Pappakoiralle jarrusukat

Ostettiin Rikille jarrusukat Tokmannin lastenosastolta. Hän on oikein uljas uusissa sukissaan, mutta lupasin hiljaa tilaavani Ihan Oikeat Koirien Jarrusukat, että ei nyt tarvii loputtomiin hiihtää Nalle Puhit nilkoissa. Sitä odotellessa ovat kuitenkin osoittautuneet oivaksi ostokseksi, kun vielä kietaisee kevyesti haavateippiä sukkien varteen nilkkojen ympärille. Pysyvät sitten paikoillaankin suht hyvin. Menevämmällä eivät ehkä pysyisi, mutta pappa köllöttelee ja nukkuu suurimman osan päivästä eikä enää turhia hötkyile. Paitsi kevätauringon luomien heijastusten ja varjojen perässä.

Rikihän saavutti maaliskuun alussa kunnioitettavan 12 vuoden iän, eikä tämä ikä ole kyllä tullut yksin. Pääkoppa on edelleen kuin kakaralla, innostuu ja ilahtuu kaikesta ja kaikista yhtä herkkään kuin aina ennenkin. Mutta kroppa ei enää ole nuoren pojan. Viimeisen olisko puolen vuoden sisään kunto on alkanut mennä vauhdilla alaspäin. Tämä näkyy lähinnä takalistossa ja takajaloissa. Liikkuminen on heijaavaa ja vaappuvaa, eikä takajalat tahdo aina kantaa. Etenkin pitemmän ajan makoilun jälkeen liikkeelle lähtö on hataraa. Liukkaat laminaattilattiat eivät ainakaan auta asiaa, joten siitä syystä päädyttiin ostamaan jarrusukat. Todella pahankin näköisiä liukastumisia on jo ehtinyt sattua, joten sukat auttavat pitämään jalat järjestyksessä ja lonkat sijoillaan.

Käytännössä tämä näkyy niin, että Riki käy tyttöpissalla ja auton kyytiin pitää jo auttaa pyllystä nostamalla. Sohvalle ja sänkyyn vielä pääsee, hyvinä päivinä hyppäämällä ja huonompina kiipeämällä. Alkuviikosta kävimme metsälenkillä, minä lumikenkäillen ja Jere eräsuksilla hiihtäen. Pappakoiran ehdoilla mentiin, jätettiin lenkki lyhyehköksi ja liikuimme kelkkajälkiä pitkin. Jere hiihteli välillä umpihangessa, ja oli sydäntä särkevää katsoa, kuinka Rikin mieli olisi niin kovin halunnut päästä hillumaan perään ja mukaan, mutta ei pysty parka enää hangessa etenemään, loikkimaan ja rymyämään niin kuin veri vetäisi.

Minkäänlaisia kipuja ei onneksi ole ainakaan vielä havaittavissa, ja kuten sanottua, koira on iloinen ja ihana. Pientä luopumistyötä tässä silti jo hiljakseen mielessään tekee, joskin ajatuskeloja ei voi päästää liian pitkälle tai syvälle, koska itkuhan siitä seuraa. Eikä tässä vielä olla luopumassakaan, mutta jossain vaiheessahan se aika on edessä. Se aika voi tulla eteen ihan milloin tahansa. Vanhuus ei tule yksin, joten nyt nautitaan leppoisista eläkepäivistä, rapsutellaan ja sylitellään, teippaillaan jarrusukkia jalkaan. Rikin voinnin ehdoilla.