Introverttiys minussa

Ihmiset, jotka tapaavat minut ensimmäisen kerran tai joiden kanssa nähdään vain silloin tällöin, eivät varmasti sanoisi ensimmäisenä, että joo Pia on sellainen introvertti. Luulenpa, että se kuvaus minusta ei sopisi monen sellaisenkaan suuhun, joiden kanssa olen tekemisissä usein tai jotka voivat jopa sanoa tuntevansa minut. Introverttiys kun usein mielletään joksikin sellaiseksi, hmm, ujoudeksi, hiljaisuudeksi ja syrjään vetäytymiseksi. Minähän olen etenkin tutummassa seurueessa aivan päinvastainen. Pälpätän paljon ja kovalla äänellä ja antaudun innolla keskusteluun ja väittelyynkin, jos aihe sattuu olemaan omaa mielenkiintoa kihelmöivä. En pelkää tuoda itseäni ja mielipiteitäni esiin oli sitten kyse bileistä, opiskeluihin liittyvästä ryhmätyöstä tai työpaikan palaverista. Minä myös viihdyn muiden seurassa esimerkiksi peli-iltoja pitäen, matkustellen ja hiprakoituen. Eikä tällaisissa tilanteissa haittaa yhtään jos porukkaa on enemmänkin enkä heistä edes tunne kaikkia – kunhan seurueessa on edes yksi tuttu ja turvallinen.

Mutta sitten asioissa on se toinen puoli. Minä uuvun. Kaikkihan väsyy joskus ja tarvitsee omaa rauhaa, se on totta, mutta tällainen introverttiyteen kallistunut väsähtää nopeammin ja vähemmästä. Kun minä väsähdän, tulee minusta kärttyinen ja kun oikein väsähdän, alan tuntea jopa masentuneisuuden oireita. Ilmassa väreilee pahimpina hetkinä itkuisuutta, kaikki elämässä tuntuu aivan paskalta ja mikään ei onnistu. Katastrofin ainekset ovat käsillä kun coctailtikkupurkki leviää keittiön lattialle tai märkä suodatinpussi repeää matkalla roskikseen, ja suusta ulos purkautuva puhe on töksäyttelyä ja sähinää arkisistakin pikkuasioista. Silloin sitä on lopen kyllästynyt aivan kaikkeen ja kaikkiin ja vitustako minä tiedän missä meidän juustohöylä on.

Luulen, että tähän luonteenpiirteeseen liittyy myös se, että olen todella huono sietämään kovaa jatkuvaa ääntä ja ylipäänsä ylimääräistä taustahälyä. Siksi meillä ei esimerkiksi ole koskaan radio päällä emmekä kuuntele musiikkia kuin vain erinäisissä illanistujaisessa tai muuten spessutilanteissa. Jouduin opettelemalla opettelemaan äänikirjojen kuuntelun, koska sekin tuntui aluksi vieraalta. Emme omista televisiota eikä minun pieni mieleni kykene ymmärtämään heitä, jotka pitävät telkkaria päällä vaikka eivät sitä edes katso. Ja minä vielä menin aikoinaan lähihoitajaopinnoissa erikoistumaan lasten ja nuorten puolelle, siis ajatuksena työskennellä päiväkodissa! Hah. Hahahahha!

67546526_717631582001498_1984825110422355968_n

Tarvitsen siis paljon omaa aikaa, rauhaa ja hiljaisuutta vastapainoksi kaikelle muulle elämälle pysyäkseni edes jotakuinkin balanssissa. Esimerkiksi päivä, kaksi, ehkä kolmekin päivää tiivistä yhteiseloa ja -oloa ystävien kanssa menee, mutta sen jälkeen pääni sietorajat alkavat paukkua. Vika ei ole ystävissäni, eikä vika ole minussakaan – se vain on minun ominaisuuteni. Tarvitsen hengähdystaukoa, mahdollisuuden vetäytyä omiin oloihini tekemään omia juttujani. Se ei välttämättä tarkoita sen kummempaa kuin yksin sängyssä lojumista ja puhelimen selailua. Että en minä mitään viikon retriittiä hiljentymiseen jossain erämaassa tarvitse (joskaan en ehkä kieltäytyisikään?).

Juuri nyt, kahden erittäin tiukan työputken ja vähäisten hengähdysvapaiden jälkeen, minä olen siinä tööt aivot off en jaksa itkettää ja älä vittu puhu mulle -tilanteessa. Niinpä tänään vajaa neljä tuntia yövuoron loppumisen jälkeen olin jo karannut mökkimaisemiin ylhäiseen yksinäisyyteen. Minun oli tarkoitus tavata tänään meidän huudeille lomailemaan saapunut ystävä, mutta peruin sen. Kerroin olevani umpiväsy ja ihmisvihamielinen ja tarvitsevani nyt hetken vain itselleni. Hän ymmärsi, ehdimme nähdä myöhemminkin.

Olen täällä ihan vaan itsekseni huomiseen, koira toki seurana. Olen lojunut aivan joutavana, kuunnellut sadetta ja sitten taas ihaillut auringon säteiden hehkuttamia pelargonioita, lisännyt pari kalikkaa kamiinaan. Lämmitän saunaa parhaillaan, joka sekin on ollut veden kantamisineen koko päivän mittainen projekti, koska hitto kiirekös tässä. Jo nyt tunnen, kuinka hartioiden kireys helpottaa ja päätä kiristänyt vanne pehmenee – ja oi, minulla on laatuaikaa itseni kanssa vielä vaikka kuinka paljon jäljellä!

 

Kesäkuinen melankolia

Yhtään kesäkukkaa ei ole ilmestynyt tontille. Ei edes suloisia orvokkeja rappusille, vaikka ne kuuluvatkin perinteisiin. Talvehtineista pelargonioista selvisi vain yksi, ja se puskee pientä kukkaterttua olohuoneen ikkunalla. Jorinin juuret ovat ulkoeteisessä. Kasvattivat pitkät hontelot varret, hipovat kattoon asti, ja yhden varren päässä avautuu aniliininpunainen kukka. Mutta yhtään kesäkukkaa ei ole tontille ilmestynyt. Eikä ilmesty, päätin. Tänä vuonna en osta yhtäkään. En vaan jaksa.

Saman kohtalon olin jo manannut mielessäni kasvihuoneelle, mutta ennen kuin ehdin sanomaan sitä ääneen, ehti mies edelleni. Tänään herätessäni (siirryin jälleen yövuoromoodiin, joten maailma ehtii pyöriä vinhasti eteenpäin minun nukkuessani) kurkkasin ulos ja kasvihuoneessa puskee elämään vaikka mitä vihreää. Veikkaan, että ainakin tomaattia, kurkkua ja paprikaa on sinne rakkaudella kannettu. Jotain muutakin.

62210784_619960378524751_8925876870784745472_n

Minä ryöppäsin nokkosia pakkaseen talteen ja paistoin kesän ensimmäisen raparperipiirakan. Kannoin piirakkaa kahteen naapuriinkin, sillä vaikka mies onkin varsinainen sokerihiiri, on hänellekin tekemistä pellillisessä. Pitäisi ostaa siivilä, sillä haluaisin keittää raparperimehua. Pehko kasvaa taas aivan hullaantuneena. Voisi tehdä lehdistä lisää laattoja, mutta veikkaanpa, että sitäkään ei jaksa.

Viime viikon pidin kesälomaa. Kahta päivää lukuunottamatta olin mökillä. Oli hullu tunne palata kotiin, kun vajaassa viikossa puutarha oli puhjennut kukkaan. Rappusten kaiteeseen viritettiin säleikkö, ja siihen kasvamaan jotain kärhöä. Nyt kolmen vuoden jälkeen se kukoistaa kukkia violettinaan eikä säleikkö enää riitä korkeuksiin kurotteleville rönsyille. Revonpapu loistaa kukkapenkissä. Rakastan sen ilakoivaa keltaisuutta. Vihaan sen tapaa viedä elintilaa muilta. En kuitenkaan niin paljoa, että kaivaisin sen kokonaan ylös, vaan tyydyn vuosittain kuukausittain viikottain repimään sinne tänne nousevia piippoja juurimultineen pois, jotta hetken päästä siellä voisi kasvaa  taas uusi. Keltaisena loistavat myös iki-ihanat kullerot ja kesäpikkusydän on vuodesta toiseen tunnollinen kukkija hempeällä vaaleanpunaisuudellaan. Etupihalla tuoksuvat syreenit.

62555634_1360356724102381_5794376353679671296_n

Mökillä minä raahasin rankaa rannasta liiterille ennen kuin helteet tulivat. Ostimme lisämaata ja -metsää ja nyt mies on raivannut rantaa, aikoo siistiä metsää muutenkin. Minun tehtäväkseni jää raahata puut jyrkkää rinnettä pitkin ylös liiterille. Uudelle liiterille, jonka mies myös rakensi ihan vasta. En valita kuin korkeintaan kuumuutta. Yhden päivän ja yön meillä oli kylässä miehen siskontyttö. Toisen päivän minä makasin laiturilla, kuuntelin musiikkia, uin ja kehittelin puolivahingossa seitinohuet keskellä päivää. Kolmantena päivänä saapui anoppi viinin kanssa eikä enää ollut ohutta.

Nyt juon vihreää teetä ja mietin, että vajaan kuuden tunnin päästä minun on lähdettävä töihin. Tökkäsin robotti-imurin laturiin ja laitoin muutaman astian tiskialtaasta astianpesukoneeseen. Naputtelin eilen kirjahyllystä myynti-ilmoituksen, ja kirjahylly tullaan hakemaan tänään. Puen vaatteet päälleni siksi, ja inhoan kun kangas liimantuu vartaloon kiinni. Kirjaudun opintopolkuun, mutta opiskelijavalinnat ovat vielä kesken. En ole avannut sivuakaan yhdestäkään kirjasta, artikkelista, pdf:stä, mistään ja tentti on viikon päästä.

62241055_345464839472485_5170241017714049024_n

Mietin, että yhtäkkiä on kesä. Tummanvihreä kesä, helteet, jokivesi kuin linnunmaitoa ja pistorasiassa hyttyskarkotin. Tuohituomien ruskeiksi lakastuneet kukat ja silmissä kasvava nurmikko. Minne kevät meni? Minä missasin kevään. Hiirenkorvat menivät ohi, enkä minä huomannut. Olen omituisen melankolinen enkä jaksaisi mitään. Eikä huvittaisi. Arki tuntuu painavalta ja haluaisi vain kadota kaiken sellaisen ulottumattomiin. Makaamaan laiturille tai istumaan kanoottiin. Hihkaisemaan ja osoittelemaan sormella, että hei tuolla kasvaa keltaisia kukkia, mitä ne ovat, melo sinne niin otan kuvan, ja hän meloo. Sellainen huvittaisi.

 

Akut ladattu

Irtiotto arjesta takana, mieli ja keho levänneet ja valmiina vastaanottamaan taas elämän kiireet ja touhut. Siis ainakin noin niinku hypoteettisesti. Imuri tai luutusanko ei ole kumpikaan vielä loikanneet simsalabim mun kätösiin, vaikka olen suunnitellut kodin siivousta tässä jo parisen tuntia. No mutta, onhan tässä päivä aikaa taivastella vielä kotosalla, työt jatkuu vasta huomenna.

IMG_20190424_173309_685

Laskeskelin maanantai-aamuna yövuorosta päästessäni, että sitä edeltäneen viiden vuorokauden aikana olin niin helvetin tehokkaasti

painanut 51,5 yötyötuntia
pyöräillyt 70 kilometriä.
kirjoittanut ja palauttanut 7 sivua esseetä ’kolmannen sektorin hybridisaatiosta’ 

Että joo pieni pälliloma korpikuusen kannon alla tuli kyllä enemmän kuin tarpeeseen. Tosin juuri kun olin sihauttanut oluttölkin auki ja kuuntelin sujuvasti työn ääniä Jeren halkoessa polttopuuta liiterillä, otettuani muuuukavan asennon siinä terassin tuolilla tyyny persauksen alla, lintujen laulellessa ja auringon lämmittäessä, kävimmekin yllättäin keskustelun:

Pitäs palju pestä.

Miks minun?!

Koska minä maksoin sen.

Tämmöstä se on, elämä ja naisen asema patriarkaatin alla. Sisso.

IMG_20190425_145302_905

DSC_0017

No, tuli palju pestyä ja kaksi iltaa siinä lilluttuakin. Grillikausi avattiin savustamalla kuhaa ja kärtsäämällä rehuja ja halloumia muurikalla. Kirjoittamisen opintoja lukuunottamatta en tehnyt elettäkään opiskelun suuntaan, en edes vaikka sosiaalityön pääsykoemateriaalit julkaistiin tiistaina. Mun pää kaipasi lepoa. Loppuviikosta sitten havahduinkin siihen outoon tunteeseen, että itse asiassa minullahan ei ole mitään opintoihin liittyvää enää kesken. Ei yhtään mitään! Okei, kirjoittamisen kurssi rullaa kyllä koko ajan taustalla vielä toukokuun alkupuolelle saakka, mutta se on enemmän harrastus ja hauskaa puuhastelua, joten en sitä oikeastaan opiskeluopiskeluksi edes laske.

58377892_282732429322225_1236780848435429376_n

Tunteen syveneminen kuitenkin ottaa aikansa, mieli ei ole sitä vielä aivan sisäistänyt. Aivot askartelee olemattomien deadlinejen kanssa yhä edelleen ja tuntee jopa hienoista syyllisyyttä siitä, kun en tee mitään. Jännää. Tosin ensi viikolla aloittelen toki pääsykokeisiin luku-urakkaa, että no sikäli. Joka tapauksessa, ensi kesästä on muotoutumassa ensimmäinen kesä kolmeen vuoteen, kun olen ihan oikeasti lomalla kaikesta! Ellen sit sekoa ja päätä ottaa tilastotieteitä kepeäksi kesäpuuhasteluksi (…), mutta sitä sopii epäillä. Ei hirveen kovalla äänellä ole huhuillut tähän osoitteeseen se.

IMG_20190425_163252_235

Mökillä oli kevät jo ihan älyttömän pitkällä. Rinne ja mökin ympäristö kauttaaltaan oli jo sula, muutamia lumiläntäreitä lukuunottamatta. Samoin ranta oli jo sulanut, niinkin sula, että Jere kävi Rikin kanssa pienellä melontaretkellä rantaa myöten. Ei varmasti mene kauaa, kun loputkin jäät jorpakosta lähteävät. Meille tutuksi tullut joutsenkolmikko oli myös jo palannut, bongasimme myös ainakin sorsia ja telkkiä mökkirannasta. Ja ITIKAT. Ne ovat myös täällä taas (huraa).

IMG_20190425_162023_868

Nyt hissukseen palautumaan arkeen siis. Jos vaikka siihen imuriin seuraavaksi tarttuisi. Energiatasot ja mieli ovat ainakin jälleen kohdallaan! ❤

 

Synnytystalkoot

Nainen kääri raskaustestin vessapaperiin ja sulloi mytyn housujensa taskun pohjalle. Epätoivon ja kiukun lietsomana hän läväytti huussin oven auki ja lähti tarpomaan poispäin mökiltä, pois kaikesta. ”Hei minne sinä —”, huudahti mies tuulispäiselle naiselle, mutta nainen vain huiskautti kädellään äänen suuntaan ja jatkoi puhisten matkaansa kiroten koko maailman miesväen Napoleonista naapurin Penaan. Huussin ovi jäi narisemaan saranoilleen.

Pää myrskypilvien myllertämänä hän havahtui miettimään, olikohan Napoleonilla ylipäänsä lapsia. Hän pysähtyi niille sijoilleen, kaivoi puhelimen esiin ja googletti. Etusormi liu’utti Wikipediaa vauhdilla ja kyllä, löytyihän sieltä kruununperillistä ja liuta aviottomia. Sekin saatana yks pukki, naksautti nainen kieltään, laittoi puhelimen pimeäksi ja jatkoi marssiaan ei mihinkään. On ne perkele kaikki heppi edellä aina menossa ja tuikkimassa, hän sadatteli mielessään, ja sulki ajatuksistaan sen tosi asian, että omallakin seksuaalisuudella saattoi olla osuutta asiaan ja niinä keväisinä öinä mökin kapeassa sängyssä hänkin on ollut tuikkimisen kannalla vähintäänkin yhtä paljon. Silloin, kun saunatauolla iholta nousi lämmin usva ilmaan ja kevätillan pikkupakkanen kipristeli varpaissa ja värisytti kehoa, ja myöhemmin yöllä ihan jokin muu.

Nainen saapui lammen rantaan. Kumikenkä hörppäsi sisäänsä kylmää muravettä ja rahkasammalta. Kumisaappaan irtoaminen suonsilmäkkeestä aiheutti maiskahtavan äänen, ja se sai naisen miettimään sinertävän limaisia vauvan päitä, imukuppeja ja repeileviä välilihoja. Hän oli viihdyttänyt itseään lukemalla vauva piste fiistä synnytystarinoista, seinille piirtelevistä ja sinkoilevista lapsiperheistä ja konstikkaista anoppisuhteista ja miettinyt vinosti ja omahyväisesti hymyillen, että luojan kiitos minulle ei ikinä. Hän istui kannolla. Kastunut kumisaapas ja kirjava villasukka lojuivat kannon vierellä ja nainen heilutteli paljaita varpaitaan jo lämmenneessä ilmassa.

Onhan tästä puhuttu, nainen mietti, mutta huomasi huolestuvansa siitä mitä jos. Mitäs jos sen mieli muuttuu, kun asia ei olekaan enää vain puheen tasolla? Mitäs jos sen mielessä herääkin jokin ikiaikainen tarve suvunjatkamiselle, mitä jos joku helvetin kivikautinen geeni aktivoituukin? Hitostako miehistä tietää! Ja helvetti helppoahan niiden on! Ei ne paisu valaan kokoisiksi ja turpeanilkkaisiksi hormonisekopäiksi. Ei niiden rinnalla roiku ensin loinen ja lopulta lerpahtanut rukkanen. Ne voivat kyllä lähteä moottoripyöräilemään Lofooteille ja kaljalle Saken kanssa. Nainenkin haluaa moottoripyöräillä ja, hitto, juoda kaljaa Saken kanssa. Hän riipi vieressään kurkottelevia suopursuja sormiensa väliin, murskasi hennot valkoiset kukat kämmeneensä. Nenäontelot täyttyivät suopursujen tuoksusta ja naista yökötti.

Mökiltä kantautui koiran haukahtelua ja kirveen iskuja pölleihin, jotka halkesivat uuniin sopiviksi kappaleiksi, ja niiden valkoiset kyljet saattoi repiä syttytarpeiksi. Nainen siveli kylkiään. Kupeitteni hedelmä, hän maisteli sanoja ääneen ja pyöräytti silmiään. Hän veti nahkean kumisaappaan vaivalloisesti paljaaseen jalkaansa ja lähti kävelemään takaisin mökkiä kohti. Varvut ja kanervikko antoivat myöten ja rahisivat hänen askeleittensa alla. Mies oli lämmittämässä paljua. Hän työnteli valkokylkisiä halkoja kamiinaan, sulki luukun ja suoristi selkänsä. Piipusta tuprahti harmaan sakeaa savua. ”Pitäsi tuota rantaa siistiä ja vähän ruopata”, hän jutteli naiselle, ”jos vähän kesemmällä kysäsen jätkiä talkooporukaksi”, hän jatkoi ääneen miettimistään. ”Oisi tässä vähän muutakin”, nainen nielaisi, kaivoi mytyn taskunsa pohjalta ja heitti sen miehen eteen pienelle puutarhapöydälle. Mies jähmettyi ja nainen näki, suorastaan kuuli, kuinka menneet, nykyiset ja tulevat filminauhat vilistivät miehen mielessä vinhaa vauhtia. Nauhat sotkeutuivat toisiinsa ja käräyttivät lopulta koko kelan tuleen. Nainen katsoi huojentuneena miehen auki rävähtäneisiin silmiin, jotka olivat unohtaneet räpyttämisen taidon. ”Älä huoli, näihin talkoisiin meidän ei tarvitse osallistua!”, hän sai sanotuksi ja nauru karkasi huulilta ilmaan yhdessä vapaiden lintujen kanssa.

57606633_1328383413975316_5771685345670201344_n

Ja no niin, nyt jokainen voi kasata leukansa takaisin sijoilleen sieltä lattian rajasta, sillä tämä tarina on FIKTIIVINEN. Terkkuja kirjoittamisen opinnoista siis jälleen. Pohdiskelin joskus, että kuinka paljon ja millaisia tekstejä opinnoista jakaisin tänne teidänkin luettavaksi, ja alkuun ajattelin, että fiktiiviset jutut eivät ehkä oikein sovi blogini aihepiiriin. Mutta mieli on muuttuvainen, ja niin toisaalta blogini sisältökin, joten tällä kertaa ainakin päätin antaa mennä.

Tehtävänä oli valita jokin aiemmin kurssilla kirjoitettu faktoihin perustuva omaelämäkerrallinen teksti ja lähteä viemään sitä fiktion suuntaan. Tällä kurssilla olen siis aiemmin kirjoittanut tekstit Elämme mökkirantamme joen rytmiä (runo minulle merkityksellisestä paikasta), Hei sinä  – arvaa mitä? (täytyi pureutua vanhemman tai isovanhemman elämään ja kirjoittaa siitä, syntyi kirje edesmenneelle isälleni) ja Tarinan valokuvasta (josta laitoin myös haasteen eteenpäin, kannattaa tsekata!). Tähän tehtävään päädyin valitsemaan tapahtumien ympäristöksi meidän mökkimme ja tarinan pohjaksi ja inspiraatioksi siis kirjoittamani runon siitä.

Olemme mökillä parasta aikaa. Saavuimme tänne toissapäivänä ja olemme vielä pari yötä. Minulla oli todella hurjatahtinen viisipäiväinen/öinen taustalla, kun paiskoin yötyötunteja reilut viisikymmentä ja siinä sivussa kirjoitin ja palautin viimeisen sosiologian tehtäväni. Pikkubreikki mökillä tuli siis nyt todellakin tarpeeseen. Täällä olen lähinnä nauttinut olemisesta ja samalla kirjoitellut tuota tehtävää. Vastaavasti eilen julkaistut sosiaalityön pääsykoematskut ovat avaamatta, ja saavat sellaisena pysyäkin vielä tämän viikkoa. Nyt tarvitsen lepoa.

Eilen illalla huokasin Jerelle ääneen. Miten onnellinen ja etuoikeutettu ihminen voi olla – lillua nyt paljussa upeassa auringonpaisteessa ja katsella samalla joutsenpariskunnan uiskentelua mökkirannan sulassa läntäreessä. Elämä on aika helskutin hyvä juuri nyt.

Elämme mökkirantamme joen rytmiä

ja hengitämme metsää.

Keväisin täytymme yli äyräiden –
joutsenet, sorsat, kaikki ne kaakattavat ja vedessä räpistelevät, joita en tunne,
ja kaislikkoon syöksyvät ja riemuitsevat lokit
ja hauen mötkäleet.

Kesällä huokaamme auringon alla.

Joki kuivuu juuri ja juuri kanootin kannattelevaksi, mutta uijalle mutakylvyksi.
Mutahoito hellii kehoa ja mieltä
voisin mainostaa ja kaupata itselleni.
Tyydyn kauhomaan pinnasta vettä saunasankoon.

Syksyisin on rehevää ja riehakasta.

Lumpeet ja kaislat lipuvat läntäreinä ja huojuvat korkeina tuulessa,
joutsenet kaahottavat etelään lähtöpuuhissaan
milloin olisi hyvä aika?
sataakohan Öölannissa?
muistithan rakas sammuttaa kahvinkeittimestä virran?
Siltä se kuulostaa, neuvottelu!

Itse keitän kaasuhellalla aamukahvin, jossa ei ole lisämausteena kiirettä.

Elokuisina öinä tulenpalavan oranssi kuu hipoo mäntyjen latvoja
ja pakkasöinä se sama kuu
valaisee tienoon kuin tuhat katulamppua.
Eikä maailmassa ole talvisin mitään muuta
kuin saunatauolla ihollani helmeilevät jokivesipisarat, minusta nouseva lämmin usva
ja ilman täyttävä raksahdus oluttölkistä.

DSC_0004

Runous ei totisesti ole minun juttuni. Tällä kertaa kirjoittamisen perusopinnoissa, kurssilla luovassa omaelämänkerrallisessa kirjoittamisessa, annettiin tehtäväksi kirjoittaa muistojen värittämistä maisemista, itselle merkityksellisestä paikasta. Paikkavalinta oli helppoa.

Ensin täytyi kirjoittaa kymmenisen minuuttia ajatuksen virtaa. Keskittyä kuvailemaan paikkaa aistien välityksellä, saada napatuksi tekstiin kokemuksia ja merkityksiä. Tämän jälkeen syntyneestä tuotoksesta tuli muodostaa runo.

Minun piti kirjoittaa mökistä. Mökin tunnelmasta, siihen liittyvistä muistoista, tunteista, äänistä, hajuista. Huomasin ajautuvani kirjoittamaan mökin ympäristöstä. Teksti vain tuli ja muotoutui ja eläytyi. Ehkä se on se ja sama – minun sisäisen rauhani lähde ja tyyssija.

Mökkitarinoita ja sit mökkitarinoita

Varsin vauhdikkaan ja aikaansaavan viikon jälkeen suunnattiin suoraan minun viimeisen yövuoroni lopuksi rauhoittumaan mökille. Olin koko viikon hellinyt tätä ajatusta.

IMG_20190222_084133_871

Perjantaiksi paukkasikin todella kauniin ja kuulaan, mutta myös jäätävän kylmän sään. Ulkolämpötila humpsahti yks kaks yllättäin -24 asteisiin. Yllättäen mökin sisällä, vaikka tönö onkin ollut ylhäisessä yksinäisyydessään ja koskemattomana, ei pakkanen kuitenkaan purrut kuin miinus kymmenen asteen verran.

Ei nyt ehkä sisälämpötilaksi kuitenkaan mikään optimaalisin. Ensimmäiset askareet siis luonnollisestikin oli lyödä puuta kaminaan ja hurauttaa öljylämmitin tulille. Viimeksi mainittua käytämme vain alkulämmityksen vauhdittamiseksi, muutoin täällä pärjäilee kaminalla, kun vaan pitää pientä tulta yllä koko ajan.

Mökki lämpenee melko hitaasti, mutta sitten kun vauhtiin pääsee on täällä oikein kelpo köllötellä. Unien velkoja ei kuitenkaan katso aikaa eikä paikkaa, joten pujahdin toppavaatteineni makuupussin alle ja aloitin mökkiviikonloppuni makoisilla päiväunilla pikkupakkasessa.

IMG_20190222_103600_628

Olin torstai-iltana onnistunut niksauttamaan tai venäyttämään alaselkäni ihan vaan siivoamalla. Oman elämänsä mummo tässä vaan päivää. Ilmeisesti sohvien siirtelyni ja imurin kanssa riehumiseni ei ollut kovin ergonomista ja jossain kohtaa tunsin, että alaselässä kävi ehkä jokin pieni nips. No, kohta se ei ollutkaan enää ”ehkä” eikä ”pieni”.

Yövuoro meni ihan okei juilimisineen, mutta perjantai-aamuun mennessä selkä äityi kiukkuisemmaksi ja könkkäsin menemään kuin vanaha eukko. Kiukutti. Jere onneksi auttoi yhden yön aikana kymmeniä vuosia vanhettunutta morsiotaan, kun minä en kärsinyt juuri kumarrella tai nostella ja ylipäänsä jokainen liike tuli harkita tarkkaan.

Sain minä kuitenkin perunat kuorittua ja muusin väsättyä Jeren käristellessä hirvenlihoja pannussa. Punaviiniä tilanne vaati myös, luonnollisesti.

Siinäpä lisää draaman aineksia. Jere toi minulle Lanzaroten viinitilalta tuliaispullon ja olin hellinyt ja hillonnut sitä tähän hetkeen. Palkkioksi siitä, että sain ruotsin kurssin läpi ja ollut muutenkin kovin aikaansaava. Kohtasimme illalla järkyttävän totuuden – mökillämme ei ole korkkiruuvia! MITEN VOI OLLA MAHDOLLISTA! Sehän on vakiovaruste selviytymiseen heti puukon ja tulitikkujen jälkeen.

Onneksipa Jeren taskusta löytyi ruuvi ja varastosta vasara, joten viini saatiin pullosta ulos. Oli muuten hyvää viiniä! Se ja yhdessä valmistettu illallinen voiteli sopivasti niin sielua kuin alaselkääkin.

IMG_20190222_174345_630

Yöunet olivat syvät ja pitkät. Aamulla Jere jutusteli mökin ovella Rikille, lähettäskö me miehet käymään kaupassa. Riki vastasi heilauttamalla häntäänsä, ja niin he menivät. Minä venyttelin itseni aamukahvin keittoon.

Laitoin aamukahvihetkestä seesteisen kuvan ja tekstin Instagramiin. Jätin kertomatta, että aamukahvihetkeni todellisuudessa alkoi savustuksella. Laitoin kahvipannun hellalle ja kumarruin sekoittamaan tulipesää, jotta tuli palaisi iloisemmin ja vesi kiehuisi nopeammin. Iso savuava puunkimpale ottikin ja heittäytyi voltilla kaminasta ulos lattialle, kaminan edustalla olevalle pellille. Samalla levisi kekäleitä puulattialle ja maton läheisyyteen. Perinaisellisen vitun karjaisun säestämänä kauhoin kekäleet ensin pellille, ja vasta sitten nostin savuttavan mustuneen halon pihdeillä takaisin kaminaan.

Viestittelin Jerelle, että meillä on savupirtti, mutta muuten kaikki hallinnassa. Sain myös kahvini.

IMG_20190223_110738_949

Tänään ei enää pakkanen kiristele, joten suunnitelmissa on laittaa saunan lisäksi palju tulille. Hieman kysymysmerkkinä vielä on, että kuinka minä tämän selkäni kanssa paljuun kömmerrän. Se ei ole enää ihan niin kiukkuinen kuin eilen, mutta ei vielä kunnossakaan. Ehkäpä Jere nostaa plumpsauttaa minut paljuun ja naaraa ylös sitten pois lähtiessään?

Pakenemisia

Pakenen

Yövuorojen ja parin ylityötunnin jälkeen mökille nukkumatta silmällistäkään. Mökkitie on muhjuinen ja säätiedotus uhitteli räntä- ja lumisateilla. Ei ehkä uskallakkaan ajaa autolla, ei ehkä päästä perille tai pois, tuumittiin. Valuuko vapaat hukkaan? Ei, jätetään auto parin kilsan päähän, onhan meillä sukset ja lumikengät ja rinkat. Umpiväsyneenä ajatus tuntuu sekopäiseltä, kun taivas vielä repesi lyömään räntää, mutta

Pakenen

Jeren lausahdusta, taikasanoja, joka puolihuolimattomasti karkaa huulilta. Ennen sinä halusit lähteä aina minne vaan ulkoilemaan, nyt et enää ikinä. Tähänkö on tultu? Katotaanko! Pakkaan reppuun viisi litraa vettä, kalsarit, ruokaa. Katotaanko! En minä halua olla se, joka ei ikinä!

received_694038557658932

Pakenen

mökin hiljaisuuteen, saunan löylyyn, iholta yöhön huurustuvaan ilmaan kalenteria ja vatsan pohjassa puristavaa stressimöykkyä.

Pakenen

sitä outoa tunnetta, joka on pitänyt minua otteessaan päivä, ei, viikkotolkulla. Sitä selittämätöntä kireyttä ja mihinkään kohdistumatonta kiukkuisuutta, suupielissä pyristelevää itkuisuutta, vaikka ei itketä.

received_2295982667322244

Pakenen

ruotsin sanaston ja kieliopin paukuttamista päähän, tuijottelemaan lilanvaaleanpunaisensinistä taivasta, pikkupakkasta, kantamaan saunavettä avannosta.

Pakenen

univelkoja makuupussin mutkaan, nukun kymmenen tuntia, kaksitoista tuntia, vetkuttelen ylösnousua ja

Pakenen

vetkuttelemaan vielä syvemmälle makuupussiin kun vetkuttelun vuoksi mökki on jäähtynyt kymmeneen asteeseen ja pelkkä ajatus pussin raottamisesta saa varpaat kippuraan.

received_2282744085126289

Juon kolmatta mukillista aamukahvia kaminan luukku raollaan ja mietin, että miten hieno pakoreissu. Ja mietin, että vielä tämän päivän, vielä ensi yön, me varastamme itsellemme. Silläkin uhalla, että se saattaa tietää aamuviiden herätystä, mahalaskua ja rähmäisiä silmiä arkeen.