Pakenemisia

Pakenen

Yövuorojen ja parin ylityötunnin jälkeen mökille nukkumatta silmällistäkään. Mökkitie on muhjuinen ja säätiedotus uhitteli räntä- ja lumisateilla. Ei ehkä uskallakkaan ajaa autolla, ei ehkä päästä perille tai pois, tuumittiin. Valuuko vapaat hukkaan? Ei, jätetään auto parin kilsan päähän, onhan meillä sukset ja lumikengät ja rinkat. Umpiväsyneenä ajatus tuntuu sekopäiseltä, kun taivas vielä repesi lyömään räntää, mutta

Pakenen

Jeren lausahdusta, taikasanoja, joka puolihuolimattomasti karkaa huulilta. Ennen sinä halusit lähteä aina minne vaan ulkoilemaan, nyt et enää ikinä. Tähänkö on tultu? Katotaanko! Pakkaan reppuun viisi litraa vettä, kalsarit, ruokaa. Katotaanko! En minä halua olla se, joka ei ikinä!

received_694038557658932

Pakenen

mökin hiljaisuuteen, saunan löylyyn, iholta yöhön huurustuvaan ilmaan kalenteria ja vatsan pohjassa puristavaa stressimöykkyä.

Pakenen

sitä outoa tunnetta, joka on pitänyt minua otteessaan päivä, ei, viikkotolkulla. Sitä selittämätöntä kireyttä ja mihinkään kohdistumatonta kiukkuisuutta, suupielissä pyristelevää itkuisuutta, vaikka ei itketä.

received_2295982667322244

Pakenen

ruotsin sanaston ja kieliopin paukuttamista päähän, tuijottelemaan lilanvaaleanpunaisensinistä taivasta, pikkupakkasta, kantamaan saunavettä avannosta.

Pakenen

univelkoja makuupussin mutkaan, nukun kymmenen tuntia, kaksitoista tuntia, vetkuttelen ylösnousua ja

Pakenen

vetkuttelemaan vielä syvemmälle makuupussiin kun vetkuttelun vuoksi mökki on jäähtynyt kymmeneen asteeseen ja pelkkä ajatus pussin raottamisesta saa varpaat kippuraan.

received_2282744085126289

Juon kolmatta mukillista aamukahvia kaminan luukku raollaan ja mietin, että miten hieno pakoreissu. Ja mietin, että vielä tämän päivän, vielä ensi yön, me varastamme itsellemme. Silläkin uhalla, että se saattaa tietää aamuviiden herätystä, mahalaskua ja rähmäisiä silmiä arkeen.

Kokemukseni veren luovutuksesta [ei niin menestyksekäs]

Edellisessä postauksessa kirjoittelin hyvä ihminen -pisteistä, itsekkyydestä ja hyvistä teoista. Rehvakkaasti näkymättömiä henkseleitä paukutellen julistin kaikille lähteväni luovuttamaan verta! Toisaalta rehvakkuuteen oli kyllä aihettakin. Verenluovutus oli ollut minulla suunnitteluasteella vuosikausia. Se, että minä jonkin asteisena piikkikammoisena ja äärimmäisen matalalla kipukynnyksellä siunattu tyyppi olin valmis lopultakin ottamaan tämän askeleen oli jo itsessään kehumisen arvoinen saavutus.

Niinpä saavuin kohteeseen. Jännitti, pelottikin, mutta yllättävän rauhaisin mielin täyttelin kyselylomakkeen, annoin sormeni tuikittavaksi ja lopulta asetuin tuoliin käsivarsi ojolla. Pisto totta kai tuntui ikävältä, mutta olo oli olosuhteisiin nähden hyvä. Lopulta hätistelin hoitajankin pois siitä häsläämästä, kyllä minä pärjään, kun pahin oli jo ohi.

IMG_20190131_182428_469

Tyytyväisenä siis köllöttelin ja veri lähti hyvin liikkeelle. Sitten tapahtuikin jotain. Totesin ohikulkevalle hoitajalle, että ”vähän heikottelee”, kun seuraavassa hetkessä minun jalat olikin nostettu sojottamaan kohti kattoa ja hoitaja hääräsi vieressä keskeyttämässä luovutusta välittömästi. Korvien huminan lävitse kuulin, että luovutus olisi pitänyt lopettaa jo ajat sitten, tilanne oli ehtinyt mennä jo vakavaksi (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) ja tajunnan taso oli alkanut hämärtyä.

Jaahas. Minua nyt heikottaa aina ja kaikki, niin lävistykset, verikokeet kuin ehkäisykapselinkin laittaminen, vaikka kaksi jälkimmäistä onkin verrattavissa kipuasteeltaan itikan pistoon. Heikotukseen useimmiten kipua enemmän vaikuttaa tietoisuus siitä, että toimenpide voi sattua ja ylipäänsä ajatus siitä, että minua ropelletaan. Joka tapauksessa, en siis tässäkään kohtaa osannut ottaa omia tuntemuksiani mitenkään vakavasti, mutta hoitajille kiitti riitti. Jännän tästä tekee sen, että minulla tosiaankin oli ihan hyvä olo olla siinä kunnes kehno olotila hyökkäsikin puskista.

Harmittaa aivan vietävästi, koska tämä satsihan meni nyt sitten hukkaan. Ihmettelen myös, että miksi siinä noin kävi? Veljen kanssa spekuloitiin sitä, että voisiko olla ettei minun kroppa/pää nyt vaan kestä noin äkillistä ja kummallista hapen vajausta veressä eli voisiko heikotus johtua siitä. Minulla on ”paksu veri” (hb 150) ja olen tupakoija eli lähtökohtaisestikaan veri ei taida olla hirvittävän hapekasta. Tämä pohdinta käy siis järkeen, mutta jos jollakulla on tästä asiasta enemmän tietämystä, niin olisi kiinnostavaa kuulla!

En halua missään nimessä tällä postauksella pelotella heitä, jotka ehkä suunnittelevat luovuttavansa verta itsekin ensimmäistä kertaa. Mutta halusin jakaa myös tämän kokemuksen – verenluovutus ei välttämättä ole ihan suitsait sukkelaan hoidettava juttu ja oma kroppa saattaakin yllättää.

Itse jääräpäänä aion myös tarjotella itseäni luovuttajaksi uudestaan toukokuussa. Tosin silloin kerron tästä ensimmäisestä kokemuksesta ja pyydän hoitajalta rehellistä mielipidettä siitä, että kannattaako lähteä edes yrittämään vai onko se vain ajan sekä välineiden hukkaa. Samalla aion kysäistä, että voisiko olotilan äkillinen romahtaminen tosiaan johtua noista happijutuista ja voisiko sellaista estää esimerkiksi säätämällä virtausnopeutta, mikäli se nyt ylipäänsä on säädettävissä. Toivoisin pystyväni vielä kantamaan korteni kekoon tässä muodossa, mutta jos minusta ei luovuttajaksi ole niin se on sitten vain hyväksyttävä. Sitten vaan täytyy suunnata hyvät aikeensa ja tekonsa johonkin muuhun.

 

Kasvishaaste pöytään Satokausikalenterin innoittamana! (+ ARVONTA!)

Picture_20181019_134458441

Picture_20181019_134534494

Yhteistyössä satokausikalenteri.fi kanssa

Vuosi sitten ostin elämäni ensimmäisen satokausikalenterin vuodelle 2018. Ihastuin tuolloin välittömästi tyyliin, jolla kalenteri oli tehty. Ihaniin, lämpöisiin kuviin ja tietenkin koko kalenterin pääpointtiin – vuoden jokaisen kuukauden listauksiin siitä mitkä vihannekset, juurekset, hedelmät, marjat ja sienet ovat parhaimmillaan juuri nyt meillä ja maailmalla.

IMG_20181019_135740

Picture_20181019_135252963

Jokainen varmasti tietää nämä perusjutut: satokaudellaan kasvikset ovat maukkaimmillaan sekä edullisimmillaan. Kalenteria seuraamalla on siis mahdollista helliä niin suuta kuin kukkaroa – ja myös luontoa! Nämä tyypit nimittäin muun muassa suosii mahdollisimman vähän kuljetettuja ja varastoituja kasviksia ja erityisen paljon kotimaisia ja mahdollisimman lähellä sijaitsevia kasvisten tuottajia (lisää hyviä syitä käyttää satokausikalenteria listattuna täällä)!

Nyt sain blogin kautta hyppysiini vuoden 2019 satokausikalenterin ja eipä kuulkaa pettymystä tuottanut tämäkään! Extrana kalenterissa on muun muassa opastusta villiyrttien maailmaan, reseptejä erilaisiin kasvisliemiin sekä vinkkejä erilaisiin tapoihin kasvisten kypsentämiseksi.

Picture_20181019_140332646

IMG_20181019_141343

Picture_20181019_135410978

Mainittujen syiden lisäksi itseäni satokausikalenteri on inspiroinut lisäämään kasviksia omaan ruokavalioon. Okei, myönnän, välillä paremmalla ja sit taas huonommalla menestyksellä. Todellakin elämään mahtuu kausia, kun ruokavalio koostuu lähinnä pakastepitsasta ja kasvista edustaa pastan päälle turautettu ketsuppi…

Mutta sit taas elämään mahtuu myös niitä kausia kun kasvikset kiinnostaa ihan hurjan paljon! Etenkin silloin kalenteri on ahkerassa käytössä ja etenkin minunlaiselle tyypille se on mielenkiintoinen, tarpeellinen ja hauska työväline, kun usein polku kauppojen heviosastolla on urautunut tomaatti-kurkku-jäävuorisalaatti-porkkana-banaani -linjalle.

Olen siis tehnyt satokausikalenterin avulla löytöjä sekä laajentanut omaa maku- ja kokkausmaailmaani. Esimerkiksi vuonna 2018 ruokapöytääni on tullut (ja jäänyt!) itselleni sellaiset uudet ja alkuun hieman epäilyttävät tuttavuudet kuin kyssäkaali, myskikurpitsa ja kaki.

Picture_20181019_141721859

Picture_20181019_141814572

IMG_20181019_142436

Tämän aiemman hyvän kokemukseni perusteella sekä selaillessani vuoden 2019 kalenteria päätin lyödä itselleni haasteen pöytään: testaa joka kuukausi vähintään yhtä itselle ennestään tuntematonta kasvista! Miltä esimerkiksi kuulostaisi ugli helmikuussa, vihanneskrassi huhtikuussa, parsa toukokuussa, pitahaya heinäkuussa, kriikuna elokuussa, raitajuuri lokakuussa, kastanja marraskuussa ja sweetie joulukuussa…

Picture_20181019_135332092

Picture_20181019_140843739

Syksyisin mieli vetää juureksiin ja uunissa valmistettaviin ruokiin. Hunajalla ja oliiviöljyllä valellut sekä suolalla, pippurilla ja rosmariinilla maustetut lohkot palsternakkaa, perunaa, kyssäkaalia, ruusukaalia, keltasipulia, valkosipulia ja porkkanaa paahtuu uunissa ihan itsekseen. Nämä nautittiin itse tehtyjen haukipullien kanssa – ja niissä tietenkin runsaasti tuoretta tilliä!

IMG_20181014_125415_957

Kasvissosekeitto toimii AINA! Tässä oranssin makeassa keitossa myskikurpitsaa, bataattia ja porkkanaa. Lisälämpöä syksyyn tuo sekaan raastettua nokare tuoretta inkivääriä.

IMG_20181010_122421_200

Koska minulla on nyt kalentereita kaksi kappalein, haluan arpoa toisen niistä teidän lukijoiden kesken! Osallistut arvontaan jättämällä kommentin tähän postaukseen tai Pöpelikön Facebook-sivuille tämän nimenomaisen postauksen kommenttiosioon! Voit myös tuplata arpaonnesi kommentoimalla molempiin. 🙂  Olisi hauskaa myös kuulla kuinka haluaisit hyödyntää satokausikalenteria omassa arjessasi. 

Osallistumisaikaa 28.10. saakka.  Ilmoitan voittajalle henkilökohtaisesti vkon 44 aikana, joten MUISTATHAN JÄTTÄÄ MYÖS YHTEYSTIETOSI (esim. sähköposti)!

Mikäli arpaonni ei suosi tai haluat kalenterin myös vaikka lahjaksi, vuoden 2019 satokausikalenterin voit tilata täältä! Ja vink vinkkinä samassa osoitteessa keittokirja ”Modernia maakuntaruokaa” kuulostaa myös varsin mielenkiintoiselta! Yli 35 euron tilauksiin sisältyy ilmainen toimitus. 🙂 Kannattaa laittaa myös instassa seurantaan @satokausikalenteri, on nimittäin toooosi inspiroivia (ja vatsaa nälkäkurisuttavia…) kuvia, ideoita, tarjouksia ja kilpailuja!

Hikeä ja ihon riekaleita – luonnonkosmetiikkasuosituksia viehättäville naisille x 2

Minä sitä oon sellanen tyyppi, että ajattelen hirveesti ja haluaisin olla sitä ja tätä, mutta toteutuspuoli usein töksähtää – tai ei ainakaan ole niin vikkelää. Yksi näistä kestoajattelun kohteista on muovimaailmantuska sekä luonnonkosmetiikka, mutta kummankaan saralla ei muutoksia tapahdu ehkä niin suurella nopeudella ja antaumuksella kuin oikeasti haluaisin. Mikähän siinä on niin vaikeaa?

Muovimaailmantuskan suhteen tilanne ei onneksi ole mikään kamalan kamala, sillä lähtökohtaisesti jo elellään suht järkevästi, joskin parannettavaa totta kai aina löytyy (kirjoittelin kierrätysasioista alkuvuodesta täällä). Samoihin aikoihin kirjoitin myös postauksen kurkistus vessankaappiin ja nyt sitä lukiessa hieman huvittaa. Postaus on siis kirjoitettu TAMMIKUUSSA ja vasta nyt viime aikoina kosmetiikkaan liittyvät ajatukset ovat oikeasti edes hieman konkretisoituneet.

Suurimmat muutokset tuolla kemikaaliosastolla ovat varmastikin hiuksiin liittyvät. Päätin kokeilla kasvattaa oman värini takaisin (tai jos hermo ei kestä, niin päätin, että siinä tapauksessa testaan kasvivärejä!) ja näin ollen olen myynyt/lahjoittanut pois kaikki kaapeissani pyörineet suoravärit eikä niitä siis myöskään enää kantaudu kotiin lisää.

Otin myös, lopultakin, askeleen luonnonkosmetiikan suuntaan ja niistä minulla siis tässä olisi kaksi erittäin hyväksi havaittua suositusta. Nämä tuotteet ovat aika varmasti tuttuja kaikille, jotka muutenkin luonnontuotteiden kanssa läträävät, mutta ovat kyllä niin mainioita että saavatkin keikkua valokeilassa yhä uudestaan ja uudestaan! Mutta asiaan…

Picture_20181017_115539319

Ben & Anna Vanilla orchid -dötskä

Siis mikä taivaan lahja hikiporsaille! Minä hikoilen, ja hikoilen siis aivan saatanasti. Makuuhuoneen pitää olla viileä, koska muuten en saa nukutuksi. Ei tarvitse olla kovinkaan lämpöinen sää tai erityisen suuri voimainponnistus, kun hiki noruu otsalla, kainaloissa ja rintojen välissä. Sen lisäksi minä haisen. Ei puhettakaan, että voisin käyttää samaa puseroa uudestaan esimerkiksi helteisen kesäpäivän tai kiireisen työpäivän jälkeen. Olen siis erittäin viehättävää ja freshiä seuraa terassilla, töissä, lenkkipoluilla ja lomamatkoilla.

Mutta tämä dötskä! Ah! Tämä on ollut minulla testissä nyt reilun viikon. Viikkoon on sisältynyt matkustamista halki Suomen, puutarhatöitä, polttopuiden kanssa tuntitolkulla riehumista, tuskanhikeilyä kandityön kanssa. Eikä dötskä ole pettänyt kertaakaan, missään tilanteessa! Ainoa pikkiriikkinen miinus tuoksusta, joka ei minun nenääni oikein hivele. Mutta sekin on todella mieto eikä täällä nenä kainalossa tarvitse hengaillakaan (vaikka tämän dötskän kanssa sekin olisi mahdollista ilman vihernaamaista pyörtymistä). VAHVA SUOSITUS SIIS!

Picture_20181017_115702752

Picture_20181017_115634128

Frantsilan 11 yrtin hoitosalva

Tämä salva on käsittääkseni suorastaan klassikkotuote eikä siis mikään kuumista kuumin uutuus luonnonkosmetiikkamarkkinoilla. Mutta enpä yhtään ihmettele miksi on klassikon asemaan päässyt!

Itse sain tämän hyppysiini kun olin raivokkaasti niistää töryyttänyt nenääni syysflunssan kourissa toista viikkoa ja epätoivoissani laitoin Tuulenpolun Jennalle viestiä siitä, että löytyisikö jotain taikakeinoja siihen, että nenääni jäisi edes jokin nahkanriekale jäljelle. Vastaus tuli välittömästi: 11 yrtin salva.

Laitoin tuotteen tilaukseen, ja koska flunssani jatkui ja jatkui, pääsin myös testaamaan sitä todellisissa kenttäolosuhteissa. Läimin salvaa menemään kipuilevaan nokkaani ja kah! kuivuneet ja repaleiset nenän vierustat paranivat eivätkä enää hajoilleet uudestaan, vaikka niistäminen edelleenkin jatkui.

En yleensä kärsi kuivasta ihosta, mutta talviaikaan pienet ihoalueet, kuten poskipäät ja kämmenselät tuppaavat kuivumaan. Jostain syystä pari viikkoa sitten myös leukani rapsahteli kuivana ja hilseilevänä (lienenkö opintotuskissani hangannut leukaani, haha). Läntin siihenkin salvaa menemään ja muutaman päivän päästä leukani oli jälleen pehmeä kuin vauvan peppu. Talviaikaan myös huuleni tuppavaavat rohtumaan, joten tästä salvasta tulee takuulla luottohuulirasvani. Koska salva ei sisällä vettä, voi tätä käyttää huoletta talviaikaan myös ulkoillessa.

Picture_20181017_115725341

Muita luonnontuoterakkauksia ja käyttööni varmasti pysyvästi jääviä ovat Madaran shampoo sekä Flow’n piparminttu palasaippua. Palasaippuan tuoksu on ihanan raikas ja se vaahdottuu kivasti. Ihon se jättää nitisevän natisevan puhtaaksi, eli en tiedä voiko sitä suositella kuivasta ihosta kärsivälle, mutta itselleni sopii mainiosti. Reissullani pääsin myös testaamaan Feelingin rosmariinishampoota ja siis WOW! Oli todella hämmentävää tulla ulos suihkusta järjestyksessä ja sileänä laskeutuvan hiuskuontalon kanssa, kun normaalisti shampoopesun jälkeen päässäni keikkuu takkupallo, joka vaatii raivokasta suihkintaa hiuksiin jätettävällä hoitoaineella. Erityisplussat sille siis vielä tähän loppuun!

Ei tarvitse enää poukkoilla, ajatusten eikä minun

Kesken täydellisen iltaloikoilun iski levottomuus. Jokin käski minun nousta ylös, touhuta, tehdä jotain. Eikä aikaakaan kun huomasin olevani järjestelemässä kuiva-ainekaappia ja punaherukkavispipuuro oli ilmestynyt porisemaan hellalle kuin itsekseen.

Uutta kuuta voisi joku nimittää syylliseksi tähän äkilliseen energiapuuskaan. Niin no, miksipä ei, vaikka en itsestäni kyllä ole koskaan tunnistanut varsinaista kuuhulluutta. Sen sijaan itsestäni tunnistan sen, ja olen usein maininnutkin, että pään käydessä ylikierroksilla ajaudun touhottomaan ja järjestelemään kotia. Niin se oli varmaan eilen illallakin. Olin kaksi päivää uurastanut kandityön ääressä eikä niistä toisena iltana pään tyhjentämiseksi  ja rentouttamiseksi enää riittänyt sohva ja Netflix.

Picture_20181010_170452928

Samat tunnelmat jatkuivat seuraavaan aamuun. Joinakin aamuina tietää heti onko päivästä tulossa hyvä vai huono opiskelupäivä. Jälkimmäisen fiiliksen ollessa pinnalla ei opiskeluun oikeastaan kannata edes ryhtyä. Tänään oli sellainen päivä. Ja koska toisaalta, kun mieli kerran veti niin kovasti tarttumaan kaikenlaisten kodinhengetärasioiden puoleen, niin päätin seurata sitä fiilistä.

Itseään kannattaa kuunnella. Oikeanlaisen fiiliksen ollessa päällä ei kaikenlaisen pakollisen hoitaminen tunnu, no, niin pakolliselta (paitsi pyykkien viikkaaminen). Tekemättömien töiden, siis ihan niiden peruskotitöiden, lista oli ehtinyt kasvaa jo pitkäksi kuin nälkävuosi ja kaikkea muutakin pientä sälää teki mieli tehdä siinä sivussa. Ja teinkin.

Picture_20181010_170513231

Riki joutui siirtymään sivuun, siis tarhaan, siivoushepuliminän edestä. Mutta lahjoin sen sinne peuran luin ja porsaan saparoin. En minä sitä raaski siellä pitää päivää paria kauempaa, ja tiedän, että päästettyäni sen takaisin sisään näyttää lattiat ja sohvan päällinen jo muutaman tunnin päästä siltä kuin täällä ei olisi mitään koskaan tehtykään. Mutta hetken annan itseni nauttia tästä illuusiosta.

Vaikka sitä puuhastelikin koko päivän kaikenlaista on olo kuitenkin todella rentoutunut. En minä tokikaan hinkkaamalla nurkkia hinkannut tai pyrkinyt kiiltoon ja säihkeeseen, se nyt on eläintaloudessa vain turhaa työtä ja ajanhukkaa. Mutta puhtaiden pyykkien levittäminen narulle, tavaroiden asettelu paikoilleen ja juuresten kuoriminen kasvissosekeittoon toi ajatuksiin sitä kaivattua järjestystä ja kepeyttä. Nyt sohva tuntuu taas juuri oikealta paikalta olla vaan, ei tarvitse enää poukkoilla, ajatusten eikä minun.

Picture_20181010_170604715

Jännästi sitä vaan mieli aina hakee sitä tasapainoa ja kertoo mitä kannattaa tehdä, kun sitä vaan osaisi ja malttaisi aina kuunnella. Viikonloppuna sai rentoutua mökillä kaukana kaikesta, alkuviikosta paahdettiin opintojen eteen erittäin antaumuksella ja tiiviisti ja sitten, sitten ihan vaan tasapainoksi, näitä arkisia ihan tavallisia asioita.

 

Mollisointuihin sekoittuu lempeyttä

Kävelen tuttua polkua kädet täynnä kantamuksia Rikin riemuvouhkatessa ympärillä. Syyskuun vaihtuessa lokakuuhun ovat iloisen heleät pensaat luovuttaneet, riisuneet pukunsa ja törröttävät alastomina lokakuisessa viimassa.

Samaan aikaan minä olen vetänyt ylleni pitkiä kalsareita, villapaitaa ja -sukkia, tuulipukua. Huomannut unohtaneeni kuitenkin pipon ja lapaset, ei tullut mieleenkään, ajatukset eivät aivan vielä olleet sisäistäneet syksyn todella tulleen.

Huomaan mökkijoen vetäneen ylleen jääriitteen. Pintaan on tarttunut syksyn lehtiä ja vesiheinät kurottelevat pinnan yli itsepäisen vihreinä. Rantaan vedetty ja käännetty kanootti näyttää jotenkin surulliselta. Muutama tunti myöhemmin satoi ensilumi.

Picture_20181007_150135241

Picture_20181007_150250082

Picture_20181007_150121926

Mökki on jäätävän kylmä. Kaminaan viritellään tulet heti saavuttua ja lieskat ehtivät syödä halkoja useamman pesällisen ennen kuin seinistä ja lattiasta hohkava, ytimiä puistattava, kostea kylmyys suostuu väistymään. Lopulta mökin valtaa suloinen lämpö ja vaatekappaleet yksi toisensa jälkeen voidaan riisua naulakkoon.

Iltaisin nukkumaan mennessä retkotan sängyllä makuupussi mytyssä jaloissa. Riki makaa pitkillä pituuttaan viltillään lattialla. Öisin lämpötila laskee, havahdun hamuamaan makuupussiani. Se on edelleen myttynä jaloissa, mutta sen päällä makaa kolmekymmentäkaksi kiloa koiraa.

Teemme toisillemme tilaa.

Picture_20181007_150216562

Picture_20181007_150313028

Picture_20181007_150402148

Aamuisin ei tahtoisi nousta lämpimästä, laskea jalkojaan kylmälle lattialle. Esitän nukkuvaa kunnes kuulen Jeren puuhailevan kahvipannun kanssa, tulen humahtavan kaminassa. Olen sillä tavalla reilu.

Siellä täällä mökin ulkopuolella, seinustoilla, on pieniä kasoja villaa. Joku on yöllä nakertanut kuistilla olevaa styroksista kylmälaukkua. Oravat ja pikkulinnut valmistautuvat talveen. Silmäkulmasta olen nähnyt ainakin talitinttien pyrähtelevän puuhissaan ja lähipuussa nakuttelee tikka. Joutsenia ei ole näkynyt.

Pilkon porkkanoita ja perunoita kiehumaan, Jere valmistaa päivälliseksi riistaa tai kalaa. Elämä täällä on konstailematonta. Suolaa, pippuria ja oikeaa voita.

Picture_20181007_150158093

Picture_20181007_150011873

Picture_20181007_150435883

Kai sitä itsekin jollain tapaa valmistautuu ensin marraskuuhun ja sitten tulevaan talveen. Mökillä ollessa on jotenkin eri tavalla yhteydessä luontoon ja monella eri tasolla.

Keskellä pimeyttä, muutaman ulkotulen valaistessa, kuljen paljain varpain lumista polkua pitkin paljuun. Iho ja kuuma vesi höyryää ilmaan, ylle kaartuu mustaakin mustempi tähtitaivas. Mollisointuihin sekoittuu lempeyttä.

Yksi selviytymistarina esiintymisjännityksestä

Minulle kaikista kammottavin osuus opiskeluista on esiintyminen ryhmän tai luokan edessä (jopa pahempi kuin tutustumisleikit, joten todellakin ollaan kauhun ytimissä tässä). Puheen pitäminen, esitelmä ja mitä näitä nyt on. Kaikki aiheuttavat suoranaista ahdistusta ja pelkoa jo päiväkausia ennen varsinaista tapahtumaa.

Kirkas muisto lukioajoilta on, kun pidin yksin esitelmää fobioista (kuinka osuvaa) ja kesken puheen tunsin, kuinka päässä alkoi kohista, raajojen ääreisosat kylmenivät ja jalat olivat mennä alta. Viittä vaille siis pyörryin. Jatkoin esitelmän kuitenkin sitkeästi loppuun istualtani, mutta tämä alensi kokonaisarvosanaa. Ei siis kovinkaan rohkaisevaa toimintaa opettajalta jatkoa ajatellen…

Oireet eivät noin voimakkaasti ole tulleet pintaan myöhemmin, mutta ovat olemassa kuitenkin. Näiden lisäksi puhun hermostuksissani nopeasti, sekoilen muistiinpanojen ja sanojen kanssa kun ajatukset lepattavat villiintyneenä ympäriinsä, tärisen enkä useinkaan muista jälkeenpäin esiintymisestäni mitään. Häpeä ja epäonnistumisen pelko ovat myös aina voimakkaasti läsnä.

20180928_150206

Tänään minulla oli tämä sama tilanne edessä ryhmätyön merkeissä. Bonuksena kaikelle vielä se, että esitys täytyi pitää englanniksi. Minun englannin taitoni eivät ole kovinkaan vahvat etenkään lausumisen osalta. Menneet pari viikkoa on ahdistus kuristanut kurkussa enemmän tai vähemmän, viime päivinä enemmän.

Muutama yö sitten näin unta hukkumisesta. En muista, että olisin koskaan aikaisemmin nähnyt. Unessa olin rannalla, siellä oli paljon porukkaa ja tuntematon lapsi vajosi pinnan alle. Joku muu raahasi lapsen sieltä pois, mut minä olin se joka herätteli, ravisteli lasta. Hän oli elottoman tuntuinen, suusta tuli vettä ja niin edelleen. Lapsi selvisi kuitenkin kyllä.

Päätin sitten googlailla unisymboleita kun en tosiaan aiempia hukkumisunia muista nähneeni.

Uni hukkumisesta tai hukkuvan näkemisestä kielii henkisestä hukkumisesta, ahdistavista tunteista, menettämisen pelosta ja arjen paineista.

Samalla hukkumisuni kuitenkin merkitsee, että raskaitten asioitten yli on mahdollista päästä.”

Lähde hedelmäpuu.com

Skeptisenä luonteena en oikein tahtoisi uskoa unimaailmoihin ja unien tulkintaan, mutta tässä kohtaa täytyy kyllä sanoa, että alitajunta tuntui ahdistustani työstävän urakalla. Että syvissä vesissä mentiin kirjaimellisesti.

20180929_141136

Olen lukenut ja minulle on kerrottu lukuisia ohjeita ja, totta kai, hyväntahtoisia vinkkejä siitä kuinka jännitystä helpottaa ja miten oman pään saisi pysymään kasassa (tai ettei nyt ainakaan löytäisi itseään ketarat ojossa luokan lattialta). Kuten esimerkiksi

tosi monet jännittää

muista puhua hitaasti

ei tartte olla täydellinen

hengitä hengitä hengitä

Tosi tärkeitä ja toimivia vinkkejä kyllä. Mutta olen huomannut, että usein se kauhu vyöryy päälle niin nopeasti ja niin voimalla, että kaikki itsensä rauhoittamistavat unohtuu tai suorastaan mitätöityy. Hengitäppä siinä sitten zeninä.

Tänään kuitenkin yllätin itseni! Vaikka esiintymisjännitys oli potenssiin sata vieraan kielen vuoksi, onnistuin pitämään itseni kasassa. Onnistuin jopa paremmin kuin koskaan aikaisemmin suomenkielisissä esiintymisissä. EN edelleenkään muista itse esiintymisestä ja puheestani juuri mitään (paitsi että kuulostin ehkä intialaissyntyiseltä), mutta minulle kerrottiin, että jännitys ei näkynyt millään lailla.

Mitä tein toisin? Mikä tässä erosi edellisistä? No, niinkin yksinkertainen asia kuin ryhmän vertaistuki. Olen usein parjannut ryhmätöiden tarpeellisuutta, niiden toimivuutta ja yleisesti ottaen työskentelen mieluiten yksin. Mutta tässä kohtaa meidän ryhmästä muodostui huikea kallio minun tutisevien jalkojeni alle. Meille kaikille aihe sekä kieli oli vaikeaa ja siitä yhteisymmärryksestä, samassa veneessä olemisesta, muodostui jokin sanaton hyvä. Sellainen, että hei ei haittaa jos vähän mokaa, on vaan sit ihan pokkana vaan.

20180928_193038

Tämä oli toki vain yksi esiintyminen eikä jännitys ja kauhu häviä puff savuna ilmaan ja happily ever after. Mutta tämä onnistumisen kokemus toi minulle todella hyvän olon – minä selvisin! Päällimmäisenä fiiliksenä toki on riemu siitä, että aaaahhh se on ohi, mutta luulen, tai ainakin toivon, että tämä kokemus tuo minulle myös ripauksen lisää itsevarmuutta seuraavien koitosten edessä.

Kärsitkö sinä esiintymisjännityksestä? Minua kiinnostaisi kuulla muiden kokemuksia, niin hyvässä kuin pahassa!