Mikä on mun lokero? [+käsikuulumiset]

Viime viikon perjantaina minun oikeasta kädestä otettiin kontrollikuvat ja poistettiin kipsi. Kipsihän oli siis ollut vain viikon, ikään kuin varalta jos on murtuma ja toisaalta tukena, koska käsi oli niin älyttömän kipeä. Kuvistahan ei tuolloin mitään selkeää murtumaa näkynyt. Olin itsekin sitä mieltä, että njäähh tämä mitään murtunut ole, kun jo sen yhden viikon aikana toimintakyky oli parantunut huomattavasti. Perjantaisissa kuvissa oli edelleen ”jotain outoa”, mutta päädyttiin siis jatkamaan ihan vaan rannetuen kanssa.

Terveyskeskuksen lääkäreitä ja tk:sta saatavaa palvelua usein parjataan, mutta tässä kohtaa haluan sanoa olleeni ihan tyytyväinen täältä saamaani hoitoon. Vaikka radiologin mielestä kuvat olivatkin siistit, jäi lääkäriä kiinnostamaan se jokin outous ja hän oli varaamassa minulle kontrolliaikaa tälle viikolle. Eihän siinä muuten mitään, mutta olin autuaasti unohtanut olevani virallisesti kuopiolainen. Juu-u, ei ollut tämä tieto sisäistynyt minuun vielä ollenkaan enkä siis yhtään osannut ajatella, että no sinnehän minun pitää hakeutua hoitoon. Vain akuutit päivystysjutut hoidetaan vieraalla paikkakunnalla, ja näin tässä oli tehtykin.

Olen ikäni asunut samalla paikkakunnalla, joten itsensä määrittely joksikin toiseksi on jokseenkin hankalaa. Tätä hankaluutta ei myöskään helpota se, että todellisuudessa olen oikeastaan kaksoiskaupunkilainen eikä varsinkaan se, että varsinkin nyt alkuvuoden vietän pääasiassa täällä, jonka oikeaksi kunnakseni ja kodikseni miellän. Niinpä vääjäämättä törmäsin tällaiseen noloon tilanteeseen, jossa joku muu kertoo minulle statukseni ”sinähän asut Kuopiossa?” ja minä silmät pyöreänä suorastaan huudahtan, että ”ai niin, olinkin UNOHTANUT SEN!”. Päässäni myös kohisi, että älä nyt vaan mene kysymään kotiosoitettani ja määrääköhän tää täti mut nyt myös muistitesteihin.

No mutta, vääräpaikkaisuudesta huolimatta sain vielä täältä apuvälineyksiköstä rannetuen lainaan, joskin siitäkin soitettiin vielä perään, että muistathan varmasti myös palauttaa sen tänne (senkin kiero savolainen). Pari päivää rannetuen kanssa seikkailtuani tulin huomanneeksi, että käden ”parempi” toimintakyky ja ”vähäisemmät” kivut olivatkin sen kipsin tuomaa harhaa. Käsi kipeytyi ja lopulta jouduin käyttämään tukea myös öisin, tai en olisi saanut kivuilta nukuttua. Niinpä, kun olin muutenkin menossa Kuopioon tentteilemään, hakeuduin YTHS:n lääkärille ja sieltä minut lähetettiin suoraan KYSiin.

84635140_1012364165804590_6851051394984574976_n

KYSissä törmäsin jälleen määrittelyvaikeuksiin. Ensimmäisenä siellä tietenkin katsottiin minun perustiedot kuntoon ja kysyttiin mahdollista lähiomaista/yhteyshenkilöä. Mieheni totta kai siihen nimesin. Hän kysyi, kuka tämä henkilö on ja vastasin, että ”mun mies”. Jatkokysymys ”avio- vai avomies?” heitti mun ajatukset ja statuksen määrittelyt jälleen aivan sekaisin. Hän ollut avomieheni yksitoista vuotta, mutta nyt hän on…? Mikä? Etäavomies? Poikaystävä kolmekymppisestä jannusta, jonka kanssa on ollut sata vuotta, kuulostaa huvittavalta. Miesystävä puolestaan puolestaan joltain keski-ikäiseltä ja fiiniltä. Helvetti. En mä tiiä. Se on mun Jere. LAKATKAA LOKEROIMASTA MUA.

En tiedä mitä tätsä loppujen lopuksi lomakkeeseen kirjasi.

Loppujen lopuksi KYSissä vierähti neljä tuntia aikaa, ja jopa erikoislääkäri siellä oli hieman ymmyrkäisenä käteni kanssa (joten tässäkin kohtaa propseja tk:n lääkärille siitä jostain oudosta). Minulle puuhailtiin röntgenkuvat ja sen jälkeen vielä sain tunkea käteni putkeen kartiokeilakuvausta varten. Murtumatuomio sieltä tuli, tarkemmin sanottuna värttinäluussa on kuulema murtumia vähän siellä täällä. Lääkäri kuvaili murtumia epätyypillisiksi ja erikoisiksi. No kiva. Onnekseni murtumat ovat kuitenkin nättejä ja hyväasentoisia, joten kipsihoitoa enempiä operointeja ei ainakaan toistaiseksi tarvita. Kipsielämää saan nyt viettää kolme viikkoa, pitää sitten varailla poistoa ja kontrolikäyntiä Kuopion terveyskeskukseen. Ärrrsyttää, mutta toisaalta olo on huojentunut. Sain hyvää palvelua, käsi tutkittiin kunnolla eikä tarvitse enää arpoa. Lisäksi kipsi vähentää jälleen huomattavasti käden kipuilua, vaikka muutoin se elämää haittaakin.

85254613_493964884653627_9085276335638577152_n

Noin muuten kuopiointiin sisältyi ystävän näkemistä, burgeriöverit, leffailua, tenttimistä ja liikaa viiniä. Huomaan, että en sisäistä edelleenkään olevani myöskään opiskelija ja unohdan vilauttaa opiskelijakorttia ja missailen näin kukkaroystävällisempiä opiskelijahintoja. Ehkä tämä tilanne muuttuu viimeistään syksyllä? Oletan siis, että silloin läsnäoloani luennoilla ja siellä oikeassa opiskelijaelämässä vaaditaan enemmän. Ehkä minusta tulee silloin savolainenkin. Opiskelijafiilistä nostateltiin kuitenkin hakemalla kympin viini ja juomalla se kämpällä niistä kupeista, joita nyt sattuu kaapista löytymään. Ja sillä, että seuraavana päivänä bussimatka takaisin kotiin oli jokseenkin tuskainen.

Miltä sun lokero näyttää?

Ihan kädetöntä menoa

Tällaiselle säpäkkäluonteiselle kuin minä asioiden monimutkaisuus ja eri toimintojen hitauuuus on t o d e l l a tuskastuttavaa. Sukan jalkaan vetäminen, voileivän voiteleminen ja kahvin keittäminen noin niin kuin esimerkkinä ei olekaan ihan niin yksinkertaista, kun toinen käsi on (lähes) poissa pelistä. Mutta onneksi enää vain lähes! Pariin ensimmäiseen päivään nähden käsi on jo toimintakuntoisempi. Pystyn käyttämään läppärin kosketushiirtä ja kirjoittamaan näppiksellä, ainakin jotenkuten. Pystyn tarttumaan asioihin. Asetan terävän veitsen oikeaan käteeni, pidän käden vakaana ja suorana ja kitkutan vasemmalla kädellä tuorekurkkua veistä vasten – kurkkuviipaleongelma on ratkaistu.

Kuitenkin hampaat ja suu on kovassa käytössä niin asioiden kantajana kuin avaajana, oli sitten kyseessä ketsuppipurkki, puhelin tai kahvipaketti. Käden käytössä on kuitenkin rajoitteita. Kiertäminen tekee edelleen kipeää (joskaan ihan tähtiä en enää näe) ja siksi muun muassa puhelimella näpyttely ei onnistu näpsäkkään jouhevasti tai kengännauhojen sitominen, koska en kärsi kääntää kättä vaadittavaan asentoon. Puristusote on myös nou nou, samoin vetäminen (jota tarvitaan esimerkiksi sen kahvipaketin aukaisuun). Hiemankaan painavampien asioiden nostelu ja kantelu ei onnistu. Sujautan uunipellin yhdellä kädellä uuniin ja teen leivinpaperista suppilon, jolla kaadan makkaraperunat lautaselle. Oikealla kädellä en pysty käyttämään siis lastaa, ja vasemmalla kädellä huitoessa eväs vaan siirtyy pellin laidalta toiselle (ja arvannette kuinka hyvin sellainen pelleily sopii muutenkin tuskastustuneelle minä ite -tyypille, jolla on vakavaa taipumusta nälkäkiukkuun).

Käteen ei suuremmin jomottele, ja pärjäilen ottamalla buranaa aamuin illoin. Tämä siis hyvä. Vähemmän hyvä on se, että unohdan käden olevan kipeä ja huidon sillä sitten automaattisesti milloin mihinkin ja reagoin äkkinäisiin tilanteisiin (joita koirataloudessa jonkin verran on) luonnollisesti oikeakätisenä. Tällöin koko käsivarren mitalta sävähtää kipupiikki ja se kiertää koko kehon ja purkautuu suusta ulos jonakin vähemmän säihkyvänä ja kauniina. Olen siis oikeastaan aika kiitollinen tuosta kipsistä, jos ja toivottavasti vaikka paljastuisikin, ettei murtumaa ole. Se edes jonkin verran estää minua satuttamasta itseäni lisää rajoittamalla liikeratoja.

84096213_204920260683866_4243576354445983744_n

Yöt saan nukuttua ongelmitta ja suihkuunkin pääsin, kun mies kävi sitomassa käteni muovipussiin. Onnistuin jopa pesemään hiukseni, vaikka ensin meinasinkin nakittaa sen homman miehelle. Hiusten letityksen suihkun jälkeen näppärästi toimitti kuitenkin tämä omahoitajani. En ole uskaltautunut vielä kokeilemaan onnistuuko hiusten kiinnittäminen ponnarille itse, joten letti on osoittaunut oivalliseksi tavaksi pitää reuhka läjässä 24/7. Ihan heti kun ei huvita olla toistamassa suihkuseikkailua niin pitää keksiä kestäviä ratkaisuja (ja sitäpaitsi oon pakotettu nyt pysymään neljän seinän sisällä niin ihan sama olla räjähtänyt haisuli.) Yhdeksi ongelmaksi meinaa nyt tosin muodostua se, että mun pää kuvittelee sairasloman tarkoittavan saikkua myös tenttiin lukemiselta ja kaiken järjellisen toiminnon korvaamista suklaalla, ja motivaatio on pahasti kadoksissa.

Tällaista kuuluilee siis tänne. Ja kyllä, teen Suurta Draamaa näin pienestä asiasta, enkä edes häpeä asiaa yhtään. Joo joo joltakulta puuttuu käsi ja joku muu on neliraajahalvautuneena loppuikänsä pyörätuolissa, mutta aina ei jaksa olla niin hemmetin valveutunut ja onnellinen siitä mitä on. Mun käsi, mun napa.

Talvi yllätti pyöräilijän

Naputtelen tätä postausta tyylikkäällä vasemman käden yhden sormen taktiikalla, koska oikeaa kättäni koristaa pinkki kipsi. Valitsin värin itse. Kysyin myös kipsaajalta saako kaverit kirjoittaa kipsin täyteen hävyttömyyksiä. Kuulema saa. Pakko kai tästä on jotain riemua repiä kun ensi kertaa elämässäni onnistuin rikkomaan itseäni näin. Ei ole paljoa tarvinnut paikkailtava käydä elämänsä aikana. Kertaalleen on tikit tikattu vasemman silmän luomeen, kun ala-asteikäisenä vimmasin koiranpennun kanssa. Äiti kielsi menemästä selälleen, mutta minähän menin ja niin siinä leikin ja nahuamisen tiimellyksessä osui naskalihammas silmään. Ei se edes koskenut, mutta verta tuli ryöpyten ja pikkuveli juoksi itkien karkuun.

Tälläkään kertaa en ilmeisesti ole kuunnellut äitiä, vaan lähdin pyöräilemään töihin, vaikka jo viikkotolkulla tiet olivat olleet luistinrataa ja siihen päälle satoi höttölumen. Ilman kypärää tietenkin, mutta onneksi ei mennyt pää, vain ranne. Ja siis matkahan meni hyvin. Vasta viime metreillä, kääntyessäni työpaikan pihaan, lähti pyörä lipumaan kuin hidastetusti – mutta hallitsemattomasti – altani ja siellä sitä oltiin tantereessa. En kyennyt tekemään edes sitä perinteistä magnustina-ylös-näkikö-kukaan -liikettä, koska ensinnäkin käteen sattui niin helkkaristi ja toisekseen tien pinta oli pelkkää puhdasta peilikirkasta jäätä. Siinä istua tönötin ja laskeskelin tähtiä. Olin, tietenkin, ottanut maan vastaan oikealla kädelläni ja lisäksi käsi jäi alleni. Ja minä pyörän. Muutama matemaattinen kaavakin vilahti päässä, kun mietin miten pääsen sieltä ylös. Kengät eivätkä kaatuneen pyörän renkaat pitäneet yhtään, enkä voinut varata kädelleni painoa tai nostaa pyörää. Lopulta sain itseni sieltä kammettua ja hoiperrettua töihin.

Kaveri kommentoi, että enpä toisaalta ensiavun kannalta voinut paremmassa paikassa levitäkään. Iltahoitajakollegani juoksutti kädelle heti kylmäpussia ja huolehtivat siinä, että voinko ylipäänsä jäädä yöksi. Joojoo, totta kai voin. Ei tässä nyt ruveta ketään hätyyttelemään ja näitä tärskyjä nyt on ennenkin käynyt – aikansa ranne kiukuttelee ja siinä se. No vähänpä tiesin. Yksin jäätyäni kaivelin ensiapulaukusta kolmioliinan ja aikani sen kanssa askarreltuani pyysin asukasta apuun. Hän sitoi liinan niskani taakse ja sujautin kylmäpussin mukaan. Vähänhän tuo jomottelee, huomasin, ja nappasin yötä vasten burana-panadolkombon. Yötyöt tulikin huitaistua kirjaimellisesti vasemmalla kädellä. Siivoushommat jäi täysin tekemättä ja vihannekset aamupalalle viipaloimatta. Kokeilin kyllä voiko kurkkua viipaloida yhdellä kädellä. Ei voi. Ellei sitten sentin paksuisia könttejä lasketa viipaleiksi.

83260136_1576524099161245_7153660338095783936_n

Yön aikana tuli erittäin selväksi, ettei kättä kärsinyt käyttää mihinkään. Käsivartta ei kärsinyt kiertää, rannetta ei voinut taivuttaa ylös-alas, sormien koukistus ja ojennus sattui. En voinut tarttua edes kynään ja kääntää kättäni kirjoitusasentoon tai kärsinyt painaa puhelimesta lukitusta pois. Ranne turposi kivikovaksi ja mustui hivenen. Aamuvuorolaisista toinen sitoi kengännauhani ja toinen auttoi takin päälleni. Olin lupautunut viikoksi koiranhoitotädiksi ja tajusin, että tämä täti se ei muuten lenkitä yhtäkään koiraa. Onneksi on aidattu piha, johon saatoin koirat aamulla päästää ennen terkkarille lähtöä. Laittelin siinä viestiä lomailijoillekin päin ja sovittiin, että he hankkivat koirille lenkittäjät, mutta minä voin täällä muilta osin pestiäni jatkaa.

Lähdin taapertamaan terkkarille ja olin varautunut kolmen tunnin odottamiseen. Yllätyksekseni käynti sujuikin varsin sukkelasti. Lopulta oli niin mielenkiintoinen tuo minun käsi, että sitä ihmeteltiin ja väänneltiin (ja tirskautettiin miusta kyyneleet ulos) kahden tohtorin voimin. Radiologin mukaan jotakin epämäärästä kuvissa näkyi, mutta ei selkeää murtumaa. Ilmeisesti räpylä oli sit kuitenkin sen näkönen ja kivut niin [piiiiip], että tohtorit päätyi laitattamaan kipsin tueksi ja ihan siltäkin varalta jos on murtunut. Viikon päästä kuulema näkee varmuudella, eli sillon otetaan uudet kuvat. Siihen asti kuljen kipsi kädessä nimimerkillä ”ruhje”. Toivottavasti saan puhtaat paperit silloin, ettei tarvii kipsistellä x viikkoa. Tämän kipuilun minä vielä kestän (hän sanoi buranaliuskansa äärestä), mutta kiukuttaa ihan älyttömästi menetetyt työt ja ahdistaa niskaan hönkivät deadlinet. Tenttiinkin voin lukea ykskätisenä, mutta jos kipsin pito jatkuu, voi tentin tekeminen olla mielenkiintoista. Puhumattakaan siitä, että edessä on useita laajoja esseitä. Toivotaan siis, että tokenen tästä viikossa ja pääsen takaisin värikoodattuun maailmaani. Yksi viikko ei ole vielä katastrofi, mutta enempää aikaa minulla ei tällaiseen pelleilyyn ole.

Nyt sitten jatkan toipilaana koiranhoitotäteilyelämääni. Muutamia havaintoja olen jo ehtinyt tekemään tästä kipsielämästä – kuten esimerkiksi sen, että ihan kaikki toiminta on tuskastuttavan hidasta. Illalla muistin, että yksi koirista ei uskalla kiivetä rappusia, petini on yläkerrassa enkä voi kantaa koiraa. Ja alas jäädessä siltä tietenkin pääsee itku. Nukuin sohvalla. Ja laitoin miehelle viestin, että tuletko kantamaan minulle patjan alas kunhan töiltäsi ehdit. Iltapalaa laittaessani jatkoin miehelle viestittelyä. Pyysin, josko hän samalla käynnillä siivuttaisi minulle säkillisen juustoa valmiiksi. Olen myös jo harkinnut avaavani elämääni tyystin uuden ulottuvuuden taistellessani mesejen ja whatsappien kanssa – ääniviestien maailman. Suihkussa käyntiä en ole tohtinut vielä miettiä.

Katsellaan kuinka naisen käy. Viikon päästä olen joko aivan sietämätön, avuton, tuskastunut ja kiukkuinen ämmänlänkyrä tai sitten ihan superpro vasenkätinen ja minä ite -multitaskaaja.

Hän heräsi horroksestaan

Niin paljon kuin minä rakastankin elämisen hitautta, pitkiä aamuja, valvottuja öitä, mahdollisuuksia ex tempore -suunnitelmiin ja siis aikaa, niin tulinpa huomanneeksi sen kääntöpuolen. Liiallinen aika, tai se, että oikeastaan mitään ei tapahtu tai mikään ei etene pitkään aikaan, ei tee minun pääkopalle hyvää. Minulla on sellainen muistikuva, että olisin tehnyt ehkä tämän havainnon joskus aikaisemminkin. Mutta nyt kuluneen viime syksyn ja alkutalven aikana se jälleen konkretisoitui.

Vaikka opinnot alkoivat syksyllä ja vaikka jatkoin myös työskentelyä ihan normaalisti vuoden loppuun saakka, tunsin itseni jotenkin kyllästyneeksi ja tarpeettomaksi. En saanut syyslukukauden aikana riivittyä kasaan kuin kahdeksantoista opintopistettä. Etänä ei sen enempää ollut mahdollista suorittaa enkä halunnut rassata tuttaviani ravaamalla tenttimässä ja viemällä sohvatilaa, tai miettiä jatkuvasti työvuorojen kanssa, että saisinkohan vapaaksi tuon ja tuon, ja rassata siinä samalla sitten esimiestä ja työkavereita. Niinpä opintojen aloitus jäi laihanlaiseksi suoritusten osalta, mutta myös henkiseltä – jäin paitsi kaikesta siitä uuden aloittamisen flowsta, fuksiudesta, riennoista ja samaan aikaan yleisestä ja uniikista yliopistofiiliskokemuksesta. Toisaalta tämähän oli suunnitelmakin. Sain olla vielä kotona, parisuhde voi hyvin, tienasin säästöjä sukan varteen ja olin nyt hei kuitenkin päässyt opiskelijaksi sisään.

Kaikesta oikeastikin hyvästä ja hyvin suunnitellusta huolimatta minä kuitenkin tylsistyin. Elämä oli pelkkää jonkin odottamista (vakituisen työn päättyminen, kevätlukukausi, Kuopion kämpän näkeminen ja sinne muuttaminen, uuden elämän aloitus!) ja siinä odottaessa valuin johonkin apaattiseen mörköyteen. Tein työni, tein ihan hyvin arvosanoin niitä kursseja, joita pystyin, hoidin kotia, vietin aikaa miehen kanssa ja näin ystäviäkin. Samaan aikaan opiskelu kuitenkin tuntui pakkopullalta, työt enemmän tai vähemmän blärghiltä enkä vapaa-ajallani (jota oli todella paljon!) kiinnostunut yhtään mistään. Sain selkäni kipeäksi rehellisesti siksi, että en tehnyt mitään. Kaiken vapaa-aikani lähinnä makasin sohvalla.

82696728_625501224852302_1834392751303557120_n

Vuosi vaihtui, vakituinen työsopimus loppui ja osittainen elämä Kuopiossa saattoi alkaa. Elämä alkoi tuntua kutkuttavalta. Kevätlukukausi rynnisti vauhdilla kalenteriini ja hupsista, yhtäkkiä töitäkin keikkamuodossa paukahti ainakin tammikuulle huomattavasti enemmän kuin odotin. Aaaahhh elämän värikoodaus saattoi alkaa ja suorastaan tunsin kuinka mieleni, jos nyt ei syöksynyt niin ainakin räpiköi, sieltä tahmeasta harmaudesta alleviivaustussien värikylläisyyteen kuin mikäkin Feeniks-lintu. Tälläkin hetkellä vietän suuren osan vapaasti sohvalla, mutta läppärin ruudussa pyörii Netflixin sijaan luennot ja sormet tanssivat pitkästä, ah niin pitkästä, aikaa näppäimistöllä luoden wordiin oppimistehtäviä ja esseitä. Työtkään eivät tunnu enää yhtään blärghiltä. Ehkä se johtuu osin siitä vapauden tunteesta kun ei ole enää sitoutunut mihinkään. Sellaisesta tunteesta, että minä saan tehdä töitä. Ehkä se on osin myös ihan puhdasta ahneutta ja oman elintason turvaamista. Ja myönnän, kyllä se myös osin hivelee itsetuntoa ja (ammatti)ylpeyttä kun minun halutaan tekevän töitä, haha.

Joka tapauksessa olen nyt herännyt horroksesta, nautin siitä mitä saan tehdä ja voin paremmin kuin pitkään aikaan. Niin kuin olen aikaisemminkin tuuminut, ja sen aina jossain matkalla unohtanut, ehkä minä olen se tyyppi, joka tarvitsee aikatauluja ja jos ei kiirettä, niin ainakin kiireen tuntua. Ehkä se on nyt myönnettävä ja hyväksyttävä, että kaikki-mulle-heti-nyt ja suorittajaminä on onnellinen minä. Ehkä minusta ei vaan kertakaikkiaan ole miksikään hyggeilijäksi tai downshiftaajaksi, ainakaan pitemmällä aikavälillä. Vaikka sitä kuinka ajoittain haaveilisikin muuttavansa johonkin kauas pois ihmisistä ja velvollisuuksista tai heittelee puolivitsillä kotirouvuuden mahdollisuuksista.

Yritän tällä uudella energialla saada myös tämän blogin tekohengiteltyä takaisin elämään. Viime kesästä lähtien myös täällä on eletty hiljaiseloa. Se jonkinlainen kokonaisvaltainen nuhjuisuuden ja syyspuolella minkään kiinnostamattomuuteen kääntynyt tunne valui tännekin. Toisaalta, eipä sitä loputtomiin keksi sanottavaa ja mielenkiintoisia näkökulmia sohvanpohjalta. Sisällöllisesti vuosi 2020 ei varmasti tuo mitään uutta blogiin sen enempää kuin aikaisemmatkaan vuodet. Tämä on alkanut sillisalaattina, ja sellaisena tulee takuulla myös jatkumaan. Voi olla, että opiskeluasiat painottuvat aiempaa enemmän (tai sitten ei) ja myös Kuopiointi varmaan haukkaa oman osansa tulevista jutuista – onhan se nyt minulle uusi ja jännittävä elämänvaihe kaikkine kiemuroineen. Ihan tavallisesta elämästä ja sen herättämistä ajatuksista – tai sitten ihan vaan päiväkirjamaisista kuulumisista – täällä jatkossakin kirjoitellaan.

Väsyttäärgghh

Pohdiskelin pitkään, että lähdenkö edes kirjoittamaan tätä postausta. Märisemään väsymyksestä, (muka) kiireestä, totaalisesta mielen ja kehon velttoudesta, aikaansaamattomuudesta ja sanoinko jo, että väsymyksestä. Koska siis todellisuudessahan minulla on esimerkiksi loputtomasti vapaa-aikaa verrattuna moniin muihin ja kovin vähän mitään oikeasti hirvittävästi energiaa vieviä kotihommia tai muita velvollisuuksia. Kahden aikuisen ihmisen taloudessa ei juuri sotkua synny (paitsi elukat, voijumalauta miten paljon elukat voivat sotkea ihan vain olemassa olollaan) ja lisäksi olen onnistunut valkkaamaan sellaisen puoliskon, joka ei ainakaan vielä ole puolella sanalla puuttunut sohvalla valuvaan olemukseeni ja touhottaa tehdä pitkin pihaa ja torppaa yhtä sun toista. Niin että siis mikäs minä olen tässä väsymystä ja kiirettä valittamaan, kun monella muulla asiat ovat vielä huonommin.

Paitsi että minua v ä s y t t ä ä aivan jumalattomasti.

Juuri nyt nautiskelen piiiiitkistä vapaista, sillä työvuorolistaan oli kivasti yhdistetty yökkövapaat sekä muutama lomapäivä (jotka minun tulee siis pitää ennen vuoden loppua ja irtisanoutumista) – lallattelen vapailla siis yhteensä huikeat yhdeksän päivää, joista jäljellä on vielä kolme. Minullahan oli suuret suunnitelmat näille vapaille. Olin ajatellut, että tässäpä on mainiosti aikaa keskittyä opiskeluhommiin ihan täysillä ja silti jää aikaa oleskeluun ja mikä parasta, ihan vaan kotona oloon. Että tässäpä minä näppäränä tyttönä vetäisen yhden esseen kasaan ja lukaisempa tenttiikin ja tekaisen senkin verkossa pois ennen kuin työmaa taas kutsuu.

No kuinkas kävikään?

Viime viikon torstaina loppui siis yövuorot. Minulla oli sillekin päivälle ihan supersuunnitelma. Mies ja koira olivat mökillä, joten minä päätin, että sen ”nukkupäivän” otan rennosti kissojen kanssa. Omaa aikaa ja sellasta. Kävin kaupasta kaksi kassillista jonninjoutavaa herkkua ja mässyä just for me ja keskellä kirkasta (hahaha!) iltapäivää rojahdin kalja kädessä sohvalle silleen aaa että nyt! Siihenpä se sitten jäikin. Olin nukahtanut sohvalle, josta havahduin illalla, raahauduin sänkyyn ja nukkua posotin kepeesti kertaakaan heräämättä viistoista tuntia.

76894786_1499980503482272_3754076517949243392_n

Kuulostaa hyvältä, eikö? Todella rentoutunutta meininkiä ja omaa aikaa tuokin, täysin rikkoutumatonta. Tuostahan onkin hyvä tarttua toimeen, virkeänä ja levänneenä! Kyllä nyt lähtee! No ei lähtenyt. Pitkän pitkistä syvistä ja hyvistä unista huolimatta minä, joka nukun äärimmäisen harvoin päikkäreitä, nukahtelin perjantaina ja vielä lauantainakin hallitsemattomasti pitkin päivää enkä saanut siis aikaiseksi yhtään mitään muuta kuin ehkä orastavia makuuhaavoja. Vasta sunnuntaina alkoi tuntua siltä, että hei ok, oon ehkä hengissä.

Lepo on tärkeää, tiedän, ja sitä jaksan toitottaa kaikille muillekin. Lepo mitä ilmeisemmin oli myös minulle erittäin tarpeen, tämän teki kroppa, sumuinen pää ja auki pysymättömät silmät erittäin selväksi. Mutta tämän tiedostaminen ei kuitenkaan, tietenkään, koska olisihan se nyt ihan liian helppoa, tarkoita sitä, että asian hyväksyisi ja olisi itselleen armollinen. Ehei. Tällainen lorvailu pistää vaan ruoskan viuhumaan kiivaammin. Sinä saakelin laiskapaska vaan makaat siinä etkä saa mitään aikaan ja haiset ja kampaa nyt ees naamas ja ei se sun äijäkään tollasta loputtomiin katso. Itse asetetut deadlinet opiskeluhommien suhteen karjuu kalenterin sivuilta ja koiran karvat sikiävät keskenään nurkissa ja vedän kaksin käsin naamariin sipsiä ja karkkia. Että tätä menoa olen umpiväsyneen lisäksi stressipallo ja hyvää vauhtia tulossa myös läskiksi.

Niin ja tosiaan tuokin vielä – itse asetetut deadlinet. Todellisuudessahan minulla on aikaa rykäistä tuo essee kasaan vielä kolmisen viikkoa ja kahden pienen tentin suorittamiseen on aikaa vielä kuukausi, mutta ilmeisesti tässä nyt pitää olla itselleen ihan superilkeä ja suorittaa ja stressata ihan vaan vaikka suorittamisen ja stressaamisen ilosta. Siis sen sijaan, että suostuisi ymmärtämään ja hyväksymään sen tosi asian, että vuodesta toiseen marraskuut on perseestä ja henkilökohtainen helvetti ja antamaan itselleen edes vähän siimaa.

Ja ei, en hae nyt mitään vinkkejä tässä kuinka selättää kaamosväsymys. Luulen tietäväni jo kaiken. Juuri nyt haluan vain olla kiukkuinen ja väsynyt ja möyriä itsesäälissä ja tehdä juuri niitä vääriä valintoja (kuten valkata kaupasta sen suklaalevyn ja juoda liikaa kahvia, vaikka se kostautuu jälleen unettomalla yöllä) ja kasvattaa juuret sohvaan ja avautua lapsellisesti ja yhteistyökyvyttömästi somessa, koska kyllä tää vittu taas tästä.

Kun draamakuningatar sairastaa

Jos olisin mies, olisin ihan sairaan ärsyttävä. Mutta koska olen nainen, niin olen vain suloisen avuton ja huomionkipeä. Minut, joka siis juuri oli päässyt kehumasta sairastavansa todella harvoin, kaatoi petiin flunssa, lämpöily ja kaikki niiden mukanaan tuomat oireet. Viikonloppuna oireilu alkoi tirskuttelulla ja pienillä vilunväristyksillä. Ajattelin, että no jaa hätäkös tässä, tuskinpa tämä paria päivää kauempaa kestää. Väärin. Nyt viidentenä aamuna kuvittelin olon olevan jo ihan jees, ja lähdin iloisena hoitamaan niinkin raskasta hommaa kuin kanojen ruokkiminen. Palasin sieltä puolikuolleena, kaaduin sohvalle yltäpäältä hiestä kylpien ja täristen, päässä humpaten. Oman ihanuutensa tähän tuo vielä se, että koska ihan oikeasti sairastan harvoin ja vielä harvemmin kuumeilen, on pienikin lämmönnousu minulle yhtä kuin kooma. Niinpä olen jotakuinkin vuoteenomana ja märisen maailman paskuutta ja kaiken vääryyttä. Ja koska kaikki on paskaa ja väärin, niin on ihan sama missä sitä makaa, joten keräsin itseni ja panadol hottini ja netflixini ja kaupasta kinuamat suklaani autoon ja lähdimme mökille. Mies viettää vapaata auringon lämmössä (niin! mistä se sekin just nyt päätti ilmestyä!?!) ja minä vedän villasukkia ja vilttiä tiukemmalle ympärilleni.

68467199_1410511082429215_106052582308315136_n

Koska sairastaminen on kökköä, ja minunlaisilleni draamakuningattarille asteen verran vielä kökömpää, on tärkeää tehdä elämä niin mukavaksi kuin suinkin. Ensinnäkin viihdettä täytyy olla. Kirjan lukemiseen ei tukkoisilla aivoillaan ja kivistävillä silmillään jaksa keskittyä, joten minulle viihde on yhtä kuin Netflix. Viihdyttävintä ja turvallisinta on myös valita sieltä katsottavaksi jokin ennestään hyväksi havaittu. Itse aloitin Jane The Virginin kaudet alusta, koska se jos jokin on täydellisen kevyttä, hauskaa ja tyhjäpäistä. Toisekseen hemmottelua pitää olla. Minulle se tarkoittaa (mökillä) saunaa, pehmoisia villasukkia ja villapaitaa, rentouttavaa ja rauhoittavaa appelsiininkukkahydrolaattia, oikeasti toimivaa salvaa kipeisiin nenänpieliin ja rohtuviin huuliin (luottosalvani on Frantsilan 11 yrtin hoitosalva, kakkoseksi kiritti Feelingin Erste Hilfe -balsami), lämmittävää inkivääriteetä ja tuhottomasti herkkuja. Kolmanneksi seuraa ja huomiota pitää olla. Oli se sitten oma kumppani, koira, kissa, gerbiili tai ihan kuka tahansa messengerin, whatsappin tai instagrammin päässä.  Tärkeää joka tapauksessa on, että on edes joku, jolle voi ääni väräjäen huokailla olotilan kurjuutta ja niistää merkitsevästi kymmenes nenäliinatollo täyteen sitä itseään ja joka joko käpertyy kylkeesi tai jalkoihisi tuhisemaan tai lähettää sydänemojin.

Huomion- ja seurankipeydestä puheen ollen olen myös sitkeästi yrittänyt pusutella tuota parisuhteemme toista osapuolta. Koska myötä- ja vastamäessä, jaettu vitutus on puoli vitutusta ja yhdessä sängyn pohjalla jaettu Netflix-aika olisi tässä kiireiseksi muotoutuneessa elämässä varsinainen lottovoitto (räkäisellä logiikallani en tosin ole ottanut huomioon sitä, että kuka sitten hakisi kaupasta suklaata tai keittäisi teevettä.) Yhtä sitkeästi hän on kuitenkin kääntänyt minulle myös toisen posken. Pöpöjen välttelyn lisäksi tähän saattaa olla syynä myös viidettä päivää päällä viruneet villatakki ja pieruverkkarit, homssuinen tukka, vetistävät ja lurpottavat silmät, rään kurlaaminen ja valkosipulille löyhkäävä hengitys. Mene ja tiedä, mutta luulisin, että hemaisevan seksikkäällä pörröpäällä ja sänkykamarisilmillä ei haeta ihan tätä.

Joka tapauksessa, olen täällä nyt ihan hirveeeeeen surkeana ja parkana ja kipeänä ja koska kaikki muut kanavat on jo käytetty, niin päätin kirjoittaa aiheesta vielä blogipostauksen. Kommenttikenttä on avoin, olkaa hyvä, saa sääliä. ❤

Introverttiys minussa

Ihmiset, jotka tapaavat minut ensimmäisen kerran tai joiden kanssa nähdään vain silloin tällöin, eivät varmasti sanoisi ensimmäisenä, että joo Pia on sellainen introvertti. Luulenpa, että se kuvaus minusta ei sopisi monen sellaisenkaan suuhun, joiden kanssa olen tekemisissä usein tai jotka voivat jopa sanoa tuntevansa minut. Introverttiys kun usein mielletään joksikin sellaiseksi, hmm, ujoudeksi, hiljaisuudeksi ja syrjään vetäytymiseksi. Minähän olen etenkin tutummassa seurueessa aivan päinvastainen. Pälpätän paljon ja kovalla äänellä ja antaudun innolla keskusteluun ja väittelyynkin, jos aihe sattuu olemaan omaa mielenkiintoa kihelmöivä. En pelkää tuoda itseäni ja mielipiteitäni esiin oli sitten kyse bileistä, opiskeluihin liittyvästä ryhmätyöstä tai työpaikan palaverista. Minä myös viihdyn muiden seurassa esimerkiksi peli-iltoja pitäen, matkustellen ja hiprakoituen. Eikä tällaisissa tilanteissa haittaa yhtään jos porukkaa on enemmänkin enkä heistä edes tunne kaikkia – kunhan seurueessa on edes yksi tuttu ja turvallinen.

Mutta sitten asioissa on se toinen puoli. Minä uuvun. Kaikkihan väsyy joskus ja tarvitsee omaa rauhaa, se on totta, mutta tällainen introverttiyteen kallistunut väsähtää nopeammin ja vähemmästä. Kun minä väsähdän, tulee minusta kärttyinen ja kun oikein väsähdän, alan tuntea jopa masentuneisuuden oireita. Ilmassa väreilee pahimpina hetkinä itkuisuutta, kaikki elämässä tuntuu aivan paskalta ja mikään ei onnistu. Katastrofin ainekset ovat käsillä kun coctailtikkupurkki leviää keittiön lattialle tai märkä suodatinpussi repeää matkalla roskikseen, ja suusta ulos purkautuva puhe on töksäyttelyä ja sähinää arkisistakin pikkuasioista. Silloin sitä on lopen kyllästynyt aivan kaikkeen ja kaikkiin ja vitustako minä tiedän missä meidän juustohöylä on.

Luulen, että tähän luonteenpiirteeseen liittyy myös se, että olen todella huono sietämään kovaa jatkuvaa ääntä ja ylipäänsä ylimääräistä taustahälyä. Siksi meillä ei esimerkiksi ole koskaan radio päällä emmekä kuuntele musiikkia kuin vain erinäisissä illanistujaisessa tai muuten spessutilanteissa. Jouduin opettelemalla opettelemaan äänikirjojen kuuntelun, koska sekin tuntui aluksi vieraalta. Emme omista televisiota eikä minun pieni mieleni kykene ymmärtämään heitä, jotka pitävät telkkaria päällä vaikka eivät sitä edes katso. Ja minä vielä menin aikoinaan lähihoitajaopinnoissa erikoistumaan lasten ja nuorten puolelle, siis ajatuksena työskennellä päiväkodissa! Hah. Hahahahha!

67546526_717631582001498_1984825110422355968_n

Tarvitsen siis paljon omaa aikaa, rauhaa ja hiljaisuutta vastapainoksi kaikelle muulle elämälle pysyäkseni edes jotakuinkin balanssissa. Esimerkiksi päivä, kaksi, ehkä kolmekin päivää tiivistä yhteiseloa ja -oloa ystävien kanssa menee, mutta sen jälkeen pääni sietorajat alkavat paukkua. Vika ei ole ystävissäni, eikä vika ole minussakaan – se vain on minun ominaisuuteni. Tarvitsen hengähdystaukoa, mahdollisuuden vetäytyä omiin oloihini tekemään omia juttujani. Se ei välttämättä tarkoita sen kummempaa kuin yksin sängyssä lojumista ja puhelimen selailua. Että en minä mitään viikon retriittiä hiljentymiseen jossain erämaassa tarvitse (joskaan en ehkä kieltäytyisikään?).

Juuri nyt, kahden erittäin tiukan työputken ja vähäisten hengähdysvapaiden jälkeen, minä olen siinä tööt aivot off en jaksa itkettää ja älä vittu puhu mulle -tilanteessa. Niinpä tänään vajaa neljä tuntia yövuoron loppumisen jälkeen olin jo karannut mökkimaisemiin ylhäiseen yksinäisyyteen. Minun oli tarkoitus tavata tänään meidän huudeille lomailemaan saapunut ystävä, mutta peruin sen. Kerroin olevani umpiväsy ja ihmisvihamielinen ja tarvitsevani nyt hetken vain itselleni. Hän ymmärsi, ehdimme nähdä myöhemminkin.

Olen täällä ihan vaan itsekseni huomiseen, koira toki seurana. Olen lojunut aivan joutavana, kuunnellut sadetta ja sitten taas ihaillut auringon säteiden hehkuttamia pelargonioita, lisännyt pari kalikkaa kamiinaan. Lämmitän saunaa parhaillaan, joka sekin on ollut veden kantamisineen koko päivän mittainen projekti, koska hitto kiirekös tässä. Jo nyt tunnen, kuinka hartioiden kireys helpottaa ja päätä kiristänyt vanne pehmenee – ja oi, minulla on laatuaikaa itseni kanssa vielä vaikka kuinka paljon jäljellä!