Väsyttäärgghh

Pohdiskelin pitkään, että lähdenkö edes kirjoittamaan tätä postausta. Märisemään väsymyksestä, (muka) kiireestä, totaalisesta mielen ja kehon velttoudesta, aikaansaamattomuudesta ja sanoinko jo, että väsymyksestä. Koska siis todellisuudessahan minulla on esimerkiksi loputtomasti vapaa-aikaa verrattuna moniin muihin ja kovin vähän mitään oikeasti hirvittävästi energiaa vieviä kotihommia tai muita velvollisuuksia. Kahden aikuisen ihmisen taloudessa ei juuri sotkua synny (paitsi elukat, voijumalauta miten paljon elukat voivat sotkea ihan vain olemassa olollaan) ja lisäksi olen onnistunut valkkaamaan sellaisen puoliskon, joka ei ainakaan vielä ole puolella sanalla puuttunut sohvalla valuvaan olemukseeni ja touhottaa tehdä pitkin pihaa ja torppaa yhtä sun toista. Niin että siis mikäs minä olen tässä väsymystä ja kiirettä valittamaan, kun monella muulla asiat ovat vielä huonommin.

Paitsi että minua v ä s y t t ä ä aivan jumalattomasti.

Juuri nyt nautiskelen piiiiitkistä vapaista, sillä työvuorolistaan oli kivasti yhdistetty yökkövapaat sekä muutama lomapäivä (jotka minun tulee siis pitää ennen vuoden loppua ja irtisanoutumista) – lallattelen vapailla siis yhteensä huikeat yhdeksän päivää, joista jäljellä on vielä kolme. Minullahan oli suuret suunnitelmat näille vapaille. Olin ajatellut, että tässäpä on mainiosti aikaa keskittyä opiskeluhommiin ihan täysillä ja silti jää aikaa oleskeluun ja mikä parasta, ihan vaan kotona oloon. Että tässäpä minä näppäränä tyttönä vetäisen yhden esseen kasaan ja lukaisempa tenttiikin ja tekaisen senkin verkossa pois ennen kuin työmaa taas kutsuu.

No kuinkas kävikään?

Viime viikon torstaina loppui siis yövuorot. Minulla oli sillekin päivälle ihan supersuunnitelma. Mies ja koira olivat mökillä, joten minä päätin, että sen ”nukkupäivän” otan rennosti kissojen kanssa. Omaa aikaa ja sellasta. Kävin kaupasta kaksi kassillista jonninjoutavaa herkkua ja mässyä just for me ja keskellä kirkasta (hahaha!) iltapäivää rojahdin kalja kädessä sohvalle silleen aaa että nyt! Siihenpä se sitten jäikin. Olin nukahtanut sohvalle, josta havahduin illalla, raahauduin sänkyyn ja nukkua posotin kepeesti kertaakaan heräämättä viistoista tuntia.

76894786_1499980503482272_3754076517949243392_n

Kuulostaa hyvältä, eikö? Todella rentoutunutta meininkiä ja omaa aikaa tuokin, täysin rikkoutumatonta. Tuostahan onkin hyvä tarttua toimeen, virkeänä ja levänneenä! Kyllä nyt lähtee! No ei lähtenyt. Pitkän pitkistä syvistä ja hyvistä unista huolimatta minä, joka nukun äärimmäisen harvoin päikkäreitä, nukahtelin perjantaina ja vielä lauantainakin hallitsemattomasti pitkin päivää enkä saanut siis aikaiseksi yhtään mitään muuta kuin ehkä orastavia makuuhaavoja. Vasta sunnuntaina alkoi tuntua siltä, että hei ok, oon ehkä hengissä.

Lepo on tärkeää, tiedän, ja sitä jaksan toitottaa kaikille muillekin. Lepo mitä ilmeisemmin oli myös minulle erittäin tarpeen, tämän teki kroppa, sumuinen pää ja auki pysymättömät silmät erittäin selväksi. Mutta tämän tiedostaminen ei kuitenkaan, tietenkään, koska olisihan se nyt ihan liian helppoa, tarkoita sitä, että asian hyväksyisi ja olisi itselleen armollinen. Ehei. Tällainen lorvailu pistää vaan ruoskan viuhumaan kiivaammin. Sinä saakelin laiskapaska vaan makaat siinä etkä saa mitään aikaan ja haiset ja kampaa nyt ees naamas ja ei se sun äijäkään tollasta loputtomiin katso. Itse asetetut deadlinet opiskeluhommien suhteen karjuu kalenterin sivuilta ja koiran karvat sikiävät keskenään nurkissa ja vedän kaksin käsin naamariin sipsiä ja karkkia. Että tätä menoa olen umpiväsyneen lisäksi stressipallo ja hyvää vauhtia tulossa myös läskiksi.

Niin ja tosiaan tuokin vielä – itse asetetut deadlinet. Todellisuudessahan minulla on aikaa rykäistä tuo essee kasaan vielä kolmisen viikkoa ja kahden pienen tentin suorittamiseen on aikaa vielä kuukausi, mutta ilmeisesti tässä nyt pitää olla itselleen ihan superilkeä ja suorittaa ja stressata ihan vaan vaikka suorittamisen ja stressaamisen ilosta. Siis sen sijaan, että suostuisi ymmärtämään ja hyväksymään sen tosi asian, että vuodesta toiseen marraskuut on perseestä ja henkilökohtainen helvetti ja antamaan itselleen edes vähän siimaa.

Ja ei, en hae nyt mitään vinkkejä tässä kuinka selättää kaamosväsymys. Luulen tietäväni jo kaiken. Juuri nyt haluan vain olla kiukkuinen ja väsynyt ja möyriä itsesäälissä ja tehdä juuri niitä vääriä valintoja (kuten valkata kaupasta sen suklaalevyn ja juoda liikaa kahvia, vaikka se kostautuu jälleen unettomalla yöllä) ja kasvattaa juuret sohvaan ja avautua lapsellisesti ja yhteistyökyvyttömästi somessa, koska kyllä tää vittu taas tästä.

Kun draamakuningatar sairastaa

Jos olisin mies, olisin ihan sairaan ärsyttävä. Mutta koska olen nainen, niin olen vain suloisen avuton ja huomionkipeä. Minut, joka siis juuri oli päässyt kehumasta sairastavansa todella harvoin, kaatoi petiin flunssa, lämpöily ja kaikki niiden mukanaan tuomat oireet. Viikonloppuna oireilu alkoi tirskuttelulla ja pienillä vilunväristyksillä. Ajattelin, että no jaa hätäkös tässä, tuskinpa tämä paria päivää kauempaa kestää. Väärin. Nyt viidentenä aamuna kuvittelin olon olevan jo ihan jees, ja lähdin iloisena hoitamaan niinkin raskasta hommaa kuin kanojen ruokkiminen. Palasin sieltä puolikuolleena, kaaduin sohvalle yltäpäältä hiestä kylpien ja täristen, päässä humpaten. Oman ihanuutensa tähän tuo vielä se, että koska ihan oikeasti sairastan harvoin ja vielä harvemmin kuumeilen, on pienikin lämmönnousu minulle yhtä kuin kooma. Niinpä olen jotakuinkin vuoteenomana ja märisen maailman paskuutta ja kaiken vääryyttä. Ja koska kaikki on paskaa ja väärin, niin on ihan sama missä sitä makaa, joten keräsin itseni ja panadol hottini ja netflixini ja kaupasta kinuamat suklaani autoon ja lähdimme mökille. Mies viettää vapaata auringon lämmössä (niin! mistä se sekin just nyt päätti ilmestyä!?!) ja minä vedän villasukkia ja vilttiä tiukemmalle ympärilleni.

68467199_1410511082429215_106052582308315136_n

Koska sairastaminen on kökköä, ja minunlaisilleni draamakuningattarille asteen verran vielä kökömpää, on tärkeää tehdä elämä niin mukavaksi kuin suinkin. Ensinnäkin viihdettä täytyy olla. Kirjan lukemiseen ei tukkoisilla aivoillaan ja kivistävillä silmillään jaksa keskittyä, joten minulle viihde on yhtä kuin Netflix. Viihdyttävintä ja turvallisinta on myös valita sieltä katsottavaksi jokin ennestään hyväksi havaittu. Itse aloitin Jane The Virginin kaudet alusta, koska se jos jokin on täydellisen kevyttä, hauskaa ja tyhjäpäistä. Toisekseen hemmottelua pitää olla. Minulle se tarkoittaa (mökillä) saunaa, pehmoisia villasukkia ja villapaitaa, rentouttavaa ja rauhoittavaa appelsiininkukkahydrolaattia, oikeasti toimivaa salvaa kipeisiin nenänpieliin ja rohtuviin huuliin (luottosalvani on Frantsilan 11 yrtin hoitosalva, kakkoseksi kiritti Feelingin Erste Hilfe -balsami), lämmittävää inkivääriteetä ja tuhottomasti herkkuja. Kolmanneksi seuraa ja huomiota pitää olla. Oli se sitten oma kumppani, koira, kissa, gerbiili tai ihan kuka tahansa messengerin, whatsappin tai instagrammin päässä.  Tärkeää joka tapauksessa on, että on edes joku, jolle voi ääni väräjäen huokailla olotilan kurjuutta ja niistää merkitsevästi kymmenes nenäliinatollo täyteen sitä itseään ja joka joko käpertyy kylkeesi tai jalkoihisi tuhisemaan tai lähettää sydänemojin.

Huomion- ja seurankipeydestä puheen ollen olen myös sitkeästi yrittänyt pusutella tuota parisuhteemme toista osapuolta. Koska myötä- ja vastamäessä, jaettu vitutus on puoli vitutusta ja yhdessä sängyn pohjalla jaettu Netflix-aika olisi tässä kiireiseksi muotoutuneessa elämässä varsinainen lottovoitto (räkäisellä logiikallani en tosin ole ottanut huomioon sitä, että kuka sitten hakisi kaupasta suklaata tai keittäisi teevettä.) Yhtä sitkeästi hän on kuitenkin kääntänyt minulle myös toisen posken. Pöpöjen välttelyn lisäksi tähän saattaa olla syynä myös viidettä päivää päällä viruneet villatakki ja pieruverkkarit, homssuinen tukka, vetistävät ja lurpottavat silmät, rään kurlaaminen ja valkosipulille löyhkäävä hengitys. Mene ja tiedä, mutta luulisin, että hemaisevan seksikkäällä pörröpäällä ja sänkykamarisilmillä ei haeta ihan tätä.

Joka tapauksessa, olen täällä nyt ihan hirveeeeeen surkeana ja parkana ja kipeänä ja koska kaikki muut kanavat on jo käytetty, niin päätin kirjoittaa aiheesta vielä blogipostauksen. Kommenttikenttä on avoin, olkaa hyvä, saa sääliä. ❤

Introverttiys minussa

Ihmiset, jotka tapaavat minut ensimmäisen kerran tai joiden kanssa nähdään vain silloin tällöin, eivät varmasti sanoisi ensimmäisenä, että joo Pia on sellainen introvertti. Luulenpa, että se kuvaus minusta ei sopisi monen sellaisenkaan suuhun, joiden kanssa olen tekemisissä usein tai jotka voivat jopa sanoa tuntevansa minut. Introverttiys kun usein mielletään joksikin sellaiseksi, hmm, ujoudeksi, hiljaisuudeksi ja syrjään vetäytymiseksi. Minähän olen etenkin tutummassa seurueessa aivan päinvastainen. Pälpätän paljon ja kovalla äänellä ja antaudun innolla keskusteluun ja väittelyynkin, jos aihe sattuu olemaan omaa mielenkiintoa kihelmöivä. En pelkää tuoda itseäni ja mielipiteitäni esiin oli sitten kyse bileistä, opiskeluihin liittyvästä ryhmätyöstä tai työpaikan palaverista. Minä myös viihdyn muiden seurassa esimerkiksi peli-iltoja pitäen, matkustellen ja hiprakoituen. Eikä tällaisissa tilanteissa haittaa yhtään jos porukkaa on enemmänkin enkä heistä edes tunne kaikkia – kunhan seurueessa on edes yksi tuttu ja turvallinen.

Mutta sitten asioissa on se toinen puoli. Minä uuvun. Kaikkihan väsyy joskus ja tarvitsee omaa rauhaa, se on totta, mutta tällainen introverttiyteen kallistunut väsähtää nopeammin ja vähemmästä. Kun minä väsähdän, tulee minusta kärttyinen ja kun oikein väsähdän, alan tuntea jopa masentuneisuuden oireita. Ilmassa väreilee pahimpina hetkinä itkuisuutta, kaikki elämässä tuntuu aivan paskalta ja mikään ei onnistu. Katastrofin ainekset ovat käsillä kun coctailtikkupurkki leviää keittiön lattialle tai märkä suodatinpussi repeää matkalla roskikseen, ja suusta ulos purkautuva puhe on töksäyttelyä ja sähinää arkisistakin pikkuasioista. Silloin sitä on lopen kyllästynyt aivan kaikkeen ja kaikkiin ja vitustako minä tiedän missä meidän juustohöylä on.

Luulen, että tähän luonteenpiirteeseen liittyy myös se, että olen todella huono sietämään kovaa jatkuvaa ääntä ja ylipäänsä ylimääräistä taustahälyä. Siksi meillä ei esimerkiksi ole koskaan radio päällä emmekä kuuntele musiikkia kuin vain erinäisissä illanistujaisessa tai muuten spessutilanteissa. Jouduin opettelemalla opettelemaan äänikirjojen kuuntelun, koska sekin tuntui aluksi vieraalta. Emme omista televisiota eikä minun pieni mieleni kykene ymmärtämään heitä, jotka pitävät telkkaria päällä vaikka eivät sitä edes katso. Ja minä vielä menin aikoinaan lähihoitajaopinnoissa erikoistumaan lasten ja nuorten puolelle, siis ajatuksena työskennellä päiväkodissa! Hah. Hahahahha!

67546526_717631582001498_1984825110422355968_n

Tarvitsen siis paljon omaa aikaa, rauhaa ja hiljaisuutta vastapainoksi kaikelle muulle elämälle pysyäkseni edes jotakuinkin balanssissa. Esimerkiksi päivä, kaksi, ehkä kolmekin päivää tiivistä yhteiseloa ja -oloa ystävien kanssa menee, mutta sen jälkeen pääni sietorajat alkavat paukkua. Vika ei ole ystävissäni, eikä vika ole minussakaan – se vain on minun ominaisuuteni. Tarvitsen hengähdystaukoa, mahdollisuuden vetäytyä omiin oloihini tekemään omia juttujani. Se ei välttämättä tarkoita sen kummempaa kuin yksin sängyssä lojumista ja puhelimen selailua. Että en minä mitään viikon retriittiä hiljentymiseen jossain erämaassa tarvitse (joskaan en ehkä kieltäytyisikään?).

Juuri nyt, kahden erittäin tiukan työputken ja vähäisten hengähdysvapaiden jälkeen, minä olen siinä tööt aivot off en jaksa itkettää ja älä vittu puhu mulle -tilanteessa. Niinpä tänään vajaa neljä tuntia yövuoron loppumisen jälkeen olin jo karannut mökkimaisemiin ylhäiseen yksinäisyyteen. Minun oli tarkoitus tavata tänään meidän huudeille lomailemaan saapunut ystävä, mutta peruin sen. Kerroin olevani umpiväsy ja ihmisvihamielinen ja tarvitsevani nyt hetken vain itselleni. Hän ymmärsi, ehdimme nähdä myöhemminkin.

Olen täällä ihan vaan itsekseni huomiseen, koira toki seurana. Olen lojunut aivan joutavana, kuunnellut sadetta ja sitten taas ihaillut auringon säteiden hehkuttamia pelargonioita, lisännyt pari kalikkaa kamiinaan. Lämmitän saunaa parhaillaan, joka sekin on ollut veden kantamisineen koko päivän mittainen projekti, koska hitto kiirekös tässä. Jo nyt tunnen, kuinka hartioiden kireys helpottaa ja päätä kiristänyt vanne pehmenee – ja oi, minulla on laatuaikaa itseni kanssa vielä vaikka kuinka paljon jäljellä!

 

Mikä tahansa elämässä on mahdollista ja kaikki on hyvin

Oi kevät! Se on aina yhtä tervetullut takaisin ja odotettu kuin kauan matkoilla ollut rakas, yhtä ilahduttava kuin kaapin perukoilta löytynyt jemmapiilotettu ja unohdettu karkki. Se on jännää, miten aina tulee vastattua KESÄ kysymykseen parhaasta vuodenajasta. Vaikka oikeasti minä kyllä rakastan kevättä sydämeni kyllyydestä. Ehkä lemppariaikaani on kevään ja kesän vaihde, toukokesäkuu, kun maailma herää ja ilma on riemua täynnä – linnut, joet, iloisen vihreät piipat ja hiirenkorvat. Silloin tuntuu, kuin mikä tahansa elämässä olisi mahdollista ja kaikki on hyvin.

57343425_1327484620731862_432199153087414272_n

Kevät. Olen jo muutaman viikon suhaillut pyörällä töihin, joka sekin on iloinen asia. Ensimmäiset kerrat kun asfaltti on sula, kivet ja hiekka rahisevat renkaiden alla ja lapaset on heitettävä käsistä kesken matkan kun onkin jo lämmin – ai että sitä iloa. Pyöräilyn aloittaminen tekee hyvää myös levähtäneelle persiölleni. Opintovapaan aikana kaikki liikunta loppui, mutta ruokahalu säilyi. Lopputulemana tästä useimmat farkut eivät inahda reisiä ylemmäksi ja muutenkin asiat ympärillä tuntuu jotenkin kutistuneilta. Työmatkapyöräily kehiin siis jälleen. Laskeskelin tuossa, että tämän viiden yövuoron putken aikana pyöräilyä kertyy mittariin 70 kilometriä – ei paha, ei ollenkaan! (Ja vapailla voikin sitten lorvahtaa mökille aloittamaan grillikautta…)

Tänä aamuna ajelin kotiin hieman pitempää reittiä ihan vaan maisemien takia. Matkan varrella olevat peltoaukeat ovat keväisin täynnä kaikkea mahdollista elämää – jos vaikka minkä sorttista lintua, jänestä ja olenpa bongannut joskus kauriinkin. Tällä kertaa matkaa ilahdutti vain läjäpäin töyhtöhyyppiä, mutta oh se laulun määrä! Ilmassa kikersi tsirpitystä, titityytä, kraak kraakkia aivan huumaavat määrät. Lunta on vielä melko reippaanlaisesti, joten tässä vielä keväämmällä pellot taatusti täyttyvät vieraista vielä runsaammin mitoin.

58376705_1327484700731854_4579247899967225856_n

Alkumatkasta ihailin sulan joen kimmellystä ja aamuauringon värjäämää koivikkoa. Seitsämän aikaan sunnuntaiaamuna sain pyöräillä ja haaveksia aivan yksinäni. Maailmassa oli vain minä ja tämä ihana tervetullut kevät. Hienoisena miinuksena kuitenkin todettakoon, että työmatkapyöräilyt aamuisin ja tämä kaikki upeus hitusen hankaloittaa nukkumisasioita – iskee aina hirmuinen virtapiikki kotiin tullessa, koska kevät ja raitis ilma ja aurinko ja jipii jipii. On se uni onneksi sieltä sitten kuitenkin lopulta tullut. Ja energiaa on riittänyt yövuoroissa perustyöskentelyn lisäksi myös opiskeluasioihin – se viimeinen tehtävä alkaa olla viittä vaille valmis.

Mikä on sinun lempivuodenaikasi? 🙂

Pakenemisia

Pakenen

Yövuorojen ja parin ylityötunnin jälkeen mökille nukkumatta silmällistäkään. Mökkitie on muhjuinen ja säätiedotus uhitteli räntä- ja lumisateilla. Ei ehkä uskallakkaan ajaa autolla, ei ehkä päästä perille tai pois, tuumittiin. Valuuko vapaat hukkaan? Ei, jätetään auto parin kilsan päähän, onhan meillä sukset ja lumikengät ja rinkat. Umpiväsyneenä ajatus tuntuu sekopäiseltä, kun taivas vielä repesi lyömään räntää, mutta

Pakenen

Jeren lausahdusta, taikasanoja, joka puolihuolimattomasti karkaa huulilta. Ennen sinä halusit lähteä aina minne vaan ulkoilemaan, nyt et enää ikinä. Tähänkö on tultu? Katotaanko! Pakkaan reppuun viisi litraa vettä, kalsarit, ruokaa. Katotaanko! En minä halua olla se, joka ei ikinä!

received_694038557658932

Pakenen

mökin hiljaisuuteen, saunan löylyyn, iholta yöhön huurustuvaan ilmaan kalenteria ja vatsan pohjassa puristavaa stressimöykkyä.

Pakenen

sitä outoa tunnetta, joka on pitänyt minua otteessaan päivä, ei, viikkotolkulla. Sitä selittämätöntä kireyttä ja mihinkään kohdistumatonta kiukkuisuutta, suupielissä pyristelevää itkuisuutta, vaikka ei itketä.

received_2295982667322244

Pakenen

ruotsin sanaston ja kieliopin paukuttamista päähän, tuijottelemaan lilanvaaleanpunaisensinistä taivasta, pikkupakkasta, kantamaan saunavettä avannosta.

Pakenen

univelkoja makuupussin mutkaan, nukun kymmenen tuntia, kaksitoista tuntia, vetkuttelen ylösnousua ja

Pakenen

vetkuttelemaan vielä syvemmälle makuupussiin kun vetkuttelun vuoksi mökki on jäähtynyt kymmeneen asteeseen ja pelkkä ajatus pussin raottamisesta saa varpaat kippuraan.

received_2282744085126289

Juon kolmatta mukillista aamukahvia kaminan luukku raollaan ja mietin, että miten hieno pakoreissu. Ja mietin, että vielä tämän päivän, vielä ensi yön, me varastamme itsellemme. Silläkin uhalla, että se saattaa tietää aamuviiden herätystä, mahalaskua ja rähmäisiä silmiä arkeen.

Kokemukseni veren luovutuksesta [ei niin menestyksekäs]

Edellisessä postauksessa kirjoittelin hyvä ihminen -pisteistä, itsekkyydestä ja hyvistä teoista. Rehvakkaasti näkymättömiä henkseleitä paukutellen julistin kaikille lähteväni luovuttamaan verta! Toisaalta rehvakkuuteen oli kyllä aihettakin. Verenluovutus oli ollut minulla suunnitteluasteella vuosikausia. Se, että minä jonkin asteisena piikkikammoisena ja äärimmäisen matalalla kipukynnyksellä siunattu tyyppi olin valmis lopultakin ottamaan tämän askeleen oli jo itsessään kehumisen arvoinen saavutus.

Niinpä saavuin kohteeseen. Jännitti, pelottikin, mutta yllättävän rauhaisin mielin täyttelin kyselylomakkeen, annoin sormeni tuikittavaksi ja lopulta asetuin tuoliin käsivarsi ojolla. Pisto totta kai tuntui ikävältä, mutta olo oli olosuhteisiin nähden hyvä. Lopulta hätistelin hoitajankin pois siitä häsläämästä, kyllä minä pärjään, kun pahin oli jo ohi.

IMG_20190131_182428_469

Tyytyväisenä siis köllöttelin ja veri lähti hyvin liikkeelle. Sitten tapahtuikin jotain. Totesin ohikulkevalle hoitajalle, että ”vähän heikottelee”, kun seuraavassa hetkessä minun jalat olikin nostettu sojottamaan kohti kattoa ja hoitaja hääräsi vieressä keskeyttämässä luovutusta välittömästi. Korvien huminan lävitse kuulin, että luovutus olisi pitänyt lopettaa jo ajat sitten, tilanne oli ehtinyt mennä jo vakavaksi (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) ja tajunnan taso oli alkanut hämärtyä.

Jaahas. Minua nyt heikottaa aina ja kaikki, niin lävistykset, verikokeet kuin ehkäisykapselinkin laittaminen, vaikka kaksi jälkimmäistä onkin verrattavissa kipuasteeltaan itikan pistoon. Heikotukseen useimmiten kipua enemmän vaikuttaa tietoisuus siitä, että toimenpide voi sattua ja ylipäänsä ajatus siitä, että minua ropelletaan. Joka tapauksessa, en siis tässäkään kohtaa osannut ottaa omia tuntemuksiani mitenkään vakavasti, mutta hoitajille kiitti riitti. Jännän tästä tekee sen, että minulla tosiaankin oli ihan hyvä olo olla siinä kunnes kehno olotila hyökkäsikin puskista.

Harmittaa aivan vietävästi, koska tämä satsihan meni nyt sitten hukkaan. Ihmettelen myös, että miksi siinä noin kävi? Veljen kanssa spekuloitiin sitä, että voisiko olla ettei minun kroppa/pää nyt vaan kestä noin äkillistä ja kummallista hapen vajausta veressä eli voisiko heikotus johtua siitä. Minulla on ”paksu veri” (hb 150) ja olen tupakoija eli lähtökohtaisestikaan veri ei taida olla hirvittävän hapekasta. Tämä pohdinta käy siis järkeen, mutta jos jollakulla on tästä asiasta enemmän tietämystä, niin olisi kiinnostavaa kuulla!

En halua missään nimessä tällä postauksella pelotella heitä, jotka ehkä suunnittelevat luovuttavansa verta itsekin ensimmäistä kertaa. Mutta halusin jakaa myös tämän kokemuksen – verenluovutus ei välttämättä ole ihan suitsait sukkelaan hoidettava juttu ja oma kroppa saattaakin yllättää.

Itse jääräpäänä aion myös tarjotella itseäni luovuttajaksi uudestaan toukokuussa. Tosin silloin kerron tästä ensimmäisestä kokemuksesta ja pyydän hoitajalta rehellistä mielipidettä siitä, että kannattaako lähteä edes yrittämään vai onko se vain ajan sekä välineiden hukkaa. Samalla aion kysäistä, että voisiko olotilan äkillinen romahtaminen tosiaan johtua noista happijutuista ja voisiko sellaista estää esimerkiksi säätämällä virtausnopeutta, mikäli se nyt ylipäänsä on säädettävissä. Toivoisin pystyväni vielä kantamaan korteni kekoon tässä muodossa, mutta jos minusta ei luovuttajaksi ole niin se on sitten vain hyväksyttävä. Sitten vaan täytyy suunnata hyvät aikeensa ja tekonsa johonkin muuhun.

 

Kasvishaaste pöytään Satokausikalenterin innoittamana! (+ ARVONTA!)

Picture_20181019_134458441

Picture_20181019_134534494

Yhteistyössä satokausikalenteri.fi kanssa

Vuosi sitten ostin elämäni ensimmäisen satokausikalenterin vuodelle 2018. Ihastuin tuolloin välittömästi tyyliin, jolla kalenteri oli tehty. Ihaniin, lämpöisiin kuviin ja tietenkin koko kalenterin pääpointtiin – vuoden jokaisen kuukauden listauksiin siitä mitkä vihannekset, juurekset, hedelmät, marjat ja sienet ovat parhaimmillaan juuri nyt meillä ja maailmalla.

IMG_20181019_135740

Picture_20181019_135252963

Jokainen varmasti tietää nämä perusjutut: satokaudellaan kasvikset ovat maukkaimmillaan sekä edullisimmillaan. Kalenteria seuraamalla on siis mahdollista helliä niin suuta kuin kukkaroa – ja myös luontoa! Nämä tyypit nimittäin muun muassa suosii mahdollisimman vähän kuljetettuja ja varastoituja kasviksia ja erityisen paljon kotimaisia ja mahdollisimman lähellä sijaitsevia kasvisten tuottajia (lisää hyviä syitä käyttää satokausikalenteria listattuna täällä)!

Nyt sain blogin kautta hyppysiini vuoden 2019 satokausikalenterin ja eipä kuulkaa pettymystä tuottanut tämäkään! Extrana kalenterissa on muun muassa opastusta villiyrttien maailmaan, reseptejä erilaisiin kasvisliemiin sekä vinkkejä erilaisiin tapoihin kasvisten kypsentämiseksi.

Picture_20181019_140332646

IMG_20181019_141343

Picture_20181019_135410978

Mainittujen syiden lisäksi itseäni satokausikalenteri on inspiroinut lisäämään kasviksia omaan ruokavalioon. Okei, myönnän, välillä paremmalla ja sit taas huonommalla menestyksellä. Todellakin elämään mahtuu kausia, kun ruokavalio koostuu lähinnä pakastepitsasta ja kasvista edustaa pastan päälle turautettu ketsuppi…

Mutta sit taas elämään mahtuu myös niitä kausia kun kasvikset kiinnostaa ihan hurjan paljon! Etenkin silloin kalenteri on ahkerassa käytössä ja etenkin minunlaiselle tyypille se on mielenkiintoinen, tarpeellinen ja hauska työväline, kun usein polku kauppojen heviosastolla on urautunut tomaatti-kurkku-jäävuorisalaatti-porkkana-banaani -linjalle.

Olen siis tehnyt satokausikalenterin avulla löytöjä sekä laajentanut omaa maku- ja kokkausmaailmaani. Esimerkiksi vuonna 2018 ruokapöytääni on tullut (ja jäänyt!) itselleni sellaiset uudet ja alkuun hieman epäilyttävät tuttavuudet kuin kyssäkaali, myskikurpitsa ja kaki.

Picture_20181019_141721859

Picture_20181019_141814572

IMG_20181019_142436

Tämän aiemman hyvän kokemukseni perusteella sekä selaillessani vuoden 2019 kalenteria päätin lyödä itselleni haasteen pöytään: testaa joka kuukausi vähintään yhtä itselle ennestään tuntematonta kasvista! Miltä esimerkiksi kuulostaisi ugli helmikuussa, vihanneskrassi huhtikuussa, parsa toukokuussa, pitahaya heinäkuussa, kriikuna elokuussa, raitajuuri lokakuussa, kastanja marraskuussa ja sweetie joulukuussa…

Picture_20181019_135332092

Picture_20181019_140843739

Syksyisin mieli vetää juureksiin ja uunissa valmistettaviin ruokiin. Hunajalla ja oliiviöljyllä valellut sekä suolalla, pippurilla ja rosmariinilla maustetut lohkot palsternakkaa, perunaa, kyssäkaalia, ruusukaalia, keltasipulia, valkosipulia ja porkkanaa paahtuu uunissa ihan itsekseen. Nämä nautittiin itse tehtyjen haukipullien kanssa – ja niissä tietenkin runsaasti tuoretta tilliä!

IMG_20181014_125415_957

Kasvissosekeitto toimii AINA! Tässä oranssin makeassa keitossa myskikurpitsaa, bataattia ja porkkanaa. Lisälämpöä syksyyn tuo sekaan raastettua nokare tuoretta inkivääriä.

IMG_20181010_122421_200

Koska minulla on nyt kalentereita kaksi kappalein, haluan arpoa toisen niistä teidän lukijoiden kesken! Osallistut arvontaan jättämällä kommentin tähän postaukseen tai Pöpelikön Facebook-sivuille tämän nimenomaisen postauksen kommenttiosioon! Voit myös tuplata arpaonnesi kommentoimalla molempiin. 🙂  Olisi hauskaa myös kuulla kuinka haluaisit hyödyntää satokausikalenteria omassa arjessasi. 

Osallistumisaikaa 28.10. saakka.  Ilmoitan voittajalle henkilökohtaisesti vkon 44 aikana, joten MUISTATHAN JÄTTÄÄ MYÖS YHTEYSTIETOSI (esim. sähköposti)!

Mikäli arpaonni ei suosi tai haluat kalenterin myös vaikka lahjaksi, vuoden 2019 satokausikalenterin voit tilata täältä! Ja vink vinkkinä samassa osoitteessa keittokirja ”Modernia maakuntaruokaa” kuulostaa myös varsin mielenkiintoiselta! Yli 35 euron tilauksiin sisältyy ilmainen toimitus. 🙂 Kannattaa laittaa myös instassa seurantaan @satokausikalenteri, on nimittäin toooosi inspiroivia (ja vatsaa nälkäkurisuttavia…) kuvia, ideoita, tarjouksia ja kilpailuja!