Pihan valaistus (lähestyvän syksyn kaksijakoiset kasvot)

Julkaistu Lilyssä 21.8.2017

Ihan jokainen on sen jo todennut. Niin minäkin:

illat ja yöt ovat jo ihan tosi tosi pimeitä!

Pimeys on minulle hassu juttu. Useimmat kärsivät univaikeuksista keväisin/kesäisin, kun lisääntynyt valo tunkeilee makuuhuoneeseen (kurja, kurja aurinko! 😀 ) ja energiatasot nousevat noin muutenkin. Minä puolestani, pöllömäiseen tapaani, toimin aivan päinvastoin – pimenevät illat ja yöt saavat minut valvoskelemaan. Se on se syksyn tunne, joka alkaa hiippailla sisuksiin, kuristamaan kurkkua.

Puhun vielä syksyn tunteesta, sillä minulle tämä aika on vielä kuitenkin kesää. Eilen puuhaillessani pihahommia huomasin, että maailma kuitenkin edelleenkin on upean vihreä. Loppukesän kukkijat ovat väriläiskinä vihreyden keskelle, osa vasta enemmän tai vähemmän pulleina nupuillaan. Kesäkukka pelargoniakin vielä kasvattelee uusia nuppuja. Ei-niin-kovin-pitkä-aika sitten laittamani uusi satsi retiisejä nousee urheasti kasvulaatikostaan ja muutakin satoa on kypsymässä siellä täällä. Meillä ollaan siis edelleenkin terhakkaasti kesässä kiinni!

Toisaalta kuitenkin pidän lähestyvästä syksystä. Marjojen ja omenoiden kypsymisestä, sadon ottamisesta talteen, wannabe-marttailusta. Pidän pihapihlajoihin ilmestyneistä runsaista marjatertuista. Pidän myös hämärtyvistä illoista siinä mielessä, että se mahdollistaa tunnelmoimisen kynttilöiden ja pienten tunnelmavalojen luomassa pehmeässä loisteessa.

Koska kuitenkin olen taipuvainen melankoliaan, tai pahimmillaan jopa raastavaan valvomis-unettomuus-umpizombi-kierteeseen ja jonkin sortin ahdistukseen, syksyaikaan niin jään mielenkiinnolla seuraamaan ihanan Jennajohannna Pirtissään aloittamaa postaussarjaa Suuri kaamosmasennustaisto! Omalta osaltani tältä erää vastaan ja osallistun tähän taistoon pihavalaistuksella!

received_1200362806736280.jpeg

Kuten sanottua, eiliseen puutarhapuuhailuun sisältyi myös (aurinkokenno)valojen kaiveleminen esiin varaston kätköistä ja niiden asettelu paikoilleen. Yhtä lukuunottamatta kaikki olivat edelleen toimintakuntoisia, jes!

received_1200362886736272.jpeg

received_906679796145682.jpeg

Kasvihuoneen katossa roikkuvat ihanat valopallerot ympäri vuoden. Päivän valossa ne näyttävät jäältä. Illan tullen syttyvät söpöisiksi, näistä ollaan saatu nautiskella jo pidemmän aikaa tänäkin vuonna.

received_1200362733402954.jpeg

Myös lintuhäkkihässäkkä on esillä kynttiläkippoineen ympäri vuoden, mutta eilen sytyttelin niihin tämän vuoden ensimmäiset kynttilät. Varastossa odottaa lyhdyt pääsyään rappusille. Vielä ei kuitenkaan! Niin syksyiseksi en suostu vielä mieltäni kääntämään, vaan sitkeästi haaveilen, josko vielä jotain ruukkukukkia rappusten piristykseksi saisi, ennen kuin on aika siirtyä lyhtyihin ja callunoihin.

received_906679812812347.jpeg

Suttuiset kuvat eivät anna oikeanlaista kuvaa todellisuudesta, harmi kyllä. Kokonaisuus on kuitenkin todella kiva ja tunnelmallinen – kivirinne valaistuu kauniisti, olematta liian kirkas ja ”hyökkäävä”. Tänä vuonna pihamme uusi hankinta on tuo kaari ja illalla mietiskelin, että jotkin pallerovalot saattaisivat siinäkin olla varsin somat!

received_1200362870069607.jpeg

received_906679762812352.jpeg

received_1200362656736295.jpeg

Viime syksynä sain mielestäni hyvän idean ja onnistuin myös toteuttamaan tunnelmallisen kasvihuoneen syksyksi ja talveksi (sen sijaan siis, että kasvihuone toimisi rumana työkalujen ja multasäkkien varastointipaikkana kesän palveltuaan). Tänä syksynä aion toteuttaa samaa ideaa. Valosarjat roikkuvat valmiina odottamassa, mutta ne räväytetään päälle vasta sitten kun todellinen taisto ympäröivää pimeyttä ja mielen örkkimöykkyjä vastaan alkaa.

Tällä hetkellä kasvihuoneessa siis näyttää tältä:

received_1200362763402951.jpeg

received_1200362790069615.jpeg

Näissä tunnelmissa siis vietän edelleenkin kesää, mutta pikkuhiljaa, varovasti, annan myös myönnytyksiä lähestyvälle syksylle. ❤

Pieniä suuria onnellisuushetkiä

Julkaistu Lilyssä 31.5.2017

Minun elämäni ei ole kovinkaan jännittävä. Siihen ei sisälly kiireisiä lounastreffejä, kopisevia korkoja, ei matkustusta maailman ääriin tai itsensä voittamista jossain extremelajeissa, ei fitnesstreenejä eikä dieettejä, ei huikeita ihmissuhdekoukeroita tai muutakaan mainittavaa draamaa. Kalenterini ei täyty zumballa, humpalla, ei lasten hammaslääkärikäynneillä, ei työelämän neuvotteluilla ja kokouksilla eikä ravintoloiden avajaiskutsuilla (tai no, millään kutsuilla).

Sitä vastoin kalenterissani saattaa olla merkintöjä, kuten ”pese kylppäri”, ”juo viiniä Jarnon kanssa”, ”raparperipiirakka!” tai ”Suomi-Tshekki klo. 21.15″. Sellaista kaikkea tärkeää. Samoin elämääni sisältyy karvainen sohva, umpisolmussa oleva kengännauha toisessa vaelluskengässä, ikuisesti hukassa oleva huulirasva, tyynyn viereen melkein-oksentava kissa (huomenta, rakas!), juurikasvu, paikalleen asennusta odottavat peuran pään muotoiset pyyhekoukut vessaan, viaton luottamus siihen, että voin aamulla jättää ulko-oven auki, jotta tuntematon huoltomies pääsee katsomaan astianpesukonettamme meidän ollessa töissä (hän kysyi lukitseeko oven sitten lähtiessään, kyllä kiitos!), neilikkakimppu keittiön pöydällä ja pönttöuunin lämmitys vielä toukokuun viimeisenä päivänä.

Lisäksi elämääni on kuulunut viime päivinä seuraavanlaisia pieniä suuria asioita…

Heitin talviturkkini mökkijokeen viime lauantaina. Anoppi usutti, ja minähän en häviä! Enkä varsinkaan anopille. Oltiin kahdestaan yötä mökillä. Juotiin viiniä, siirryttiin tuolien kanssa sitä mukaa kun aurinkokin siirtyi, paistettiin makkaraa nuotiolla, luettiin horoskooppikirjaa ja naurettiin yhteneväisyyksille, puhuttiin tärkeitä.

18834670_856535841160078_410059573_n.jpg

18870948_856535867826742_1305692076_n.jpg

Kukkapenkeissä tapahtuu paljon kasvamisjuttuja. Toisaalta jonkin verran on myös joutunut otsa huolikurtussa katselemaan, lähteekö? Lähdethän? Koivuihin on lopultakin poksahdelleet hiirenkorvat, ja ympärille on yhtäkkiä saapunut vihreys.

Auringonkukkia

18871118_856535811160081_554562482_n.jpg

Kävimme elokuvissa, se oli ihan jees. Elokuva (Pirates of the Caribbean) itsessään oli hienoinen pettymys, mutta onnellistuin hauskoista kakkuloista nenällä ja karkkipussista kourassa. Ei liene tarpeen kertoa, että käyn elokuvissa harmittavan harvoin?

Leffasta kotiin palatessa pysähdyimme ihmettelemään pelloilla keikistelevää ja hetken päästä kirmailevaa kaurista, sekä upeaa kurkipariskuntaa. Tänään työmatkalla puolestaan piti pysähtyä ihastelemaan sateenkaarta ja keltaisena loistavaa sänkipeltoa.

18816963_1132914833481078_284949178_n.jpg

Finnair yllätti, ja maksaa meille sittenkin korvauksia mönkään menneestä lennosta. Minä oon silleen vähän nahjus ja pessimisti, huiskautan vaan kädellä ja totean, että njäääh ne mitään korvaa. Onneks Jere puolestaan on jäärä, joka jaksaa käydä sähköpostivaihtoa ja tökkiä oikeuksiensa perään. Kannatti näköjään olla, sillä saamme valita joko 500€ rahaa tai 700€ arvoisen lahjakortin Finskille. Jeij! Vakuutusyhtiön päätöksiä muilta osin persiölle keikahtaneista lennoista ja hotellikuluista ootellaan yhä…

18870774_856535814493414_952050655_n.jpg

Huomenna on minun viimeinen työpäivä. Nyt se hetki on ihan oikeasti tässä, kun haave alkaa muuttua todeksi. Mieli täyttyy haikeudella, kutkuttavalla jännityksellä, odotuksella ja ylpeydestä itsestä.

Kuten sanottua, mun elämä ei ole kovinkaan jännittävä. Mut kiva se on, hirveen kiva!

Mutku en mä haluu lapsia

Julkaistu Lilyssä 2.10.2016

Kirjoitin aiemmin siitä mitä on kun ikä alkaa kolmosella. Kaikki kriisit, paineet, omat höttöiset ja typerät odotukset siitä millainen minun pitäisi olla. Sivusin myös lyhyesti sitä, että vaikka olenkin vapaaehtoisesti lapseton niin en siltäkään osin ole selviytynyt ilman, no, voisiko sitä nyt sanoa vaikka ikäkipuiluksi. Välillä ei suoraan sanottuna ole edes varma puolusteleeko valintojaan enemmän ympäristölle vaiko sittenkin itselleen.

Olisi niin kiva jos vaan voisi nousta barrikadeille ja karjua itseluottamusta ja päättäväisyyttä uhkuen MINÄ EN HALUA LAPSIA. Ne haisee, ne sotkee, ne vie rahat ja rikkoo tavarat. On tahmaisia käden jälkiä sohvassa, koulukirjat hukassa, riisipaketti levällään keittiön lattialla, kiukkuinen opettaja wilmassa, teini hukassa, niskapaskaa ja vihreetä räkää, legoja paljaiden jalkojen alla, parisuhde hukassa, nuhakuumekurkkukipukorvatulehusadhd, loputtomia kysymyksiä ja loputonta vastuuta. Olisi niin kiva jos vaan voisi karjua itseluottamusta ja päättäväisyyttä uhkuen MINÄ EN HALUA LAPSIA, koska ilman niitä on rahaa lompakossa, punaviiniä lasissa, ex tempore -lähtöjä, sisustusesineitä alle metrin korkeudella, pitkiä aamu-unia, rikkoutumatonta netflix -aikaa, päiväseksiä, valkoisia sohvia, tovin pidempään kuosissa pysyvä kroppa, aikaa ja vapautta käyttää aikaansa niin kuin sen itse haluaa.

IMG_20160326_183842.jpg

Mut eihän se tietenkään voi olla niin kivaa ja helppoa. Väkisinkin, vaikka omasta kannastaan on ollut ainakin silleen semivarma teini-ikäisestä asti, sitä alkaa mieleen kuroutua ja kiemurrella ajatuksia siitä, että menetänkö jotain? Jos luopuisin kaikista lapsettomuuden tuomista eduista ja mukavuuksista ja ottaisin vastaan kaikki ne hermoja kiristävät seikat niin saisinko samalla tilalle jotain vielä upeampaa kuin mistä luopuisin? Olisinko pakahduttavan onnellinen ja tyytyväinen nukkuvan lapsen nukkaisesta poskesta, haparoivin ottein piirretyistä pääjalkaisista, googlehaun kautta saatavasta tietomäärästä mitä leppäkertut syö tai miten lentokone pysyy ilmassa, muka-ison teinin käpertymisestä kylkeen kiinni kesken leffan, maitohampaan irtoamisen riemusta ja ylpeydestä, oppimisen ja oivaltamisen ilosta, kaikesta siitä pyyteettömästä rakkaudesta ja luottamuksesta.

Tämä on vähän niinku sitä, että samanaikaisesti haluaisi säästää kakun ja syödä sen.

IMG_20160302_192227.jpg

Oman mausteensa tähän pohdintaan tietenkin tuo myös mies. Enhän minä tässä parisuhteessa yksin ole enkä toisen puolesta voi päätöksiä tehdä. En yhtään epäile etteikö minun suustani olisi tullut jo seurustelun alkumetreillä lähes kahdeksan vuotta sitten, että lapsia mie en muuten sit haluu enkä alttarillekaan aio kävellä (jälkimmäisessä pidätän oikeuden muuttaa mieleni, sain itseni kiinni jo katselemasta häämekkoja…). Olemme keskustelleet asiasta paljonkin tässä vuosien mittaan ja kantamme lapsettomuuteen on ollut yhtenäinen. En silti voi olla miettimättä, kun kerta menin ja haksahdin itseäni neljä vuotta nuorempaan mieheen, että entä jos sillä suunnalla tuuli muuttuukin. Tunnetustikin miehet käy vähän hitaammalla kuin naiset ja oletettavasti alle kolmekymppisten miesten mielessä ei ainakaan pääsääntöisesti pyöri ensimmäisenä perheen perustaminen. Mutta mitä jos se biologia iskee ja sanotaanko vaikka miehen ollessa kolmeviis hänen päähänsä iskostuukin ajatus suvun jatkamisesta ja minähän olen sillon jo vanha haahka? Tai jos vaikka fyysisesti ei mitään ongelmaa minunkaan kohdalla lisääntymisen suhteen olisi niin jos minun mieleni olisi silti ei ei ehdottomasti ei. Olemme sopineet (sikälimikäli jos nyt parisuhdetta tai elämää voi sopimalla sopia ja suunnitella), että jos jommankumman mieli muuttuu radikaalisti, jos jompikumpi tulenpalavasti haluaa perheen, niin sitten on lähdettävä. Vaikka kuinka rakastaisit ja vaikka kuinka sinua rakastettaisiin, niin silti on lähdettävä. Lapset ja perhe-elämä, siis silloin kun lapsettomuus on vapaaehtoinen valinta, on mielestäni liian suuri asia uhrattavaksi. En minä ainakaan haluaisi löytää itseäni tulevaisuudessa kodista, jota asuttaa katkeruus ja kaipuu.

Omien pohdintojen ja parisuhteellisuuden lisäksi tämän ikäisenä toki lyödään painetta jonkin verran myös ulkoapäin. Mihinkään älyttömyyksiin en onneksi ole törmännyt. En tiedä johtuuko siitä, että ympärilläni on ilmeisen hienotunteisia ja järkeviä ihmisiä vai siitä, että olen hyvin napakasti tehnyt selväksi kantani asiaan. En silti minäkään ole säästynyt niiltä vakiokysymyksiltä, joihin varmaan jokainen nainen törmää elämänsä jossain vaiheessa. Näitähän on esimerkiksi ”no jokos sinä sit seuraavaksi?” (useampien ihmisten suusta kun pikkuveljeni sai esikoisensa), ”oot jo niin vanha!” (hei kiitti mummo) ja ”pikkupikkupikkupikkusiaaa….” (anopillani on krooninen lapsenlapsikuume). Näistä en kuitenkaan ole sen suuremmin ottanut itseeni tai antanut vaikuttaa omaan päätöksentekooni. Ihan riittämiin on veivaamista omien ajatusten kanssa. Olen tosin saanut palautetta myös ylianalysoinnista kun olen tätä asiaa käsiäni väännellen, huokaillen ja murahdellen puinut ystävieni kanssa. Se on kyllä myös ihan totta, ajattelen ja analysoin ihan liikaa. Minulle sanottiin, että lopeta ajattelu ja anna vaan mennä…siis anna mennä mihin? Kun se kakku on niin kovin kovin kaunis etten sitä tahtoisi mennä leikkelemään, mut mmmm mikä mehevä sisus siellä saattaisi ollakaan. Että niin.

20160817_153332.jpg

Näistä loppumattomista mietinnöistä ja asioiden solmuun vääntelyistä huolimatta olen edelleenkin ja kaikesta huolimatta sitä mieltä, että lapsettomuus on se oikea ja hyvä valinta minulle. En voi tietenkään tietää millaista onnellisuutta perheellisten elämään sisältyy, mutta tiedän sen, että perheettömänä, juuri nyt, olen se pakahduttavan onnellinen ja tyytyväinen. Loppujen lopuksi en halua luopua vapaudestani, mahdollisuuksistani tehdä mitä haluan milloin haluan, avoimista (tai edes pikkiriikkisen raollaan olevista) ovista esimerkiksi työn ja opiskelun koukeroissa, mun elämästä.

Pidän lapsista paljon ja saankin nauttia niistä hyvistä, ihanista, riemastuttavista hetkistä niin kummitytön kuin ystävien lasten kanssa. Minä koen olevani ihmisenä ja luonteeltani kuitenkin sellaista epäkelpoa äitimatskua – olen liian itsekäs, mukavuudenhaluinen, levoton ja ärsytysherkkä, että se mahdollisuus palautetaan omistajalle on hyvä olla ja säilyttää mitä lasten hoitoon, kasvatukseen ja vastuuseen tulee. Niin paljoa minulla ei kuitenkaan ole pokkaa tai rohkeutta, että nousisin barrikadeille sanomaan ei ikinä. Mutta uskallan sanoa, että tuskin koskaan ja näin on hyvä.

Kun ikä alkaa kolmosella

Julkaistu Lilyssä 26.9.2016

Muistan ajatelleeni joskus teininä, ja vielä parikymppisenäkin, että ooämgee kolmekymppiset on siis jo niin aikuisia. Kolmekymppisillä on jo elämä kasassa (tarkoittaen ulkoisia juttuja niin kuin työt, koti, perhe-elämä), ne tietää mitä ne haluaa ja ovat mahdollisesti jo saavuttaneetkin haluamansa. Kolmekymppiset tietää miten maailma toimii, ne on hirveen viisaita, eikä ne enää sätki ja sykyile oman itsensä, oman tunne-elämänsä tai minkään muun kuohunnan keskellä. Kolmekymppiset vaan on, tyytyväisiä ja harmonisia ja elämän suunnat selvillä.

20160916_202847.jpg

Paria vuotta ennen minä aloin ensimmäistä kertaa kriiseilemään tuota kohta saavutettavaa rajapyykkiä. En minä silloin tajunnut kriiseileväni, vasta myöhemmin jälkeenpäin tarkasteltuna ymmärsin mistä oli kyse. Mutta minä taannuin. Minä heittäydyin jollain tapaa vastuuttomaksi. Valvoin yöt (joka sinällään ei ole minulle mitään uutta, mutta tämä valvominen ja rytmin heittäminen väärinpäin oli jotenkin pakonomaista), ryyppäsin ja remusin, otin kolme lävistystä, kapinoin kaikkea ja kaikkia vastaan. Elin kuin viimeistä päivää, kuvitellen, että käyttäytymällä kuin teini pääsisin karkuun sitä etten enää ole teini.

Pikkuhiljaa rauhoituin. Täytin sen maagisen kolmekymmentä juhlimalla kavereiden kanssa aamuun saakka. Tajusin, ettei maailma kaatunut. Etten minä muuttunut, ei minusta tullut yhdessä yössä jotain sellaista mitä en kokenut olevani tai mihin en kokenut olevani valmis. Huomasin pelänneeni tuota asettamaani aikuisuuden rajaa aivan suhteettoman paljon, pelänneeni sitä, että en täytä niitä odotuksia mitä minä itse tai ympäristö saattaa sen ikäiselle ihmiselle asettaa.

20160908_142608.jpg

Tässä kuussa täytin 32. Voin siis sanoa olevani jo iältäni 30+. Eli siis ikäloppu harakka, kaamee haahka! Riähkä! Huomaan taas vähän pelästyväni. Vieläkään, siis vieläkään, en täytä niitä ajatuksia, joita parikymppisellä minulla oli kolmekymppisestä minästä. Ja oon kuitenkin jo kolkyt plus, kai siinä iässä pitäs jo vähän osata kaikkea? Tai olla se harmoninen ja tyytyväinen? Sen sijaan minä yhä edelleen haen suuntaa, poukkoilen. Olen onnellinen, mutta olenko koskaan levollinen? Yhä edelleen valvon silloin tällöin öitä, istun yksin keittiön lattialla aamuyöllä viinilasin kanssa miettimässä, että mitäs sitä nyt elämälleen tekisi.

On toki erojakin, paljonkin, kakskymppisessä ja tän hetkisessä minässä. Suurimmat ehkä tuolla fyysisen minän puolella. Iho nyt ei ehkä ole niin kuulaan kimmoisa enää ja persposket alkaa hivuttautua läheisiin tekemisiin polvitaipeiden kanssa. Silmien ympärykset alkaa olla koko ajan ryppyisemmät (naururyppyjä, lohduttaudun!). Rinnat on onneksi sen verran pienet ettei edes painovoima viitsi niiden takia vaivautua. Ajatusmaailmasta löytyy eroja toki myös ja kun niitä alkaa pohdiskelemaan ei tämä ikääntyminen (hrr!) ehkä niin pelottavalta enää tunnukkaan. Et vaikka mielen levottomuus ei niin hirveästi ole päässytkään tasaantumaan, niin ehkä siihen on tullut ripaus rohkeutta ja luottoa lisää. Rohkeutta ja luottoa omaan itseensä ja siihen, että kyllä minä tän handlaan. Rohkeutta siihen, että elämäänsä voi elää niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Rohkeutta siihen, että ehkä niitä aamuöisin pohdittuja asioita voisi ihan oikeasti toteuttaakin. Nyt kun on viisas ja iso.

Mutta kyllä minä silti sanoisin, että olla kolkyt plus nainen ei oo se kaikista helpoin rasti. Jos vaikka oman kriittisyyden saisikin karsittua minimiin on ympäröivältä maailmalta sitä tarjolla riesaksi asti. Ehkä suurimpana aiheena tän ikäisen naisen maailmassa on lapset, tai meidän tapauksessa lapsettomuus. Vela on kai se termi johon minutkin lokeroidaan. Nyt kun kuitenkin on ne vakityöt ja omakotitalo, niin seuraavana askeleena kai kuuluisi pyöräyttää se 1,7 mukeloa. Tästä aiheesta taidan kuitenkin kirjoittaa myöhemmin ihan oman postauksensa. On sen verran laajempi kokonaisuus kuitenkin, vaikka isona osana liittyykin tähän ikäkipuiluun.

IMG_20160312_114919.jpg

Jokatapauksessa tälleen lopuksi toteaisin, että jos ei oo helppoo nii kyllä tähän silti riemuakin mahtuu mukaan. Vähän tälleen vanhempana minut otetaan vähän vakavammin (virhe?) ja minun sanoillani ja mielipiteilläni on himppusen enemmän painoarvoa kuin nuorempana tytönheitukkana. Lisäksi se parhain (ja ehkä kliseisin) juttu on se, että saan syödä jälkkärin ennen pääruokaa niin tahtoessani, tai vaikka skipata koko pääruuan ja elää koko päivän jäätelöllä. Ja hei, kameroissa on huiput filtterit myös, jipii!