Tupakoimattomuuspäiväkirja, vko 1

27.5. Päivä 1

Mentholtupakan myynti lopetettiin viikko sitten. Loppuviikosta polttelin viimeisen vihreäni ja mietin, että josko tämä ois tässä. Seuraavana päivänä ostin sinistä.

Eilen iltapäivällä polttelin viimeisen sinisen. En ole vielä tappanut ketään. En ole vielä edes suunnitellut tappavani ketään. Huuleeni syöpyy kohta kolikon kokoinen pyöreä reikä sen ja ikenen välissä jatkuvasti lymyävästä tujakasta minttu-nikotiinitabletista ja tuprahtelen kuin höyryjuna pitkin mökkipihaa, kiitos miehen vapen.

Huomenna palaan kaupunkiin. Saa nähdä jääkö päiväkirja historiallisen lyhyeksi sen myötä. Niitä viimeisiä tupakoita kun on aika monta tälle taipaleelle mahtunut.

28.5. Päivä 2

Kuolleiden lukumäärä, edes uhattujen, pysynyt edelleen nollassa.

Pummin pihassa pyörähtäneeltä isäpuolelta yhden sätkän. Inhoan sätkää.

Kannan miehen vapea mukanani kuin turvariepua ja tilasin itselleni kolme makunestettä. Minä, joka vielä joskus kauan sitten vakuutin, etten ikinä ala leikkimään moisten hölöpölövekottimien kanssa ja paasasin, ettei niiden vaikutuksia ole tutkittu tarpeeksi (ja vedin samalla keuhkoni täyteen tervaa).

Mies kuskaa minut tänään töihin ja pois. Vältän näin kauppojen karikot.

29.5. Päivä 3

Pikkasen riipii. Eikä välillä ihan niin pikkasenkaan. Oon ollut pää edellä multapussissa, riipinyt sormet verillä talven törröttäjät kukkapenkeistä, pölistellyt kasvihuoneen siivotuksi. Mitätahansakunhanenajatteletupakkaa.

Kävin kaupassa. En sortunut. En edes, vaikka ostin viiniä ja tänään on luvassa grillikauden avajaiset. Tämä on mieletön saavutus minulle. Aiemmilla lopetusyrityksillä kun tässä kohdin olisi tullut pikkupränttejä sovittuun, pikkupräntin pikkupränttejä, pykäliä ja momentteja ja porsaanreikiä, kuinka nyt tällaisessa tilanteessa hei saa polttaa ja ei nyt niin vakavaa ole eikä maailma kaadu. Onpas ja kaatuupas ja eipäs saa.

Vituttelee, mut onpahan laitettu piha.

rusina

30.5. Päivä 4

Eilen tuli marinoitua itsensä punkulla niin hyvin, ettei tänään ole tupakka juolahtanutkaan mieleen. Hyvä päivä.

31.5. Päivä 5

Yövuoron jälkeen nukkumaan hyvillä mielin. Heräsin pahantuulisena kuin perkele. Nukutut (vähäiset) kuusi tuntia meni siihen, kun löysin takkien taskuista vajaita tupakka-askeja jatkuvalla syötöllä ja taistelin himoja vastaan. En sortunu, en ees unissani, mut on tää nyt helvetti työmaa.

1.6. Päivä 6

Ensin sananen eilisestä. Se oli hirveistä hirvein ja vaikein tähän saakka. Olin pahalla tuulella, itketti ja ahdisti enkä saanut nukutuksi. Velloin epätoivossa ja vielä viime metreillä ennen töihin lähtöä ratkesin ja lompsin naapuriin pummaamaan yhden röökin. Vitutti vielä vähän enemmän. Mutta ehkä sen vuoksi kykenin kokoamaan kaikki maailman tahdonvoiman rippeet ja pyöräilemään matkan varrella olevan kaupan OHI. Yksi poltettu on parempi kuin topallinen.

Tänään vuorostaan on ollut tosi paljon helpompaa. Sain nukuttua kunnon unet. Ei tehnyt tiukkaakaan edes istuskella tupakoitsijan seurassa ja vieläpä kahvitella siinä samalla. Tekee totta kai mieli, mutta ei niin paljoa, että repisi naamansa irti. Jännää aaltoilua!

2.6. Päivä 7

En tiiä mitä tunnen. Harmitusta ainakin, mut se on tän viikon melko vakio. Energisyyttä. Tosin en tiedä onko se aitoa, vai onko se vaan pakoreaktio tupakasta – hirveellä sykkeellä joka tapauksessa touhotan tekemään kaikenlaista. No, eipähän käy yövuoroissa aika pitkäksi ja tuleepa tehtyä jotain leipänsä eteen. On kuulkaa ikkunoita pesty ja kaapit ojennuksessa, pöytäliinat silitetty ja tykitetty kaikennäköstä taulukointia ja suunnitelmaa sähköpostit ja sharepointit täyteen. Juoksen, juoksen itteeni karkuun.

Nyt sitten vaan kohti uutta viikkoa, ja toivokaamme, että kuulette minusta näissä merkeissä vielä. Tai siis toivottavasti vähän paremmissa merkeissä, mutta siis you know. Ja ai niin, kuvituskuvaksi kanoja ja rusinoita. Ettei harmita ihan niin paljoa.

Diagnoosi: Asennevamma

Nyt, kun olen lukenut lähes kokonaisen kirjan ja kirjoittanut yhden ja puoli esseetä sosiaalipsykologiasta, voin vahvalla asiantuntijuudella ja keittiötsykoloogin ammattitaidolla diagnosoida itselleni Asennevamman. Tämän tilan syntyyn ovat vahvasti vaikuttaneet ympäristö (niin kaupunki- kuin mökkiolosuhteet) sekä sosiaaliset suhteet ( = mies). Ai että mistäkä puhun, hä?

No opiskelusta.

95554063_1665104410303213_3090850588678684672_n

Minähän painelin viime lauantaina keskenäni koiran kanssa mökille ihan asiakseni opiskelukaranteeniin. Mies jäi viikonlopuksi vielä pois kyydistä töidensä takia. Ja wou kuulkaas että! Olin suorastaan liekeissä opiskelun suhteen, koska olin myös asennoitunut käyttämään nämä herkullisesti peräjälkeen laitetut useat vapaapäivät nimenomaan siihen. E-kirjojen sivut vaan viuhuivat, esseet valmistuivat ja mielenkiintoiset tehtävänannot ja aihealue ylipäänsä imaisivat mukaansa. Samaan aikaan hyrisin tyytyväisyyttä kahdesta yllärihyvästä arvioinnista (arvosanani ovat tippuneet kun vertaa avoimen aikaan – en parjaa missään nimessä avointa, mutta tämän hetkisellä kokemuksella väitän, että ”oikeassa” yliopistossa hyvään tai erinomaiseen työhön vaaditaan enemmän) ja motivaatio suorastaan kukki.

95764834_1666256673521320_379875129888342016_n

Sitten tapahtui ensimmäinen notkahdus. Maanantaina. Mies saapui. Hänen läsnä olonsa ei oikeasti millään tavoin estä minua opiskelemasta, sillä hän touhuaa mökillä omissa askareissaan emmekä siis ole vailla huomiota ja höpöttelyseuraa toisiltamme. Illat ovat sitä varten, jolloin lämmitetään saunaa ja syödään hyvin, vaihdetaan kuulumisia, suunnitellaan tulevia ja kyöhnätään kyljekkäin. Näinäkin iltoina jutustelimme kuinka tuohon voisi rakentaa laatikon yrteille ja vihanneksille, miten hirvittävän nopeasti kevät eteneekään sulattaen rantaviivaa, missä ihmeessä ovat kaikki tyttötelkät – ja sorsat, kun vaan koiraita näyttäisi kaahottavan kevätpäissään. Siitä miksi aamuvarhain miehen saapuessa ja minun kuorsatessani mökissä haisi pieru (”Riki”, minä vastasin), mihin aikaan mittariukko on tulossa laittamaan rajapyykit kohdilleen ja paistetaanko lämppäreiden päälle kananmunia vai ei.

Jostain syystä miehen saapuessa pääni siis kuvitteli, että nyt ollaan vapaalla. Onneksi sain ajatukseni takaisin järjestykseen, kuriin ja nuhteeseen ja palasin takaisin työn ääreen. Siinä päivät kuluivat näppäimistöä hakaten ja illat huokaisten upeita aurinkoisia säitä ja korkatessa vuoden ensimmäinen laiturikalja. Miehen mökille saapuminen oli kyllä sikäli myös oikein kiva juttu, että juustonaksu-suklaa-päivällisen sijaan pääsin nauttimaan savustetusta kuhasta ja affenoista ja esanssisen limpparilitkun sijaan mukiini kaadettiin koivunmahlaa.

95845042_1667209146759406_4183700172422774784_n

Tänään aamulla asetuin vielä mökillä opiskelunurkkaukseeni ja naputtelin esseeseen muutaman kappaleen lisää. Ihan tuosta noin vain, kiukuttelematta ja kipuilematta. Ajattelin, että kotiin saapuessa jatkaisin siihen mihin jäin, saattaisin esseen valmiiksi. NO EN JATKAISI. Tässä minä istun naputtelemassa jotain ihan muuta ja ajatus esseestä on aivan käsittämättömän vastenmielinen ja epäkiinnostava. Siis siitä samasta, joka vielä eilen oli niin supermielenkiintoista, että uppouduin lukemaan aiheesta niin, että hyvä kun maltoin kirjoittaakaan ja kun kirjoitin, tulivat sanat kuin itsestään. Että nii-i, ASENNEVAMMA. Kodin ympäristössä ei enää huvitakaan ei sitten yhtään, ja motivaatio jäi rallattelemaan mökkilaiturille.

Ehkä tämä nyt sitten on tällainen päivä. Ei tartte jos ei taho. Huomista työpäivää lukuunottamatta minulla on koko viikko vapaa, joten ehkä maailmani ei aivan suistu raiteiltaan ja deadlinet pauku, jos nyt nostan kädet ilmaan ja annan olla. Olkoon niin.

95501522_1667183006762020_4702568187835711488_n

Aika tehokkaat viisi päivää tässä onkin jo takana. Tuntui jokseenkin hupsulta huokaista miehelle, kuinka uupuneelta olo tuntuu ja hartiat kireiltä. Siis miehelle, joka tekee mökilläkin päivätolkulla fyysistä hommaa, kaataa, kantaa, nostelee ja sahaa tukkeja laudoiksi ja lankuiksi saunaremonttia varten ja siinä sivussa tekaisee polttopuut. Että voi voi kun on toisella niin rankkaa siinä tietokoneen edessä. Mutta uuvuttaa se sekin, eri tavalla vain, tämmöinen aivojen rassaus ja koneen äärellä könötys. Vielä olisi jäljellä yksi essee, tuo lähes-valmis-essee ja pari tenttiä ennen lomaa opiskelusta. Työthän minulla jatkuu, mutta kyllä tässä kaiholla jo kesäkuuta odottaa.

Mitä olen puuhaillut?

Somemaailmassa kiertää karanteenibingoja, karanteenisitäjatätä siis tylsyyden sietämyshaasteita ja vinkkejä sekä blogeissa kertoillaan asioista, joita on voinut puuhailla ja mitä taas ei ole. Joku kaipaa aiempia juttujaan enempi, joku vähempi, ja jollakulla maailma ja elämänmeno ei ole juurikaan muuttunut aikaisemmasta. Minä kuulunen tähän jälkimmäiseen porukkaan. Ihan jo lähtökohtaisesti siksi, koska olen aina ollut muutenkin varsinainen kotihiiri eikä päivä-, viikko- tai kuukausiohjelmaani ole koskaan kuulunut mitään erityisempiä rientoja, harrastuksia tai muita kodin ulkopuolisia menoja. Paitsi mökkeilyä, jota on tänä keväänä ollut runsain mitoin, ja sekin nätisti ohjeistuksia noudattaen ihan oman kunnan alueella. (Että semmonen disclaimeri tähän väliin jos joku siellä on miettinyt, että onpas holtiton ja itsekäs persereikä siinä niih.)

Mut hei, minäkin voin tähän osallistua kertomalla nyt ainakin alkuun, että mitä en ole puuhaillut:

– en ole suonut ajatustakaan opiskeluun nyt suunnilleen viikkoon

Ooämgee ja vittujee ja apua minä sanon. Veikkaan, että viimeistään viikon päästä olen täällä ja instassa ja facessa ja kaikkialla kiljumassa, että kiirekiiredeadlineKIIRE ja MIKS EN OO TAASKAAN TEHNYT MITÄÄN. Mutta näin siinä on nyt käynyt, enkä ajatellut asian suhteen tehdä suunnanmuutosta tänäänkään. Puolustaudun nyt kuitenkin sillä, että ennen tätä mennyttä viikkoa olin hirmuisen ahkera ja aikaansaava. Ja sillä, että silloin ilmassa kaikuneet kiljumiset haipuivat tuuleen ja kalenteriin löytyi paljon paljon uutta yllättävää tilaa, kun luin erään kurssin tehtävänannon uusiksi ajatuksen kanssa ja tajusin, että ne kolme aikataulutettua kirjoitustehtävää eivät sittenkään koskeneet minua. Ahhaha. Hahahahaa. Okei, tehtävää toki on riittämiin tälle keväälle vielä siitä huolimatta edessä, mutta juuri nyt ja tänään sanon niille vielä MEH, koska

opiskelun sijaan olen puuhastellut:

– Töitä. Töitä töitä ja töitä. Niin hullua ja nurinkurista kuin se onkin, niin minusta tuntuu, että olen työmaalla nyt keikkalaisena enemmän kuin silloin vakkarina. Johtuu varmasti osin siitä, että aikaisemman yökyöpelöinnin sijaan teen nykyisin huomattavasti enemmän päivävuoroa. Jaaaaa sit kun sitä yökyöpelöintiä tuleekin vain satunnaisesti, niin olenkin sitten ihan tööt pihalla ja nukkua posottelen yövuorojen väliset ja jälkeiset päivät aivan totaalisena tajuttomana.

– Töihin liittyen olen joutunut pitämään elämäni ensimmäisen kerran hengitysmaskia. Ei siksi, että meillä olisi tartuntoja, vaan siksi, ettei niitä myöskään tulisi. En ole missään vaiheessa panikoitunut koronasta tai mitään, mutta tällainen suojavarustuksen käyttöön otto meinaa aiheuttaa pientä ajatusahdistusta, kun tilanne tavallaan konkretisoituu ihan oikeasti. Siis totta kai konkreettista aiemminkin on ollut esimerkiksi turvavälit, tehostettu käsihygienia ja siivous, mutta ymmärtänette toivottavasti mitä tarkoitan.

lyhdyt

pönttö

Ja koronauutisista muihin uutisiin, olen puuhaillut:

– Mökkeilyä. Ihanaa ihanaa mökkeilyä. Perinteisen saunomisen, kunhan vaan olemisen, saunaan vesien kantamisen ja oluen tai viinin lipittelyn lisäksi mökkeily tarkoitti tänään muun muassa sellaista kevätpuuhastelua, että tehtiin telkälle pönttö.

– Pienimuotoista keväthepulointia kotona. Eiiii mitään siementen istutusasioita tai pelargonioiden kasvatusta uuteen nousuun (siis, kävin kurkkaamassa kellariin olinko tänä keväänä unohtanut pelargoniat sinne, mutta olinkin unohtanut sen, ettei niitä syksyllä edes otettu talteen) tai muuta puutarhurointivastaavaa, mutta pientä kaappien siivoamista ja järkkäilyä kuitenkin. Ja sekoamista karvojen määrään.

– Hulailua, crossailua ja elämäntapamuutoksia siltä mitä nyt tältä viininlipittelyltä olen ehtinyt.

Omista puuhailustaan ovat kertoneet ainakin Saila ja Toreynn. Mitäs sie teet siellä?

 

 

Erakko ja korona ne yhteen soppii (mut ei laiteta pussauskoppiin)

Tultiin viime sunnuntaina mökille. Molempia laiskotti ja kaupasta tarttui ostoskoriin mukaan kaikenlaista nopeaa ja epäjärkevää. Nakkeja, lohkoperunoita, valmislasagnea, halloumia. Salaattitarpeita sentäs oli ennestään ja pakkasesta lohenmötkäle savustuspönttöön. Kaupan kassojen eteen oli kasattu useita laatikoita hävikkiruokaa (kasviksia ja hedelmiä) hintaan kaksi euroa loota. Miten mahtava idea. Meidän mukaan tarttui laatikollinen kirsikkatomaatteja, tuorekurkkua, herkkusieniä, perunoita ja kanoille kaalia. Sienet oli minulle. Mies ei koske kuin kanttarelleihin ja korvasieniin ja niihinkin pienellä varauksella. (Sipulin ja kerman kanssa menee mikä tahansa.) Kävimme kävelemässä tuulisessa ja harmaassa säässä pitkin metsää ja jorpakon jäätä, illalla lämmitettiin sauna. Minä lupasin kantaa saunavedet unohtaen luvatessani, että oikealla kädellä pitää vielä raskaita asioita vältellä. Kannoin sitten sankollisen kerrallaan jyrkkää rinnettä. Ihan hyvä crossarin korvike. Sen jätin kotiin, mutta hulavanteen pakkasin mukaan.

Laiskotus ja tietoinen valinta olla tekemättä mitään jatkui maanantain ja tiistain. En avannutkaan opiskelumatskuja. Pelasin ranteeni ja sormeni jumiin hömppää puhelimella ja lojuin. Onnistuin lojumaan ne kylmät, myrskyisät, harmaat päivät ja kun keskiviikko sekä torstai koitti ja pakollinen läppärin avaaminen, koitti myös upeat aurinkoiset päivät. Kohtalon ivaa ja maailmankaikkeuden vittuilua. Sain eilen yhden tehtävän palautusta vaille valmiiksi, ja tänään on pakko tarttua toiseen. Mutta aion kyllä, ihan heti kohta, lähteä koiran kanssa susien syötiksi samoilemaan edes hetkeksi ennen sitä. Minulla on pimeät illat aikaa hakata näppäimistöä.

rikinaama

Vietän aikaani täällä yksin. Olen opiskelukaranteenissa. Päivät lipuvat hiljaisuudessa, iltaisin pimeän laskeuduttua laitan oven säppiin ja hoilottelen joutavia kovaan ääneen hakiessani kaminaan puita liiteristä. Meillä on aurinkokennovalot, mutta yksin ollessanikin fiilistelen hämärässä kynttilänvalossa. En varsinaisesti pelkää pimeää, ainakaan niin kauan kuin ympärilläni on seinät. Mutta ulkona mielikuvitus aktivoituu. Hauska tämä ihmismieli. Keitän teetä ja mietin, että mihin ihmeeseen olen onnistunut tämän kokoisessa mökissä hukkaamaan villasukkani. Ne ovat olleet kateissa maanantaista saakka, mutta onneksi on Aino-tossut.

Mietin, että en kirjoittaisi koronasta mitään. Sitä on koko maailma ja some ja lehdet ja ihmisten suut ja ajatukset täynnä. Kaikki on ehkä jo sanottu. Minuun asia on vaikuttanut lähinnä niin, että yliopisto meni kiinni ja kurssit suoritetaan etänä. Juuri eilen alkoi puheviestinnän kurssi ja poikkeuksellisesti sekin on nyt sitten kokonaisuudessaan verkossa. Kurssilla tulee olemaan pienryhmätyöskentelyä videoyhteyksien kautta ja jonossa on jo odottamassa tehtävä: täytyy pitää parin minuutin puhe videolle ja lähettää se opiskelukamujen arvioitavaksi. Tämäkin nostaa sykettä ja hikoiluttaa, mutta en nyt voi sanoa olevani hirveesti harmissani siitä, että tilanteen vuoksi vuorovaikutuksen ja puhumisen, esitelmöinnin ja esillä olon harjoittelut luokan edessä ja livenä on peruttu. Noin muuten elämäni jatkuu jotakuinkin ennallaan, erakkorapuna niin kuin aina ennenkin. Vessapaperiakin on.

jerejäällä

Oman navan ulkopuolelta katsasteltuna olen tullut lähinnä huonotuuliseksi. Tästäkin on varmasti kaikki jo sanottu. Ihmisten itsekkyydestä ja piittaamattomuudesta. Itsekin tosin saatan antaa somessa sellaista kuvaa, etten piittaa ja että pidän koko juttua suurena vitsinä – sen verran reilulla kädellä on tullut jaettua meemejä ja hörähdeltyä muiden jakamille. Mutta ihan totta piittaan minä ja ihan todentotta olen kiukkuinen heille, jotka eivät piittaa tai jotka vetävät homman aivan överipaniikiksi esimerkiksi hamstraamisellaan ja vaikeuttamalla näin muiden kanssaolijoiden elämää. Tunnen syvää myötähäpeää ja inhoa, kun paikallisessa faceryhmässä jaetaan kuvaa oveen teipatusta karanteeni-lapusta ja huudetaan kovaan ääneen, että mitä mitä miksi ja kenen ovi. En kestä ihmisten typeryyttä enkä sitä, että mahdollisesti sairastunutta tai muuten vaan karanteenissa olevaa (esimerkiksi matkoilta palannutta) osoitellaan sormella. Ilahduttavaa on ollut kuitenkin myös huomata, että on tässä maailmassa yhteisöllisyyttäkin ja muista välittämistä. Samaisessa ryhmässä ollaan myös pykäämässä ihan meidän tavallisten tallaajien toimesta kokoon ruoka-apulahjoituksia vähävaraisille sekä kauppa- ja apteekkikäyntiapuja heille, jotka eivät itse voi. Ahkerasti myös jaetaan tietoa kauppojen kotiinkuljetuspalveluista ja sen sellaisesta.

Minä asustelen täällä korpikuusen kannon alla eikä toistaiseksi ole ainakaan tiedotettu yhtään tartuntaa meidän kyläpahasessa. Koko Pohjois-Karjalan alueellakin niitä on ilmoitettu olevan tähän mennessä vain kaksi. Ei tässä silti pidä tuudittautua mihinkään lintukotomeininkeihin ja kuvitella, etteikö kantajia voisi olla todellisuudessa enemmän tai etteikö tauti rantautuisi rajusti vielä tänne meillekin. Keikkaa tekevänä lähihoitajana olen myös niin sanotusti valmiustilassa. Kutsu töihin voi käydä milloin vaan, oli koronaa tai ei. Nyt kun, erittäin fiksusti, pikkunuhassakaan ei sinne sovi mennä (normaalinakin flunssakautena tämä olisi minusta oikea tapa toimia, mutta niin, harvemmin mahdollista). Oman terveyden (en kuulu riskiryhmään muutoin kuin tervakeuhkona) ja läheisten terveyden lisäksi huolettaa myös yksikkömme asukkaiden terveys. Onneksi töissä asiaan on kuitenkin suhtauduttu sen vaatimalla vakavuudella. Vierailijakielto pamahti päälle jo aikoja sitten, ennestään tavalliseen arkeen kuuluvaa käsien saippuapesua ja käsidesin käyttöä on tehostettu, asukkaita informoitu kattavasti ja myös pintojen desinfiointia on tehostettu (kuten ovenkahvat ja valokatkaisimet, työpuhelimet ja näppikset). Ihan noin niin kuin yleisesti elämässä toivoisin niin kovin järjenkäyttöä, ohjeistusten noudattamista ja sitä jo lapsena opittua käsihygieniaa peliin.

kieli

Mutta, nyt siis puen päälleni jotain muutakin kuin lörppähousut ja painelen koiran kanssa metsään. Täällä ei uhkaa muu kuin oma vilkas mielikuvitus ja ehkä joku kiukkunen orava jossain.

Voihan vatsa ja makkara

Tämä on ehkä viidessadaskuudeskymmeneskahdeksas kerta kun kirjoitan blogiin kyllästymisestä mystisesti kutistuneeseen vaatekaapin sisältöön, peilikuvaan ja plössähtäneeseen ulkomuotooni. Viisisataakuusikymmentäseitsämän kertaa olen myös julistanut aloittavani ihka uuden elämän ja keventelyn, ja yhtä montaa kertaa tämä julistus ja suunnitelman toteutus on painunut unholaan. No hei, täällä minä taas olen. Tällä kertaa en kuitenkaan yritä keksiä pyörää uudelleen. Lähdin siitä, että hei mitä jos söisit vähemmän ja liikkusit enemmän. Aatella.

Ostaa paukaisin crossarin ja se saapui yläkertaamme noin kuukausi sitten. Olin moisesta haaveillut enempi vähempi jo kauuuuuan, mutta en ollut halunnut sitä rojottamaan keskellä olkkaria. Nyt sitten sattui alennysmyynti vastaan ja mies armeliaasti lupasi antaa minulle tilaa valloitettaksi man cavestaan, joten tadaa kaupat tein. Minähän en siis todellakaan ikinä koskaan milloinkaan voisi kuvitella osallistuvani mihinkään ryhmäliikuntajuttuihin, meneväni salille ja uimahallit, huh, ne ne vasta arveluttavia onkin. Niinpä tällaiselle erakolle ja pohjimmiltaan liikuntavihaajalle tämä on (tai ainakin vielä tällä hetkellä on, hah) nappivalinta. En sen suuremmin ole asettanut tavoitteita tai vedä mitään ohjelmaa (paitsi pari kertaa testannut intervalliharjoitusta aloittelijalle ja saatana kuolin), vaan ajatuksena oli, että sen joka iltaisen netflixsohvallarötväilyn sijaan/lisäksi jos edes jakson parin verran vetelisi crossarin kyydissä. Tämä ajatus on toiminut. Näiden viikkojen aikana olen, viikon muusta ohjelmasta riippuen, sinnikkäästi sotkenut menemään 3-5 kertaa viikossa 30min-tunnin kerrallaan. Vastusta vaihtelen sen mukaan kun nyt sattuu hyvältä tuntumaan, ja kunnon hien olen hankkinut pintaan sekä makaronijalat ihan joka kerta. Olen suorastaan yllättynyt tästä innostuksesta ja kurinalaisuudesta. Vaikka välillä ajatus on tympinyt, niin olen silti tehnyt sen vähintään puoli tuntia. Ja vaikka olin aivan varma, että lakanatelineeksi koko hökötys päätyy kuitenkin, ei siitä ole vielä pienintäkään merkkiä.

88123666_274283016873165_1081900977667178496_n

Ruokapuolellakin olen onnistunut yllättämään itseni kurinalaisuudella. En vedä nälkäkuuria, tai mitään kuuria, vaan ihan vaan kiinnittelen huomiota annoskokoihin ja ruuan laatuun sekä ruokailurytmiin. Kasvista lisännyt runsaalla kädellä ja muuta tällasta perussälää. Olen myös pyrkinyt nappaamaan kiinni ja ymmärtämään niitä perimmäisiä juttuja, mitkä ruokailutottumuksissani mättää. Ne oli varsin helppo saada kiinni.

Ensinnäkään en ole koskaan ollut aamiaisen syöjä, vaan aamuni (aamupäiväni) alkavat ja jatkuvat pitkälti yli puolenpäivän kahvin ja tupakan voimin. Siitä rutinoituneena aamuilujumitukseni jälkeen uppoan päivän touhuihin (jotka sisältävät tätä nykyä lähinnä esseiden paukutusta) – ja niissä vierähtääkin sitten tuntitolkulla enkä muista tai malta syödä ollenkaan. Lopputulemana tietenkin sitten helvetinmoinen nälkäkiukku, huonot valinnat keittiössä ja rekkamiehen annokset. Nyt viime päivinä olen opetellut syömään edes jotain ennen kuin sukellan opiskeluun. Tosin tämän myötä olen myös huomannut, että jos syön jotain aamupalaksi laskettavaa, on minulla sitten jatkuvasti nälkä! Mitä ihmettä se sellainen on?! Jatkan kokeilua nyt joka tapauksessa, mutta mikäli aamupalan syöminen tarkoittaa tätä, niin mieluummin valitsen nälkäkiukun (ja ennakoinnin siihen järkevällä ruualla) kuin jatkuvan näläntunteen.

Toisekseen syömiseni painottuu iltaan, kuten pääteltävissä oli, ja rekkamieheilyn lisäksi ongelmana – tai haasteena – on se netflixsohvarötväily. Siihen kun olennaisesti kuuluu mussutus ja nassutus. En lähde itseltäni tätä kieltämään, koska sehän nyt vaan ON kivaa. Katsella sarjoja ja napostella. Mutta lähdin muuttamaan tätä parempaan. Osan jääkaappeiluista blokkaa crossailu. Loppuillan ja -yön osalta järkevöitin syömisiä. Ajoitan päivällisen iltaan ja siihen hetkeen kun voin upota sohvaan rentoilemaan. Viime aikoina päivällinen on käsittänyt saaveittain salaattia fetalla tai tonnikalalla tai huikentelevaisesti molemmilla jos päivän syömiset ovat jääneet liian kepoisiksi. Lisäksi olen jemmannut kaapin täyteen omppuja, mandariineja, tuorekurkkua ja porkkanoita, joita saa vetää mielinmäärin. Näillä saan täytettyä sen naposteluntarpeen mainiosti, ja fiksummin kuin viidennellä viipaleella juustometukkaleipää.

Tästähän on helppo vetää päätelmät siihen, että no kas kummaa ettei aamiaiset uppoa kun syön iltaisin tai kas kummaa, että iltaisin ravataan jääkaapilla kun aamut ja päivät menee huithapeloiden. Niii-in. Olen kuitenkin tullut siihen johtopäätelmään, että minun on aivan turhaa yrittää istuttaa itseäni siihen suositeltuun ruokailurytmiin, jonka painotukset ovat juuri toisinpäin. Mieluummin kuuntelen itseäni ja omaa rytmiäni (oli sitten kyse ruokailuista tai vaikka unirytmistä), kuin pyrin pakottamaan itseni johonkin määrättyyn muottiin. En usko, että pakottamisesta seuraisi mitään hyvää, tai siitä, että yrittäisi laittaa kerralla koko elämänsä uusiksi ja remonttiin. Annan siis rytmini olla sellainen kuin se on, mutta vaikutan muihin ratkaisuihin, joita kaupassa ja keittiössä teen.

Noin muutenkin, tällä kertaa, pyrin rentouteen ja armollisuuteen sekä normaaliin elämään. En vaadi itseltäni järkevyyttä kuin tavallisena arkena. En punnitse enkä mittaile enkä todellakaan laske kaloreita. Spessupäivinä, kuten mökkeilessä, tai viikonloppuisin saan tehdä ja syödä ihan tasan mitä haluan. Yleensä haluamiset, yllättäin, ovatkin sitten kaikkea rasvaista, suolaista, makeaa, epäterveellistä, alkoholipitoista, sikamaisen syntistä. Vastapainoksi kurinalaisuuteen saa olla totaalisen rai rai, ja niin muuten olenkin. Järkevänä pysyminen kuitenkin edellyttää sitä, että kotoa ei saa löytyä mitään herkkua. Itsekurini, vaikka kuinka tässä oloni parempi vointiseksi tunnenkin ja tiedän mitä se vaatii, on aivan käsittämättömän heikko, ja olen aina ihmetellyt tyyppejä, joilla on esimerkiksi herkkuhylly kotona. Siis mitä helvettiä, mun hyllyssä ei herkut säilyisi. Niinpä juuri nyt olen jännän äärellä. Kävimme tekemässä viikonloppuostokset, ja kauppakassista löytyy kaikkea kevyttä laatukamaa, kuten pitsaa, mozzarellatikkuja ja irttareita. Nyt ne kaikki herkut on täällä. Meillä. Kaapissa. Nassun ulottuvilla. Ja mies aka personal traineri aka orjavitunpiiskuri läks mökille ja jätti minut keskenäni herkkujen keskelle. Joten…

88150129_1612752002205121_8714376940074565632_n

Muuutta tällaista oman navan ympärillä pyörimisistä täällä siis tällä kertaa. Josko toi napaseutu tosta myös pikkuhiljaa pienenisi ja myöskin pyörimisen tarve vähenisi – toivoisin nyt lopultakin löytäväni sen ahaa-elämyksen ja elämänmuutoksen. Ettei aina tarviis palata samoja jälkiä takaisin siihen samaan saakelin viiteen (plus! se kuulkaa hemmetti kipusikapusi) kiloon, joka fyysisesti JA henkisesti hiertää.

Mikä on mun lokero? [+käsikuulumiset]

Viime viikon perjantaina minun oikeasta kädestä otettiin kontrollikuvat ja poistettiin kipsi. Kipsihän oli siis ollut vain viikon, ikään kuin varalta jos on murtuma ja toisaalta tukena, koska käsi oli niin älyttömän kipeä. Kuvistahan ei tuolloin mitään selkeää murtumaa näkynyt. Olin itsekin sitä mieltä, että njäähh tämä mitään murtunut ole, kun jo sen yhden viikon aikana toimintakyky oli parantunut huomattavasti. Perjantaisissa kuvissa oli edelleen ”jotain outoa”, mutta päädyttiin siis jatkamaan ihan vaan rannetuen kanssa.

Terveyskeskuksen lääkäreitä ja tk:sta saatavaa palvelua usein parjataan, mutta tässä kohtaa haluan sanoa olleeni ihan tyytyväinen täältä saamaani hoitoon. Vaikka radiologin mielestä kuvat olivatkin siistit, jäi lääkäriä kiinnostamaan se jokin outous ja hän oli varaamassa minulle kontrolliaikaa tälle viikolle. Eihän siinä muuten mitään, mutta olin autuaasti unohtanut olevani virallisesti kuopiolainen. Juu-u, ei ollut tämä tieto sisäistynyt minuun vielä ollenkaan enkä siis yhtään osannut ajatella, että no sinnehän minun pitää hakeutua hoitoon. Vain akuutit päivystysjutut hoidetaan vieraalla paikkakunnalla, ja näin tässä oli tehtykin.

Olen ikäni asunut samalla paikkakunnalla, joten itsensä määrittely joksikin toiseksi on jokseenkin hankalaa. Tätä hankaluutta ei myöskään helpota se, että todellisuudessa olen oikeastaan kaksoiskaupunkilainen eikä varsinkaan se, että varsinkin nyt alkuvuoden vietän pääasiassa täällä, jonka oikeaksi kunnakseni ja kodikseni miellän. Niinpä vääjäämättä törmäsin tällaiseen noloon tilanteeseen, jossa joku muu kertoo minulle statukseni ”sinähän asut Kuopiossa?” ja minä silmät pyöreänä suorastaan huudahtan, että ”ai niin, olinkin UNOHTANUT SEN!”. Päässäni myös kohisi, että älä nyt vaan mene kysymään kotiosoitettani ja määrääköhän tää täti mut nyt myös muistitesteihin.

No mutta, vääräpaikkaisuudesta huolimatta sain vielä täältä apuvälineyksiköstä rannetuen lainaan, joskin siitäkin soitettiin vielä perään, että muistathan varmasti myös palauttaa sen tänne (senkin kiero savolainen). Pari päivää rannetuen kanssa seikkailtuani tulin huomanneeksi, että käden ”parempi” toimintakyky ja ”vähäisemmät” kivut olivatkin sen kipsin tuomaa harhaa. Käsi kipeytyi ja lopulta jouduin käyttämään tukea myös öisin, tai en olisi saanut kivuilta nukuttua. Niinpä, kun olin muutenkin menossa Kuopioon tentteilemään, hakeuduin YTHS:n lääkärille ja sieltä minut lähetettiin suoraan KYSiin.

84635140_1012364165804590_6851051394984574976_n

KYSissä törmäsin jälleen määrittelyvaikeuksiin. Ensimmäisenä siellä tietenkin katsottiin minun perustiedot kuntoon ja kysyttiin mahdollista lähiomaista/yhteyshenkilöä. Mieheni totta kai siihen nimesin. Hän kysyi, kuka tämä henkilö on ja vastasin, että ”mun mies”. Jatkokysymys ”avio- vai avomies?” heitti mun ajatukset ja statuksen määrittelyt jälleen aivan sekaisin. Hän ollut avomieheni yksitoista vuotta, mutta nyt hän on…? Mikä? Etäavomies? Poikaystävä kolmekymppisestä jannusta, jonka kanssa on ollut sata vuotta, kuulostaa huvittavalta. Miesystävä puolestaan puolestaan joltain keski-ikäiseltä ja fiiniltä. Helvetti. En mä tiiä. Se on mun Jere. LAKATKAA LOKEROIMASTA MUA.

En tiedä mitä tätsä loppujen lopuksi lomakkeeseen kirjasi.

Loppujen lopuksi KYSissä vierähti neljä tuntia aikaa, ja jopa erikoislääkäri siellä oli hieman ymmyrkäisenä käteni kanssa (joten tässäkin kohtaa propseja tk:n lääkärille siitä jostain oudosta). Minulle puuhailtiin röntgenkuvat ja sen jälkeen vielä sain tunkea käteni putkeen kartiokeilakuvausta varten. Murtumatuomio sieltä tuli, tarkemmin sanottuna värttinäluussa on kuulema murtumia vähän siellä täällä. Lääkäri kuvaili murtumia epätyypillisiksi ja erikoisiksi. No kiva. Onnekseni murtumat ovat kuitenkin nättejä ja hyväasentoisia, joten kipsihoitoa enempiä operointeja ei ainakaan toistaiseksi tarvita. Kipsielämää saan nyt viettää kolme viikkoa, pitää sitten varailla poistoa ja kontrolikäyntiä Kuopion terveyskeskukseen. Ärrrsyttää, mutta toisaalta olo on huojentunut. Sain hyvää palvelua, käsi tutkittiin kunnolla eikä tarvitse enää arpoa. Lisäksi kipsi vähentää jälleen huomattavasti käden kipuilua, vaikka muutoin se elämää haittaakin.

85254613_493964884653627_9085276335638577152_n

Noin muuten kuopiointiin sisältyi ystävän näkemistä, burgeriöverit, leffailua, tenttimistä ja liikaa viiniä. Huomaan, että en sisäistä edelleenkään olevani myöskään opiskelija ja unohdan vilauttaa opiskelijakorttia ja missailen näin kukkaroystävällisempiä opiskelijahintoja. Ehkä tämä tilanne muuttuu viimeistään syksyllä? Oletan siis, että silloin läsnäoloani luennoilla ja siellä oikeassa opiskelijaelämässä vaaditaan enemmän. Ehkä minusta tulee silloin savolainenkin. Opiskelijafiilistä nostateltiin kuitenkin hakemalla kympin viini ja juomalla se kämpällä niistä kupeista, joita nyt sattuu kaapista löytymään. Ja sillä, että seuraavana päivänä bussimatka takaisin kotiin oli jokseenkin tuskainen.

Miltä sun lokero näyttää?

Ihan kädetöntä menoa

Tällaiselle säpäkkäluonteiselle kuin minä asioiden monimutkaisuus ja eri toimintojen hitauuuus on t o d e l l a tuskastuttavaa. Sukan jalkaan vetäminen, voileivän voiteleminen ja kahvin keittäminen noin niin kuin esimerkkinä ei olekaan ihan niin yksinkertaista, kun toinen käsi on (lähes) poissa pelistä. Mutta onneksi enää vain lähes! Pariin ensimmäiseen päivään nähden käsi on jo toimintakuntoisempi. Pystyn käyttämään läppärin kosketushiirtä ja kirjoittamaan näppiksellä, ainakin jotenkuten. Pystyn tarttumaan asioihin. Asetan terävän veitsen oikeaan käteeni, pidän käden vakaana ja suorana ja kitkutan vasemmalla kädellä tuorekurkkua veistä vasten – kurkkuviipaleongelma on ratkaistu.

Kuitenkin hampaat ja suu on kovassa käytössä niin asioiden kantajana kuin avaajana, oli sitten kyseessä ketsuppipurkki, puhelin tai kahvipaketti. Käden käytössä on kuitenkin rajoitteita. Kiertäminen tekee edelleen kipeää (joskaan ihan tähtiä en enää näe) ja siksi muun muassa puhelimella näpyttely ei onnistu näpsäkkään jouhevasti tai kengännauhojen sitominen, koska en kärsi kääntää kättä vaadittavaan asentoon. Puristusote on myös nou nou, samoin vetäminen (jota tarvitaan esimerkiksi sen kahvipaketin aukaisuun). Hiemankaan painavampien asioiden nostelu ja kantelu ei onnistu. Sujautan uunipellin yhdellä kädellä uuniin ja teen leivinpaperista suppilon, jolla kaadan makkaraperunat lautaselle. Oikealla kädellä en pysty käyttämään siis lastaa, ja vasemmalla kädellä huitoessa eväs vaan siirtyy pellin laidalta toiselle (ja arvannette kuinka hyvin sellainen pelleily sopii muutenkin tuskastustuneelle minä ite -tyypille, jolla on vakavaa taipumusta nälkäkiukkuun).

Käteen ei suuremmin jomottele, ja pärjäilen ottamalla buranaa aamuin illoin. Tämä siis hyvä. Vähemmän hyvä on se, että unohdan käden olevan kipeä ja huidon sillä sitten automaattisesti milloin mihinkin ja reagoin äkkinäisiin tilanteisiin (joita koirataloudessa jonkin verran on) luonnollisesti oikeakätisenä. Tällöin koko käsivarren mitalta sävähtää kipupiikki ja se kiertää koko kehon ja purkautuu suusta ulos jonakin vähemmän säihkyvänä ja kauniina. Olen siis oikeastaan aika kiitollinen tuosta kipsistä, jos ja toivottavasti vaikka paljastuisikin, ettei murtumaa ole. Se edes jonkin verran estää minua satuttamasta itseäni lisää rajoittamalla liikeratoja.

84096213_204920260683866_4243576354445983744_n

Yöt saan nukuttua ongelmitta ja suihkuunkin pääsin, kun mies kävi sitomassa käteni muovipussiin. Onnistuin jopa pesemään hiukseni, vaikka ensin meinasinkin nakittaa sen homman miehelle. Hiusten letityksen suihkun jälkeen näppärästi toimitti kuitenkin tämä omahoitajani. En ole uskaltautunut vielä kokeilemaan onnistuuko hiusten kiinnittäminen ponnarille itse, joten letti on osoittaunut oivalliseksi tavaksi pitää reuhka läjässä 24/7. Ihan heti kun ei huvita olla toistamassa suihkuseikkailua niin pitää keksiä kestäviä ratkaisuja (ja sitäpaitsi oon pakotettu nyt pysymään neljän seinän sisällä niin ihan sama olla räjähtänyt haisuli.) Yhdeksi ongelmaksi meinaa nyt tosin muodostua se, että mun pää kuvittelee sairasloman tarkoittavan saikkua myös tenttiin lukemiselta ja kaiken järjellisen toiminnon korvaamista suklaalla, ja motivaatio on pahasti kadoksissa.

Tällaista kuuluilee siis tänne. Ja kyllä, teen Suurta Draamaa näin pienestä asiasta, enkä edes häpeä asiaa yhtään. Joo joo joltakulta puuttuu käsi ja joku muu on neliraajahalvautuneena loppuikänsä pyörätuolissa, mutta aina ei jaksa olla niin hemmetin valveutunut ja onnellinen siitä mitä on. Mun käsi, mun napa.