Se karvaisempi elämäni mies

Riki. Moovitz. Prinsessa Fiona. Donna. Donna dooris. Ribbe-herra. Pillu Philström. Ricardo. Rakkaalla karvakorvalla on useita nimiä ja niistä monet varsin, köh, miehekkäitä sekä arvokkaalle ja ylväälle vanha herra saksanpaimenkoiralle sopivia.  Varmastikin viikottain tulee koiralle laulettua ”dooo-o-ris, dooo-o-ris, sä veit mun sydämen…”. Mutta okei, varmasti viikottain, noin niin kuin tasapainon vuoksi, tulee myös karjaistua perkele eitä.

Picture_20181009_102301449

Ystävämme Wikipedia kertoo, että ”tarmokkaana ja työhaluisena rotuna saksanpaimenkoira vaatii myös omistajaltaan toimeliaisuutta, koska rodulla on paljon energiaa”.

Nämä tämän tyyppiset lausahdukset totta kai pisti hieman miettimään silloin koiran hankintaa suunniteltaessa, että tjah vai niin! Että toimeliaisuutta vaatii. Minähän en siis ole mitenkään toimelias, mutta siitä huolimatta tähän rotuun päädyttiin – aika hemmetinmoisella riskillä siis. Käsissämme olisi voinut olla katastrofin ainekset, kuten esimerkiksi tylsyyspäissään kämpän remonttiin laittanut vouhkakasa tai seinille sinkoileva pallosalama.

Onneksemme sattui niin, että meille valikoitui juuri se saksanpaimenkoira, joka sopeutui meidän varsin leppoisaan elämän menoon. Toki pentukoiran uteliaisuus ja energia kohdistui muun muassa roskiskaappiin, minun silmälaseihin sekä Anna Kareninaan, mutta mitään suurta ei eläissään ole tuhonnut. Energiaa toki sitten touhutessa on riittänyt eikä koiraa ole tarvinnut koskaan houkutella tai erikseen motivoida mihinkään – mutta se energian määrä on kohdistunut ja purkautunut nimenomaan niissä toivotuissa hetkissä.

Siis ainakin pääasiassa. Energiavouhkavouvouvoujeee pursuaa esiin myös silloin kun meille tulee vieraita ja kaikki on huippua ja ihanaa ja rakkaudellista. Tai silloin, jos Riki on jostain syystä ollut päivän-pari tarhassa ja pääsee taas sisään. Karvainen hurrikaani kiertää asunnon joka ikisen kissanruokakupin, hiekkalaatikon, kissan ja ihmisen ennen kuin malttaa asettua makoilemaan. Tai kun ruoka-aika lähestyy, ruokakippo ilmestyy ihmisen käteen tai kun joku onneton erehtyy sanomaan ääneen sanan nälkä.

Mut muuten. Leppoisa, hötkyilemätön kaveri.

Picture_20181009_101839671

Ystävämme Wikipedia jatkaa: ”saksanpaimenkoiran tulee olla luonteeltaan tasapainoinen, vahvahermoinen, itsevarma, hyvin avoin, säyseä (paitsi ärsytettynä), tarkkaavainen ja ohjattavissa oleva. Sillä täytyy olla luontaiset vietit, hyvä stressinsietokyky sekä itsevarmuutta” sekä ”saksanpaimenkoirilla esiintyy myös luonneominaisuuksiin liittyviä ongelmia kuten rohkeuden puute, hermorakenneongelmat (jotka ovat yhteydessä hermostoperäisiin terveysongelmiin), korostunut terävyys, arkuus, viettiominaisuuksien puute ja puute elinvoimassa”.

Meille molemmille Riki oli elämänne ensimmäinen oma koira (ja on sitä siis edelleen, myöskin ainoa). Minulla oli sen verran kosketusta sakemanneihin, että äitini kasvatti niitä. Mutta itse en siis ollut koskaan esimerkiksi kouluttanut yhden ainoaa koiraa enkä juuri lenkkeilytkään. Jerellä aiempaa kosketusta rotuun ei ollut senkään vertaan. Että näin sitä tässäkin oli nätisti katastrofin ainekset käsillä!

Mutta tässäkin kohtaa meillä tipahti lottovoitto käsiin! Riki on ollut todella lempeä ja kiltti, oppivainen, iloinen ja hyväntuulinen, ihmisrakas ja aina valmis kaikkeen. Se on sopeutunut mihin tahansa – kerrostaloelämästä tarhaelämään ja tarhaelämästä sohvaperunaksi. Ainoa miinus tulee siitä, että remmissä ei osata käyttäytyä mitenkään päin, mutta sekin vika on kyllä puhtaasti hihnan tässä päässä. Muut koirat ovat myös olleet Rikin mielestä enemmän tai vähemmän saatanasta, joskin nyt vanhemmiten on jo huomattavasti suvaitsevaisempi, kärsivällisempi ja avarakatseisempi (ainakin niin kauan kuin se toinen tajuu, että kuka määrää eikä ainakaan nyt ihan koko ajan roiku perskarvoissa kiinni).

En takuulla valehtele jos väitän, että parempaa koiraa ensikoiraksi ei voisi olla kuin mitä Riki on ollut. Yhteiseloamme on takana nyt jo yli yhdeksän vuotta ja toivon niitä olevan edessä vielä edes muutaman. Riki ei ole eläissään sairastellut (joitain iho-oireiluita lukuun ottamatta), joten yritän olla luottavaisin mielin siitä, että yhteinen matkamme vielä jatkuu. Toisaalta väkisinkin sitä alkaa sydän syrjällään miettiä sitä lopullista, sitä luopumista – isoksi koiraroduksi kun yhdeksän ja puolivuotias koira menee jo armotta senioriosastolle. Tällä hetkellä kuitenkin kaikki vielä hyvin!

Picture_20181009_101733189

Tämä postaus on tavallaan toivepostaus, sillä huhuilin tuossa jokin aika sitten lukijoiden toiveita ja toiveissa mainittiin, että eläimistä olisi kiva kuulla. Yhden toiveen jo aikaisemmin toteutinkin kun toivottiin kuulumisia erityisesti KANOISTA – se höpötys luettavissa täällä! Toiveita kuullaan edelleen ja itse asiassa jonkinlainen kysymys-vastaus-postaus olisi joskus hauskaa toteuttaa myös!

Potpotusta, kaahotusta ja rusinoiden kerjäämistä

Laitoin Instan storyyn ja blogin Facebook-sivuille viime viikolla lukijoille kyselyä siitä, että mistä aiheista te toivoisitte minun täällä kirjoittelevan. No, ei mitenkään yllättävästi pakko myöntää, monet toiveista liittyi kanoihin. Satunnaisesti laittelen niistä kuvia ja videoita instan puolelle, mutta totta, en ole pitkään aikaan niistä kirjoitellut mitään. Joten tässäpä sitten hieman potpottilan kuulumisia menneeltä kesältä ja kurkistuksia syksyyn.

Picture_20180910_172601144

Aloitetaas tuoreimmista tiitiäisistä, siis reilu vuosi sitten meille muuttaneista silkkikanoista. Kevättalvellahan näiden kinttuihin iski kalkkijalkapunkki ja sen hoidosta kirjoittelin tuolloin täällä.* Punkin häätöoperaatio oli aikamoista mylläkkää, mutta jes! Kaikkien jalat paranivat eivätkä oireet ole uusineet.

En muista olenko silkeistä kirjoittanut noin muuten juurikaan mitään faktaa, joten tässäpä pieni tietoisku:

  • Silkkien iho on sininen ja niillä on viisi varvasta (kun peruspotpoilla varpaita on neljä).
  • Sulkapeite on hyvin untuvainen, muistuttaa enemmänkin karvaa kuin sulkia. Tästä syystä ne eivät ole kovinkaan hyviä lentämään ja myös kylmänsietokyky on huonompi kuin tavallisilla kanoilla.
  • Silkkikanoilla on voimakas hautomisvietti ja ne hoivaavat tipusiaan rakkaudella.
  • Ne on älyttömän pieniä ja söpöjä.

Picture_20180910_172720999

Silkkirouva Merjan kohdalla tämä muumimammamaisuus on erittäinkin voimakasta. Tämänkin kesää tyyppi on sitkeästi yrittänyt hautoa. Olen käynyt itseni kanssa vuosittain eettistä keskustelua siitä, että kumpi parempi – estää kanan luontainen tarve hautomiseen vai antaa hautoa ja, erittäin todennäköisesti valitettavasti, laittaa lapset paistiksi. Vuoroin olemme antaneet hautoa, vuoroin emme. Tänä vuonna päädyimme siihen, että potpottilan pääluku on täynnä ja sitä mukaa kun Merja on painautunut pesään pannukakuksi, ollaan me kerätty munat alta pois.

Itse asiassa munat eivät välttämättä edes ole itämiskykyisiä, eli toisaalta tässä tapauksessa myös luonto itsessään olisi varmaan ollut Merjan vauvakuumetta vastaan. Merja itse kun ei hautoessaan muni ja meidän muut rouvat taas…no, en ole edelleenkään nähnyt kertaakaan, että olisivat päästäneet silkkikukkoa polkemaan. Ilmeisesti tuollaiset pölyhuiskut eivät ole rouvien mieleen, vaikka kovin ne koittavatkin kosiskella: kukertaa ja tanssahdella.

Picture_20180910_172745050

On muuten ollut myös hauskaa huomata kuinka erilaisia silkkikukot ovat verrattuna taviskukkoihin. Okei, meillä on ehkä käynyt ihan sikahuono tuuri kukkojen kanssa, kun joka ikinen niistä on ollut kiukkuinen meille tullessaan tai äitynyt perkeleeksi ajan saatossa. Nämä silkit puolestaan ovat lempeitä, arkojakin, ja väistävät ihmistä. Lisäksi todella, todella poikkeavaa näiden kanssa on se, että pääkukko Johnny Winter ja hänen poikansa Matti tulevat mainiosti juttuun samassa parvessa. Normaalisti pienessä parvessa ei voi olla kuin yksi kukko, mutta näillä tyypeillä ei ole mitään ongelmaa hengailla yhdessä. (Stereona kajahtava kukkokiekuu on huvittavaa myös, joskaan en tiedä jakaako naapurit tämän hyvänolontunteen aamuisin puoli viideltä.)

Picture_20180910_173009166

No mutta, vaikka silkkikana ei tänä vuonna ole päässytkään äidiksi, tuli hänestä alkukesästä mummo. Viime vuotisista tipeistä yksi kana ja yksi kukko saivat uudet kodit (Matin jäädessä meille ainakin vielä toistaiseksi) ja keväällä kanatipun ottanut soitteli minulle, että pesästä kuuluu piip piip. Kanan ostanut pariskunta oli ensimmäistä kertaa tiputilanteessa ja minä pääsin sitten heitä neuvomaan kuinka tipien kanssa tulee toimia. Pitäisikin oikeastaan laittaa heille viestiä ja kysäistä, että mikä tilanne on nyt.

Picture_20180910_172926457.jpg

Muiden kotkottimien kesään ei mitään erikoista kuulunut. Siellä ne mennä kaahottivat, potpottivat, kylpivät ja kerjäsivät rusinoita entiseen malliin. Nyt alkaneen syksyn myötä on ilmennyt jonkinlaista pihtaamista munien kanssa, vaikka ainakaan näkyvää sulkasatoa ei kenelläkään ole vielä alkanut. Vaan ei kai sitä muutenkaan aina jaksa eikä oo pakko jos ei taho.

Picture_20180910_172653360

Noin yleisellä tasolla potpottilan arjessa syksy näyttäytyy siten, että pyrin aina kotona ollessani päästämään kanat irti seikkailemaan pitkin pihaa. Kohta edessä on taas pitkä ja pimeä kausi ja kopissa kökkiminen – niinpä nyt saavat kipitellä irti sydämensä kyllyydestä, kaivella pensaiden alla (ja kukkapenkeissä…), nauttia vihreästä ja vapaudesta. Öiden kylmyys on tuonut hoitorutiineihin jälleen sen, että kanakopin luukku on suljettava yöksi ettei lämpö karkaa harakoille. Kesän kun luukku pidetään auki ja saavat kulkea sisään ja ulos miten lystäävät. Pimenevät illat tarkoittavat myös kopin valaistuksen tarvetta, mutta se toimii automaattisesti. Ei tarvitse siis meidän kulkea sytyttelemässä ja sammuttelemassa potpottilan valoa.

Picture_20180910_172817154

Tällaista kuuluu siis meille tänne 🙂 Ja hei tyypit! Toivepostausten kirjoittaminen on tosi hauskaa ja jatkossakin toiveita saa esittää milloin vaan! Ihan vaikka kommentoimalla blogiin tai mihin tahansa somekanavaan. 🙂  Pyrin toiveita toteuttamaan ja muutama toive tämän lisäksi onkin jo laitettu korvan taa.

Picture_20180910_172842447

* Samaisessa postauksessa nähtävästi olen luvannut kirjoittaa check listiä kanoista haaveileville loisjuttuihin liittyen. Anteeksi, olin unohtanut koko jutun! Yritän muistaa palata siihen jossain vaiheessa…

Kissojen sielunelämä – täysin oma maailmansa!

Minä en aina ihan ymmärrä näitä minun kissojani. En nyt menis vannomaan, että tietääkö ne aina ihan itsekään, että mikä on homman nimi…

Kerron kaksi esimerkkiä!

Aloitetaan Pikkusesta. Pikkunen on meidän 13-vuotias, muita kohtaan hieman äreähkö kissa. Täysin minun kissani siis. On nukkunut tyynyni vieressä pennusta saakka, hakeutuu syliteltäväksi ja harvemmin rähisee minulle. No, tuossa muutamia vuosia sitten olin lomareissulla ja kotoa poissa siis yhdeksän päivää. En ollut koskaan aikaisemmin ollut poissa kotoa noin kauaa yhtäjaksoisesti. Tänä aikana Pikkunen oli rähissyt Jerelle (ei ollut saanut edes silittää), nukkunut keittiöntasolla hellan vieressä kaiket yöt ja kussut keittiön nurkkaan (tätä ei ole tapahtunut kertaakaan aikaisemmin eikä kertaakaan tämän jälkeen). Minulle osoitettiin mieltä muuttamalla keittiöön. Kyllä, matkani jälkeen kissa asui varmaan ainakin kaksi vuotta keittiössä. Ei todellakaan tullut enää tyynyn viereen nukkumaan tai edes olohuoneen sohvalle. Keittiöstä ei poistuttu.

Pikkusella on myös hieman traumaattinen tausta. Aikuinen kissa hyökkäsi sen päälle sen ollessa pentu ja minä sain pelastettua Pikkusen sen kynsistä. Kun viime syksyllä mietin kahden rescuekissan ottamista niin mietin myös, että kuinka Pikkunen siihen suhtautuu? Pelkää? Ahdistuu? Pakkaa tonnikalansa nyssäkkään ja muuttaa naapuriin?

No HAH! Näiden kahden uuden kissan tulon myötä Pikkunen rentoutui. Tuli pois keittiöstä! Nyt se asustelee ja elelee täällä niin kuin normaali kissa. Kuljeskelee ympäri taloa, vetää päiväunia sohvalla, tulee tyynyni viereen. Muut kissatkaan ei juuri vituta. Sähähtää kyllä jos liian lähelle tulee ja saattaa vetää tassulla pataan, mutta ei paniikkia. Ja muut kissat tietää, että oke, Pikkunen ei ole eikä tule olemaan kenenkään kaveri.

36246675_1086129534867373_4851763948560580608_n

Toinen esimerkki!

Kuvassa oleva kirjava kissa Amen (älkää kysykö) on toinen marraskuussa otetuista rescuekissoista. Sen taipale meillä alkoi melko hyvin, mutta jossain vaiheessa jostain syystä Trio-kissa veti herneen käkättimeen eikä siedä Amenia silmissään. Hätyytteli ja ajoi siis takaa aina nähdessään. Niinpä Amen muutti makuuhuoneeseen. Teki samat kuin Pikkunen, mutta majapaikkana oli makkari.

Järkkyhetkiä elettiin kun Amen karkasi ikkunasta ja oli kateissa lähes kolme vuorokautta. Karkureissusta ja siitä, kuinka karkulainen saatiin kotiin kirjoitinkin täällä.  Tuli siinä sitten tietenkin taas mietittyä kaikenlaista. Että alkaaks meillä tutustuminen ja luottamuksen rakentaminen taas alusta? Asuuks se taas pari viikkoa sängyn alla niin kuin silloin marraskuussa? Pelkääks se minua, kaikkea?

No HAH! Nyt tääki hyväkäs liikuskelee ympäri taloa ihan muina kissoina, vetelee päikkäreitä sohvalla, tulee viereen tai jalkopäähän ja norkoilee muiden ruokakupilla keittiössä. Riippumatta siitä onko Trio samassa tilassa vai ei.

Että sellaista sielunelämää. Pitääks näistä nyt sit päätellä jotain, että jos kissan elämässä tapahtuu jotain todella mullistavaa, niin palikat pään sisällä vetää eri järjestykseen? Joskaan seuraukset ei aina ehkä ole ihan loogiset tai odotettavat! 😀

Muita kissajuttuja:

Hänen kuninkaallinen torttunsa

Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin

Kissa kukkaruukussa ja muita tarinoita

Kodittomat kissat

Kuinka karkuri saatiin kotiin?

Instassa ja Facebookissa minua seuranneet jo tietääkin, että sunnuntai-iltana karannut kissa saatiin eilen takaisin kotiin turvaan. Kuinkas se tapahtui?

Istuin eilen aamupäivällä rappusilla tupakalla (kyllä) kun kuulin ”mau”. Olin ihan varma, että joopa joo, harhoja kuulen, mutta sitten kuului uudestaan ”mau”. Nousin katselemaan tontin vierustan puskia, nostin katseen ylös ja KISSA! Kissa männyssä! Siellä se kökötti oksan päässä noin kymmenen metrin korkeudessa. Ja siinä minä kökötin monta tuntia tuijottamassa kissaa männyssä.

Kissittelin ja yritin houkutella ruualla. Kissa hivuttautui oksaa pitkin männyn rungon viereen – ja sitten taas takaisin oksan päähän. Tunnit kului. Jere kävi kissittelemässä, anoppi kävi kissittelemässä, äiti ja isäpuolikin kävi kissittelemässä. Soitin palokuntaan ja tiedustelin voiko heitä pyytää hakemaan kissaa alas jos se ei sieltä itse uskalla tulla. Sovittiin, että huomenna (siis tänään) voivat tulla kokeilemaan jos kissa edelleen puussa.

Sitten syttyi idealamppu äitin ja isäpuolen päässä. Isäpuoli askarteli heeeeelvetin pitkän kepin päähän pehmusteet ja kantoi männyn juurelle kahdeksan metrin tikkaat.  Jere kiipesi tikapuita pitkin parin metrin päähän kissaa ja tönäisi sen alas sillä kepillä (joka näytti jättimäiseltä vanupuikolta). Samaan aikaan minä, veli ja äiti oltiin alhaalla ottamassa päiväpeitolla kissaa vastaan…

Kissa tippui peitolle eli pehmeä pudotus, mutta pääsi karkuun. Juoksi onneksi suoraan talon alle ja me perässä äkkiä tukkimaan reiät talon etu- ja takapuolelta. Jere ja veli mönki kissan perään talon alle, jossa veli sai takajaloista kiinni, mut kissa pääsi irti JA survoutumaan tukitusta aukosta ulospäin. Tässä kohtaa alkoi hitonmoinen häsläys! Isäpuoli sai sen verran hidastettua kissan matkaa ettei päässyt sujona metsään, vaan kissa joutui vaihtamaan suuntaa seinän viertä pitkin minun hyppysiini! Sain napattua kissan kiinni. Se puri, raapi, rimpuili, olin sen kanssa tuhannen solmussa ja SATTUI VITUSTI, mutta pidin kiinni ja sain kissan sisälle.

Sisällä kissa sähisi ja oli aivan paniikissa, juoksi sohvan alle piiloon. Minä painelin huuhtomaan revittyjä ja purtuja käsiäni juoksevan veden alle, äiti huolehti karkulaiselle ruokaa ja vettä, väistellen eteiseen levinneitä veritippoja. Minun oli lähdettävä terkkarille tarkastettavaksi, muistin sentään ennen lähtöä pyyhkäistä korvanlehden ja kaulalle noruneen veren. Kahakassa sain siis vekin korvanlehteen, muutamia käsiin ja rintaan ja oikean käden nimetön on purtu rei’ille. On muuten aikas saakelin kipeä ja turvoksissa. Jäykkäkouristusrokotus oli voimassa, mutta antibioottikuurin kirjoitti lääkäri (hyvää juhannusta).

IMG_20180621_093753_010

Loppujen lopuksi kaikki on ERITTÄIN HYVIN. Kissa tunnisti kodin kodikseen ja minut ihmisekseen ja käyttäytyy nyt niin kuin aina ennenkin. Puskee, kyöhnää, loikkii sänkyyn silitettäväksi ja kipittää jaloissa. Nukkuu vaatekaapissa mustien vaatteiden päällä, syö ja juo. Tarinalle saatiin täydellisen onnellinen loppu.

 

Kissa karkuteillä

Myöhään sunnuntai-iltana kissa livahti makuuhuoneen ikkunasta. Sunnuntai-illan jälkeen ei kissasta ole ainoatakaan näköhavaintoa.

Se on toinen niistä kissoista, jotka silloin marraskuussa meille muutti löytöeläinhoitolasta. Arvioivat tuolloin puolivuotiaaksi – minä arvioin nuoremmaksi, koska on meillä asuessaan ottanut hurjaa teinimäistä kasvuspurttia eikä ainoatakaan kiimaakaan ole vielä pitänyt. Nuori tytönheitukka vielä ja niin kaunis.

Itkeä tihrustan sen kauneutta ja sitä, että aloimme juuri olla niin hyviä kavereita, että antoi minun käsitellä melko hyvin. Ei se mikään sylikissa ole, mutta antaa nostaa. Puskee ja kiehnää ja kaipaa paljon silityksiä ja huomiota. Heti aamusta suikuroi häntänsä säärieni ympärille kun nousen sängystä. Itkeä tihrustan myös sitä, että kissalla on ollut rankka alku elämään ja nyt se on taas tuolla. Yksin ja peloissaan.

35534097_1076680579145602_2564411490815705088_n

Laitoin heti maanantaina ilmoitusta Facebookkiin paikalliselle löytöeläinhoitolalle sekä paikalliselle Facesivustolle kadonneista ja löytyneistä eläimistä. Ilmoitusta on jaettu lähes kolmekymmentä kertaa, toivottavasti ihmiset pitäisivät silmänsä auki. Ilmoitin naapurustolle kadonneesta kissasta, näytin kuvaa, kerroin, että se on arka eikä varmasti antaudu kiinni, mutta voitteko ilmoittaa jos näette? Pysäytin kissittelyreissulla ohi pyöräilevän naisen, hänkin lupasi katsella, ajaa kuitenkin tätä väliä päivittäin. Olen tutkinut naapurin ulkorakennukset, kurkkinut kuistien ja talojen alle.

Maanantaina aamupäivällä sain loukun lainaan ja se on ollut viritettynä talon nurkalla, siinä missä kissa on viimeksi nähty. Vesikuppi on ulkona, vaihdan tuoretta ruokaa loukkuun pari kertaa päivässä, vein hajuksi makuuhuoneen pikkumaton, jonka kanssa kissa on nujunnut ja tänään kiikutin pihalle myös pääasiassa sen käytössä olleen pesemättömän kissanhiekkalaatikon. Luin, että ”oman reviirin” tuoksu saattaisi houkutella.

Vilaustakaan ei ole näkynyt yli kahteen vuorokauteen.

Yritän lohduttautua lukemallani tiedolla karanneista kissoista. Luin, että karanneet ja pelokkaat kissat eivät yleensä lähde kauas, vaan piiloutuvat heti. Että arka kissa kulkee piilotellen eikä säikähtäneenä uskalla vastata edes omistajansa kutsuun, Että pelokas kissa saattaa pysytellä piilossaan päiväkausia ja lähteä liikkeelle vasta janon pakottamana. Niin toivon, että tämäkin olisi näin tehnyt. Ettei olisi lähtenyt kauas, juossut ketun tai ilveksen suuhun.

Minä niin toivon, että tällä tarinalla olisi onnellinen loppu.

 

Kanoja ja kahvia

Istun yhdeltätoista ulkona juomassa aamukahvia ja katselemassa kanoja. Ulkona! Lämpimässä auringonpaisteessa! Päälläni on joka suuntaan lököttävät sydänkuvioiset pyjamahousut ja viininpunainen neuletakinkauhtana. En jaksa edes muistaa neuletakin ikää. Mutta siksi se onkin niin ihana, juuri oikeanlaiseksi pehmentynyt, kulahtanut ja lörpsähtänyt. Ja tässä minä tarkenen mainiosti juomassa aamukahviani ja katselemassa kanoja.

Picture_20180510_105955551

Picture_20180510_112340239

Kanankatselupenkki on yksi lempparipaikoistani pihassamme. Etenkin sitten kun ylös katoksi kaartuvat koivu ja pihlaja saavat kesäasun ylleen ja syksyllä, kun pään yllä roikkuu muhkeat pihlajanmarjatertut ja jaloissa rahisee värikkäät elämänsä antaneet lehdet. Mutta kyllä keväälläkin. Heti kun se sulaa ja kuivuu talven alta parkkeeraa peffa penkkiin ja katse kiinnittyy tosi-teeveeseen.

Picture_20180510_105920425

Picture_20180510_112312901

Kanoilla on jo täysi tohina päällä, minulla ei. Haen toisen mukillisen kahvia, ensimmäisestä mukillisesta puolet ehtii jäähtyä haaveillessa. Minulla on käsissäni neljä päivää vapaata. Neljä aamua ilman herätyskelloa, neljä mahdollisuutta istuskella aamukahvilla niin kauan, että se muuttuu päiväkahviksi. Näinä päivinä ehkä tartun haravaan, ehkä koulukirjoihin. Ehkä teen kaikkea ja ehkä en yhtään mitään.

PUPSEJA!

Tänään menin harjoitteluun aamulla ihan normaalisti, mutta sielläpä ei minulle mitään oman oppimisen kannalta järjellistä tekemistä ollutkaan, joten kaksi tuntia myöhemmin yhteistuumin ohjaajan kanssa todettiin, että mäne kottiin.

Eipä se mitään, sillä minäpä en mennytkään kotiin, vaan asustelen seuraavat pari päivää koiranhoitotätsänä sukulaispariskunnan luona heidän ollessa reissun päällä. Täällä asuu Maailman Paras Perhoskoira Martta, kooikerhondje Anilla ja…

ANILLAN KAKSI IHAN SUPERDYPERHYPER ÄLLÖTTÄVÄÄ PUPSIA!

31234946_1042877342525926_1450420886189534005_n

Lyhyen harkkapäivän vahinko otetaan kyllä takaisin huomenna ja ylihuomenna kun edessä on kahdentoista ja kymmenen tunnin työpäivät. Samoin juuri tämä viikko on erään toisen kurssin kohdalla intensiiviviikko eli joka päivä on luettavana esseitä 30-50 sivua ja niistä täytyy käydä aktiivista, reaaliaikaista keskustelua verkossa. Joka. Ikinen. Päivä. Että sinällään tällainen pätkäpäivä oli jees.

Paitsi että täällä on pupseja. PUPSEJA! Kaksi viisi viikkoista söpöliiniä. Ihan siis ensinnäkin olen kadottanut normaalin puhekykyni ja suustani tulee ulos vauvakieltä. Sen lisäksi tänään ollaan sylitelty, silitelty, ruokailtu ja tallottu ruoka-astiassa (tuitui mitkä ihanan tassut niiiii on nii töps töps tassuseet vuiiii) tassuilla, leikitty ja tuijoteltu unessa tuhisevaa vauvakoiran nenää. Isompia on myös silitelty, lahjottu juustolla, höpötelty ja kohta lähdetään päivälenkille.

Nii et opiskeltu kans?

Ei niin mainittavasti.