Ready…steady…MULTAMANIA!

Sunnuntai-iltapäivänä eräs nimeltä mainitsematon Veera-kananen luikahti tarhan oven alta ja kaahotti menemään kurottelevat käteni livakasti väistäen pensaikkojen alle. Siellä viuhtoi ja kaivoi broiskunkoivillaan herkullisilla matoapajilla kosteat lehdet pöllyten. Tarhan sisäpuolelle jääneet kanssasisaret protestoivat asiaa niin pöyristyneinä ja äänekkäinä, että enhän minä niitä raaskinut jättää paitsi tästä riemusta…vaikka tiedän, että ulkonaliikkumiskielto kanoille on näin kevään korvalla voimassa.

Picture_20180508_185912079

Jäin siinä ihanan lämpimässä ja aurinkoisessa säässä seurailemaan kanojen touhotuksia ja siitä se alkoi. Pään sisäisen kutina. Pälyilevä katse. Vähän raapasen lehtiä sivuun tuosta raparperin päältä. OAAAAAAHHHHH MULTAMANIA IS IN DA HOUSE!!!

Picture_20180508_185851244

Sain silloin illalla vielä toppuuteltua itseni, mutta maanantaina töistä tultua en malttanut edes vaatteita vaihtaa ku läks. Kuopsuttelin kukkapenkit syksyllä kasaamieni lehtien alta esiin ja riemuitsen pienistä piipoista ja hentoisista vihreistä. Raahasin yks kaks kolme monta multasäkkiä varastosta ja levittelin penkkeihin niistä lisää kasvuvoimaa. Kasvavaa, rakkaani, kukoistakaa!

Picture_20180508_185634877

Purin talven aikana ruostuneen ja hajonneen nuotiosysteemihässäkän osiin (en edelleenkään tiedä miksi sitä tulisi kutsua, mutta siis kolmijalassa roikkuu ketjuilla iso ööö vati, jossa voi pitää tulta) ja väkersin pihlajan oksaan ketjun roikkumaan ja ketjujen päihin lyhdyt ja pienen metallisankon. Sankoon voisi laittaa ehkä murattia tai jotain muuta vihreää rönsyä. Vatiin ajattelin istuttaa mehikasveja, maksaruohoa, jotain sellaista, mitä niitä nyt on. Kolmijalkaan virittelin myös pienen metallisen sankon roikkumaan ja istutin lobeliaa.

Picture_20180508_185731994

Talvi oli tehnyt tuhojaan myös kasvihuoneessa. Lumien pudotteluista huolimatta viisi kattolasia oli sanonut riks raks poks. Kerkeshän tuo meillä kaksi kesää ollakkin, hemmetti, mutta onneksi vissiin ihan korjattavissa oleva juttu.

Picture_20180508_185829641

Ilmoitin Jerelle, että tänään minä haluan seota siemenistä. Työpäiväni venähti ja pääsimme vasta melko myöhään kauppaan saakka. En siis ehtinyt sekoamaan sydämeni kyllyydestä, pläräämään ja valikoimaan, haahuilemaan ja haaveilemaan. Ai miksikö? No siksi, että myös Jerellä alkoi korvien välinen kutina, pälyilevä katse. Se kun tuo motskarikausi kulkee käsi kädessä multamanian aikakauden kanssa…

Picture_20180508_190147776

Valkkasin kuitenkin pikaisesti koriin lobeliaa, krassia, kiinan asteria, kesämalvikkia ja cosmoskukkaa. Niitä tänään viskelin ja kuopsuttelin ja kaivelin ruukkuihin ja jemmailin kukkapenkkeihin ihan oravana. Josko tässä joku päivä ehtisi orvokkeja katsastamaan ja ehkäpä varastosta löytyneet auringonkukan siemenetkin voisi johonkin nurkkaan.

Picture_20180508_185704746

Purrrr hurrr kurrr. Kevät. Lunta on kyllä yhä edelleenkin meidän pihassa. Mutta kun niitä ei suostu katsomaan (ja rajaa kuvatkin niin kuin parhaiten taitaa, haha!) nii on meilläkin täällä ihan kevät hei! Jos ei muualla, niin ainakin kynsien alla.

Epävarmuuden sietämättömyydestä

Olen ihminen, jolla on aina langat käsissään. Tai jos ei ole, niin otan ne käsiini. Minulla on tarve hahmottaa kokonaisuus, hallita se ja ymmärtää sekä tietää koko ajan mitä tapahtuu, milloin tapahtuu ja miksi tapahtuu. Millä tahansa elämän alueella.

Luonteelleni on ominaista organisoida, järjestää, aikatauluttaa ja varmistaa, että kaikki tulee tehtyä. Oli prosessi mikä tahansa niin varmistan sen käynnistymisen ja myös loppuun saattamisen. Minulle on myös erittäin tärkeää tietää oma paikkani, oma vastuuni. Haluan olla luotettava osa kokonaisuutta niin, ettei kenenkään muun koskaan, ikinä, tarvitse murehtia siitä, että tuleeko tonttini hoidetuksi huolellisesti ja ajallaan. Oli kyse sitten ryhmätyöstä, töissä asukkaan asioiden hoitamisesta tai pastasalaatin valmistamisesta nyyttäreihin.

(Lienee tarpeetonta sanoa, että olen varsin ratkaisukeskeinen suorittaja.)

IMG_20180414_170012_237

Nyt olen ollut (vajaat) kaksi viikkoa harkassa lastensuojelussa ja siinä sivussa huomaan luiskahtaneeni täydellisesti mukavuusalueeni ulkopuolelle. En tiedä mitään, en osaa mitään, en hallitse. Löysin sietokykyni rajat. Epävarmuuden sietokykyni on aivan olematon.

Siis epävarmuuden omasta itsestäni ja omasta roolistani. On täysin sietämätöntä joutua siihen rooliin, että en osaa, tai tässä työympäristössä ehkä pystykkään, ohjautumaan itse ja tarttumaan työhön. Että joudun istua napottamaan ja odottamaan ohjausta, sitä että joku osoittaa minulle työtehtävän. Sitä, että tehtävän tehtyäni odotan taas uutta ohjausta. Minulle tulee hirvittävän flegmaattinen, avuton ja hyödytön olo. Enkä minä ole flegmaattinen, avuton tai hyödytön.

Täällä ajatusten syvyyksissä rypiessä on kerennyt pälkähtää päähän jo sekin, että yritänkö minä nyt haukata vähän liian suuren palan. Että kuvittelenko itsestäni liikoja, onko minusta oikeasti tähän? En silti ole luovuttamassa (sinnikkyys ja määrätietoisuus elävät minussa myös vahvana), mutta ajatuskehrä on tällä hetkellä varsin mollivoittoinen.

IMG_20180414_194924_745

Eilen kanditapaamisessa opiskelijatoveri sanoi, että kun hänellä(kään) ei ole mitään aiempaa kosketuspintaa sosiaalialaan, niin on törmännyt omiin alemmuudentunteisiin kun tuntuu, että kaikki muut on ihan täydellisen kartalla ja työkokemustakin sosiaalityössä tyyliin seitkyt vuotta. Tunnistan ja tiedän tunteen todellakin. Nyt harkan myötä tämä on jotenkin vielä enemmän vahvistunut ja konkretisoitunut – niin siellä työyhteisössä kuin muiden opiskelijakavereiden oppimispäiväkirjoja lukiessa. Sitä tuntee olonsa jotenkin aivan aasiksi ja jollain tapaa ulkopuoliseksikin.

Tiedostan toki myös sen, että ei parissa viikossa täysin uudessa ympäristössä voi itseltä odottaa, että uisi kuin kala vedessä. Tiedostan, että ei sitä muutkaan minulta, kai, odota. Asian tiedostaminen on kuitenkin eri asia kuin sen sietäminen.

Olen siis täällä fisuna kuivalla maalla. Haukon happea, räpiköin edes jonkinlaista langanpätkää sormien väliin ja mietin, että mitähän helvettiä. Uskon kuitenkin siihen, että tämä itsevarmuuden ja -luottamuksen notkahdus on ohi menevää. Mutta tällä hetkellä minunlaiselle, siis yleensä varsin vahvalle ja oma-aloitteiselle, tyypille tilanne on melko typerryttävä.

 

Paikoillanne, valmiit, värikoodaa!

Aikataulutetusta on vain lyhyt matka kiireiseen.  Minulla tämä matka kesti noin kaksi vuorokautta. Kiireisestä seinille hyppimiseen, aivojen sulamiseen ja epätoivoon ei myöskään ole kovinkaan pitkä matka, mutta sinne saakka toivottavasti ei tarvitse mennä, vaikka elämän sisältö ja rytmi heittivätkin nyt aivan täyskäännöksen, kuperkeikan, kärrinpyörän ja hasta la vistat.

28308890_1006493072831020_1077008686_n

Kotiin palattuani, ennen kuin ryhdyn mihinkään muuhun, otin tehtäväkseni kalenterin ja bujon järjestämisen. Violettia, vaaleanpunaista, sinistä, vihreää, punaista ja tavallista mustekynää. Värikoodaan kurssit ja kalenterini, elämäni. Vihreä tarkoittaa kvalitatiivisia tutkimusmenetelmiä, sen tehtäviä ja deadlineja. Violetti viskaa minut kirjoitusviestinnän perusteisiin, pinkki ilmoittaa maaliskuun alussa alkavasta sosiaalisten ongelmien ja eriarvoisuuden kurssista. Punainen heittää väkäsiä tehtyihin ja jakelee käskyjä: siivoa, käy kaupassa, kirjaston eräpäivä, LEIVO PIIRAKKA, muistuttaa bussilippujen ostamisesta. Sininen on jännittävin ja odotetuin – se kertoo harjoittelun alkamisesta, ennakkotehtävistä, sovitusta tapaamisesta ohjaajani kanssa. Merkintöjä valuu kalenterin marginaaleihin, kun laatikkoon ei enää mahdu. Sivuille piirtyy nuolia, huutomerkkejä, alleviivauksia. Sekä sydämiä sovituista ystävien tapaamisista, viikonloppuriennoista.

Kalenteriin, ja elämääni, piirtyy uusia jännittäviä sanoja. Pelottaviakin. Connect-verkkotapaaminen. Kandiryhmä.  Harkkamiitti. Deadline. Käsiteanalyysi ja tutkimusraportti.

28308208_1006509552829372_1450302106_n

Muistan, kun joskus kauan sitten kalenterissani oli vain tosi tärkeitä merkintöjä – siis niin kuin esimerkiksi imuroi! tai sarjan X kausi 247887312 alkaa tänään! tai juo viiniä! Suurin osa kalenterista oli tyhjä. Vapaa. Avoin. Nyt kaikki tärkeä ja muistettava ei enää mahdu seinien sisälle, ei pieniin raameihin eikä kirjoittamatta pysy muistissa. Kalenteri näyttää täydeltä, täyttyvältä. Jouduin laittamaan ystävälle viestiä, että hei varmistatko mulle nyt ne viikonpäivät kun oot täällä, mun kalenteri täyttyy, raivaan tilaa. En muista milloin tällaista olisi viimeksi, ikinä, tapahtunut.

Ja silti vasta nyt, katsoessani kurssien sisältöjä, aikatauluja, värikoodatessani niitä kalenteriin, lisätessäni mukaan sitä ja tätä, selatessani sivuja huomaan – NYT olen vapaa, nyt olen avoin, nyt maailma on vapaa ja avoin. Nyt elämässäni on mielekäs sisältö, tarkoitus, eikä minun tarvitse muuta kuin hypätä mukaan ja ottaa se vastaan.

Ja juoda viikonloppuna viiniä, vaikka kalenterissa ei niin lue.

Kepeää kevätkaipausta

Kevät. Keeeeevät kevät kevät. Sen sanan saa pullauttaa ulos jo tammikuussa. KEVÄT. Toisin kuin syksy. Sitä sanaa täytyy varoa, vältellä, kiemurrella sen ulottumattomiin. Syksystä ei saa puhua kuin vasta ehkä lokakuussa, ja silloinkin varoen.

Sen saa sanoa, vaikka ei se oikeasti ole vielä edes lähellä. Valo on lisääntynyt, mutta pimeys vie vielä voimat. Viikonloppuna keittiön ikkunassa roikkuva lämpömittari heilahti plussan puolelle ja minä riemuitsin katolta alas rymistelevästä lumesta, ensimmäistä kertaa viikkoihin pihalle kaahottavista kanoista ja siitä, että tarhan nurkassa oli sula läntti hiekkaa, jota ruoputti ympäriinsä monta kanankoipea. Riemuitsin, vaikka kengät kastui, pihapolut upottivat  ja vaikka tämä lumen määrä ei oikeasti varmaan sula ennen heinäkuuta. Tänään iloitsin aamupäivän kirkkaasta auringosta, vaikka se säälimättä paljasti kissojen nenän jäljet ikkunoissa ja karvakasat nurkissa.

Sen saa sanoa, vaikka se ei oikeasti vielä ole lähellä. Vaikka edessä on vielä pitkä helmikuu ja ei aivan niin pitkä maaliskuu (henkisesti siis, osaan kyllä kalenterin). Vaikka edessä on vielä epäilemättä lukuisia pakkaspäiviä ja -öitä, useita uusia kolallisia lunta, kuukausitolkulla sinisen Ikea-kassin tympääntynyttä tuijottelua olohuoneessa.

Koska KEVÄT.

27497745_993535304126797_1831281609_n

Ostan joka vuosi alkukesästä pelargoniat ja joka vuosi olen myös miettinyt, että miksi ostan uudet? Miksi en yrittäisi pitää vanhoja hengissä vuodesta toiseen? Tällä ajatuksella sitten joskus viime syyskuussa ekaa kertaa ikinä leikkasin pelargoniat matalaks ja otin ne talvisäilöön kellariin niinku mummot tekee. Kellari on pimeä ja lämpöä siellä on läpi talven ehkä jotain plus viiden ja kymmenen välillä.  Ajattelin, että keväällä sitten nostan ne ikkunalle ja hoivaan ja rakastan. Viime viikkoisen siivoushepulin (joka on varma kevään merkki sekin) yhtenä sivujuonteena vaihdoin sohvaamme kukalliset päälliset ja ostin siihen mätsäävän neilikkakimpun.

Syksyllä vannotin itseäni pelargoniat kellariin viettyäni, että nyt sit MUISTA NÄMÄ. No muistinhan minä…nimittäin tänään! Hupsista. Kiikutin niille vettä, olivat kasvatelleet honteloita kalpeita varsia. Keväämmällä nostan ne valoon ja lämpöön ikkunalle, toivon, että selviävät. Tänään katselin myös kukallista sohvaa ja neilikkakimppua, sohvalla vielä lojuvaa taljaa ja mytyllä olevaa vilttiä. Mietin, että pelargonioista ei nyt ihan mummopisteitä herunut, mutta kyllä mä muuten hyvin vedän! Sisustaessani ja kanoja niitylle ajaessani.

Olkoon kevään odotus pehmoista ja lempeää, vähän hörsyläistä, vaaleanpunaista ja elämän riemuista. Olkoon kevään odotus armollista ja suopeaa – vaikka valo paljastaisi nurkista pölyä ja muistista vähän hataruutta, niin väliäkö hällä! Olkoon kevät kuin mummon syli.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty

Kuten parista aiemmasta postauksesta (sekä myös hiipuneesta kirjoitustahdista) voidaan päätellä, on tässä päässä herääminen uuteen vuoteen ja loman jälkeiseen arkeen käynyt todella hitaalla. Humpsahdin jo marraskuussa keskelle pimeyttä, otin siitä vauhtia ja tuplavolttihypyn kautta sukelsin päistikkaa rähmälleni. Kaikki ne hyvät lupaukset itsestä huolehtimisista jäivät pimeän jalkoihin. Vuorokausirytmini kellahti päälaelleen, ”hoidin” päiväväsymystä kiskomalla taas kahvia entiseen puol litraa aamussa (”aamussa”) malliin ja sen seurauksena taas tillotin silmät ymmyrkäisinä keskellä yötä. Lenkillä en ole käynyt moneen viikkoon, päivät ovat täyttyneet Netflixin sarjamaratoneilla, ruokavalio on jotain ihan järkyttävää shaibaa ja alkoholin kulutus on ollut luokatonta (jonka seurauksena olen taas paisunut kuin pullataikina). Ruokarytmi, aamupalasmoothiet, inkiväärit, kurkumat ja spirulinat ovat jotain hämäriä muistoja. Pieruverkkarit ja nuupahtanut naama ovat jälleen olleet omana ilonani sekä parisuhteen pippurina ja suolana. Tämän kaiken päälle, tai seurauksena, minulla on nyt sitten pää täynnä räkää ja keuhkoja kivasti kutkutteleva yskä.

received_981689455311382

En minä tässä edelleenkään aio keskellä pimeää ja pakkasta vaatia itseltäni mahdottomia. Jenna kirjoitteli Pirtistään mainion postauksen siitä, miten tämä sydäntalvi ei ole mikään oikea aika alkaa tehdä rytinällä suuria elämänmuutoksia ja AMEN todellakin sille. Mutta jotain tässä nyt helkutti vieköön kuitenkin on tehtävä!

Sen sijaan, että aloin väkisin vääntämään ja tekemällä tekemään, päätin aloittaa tekemisen suunnittelusta. Tulevien aikataulujen tsekkaus, opintojen järjestäminen ja aikatauluttaminen ja asioiden ylöskirjaaminen auttaa jumiutunutta päätä avautumaan, saamaan kiinni edes jostain langanpäästä, josta lähteä alkanutta vuotta purkamaan. Tämä tällainen antaa myös tunteen siitä, että tässä nyt olevinaan tehdään jotain. Lisäksi askartelu ja näpeltäminen on rentouttavaa, nättiä to do -listaa on paljon miellyttävämpää mulkoilla  selailla ja listaaminen nyt vaan on parasta.

received_981689448644716

Aion tänäkin vuonna jatkaa bujoilua, mutta ostin myös tavallisen kalenterin tähän seuraksi. Bujoon teen laajempia kuukausi- ja vuosisuunnitelmia, muistiinpanoja ja aikatauluja ja siirrän niitä sitten tavalliseen kalenteriin viikottain.Tsekkaan, kirjaan ja suunnittelen (opinto)elämäni aina viikoksi kerrallaan. Bujo toimii myös muistikirjana ja ideahautomona. Pääasiassa bujoilu keskittyy minulla opiskeluun, auttaa minua pysymään kartalla siitä mitä olen tehnyt ja mitä täytyy tehdä. Mutta bujosta löytyy myös listauksia esimerkiksi blogipostausten ideoiksi, vastaan tulleita kivoja reseptejä (tai ruokien nimiä/niihin sisältyviä ainesosia lähinnä, koska reseptin voi sitten kvg), nämä kirjat haluan -listauksia, matkasuunnitelmia ja muuta sellaista sälää.

Tänä vuonna kalenteri/bujoperheeseen liittyi myös satokausikalenteri. Innostuin jo viime vuoden loppupuolella tsekkailemaan satokausijuttuja ja niiden seurauksena ruokapöytääni pääsi muun muassa ennestään tuntemattomat kyssäkaali, kaki ja myskikurpitsa. Haluan jatkaa uusien löytöjen tekemistä tänäkin vuonna, vaikka pääasiassa satokausikalenterin ideana minulla on lisätä kasvisten käyttöä ruokavaliossa. Aukeaa vähän niinku silmät, että kappas, maailmassa on muutakin kuin porkkanoita, parsakaalia, perunaa ja sipulia. Lisäksi satokausikalenteri auttaa hahmottamaan sitä mikä on hyvää just nyt ja sehän näkyy suoraan myös kukkarossa.

Picture_20180109_135604168

Jonkinlaista suunnittelua herättelin myös tähän yleiseen hyvinvointiin liittyen. En aloita superduperlaihiksia, en kieltoja enkä määräyksiä. Aloitan pienesti – vaihdoin kahvin taas teehen, täydensin hätävaramelatoniinivarastot tarpeen tullen auttamaan vuorokausirytmin löytämiseen, ostin inkivääriä, laitoin ripsaria. Satokausikalenterin buustaamana tänään tulin myös kaupasta kotiin mukanani säkillinen avokadoja ja mandariineja (vai mitä ne oranssit pikkupallerot nyt ikinä ovatkaan) on muutenkin tullut puputettua reilun kuukauden aikana kilotolkulla. Tehosekoitin hörisköön siis jälleen vihersmoothieta…muuuutta sitä ennen järisyttävän hyvää avokado-pestopastaa!

Että suunniteltu on!

Rähmällään

Urghh. Uuden vuoden alun kuuluisi kaiketi olla hiplettiä ja serpentiiniä. Näin ainakin minun maailmaani vyöryy tuolta somemaailmasta kaikkea sen suuntaista – uusia alkuja, uusia suunnitelmia, uusia jännittäviä odotuksia, ryhtiliikkeitä ja pursuavaa energiaa.

Ja sit oon minä. Tyyppi, joka raahustaa uuden ihanan vuoden neljättä päivää tukka silmillä, samat pieruverkkarit jalassa, naama nurinpäin.

26166287_977796162367378_1045987260932481247_n

Joululomasluibailun ja kuhan vaan löllöttelyn jälkeen arki löi naamaan märällä rätillä. Minunhan oli tarkoitus lomailla vain joulunpyhät, mutta hupsistakeikkaa aloitin täysipäiväisen lorvailun jo viikkoa ennen aattoa. Nyt sitten opiskeluun paluu ja arki tuntuu järjettömän tahmealta ja pää tyhmältä. Nyt on esimerkiksi semmoset kakspuolsataa sivua luettavana puisevaa tekstiä in english (kirjasta, jonka laina-aikaa enää alle viikko jäljellä ku joku on keksiny koko ajan paljo tähellisempää tekemistä niinku suklaan syönti), sellasta tekstiä joka ihan kotimaisenakin meinaa pölähtää pahasti yli hilseen. Tämän tehtävän jälkeen on luonnollisesti odottamassa, nyt jo hönkimässä niskaan toinen samanlainen. Oon vähän jo tarponut tekstiä läpi, hokenu en tajjuu ja ajatellu perhosia. Byääää!

(Plussaa opiskeluissa kuitenkin se, että muistin ilmoittaa itseni harjoitteluun! Nyt tosin pitää vielä löytää se harjoittelupaikka…muuuuut siis kaikessa tässä tahmeudessa onnistuin edes hetkellisesti olemaan supertehokas! Ilmottautumisaika kurssille alkoi klo.19.30 ja ryhmä oli täynnä klo.19.31. Minä olin toinen ilmottautuneista, wuhuu!)

Opiskelun lisäksi ihan koko maailma on kökkö ja minä rähmällään. Havunneulasia on enemmän lattialla kuin oksilla, tiskialtaassa vyöryy paistinpannuja ja kakkulautasia, kissan hiekkisten ympärillä on oma biitsi (en ymmärrä miten se hiekka kantautuu sieltä katollisesta lootasta ulos metrien säteellä!), viherkasvit nuupottavat. Torppa ja pää on molemmat räjähdystilassa, mutta en jaksa siivota kumpaistakaan.

Mikkään ei huvita ja kaikki on pyllystä. Tammikuu on uusi marraskuu!

Vuoden 2017 lempparit

Aivoparka on niin höttööntynyt kaikesta suklaasta ja minkään tekemättömyydestä, että yhden ainoata uutta kivaa ajatusta ei ole syntynyt kirjoittamiseen. Siksi, sekä myös ihan yleisen rauhoittumisen tarpeen takia, blogissa on nyt ollut varsin hiljaista. Ettei nyt kuitenkaan aivan vaivuta hämähäkin seitin peittoon ajattelin pöllyytellä menneitä…Kuluneen vuoden lemppareita luvassa siis!

Parisuhteessa

Tammikuussa meillä tulee yhteiseloa täyteen yhdeksän vuotta. Viime tammikuussa kirjoitin postauksen kahdeksan hyvää, kahdeksan kaunistajossa myös Jere pääsi ääneen parisuhteemme tilasta. Lueskelin hetki sitten postauksen läpi, ja hykertelin tyytyväisyyttä. En tämän parempaa, minulle sopivampaa, rakkaampaa ihmistä, ystävää ja taistelutoveria voisi toivoa. Kesäkuussa kirjoittelin myös postauksen siitä, että mitä kirjoitan parisuhteesta.

Vuonna 2017 on sähisty, riidelty, sovittu, rakastettu, unohduttu ja taas löydetty. On rakennettu pesää kesämökille, nautittu hiljaisuudesta. On pidetty leffatreffejä yläkerrassa, vietetty pitkiä aamuja sängyssä, käyty leipomossa ex tempore kahvilla ja järjestetty muuten vaan kahdenkeskinen brunssi viikonloppuna.  On säksätetty sukista nojatuolin käsinojalla, kinasteltu rahasta, livautettu vahingossa suusta ”miksi sinä et ikinä”, puristeltu finnejä selästä. On käyty lomalla yhdessä keväällä upealla Gardajärvellä ja kesällä road tripillä Pohjois-Norjassa.

received_1081352605303968

20885073_902835493196779_652272437_n

Eläintarhassa

Loppukesästä Jere alkoi puhumaan kissanpennusta. Yhdestä kissanpennusta. Olisi sellaisen halunnut – tai no, yritti saada minut haluamaan kissanpennun kyselemällä, että jos sellainen minulle synttärilahjaksi. Oma lehmä ja ammuu ja silleen.

Minä en halunnut kissanpentua. Mielestäni pennut (oli ne sitten koiran tai kissan), kaikessa söpöydessään ja ihanuudessaan, ovat jotensakin rasittavia. Halusin mielummin nuoren aikuisen tai aikuisen kissan, sellaisen, jolla ehkä on jo havaittavissa jonkinlaista aivotoimintaa.

Yhden kissanpennun sijaan meille siis tuli kompromissina kaksi vanhempaa kissaa löytöeläinhoitolasta! 😀 Näistä ihanista suloisista rescuepalleroista kirjoittelin täällä ja täällä. Myös postaukset äiti on vähän väsynyt ja kissa kukkaruukussa ja muita tarinoita kannattaa vilkaista.

img_20171116_123745_078

IMG_20171229_171725_500

Potpottilassa puolestaan vihainen Ahti-kukko lähti pitkien pohdintojen jälkeen paremmille matomaille. Hänen tilalleen haettiin silkkikanapariskunta! OMG en kestä millaisia vanupalleroita ne ovat. Silkkirouva päättikin hetimmiten ruveta vauvakuumeilemaan ja yhteishuoltajuus Hertan kanssa sujui mainiosti. Kesällä kuoriutui kolme silkkikukkoa ja yksi silkkikana. Näistä kuoriutuneista meidän hoiteissa on enää yksi kukkopoika, mahtavasti saatiin kaikkia myytyä/lahjoitettua eteenpäin. Silkit nähtävästi eroavat tavistyypeistä siinäkin mielessä, että pääkukolla ei ole ollut aikomustakaan alkaa höykyttää tätä nuorta poikaa, niin kuin me pelättiin. Siellä elävät sulassa sovussa kaikki. Nuorukainen olkoonsa siis meillä niin kauan kuin oma koti löytyy.

19983823_883465775133751_2930005238122623657_o

19555025_878250382321957_4569911683956943997_n

Töissä/opiskelussa/elämässä

Niin kuin jokainen blogiani seurannut tietää, jäin heinäkuussa opintovapaalle. Tästä aiheesta olen kirjoittanut runsaasti, kuten muunmuassa rahoituksesta, jännittämisestä ja itsensä voittamisesta ja työnurkkauksen sisustamisesta. Matkalle on mahtunut kuoppia ja valtavia ponnistuksia, kuten esimerkiksi ajoittaiset motivaation katoamiset tai kurssit, joiden sisältö on mennyt täysin yli hilseen. Päivääkään en silti kadu ja erittäin iloisena jatkan valitsemaani tietä seuraavatkin kymmenen kuukautta. Saldo syksyltä: suoritettu 44 opintopistettä ja sosiaalityön aineopintojen keskiarvo tähän mennessä 4,4.

img_20171129_120426_649

Päätimme Jeren kanssa lopettaa tupakan polton syksyllä. Joku vasta kyselikin jonkun postauksen kommenteissa, että miten tupakoimattomuus on sujunut. Ei täydellisesti. En siis vielä(kään) voi hehkuttaa olevani täysin savuton. Meistä molemmista on kuoritunut viihdepolttajia eli viinin/oluen kanssa sauhutellaan surutta menemään. En ole tästä jaksanut ottaa stressiä ja toistaiseksi tällainen satunnaistupruttelu on sujunut kivuttomasti – paitsi nyt joulunpyhinä homma karkasi hieman lapasesta ja täällä on uusi ryhtiliike käynnissä. En ole siis lopettanut täysin, mutta vähentänyt aivan hurjasti ja olen ylpeä itsestäni. Tämän lisäksi avasimme rahastot, joihin kuukausittain ohjautuu säästöön ne rahat, jotka aikaisemmin menivät savuna ilmaan.

Noin muutenkin syksy 2017 oli terveyden ja hyvinvoinnin aikaa elämässäni. Vedin esimerkiksi elämäni ensimmäisen detox-kuurin ja Pirtin innoittamana  kirjoittelin postaussarjan vinkeistä kaamoksen vastaiseen taistoon. Pientä notkahdusta olotilassa meinasi näistä valmistautumisista huolimatta tapahtua marraskuussa, mutta loppuvuosi meni kuin menikin yllättävän hyvinvoivissa merkeissä.

22264965_930650570415271_1123005786_n

Tästä on hyvä jatkaa kohti vuotta 2018 🙂 Kuinkas teidän vuosi meni, mitkä olivat vuoden 2017 kohokohdat?