#8 Jouluiloa eläimille – WWF, SEY ja paikallinen apu

Hei eipäs unohdeta meidän karvaisia ystäviämme läheltä ja kaukaa! Jouluisena hyvänä tekona tai vaikka aineettomana lahjana tämän kaiken materialismin keskellä on monia keinoja auttaa vaikkapa eläimiä. Tässä muutama esimerkki!

Picture_20181117_180600160

WWF:n kautta voi ryhtyä kummiksi tai antaa kertalahjoituksen eläinten ja luonnon hyväksi. Kummina mahdollistetaan uhanalaisten eläinten sekä niiden elinympäristöjen suojeleminen niin meillä Suomessa kuin maailmalla. Valittavana on ”yleinen kummeus” tai kohteekseen voi valita jonkin erityisesti omaa sydäntä lähellä olevan suojelukohteen – esimerkiksi Itämeren tai vaikka lumileopardin. Itse olen toiminut saimaannorppakummina pienellä kuukausittaisella lahjoituksella.

Kummiksi voi ryhtyä myös vaikka Suomen eläinsuojeluyhdistykselle, siis SEYlle, jolloin kuukausittaiset lahjoitukset menevät eläinsuojelutyön hyväksi. Eläinsuojeluteon voi tehdä myös antamalla rahan sijaan aikaansa ja ryhtymällä vapaaehtoiseksi. Ja pssst! Vapaaehtoisuus ei välttämättä tarkoita sitä, että siinä täytyisi olla rämpimässä kylmässä ja sateisessa metsässä hylättyjen kissojen perässä, jos se ei omalta yhtään tunnu – vapaaehtoisvoimia tarvitaan moniin hyvin erilaisiin hommiin!

SEY:n kautta on myös mahdollista antaa eettisiä aineettomia joululahjoja. Eli laittaa siis joululahjarahat ”lahjakortiksi” kodittoman eläimen kastrointiin ja sterilointiin tai rokotuksiin tai vaikka luonnonvaraisten eläinten hyväksi. Aineettomilla eettisillä lahjoilla voi tukea myös esimerkiksi eläinsuojeluneuvojan työtä tai eläinsuojelutiedon välittämisessä koululaisille!

Picture_20181117_180349657

Kannattaa myös tsekata paikalliset yhdistykset ja esimerkiksi löytyöeläinhoitolat, josko niitä voisi auttaa myös suoraan joko rahallisesti tai erilaisin lahjoituksin! Meillä täällä Eläinlääkäriasema pisti pystyyn joulukeräystempauksen paikallisen löytöeläinhoitolan hyväksi! Eläinlääkäriaseman henkilökunta muistuttelee, että löytöeläinten lakisääteinen säilytysaika on vain kaksi viikkoa, jonka jälkeen niiden elämisen kustannukset jäävät löytöeläinhoitolan kontolle (mikäli eläimet siis jäävät vielä odottelemaan uutta kotia ja säästyvät lopetuspiikiltä). Enimmäkseen tällä(kin?) löytöeläinhoitolalla kotia odottelee kissoja, joten lahjoituksina toivotaan erityisesti kissanruokia ja kissanhiekkaa.

Picture_20181117_180524634

Kuvissa esiintyvät Amen ja Mustis olivat kaksi niistä lukuisista kodittomista. Ne ovat asuneet meillä reilun vuoden. Ne ovat siis lähtöisin siis ties mistä oloista, hylättyinä, ja tulleet meille paikallisen löytöeläinhoitolan sekä aktiivisen vapaaehtoistoiminnan kautta. Niinpä meiltä lähti ruokajoulupaketti tuomaan iloa löytöeläinhoitolan karvaisille asukkaille ja oman kodin odottajille, sekä tueksi ja kiitokseksi arvokkaasta työstä mitä siellä tehdään!

Kissojen leikkuuttaminen ja muita (käytös)kuulumisia

Tänään puolilta päivin oli aika kahden rescuetaustaisen tyttökissamme leikkaukseen. Jumalat olivat puolellamme eikä kumpikaan kissoista ehtinyt kehitellä kiimaa juuri tähän hetkeen. Tässä kun ollaan jo pitkin syksyä eletty iloisesti tyylillä viikko kiimaa, viikko normaalia. Kiimaista kissaa ei siis voi leikata, joten huhheijaa, onneksi saatiin nyt tämä asia näin näppärästi alta pois!

Nyt täällä hönöttää ja hoippuroi kaksi hissukseen heräämässä olevaa, maanantaikrapulaista kattikarvajalkaa. Kissojen koppaan saaminen ennen eläinlääkäriin lähtöä sujui tosi nätisti houkuttelemalla aamunälkäisiä herkuilla. Olin henkisesti varautunut siihen, että saisin metsästää kissaa paksut hanskat kädessä kattolampusta. Myös leikkaus sujui hyvin. Toivokaamme, ettei paranemisessakaan tulisi mitään takapakkeja tai ongelmia. Lähtiessä eläinlääkäristä kissit saivat vielä pistoksella kipulääkettä. Minä annan kipulääkettä nestemäisenä suun kautta huomenna sekä ylihuomenna.

46636064_266641950874812_6380081795454468096_n

Amenin, siis kirjavan kissan, leikkauksessa ei ollut mitään ihmeellistä. Mutta Mustiksesta eläinlääkäri teki tosi yllättäviä ja mielenkiintoisia löytöjä. Hän kertoi, että Mustiksen kohtu oli valtavan suuri normaalin tyttökissan kohtuun verraten, paksuus oli ehkä jopa viisinkertainen. Lisäksi toiset munasarjat olivat kolminkertaisen kokoiset normaaliin nähden. Eläinlääkäri pohti, että hän ei voi poissulkea sitäkään olisiko mahdollista kasvainta ollut kehittelemässä (patologi toki osaisi tähän vastata, mutta en näe tarvetta sille) vai onko taustalla kenties jotain hormonaalista, eli onko kissalle esimerkiksi syötetty kiiman estolääkkeitä. Kerroin, että me emme ole ja tuskin edellistäkään ”omistajaa” on sellaiset asiat kiinnostaneet. Amen ja Mustis ovat kuitenkin peräisin isosta populaatiosta, joka oli enemmän tai vähemmän villiintynyt elämään pitkin metsiä.

Niin tai näin, nämä epämääräisen huolestuttavat osaset on nyt poistettu eikä sinällään tässä sen kummempia seurauksia sen suhteen ole. Ainoa toki vaan, että Mustiksen operaatio oli nyt sitten hieman suurempi isojen verisuonten takia, joten paranemista tulee seurata tosi tarkkaan. Lisäksi jos jossain vaiheessa kissassa ilmenee jotain outoja vaivoja, kuten epämääräisiä vatsavaivoja tai vatsan pullistumista tai kipuja ja niin edelleen, on nämä löydökset hyvä pitää mielessä.

46691881_261040171252527_2003460578382708736_n

”Kissa ei saa nuolla haavaa ennen kuin se on kunnolla parantunut. Tämän vuoksi sille on laitettu purkiharsosta sukkapuku. Puvun voi poistaa reilun viikon kuluttua leikkauksesta.” Joopa joo…

Leikkuuttaminen oli ihmishermoja raastavien kiimahuutojen ja ylipäänsä kissojen terveydenhoidon lisäksi ajankohtainen nyt siitä syystä, että toivoisin sillä olevan apuja Amenin ja Trion kiristyneisiin väleihin. Viime yönä näiden kahden tilanne eteni ensimmäistä kertaa tappeluksi asti. Vahinkoja ei kummallekaan käynyt, mutta tähän saakka on selvitty sähinöin ja kyräilyin, joten tämä oli nyt sitten erittäin epätoivottu askel aivan väärään suuntaan.

Katsotaan nyt siis tämäkin kortti ja toivotaan parasta!

46777048_307442963199693_1537610652883877888_n

Aikaisemmat postaukset aiheesta:

Kissojen ongelmakäyttäytyminen

Ratkaisukeinoja kissojen ongelmakäyttäytymiseen

Kissojen kuulumisia ja ratkaisuja ongelmakäyttäytymiseen

Kirjoitin täällä noin kuukausi sitten laumamme kissojen ongelmakäyttäytymisestä. Ongelmat olivat jatkuneet siis jo kauan ja vasta tuossa vaiheessa tilanne alkoi levitä niin pahasti käsiin, että päätin avautua sekä hakea tukea asiaan myös täällä blogissa. Alkoi siis löytyä jo minunkin rakkauteni sekä kärsivällisyyteni rajat ja mikä pahinta, kissojen elämän mielekkyys ei todellakaan enää näyttäytynyt millään tasolla hyvältä. Laumaamme kuuluu siis neljä kissaa ja kahden kissan välillä on ollut kaikenlaista ongelmaa. Kurmotusta, vaanimista, pelkoa, piiloutumista sekä vääriin paikkoihin merkkailua.

Lupasin kertoilla kuulumisia myöhemmin, joten tässäpä niitä nyt tulee. Ei täällä edelleenkään eletä onnen ja yhteisymmärryksen ja seesteisyyden kuplassa, mutta jonkin verran ollaan parempaan suuntaan menty!

IMG_20181113_130049_867

Tilanteen korjaamiseksi kiikutimme ihan ensimmäisenä Trion eläinlääkärin tarkistettavaksi mahdollisen virtsatietulehduksen pois sulkemiseksi/hoitamiseksi. Trio oli siis se, joka todistetusti oli pissaillut sinne tänne jo kotvan aikaan. Mukaan lukien lattiat, lattioille lojumaan jääneet vaatteet ja kaiken muun lattioilla ”ylimääräisenä” olevat kuten polttopuusäkit, pahvilaatikot ja henkilövaa’an, sekä viimeisimpänä keittiön tasolla olleen mikron (!!!). Eläinlääkärissä Trio rauhoitettiin ja virtsanäytteestä otetusta liuskatestistä ei mitään suuremmin huolestuttavaa näkynyt. Eläinlääkäri halusi kuitenkin tutkia näytteen vielä tarkemmin (liuskat eivät kuulema kissojen osalla ole 100% varmoja). Näyte ei tarkemman tutkimuksenkaan jälkeen punaisena huutanut tulehdusta, mutta joitain arvoja hieman koholla oli – niinpä Trio sai viiden päivän kuurin tulehduskipulääkettä. (Jonka muuten sain annettua tosi nätisti, se kun ei aina näiden suikeroiden kanssa ole ihan yksinkertaisin tehtävä…)

Vääriin paikkoihin merkkailun vähentämiseksi hankimme myös lisää hiekkalaatikoita. Aiemminhan meillä oli niitä vain kaksi, joka totta puhuen on kyllä aivan liian vähän tällaiselle laumalle. Ja erityisesti tällaisissa ongelmallisissa tilanteissa hiekkalaatikoita olisi hyvä olla saman verran kuin kissojakin + yksi ylimääräinen. Nyt meillä on siis kuukauden ajan ollut täällä viisi hiekkalaatikkoa. Lisäksi ostin Triolle eläinlääkäristä erityisraksua (Royal Canin urinary + calm), josta ainakin jotkut ovat löytäneet apuja merkkailuongelmiin sekä muutoinkin rauhoittamaan kissaa.

Erinäisiä rauhoittamistoimenpiteitähän me myös ollaan tänne kaivattu, jotta saataisin hillittyä ja loppumaan Trion ja Amenin keskinäinen kyräily. Tai siis Trio on se joka kyräilee, ja Amen se joka pelkää. Ja nämä reaktiot minun mielestäni myös vielä jotenkin ruokkivat toisiaan. Olen ollut hieman epäileväisen mielin Feliway-haihduttimia kohtaan, mutta koska niitä eläinlääkärissä suositeltiin kokeilemaan JA sain kommenttina hyviä käyttökokemuksia niistä, niin päätin hankkia niitäkin. Kaksi Feliway Friends -haihdutinta on siis ollut meillä alakerrassa nyt kuukauden päivät. Kaikki keinot käyttöön!

IMG_20181018_170245_705

Näiden toimenpiteiden jälkeen merkkailut rauhoittui osapuilleen ensimmäiseksi viikoksi. Minä valitettavasti jouduin lähtemään kotoa omille menoilleni juuri nuina kriittisinä hetkinä, ehdin siis vaan lääkitä Trion, mutta en sitten voinut jäädä seurailemaan tilannetta sitä seuraavaksi viikoksi. Niinpä sainkin sitten viestiä kotoa, että mikroon kustaan nonstoppina (RIP mikro)Olin jo valmis tekemään Triosta rukkaset heti kotiin palattuani, mutta Jerepä ovelana kettuna oli asentanut keittiöön kameran – ja mikrokusijaksi osottautuikin Amen! Missään muualla ei merkkailupissoja ole tämän kuukauden aikana ollutkaan, paitsi kertaalleen sänkyyn, jonka tekijää ei tiedetä, mutta epäilemme Trioa.

No, tämä mikrokuseskelu (tai nyttemmin keittiöntasokuseskelu) on nyt, onneksi, osoittanut selkeästi kiimamerkkailuksi. Silloin kun Amenilla ei ole kiima päällä, ei merkkailuakaan tapahdu. Kun kiima taas pamahtaa päälle, löytyy lätäkkö. Tämä neitihän aloitti kiimailunsa vasta tänä syksynä, ja ”iloisesti” täällä eletäänkin arkea, jolloin ollaan tyyliin viikko normina ja viikko huudetaan (ja merkkaillaan). NNNGHH.

Toimenpide: varattiin aika leikkaukseen. Leikkuuaika olisi ollut jo heti huomenna, mutta viime viikonloppuna Amen kehitteli jälleen uuden kiiman ja näin ollen aikaa piti siirtää. Kiimassa olevaa kissaa ei siis voi leikata, sillä silloin on olemassa suurempi vaara verenvuodoille. Olen nyt varannut uuden ajan, tarkoituksena kiikuttaa samalla kertaa nämä molemmat rescuekatit leikkuupöydälle. Mutta, koska nämä kiimailut eivät ole mitenkään ennakoitavissa, niin nyt sormia ja varpaita ristiin, ettei tuotakin aikaa jouduta siirtämään!

Mitä muuhun rauhoittumiseen ja kurmotuksen määrään tulee, niin ihmeitä täällä ei sen suhteen ole tapahtunut, mutta parannuksia kyllä. Kuten sanottua, olen itse nyt menneen kuukauden aikana ollut paljon poissa kotoa, mutta Jereltä saamani raportin mukaan kaikenlainen sähinä ja muu perseily on huomattavasti vähentynyt. Ei loppunut, mutta vähentynyt. Harkinnassa on, että ostan haihduttimiin täyttöpullot kun nuo vajaa kuukausi sitten hankitut alkavat olla loppumaisillaan.

IMG_20181015_183649_854

Yhteenvetona siis sanottakoon, että haihduttimet, ruokavalio ja hiekkalaatikoiden lisääminen ovat helpottaneet kuukauden takaista tilannetta huomattavasti. Uskon myös, että merkkailu loppuu kunhan saan kattikarvajalan kiikutettua leikkaukseen. Varovaisesti myös toivon, että leikkuuttaminen saattaisi tuoda apuja Trion ja Amenin kireisiin väleihin. Usein leikatut kissat ovat rauhallisempia, joten josko se toisi Ameniin jonkinlaista zeniä, vähentäisiä pelkoa ja jännitystä. Ja vastaavasti hajut muuttuu, joten josko leikattu kissa ei olisi Trion mielestä niin epäilyttävän ja kummallisen hajuinen. Saa nähdä!

Lisäksi tämän hetkinen hankintalista kuuluu näin:

Mikro

Petauspatja

Hermoja

Etikkaa

Joustoa, rakkautta ja kärsivällisyyttä parisuhteeseen, sillä useimmat näistä perseilyistä ovat sattuneet juuri niihin hetkiin kun minä en ole kotona, ja minä olin se joka kissoja lisää halusi (hupsista)

Palailen taas aiheeseen myöhemmin, toivottavasti aurinkoisin ja iloisin kuulumisin!

Lemmikin omistamisen nurja puoli – onko kissasta luopuminen edessä?

Kirjoittelin lähes vuosi sitten kodittomista kissoista, kun olin päätynyt siihen ratkaisuun, että meille niitä muuttaisi kaksi. Tuolloin esittelin myös meillä jo asuvat kissat, Pikkusen ja Trion. Marraskuun alussa 2017 laumaamme sitten liittyikin kaksi tyttöä: Mustis ja Amen.

Alku meni melko hyvin, mutta erityisesti Amenin ja Trion yhteiselo muotoutui lopulta kinkkiseksi. Amen on siis nuori tytönhupakko, kaunis ja ihana kirjava kissa. Valitettavasti Trion mielestä Amen ei ole ollenkaan ihana, ja jostain syystä jossain vaiheessa Triolla nyrjähti aivoissa ja Amenista on tullut vaanimisen ja kurmottamisen kohde. Tämä ei ole juurikaan helpottanut tähänkään päivään mennessä ja lienee sanomattakin selvää, että Amen sekä myös Trio kärsivät tilanteesta.

43952406_953700988149219_1338359389081305088_n

Olen aina kritisoinut irrallaan juoksevia kissoja, etenkin leikkaamattomia sellaisia. Trio ja Pikkunen tosin saivat juosta irti edellisessä kotipaikassamme, sillä alue oli rauhallinen ja syrjäinen. Tässä asuessa kissat ovat olleet täysin sisäkissoina. Tänä kesänä päädyin kuitenkin joustamaan periaatteistani, ja ottamaan siinä samalla valtavan riskin, ja olen antanut Trion ja Pikkuisen ulkoilla vapaasti. Ajatuksena on ollut, että se voisi rauhoittaa kissojen välillä olevaa tilannetta. Amen saisi lisää tilaa ja vapautta hengailla rentona sisällä ja Trio puolestaan voisi purkaa paineitaan ulkona. Silmin nähden kissat ovat tästä nauttineetkin, mutta se ei varsinaisesti kuitenkaan ole tuonut tilanteeseen ratkaisua.

44032532_298722347645226_5812694011239989248_n

Sillä ongelmana ei ole ainoastaan Trion ja Amenin välit ja jatkuva kaunaisuus. Ongelmana on myös se, että Trio on ottanut asiakseen merkkailla vääriin paikkoihin. Kuukausitolkulla olen zeninä kestänyt ja ymmärtänyt, sietänyt ja sopeutunut siihen, että mitään ei voi jättää lattioille lojumaan. Vaatteet, laukut, kengät, puusäkit ja pahvilaatikot – kaikki kustaan heti. Joutuipa vaakakin siirtymään kaappiin makuuhuoneen lattialta. Jere jo huomauttikin, että on sitä mulla vaan valtavan pitkä pinna…mutta nyt sekin on vedetty liian kireälle. Viime päivinä kun jackpottina Trio on aloittanut myös merkkailemaan KEITTIÖN TASOLLE. Parin päivän sisään olen joutunut pesemään MIKRON kolme kertaa.

Kyseessä on mielestäni selkeästi reviirin merkkailu, ei kipu tai sairaus, sillä Trio käy myös normaalisti hiekkalaatikolla. Reviirin merkkailun taustalla puolestaan on todennäköisesti stressi. Minulla on siis täällä käsissäni kaksi stressaantunutta ja kärsivää kissaa – Amen ja Trio.

Näiden ongelmien myötä ajatuksiin on siis noussut vahvana kissasta luopuminen. Mutta kummasta, Amenista vai Triosta? Minä olen kallistunut siihen puoleen, että jos joku laumasta lähtee, niin se on Trio. Mietin myös, että Trioa ei ehkä voi kodin vaihtajaksi laittaa, vaan ratkaisu olisi lopetus (joka puolestaan tuntuu ajatuksenakin aivan hirvittävän pahalta, sillä tämä neiti 6v on muuten maailman ihanin kissa!). En usko, että stressaavalle kissalle olisi ainakaan hyväksi lisätä stressiä uudella kodilla – tai ottaa riskiä siitä, että ongelmakäyttätyminen jatkuisi uudessa paikassa. Toisaalta olen myös epäilevällä kannalla siitä, että poistuisiko tämä merkkailuongelma ylipäänsä meillä kotonakaan, vaikka Amenista luovuttaisiin. Jere puolestaan pohtii, että onko koko ongelman aiheuttaja Amen ja siitä syystä sille olisi parempi etsiä uusi koti. Nuorelle tytölle olisi ehkä suht helppoakin löytää uusi koti eikä Amenissa siis ole ollut mitään ongelmaa. Tämä ajatus kuitenkin tuntuu väärältä siksi, että näin vuoden jälkeen on lopultakin saanut Amenin luottamaan itseensä, se on antautunut rapsuteltavaksi ja siliteltäväksi täysin – niin nytkö se täytyisi sitten jälleen heittää uuteen, stressaavaan tilanteeseen?

44034950_2142512552450280_6524639923507560448_n

Tällä hetkellä kuitenkin vielä jaksan venyttää pinnaani entisestään, ja antaa aikaa niin kissoille kuin omalle harkinnalle ja päätöksille. Konsultoin kodittomien kissojen parissa sekä eläinlääkärissä työskentelevää tyyppiä, jonka kautta siis Amen ja Mustis meille tuli. Kysyin häneltä olisiko esimerkiksi Feliwayn feromonihaihduttimisesta apua tällaiseen tilanteeseen, olisiko se kokeilun väärti?

Sain häneltä vastaukseksi, että suosittelee kuitenkin tarkastuttamaan Trion varalta myös virtsatietulehduksen pois sulkemiseksi. Pitkittynyt stressi kun kuulema tulehdukselle altistaa ja voi sen laukaista. Niinpä heti huomenissa kiikutetaan kissa eläinlääkäriin. Hän myös suositteli ottamaan Feliway Friendsin käyttöön ja laitoin niitä kaksi tilaukseen samantien.  Lisäksi kaivoin vintiltä kolmannen hiekkalaatikon lisää käyttöön ja annan vanhempien kissojen jatkaa vapaana ulkoiluaan.

44115948_529410230867871_2074065279473680384_n

Voi kun tilanteeseen löytyisi ratkaisu ja minulla olisi täällä onnellinen, sopuisa ja hyvinvoiva lauma taas pian! Yhdestäkään rakkaasta kun ei todellakaan haluaisi luopua tietenkään.

Onko sinulla kokemusta tällaisesta? Mikä tilanteeseen auttoi tai voisi olla avuksi? Kaikenlaiset vinkit ja ylipäänsä ajatukset ja vertaistuki otetaan lämpimästi vastaan – olo alkaa olla aika surkea ja epätoivoinen.

Se karvaisempi elämäni mies

Riki. Moovitz. Prinsessa Fiona. Donna. Donna dooris. Ribbe-herra. Pillu Philström. Ricardo. Rakkaalla karvakorvalla on useita nimiä ja niistä monet varsin, köh, miehekkäitä sekä arvokkaalle ja ylväälle vanha herra saksanpaimenkoiralle sopivia.  Varmastikin viikottain tulee koiralle laulettua ”dooo-o-ris, dooo-o-ris, sä veit mun sydämen…”. Mutta okei, varmasti viikottain, noin niin kuin tasapainon vuoksi, tulee myös karjaistua perkele eitä.

Picture_20181009_102301449

Ystävämme Wikipedia kertoo, että ”tarmokkaana ja työhaluisena rotuna saksanpaimenkoira vaatii myös omistajaltaan toimeliaisuutta, koska rodulla on paljon energiaa”.

Nämä tämän tyyppiset lausahdukset totta kai pisti hieman miettimään silloin koiran hankintaa suunniteltaessa, että tjah vai niin! Että toimeliaisuutta vaatii. Minähän en siis ole mitenkään toimelias, mutta siitä huolimatta tähän rotuun päädyttiin – aika hemmetinmoisella riskillä siis. Käsissämme olisi voinut olla katastrofin ainekset, kuten esimerkiksi tylsyyspäissään kämpän remonttiin laittanut vouhkakasa tai seinille sinkoileva pallosalama.

Onneksemme sattui niin, että meille valikoitui juuri se saksanpaimenkoira, joka sopeutui meidän varsin leppoisaan elämän menoon. Toki pentukoiran uteliaisuus ja energia kohdistui muun muassa roskiskaappiin, minun silmälaseihin sekä Anna Kareninaan, mutta mitään suurta ei eläissään ole tuhonnut. Energiaa toki sitten touhutessa on riittänyt eikä koiraa ole tarvinnut koskaan houkutella tai erikseen motivoida mihinkään – mutta se energian määrä on kohdistunut ja purkautunut nimenomaan niissä toivotuissa hetkissä.

Siis ainakin pääasiassa. Energiavouhkavouvouvoujeee pursuaa esiin myös silloin kun meille tulee vieraita ja kaikki on huippua ja ihanaa ja rakkaudellista. Tai silloin, jos Riki on jostain syystä ollut päivän-pari tarhassa ja pääsee taas sisään. Karvainen hurrikaani kiertää asunnon joka ikisen kissanruokakupin, hiekkalaatikon, kissan ja ihmisen ennen kuin malttaa asettua makoilemaan. Tai kun ruoka-aika lähestyy, ruokakippo ilmestyy ihmisen käteen tai kun joku onneton erehtyy sanomaan ääneen sanan nälkä.

Mut muuten. Leppoisa, hötkyilemätön kaveri.

Picture_20181009_101839671

Ystävämme Wikipedia jatkaa: ”saksanpaimenkoiran tulee olla luonteeltaan tasapainoinen, vahvahermoinen, itsevarma, hyvin avoin, säyseä (paitsi ärsytettynä), tarkkaavainen ja ohjattavissa oleva. Sillä täytyy olla luontaiset vietit, hyvä stressinsietokyky sekä itsevarmuutta” sekä ”saksanpaimenkoirilla esiintyy myös luonneominaisuuksiin liittyviä ongelmia kuten rohkeuden puute, hermorakenneongelmat (jotka ovat yhteydessä hermostoperäisiin terveysongelmiin), korostunut terävyys, arkuus, viettiominaisuuksien puute ja puute elinvoimassa”.

Meille molemmille Riki oli elämänne ensimmäinen oma koira (ja on sitä siis edelleen, myöskin ainoa). Minulla oli sen verran kosketusta sakemanneihin, että äitini kasvatti niitä. Mutta itse en siis ollut koskaan esimerkiksi kouluttanut yhden ainoaa koiraa enkä juuri lenkkeilytkään. Jerellä aiempaa kosketusta rotuun ei ollut senkään vertaan. Että näin sitä tässäkin oli nätisti katastrofin ainekset käsillä!

Mutta tässäkin kohtaa meillä tipahti lottovoitto käsiin! Riki on ollut todella lempeä ja kiltti, oppivainen, iloinen ja hyväntuulinen, ihmisrakas ja aina valmis kaikkeen. Se on sopeutunut mihin tahansa – kerrostaloelämästä tarhaelämään ja tarhaelämästä sohvaperunaksi. Ainoa miinus tulee siitä, että remmissä ei osata käyttäytyä mitenkään päin, mutta sekin vika on kyllä puhtaasti hihnan tässä päässä. Muut koirat ovat myös olleet Rikin mielestä enemmän tai vähemmän saatanasta, joskin nyt vanhemmiten on jo huomattavasti suvaitsevaisempi, kärsivällisempi ja avarakatseisempi (ainakin niin kauan kuin se toinen tajuu, että kuka määrää eikä ainakaan nyt ihan koko ajan roiku perskarvoissa kiinni).

En takuulla valehtele jos väitän, että parempaa koiraa ensikoiraksi ei voisi olla kuin mitä Riki on ollut. Yhteiseloamme on takana nyt jo yli yhdeksän vuotta ja toivon niitä olevan edessä vielä edes muutaman. Riki ei ole eläissään sairastellut (joitain iho-oireiluita lukuun ottamatta), joten yritän olla luottavaisin mielin siitä, että yhteinen matkamme vielä jatkuu. Toisaalta väkisinkin sitä alkaa sydän syrjällään miettiä sitä lopullista, sitä luopumista – isoksi koiraroduksi kun yhdeksän ja puolivuotias koira menee jo armotta senioriosastolle. Tällä hetkellä kuitenkin kaikki vielä hyvin!

Picture_20181009_101733189

Tämä postaus on tavallaan toivepostaus, sillä huhuilin tuossa jokin aika sitten lukijoiden toiveita ja toiveissa mainittiin, että eläimistä olisi kiva kuulla. Yhden toiveen jo aikaisemmin toteutinkin kun toivottiin kuulumisia erityisesti KANOISTA – se höpötys luettavissa täällä! Toiveita kuullaan edelleen ja itse asiassa jonkinlainen kysymys-vastaus-postaus olisi joskus hauskaa toteuttaa myös!

Potpotusta, kaahotusta ja rusinoiden kerjäämistä

Laitoin Instan storyyn ja blogin Facebook-sivuille viime viikolla lukijoille kyselyä siitä, että mistä aiheista te toivoisitte minun täällä kirjoittelevan. No, ei mitenkään yllättävästi pakko myöntää, monet toiveista liittyi kanoihin. Satunnaisesti laittelen niistä kuvia ja videoita instan puolelle, mutta totta, en ole pitkään aikaan niistä kirjoitellut mitään. Joten tässäpä sitten hieman potpottilan kuulumisia menneeltä kesältä ja kurkistuksia syksyyn.

Picture_20180910_172601144

Aloitetaas tuoreimmista tiitiäisistä, siis reilu vuosi sitten meille muuttaneista silkkikanoista. Kevättalvellahan näiden kinttuihin iski kalkkijalkapunkki ja sen hoidosta kirjoittelin tuolloin täällä.* Punkin häätöoperaatio oli aikamoista mylläkkää, mutta jes! Kaikkien jalat paranivat eivätkä oireet ole uusineet.

En muista olenko silkeistä kirjoittanut noin muuten juurikaan mitään faktaa, joten tässäpä pieni tietoisku:

  • Silkkien iho on sininen ja niillä on viisi varvasta (kun peruspotpoilla varpaita on neljä).
  • Sulkapeite on hyvin untuvainen, muistuttaa enemmänkin karvaa kuin sulkia. Tästä syystä ne eivät ole kovinkaan hyviä lentämään ja myös kylmänsietokyky on huonompi kuin tavallisilla kanoilla.
  • Silkkikanoilla on voimakas hautomisvietti ja ne hoivaavat tipusiaan rakkaudella.
  • Ne on älyttömän pieniä ja söpöjä.

Picture_20180910_172720999

Silkkirouva Merjan kohdalla tämä muumimammamaisuus on erittäinkin voimakasta. Tämänkin kesää tyyppi on sitkeästi yrittänyt hautoa. Olen käynyt itseni kanssa vuosittain eettistä keskustelua siitä, että kumpi parempi – estää kanan luontainen tarve hautomiseen vai antaa hautoa ja, erittäin todennäköisesti valitettavasti, laittaa lapset paistiksi. Vuoroin olemme antaneet hautoa, vuoroin emme. Tänä vuonna päädyimme siihen, että potpottilan pääluku on täynnä ja sitä mukaa kun Merja on painautunut pesään pannukakuksi, ollaan me kerätty munat alta pois.

Itse asiassa munat eivät välttämättä edes ole itämiskykyisiä, eli toisaalta tässä tapauksessa myös luonto itsessään olisi varmaan ollut Merjan vauvakuumetta vastaan. Merja itse kun ei hautoessaan muni ja meidän muut rouvat taas…no, en ole edelleenkään nähnyt kertaakaan, että olisivat päästäneet silkkikukkoa polkemaan. Ilmeisesti tuollaiset pölyhuiskut eivät ole rouvien mieleen, vaikka kovin ne koittavatkin kosiskella: kukertaa ja tanssahdella.

Picture_20180910_172745050

On muuten ollut myös hauskaa huomata kuinka erilaisia silkkikukot ovat verrattuna taviskukkoihin. Okei, meillä on ehkä käynyt ihan sikahuono tuuri kukkojen kanssa, kun joka ikinen niistä on ollut kiukkuinen meille tullessaan tai äitynyt perkeleeksi ajan saatossa. Nämä silkit puolestaan ovat lempeitä, arkojakin, ja väistävät ihmistä. Lisäksi todella, todella poikkeavaa näiden kanssa on se, että pääkukko Johnny Winter ja hänen poikansa Matti tulevat mainiosti juttuun samassa parvessa. Normaalisti pienessä parvessa ei voi olla kuin yksi kukko, mutta näillä tyypeillä ei ole mitään ongelmaa hengailla yhdessä. (Stereona kajahtava kukkokiekuu on huvittavaa myös, joskaan en tiedä jakaako naapurit tämän hyvänolontunteen aamuisin puoli viideltä.)

Picture_20180910_173009166

No mutta, vaikka silkkikana ei tänä vuonna ole päässytkään äidiksi, tuli hänestä alkukesästä mummo. Viime vuotisista tipeistä yksi kana ja yksi kukko saivat uudet kodit (Matin jäädessä meille ainakin vielä toistaiseksi) ja keväällä kanatipun ottanut soitteli minulle, että pesästä kuuluu piip piip. Kanan ostanut pariskunta oli ensimmäistä kertaa tiputilanteessa ja minä pääsin sitten heitä neuvomaan kuinka tipien kanssa tulee toimia. Pitäisikin oikeastaan laittaa heille viestiä ja kysäistä, että mikä tilanne on nyt.

Picture_20180910_172926457.jpg

Muiden kotkottimien kesään ei mitään erikoista kuulunut. Siellä ne mennä kaahottivat, potpottivat, kylpivät ja kerjäsivät rusinoita entiseen malliin. Nyt alkaneen syksyn myötä on ilmennyt jonkinlaista pihtaamista munien kanssa, vaikka ainakaan näkyvää sulkasatoa ei kenelläkään ole vielä alkanut. Vaan ei kai sitä muutenkaan aina jaksa eikä oo pakko jos ei taho.

Picture_20180910_172653360

Noin yleisellä tasolla potpottilan arjessa syksy näyttäytyy siten, että pyrin aina kotona ollessani päästämään kanat irti seikkailemaan pitkin pihaa. Kohta edessä on taas pitkä ja pimeä kausi ja kopissa kökkiminen – niinpä nyt saavat kipitellä irti sydämensä kyllyydestä, kaivella pensaiden alla (ja kukkapenkeissä…), nauttia vihreästä ja vapaudesta. Öiden kylmyys on tuonut hoitorutiineihin jälleen sen, että kanakopin luukku on suljettava yöksi ettei lämpö karkaa harakoille. Kesän kun luukku pidetään auki ja saavat kulkea sisään ja ulos miten lystäävät. Pimenevät illat tarkoittavat myös kopin valaistuksen tarvetta, mutta se toimii automaattisesti. Ei tarvitse siis meidän kulkea sytyttelemässä ja sammuttelemassa potpottilan valoa.

Picture_20180910_172817154

Tällaista kuuluu siis meille tänne 🙂 Ja hei tyypit! Toivepostausten kirjoittaminen on tosi hauskaa ja jatkossakin toiveita saa esittää milloin vaan! Ihan vaikka kommentoimalla blogiin tai mihin tahansa somekanavaan. 🙂  Pyrin toiveita toteuttamaan ja muutama toive tämän lisäksi onkin jo laitettu korvan taa.

Picture_20180910_172842447

* Samaisessa postauksessa nähtävästi olen luvannut kirjoittaa check listiä kanoista haaveileville loisjuttuihin liittyen. Anteeksi, olin unohtanut koko jutun! Yritän muistaa palata siihen jossain vaiheessa…

Kissojen sielunelämä – täysin oma maailmansa!

Minä en aina ihan ymmärrä näitä minun kissojani. En nyt menis vannomaan, että tietääkö ne aina ihan itsekään, että mikä on homman nimi…

Kerron kaksi esimerkkiä!

Aloitetaan Pikkusesta. Pikkunen on meidän 13-vuotias, muita kohtaan hieman äreähkö kissa. Täysin minun kissani siis. On nukkunut tyynyni vieressä pennusta saakka, hakeutuu syliteltäväksi ja harvemmin rähisee minulle. No, tuossa muutamia vuosia sitten olin lomareissulla ja kotoa poissa siis yhdeksän päivää. En ollut koskaan aikaisemmin ollut poissa kotoa noin kauaa yhtäjaksoisesti. Tänä aikana Pikkunen oli rähissyt Jerelle (ei ollut saanut edes silittää), nukkunut keittiöntasolla hellan vieressä kaiket yöt ja kussut keittiön nurkkaan (tätä ei ole tapahtunut kertaakaan aikaisemmin eikä kertaakaan tämän jälkeen). Minulle osoitettiin mieltä muuttamalla keittiöön. Kyllä, matkani jälkeen kissa asui varmaan ainakin kaksi vuotta keittiössä. Ei todellakaan tullut enää tyynyn viereen nukkumaan tai edes olohuoneen sohvalle. Keittiöstä ei poistuttu.

Pikkusella on myös hieman traumaattinen tausta. Aikuinen kissa hyökkäsi sen päälle sen ollessa pentu ja minä sain pelastettua Pikkusen sen kynsistä. Kun viime syksyllä mietin kahden rescuekissan ottamista niin mietin myös, että kuinka Pikkunen siihen suhtautuu? Pelkää? Ahdistuu? Pakkaa tonnikalansa nyssäkkään ja muuttaa naapuriin?

No HAH! Näiden kahden uuden kissan tulon myötä Pikkunen rentoutui. Tuli pois keittiöstä! Nyt se asustelee ja elelee täällä niin kuin normaali kissa. Kuljeskelee ympäri taloa, vetää päiväunia sohvalla, tulee tyynyni viereen. Muut kissatkaan ei juuri vituta. Sähähtää kyllä jos liian lähelle tulee ja saattaa vetää tassulla pataan, mutta ei paniikkia. Ja muut kissat tietää, että oke, Pikkunen ei ole eikä tule olemaan kenenkään kaveri.

36246675_1086129534867373_4851763948560580608_n

Toinen esimerkki!

Kuvassa oleva kirjava kissa Amen (älkää kysykö) on toinen marraskuussa otetuista rescuekissoista. Sen taipale meillä alkoi melko hyvin, mutta jossain vaiheessa jostain syystä Trio-kissa veti herneen käkättimeen eikä siedä Amenia silmissään. Hätyytteli ja ajoi siis takaa aina nähdessään. Niinpä Amen muutti makuuhuoneeseen. Teki samat kuin Pikkunen, mutta majapaikkana oli makkari.

Järkkyhetkiä elettiin kun Amen karkasi ikkunasta ja oli kateissa lähes kolme vuorokautta. Karkureissusta ja siitä, kuinka karkulainen saatiin kotiin kirjoitinkin täällä.  Tuli siinä sitten tietenkin taas mietittyä kaikenlaista. Että alkaaks meillä tutustuminen ja luottamuksen rakentaminen taas alusta? Asuuks se taas pari viikkoa sängyn alla niin kuin silloin marraskuussa? Pelkääks se minua, kaikkea?

No HAH! Nyt tääki hyväkäs liikuskelee ympäri taloa ihan muina kissoina, vetelee päikkäreitä sohvalla, tulee viereen tai jalkopäähän ja norkoilee muiden ruokakupilla keittiössä. Riippumatta siitä onko Trio samassa tilassa vai ei.

Että sellaista sielunelämää. Pitääks näistä nyt sit päätellä jotain, että jos kissan elämässä tapahtuu jotain todella mullistavaa, niin palikat pään sisällä vetää eri järjestykseen? Joskaan seuraukset ei aina ehkä ole ihan loogiset tai odotettavat! 😀

Muita kissajuttuja:

Hänen kuninkaallinen torttunsa

Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin

Kissa kukkaruukussa ja muita tarinoita

Kodittomat kissat