Kepeää kevätkaipausta

Kevät. Keeeeevät kevät kevät. Sen sanan saa pullauttaa ulos jo tammikuussa. KEVÄT. Toisin kuin syksy. Sitä sanaa täytyy varoa, vältellä, kiemurrella sen ulottumattomiin. Syksystä ei saa puhua kuin vasta ehkä lokakuussa, ja silloinkin varoen.

Sen saa sanoa, vaikka ei se oikeasti ole vielä edes lähellä. Valo on lisääntynyt, mutta pimeys vie vielä voimat. Viikonloppuna keittiön ikkunassa roikkuva lämpömittari heilahti plussan puolelle ja minä riemuitsin katolta alas rymistelevästä lumesta, ensimmäistä kertaa viikkoihin pihalle kaahottavista kanoista ja siitä, että tarhan nurkassa oli sula läntti hiekkaa, jota ruoputti ympäriinsä monta kanankoipea. Riemuitsin, vaikka kengät kastui, pihapolut upottivat  ja vaikka tämä lumen määrä ei oikeasti varmaan sula ennen heinäkuuta. Tänään iloitsin aamupäivän kirkkaasta auringosta, vaikka se säälimättä paljasti kissojen nenän jäljet ikkunoissa ja karvakasat nurkissa.

Sen saa sanoa, vaikka se ei oikeasti vielä ole lähellä. Vaikka edessä on vielä pitkä helmikuu ja ei aivan niin pitkä maaliskuu (henkisesti siis, osaan kyllä kalenterin). Vaikka edessä on vielä epäilemättä lukuisia pakkaspäiviä ja -öitä, useita uusia kolallisia lunta, kuukausitolkulla sinisen Ikea-kassin tympääntynyttä tuijottelua olohuoneessa.

Koska KEVÄT.

27497745_993535304126797_1831281609_n

Ostan joka vuosi alkukesästä pelargoniat ja joka vuosi olen myös miettinyt, että miksi ostan uudet? Miksi en yrittäisi pitää vanhoja hengissä vuodesta toiseen? Tällä ajatuksella sitten joskus viime syyskuussa ekaa kertaa ikinä leikkasin pelargoniat matalaks ja otin ne talvisäilöön kellariin niinku mummot tekee. Kellari on pimeä ja lämpöä siellä on läpi talven ehkä jotain plus viiden ja kymmenen välillä.  Ajattelin, että keväällä sitten nostan ne ikkunalle ja hoivaan ja rakastan. Viime viikkoisen siivoushepulin (joka on varma kevään merkki sekin) yhtenä sivujuonteena vaihdoin sohvaamme kukalliset päälliset ja ostin siihen mätsäävän neilikkakimpun.

Syksyllä vannotin itseäni pelargoniat kellariin viettyäni, että nyt sit MUISTA NÄMÄ. No muistinhan minä…nimittäin tänään! Hupsista. Kiikutin niille vettä, olivat kasvatelleet honteloita kalpeita varsia. Keväämmällä nostan ne valoon ja lämpöön ikkunalle, toivon, että selviävät. Tänään katselin myös kukallista sohvaa ja neilikkakimppua, sohvalla vielä lojuvaa taljaa ja mytyllä olevaa vilttiä. Mietin, että pelargonioista ei nyt ihan mummopisteitä herunut, mutta kyllä mä muuten hyvin vedän! Sisustaessani ja kanoja niitylle ajaessani.

Olkoon kevään odotus pehmoista ja lempeää, vähän hörsyläistä, vaaleanpunaista ja elämän riemuista. Olkoon kevään odotus armollista ja suopeaa – vaikka valo paljastaisi nurkista pölyä ja muistista vähän hataruutta, niin väliäkö hällä! Olkoon kevät kuin mummon syli.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty

Kuten parista aiemmasta postauksesta (sekä myös hiipuneesta kirjoitustahdista) voidaan päätellä, on tässä päässä herääminen uuteen vuoteen ja loman jälkeiseen arkeen käynyt todella hitaalla. Humpsahdin jo marraskuussa keskelle pimeyttä, otin siitä vauhtia ja tuplavolttihypyn kautta sukelsin päistikkaa rähmälleni. Kaikki ne hyvät lupaukset itsestä huolehtimisista jäivät pimeän jalkoihin. Vuorokausirytmini kellahti päälaelleen, ”hoidin” päiväväsymystä kiskomalla taas kahvia entiseen puol litraa aamussa (”aamussa”) malliin ja sen seurauksena taas tillotin silmät ymmyrkäisinä keskellä yötä. Lenkillä en ole käynyt moneen viikkoon, päivät ovat täyttyneet Netflixin sarjamaratoneilla, ruokavalio on jotain ihan järkyttävää shaibaa ja alkoholin kulutus on ollut luokatonta (jonka seurauksena olen taas paisunut kuin pullataikina). Ruokarytmi, aamupalasmoothiet, inkiväärit, kurkumat ja spirulinat ovat jotain hämäriä muistoja. Pieruverkkarit ja nuupahtanut naama ovat jälleen olleet omana ilonani sekä parisuhteen pippurina ja suolana. Tämän kaiken päälle, tai seurauksena, minulla on nyt sitten pää täynnä räkää ja keuhkoja kivasti kutkutteleva yskä.

received_981689455311382

En minä tässä edelleenkään aio keskellä pimeää ja pakkasta vaatia itseltäni mahdottomia. Jenna kirjoitteli Pirtistään mainion postauksen siitä, miten tämä sydäntalvi ei ole mikään oikea aika alkaa tehdä rytinällä suuria elämänmuutoksia ja AMEN todellakin sille. Mutta jotain tässä nyt helkutti vieköön kuitenkin on tehtävä!

Sen sijaan, että aloin väkisin vääntämään ja tekemällä tekemään, päätin aloittaa tekemisen suunnittelusta. Tulevien aikataulujen tsekkaus, opintojen järjestäminen ja aikatauluttaminen ja asioiden ylöskirjaaminen auttaa jumiutunutta päätä avautumaan, saamaan kiinni edes jostain langanpäästä, josta lähteä alkanutta vuotta purkamaan. Tämä tällainen antaa myös tunteen siitä, että tässä nyt olevinaan tehdään jotain. Lisäksi askartelu ja näpeltäminen on rentouttavaa, nättiä to do -listaa on paljon miellyttävämpää mulkoilla  selailla ja listaaminen nyt vaan on parasta.

received_981689448644716

Aion tänäkin vuonna jatkaa bujoilua, mutta ostin myös tavallisen kalenterin tähän seuraksi. Bujoon teen laajempia kuukausi- ja vuosisuunnitelmia, muistiinpanoja ja aikatauluja ja siirrän niitä sitten tavalliseen kalenteriin viikottain.Tsekkaan, kirjaan ja suunnittelen (opinto)elämäni aina viikoksi kerrallaan. Bujo toimii myös muistikirjana ja ideahautomona. Pääasiassa bujoilu keskittyy minulla opiskeluun, auttaa minua pysymään kartalla siitä mitä olen tehnyt ja mitä täytyy tehdä. Mutta bujosta löytyy myös listauksia esimerkiksi blogipostausten ideoiksi, vastaan tulleita kivoja reseptejä (tai ruokien nimiä/niihin sisältyviä ainesosia lähinnä, koska reseptin voi sitten kvg), nämä kirjat haluan -listauksia, matkasuunnitelmia ja muuta sellaista sälää.

Tänä vuonna kalenteri/bujoperheeseen liittyi myös satokausikalenteri. Innostuin jo viime vuoden loppupuolella tsekkailemaan satokausijuttuja ja niiden seurauksena ruokapöytääni pääsi muun muassa ennestään tuntemattomat kyssäkaali, kaki ja myskikurpitsa. Haluan jatkaa uusien löytöjen tekemistä tänäkin vuonna, vaikka pääasiassa satokausikalenterin ideana minulla on lisätä kasvisten käyttöä ruokavaliossa. Aukeaa vähän niinku silmät, että kappas, maailmassa on muutakin kuin porkkanoita, parsakaalia, perunaa ja sipulia. Lisäksi satokausikalenteri auttaa hahmottamaan sitä mikä on hyvää just nyt ja sehän näkyy suoraan myös kukkarossa.

Picture_20180109_135604168

Jonkinlaista suunnittelua herättelin myös tähän yleiseen hyvinvointiin liittyen. En aloita superduperlaihiksia, en kieltoja enkä määräyksiä. Aloitan pienesti – vaihdoin kahvin taas teehen, täydensin hätävaramelatoniinivarastot tarpeen tullen auttamaan vuorokausirytmin löytämiseen, ostin inkivääriä, laitoin ripsaria. Satokausikalenterin buustaamana tänään tulin myös kaupasta kotiin mukanani säkillinen avokadoja ja mandariineja (vai mitä ne oranssit pikkupallerot nyt ikinä ovatkaan) on muutenkin tullut puputettua reilun kuukauden aikana kilotolkulla. Tehosekoitin hörisköön siis jälleen vihersmoothieta…muuuutta sitä ennen järisyttävän hyvää avokado-pestopastaa!

Että suunniteltu on!

Rähmällään

Urghh. Uuden vuoden alun kuuluisi kaiketi olla hiplettiä ja serpentiiniä. Näin ainakin minun maailmaani vyöryy tuolta somemaailmasta kaikkea sen suuntaista – uusia alkuja, uusia suunnitelmia, uusia jännittäviä odotuksia, ryhtiliikkeitä ja pursuavaa energiaa.

Ja sit oon minä. Tyyppi, joka raahustaa uuden ihanan vuoden neljättä päivää tukka silmillä, samat pieruverkkarit jalassa, naama nurinpäin.

26166287_977796162367378_1045987260932481247_n

Joululomasluibailun ja kuhan vaan löllöttelyn jälkeen arki löi naamaan märällä rätillä. Minunhan oli tarkoitus lomailla vain joulunpyhät, mutta hupsistakeikkaa aloitin täysipäiväisen lorvailun jo viikkoa ennen aattoa. Nyt sitten opiskeluun paluu ja arki tuntuu järjettömän tahmealta ja pää tyhmältä. Nyt on esimerkiksi semmoset kakspuolsataa sivua luettavana puisevaa tekstiä in english (kirjasta, jonka laina-aikaa enää alle viikko jäljellä ku joku on keksiny koko ajan paljo tähellisempää tekemistä niinku suklaan syönti), sellasta tekstiä joka ihan kotimaisenakin meinaa pölähtää pahasti yli hilseen. Tämän tehtävän jälkeen on luonnollisesti odottamassa, nyt jo hönkimässä niskaan toinen samanlainen. Oon vähän jo tarponut tekstiä läpi, hokenu en tajjuu ja ajatellu perhosia. Byääää!

(Plussaa opiskeluissa kuitenkin se, että muistin ilmoittaa itseni harjoitteluun! Nyt tosin pitää vielä löytää se harjoittelupaikka…muuuuut siis kaikessa tässä tahmeudessa onnistuin edes hetkellisesti olemaan supertehokas! Ilmottautumisaika kurssille alkoi klo.19.30 ja ryhmä oli täynnä klo.19.31. Minä olin toinen ilmottautuneista, wuhuu!)

Opiskelun lisäksi ihan koko maailma on kökkö ja minä rähmällään. Havunneulasia on enemmän lattialla kuin oksilla, tiskialtaassa vyöryy paistinpannuja ja kakkulautasia, kissan hiekkisten ympärillä on oma biitsi (en ymmärrä miten se hiekka kantautuu sieltä katollisesta lootasta ulos metrien säteellä!), viherkasvit nuupottavat. Torppa ja pää on molemmat räjähdystilassa, mutta en jaksa siivota kumpaistakaan.

Mikkään ei huvita ja kaikki on pyllystä. Tammikuu on uusi marraskuu!

Vuoden 2017 lempparit

Aivoparka on niin höttööntynyt kaikesta suklaasta ja minkään tekemättömyydestä, että yhden ainoata uutta kivaa ajatusta ei ole syntynyt kirjoittamiseen. Siksi, sekä myös ihan yleisen rauhoittumisen tarpeen takia, blogissa on nyt ollut varsin hiljaista. Ettei nyt kuitenkaan aivan vaivuta hämähäkin seitin peittoon ajattelin pöllyytellä menneitä…Kuluneen vuoden lemppareita luvassa siis!

Parisuhteessa

Tammikuussa meillä tulee yhteiseloa täyteen yhdeksän vuotta. Viime tammikuussa kirjoitin postauksen kahdeksan hyvää, kahdeksan kaunistajossa myös Jere pääsi ääneen parisuhteemme tilasta. Lueskelin hetki sitten postauksen läpi, ja hykertelin tyytyväisyyttä. En tämän parempaa, minulle sopivampaa, rakkaampaa ihmistä, ystävää ja taistelutoveria voisi toivoa. Kesäkuussa kirjoittelin myös postauksen siitä, että mitä kirjoitan parisuhteesta.

Vuonna 2017 on sähisty, riidelty, sovittu, rakastettu, unohduttu ja taas löydetty. On rakennettu pesää kesämökille, nautittu hiljaisuudesta. On pidetty leffatreffejä yläkerrassa, vietetty pitkiä aamuja sängyssä, käyty leipomossa ex tempore kahvilla ja järjestetty muuten vaan kahdenkeskinen brunssi viikonloppuna.  On säksätetty sukista nojatuolin käsinojalla, kinasteltu rahasta, livautettu vahingossa suusta ”miksi sinä et ikinä”, puristeltu finnejä selästä. On käyty lomalla yhdessä keväällä upealla Gardajärvellä ja kesällä road tripillä Pohjois-Norjassa.

received_1081352605303968

20885073_902835493196779_652272437_n

Eläintarhassa

Loppukesästä Jere alkoi puhumaan kissanpennusta. Yhdestä kissanpennusta. Olisi sellaisen halunnut – tai no, yritti saada minut haluamaan kissanpennun kyselemällä, että jos sellainen minulle synttärilahjaksi. Oma lehmä ja ammuu ja silleen.

Minä en halunnut kissanpentua. Mielestäni pennut (oli ne sitten koiran tai kissan), kaikessa söpöydessään ja ihanuudessaan, ovat jotensakin rasittavia. Halusin mielummin nuoren aikuisen tai aikuisen kissan, sellaisen, jolla ehkä on jo havaittavissa jonkinlaista aivotoimintaa.

Yhden kissanpennun sijaan meille siis tuli kompromissina kaksi vanhempaa kissaa löytöeläinhoitolasta! 😀 Näistä ihanista suloisista rescuepalleroista kirjoittelin täällä ja täällä. Myös postaukset äiti on vähän väsynyt ja kissa kukkaruukussa ja muita tarinoita kannattaa vilkaista.

img_20171116_123745_078

IMG_20171229_171725_500

Potpottilassa puolestaan vihainen Ahti-kukko lähti pitkien pohdintojen jälkeen paremmille matomaille. Hänen tilalleen haettiin silkkikanapariskunta! OMG en kestä millaisia vanupalleroita ne ovat. Silkkirouva päättikin hetimmiten ruveta vauvakuumeilemaan ja yhteishuoltajuus Hertan kanssa sujui mainiosti. Kesällä kuoriutui kolme silkkikukkoa ja yksi silkkikana. Näistä kuoriutuneista meidän hoiteissa on enää yksi kukkopoika, mahtavasti saatiin kaikkia myytyä/lahjoitettua eteenpäin. Silkit nähtävästi eroavat tavistyypeistä siinäkin mielessä, että pääkukolla ei ole ollut aikomustakaan alkaa höykyttää tätä nuorta poikaa, niin kuin me pelättiin. Siellä elävät sulassa sovussa kaikki. Nuorukainen olkoonsa siis meillä niin kauan kuin oma koti löytyy.

19983823_883465775133751_2930005238122623657_o

19555025_878250382321957_4569911683956943997_n

Töissä/opiskelussa/elämässä

Niin kuin jokainen blogiani seurannut tietää, jäin heinäkuussa opintovapaalle. Tästä aiheesta olen kirjoittanut runsaasti, kuten muunmuassa rahoituksesta, jännittämisestä ja itsensä voittamisesta ja työnurkkauksen sisustamisesta. Matkalle on mahtunut kuoppia ja valtavia ponnistuksia, kuten esimerkiksi ajoittaiset motivaation katoamiset tai kurssit, joiden sisältö on mennyt täysin yli hilseen. Päivääkään en silti kadu ja erittäin iloisena jatkan valitsemaani tietä seuraavatkin kymmenen kuukautta. Saldo syksyltä: suoritettu 44 opintopistettä ja sosiaalityön aineopintojen keskiarvo tähän mennessä 4,4.

img_20171129_120426_649

Päätimme Jeren kanssa lopettaa tupakan polton syksyllä. Joku vasta kyselikin jonkun postauksen kommenteissa, että miten tupakoimattomuus on sujunut. Ei täydellisesti. En siis vielä(kään) voi hehkuttaa olevani täysin savuton. Meistä molemmista on kuoritunut viihdepolttajia eli viinin/oluen kanssa sauhutellaan surutta menemään. En ole tästä jaksanut ottaa stressiä ja toistaiseksi tällainen satunnaistupruttelu on sujunut kivuttomasti – paitsi nyt joulunpyhinä homma karkasi hieman lapasesta ja täällä on uusi ryhtiliike käynnissä. En ole siis lopettanut täysin, mutta vähentänyt aivan hurjasti ja olen ylpeä itsestäni. Tämän lisäksi avasimme rahastot, joihin kuukausittain ohjautuu säästöön ne rahat, jotka aikaisemmin menivät savuna ilmaan.

Noin muutenkin syksy 2017 oli terveyden ja hyvinvoinnin aikaa elämässäni. Vedin esimerkiksi elämäni ensimmäisen detox-kuurin ja Pirtin innoittamana  kirjoittelin postaussarjan vinkeistä kaamoksen vastaiseen taistoon. Pientä notkahdusta olotilassa meinasi näistä valmistautumisista huolimatta tapahtua marraskuussa, mutta loppuvuosi meni kuin menikin yllättävän hyvinvoivissa merkeissä.

22264965_930650570415271_1123005786_n

Tästä on hyvä jatkaa kohti vuotta 2018 🙂 Kuinkas teidän vuosi meni, mitkä olivat vuoden 2017 kohokohdat?

Älä tule paha tauti

IMG_20171217_141457_032

Tultiin lauantaina mökille pitkästä pitkästä aikaa viettämään pientä, muutaman päivän minilomaa. Jeren työvuorolistaan oli ilmestynyt häkellyttävän monta vapaata jo pidemmän aikaa kiertäneiden ykkösvapaiden sijaan, joten minäkin päätin määrätä itselleni vapaapäivät ja jätin läppärin, kirjat, ajatuksetkin opiskelusta kotiin.

Mökillä olemme täydellisiä sikaporsaita mitä esimerkiksi ruokavalioon tulee. Mitä suolaisempaa, rasvaisempaa ja tuhdimpaa niin sen parempi. Ruuan lisäksi kassiin pakataan mukaan kaikki mahdolliset herkut – sipsit, karkit, suklaat, oluet, glögit, limpparit, mitä ikinä voikaan keksiä tai mihin mieliteko voi iskeä kesken minkään tekemättömyyden.

Mökillä ollaan siis kuin toisessa todellisuudessa. Vähät välitetään Oikean Elämän odotuksista, velvollisuuksista, ohjeistuksista tai sydän- ja verisuonisairauksista.

Niinpä olen nyt aivan erityisen raasu! Miksi, MITEN tänne kuplaan voi saapua sellaisia todellisuuden mörköjä kuin öklötys, vatsakipu, horkka ja sanoinko jo vatsakipu? Varsinkin kun sairastan muutenkin todella harvoin ja vatsatautia en muista kohdanneeni koko aikuisiällä! (Toisaalta silloin kun sairastan, niin siitä saa tietää koko ympäröivä maailma. Oivoivoi, aijjaijai, pieni parka sairastaa, LOHDUTTAKAA!)

Ihmettelin jo illalla, kun mitään ei tehnyt mieli. Ei sipsejä, ei palavan rakkauteni kohteita hedelmätoffeita eikä vadelma-valkosuklaata. Saunominenkin tuntui huonolta eikä talvisessa, jouluisessa, maisemassa lepattaneet ulkoroihut ja myrskylyhdyt jaksaneet riemastuttaa niin kuin yleensä.

Aamulla sitten heräsin jäätävään vatsakipuun. Missään asennossa ei ole hyvä, kaikista vähiten levossa. Mitään ei edelleenkään tee mieli – ajatuskin syömisestä tai juomisesta saa vatsan muljahtelemaan, nostaa palaa kurkkuun. Yritän miettiä, että mitä voisin syödä. Lapsuudesta tuttu ”lääke” jaffapullo olisi vieressä, kylmälaukussa olisi rahkaa. Googletus kertoo, että juuri näitä tulisi välttää. Pah! Toisaalta, eipä niitäkään tee mieli.

Istun makuupussin mutkassa, Riki mutkalla vieressä. Radio soittaa joululauluja ja aiemmin aamupäivällä tullut keskustelu kinkun paistosta sai mahalaukun solmuun.

Perkele.

Mut okei, jos mun on pakko sairastaa, niin toki mieluummin nyt eikä esim. jouluna. Mutta ei mulla nytkään olisi aikaa sairastaa! Varsinkaan kun varastin itselleni vapaita jo nyt…niin päivät ennen joulua tulisi voida opiskella täysiä, jotta voin viettää hyvillä mielin vapaita myös joulun pyhät.

Sitäpaitsi olen mökillä. Täällä kuuluisi olla hyvä, lämmin ja hellä. Sen sijaan, että joutuu miettimään ulkohuussin sijaintia kaukana pakkasessa ja sitä minkä sankon uhraa jos tämä todella kääntyy oksennustaudiksi asti.

Pimeän keskellä minä

IMG_20171115_153835_170

Valvoin aamuöille, heräilin säpsähdellen, nukuin aamupäiviä

kunnes lopulta tipahdin iltakahdeksalta pilkittyäni kirjan päällä, nukuin syvää häiriintymätöntä unta, kunnes heräsin itsekseni neljätoista tuntia myöhemmin

ja maailma tuntui taas ihan ookoolta paikalta.

Lainasin pitkästä aikaa, siis todella pitkästä aikaa, ehkä viisitoista vuotta sitten viimeksi lainasin, kirjastosta romaanin. En ehtinyt tarttua siihen kun vasta nyt ja olen ahminut sitä nälkäisenä ja uppoutuneena

ja ärsyyntynyt, että lukukokemuksellani on deadline nimeltä kirjaston eräpäivä

ja muistanut, että tämä on yksi syy, materialistisen sisimpäni lisäksi, miksi haluan omistaa kirjani.

IMG_20171117_150303_095

Pukeudun hameisiin ja harjaan hiukseni, käyn lenkillä joka päivä, pilkon smoothien sekaan inkivääriä ja ripottelen kurkumaa ja spirulinaa, nielen multivitatabletin, en muista juoda riittävästi vettä päivän aikana

ja opiskelen kirkasvalolampun loisteessa ja laitan diffuuseriin extramäärän appelsiinin tuoksuisia tippoja.

Odotan hirvittävän kovasti viikonlopun Jyväskylän reissua, veljeni näkemistä, sitä että puen päälle uuden mekkoni ja menen ravintolaan syömään

ja odotan malttamattomana ensi kosketustani yliopistoon, sitä, että ihan oikeasti astelen opiskelijana pitkin yliopiston käytäviä,  olen konkreettisesti siellä (mutta sitä miksi sinne oikeasti menen, siis kvantitatiivisten menetelmien käytännönharjoituksiin, en odota tippaakaan).

20171121_094134

Mutta kaikista eniten tämän pimeän keskellä minä

olen hirvittävän väsynyt.

 

Äiti on vähän väsynyt

IMG_20171116_123745_078

Sanottasko viimeisen viikon sisään minuun on hiipinyt väsy. Otteeni vuorokausirytmistä on lähtenyt lipsumaan. Valvomiset venähtää aamuyön tunneille, aikaisemmin nousin yhdeksältä kun nykyisin painan silloin torkkua. En saa unen päästä kiinni ja itselleni epätyypilliseen tapaan heräilen herkkään pitkin yötä ja uudestaan nukahtaminen on vaikeaa.  Jos ei koira rapistele kynsillään laminaattia niin sitten kirjava kissa sekoilee pitkin öitä (niin kuin kissan kuuluu, mutta olin näiden vanhempien kissojen kanssa saanut tuudittautua yönsä nukkuviin kissoihin jo vuosikaudet) eikä siis ainakaan edesauta nukkumista. Aamuheräämiset venyy huonojen yöunien takia, pitkälle vetkuteltu aamu puolestaan vaikeuttaa illalla nukahtamista. Bonuksena vitutus siitä kun taas vötkyilin niin pitkään enkä kerkee saaha mitään aikaan saatanan laiska akka.

Lisäksi opintojen suhteen käännyttiinkin täyskäännös ja nyt minulla onkin jopa kiire. Tosin tämä on ihan kivaa ja mielenkiintoista kiirettä. MUTTA siihen päälle Jerellä on ollut nyt hirvittävän paljon ilta- ja yövuoroja ja vain ykkösvapaita, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että vastuu kodista on lähestulkoon yksin minulla. Kanat, kissat, koira vaativat hoitoa, taloa pitää lämmittää ja puuta kantaa, siivota, laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, täytyy tässä nyt lenkillekin ehtiä oman hyvinvoinnin ylläpitämisen vuoksi ja edes johonkin sosiaalisin rientoihin (kävin eilen katsomassa tokasikajutun, oli aivan loistava!) ja piipaa piipaa.

Huomasin tänään aamulla lenkillä avautuvani kaverille suu vaahdossa. Nauruksihan se meni. ”Pennut valvottaa yöt eikä äijäkään tee mittään!!!11”

Nauru, lenkkiseura ja lenkkeily ylipäänsä, kakihedelmät (olen siis niin koukussa!), pesulasta vihdoin ja viimein haetut ihanat puhtaat matot, aamupalasmoothie ja yhdessä toteutettu siivouspäivä veivät känkän mennessään. Uskon ja luotan siihen, että saan vielä yöni ja rytmini tasaantumaan, että tämä ei ole mitään marraskuun metkuja, tai jos onkin, niin hyvin lievä ja ohimenevä vaihe.

Sitäpaitsi aamun avaus multakasan lakaisulla, ruukun sirpaleiden keräilyllä ja jukkapalmun uudelleen istutuksella kertoo vaan siitä, että meille pikkuhiljaa kotiudutaan.

IMG_20171115_192803_074