Potpotusta, kaahotusta ja rusinoiden kerjäämistä

Laitoin Instan storyyn ja blogin Facebook-sivuille viime viikolla lukijoille kyselyä siitä, että mistä aiheista te toivoisitte minun täällä kirjoittelevan. No, ei mitenkään yllättävästi pakko myöntää, monet toiveista liittyi kanoihin. Satunnaisesti laittelen niistä kuvia ja videoita instan puolelle, mutta totta, en ole pitkään aikaan niistä kirjoitellut mitään. Joten tässäpä sitten hieman potpottilan kuulumisia menneeltä kesältä ja kurkistuksia syksyyn.

Picture_20180910_172601144

Aloitetaas tuoreimmista tiitiäisistä, siis reilu vuosi sitten meille muuttaneista silkkikanoista. Kevättalvellahan näiden kinttuihin iski kalkkijalkapunkki ja sen hoidosta kirjoittelin tuolloin täällä.* Punkin häätöoperaatio oli aikamoista mylläkkää, mutta jes! Kaikkien jalat paranivat eivätkä oireet ole uusineet.

En muista olenko silkeistä kirjoittanut noin muuten juurikaan mitään faktaa, joten tässäpä pieni tietoisku:

  • Silkkien iho on sininen ja niillä on viisi varvasta (kun peruspotpoilla varpaita on neljä).
  • Sulkapeite on hyvin untuvainen, muistuttaa enemmänkin karvaa kuin sulkia. Tästä syystä ne eivät ole kovinkaan hyviä lentämään ja myös kylmänsietokyky on huonompi kuin tavallisilla kanoilla.
  • Silkkikanoilla on voimakas hautomisvietti ja ne hoivaavat tipusiaan rakkaudella.
  • Ne on älyttömän pieniä ja söpöjä.

Picture_20180910_172720999

Silkkirouva Merjan kohdalla tämä muumimammamaisuus on erittäinkin voimakasta. Tämänkin kesää tyyppi on sitkeästi yrittänyt hautoa. Olen käynyt itseni kanssa vuosittain eettistä keskustelua siitä, että kumpi parempi – estää kanan luontainen tarve hautomiseen vai antaa hautoa ja, erittäin todennäköisesti valitettavasti, laittaa lapset paistiksi. Vuoroin olemme antaneet hautoa, vuoroin emme. Tänä vuonna päädyimme siihen, että potpottilan pääluku on täynnä ja sitä mukaa kun Merja on painautunut pesään pannukakuksi, ollaan me kerätty munat alta pois.

Itse asiassa munat eivät välttämättä edes ole itämiskykyisiä, eli toisaalta tässä tapauksessa myös luonto itsessään olisi varmaan ollut Merjan vauvakuumetta vastaan. Merja itse kun ei hautoessaan muni ja meidän muut rouvat taas…no, en ole edelleenkään nähnyt kertaakaan, että olisivat päästäneet silkkikukkoa polkemaan. Ilmeisesti tuollaiset pölyhuiskut eivät ole rouvien mieleen, vaikka kovin ne koittavatkin kosiskella: kukertaa ja tanssahdella.

Picture_20180910_172745050

On muuten ollut myös hauskaa huomata kuinka erilaisia silkkikukot ovat verrattuna taviskukkoihin. Okei, meillä on ehkä käynyt ihan sikahuono tuuri kukkojen kanssa, kun joka ikinen niistä on ollut kiukkuinen meille tullessaan tai äitynyt perkeleeksi ajan saatossa. Nämä silkit puolestaan ovat lempeitä, arkojakin, ja väistävät ihmistä. Lisäksi todella, todella poikkeavaa näiden kanssa on se, että pääkukko Johnny Winter ja hänen poikansa Matti tulevat mainiosti juttuun samassa parvessa. Normaalisti pienessä parvessa ei voi olla kuin yksi kukko, mutta näillä tyypeillä ei ole mitään ongelmaa hengailla yhdessä. (Stereona kajahtava kukkokiekuu on huvittavaa myös, joskaan en tiedä jakaako naapurit tämän hyvänolontunteen aamuisin puoli viideltä.)

Picture_20180910_173009166

No mutta, vaikka silkkikana ei tänä vuonna ole päässytkään äidiksi, tuli hänestä alkukesästä mummo. Viime vuotisista tipeistä yksi kana ja yksi kukko saivat uudet kodit (Matin jäädessä meille ainakin vielä toistaiseksi) ja keväällä kanatipun ottanut soitteli minulle, että pesästä kuuluu piip piip. Kanan ostanut pariskunta oli ensimmäistä kertaa tiputilanteessa ja minä pääsin sitten heitä neuvomaan kuinka tipien kanssa tulee toimia. Pitäisikin oikeastaan laittaa heille viestiä ja kysäistä, että mikä tilanne on nyt.

Picture_20180910_172926457.jpg

Muiden kotkottimien kesään ei mitään erikoista kuulunut. Siellä ne mennä kaahottivat, potpottivat, kylpivät ja kerjäsivät rusinoita entiseen malliin. Nyt alkaneen syksyn myötä on ilmennyt jonkinlaista pihtaamista munien kanssa, vaikka ainakaan näkyvää sulkasatoa ei kenelläkään ole vielä alkanut. Vaan ei kai sitä muutenkaan aina jaksa eikä oo pakko jos ei taho.

Picture_20180910_172653360

Noin yleisellä tasolla potpottilan arjessa syksy näyttäytyy siten, että pyrin aina kotona ollessani päästämään kanat irti seikkailemaan pitkin pihaa. Kohta edessä on taas pitkä ja pimeä kausi ja kopissa kökkiminen – niinpä nyt saavat kipitellä irti sydämensä kyllyydestä, kaivella pensaiden alla (ja kukkapenkeissä…), nauttia vihreästä ja vapaudesta. Öiden kylmyys on tuonut hoitorutiineihin jälleen sen, että kanakopin luukku on suljettava yöksi ettei lämpö karkaa harakoille. Kesän kun luukku pidetään auki ja saavat kulkea sisään ja ulos miten lystäävät. Pimenevät illat tarkoittavat myös kopin valaistuksen tarvetta, mutta se toimii automaattisesti. Ei tarvitse siis meidän kulkea sytyttelemässä ja sammuttelemassa potpottilan valoa.

Picture_20180910_172817154

Tällaista kuuluu siis meille tänne 🙂 Ja hei tyypit! Toivepostausten kirjoittaminen on tosi hauskaa ja jatkossakin toiveita saa esittää milloin vaan! Ihan vaikka kommentoimalla blogiin tai mihin tahansa somekanavaan. 🙂  Pyrin toiveita toteuttamaan ja muutama toive tämän lisäksi onkin jo laitettu korvan taa.

Picture_20180910_172842447

* Samaisessa postauksessa nähtävästi olen luvannut kirjoittaa check listiä kanoista haaveileville loisjuttuihin liittyen. Anteeksi, olin unohtanut koko jutun! Yritän muistaa palata siihen jossain vaiheessa…

Kissojen sielunelämä – täysin oma maailmansa!

Minä en aina ihan ymmärrä näitä minun kissojani. En nyt menis vannomaan, että tietääkö ne aina ihan itsekään, että mikä on homman nimi…

Kerron kaksi esimerkkiä!

Aloitetaan Pikkusesta. Pikkunen on meidän 13-vuotias, muita kohtaan hieman äreähkö kissa. Täysin minun kissani siis. On nukkunut tyynyni vieressä pennusta saakka, hakeutuu syliteltäväksi ja harvemmin rähisee minulle. No, tuossa muutamia vuosia sitten olin lomareissulla ja kotoa poissa siis yhdeksän päivää. En ollut koskaan aikaisemmin ollut poissa kotoa noin kauaa yhtäjaksoisesti. Tänä aikana Pikkunen oli rähissyt Jerelle (ei ollut saanut edes silittää), nukkunut keittiöntasolla hellan vieressä kaiket yöt ja kussut keittiön nurkkaan (tätä ei ole tapahtunut kertaakaan aikaisemmin eikä kertaakaan tämän jälkeen). Minulle osoitettiin mieltä muuttamalla keittiöön. Kyllä, matkani jälkeen kissa asui varmaan ainakin kaksi vuotta keittiössä. Ei todellakaan tullut enää tyynyn viereen nukkumaan tai edes olohuoneen sohvalle. Keittiöstä ei poistuttu.

Pikkusella on myös hieman traumaattinen tausta. Aikuinen kissa hyökkäsi sen päälle sen ollessa pentu ja minä sain pelastettua Pikkusen sen kynsistä. Kun viime syksyllä mietin kahden rescuekissan ottamista niin mietin myös, että kuinka Pikkunen siihen suhtautuu? Pelkää? Ahdistuu? Pakkaa tonnikalansa nyssäkkään ja muuttaa naapuriin?

No HAH! Näiden kahden uuden kissan tulon myötä Pikkunen rentoutui. Tuli pois keittiöstä! Nyt se asustelee ja elelee täällä niin kuin normaali kissa. Kuljeskelee ympäri taloa, vetää päiväunia sohvalla, tulee tyynyni viereen. Muut kissatkaan ei juuri vituta. Sähähtää kyllä jos liian lähelle tulee ja saattaa vetää tassulla pataan, mutta ei paniikkia. Ja muut kissat tietää, että oke, Pikkunen ei ole eikä tule olemaan kenenkään kaveri.

36246675_1086129534867373_4851763948560580608_n

Toinen esimerkki!

Kuvassa oleva kirjava kissa Amen (älkää kysykö) on toinen marraskuussa otetuista rescuekissoista. Sen taipale meillä alkoi melko hyvin, mutta jossain vaiheessa jostain syystä Trio-kissa veti herneen käkättimeen eikä siedä Amenia silmissään. Hätyytteli ja ajoi siis takaa aina nähdessään. Niinpä Amen muutti makuuhuoneeseen. Teki samat kuin Pikkunen, mutta majapaikkana oli makkari.

Järkkyhetkiä elettiin kun Amen karkasi ikkunasta ja oli kateissa lähes kolme vuorokautta. Karkureissusta ja siitä, kuinka karkulainen saatiin kotiin kirjoitinkin täällä.  Tuli siinä sitten tietenkin taas mietittyä kaikenlaista. Että alkaaks meillä tutustuminen ja luottamuksen rakentaminen taas alusta? Asuuks se taas pari viikkoa sängyn alla niin kuin silloin marraskuussa? Pelkääks se minua, kaikkea?

No HAH! Nyt tääki hyväkäs liikuskelee ympäri taloa ihan muina kissoina, vetelee päikkäreitä sohvalla, tulee viereen tai jalkopäähän ja norkoilee muiden ruokakupilla keittiössä. Riippumatta siitä onko Trio samassa tilassa vai ei.

Että sellaista sielunelämää. Pitääks näistä nyt sit päätellä jotain, että jos kissan elämässä tapahtuu jotain todella mullistavaa, niin palikat pään sisällä vetää eri järjestykseen? Joskaan seuraukset ei aina ehkä ole ihan loogiset tai odotettavat! 😀

Muita kissajuttuja:

Hänen kuninkaallinen torttunsa

Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin

Kissa kukkaruukussa ja muita tarinoita

Kodittomat kissat

Kuinka karkuri saatiin kotiin?

Instassa ja Facebookissa minua seuranneet jo tietääkin, että sunnuntai-iltana karannut kissa saatiin eilen takaisin kotiin turvaan. Kuinkas se tapahtui?

Istuin eilen aamupäivällä rappusilla tupakalla (kyllä) kun kuulin ”mau”. Olin ihan varma, että joopa joo, harhoja kuulen, mutta sitten kuului uudestaan ”mau”. Nousin katselemaan tontin vierustan puskia, nostin katseen ylös ja KISSA! Kissa männyssä! Siellä se kökötti oksan päässä noin kymmenen metrin korkeudessa. Ja siinä minä kökötin monta tuntia tuijottamassa kissaa männyssä.

Kissittelin ja yritin houkutella ruualla. Kissa hivuttautui oksaa pitkin männyn rungon viereen – ja sitten taas takaisin oksan päähän. Tunnit kului. Jere kävi kissittelemässä, anoppi kävi kissittelemässä, äiti ja isäpuolikin kävi kissittelemässä. Soitin palokuntaan ja tiedustelin voiko heitä pyytää hakemaan kissaa alas jos se ei sieltä itse uskalla tulla. Sovittiin, että huomenna (siis tänään) voivat tulla kokeilemaan jos kissa edelleen puussa.

Sitten syttyi idealamppu äitin ja isäpuolen päässä. Isäpuoli askarteli heeeeelvetin pitkän kepin päähän pehmusteet ja kantoi männyn juurelle kahdeksan metrin tikkaat.  Jere kiipesi tikapuita pitkin parin metrin päähän kissaa ja tönäisi sen alas sillä kepillä (joka näytti jättimäiseltä vanupuikolta). Samaan aikaan minä, veli ja äiti oltiin alhaalla ottamassa päiväpeitolla kissaa vastaan…

Kissa tippui peitolle eli pehmeä pudotus, mutta pääsi karkuun. Juoksi onneksi suoraan talon alle ja me perässä äkkiä tukkimaan reiät talon etu- ja takapuolelta. Jere ja veli mönki kissan perään talon alle, jossa veli sai takajaloista kiinni, mut kissa pääsi irti JA survoutumaan tukitusta aukosta ulospäin. Tässä kohtaa alkoi hitonmoinen häsläys! Isäpuoli sai sen verran hidastettua kissan matkaa ettei päässyt sujona metsään, vaan kissa joutui vaihtamaan suuntaa seinän viertä pitkin minun hyppysiini! Sain napattua kissan kiinni. Se puri, raapi, rimpuili, olin sen kanssa tuhannen solmussa ja SATTUI VITUSTI, mutta pidin kiinni ja sain kissan sisälle.

Sisällä kissa sähisi ja oli aivan paniikissa, juoksi sohvan alle piiloon. Minä painelin huuhtomaan revittyjä ja purtuja käsiäni juoksevan veden alle, äiti huolehti karkulaiselle ruokaa ja vettä, väistellen eteiseen levinneitä veritippoja. Minun oli lähdettävä terkkarille tarkastettavaksi, muistin sentään ennen lähtöä pyyhkäistä korvanlehden ja kaulalle noruneen veren. Kahakassa sain siis vekin korvanlehteen, muutamia käsiin ja rintaan ja oikean käden nimetön on purtu rei’ille. On muuten aikas saakelin kipeä ja turvoksissa. Jäykkäkouristusrokotus oli voimassa, mutta antibioottikuurin kirjoitti lääkäri (hyvää juhannusta).

IMG_20180621_093753_010

Loppujen lopuksi kaikki on ERITTÄIN HYVIN. Kissa tunnisti kodin kodikseen ja minut ihmisekseen ja käyttäytyy nyt niin kuin aina ennenkin. Puskee, kyöhnää, loikkii sänkyyn silitettäväksi ja kipittää jaloissa. Nukkuu vaatekaapissa mustien vaatteiden päällä, syö ja juo. Tarinalle saatiin täydellisen onnellinen loppu.

 

Kissa karkuteillä

Myöhään sunnuntai-iltana kissa livahti makuuhuoneen ikkunasta. Sunnuntai-illan jälkeen ei kissasta ole ainoatakaan näköhavaintoa.

Se on toinen niistä kissoista, jotka silloin marraskuussa meille muutti löytöeläinhoitolasta. Arvioivat tuolloin puolivuotiaaksi – minä arvioin nuoremmaksi, koska on meillä asuessaan ottanut hurjaa teinimäistä kasvuspurttia eikä ainoatakaan kiimaakaan ole vielä pitänyt. Nuori tytönheitukka vielä ja niin kaunis.

Itkeä tihrustan sen kauneutta ja sitä, että aloimme juuri olla niin hyviä kavereita, että antoi minun käsitellä melko hyvin. Ei se mikään sylikissa ole, mutta antaa nostaa. Puskee ja kiehnää ja kaipaa paljon silityksiä ja huomiota. Heti aamusta suikuroi häntänsä säärieni ympärille kun nousen sängystä. Itkeä tihrustan myös sitä, että kissalla on ollut rankka alku elämään ja nyt se on taas tuolla. Yksin ja peloissaan.

35534097_1076680579145602_2564411490815705088_n

Laitoin heti maanantaina ilmoitusta Facebookkiin paikalliselle löytöeläinhoitolalle sekä paikalliselle Facesivustolle kadonneista ja löytyneistä eläimistä. Ilmoitusta on jaettu lähes kolmekymmentä kertaa, toivottavasti ihmiset pitäisivät silmänsä auki. Ilmoitin naapurustolle kadonneesta kissasta, näytin kuvaa, kerroin, että se on arka eikä varmasti antaudu kiinni, mutta voitteko ilmoittaa jos näette? Pysäytin kissittelyreissulla ohi pyöräilevän naisen, hänkin lupasi katsella, ajaa kuitenkin tätä väliä päivittäin. Olen tutkinut naapurin ulkorakennukset, kurkkinut kuistien ja talojen alle.

Maanantaina aamupäivällä sain loukun lainaan ja se on ollut viritettynä talon nurkalla, siinä missä kissa on viimeksi nähty. Vesikuppi on ulkona, vaihdan tuoretta ruokaa loukkuun pari kertaa päivässä, vein hajuksi makuuhuoneen pikkumaton, jonka kanssa kissa on nujunnut ja tänään kiikutin pihalle myös pääasiassa sen käytössä olleen pesemättömän kissanhiekkalaatikon. Luin, että ”oman reviirin” tuoksu saattaisi houkutella.

Vilaustakaan ei ole näkynyt yli kahteen vuorokauteen.

Yritän lohduttautua lukemallani tiedolla karanneista kissoista. Luin, että karanneet ja pelokkaat kissat eivät yleensä lähde kauas, vaan piiloutuvat heti. Että arka kissa kulkee piilotellen eikä säikähtäneenä uskalla vastata edes omistajansa kutsuun, Että pelokas kissa saattaa pysytellä piilossaan päiväkausia ja lähteä liikkeelle vasta janon pakottamana. Niin toivon, että tämäkin olisi näin tehnyt. Ettei olisi lähtenyt kauas, juossut ketun tai ilveksen suuhun.

Minä niin toivon, että tällä tarinalla olisi onnellinen loppu.

 

Kanoja ja kahvia

Istun yhdeltätoista ulkona juomassa aamukahvia ja katselemassa kanoja. Ulkona! Lämpimässä auringonpaisteessa! Päälläni on joka suuntaan lököttävät sydänkuvioiset pyjamahousut ja viininpunainen neuletakinkauhtana. En jaksa edes muistaa neuletakin ikää. Mutta siksi se onkin niin ihana, juuri oikeanlaiseksi pehmentynyt, kulahtanut ja lörpsähtänyt. Ja tässä minä tarkenen mainiosti juomassa aamukahviani ja katselemassa kanoja.

Picture_20180510_105955551

Picture_20180510_112340239

Kanankatselupenkki on yksi lempparipaikoistani pihassamme. Etenkin sitten kun ylös katoksi kaartuvat koivu ja pihlaja saavat kesäasun ylleen ja syksyllä, kun pään yllä roikkuu muhkeat pihlajanmarjatertut ja jaloissa rahisee värikkäät elämänsä antaneet lehdet. Mutta kyllä keväälläkin. Heti kun se sulaa ja kuivuu talven alta parkkeeraa peffa penkkiin ja katse kiinnittyy tosi-teeveeseen.

Picture_20180510_105920425

Picture_20180510_112312901

Kanoilla on jo täysi tohina päällä, minulla ei. Haen toisen mukillisen kahvia, ensimmäisestä mukillisesta puolet ehtii jäähtyä haaveillessa. Minulla on käsissäni neljä päivää vapaata. Neljä aamua ilman herätyskelloa, neljä mahdollisuutta istuskella aamukahvilla niin kauan, että se muuttuu päiväkahviksi. Näinä päivinä ehkä tartun haravaan, ehkä koulukirjoihin. Ehkä teen kaikkea ja ehkä en yhtään mitään.

PUPSEJA!

Tänään menin harjoitteluun aamulla ihan normaalisti, mutta sielläpä ei minulle mitään oman oppimisen kannalta järjellistä tekemistä ollutkaan, joten kaksi tuntia myöhemmin yhteistuumin ohjaajan kanssa todettiin, että mäne kottiin.

Eipä se mitään, sillä minäpä en mennytkään kotiin, vaan asustelen seuraavat pari päivää koiranhoitotätsänä sukulaispariskunnan luona heidän ollessa reissun päällä. Täällä asuu Maailman Paras Perhoskoira Martta, kooikerhondje Anilla ja…

ANILLAN KAKSI IHAN SUPERDYPERHYPER ÄLLÖTTÄVÄÄ PUPSIA!

31234946_1042877342525926_1450420886189534005_n

Lyhyen harkkapäivän vahinko otetaan kyllä takaisin huomenna ja ylihuomenna kun edessä on kahdentoista ja kymmenen tunnin työpäivät. Samoin juuri tämä viikko on erään toisen kurssin kohdalla intensiiviviikko eli joka päivä on luettavana esseitä 30-50 sivua ja niistä täytyy käydä aktiivista, reaaliaikaista keskustelua verkossa. Joka. Ikinen. Päivä. Että sinällään tällainen pätkäpäivä oli jees.

Paitsi että täällä on pupseja. PUPSEJA! Kaksi viisi viikkoista söpöliiniä. Ihan siis ensinnäkin olen kadottanut normaalin puhekykyni ja suustani tulee ulos vauvakieltä. Sen lisäksi tänään ollaan sylitelty, silitelty, ruokailtu ja tallottu ruoka-astiassa (tuitui mitkä ihanan tassut niiiii on nii töps töps tassuseet vuiiii) tassuilla, leikitty ja tuijoteltu unessa tuhisevaa vauvakoiran nenää. Isompia on myös silitelty, lahjottu juustolla, höpötelty ja kohta lähdetään päivälenkille.

Nii et opiskeltu kans?

Ei niin mainittavasti.

 

Operaatio kalkkijalkapunkin häätö: lääkitys

Taas mennään! Edellisessä operaatio-postauksessa jäimme siihen, että liottelimme ja rapsuttelimme kukkopojan jalat viidennen kerran. Tämän jälkeen jalat ovat näyttäneet todella hyviltä (etenkin alkutilanteeseen nähden) emmekä siis liotushoitoja jatkaneet. Tämän kuluneen kahden viikon aikana olemme käsitelleet kaikkien jalat kalkkijalkavoiteella kahteen kertaan.

29341704_1026405817506412_928596487_n

Käyttämämme lääkeaine on siis ivermektiiniä, myydään esimerkiksi kauppanimellä Ivomec. Saimme lääkkeen lopultakin viime viikolla käsiimme ja eilen aloitimme lääkityshoidon. Lääkettä ei siis eläinlääkäreillä ole valmiina varastoissaan ja me odottelimme toimitusta kaksi viikkoa. Lukemani perusteella aikamoisen tujusta lääkkeestä on kyse!

Ivomecin kohdalla ei tutkimustietoa tai muuta, miten sanoisin, virallista (?) tietoa kanojen hoitoon ja varoaikoihin tahdo löytyä. Tuoteselosteessa itsessäänkin on mainittu vain naudat, siat ja porot. Eläinlääkäritkään eivät pääasiassa tunnu olevan kovinkaan perillä kanojen hoidosta ja lääkityksestä ja veikkaanpa, että jotain tehiksiä tuskin lääkitäänkään. Meidänkin tapauksessa ell luotti täysin meidän asiantuntemukseemme eikä esimerkiksi ole nähnyt kukkopojan jalkoja kertaakaan. Lisäksi olen lukenut, että joissain tapauksessa ell sekoittaa valmiin seoksen käytettäväksi loishäätöön, me saatiin ehtaa tavaraa koko purkki.

29547390_1026405767506417_1836263307_n

Mitään täydellistä, satavarmaa ja asiantuntevaa lääkitysopastusta en siis minäkään osaa antaa, vaan nojaan tietoon mitä olen saanut lukuisista siipikarjan harrastajien keskusteluista sekä blogeista. Näiden ohjeistusten mukaan Ivomec siis sekoitetaan esimerkiksi vaseliiniin, parafiiniöljyyn tai muuhun voiteeseen/öljyyn (laimennus 1:10). Me sekoitimme lääkeliuoksen kalkkijalkavoiteeseen, jota olemme muutenkin käyttäneet tässä kuluneiden viikkojen aikana. Seos on käytettävä heti ja se siis käytetään ulkoisesti, hierotaan jalkoihin.

29547636_1026405774173083_267746629_n

Munien syönnin varoajasta ei siis myöskään tahdo löytyä mitään tutkittua tietoa. Suurin osa lukemastani kuitenkin viittaa kuukauteen. Sitä en ole vielä osannut päättää, että uskallamme syöttää munat kuitenkin koiralle, vai nakkaammeko menemään. Onni onnettomuudessa on, että silkkikanan munat erottaa muiden munista helposti, koska ne ovat niin mallia mini!

No, joka tapauksessa, eilen illalla pääsimme siis lopultakin aloittamaan varsinaisen lääkityshoidon. Otimme lääkekäsittelyyn kukkopojan ja kanan, mutta päätimme myös käsitellä pääkukon (silkki sekin). Epäilemme, että kalkkijalkapunkki on pesiytynyt kanalaamme viime kesänä sen myötä kun lisäsimme silkkikanan ja pääkukon parveen*. Päätimme nyt toimia näin, vaikkakin lääkehoidon antaminen ihan vaan varmuuden vuoks ei varmasti ole suositelluin tapa toimia.

Aiomme uusia lääkehoidon ainakin kertaalleen kahden viikon päästä, silloin varmaan osataan jo sanoa tarvitseeko vielä senkin jälkeen uusia. Eilen käsittelimme oireettomienkin jalat, tosin ne toki vain kalkkijalkavoiteella. Sitäkin käsittelyä jatketaan niin kauan kuin lääkitystäkin.

Kukkelspojan kinttu käsiteltynä

29745732_1026405820839745_699010299_n

Voiton puolella nyt kuitenkin ehdottomasti tässä operaatiossa ollaan! Lopuksi tähän vielä totean, että lääkepurnukka maksoi suolaiset 42 euroa ja siihen päälle on ostettu parafiiniöljyä, kalkkijalkavoidetta, kissanhiekkalaatikko (…), siivous- ja putsausvälineitä ja niin edelleenkään, puhumattakaan ajasta ja vaivasta jota on käytetty. Niinpä ma sanon jälleen kerran: kotitarvekanailijan ei missään nimessä kannata alkaa laskeskella tiun hintoja! 😀

Aiemmat postaukset tästä koko meidän operaatiosta:

Kanan kalkkijalka

Operaatio kalkkijalkapunkin häätö [vko1] + muita vinkkejä

Operaatio kalkkijalkapunkin häätö [vko2]

*Aion kirjoittaa jossain vaiheessa check listan kanojen hankkimista haaveileville näihin loisjuttuihin liittyen! Yhtenä nyrkkisääntönä sanottakoon kuitenkin jo tässä vaiheessa, että jalat tulee tarkistaa aina. Näin mekin teemme kun uusia otetaan parveen tai luovutetaan eteenpäin. Siitä huolimatta, että kintut olivat tullessa terveet, meillä nyt myöhemmin ovat oireilleet silkkikana jonkin verran sekä silkkikanan ja pääkukon jälkeläinen kukkopoika rajusti. Näitä jälkeläisiähän lähti meiltä siis kolme kipaletta maailmalle, ja olen myös heitä informoinut kun ongelma meillä havaittiin. Kaksi kolmesta on vastannut, tarkistanut jalat ja todennut kaiken olevan ok. Toivotaan siis, että myös se kolmas on terve!