Duhadedä daisdelee

SNORGHH TRÖÖT!

En tiedä johtuuko siitä, että käväisin viikonloppuna pitkästä aikaa omien pienten ympyröiden ulkopuolella viettämässä Jyväskylässä lähipäiviä vai siitä, että tapasin pari kertaa flunssaista ystävääni, mutta jostain onnistuin noin niinku sekunnissa imuroimaan itseeni flunssapöpöt. Harvoin minä kyllä sairastan, mutta nyt kun olen elellyt tyytyväisenä omassa kuplassani, niin ilmeisesti pienikin sosiaalistuminen on portti helvetin kauhuihin räkäliinojen ja kuuman teen maailmaan.

Onneksi juuri nyt, siis ainakin vielä reilun viikon verran, elämä on varsin seesteisissä uomissaan esimerkiksi opiskelun suhteen. Ei siis tarvitse pää punaisena ja räkää täynnä suorittaa sata lasissa kaikkea. Oma kandiluonnos on palautettu opponoitavaksi eli palautetta odotellessa en sen eteen aio tehdä mitään. Opiskelukamun työn puolestaan vertaisarvioin tänään ja englannin kurssilta on vain pari pientä kotitehtävää, jotka ehtii raapustella kasaan mainiosti ensi viikollakin.

Normaalia elämää tässä kuitenkin toki on pystyttävä pyörittämään jollain tavoin, että ihan en avuttomaksi, niiskuttavaksi ja kröhiseväksi sohvaperunaksi voi heittäytyä. Sitäpaitsi viikonlopuksi on tarkoitus mennä mökkeilemään ja lillua paljussa (höyryhengitystä, eikö!) ja siinä sivussa vähän juhlistaa mun synttäreitä, niin ei minulla nyt kertakaikkiaan ole aikaa olla raasu! (Fiksumpi tyyppi ehkä lepäisi tämän viikonlopun, mutta.)

40838692_1367863973349804_1838134062955364352_n

Niinpä olen täällä nyt pieniä taisteluliikkeitä tehnyt flunssan karkottamiseksi tai ainakin olon helpottamiseksi. kuten

lämmittänyt pönttöuunia karkottaakseni koleuden ja kosteuden nurkista

tuprutellut pitkästä aikaa diffuuserilla piristävää appelsiinia huoneilmaan

kiskonut mukitolkulla inkivääriteetä hunajalla

poltellut kynttilöitä ihan vaan, koska hyvä fiilis on hyvä fiilis

valjastanut koiran sohvannurkkaan varpaanlämmittimeksi

tuijottanut Modernia Perhettä, koska se ei vaadi aivoilta mitään ja antaa silti niin paljon

vetänyt shotteina Frantsilan detox puhdistustippoja ”puhdistamaan kehoani sisäisesti ja voimaantumaan esimerkiksi väsymyskausina”. Vinkin näihin sain joskus Jennalta Tuulenpolulta ja kyseessä on siis luomuyrttiuuteseos. Toivottavasti nämä toimivatkin, nimittäin ei tätä ihan huvikseen juo…maku on jäätävä, asteikolla hyvä-paha.

siivoillut kotia hieman, sillä siisti ympäristö on yhtä kuin stressitön ja leppoisa mieli

tunkemalla runsaasti chiliä ruuan sekaan (no, ainakin tukkoiselta tuntunut nenä aukesi, jos ei muuta)

vakuuttanut itseni sillä, että jäätelö auttaa aina

DSC_0022 (2)

Dämmöddä diid dänne! Karheaa kurkkua, aivastelukohtauksia, painavia silmiä ja kasvavaa paperitollovuorta lukuunottamatta, tai niistä huolimatta, minulla on yllättävän positiivinen vire päällä! 🙂

Ihan tavallisia asioita

Arki kulkee eteenpäin omia polkujaan. Elämä täyttyy vuoroin ihmisistä, vuoroin siitä, että haluan olla vain sohvalla hiljaa, tekemättä mitään ja tapaamatta ketään. Enimmäkseen olen kyllä tehnyt, nauranut, touhunnut, osallistunut. Osallistunut naapurin ulkorakennuksen maalaustalkoisiin, tehnyt koiranhoitokeikkaa, mökkeillyt, juhlinut anopin synttäreitä, kerännyt viinimarjoja, istunut nenä kiinni läppärissä muutenkin kuin tuijottaen Netflixiä, imuroinut koirankarvoja lattioilta joka toinen päivä, vaikka se on täydellisen hyödytöntä. Mutta huomaan, että jokin pieni syksyinen melankolia alkaa hakea paikkaa istahtaakseen olkapäälleni. Viime syksynä sitä ei näkynytkään.

Jonkinlainen sometauko tuli myös kylään huomaamatta. Etenkin tämä blogi on jäänyt jotenkin kaiken jalkoihin, mutta minunlaisen suurkuluttajan ollessa kyseessä myös Instagram ja Facebook ovat pysyneet hämmentävän hiljaa. Toisaalta varmaan ihan hyvä, toisaalta surettaa etenkin kirjoitusinnon karkaaminen johonkin ulottumattomiin.

40361945_317694332297520_774865636965744640_n

Hyvin täällä kuitenkin menee. Tai ainakin ihan tavallisesti. Syksyisiä asioita ja ajatuksia kasautuu nurkkiin, mutta ne eivät ole vain huonoja.

Kuten

villasukat ja villatakit, kaapista sohvalle haettu viltti

mökillä iltaisin sytytetyt kynttilät, mielettömän upea oranssi kuu hipomassa puiden latvoja, yöllinen kaatosade ja ympärillä loppumaton pimeys

se, että ei ole aikaa lähteä itse marjametsään, mutta saa anopilta puhdistettuja mustikoita viisi litraa pakkaseen ja kun voi vihjata isäpuolelle, että pari litraa puolukoita voisin hillota ja tietää, että todennäköisesti ne jonakin päivänä keittiööni ilmestyvät

kaksikymmentä litraa kerättyä punaherukkaa, Jeren mummolasta hakemat karviaiset ja hänen toimestaan myös keittiössä pulputtanut mehumaija

olematon omenasato, mutta iloinen siitäkin, kun viime syksyn viidenkymmenen kilon hilloaminen ja mehustaminen on tuoreessa muistissa edelleen

se, että Jeren hommaamista paprikapensaista toinen osoittautuikin chilipaprikapuskaksi ja lupaus siitä, että hukkaan ne sitten paholaisenhilloon (joka on parasta!)

opintojen eteneminen siihen pisteeseen, että kandia on naputeltu jo se vaaditut kakskytviis sivua, vaikka olen vasta luonnoksessa menossa ja lopullinen deadline on lokakuun puolessa välissä. Tekstin laadusta en  toki osaa sanoa, mutta hinkkaaminen saa tältä erää riittää ja jätän työn opponoijien käsiin tänä viikonloppuna, palataan asiaan sitten saadun palautteen voimin.

viikonloppuna edessä myös reissu Jyväskylään repimään hiuksiaan päästään englannin kirjoitusviestinnän parissa (tätä luvassa myös vielä syyskuussa parina viikonloppuna)

Arki kulkee eteenpäin omia polkujaan. Hyviä, tavallisia polkujaan, ihan tavallisten asioiden parissa. Minä yritän imeä virtaa ja iloa niistä, olla nuupahtamatta.

Lupasin etten ravaa vaa’alla, paitsi että ravasin

Pari viikkoa sitten yritin kiskoa päälleni farkkucapreja, jotka jalassa kirmailin vielä ainakin toissakesänä iloisesti. Ne eivät hievahtaneetkaan reisiä ylemmäs. Tässä sitä siis taas ollaan – keventämässä. Tiedättekö, se on aina se sama viisi kiloa!

IMG_20180704_204233_058

Lupasin itselleni, että en ravaa vaa’alla. Koska ei ne lukemat merkkaa. Turha niitä on tuijotella. Katso peiliin ja vaatteistasi sen huomaat. Jaadijaa. No, lupasin etten ravaa siellä vaa’alla. Paitsi että ravasin, toissapäivänä ja heti uudestaan eilen. Huomasin pissanneeni itsestäni irti yli puoli kiloa nestettä ja turvotusta vuorokaudessa.

Ei se kyllä näy vielä missään. Ja sitäpaitsi se on sitä nestettä vaan. Jaadijaa jälleen. Tässäkin sitä aina ollaan! Keventelyhistoriani on varsin surkuhupaisaa, joten saa nähdä miten tällä kertaa käy. Ekassa parissa päivässä tapahtuu humpsahduksia ja sitten jumittuu. Vissiin se oikea rasva ja läski tykkää minusta niin kovin, että ei halua lähteä (ymmärrän hyvin). Yleensä silloin turhaudun ja muistan, että pitsa on oikeastaan aika sikahyvää.

Picture_20180705_184420130

Olen miettinyt lenkkeilyä. Kävelyä siis, enkä mitään juoksua, en minä nyt hullu ole. En kuitenkaan mitenkään voinut lähteä lenkille, koska opiskelujen takia olen vetänyt menot minimiin ja näin ollen minulla ei ole äänikirjoja kuunneltavana. Ja kuka nyt ilman äänikirjoja kävelisi, tylsistyisihän sinne! Sitten keksin, että no jos kaveria pyytäis. Pyysin. Mutta ei voitu lähteä lenkille, koska satoi vettä. Mutta hei, olen minä sitä lenkkeilyä miettinyt!

Vaa’alla ravaamattomuuden lisäksi lupasin itselleni, että nyt ei sitten höyrähdetä mihinkään. Ei detoxiin tai mehupaastoihin tai nutriletteihin tai loputtomiin -ton -ton -ton -kieltoihin tai orjallisiin ruokalistoihin ja -aikoihin. No, sitten huomasin kuitenkin lueskelevani 16:8 pätkäpaastosta. Mutta ei tämä oikeastaan edes ole mikään höyrähdys! Noudatan pätkäpaastoa melkeinpä luonnostaan ja huomaamattani, en vain tiennyt sillä olevan tuollaista nimeä. Nyt vaan hieman tarkennan, jotta paastoaika varmuudella toteutuu.

Picture_20180705_184613476

En ole koskaan ollut aamupalaihminen (olen yrittänyt olla sitäkin, kun aamupalan tärkeydestä vouhkataan kaikkialla) ja oikeasti tykkään syödä isoja annoksia iltapainotteisesti (olen yrittänyt syödä pieniä annoksia pitkin päivää ja olla illalla syömättä, koska siitäkin vouhkataan kaikkialla). No, nytpä vedän ihan omalla, itselle sopivalla tyylilläni. ”Syömisikkunani” on avoinna noin klo. 13-21 (tai no, eilen söin ensimmäistä kertaa vasta klo. 14.30, koska unohduin touhuamaan omiani enkä ollut nälkäinen) ja lopun ajan vuorokaudesta paastoan. Tämä sopii luonnolleni mainiosti. Puolet, tai ylikin, paastosta menee kuitenkin nukkuessa ja kuten sanottua, en syö normaalisti aamuisin muutenkaan. Lisäksi opiskeluni ajoittuu pääasiassa aamupäivä- ja päiväaikaan, joten kahvin kanssa loput paastoajasta hujahtaa huomaamatta.

Mutta eihän sitä syömisikkunan auki ollessa kuitenkaan voi vetää ihan mitä tahansa tai miten paljon tahansa eli ruokavalion ja alkon lipittelyn rukkailuahan tämä pääasiassa on. Sitä perusjaadijaata, samat syömis-kulutus-säännöt aina pätee eikä ole olemassa mitään simsalabimeja. Vähennä perunaa/pastaa/leipähöttöä, syö hyviä rasvoja ja protskuja, lisää kasvisten määrää, juo runsaasti vettä. Kesällä kasvisten määrän lisääminen onkin onneksi helppoa ja edullista! Kyllä nämä jutut jokainen tietää, minäkin, mutta jotenkin sitä vaan lipsahtelee uudestaan ja uudestaan tähän samaan hiton-viisi-kiloa-tilanteeseen.

Picture_20180705_184514018

Laitoin alkuviikosta Jerelle viestiä:

”Tuleekohan minusta taas hoikka ja ihana?”

Heti perään oli laitettava korjausviesti:

”Tai no, ihanahan minä olen jo valmiiksi!”

 

Ready…steady…MULTAMANIA!

Sunnuntai-iltapäivänä eräs nimeltä mainitsematon Veera-kananen luikahti tarhan oven alta ja kaahotti menemään kurottelevat käteni livakasti väistäen pensaikkojen alle. Siellä viuhtoi ja kaivoi broiskunkoivillaan herkullisilla matoapajilla kosteat lehdet pöllyten. Tarhan sisäpuolelle jääneet kanssasisaret protestoivat asiaa niin pöyristyneinä ja äänekkäinä, että enhän minä niitä raaskinut jättää paitsi tästä riemusta…vaikka tiedän, että ulkonaliikkumiskielto kanoille on näin kevään korvalla voimassa.

Picture_20180508_185912079

Jäin siinä ihanan lämpimässä ja aurinkoisessa säässä seurailemaan kanojen touhotuksia ja siitä se alkoi. Pään sisäisen kutina. Pälyilevä katse. Vähän raapasen lehtiä sivuun tuosta raparperin päältä. OAAAAAAHHHHH MULTAMANIA IS IN DA HOUSE!!!

Picture_20180508_185851244

Sain silloin illalla vielä toppuuteltua itseni, mutta maanantaina töistä tultua en malttanut edes vaatteita vaihtaa ku läks. Kuopsuttelin kukkapenkit syksyllä kasaamieni lehtien alta esiin ja riemuitsen pienistä piipoista ja hentoisista vihreistä. Raahasin yks kaks kolme monta multasäkkiä varastosta ja levittelin penkkeihin niistä lisää kasvuvoimaa. Kasvavaa, rakkaani, kukoistakaa!

Picture_20180508_185634877

Purin talven aikana ruostuneen ja hajonneen nuotiosysteemihässäkän osiin (en edelleenkään tiedä miksi sitä tulisi kutsua, mutta siis kolmijalassa roikkuu ketjuilla iso ööö vati, jossa voi pitää tulta) ja väkersin pihlajan oksaan ketjun roikkumaan ja ketjujen päihin lyhdyt ja pienen metallisankon. Sankoon voisi laittaa ehkä murattia tai jotain muuta vihreää rönsyä. Vatiin ajattelin istuttaa mehikasveja, maksaruohoa, jotain sellaista, mitä niitä nyt on. Kolmijalkaan virittelin myös pienen metallisen sankon roikkumaan ja istutin lobeliaa.

Picture_20180508_185731994

Talvi oli tehnyt tuhojaan myös kasvihuoneessa. Lumien pudotteluista huolimatta viisi kattolasia oli sanonut riks raks poks. Kerkeshän tuo meillä kaksi kesää ollakkin, hemmetti, mutta onneksi vissiin ihan korjattavissa oleva juttu.

Picture_20180508_185829641

Ilmoitin Jerelle, että tänään minä haluan seota siemenistä. Työpäiväni venähti ja pääsimme vasta melko myöhään kauppaan saakka. En siis ehtinyt sekoamaan sydämeni kyllyydestä, pläräämään ja valikoimaan, haahuilemaan ja haaveilemaan. Ai miksikö? No siksi, että myös Jerellä alkoi korvien välinen kutina, pälyilevä katse. Se kun tuo motskarikausi kulkee käsi kädessä multamanian aikakauden kanssa…

Picture_20180508_190147776

Valkkasin kuitenkin pikaisesti koriin lobeliaa, krassia, kiinan asteria, kesämalvikkia ja cosmoskukkaa. Niitä tänään viskelin ja kuopsuttelin ja kaivelin ruukkuihin ja jemmailin kukkapenkkeihin ihan oravana. Josko tässä joku päivä ehtisi orvokkeja katsastamaan ja ehkäpä varastosta löytyneet auringonkukan siemenetkin voisi johonkin nurkkaan.

Picture_20180508_185704746

Purrrr hurrr kurrr. Kevät. Lunta on kyllä yhä edelleenkin meidän pihassa. Mutta kun niitä ei suostu katsomaan (ja rajaa kuvatkin niin kuin parhaiten taitaa, haha!) nii on meilläkin täällä ihan kevät hei! Jos ei muualla, niin ainakin kynsien alla.

Epävarmuuden sietämättömyydestä

Olen ihminen, jolla on aina langat käsissään. Tai jos ei ole, niin otan ne käsiini. Minulla on tarve hahmottaa kokonaisuus, hallita se ja ymmärtää sekä tietää koko ajan mitä tapahtuu, milloin tapahtuu ja miksi tapahtuu. Millä tahansa elämän alueella.

Luonteelleni on ominaista organisoida, järjestää, aikatauluttaa ja varmistaa, että kaikki tulee tehtyä. Oli prosessi mikä tahansa niin varmistan sen käynnistymisen ja myös loppuun saattamisen. Minulle on myös erittäin tärkeää tietää oma paikkani, oma vastuuni. Haluan olla luotettava osa kokonaisuutta niin, ettei kenenkään muun koskaan, ikinä, tarvitse murehtia siitä, että tuleeko tonttini hoidetuksi huolellisesti ja ajallaan. Oli kyse sitten ryhmätyöstä, töissä asukkaan asioiden hoitamisesta tai pastasalaatin valmistamisesta nyyttäreihin.

(Lienee tarpeetonta sanoa, että olen varsin ratkaisukeskeinen suorittaja.)

IMG_20180414_170012_237

Nyt olen ollut (vajaat) kaksi viikkoa harkassa lastensuojelussa ja siinä sivussa huomaan luiskahtaneeni täydellisesti mukavuusalueeni ulkopuolelle. En tiedä mitään, en osaa mitään, en hallitse. Löysin sietokykyni rajat. Epävarmuuden sietokykyni on aivan olematon.

Siis epävarmuuden omasta itsestäni ja omasta roolistani. On täysin sietämätöntä joutua siihen rooliin, että en osaa, tai tässä työympäristössä ehkä pystykkään, ohjautumaan itse ja tarttumaan työhön. Että joudun istua napottamaan ja odottamaan ohjausta, sitä että joku osoittaa minulle työtehtävän. Sitä, että tehtävän tehtyäni odotan taas uutta ohjausta. Minulle tulee hirvittävän flegmaattinen, avuton ja hyödytön olo. Enkä minä ole flegmaattinen, avuton tai hyödytön.

Täällä ajatusten syvyyksissä rypiessä on kerennyt pälkähtää päähän jo sekin, että yritänkö minä nyt haukata vähän liian suuren palan. Että kuvittelenko itsestäni liikoja, onko minusta oikeasti tähän? En silti ole luovuttamassa (sinnikkyys ja määrätietoisuus elävät minussa myös vahvana), mutta ajatuskehrä on tällä hetkellä varsin mollivoittoinen.

IMG_20180414_194924_745

Eilen kanditapaamisessa opiskelijatoveri sanoi, että kun hänellä(kään) ei ole mitään aiempaa kosketuspintaa sosiaalialaan, niin on törmännyt omiin alemmuudentunteisiin kun tuntuu, että kaikki muut on ihan täydellisen kartalla ja työkokemustakin sosiaalityössä tyyliin seitkyt vuotta. Tunnistan ja tiedän tunteen todellakin. Nyt harkan myötä tämä on jotenkin vielä enemmän vahvistunut ja konkretisoitunut – niin siellä työyhteisössä kuin muiden opiskelijakavereiden oppimispäiväkirjoja lukiessa. Sitä tuntee olonsa jotenkin aivan aasiksi ja jollain tapaa ulkopuoliseksikin.

Tiedostan toki myös sen, että ei parissa viikossa täysin uudessa ympäristössä voi itseltä odottaa, että uisi kuin kala vedessä. Tiedostan, että ei sitä muutkaan minulta, kai, odota. Asian tiedostaminen on kuitenkin eri asia kuin sen sietäminen.

Olen siis täällä fisuna kuivalla maalla. Haukon happea, räpiköin edes jonkinlaista langanpätkää sormien väliin ja mietin, että mitähän helvettiä. Uskon kuitenkin siihen, että tämä itsevarmuuden ja -luottamuksen notkahdus on ohi menevää. Mutta tällä hetkellä minunlaiselle, siis yleensä varsin vahvalle ja oma-aloitteiselle, tyypille tilanne on melko typerryttävä.

 

Paikoillanne, valmiit, värikoodaa!

Aikataulutetusta on vain lyhyt matka kiireiseen.  Minulla tämä matka kesti noin kaksi vuorokautta. Kiireisestä seinille hyppimiseen, aivojen sulamiseen ja epätoivoon ei myöskään ole kovinkaan pitkä matka, mutta sinne saakka toivottavasti ei tarvitse mennä, vaikka elämän sisältö ja rytmi heittivätkin nyt aivan täyskäännöksen, kuperkeikan, kärrinpyörän ja hasta la vistat.

28308890_1006493072831020_1077008686_n

Kotiin palattuani, ennen kuin ryhdyn mihinkään muuhun, otin tehtäväkseni kalenterin ja bujon järjestämisen. Violettia, vaaleanpunaista, sinistä, vihreää, punaista ja tavallista mustekynää. Värikoodaan kurssit ja kalenterini, elämäni. Vihreä tarkoittaa kvalitatiivisia tutkimusmenetelmiä, sen tehtäviä ja deadlineja. Violetti viskaa minut kirjoitusviestinnän perusteisiin, pinkki ilmoittaa maaliskuun alussa alkavasta sosiaalisten ongelmien ja eriarvoisuuden kurssista. Punainen heittää väkäsiä tehtyihin ja jakelee käskyjä: siivoa, käy kaupassa, kirjaston eräpäivä, LEIVO PIIRAKKA, muistuttaa bussilippujen ostamisesta. Sininen on jännittävin ja odotetuin – se kertoo harjoittelun alkamisesta, ennakkotehtävistä, sovitusta tapaamisesta ohjaajani kanssa. Merkintöjä valuu kalenterin marginaaleihin, kun laatikkoon ei enää mahdu. Sivuille piirtyy nuolia, huutomerkkejä, alleviivauksia. Sekä sydämiä sovituista ystävien tapaamisista, viikonloppuriennoista.

Kalenteriin, ja elämääni, piirtyy uusia jännittäviä sanoja. Pelottaviakin. Connect-verkkotapaaminen. Kandiryhmä.  Harkkamiitti. Deadline. Käsiteanalyysi ja tutkimusraportti.

28308208_1006509552829372_1450302106_n

Muistan, kun joskus kauan sitten kalenterissani oli vain tosi tärkeitä merkintöjä – siis niin kuin esimerkiksi imuroi! tai sarjan X kausi 247887312 alkaa tänään! tai juo viiniä! Suurin osa kalenterista oli tyhjä. Vapaa. Avoin. Nyt kaikki tärkeä ja muistettava ei enää mahdu seinien sisälle, ei pieniin raameihin eikä kirjoittamatta pysy muistissa. Kalenteri näyttää täydeltä, täyttyvältä. Jouduin laittamaan ystävälle viestiä, että hei varmistatko mulle nyt ne viikonpäivät kun oot täällä, mun kalenteri täyttyy, raivaan tilaa. En muista milloin tällaista olisi viimeksi, ikinä, tapahtunut.

Ja silti vasta nyt, katsoessani kurssien sisältöjä, aikatauluja, värikoodatessani niitä kalenteriin, lisätessäni mukaan sitä ja tätä, selatessani sivuja huomaan – NYT olen vapaa, nyt olen avoin, nyt maailma on vapaa ja avoin. Nyt elämässäni on mielekäs sisältö, tarkoitus, eikä minun tarvitse muuta kuin hypätä mukaan ja ottaa se vastaan.

Ja juoda viikonloppuna viiniä, vaikka kalenterissa ei niin lue.

Kepeää kevätkaipausta

Kevät. Keeeeevät kevät kevät. Sen sanan saa pullauttaa ulos jo tammikuussa. KEVÄT. Toisin kuin syksy. Sitä sanaa täytyy varoa, vältellä, kiemurrella sen ulottumattomiin. Syksystä ei saa puhua kuin vasta ehkä lokakuussa, ja silloinkin varoen.

Sen saa sanoa, vaikka ei se oikeasti ole vielä edes lähellä. Valo on lisääntynyt, mutta pimeys vie vielä voimat. Viikonloppuna keittiön ikkunassa roikkuva lämpömittari heilahti plussan puolelle ja minä riemuitsin katolta alas rymistelevästä lumesta, ensimmäistä kertaa viikkoihin pihalle kaahottavista kanoista ja siitä, että tarhan nurkassa oli sula läntti hiekkaa, jota ruoputti ympäriinsä monta kanankoipea. Riemuitsin, vaikka kengät kastui, pihapolut upottivat  ja vaikka tämä lumen määrä ei oikeasti varmaan sula ennen heinäkuuta. Tänään iloitsin aamupäivän kirkkaasta auringosta, vaikka se säälimättä paljasti kissojen nenän jäljet ikkunoissa ja karvakasat nurkissa.

Sen saa sanoa, vaikka se ei oikeasti vielä ole lähellä. Vaikka edessä on vielä pitkä helmikuu ja ei aivan niin pitkä maaliskuu (henkisesti siis, osaan kyllä kalenterin). Vaikka edessä on vielä epäilemättä lukuisia pakkaspäiviä ja -öitä, useita uusia kolallisia lunta, kuukausitolkulla sinisen Ikea-kassin tympääntynyttä tuijottelua olohuoneessa.

Koska KEVÄT.

27497745_993535304126797_1831281609_n

Ostan joka vuosi alkukesästä pelargoniat ja joka vuosi olen myös miettinyt, että miksi ostan uudet? Miksi en yrittäisi pitää vanhoja hengissä vuodesta toiseen? Tällä ajatuksella sitten joskus viime syyskuussa ekaa kertaa ikinä leikkasin pelargoniat matalaks ja otin ne talvisäilöön kellariin niinku mummot tekee. Kellari on pimeä ja lämpöä siellä on läpi talven ehkä jotain plus viiden ja kymmenen välillä.  Ajattelin, että keväällä sitten nostan ne ikkunalle ja hoivaan ja rakastan. Viime viikkoisen siivoushepulin (joka on varma kevään merkki sekin) yhtenä sivujuonteena vaihdoin sohvaamme kukalliset päälliset ja ostin siihen mätsäävän neilikkakimpun.

Syksyllä vannotin itseäni pelargoniat kellariin viettyäni, että nyt sit MUISTA NÄMÄ. No muistinhan minä…nimittäin tänään! Hupsista. Kiikutin niille vettä, olivat kasvatelleet honteloita kalpeita varsia. Keväämmällä nostan ne valoon ja lämpöön ikkunalle, toivon, että selviävät. Tänään katselin myös kukallista sohvaa ja neilikkakimppua, sohvalla vielä lojuvaa taljaa ja mytyllä olevaa vilttiä. Mietin, että pelargonioista ei nyt ihan mummopisteitä herunut, mutta kyllä mä muuten hyvin vedän! Sisustaessani ja kanoja niitylle ajaessani.

Olkoon kevään odotus pehmoista ja lempeää, vähän hörsyläistä, vaaleanpunaista ja elämän riemuista. Olkoon kevään odotus armollista ja suopeaa – vaikka valo paljastaisi nurkista pölyä ja muistista vähän hataruutta, niin väliäkö hällä! Olkoon kevät kuin mummon syli.