Keskellä elämäntapamuutosta

Olen löytänyt itsestäni jotain, mitä minussa ei ole koskaan ollut – urheiluhulluuden. Se löytyi vähän kuin puolivahingossa. Olen jo kauan tuskaillut plösähtäneen olemukseni kanssa. Kiloja oli kertynyt tässä ihan vaan parin-kolmen vuoden aikana lähes kymmenisen kappaletta ja elämäni kulki uraa sohvan ja jääkaapin välillä. Kaikennäköistä vippaskonstia on tullut yritettyä, mutta kaikki ovat lopulta hukkuneet sinne juustonaksupussin ja oluttölkin uumeniin.

Kesällä ilmottauduin nettivalmennukseen. Tarkemmin sanottuna Fitfarmin superdieetille, josta valkkasin simple-ohjelman. Simple perustuu vain ruokavalioon, ja on siis tarkoitettu heille, jotka eivät voi, tai minun tapauksessani halua, treenata. Olin tästä hurahduksesta ihan hipihiljaa, kerroin vain muutamille. Koska minua vähän nolotti. Olin itse pitänyt näitä tällaisia ihan höpönpöppöjuttuina, oikotien hakemisena onneen, jota ei ole. Itselleni tämä kuitenkin toimi loistavana alkusysäyksenä laihdutukseen ja pitemmän tähtäimen elämäntapamuutoksiin. En vetänyt kuuden viikon valmennusta otsa kurtussa, jokaisen suupalan punnitsemisen sekaan mahtui myös viini-iloittelua ja herkutteluakin. Ajattelin, että sellaista normaali elämä on, ja sellaiseen minäkin valmennuksella tähtään.

blogi3

Kaikkimullehetinyt-tyyppinä valmennus sopi loistavasti siksi, että sillä sai nopeasti tulosta aikaiseksi ja täten motivaatio pidemmän ajan muutokseen pysyi vahvana. Samalla opettelin myös syömistä uudestaan. Sitä säännöllistä. Sekä tietenkin annoskokoja. Suurena kompastuskivenä minulla on ollut aamujen ja päivien eläminen kahvin voimalla, ja sitten iltaisin päivän ainoa lämmin ruoka on ollut kokoa rekkamies ja illat ovat jatkuneet Netflixin äärellä jatkuvasti jääkaappia tuuletellen.

Lisäksi, vaikka minä en halunnut treenata, tuli omia ”treenejä” mukaan kuin varkain. Pyöräily tuntui luonnolliselta ja hyvältä, ajanhan työmatkat pyörällä. Yks kaks yllättäin aloin ajella muuten vaan myös vapaa-ajalla, ja mökkimatka (kolkyt kilsaa) on tullut pörhällettyä jo useamman kerran. Hulavanteesta tuli myös pyyhittyä pölyt pois ja se kuuluu joka päiväiseen ohjelmaan. Yhtäkkiä viikottaiseen ohjelmistooni sisältyy myös kävelylenkit, kahvakuulat yläkropalle ja vatsarutistukset. Etukäteissynttärilahjana minulle ojennettiin jumppapallo, ja sen jännittävään maailmaan – etenkin selkätreeneihin – tutustun, kunhan palailen normaaliin elämään mehupaastoni jäljiltä. En tiedä mikä on aktiiviliikkujan määritelmä, mutta oma viikottainen liikuntani öpaut nollasta on noussut 10-13 tuntiin, joten uskallan kyllä väittää olevani aktiivi. Ainakin vanhaan itseeni verrattuna.

blogi4

Ja niin, mehupaasto. Se on tämän hullutuksen hullutusosuus numero 2. Ystäväiseni veti viiden päivän mehupaaston tässä taannoin, ja seurattuani sitä päädyin lopulta uhmakkaaseen no kyllä nyt minäkin tuohon pystyn -ajatukseen. Ajatuksesta tekoihin, ja tänään on meneillään toinen paastopäivä. Tälläkään en hae mitään oikotietä onneen, mutta otettakoon ensinnäkin ihmiskokeena ja toisekseen lisäspurttina viimeisten tavoitekilojen karistamiseen. Paaston jälkeen pääsenkin sitten hakemaan ja opettelemaan sitä minulle sopivaa ruuan määrää. Sitä, jolla en pääse lihomaan takaisin, mutta jonka kanssa on hyvä elää. Arjessa, ja juhlaa unohtamatta.

Numeroita jos tuijotellaan, tai kun, minähän tuijottelen vaakaa turhankin neuroottisesti, on kesän aikana painoa karissut jo reippaat viisi kiloa. Tavoitteena on vielä pari kiloa, sekä olemassa olevan massan muuttaminen kiinteämpään muotoon. Mittanauhaa minulla ei ole, mutta mittarina on toiminut kaapissa lojuneet joskus kauan sitten ylleni mahtuneet farkut. Keväällä/alkukesästä ne jäivät jumiin reisieni puoliväliin. Heinäkuussa sain kiskottua ne jo persiön yli. Elokuussa ne meni jo kiinni! Huomautan kuitenkin, että kiinni meno ei vielä tarkoita, että farkut olisivat sopivat. Ei niissä vielä istuta, kumarrella tai oikeastaan edes hengitetä. Mutta suunta on oikea!

blogi2

Tämä kesä on ollut todella hyvinvoinnin kesä. Liikkumisen ja hoikistumisen myötä olen löytänyt itsestäni energiaa, jota en ollut hoksannut olevankaan. Se oli todennäköisesti hukattuna jossain siellä sohvatyynyjen välissä. Okei, ei tämä pelkkää ruusuilla tanssimista ole. Olen huomannut, että saavuttaakseen tuloksia täytyy sietää epämukavuutta – tai niin ainakin itsellä on koko ajan joko pieni nälkä tai sitten joku kohta kehosta kipeänä. Hah. Mutta mieleen tämä kaikki on vaikuttanut pelkästään positiivisesti! On myös hauskaa, ja todella TODELLA outoa, huomata, kuinka sitä liikuntaa suorastaan kaipaa ihan päivittäin. Voi kunpa tämä jäisi ihan pysyväksi olotilaksi.

blogi

Lopuksi vielä, rehellisyyden nimissä, on kerrottava, ettei elämäntapamuutos kuitenkaan kata ihan kaikkia elämän osa-alueita. Tupakka on palannut kuvioihin niin kuin se ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Pari kuukautta sain vedettyä hienosti sillä saralla, mutta sitten tapahtui jotain. Ilmeisesti itsekurini on rajallinen, ja kun kontrollointi alkoi kohdistua syömisiin ja liikkumisiin, pääsi tämä epeli karkaamaan veräjästä. No, en kuitenkaan tästä itseäni piiskaa. Asia kerrallaan, ja palaan tähän taas joskus myöhemmin…