavat yhä edelleen. Uskon ja luotan siihen, että kissa sai minun käsissäni ja minun luonani kuitenkin oikein hyvän ja rakastavan reilun vuoden lisäaikaa elämälleen.

Ikävä painaa siis edelleen ja itku puristaa rintaa, mutta mukaan on tullut myös kevyempiä säveliä. Sumuisen tunnemyllerryksen alta on löytynyt hienoista hyväksyntää: ehkä tämän nyt vaan kuului mennä näin. Elämä meillä oli varsinaista sopeutumistaistelua kahden kissan kesken ja minusta tuntuu, että olimme jo käyttäneet kaikki saatavilla olleet oljenkorret (enemmän olemassa olevista keinoista, joilla ehkä voi helpottaa kissojen keskinäistä elämää, täällä!) ja tilanne silti oli varsin kireä. Jotain ratkaisuja olisi siis joka tapauksessa pitänyt tehdä tilanteen rauhoittamiseksi – kuten esimerkiksi yrittää etsiä jommalle kummalle uusi koti. Amenin äkillisen sairastumisen taiminkälie ja sitä seuranneen välittömän lopetuspäätöksen myötä tilanne ikäänkuin ratkesi itsestään. (Ja ei, en todellakaan olisi toivonut käyvän näin, kun kyseessä oli kuitenkin todella ihana ja nuori kissa, mutta minä toivoisin teidän ymmärtävän mitä tarkoitan.)

Picture_20190220_062530085

Minun, ja Jeren tietenkin, pahaa mieltäni lukuunottamatta nämä tapahtumat eivät tuoneet mukanaan meidän pieneen laumaamme muuta kuin hyvää.  Siitäkin syystä, ikävistä asioista huolimatta, ajatukset tuntuvat niin paljon kepeämmiltä nyt. Meidän kolmen kissan laumamme voi nyt niin paljon paremmin, että ihan hämmästyttää kuinka toimivaa elämä voikaan olla. Kukaan, siis Trio, ei ole enää kiukkuinen, varautunut eikä jatkuvassa valmiudessa kyttäämään ja hyökkimään. Mistään, paitsi Pikkuisesta, mutta se kuuluu asiaan, ei kuulu sähinöitä eikä murinoita. Kukaan ei piiloudu eikä piilottele, kulje matalana pitkin seiniä tai sujahda sukkana piiloon jääkaapin taakse.

Eniten minua huolestutti, kuinka Mustis suhtautuu kaverin pois menoon, sillä tulivathan ne meille yhdessä ja olivatkin niin suloisen söpöisiä keskenään. Nukkuivat kerällä keskenään, puskivat toisiaan ja olivat muutenkin ihan bestiksiä. Ensimmäisenä yönä Mustis naukui keittiössä Amenin perään (ja minä vollotin silmät päästäni), mutta sen koommin ei ainakaan minun nähdäkseni ole kaipaillut. Onneksi.

Nyt Mustis sitten puskee kulkiessaan Trioa ja Pikkuista, ja molemmat ovat aivan äimistyneitä siitä. Ne kaksi kun eivät ole koskaan olleet mitenkään kiinnostuneita toistensa läheisyydestä, nukkuneet yhdessä tai mitään muutakaan sellaista. Mustis on myös kaivanut Triosta esiin riehukaverin ja muutamat säpäkät rallit on nähty keittiö-olohuone-makuuhuone-ja-takas -akselilla ja aivan pokkana menee myös nukkumaan, jos nyt ei aivan viereen, niin välittömään läheisyyteen kumpaa tahansa kissiä. Mustis on myös ottanut suuria harpauksia eteenpäin meidän ihmisten hyväksymisessä, ja osaa jo vallan vaatimalla vaatia rapsutuksia ja huomiota.

Picture_20190212_180207384

Pikkunen puolestaan on jatkanut elämäänsä niin kuin tähänkin asti – siis niin epäkiinnostuneena ympäröivistä tapahtumista kuin vain mahdollista. Triolle puolestaan tekee vain hyvää Mustiksen pöljyys ja tosiaan se, että Amenia ei enää laumassa ole. Olemme jättäneet myös Feliway-haihduttimet pois käytöstä sekä vähentäneet hiekkalaatikoiden määrän viidestä kolmeen. Nämäkään muutokset eivät ole aiheuttaneet minkäänlaista ongelmakäyttäytymistä laumassa.

Mitä tästä siis opin? No, ainakin sen, että vaikka kuinka paljon rakastaisi ja haluaisi tehdä parhaansa (ja vielä enemmän) eläintensä hyvinvoinnin eteen, niin joskus ne raskaimmat ratkaisut ovat ne oikeat. Meillä tämä ratkaisu tuli puun takaa, mutta tuli kuitenkin. En sano sitä, että lemmikin lopettaminen olisi sellainen asia, johon pitäisi turvautua heti ensimmäiseksi tai että se ylipäänsä olisi jokaisessa tilanteessa ainoa ratkaisu. Mutta sanon sen, että joskus me ihmiset ehkä pitkitämme asioita liiaksi. Loppujen lopuksi ainoa, johon lopetuspäätös sattuu ja jonka sydän särkyy on ihminen itse – eläin kun ei päiviensä määrää tiedä, ja niistä päivistäänkin se tietää vain sen onko hyvä vai paha olla.

Ihmisen homma on tehdä niistä päivistä hyvät, alusta loppuun. Niin sille yhdelle eläimelle, kuin sen laumakavereillekin. ❤

Picture_20190212_180226257

PS. Valkkasin postaukseen kissoistamme kuvat, joista suorastaan huokuu niiden luonne!

Lepää siellä missä kesällä kasvaa kieloja

Tänään saatettiin pienen kissa kirjavaisen matka loppuun. Viikonlopun aikana, yks kaks yllättäin, tapahtui jotain. Ei kantanut jalat, ei ollut katse enää tässä maailmassa. Antoi silittää, söi hieman, yritti puskea, mutta horjui, kellahti nurin. Oireet viittasi vahvasti neurologisiin ongelmiin.

Menimme aamulla eläinlääkärin päivystykseen. Se on voinu törmätä johonkin tai sitten on muuten vaan aivoissa tapahtunut jotain. Tukos, kasvain, pullistuma, jotain synnynnäistä. Emme tiedä. Mutta pupillit eivät reagoineet valoon kuin hyvin hitaanlaisesti, ei juuri reagoinu ”säikäytystestiin”, vasen puoli oli heikko/ei kantanu kunnolla, silmien ja pään liike selkeä merkki jostain neurojutusta. Eläinlääkärissä ei ole laitteita kuvata päätä, mutta oireet olivat siis hyvin selvät. Sanoi, että voi toki ottaa verikokeita, voi antaa kortisonia, voidaan seurata päivä pari. Tai sitten päästää pois.

49676638_207789680175597_6836386345116499968_n

Ei haluttu enää lähteä pitkittämään, testailemaan, kokeilemaan. Pitkään jatkuneet muutkin ongelmat taustalla niin jossain kohtaa pakko luovuttaa, päästää irti.  Kaikkemme ollaan yritetty, mutta enää ei kokeilla, ei enää pitkitetä.  Ei enää pienelle kissalle stressiä. Elämänsä alkutaival oli kivikkoinen, eikä meilläkään täydellistä rauhaisaa kissanelämää saanut. Mutta reilun vuoden edes, ehkä edes vähän parempaa kuin mitä oli. Tänään oli aika päästää lepäämään paikkaan, jossa kesällä kasvaa kieloja.

#14 Unelmieni joulu

Unelmieni joulu olisi aika pitkälti alla olevan kuvan mukainen. Pehmoinen, paksu, vaakatasossa oleva, pörröinen ja lämmin. Samanaikaisesti nuo sanat ehkä kuvaisivat minun olemustani mikäli saisin viettää juuri sellaisen täydellisen joulun.

Picture_20181122_184308494

Unelmieni jouluun kuuluisi se, että ei tarvitsisi siivota. En minä mitään komeron nurkkia tosin siivoile muutenkaan, en ripustele jouluverhoja enkä kiillota ja puunaa. Mutta ettei tarvitsisi tehdä edes sitä vähää minkä teen, ah se olisi ihanaa. Kun joku kotitonttu vaan hoitaisi sen homman alta pois (ja ottais samalla ne komerotkin)!

Melkein toivoisin, että se sama tonttu myös koristelisi kodin jouluiseksi, mutta en sittenkään. Se on kuitenkin ihan hauskaa puuhaa tehdä itsekin. MUTTA unelmieni jouluun ehkä kuuluisi aito joulukuusi, joka ei karistelisi neulasiaan niin, että niitä löytyy vielä huhtikuussakin ihmepaikoista. Ja että se kestäisi uteliaat kissat. Ja että se olisi täydellisen symmetrisen muotoinen, täydellisen kokoinen ja täydellisen tuoksuinen.

Tänä jouluna tosin koristelukiinnostukseni tuntuu nukkuvan Ruususen unta. Tähän havahtui mieskin ja sattuipa tuo kysäisemään viime viikolla, että enkö minä aio ollenkaan joulua kotiin laittaa. Enpä arvannut, että moinen häntä edes kiinnostelisi, vaikka pitkiä katseita hän onkin luonut joulukuusiin viime aikoina (ja minä puolestani olen sitten luonut pitkiä katseita hammajaisia näkeviin kissoihin). Näinpä jälleen totesin olevani huonoa vaimomatskua, kun eihän meillä vieläkään ole edes mattoja lattioilla saati että keittiössäkään olisi tapahtunut mitään (jouluista) liikehdintää. Hätäpäissäni kuitenkin viskasin edes taljan sohvan nurkkaan.

Ja olenpa myös pistänyt merkille tuolla somemaailmassa, että tyypit tekee aivan mielettömän hienoja jouluasetelmia pahvilaatikoihin. No, tässä on sitten meidän versiomme siitä! Tämän DIY-jouluasetelman ohje on erittäin helppo! Aseta pahvilaatikko haluamaasi paikkaan. Loppu hoituu itsestään. HUOM! Kyseessä on kuitenkin oltava entuudestaan kissatalous. Ethän ota joulukissaa! ☝️

IMG_20181212_200243_545

Unelmien jouluun kuuluisi se, että saisin viettää sen kaikkien läheisteni ja rakkaimpieni kanssa. Niin ettei kenelläkään olisi kiire mihinkään, kaikilla olisi leppoisaa ja kaikki viihtyisivät. Viihtymistä on niin monenlaista – unelmieni jouluun ei kuulu se, että väkipakolla pönöttäisimme ja seurustelisimme. Vaan se, että olisimme yhdessä, vaikka samaan aikaan yksi lukisikin kirjaa, toinen olisi kolmatta kertaa santsikierroksella jääkaapilla, jotkut katsoisivat jouluelokuvaa, jollain punehtuisi posket punaviinistä, joku saunoisi toista tuntia. Ja olisimme kuitenkin kaikki läsnä, paikalla, lausuttujen sanojen ja yhteisen naurun ulottuvilla.

Unelmieni jouluun kuuluisi myös se, että kenenkään ei tarvitsisi stressata ja höösätä jouluruuan laittamisista, emännöinnistä. Ellei siis tietenkin itse siitä suuresti nauti ja niin halua tehdä. Olisi aivan mahtavaa jos voisin simsalabim loihtia meidät kaikki jollekin upealle mökille, jossa olisi valmiina kaikki ja jossa voisimme viettää täyspalveltuina joulunpyhät. Olisi notkuvat ruokapöydät, tarjolla jokaisen lemppareita, niin suolaista kuin makeaa. Olisi takkatuli, upottavia sohvia ja pehmoisia vilttejä, lunta ja pieni kirpsakka pakkanen. Ja olisi joku, joka siivoaisi, laittaisi, huolehtisi kaiken arkisen ja tylsän, niin ettei kenenkään meistä tarvitsisi muuta kuin keskittyä olennaiseen.

Millainen olisi sinun unelmiesi joulu?

 

 

#11 Kanojen alkutalven kuulumisia

Ja niin on talvi saapunut tänne pohjolaan eikä se hirveesti huvittelis minua eikä kanojakaan. Kanat ovat mitä mainioimpia ja helpoimpia ”kesälemmikkejä”, mutta talvi tuo mukanaan omat haasteensa niin kanojen hoitoon kuin niiden viihtymiseenkin. Hiljakseen siis syksyn mittaan kanalan koppi on sulkeutunut ensin öiksi ja sitten jo pakkasten lisäännyttyä päiviksikin. Tuplaikkunaa ei ole vielä asennettu paikalleen, mutta kohtapuoliin sekin alkaa olla edessä.

47285184_341086233290219_8603623056499277824_n

47102134_372066333337417_881809532362162176_n

Vedet ja ruuat on samalla täytynyt siirtää sisälle ja sekin on jollain tapaa hermostuttavaa. Koska nämähän siis sotkee, niin ruokakupit ovat aina täynnä kaikkea sinne kuulumatonta – purua, höyheniä ja ties mitä pölyä. Ja vesiastian tyhjentäminen ja veden vaihtaminen on oma taiteenlajinsa ettei se pääse hölskymään pitkin puruja ja lattioita. Meillä käytössä oleva juoma-automaatti on siitä kyllä kätevä, että se ei pääse täyttymään purusta ja muusta moskasta (ja ne vähäisetkin saa helposti putsattua pois), mutta käytännöllisiltä ominaisuuksiltaan se on muuten hieman kökkö noin niin kuin sisätiloissa. Ostimme joku vuosi sitten testiin nipallisen juoma-automaatin, joka siis olisi suoranainen aarre, mutta nämä meidän puupäät eivät hoksanneet kuinka se toimii.

Sisälle siirtyminen totta kai räjäyttää myös pjaskan määrän ja sitä myötä siivoamisen tarpeen ihan uusiin sfääreihin. Onneksi saatiin käsiimme lisää vanhoja vahaliinoja, niin saadaan säännöllisesti vaihdettua puhdasta ja helposti puhdistettavaa alustaa kakkalaudoille.

47114543_1931776733536452_3497335119729917952_n

47119800_266725640621790_2954754443846877184_n

Potpot kuitenkin potpottelee menemään entiseen malliin, pois lukien ulkoilumahdollisuudet. Paitsi kyllä jotkut näistä kiiruhtaa pihalle kun mahdollisuus eteen tarjoutuu, vaikka maa onkin jo valkeana ja pakkasta pari astetta. Vielä löytyy spa-osastolta sulaa hiekkaa kylvettäväksi ja ilohan siitä on otettava irti.

47377799_256985641643062_9158510132240318464_n

47400437_575011416262445_5119440488134344704_n

Sulkasatoa ei yhdelläkään ole vielä toistaiseksi näkynyt, mutta eiköhän se sekin tässä talven mittaan ole edessä. Silkkikanan kanssa puolestaan neuvotellaan suunnilleen joka toinen kuukausi siitä onks niitä pikkutipejä ihan totta pakko haluta. Tämä ei muutu talviaikaankaan. Kaksi kukkoa menee edelleen parvessa vallan mainiosti, toivottavasti pienessä tilassa oleilu talvella ei tilannetta myöskään muuta.

47469491_386191355286670_6308607307651481600_n

Jos jotain hyvää syksyssä ja talvessa niin mun töihin paluu on ollu kanoille yhtä juhlaa. Saan siis kantaa töistä kotiin kaikki ruuanjämät, jotka muuten menisi roskiin. Niitä minulle kivasti myös pakkaillaan työpaikan jääkaappiin jos en itse ole töissä. Löytyy aina yhtä sun toista ”kanoille!”-nyssäkkää, kuten puuroa, kiusauksia, keittoja, mitä tahansa. Välillä minusta tuntuu, että kanat syövät paremmin ja monipuolisemmin kuin minä itse! No mutta, siinäpä kelpaa kanojen kasvatella rasvakerrosta ja köllötellä tyytyväisinä palleroina talven yli. ^_^