Pöpelikössä goes hippi

En tiedä onko sokerittomuus (lakko tosin kuivu kasaan tossa pari päivää sitten, oho hups) ja nikotiinittomuus tehneet jotain outouksia mun päässä vai onko kyseessä jokin syksyn tuoma viiraus, mutta viime aikoina olen ollut jotenkin erityisen kiinnostunut kaikenlaisesta pimpelipompelista. Ehkä sitä säiden viiletessä, luonnon hiipuessa ja pimeyden lisääntyessä alkaa luonnostaan hakea ympärilleen kaikkea jollain tapaa lohdullista.

Aiemmin, ja toki yhä edelleen, minulle on tullut tarve saada kotiin kaikkea pörröistä, pehmeää ja hämyisää syksyn tullen ja talven lähestyessä. Tämä nyt lienee tosin osapuilleenkin kaikille meille yhteistä. Sitä alkaa mylläämään kynttiläkippo- ja kynttilävarastojaan, kaupassa katse hakeutuu uusiin ihaniin. Alkaa olla aika kaivella kaapin perukoilta lampaantalja esiin. Pönttöuunin lämmitys on vielä tässä vaiheessa jotenkin ihanan romanttista (viimeistään tammikuussa alkaa ottaa päähän jatkuva puuroska lattioilla, sininen IKEA-kassi keskellä olohuonetta ja puiden haku kinosten keskellä tarpoen) ja sitä alkaa sytytellä tunnelmavaloja vähän sinne sun tänne ympäri torppaa.

Tänä vuonna uutuutena tämän hämypesäkolon rakentamiseen tuli tuoksut. Tilasin aroma diffuuserin ja kolme erilaista eteeristä öljyä siihen (noin niinku alkuun…). Aiiiiiii että oon ihan innoissani! Minä en ole ihan varma uskoisinko varsinaisesti aromaterapiaan, mutta ainakin koti tuoksuu nyt aivan mahdottoman suloiselta ja kotoisalta. Lisäksi valitsemani vempele on mielestäni söpö ku mikä. Erittäin tarpeellisena ominaisuutena siitä voi myös vaihtaa väriä fiiliksen ja mieltymyksen mukaan, hihii!

22091801_926885117458483_965031136_n

22091837_926885140791814_61923329_n

Tuoksuiksi nyt ensimmäistä kertaa valikoitui appelsiini, piparminttu sekä rentouttava Pitta -öljyseos. Appelsiinin luvataan rentouttavan, kohottavan mielialaa sekä vähentävän hermostuneisuutta. Piparmintun puolestaan pitäisi lisätä työvireyttä. Kaikille näille olisi tilausta kyllä! (Laitoin juuri piparmintun pörisemään, sillä tarkoitukseni oli pitää siivouspäivää. No, sain minä imuroitua, mutta sitten jumahdin tähän…). Pitta puolestaan liittyy ayurvedaan, josta keskustelin Pirtin Jennan kanssa erään aamuyön tunnit. Näiden keskustelujen ja muutamien testien myötä näyttäisi siltä, että minä olisin kuuma, voimakas, terävä ja päämäärätietoinen pitta (ei siis mikään virallinen diagnoosi) ja miksipä en sitten kokeilisi näitä piirteitä tasapainottavaa eteeristä öljyä. Keskustelimme myös pittan ruokavalioon liittyvistä asioista, mutta niihin en ole vielä ehtinyt paneutua sen suuremmin.

Diffuuseri ja öljyt tilattu täältä.

22093584_926885037458491_1067386416_n

Ihana Lumos puolestaan kirjoitteli Valoa -blogissaan kuukupeista ja muistutteli mieleeni, että kuinka mahtava keksintö se olikaan. Hänen postauksessaan on näistä hyvistä puolista jo hienosti kerrottu, eli en niistä sen suuremmin lähde jaarittelemaan. Itse käytin kuppia joskus vuooooooosia sitten, mutta sitten koko homma unohtui. Tuon postauksen ansiosta asia muistui taas mieleen, ja laitoin tilaukseen vaadin Jereä tilaamaan minulle kupin synttärilahjaksi. Seikkailtiin safkanet.fi -sivustolla ja aaaargghhh minähän meinasin seota siellä ihan täysin! Niinpä ostoskoriin klikkailtiin myös spiruliinaa (josta Jere kuulema aikoo käyttää puolet). Minun kukkaro sanoi ikävästi sekoamiskohtaukselleni ”ei”, mutta aion vielä palata. Erityisesti minua jäi houkuttelemaan nokkosuute ja ihanan kuuloiset himalajansuolakuorintahässäkät, etenkin piparminttu. (Mikähän juttu tää piparminttufiksaatio nyt oikein on? Yrittääköhän mun kroppa kertoa mulle, että rakas, oot vähä kiree?)

22091820_926885050791823_1880206741_n.jpg

Että tällasta pimpelipompelia Pöpelikössä tällä kertaa. Extrahullutuksena tässä on vielä ilmennyt sellaisia piirteitä, että minä vannoutuneena kahvinjuojana ja en-pidä-teestä -tyyppinä, olen alkanut janoamaan teetä. TEETÄ. Kylläpä kyllä. Lähes joka ilta tässä viime aikoina olen onnellisena hääräillyt kaapin perukoilta löytyneen irtoteepussin ja hunajapurkin kanssa, lusikkaa kilkutellut mukia vasten eteerisenä sohvan nurkassa istuen.

22156653_926903767456618_2057680723_n

Kaamosmasennustaisto & Olenko ihminen

Tämä postaus liittyy toisaalta siihen kuinka (ehkä) voidaan edes jossain määrin vältellä syksyn ja kaamoksen tuomaa mitäänsanomatonta, nahjusmaista, alakuloista, vetämätöntä ja kaikinpuolin örkkimörkkimäistä olotilaa. Toisaalta nämä vinkit voidaan yhdistää myös siihen, ettei elämä kotona etäopiskellen ja samoja seiniä tuijotellen muuttuisi kuvatun kaltaiseksi.

Minulla on nimittäin taipumusta molempiin. Marraskuusta maaliskuuhun (no joo, joulukuu on välissä ihan oke tällasella semifriikille) laahustan pitkin nurkkia, jos edes viitsin nousta laahustamaan, ja viime viikkoina myös jatkuva kotona olo on alkanut muuttaa habitusta varsin…no, ei-kovinkaan-edustuskelpoiseksi (niin fyysisesti kuin henkisestikään).

22014523_924784427668552_1895502124_n

Muutama vinkkeröinen siis jakoon, joita aion lähteä itsekin nyt toteuttamaan!

Pue päällesi. Niin ihanaa kuin onkaan kulkea pehmeissä virttyneissä lökölökövaatteissa aamusta iltaan, niin kuukaudesta toiseen jatkuessaan se ihan totta alkaa riittää. Siinä muuttuu oma olemuskin ihan virttyneeksi. Kunnolliset ja siistit päivävaatteet tuovat ryhtiä ja luulenpa, ettei pukeutuminen tee pahaa myöskään parisuhteelle kun lopultakin suhteen toinenkin osapuoli erottaa päivän ja yön, arjen ja vapaan.

Harjaa hiuksesi, meikkaakin ehkä! Kuten yllä mainitsin niin myös tässä; ryhtiä ryhtiä! Itse en kotioloissa meikkaa koskaan, mutta ehkä kauppaan lähtiessään voisi olla ihan piristävää vähän jotain ehostusta heittää naamaan (jos se siis tuntuu luontevalta). Samoin hiukset voisi joskus olla muutenkin kuin sillä iänikuisella suttunutturalla.

Yritä siis näyttää ikäiseltäsiOlen reilu kolmekymppinen ja tällä hetkellä kotoa poistuessani ja kaahottaessani pitkin Lidlin käytäviä (so classy) sulaudun mainiosti 50+ tuulipukukansalaisiin. Ei näin.

22053040_924784544335207_1305770553_n

Pidä rytmiä yllä. Tämä on minulle vaikeaa, sillä olen ollut aina yöihminen. Yritän kuitenkin pitäytyä edes jonkinlaisessa vuorokausirytmissä. Aivan varmasti valvon myöhempään ja nukun pidempään kuin keskivertotyypit (ihan jo siitäkin syystä, että minun ei tarvitse poistua kotona), mutta olen nyt ottanut ohjenuoraksi, että viimeistään kymmeneltä on noustava. Valoisan aika vähenee muutenkin, niin ei ainakaan paranna pääkopan olotiloja, jos senkin vähän yli nukkuu.

Tsekkaa pienet arkiset jutut niinku ruuanlaitto. Tällä tarkoitan sitä, että kotona ollessa (ja pimeyden ja ankeuden vyöryessä päälle) hyvin herkästi passivoituu ja aika vaan alkaa valua sormien läpi. Olisi siis hyvä keksiä jokaiselle päivälle jotain tekemistä sekä pitäytyä niissä järkevissä jutuissa. Esimerkiksi sen sijaan, että viikkotolkulla raahustat sohvalta jääkaapille hakemaan eineksiä tekisitkin ruokaa ihan itse. En takuulla kokkaa joka päivä ja ihan takuulla syön sohvalla, mutta edes muutaman kerran viikossa nostaisi ahterinsa niinkin arkisen jutun pariin kuin ruuanlaitto. Touhuaminen kuitenkin on kivaa ja piristävää ja terveellisyydestä ei tarvinne mainita.

…ja To Do -listatYlläolevaan liittyen, päivät tosiaan herkästi muuttuu yhtäjaksoiseksi sumeaksi puuroksi. Niinpä jokaiselle päivälle olisi hyvä keksiä jotain to do -juttuja. Ne voi olla niitä ihan arkisia perusjuttuja (joita normaalit ihmiset eivät ehkä edes listaisi) kuten pyykinpesu, kukkien kastelu, vaatekaapin siivous tai pölyjen pyyhkiminen. Pääasia, että joka päivä nousee ylös ja TEKEE JOTAIN. Tekeminen tuottaa mielihyvää, tarpeellisuuden tunnetta.

22016415_924784577668537_179680927_n

Suuren kaamosmasennustaistonhan aloitti Jenna Pirtissään ja minä omalta osaltani olen tähän taistoon jo aiemmin osallistunut postauksellani Pihan valaistus (lähestyvän syksyn kaksijakoiset kasvot). Tämän postauksen kuvitus liittyy myös tähän kaamostaistoon kun eilen virittelin pihaamme lisää näitä ihanaisia joulukaamosvaloja!

Syysjuttuja pihassa (ja päässä)

Nyt on saanut viettää aivan mieeeelettömän kaunista syksyistä viikonloppua. Tällaisesta syksystä minäkin pidän – aurinkoisesta, lämpimästä ja värikkäästä. Vähän alkaa haaveksia villasukista (jotka tosin olleet jalassa lähestulkoon läpi kesän), muhkeista neuleista, pönttöuunissa rätisevästä tulesta ja – järjetöntä kyllä – teestä.

20170921_143544

20170921_143759

Onnistuin törttöilemään opiskelujen kanssa. Tiesin, että lokakuun lopussa ja marraskuun lopussa on alkamassa verkkokurssit – en vaan tiennyt milloin ilmoittautuminen alkaa. Kävin tänään kurkkimassa ja…hiphei, kaikki ryhmät molemmista kursseista ovat täynnä.

20170921_144041

20170921_144310

Toisin sanottuna nyt näyttää siltä ettei minulla ole marraskuussa ja joulukuussa opiskeluohjelmassa juuri mitään. Hukkaan siis hirvittävästi aikaa ja opintorahakuukausia. Lisäksi mikäli uusia ryhmiä ollaan järjestämässä niin nehän todennäköisesti ovat sitten keväällä. Kevät näyttää jo nyt melko kiireiseltä (mikäli suunnitelmani toteutuvat enkä möhli niitäkin) enkä nyt ihan välttämättä olisi kaivannut sinne lisää kymmentä opintopistettä suoritettavaksi.

20170921_144330

20170924_121536

Mielen ja kaamostaiston näkökulmasta ei myöskään näytä hyvältä se, ettei juuri marraskuussa ole oikein mitään virikettä. Toki talviunille mörrimöykyksi hautautuminen kuulostaa houkuttelevalta, mutta luulenpa, että pääni totisesti kaipaa tekemistä tuona vuoden kurjimpana ajankohtana. Mietinkin, että jos jostain saisin säästettyä rahaa, niin voisin ilmottautua parille sosiologian kurssille täyttääkseni tyhjyyttä.

20170924_121634

NYT yritän kuitenkin keskittyä tähän hetkeen. Yritän olla hermostumatta, yritän olla vaipumatta epätoivoon ja yritän olla pelkäämättä tulevia kuukausia. Yritän olla aktivoimatta mun superlahjakkuutta ja erityistaitoani – stressaamista asioista joihin en voi vaikuttaa tai jotka ovat vasta kaukana tulevaisuudessa.

20170924_121804

20170924_121952

NYT imen itseeni aurinkoa, värejä ja kauneutta. Katselen kuinka meidän puutarhaa pukeutuu syksyyn. Valmistelen sitä talveen. Kuten myös itseäni, siinä samalla.

20170924_121721

Pahimman viikon viimeinen päivä

Julkaistu Lilyssä 20.9.2017

7. Päivä eli TÄNÄÄN

Hah! HAHAHAA! Minä tein sen. Olen ollut viikon tupakoimatta. (Uskallan sanoa sen, vaikka päivä onkin vielä alussa. Olen rohkea ja varma.)

Istun vielä mökillä. Olen tyhjentänyt saunasta vedet ja lakaissut puuroskat. Irrottanut kaasupullot hellasta ja lämmittimestä. Iso musta kattila on hellalla alassuin kuivumassa, lämmitin siinä tiskivedet. Vaihdoin uudet kynttilät kippoihin palaneiden tilalle ja viikkasin viltit keinun selkänojalle.

20170920_135734.jpg

Poistun tänään täältä kuplasta todellisuuteen. Olo on rohkea ja varma. Mietin, että koska selvisin kolmannesta päivästä voin selvitä mistä tahansa.

(Tosin kotibileitä tai baari-iltoja tupakoivien ystävien kanssa taidan vältellä vielä tovin.)

Kirjoitin mökkipäiväkirjaan lyhyesti tästä viikostani. ”Ensin vitutti ihan vittuna. Sitten vähän vähemmän. Nyt ei oikeastaan ollenkaan.” Siinäpä se, tiivistettynä. Kaikki on sanottu.

IMG_20170919_185717_630.jpg

Tämä postaussarja on tältä erää lopussa. Palaan jossain vaiheessa vielä varmasti aiheeseen! Joko sitten ratkenneena tai hienosti jatkaneena tätä pomppuista tupakoimattomuuden matkaa. Toivottavasti tuon jälkimmäisen merkeissä! 🙂

Haluan vielä kiittää teitä ekan viikon mukana kulkijoita! Teitä jotka tsemppasitte ja iloitsitte mukana, teitä jotka myös jaoitte omia kokemuksianne. Toivoisin, että tämä postaussarja mahdollisesti inspiroi jotakuta pohtimaan tupakointiaan, harkitsemaan lopettamista tai ehkä jopa hyppäämään mukaan! Toivoisin, että tämä postaussarja antoi jotain myös teille tupakoimattomille (vai MEILLE tupakoimattomille! Ooh! Jännittävä ajatus!) – auttaa ehkä paremmin ymmärtämään tupakoivia ystäviänne, pääsemään ehkä tupakoijan pään sisään.

20170916_164659.jpg

No mutta, pitemmittä puheitta vielä lopuksi…

Eka viikko on pahin, mulle sanottiin” – fiilikset ja tarinat tupakoinnin lopettamisen ensi hetkistä:

Päivät 1-2

Päivät 3-4

Päivät 5-6

Ennen konkreettista toimeen tarttumista kävin pientä ajatusprosessia läpi:

Ajatuksissa tupakoinnin lopettaminen

Ajatuksissa tupakoinnin lopettaminen, osa 2

Matkalla savuttomuuteen ja itseeni

Pihan valaistus (lähestyvän syksyn kaksijakoiset kasvot)

Julkaistu Lilyssä 21.8.2017

Ihan jokainen on sen jo todennut. Niin minäkin:

illat ja yöt ovat jo ihan tosi tosi pimeitä!

Pimeys on minulle hassu juttu. Useimmat kärsivät univaikeuksista keväisin/kesäisin, kun lisääntynyt valo tunkeilee makuuhuoneeseen (kurja, kurja aurinko! 😀 ) ja energiatasot nousevat noin muutenkin. Minä puolestani, pöllömäiseen tapaani, toimin aivan päinvastoin – pimenevät illat ja yöt saavat minut valvoskelemaan. Se on se syksyn tunne, joka alkaa hiippailla sisuksiin, kuristamaan kurkkua.

Puhun vielä syksyn tunteesta, sillä minulle tämä aika on vielä kuitenkin kesää. Eilen puuhaillessani pihahommia huomasin, että maailma kuitenkin edelleenkin on upean vihreä. Loppukesän kukkijat ovat väriläiskinä vihreyden keskelle, osa vasta enemmän tai vähemmän pulleina nupuillaan. Kesäkukka pelargoniakin vielä kasvattelee uusia nuppuja. Ei-niin-kovin-pitkä-aika sitten laittamani uusi satsi retiisejä nousee urheasti kasvulaatikostaan ja muutakin satoa on kypsymässä siellä täällä. Meillä ollaan siis edelleenkin terhakkaasti kesässä kiinni!

Toisaalta kuitenkin pidän lähestyvästä syksystä. Marjojen ja omenoiden kypsymisestä, sadon ottamisesta talteen, wannabe-marttailusta. Pidän pihapihlajoihin ilmestyneistä runsaista marjatertuista. Pidän myös hämärtyvistä illoista siinä mielessä, että se mahdollistaa tunnelmoimisen kynttilöiden ja pienten tunnelmavalojen luomassa pehmeässä loisteessa.

Koska kuitenkin olen taipuvainen melankoliaan, tai pahimmillaan jopa raastavaan valvomis-unettomuus-umpizombi-kierteeseen ja jonkin sortin ahdistukseen, syksyaikaan niin jään mielenkiinnolla seuraamaan ihanan Jennajohannna Pirtissään aloittamaa postaussarjaa Suuri kaamosmasennustaisto! Omalta osaltani tältä erää vastaan ja osallistun tähän taistoon pihavalaistuksella!

received_1200362806736280.jpeg

Kuten sanottua, eiliseen puutarhapuuhailuun sisältyi myös (aurinkokenno)valojen kaiveleminen esiin varaston kätköistä ja niiden asettelu paikoilleen. Yhtä lukuunottamatta kaikki olivat edelleen toimintakuntoisia, jes!

received_1200362886736272.jpeg

received_906679796145682.jpeg

Kasvihuoneen katossa roikkuvat ihanat valopallerot ympäri vuoden. Päivän valossa ne näyttävät jäältä. Illan tullen syttyvät söpöisiksi, näistä ollaan saatu nautiskella jo pidemmän aikaa tänäkin vuonna.

received_1200362733402954.jpeg

Myös lintuhäkkihässäkkä on esillä kynttiläkippoineen ympäri vuoden, mutta eilen sytyttelin niihin tämän vuoden ensimmäiset kynttilät. Varastossa odottaa lyhdyt pääsyään rappusille. Vielä ei kuitenkaan! Niin syksyiseksi en suostu vielä mieltäni kääntämään, vaan sitkeästi haaveilen, josko vielä jotain ruukkukukkia rappusten piristykseksi saisi, ennen kuin on aika siirtyä lyhtyihin ja callunoihin.

received_906679812812347.jpeg

Suttuiset kuvat eivät anna oikeanlaista kuvaa todellisuudesta, harmi kyllä. Kokonaisuus on kuitenkin todella kiva ja tunnelmallinen – kivirinne valaistuu kauniisti, olematta liian kirkas ja ”hyökkäävä”. Tänä vuonna pihamme uusi hankinta on tuo kaari ja illalla mietiskelin, että jotkin pallerovalot saattaisivat siinäkin olla varsin somat!

received_1200362870069607.jpeg

received_906679762812352.jpeg

received_1200362656736295.jpeg

Viime syksynä sain mielestäni hyvän idean ja onnistuin myös toteuttamaan tunnelmallisen kasvihuoneen syksyksi ja talveksi (sen sijaan siis, että kasvihuone toimisi rumana työkalujen ja multasäkkien varastointipaikkana kesän palveltuaan). Tänä syksynä aion toteuttaa samaa ideaa. Valosarjat roikkuvat valmiina odottamassa, mutta ne räväytetään päälle vasta sitten kun todellinen taisto ympäröivää pimeyttä ja mielen örkkimöykkyjä vastaan alkaa.

Tällä hetkellä kasvihuoneessa siis näyttää tältä:

received_1200362763402951.jpeg

received_1200362790069615.jpeg

Näissä tunnelmissa siis vietän edelleenkin kesää, mutta pikkuhiljaa, varovasti, annan myös myönnytyksiä lähestyvälle syksylle. ❤

Pieniä suuria onnellisuushetkiä

Julkaistu Lilyssä 31.5.2017

Minun elämäni ei ole kovinkaan jännittävä. Siihen ei sisälly kiireisiä lounastreffejä, kopisevia korkoja, ei matkustusta maailman ääriin tai itsensä voittamista jossain extremelajeissa, ei fitnesstreenejä eikä dieettejä, ei huikeita ihmissuhdekoukeroita tai muutakaan mainittavaa draamaa. Kalenterini ei täyty zumballa, humpalla, ei lasten hammaslääkärikäynneillä, ei työelämän neuvotteluilla ja kokouksilla eikä ravintoloiden avajaiskutsuilla (tai no, millään kutsuilla).

Sitä vastoin kalenterissani saattaa olla merkintöjä, kuten ”pese kylppäri”, ”juo viiniä Jarnon kanssa”, ”raparperipiirakka!” tai ”Suomi-Tshekki klo. 21.15″. Sellaista kaikkea tärkeää. Samoin elämääni sisältyy karvainen sohva, umpisolmussa oleva kengännauha toisessa vaelluskengässä, ikuisesti hukassa oleva huulirasva, tyynyn viereen melkein-oksentava kissa (huomenta, rakas!), juurikasvu, paikalleen asennusta odottavat peuran pään muotoiset pyyhekoukut vessaan, viaton luottamus siihen, että voin aamulla jättää ulko-oven auki, jotta tuntematon huoltomies pääsee katsomaan astianpesukonettamme meidän ollessa töissä (hän kysyi lukitseeko oven sitten lähtiessään, kyllä kiitos!), neilikkakimppu keittiön pöydällä ja pönttöuunin lämmitys vielä toukokuun viimeisenä päivänä.

Lisäksi elämääni on kuulunut viime päivinä seuraavanlaisia pieniä suuria asioita…

Heitin talviturkkini mökkijokeen viime lauantaina. Anoppi usutti, ja minähän en häviä! Enkä varsinkaan anopille. Oltiin kahdestaan yötä mökillä. Juotiin viiniä, siirryttiin tuolien kanssa sitä mukaa kun aurinkokin siirtyi, paistettiin makkaraa nuotiolla, luettiin horoskooppikirjaa ja naurettiin yhteneväisyyksille, puhuttiin tärkeitä.

18834670_856535841160078_410059573_n.jpg

18870948_856535867826742_1305692076_n.jpg

Kukkapenkeissä tapahtuu paljon kasvamisjuttuja. Toisaalta jonkin verran on myös joutunut otsa huolikurtussa katselemaan, lähteekö? Lähdethän? Koivuihin on lopultakin poksahdelleet hiirenkorvat, ja ympärille on yhtäkkiä saapunut vihreys.

Auringonkukkia

18871118_856535811160081_554562482_n.jpg

Kävimme elokuvissa, se oli ihan jees. Elokuva (Pirates of the Caribbean) itsessään oli hienoinen pettymys, mutta onnellistuin hauskoista kakkuloista nenällä ja karkkipussista kourassa. Ei liene tarpeen kertoa, että käyn elokuvissa harmittavan harvoin?

Leffasta kotiin palatessa pysähdyimme ihmettelemään pelloilla keikistelevää ja hetken päästä kirmailevaa kaurista, sekä upeaa kurkipariskuntaa. Tänään työmatkalla puolestaan piti pysähtyä ihastelemaan sateenkaarta ja keltaisena loistavaa sänkipeltoa.

18816963_1132914833481078_284949178_n.jpg

Finnair yllätti, ja maksaa meille sittenkin korvauksia mönkään menneestä lennosta. Minä oon silleen vähän nahjus ja pessimisti, huiskautan vaan kädellä ja totean, että njäääh ne mitään korvaa. Onneks Jere puolestaan on jäärä, joka jaksaa käydä sähköpostivaihtoa ja tökkiä oikeuksiensa perään. Kannatti näköjään olla, sillä saamme valita joko 500€ rahaa tai 700€ arvoisen lahjakortin Finskille. Jeij! Vakuutusyhtiön päätöksiä muilta osin persiölle keikahtaneista lennoista ja hotellikuluista ootellaan yhä…

18870774_856535814493414_952050655_n.jpg

Huomenna on minun viimeinen työpäivä. Nyt se hetki on ihan oikeasti tässä, kun haave alkaa muuttua todeksi. Mieli täyttyy haikeudella, kutkuttavalla jännityksellä, odotuksella ja ylpeydestä itsestä.

Kuten sanottua, mun elämä ei ole kovinkaan jännittävä. Mut kiva se on, hirveen kiva!

Mutku en mä haluu lapsia

Julkaistu Lilyssä 2.10.2016

Kirjoitin aiemmin siitä mitä on kun ikä alkaa kolmosella. Kaikki kriisit, paineet, omat höttöiset ja typerät odotukset siitä millainen minun pitäisi olla. Sivusin myös lyhyesti sitä, että vaikka olenkin vapaaehtoisesti lapseton niin en siltäkään osin ole selviytynyt ilman, no, voisiko sitä nyt sanoa vaikka ikäkipuiluksi. Välillä ei suoraan sanottuna ole edes varma puolusteleeko valintojaan enemmän ympäristölle vaiko sittenkin itselleen.

Olisi niin kiva jos vaan voisi nousta barrikadeille ja karjua itseluottamusta ja päättäväisyyttä uhkuen MINÄ EN HALUA LAPSIA. Ne haisee, ne sotkee, ne vie rahat ja rikkoo tavarat. On tahmaisia käden jälkiä sohvassa, koulukirjat hukassa, riisipaketti levällään keittiön lattialla, kiukkuinen opettaja wilmassa, teini hukassa, niskapaskaa ja vihreetä räkää, legoja paljaiden jalkojen alla, parisuhde hukassa, nuhakuumekurkkukipukorvatulehusadhd, loputtomia kysymyksiä ja loputonta vastuuta. Olisi niin kiva jos vaan voisi karjua itseluottamusta ja päättäväisyyttä uhkuen MINÄ EN HALUA LAPSIA, koska ilman niitä on rahaa lompakossa, punaviiniä lasissa, ex tempore -lähtöjä, sisustusesineitä alle metrin korkeudella, pitkiä aamu-unia, rikkoutumatonta netflix -aikaa, päiväseksiä, valkoisia sohvia, tovin pidempään kuosissa pysyvä kroppa, aikaa ja vapautta käyttää aikaansa niin kuin sen itse haluaa.

IMG_20160326_183842.jpg

Mut eihän se tietenkään voi olla niin kivaa ja helppoa. Väkisinkin, vaikka omasta kannastaan on ollut ainakin silleen semivarma teini-ikäisestä asti, sitä alkaa mieleen kuroutua ja kiemurrella ajatuksia siitä, että menetänkö jotain? Jos luopuisin kaikista lapsettomuuden tuomista eduista ja mukavuuksista ja ottaisin vastaan kaikki ne hermoja kiristävät seikat niin saisinko samalla tilalle jotain vielä upeampaa kuin mistä luopuisin? Olisinko pakahduttavan onnellinen ja tyytyväinen nukkuvan lapsen nukkaisesta poskesta, haparoivin ottein piirretyistä pääjalkaisista, googlehaun kautta saatavasta tietomäärästä mitä leppäkertut syö tai miten lentokone pysyy ilmassa, muka-ison teinin käpertymisestä kylkeen kiinni kesken leffan, maitohampaan irtoamisen riemusta ja ylpeydestä, oppimisen ja oivaltamisen ilosta, kaikesta siitä pyyteettömästä rakkaudesta ja luottamuksesta.

Tämä on vähän niinku sitä, että samanaikaisesti haluaisi säästää kakun ja syödä sen.

IMG_20160302_192227.jpg

Oman mausteensa tähän pohdintaan tietenkin tuo myös mies. Enhän minä tässä parisuhteessa yksin ole enkä toisen puolesta voi päätöksiä tehdä. En yhtään epäile etteikö minun suustani olisi tullut jo seurustelun alkumetreillä lähes kahdeksan vuotta sitten, että lapsia mie en muuten sit haluu enkä alttarillekaan aio kävellä (jälkimmäisessä pidätän oikeuden muuttaa mieleni, sain itseni kiinni jo katselemasta häämekkoja…). Olemme keskustelleet asiasta paljonkin tässä vuosien mittaan ja kantamme lapsettomuuteen on ollut yhtenäinen. En silti voi olla miettimättä, kun kerta menin ja haksahdin itseäni neljä vuotta nuorempaan mieheen, että entä jos sillä suunnalla tuuli muuttuukin. Tunnetustikin miehet käy vähän hitaammalla kuin naiset ja oletettavasti alle kolmekymppisten miesten mielessä ei ainakaan pääsääntöisesti pyöri ensimmäisenä perheen perustaminen. Mutta mitä jos se biologia iskee ja sanotaanko vaikka miehen ollessa kolmeviis hänen päähänsä iskostuukin ajatus suvun jatkamisesta ja minähän olen sillon jo vanha haahka? Tai jos vaikka fyysisesti ei mitään ongelmaa minunkaan kohdalla lisääntymisen suhteen olisi niin jos minun mieleni olisi silti ei ei ehdottomasti ei. Olemme sopineet (sikälimikäli jos nyt parisuhdetta tai elämää voi sopimalla sopia ja suunnitella), että jos jommankumman mieli muuttuu radikaalisti, jos jompikumpi tulenpalavasti haluaa perheen, niin sitten on lähdettävä. Vaikka kuinka rakastaisit ja vaikka kuinka sinua rakastettaisiin, niin silti on lähdettävä. Lapset ja perhe-elämä, siis silloin kun lapsettomuus on vapaaehtoinen valinta, on mielestäni liian suuri asia uhrattavaksi. En minä ainakaan haluaisi löytää itseäni tulevaisuudessa kodista, jota asuttaa katkeruus ja kaipuu.

Omien pohdintojen ja parisuhteellisuuden lisäksi tämän ikäisenä toki lyödään painetta jonkin verran myös ulkoapäin. Mihinkään älyttömyyksiin en onneksi ole törmännyt. En tiedä johtuuko siitä, että ympärilläni on ilmeisen hienotunteisia ja järkeviä ihmisiä vai siitä, että olen hyvin napakasti tehnyt selväksi kantani asiaan. En silti minäkään ole säästynyt niiltä vakiokysymyksiltä, joihin varmaan jokainen nainen törmää elämänsä jossain vaiheessa. Näitähän on esimerkiksi ”no jokos sinä sit seuraavaksi?” (useampien ihmisten suusta kun pikkuveljeni sai esikoisensa), ”oot jo niin vanha!” (hei kiitti mummo) ja ”pikkupikkupikkupikkusiaaa….” (anopillani on krooninen lapsenlapsikuume). Näistä en kuitenkaan ole sen suuremmin ottanut itseeni tai antanut vaikuttaa omaan päätöksentekooni. Ihan riittämiin on veivaamista omien ajatusten kanssa. Olen tosin saanut palautetta myös ylianalysoinnista kun olen tätä asiaa käsiäni väännellen, huokaillen ja murahdellen puinut ystävieni kanssa. Se on kyllä myös ihan totta, ajattelen ja analysoin ihan liikaa. Minulle sanottiin, että lopeta ajattelu ja anna vaan mennä…siis anna mennä mihin? Kun se kakku on niin kovin kovin kaunis etten sitä tahtoisi mennä leikkelemään, mut mmmm mikä mehevä sisus siellä saattaisi ollakaan. Että niin.

20160817_153332.jpg

Näistä loppumattomista mietinnöistä ja asioiden solmuun vääntelyistä huolimatta olen edelleenkin ja kaikesta huolimatta sitä mieltä, että lapsettomuus on se oikea ja hyvä valinta minulle. En voi tietenkään tietää millaista onnellisuutta perheellisten elämään sisältyy, mutta tiedän sen, että perheettömänä, juuri nyt, olen se pakahduttavan onnellinen ja tyytyväinen. Loppujen lopuksi en halua luopua vapaudestani, mahdollisuuksistani tehdä mitä haluan milloin haluan, avoimista (tai edes pikkiriikkisen raollaan olevista) ovista esimerkiksi työn ja opiskelun koukeroissa, mun elämästä.

Pidän lapsista paljon ja saankin nauttia niistä hyvistä, ihanista, riemastuttavista hetkistä niin kummitytön kuin ystävien lasten kanssa. Minä koen olevani ihmisenä ja luonteeltani kuitenkin sellaista epäkelpoa äitimatskua – olen liian itsekäs, mukavuudenhaluinen, levoton ja ärsytysherkkä, että se mahdollisuus palautetaan omistajalle on hyvä olla ja säilyttää mitä lasten hoitoon, kasvatukseen ja vastuuseen tulee. Niin paljoa minulla ei kuitenkaan ole pokkaa tai rohkeutta, että nousisin barrikadeille sanomaan ei ikinä. Mutta uskallan sanoa, että tuskin koskaan ja näin on hyvä.