Ihana uusi mökkisauna

Olen tykittänyt Instan ja Facebookin täyteen mökkisaunan remontin etenemisestä ja hehkuttamista. Ajattelin nyt vielä kirjoitella tänne kuvineen kaikkineen koosteen siitä, että mitä siellä nyt sitten oikein tapahtui ja mihin päädyttiin.

Saunan alkuperäinen ulkonäköhän oli aika, noh. Ei sillä, metsäympäristöön ja eräilymeinininkeihin sopii ihan mainiosti hieman rosoisempikin tapaus eikä tässä olla oltu missään vaiheessa hakemassakaan minkäänlaisia fiinejä luxusmökkeilyitä. Löylyt on myös saunassa olleet aina aivan ihanat. Mutta kyllä tuo ulkomuoto nyt kipeästi päivitystä tarvitsi!

Projekti on ollut varsin pitkäkestoinen. Pitkin kevättä mies on hartiavoimin kaatanut harmaaleppää saunan kattoon ja haapaa lauteiksi. Itse hän myös sahasi laudat ja lankut. Remppa lähti vähän niin kuin käsistä, niin kuin meillä historiassa sellaista taipumusta on ollut, ja loppujen lopuksi koko sauna räjähti. Hän valoi kokonaan uuden alusen kiukaan alle, löi uudet laastit ja tasoitteet muuriin. Näyttää siltä, että ainoastaan hirsiseinät, saunan ovi, ikkuna ja karmit jäävät koskemattomaksi, mutta en vielä löisi vetoa senkään puolesta.

98272838_1680582148755439_7696481124125507584_n

Tämän viikon aikana tapahtui paljon. Muurin ja valun kuivuttua mies vielä hioi ne ja minä pääsin maalaushommiin. Ehdotettu metsänvihreä maali jäi hieman kummittelemaan mieleen, mutta päädyimme kuitenkin harmaaseen. Maalia sai sutia pintaan kaksi kerrosta, ei varmasti olisi haittaa tehnyt kolmaskaan. Maalien kuivuttua mies nikkaroi saunaan uutta lattiaa ja asensi lattian alle vesikourun ja minä kävin, jo aiemmin hiottujen, laudelankkujen kimppuun käsittelemällä ne useaan otteeseen värittömällä saunavahalla. Leppeässä kesäsäässä lankut kuivuivat nopeasti, joten mies pääsi nakuttelemaan nekin jo kasaan. Lauteiden runko on alkuperäinen, sitä ei tarvinnut lähteä uusimaan. Raahasimme vanhan loppuun asti palvelleen kiukaan odottamaan jätekuormaa ja sopivasti tällä viikolla uusi saapui.

99368931_1686965614783759_8736044762320076800_n

99294074_1687583741388613_7307417027671490560_n

100703692_3511448708882899_211041597570154496_n

Myös ruskealla saunavahalla käsitellyt listat pääsivät paikalleen muurin ja hirren väliin, peittämään rosoista muurausrajaa, ja minä rakastan sitä. Sellaisia ei alunperin siis ollutkaan, ja se oli särkenyt silmiäni pahasti. Lopputulos koko saunan osalta on UPEA ja muutos huikea!

99396850_1687744094705911_5238854773830057984_n

101001383_595021324459665_734447005413146624_n

99298073_1687744068039247_8854341484640468992_n

100830693_735763857185783_1189353285522292736_n

100630197_1686965691450418_6975820109034029056_n

Vielä emme päässet ensimmäisiä löylyjä testaamaan, sillä kiukaan putki on hiukan liian lyhkäinen ja puuttuvia osasia odotellaan vielä saapuvaksi. Kunhan putki saapuu asentaa mies myös putken menoaukkoon muuriin (?!? sillä on varmasti jokin oikea nimi, mutta ei tämä termistö nyt aivan ole hallussa) kromisen levyn. Että vähän hifistelyksi nyt siis meni. Kaide lauteeseen on mietinnässä, mutta voi olla, että emme päädy sellaista nyt kuitenkaan laittamaan.

Katto jäi nyt myös vielä vaiheeseen. Sahatut laudat saavat vielä kuivua rauhassa ja palataan siihen asiaan aikaisintaan loppukesästä. Olen aivan rakastunut oranssina hehkuviin lautoihin, ja toivon niin kovasti, etteivät ne ajan saatossa hirvittävästi tummuisi ja muuttaisi väriään. Minun hommana on kuulema sitten lautojen hiominen sekä käsittely. Pompottelimme kahden välillä: käsitelläänkö katto värittömällä saunavahalla niin kuin lauteetkin vai käytetäänkö parafiiniöljyä. Näillä näkymin päädymme parafiiniöljyyn, sillä en halua kattoon kiiltävää pintaa.

101308772_718495692285416_7707263132715974656_n

97038674_1677030822443905_7789021842399821824_n

Minusta ei tässä projektissa ihan hirvittävästi apua ollut kuin juoksutyttönä. Kannoin sepeliä ja vettä, pesin muurauslaastisia työkaluja viidettä kertaa, maalaasin, keitin kahvia ja laitoin ruokaa, etsin vasaroita ja kannoin purkujätettä, hieroin iltaisin hartioita. Ihan kivaa taukoliikuntaa esseen naputtelun ja luennoinnin väliin siinä olikin, ja tässä viikossa oli paljon sellaista kaivattua yhdessä tekemisen meininkiä.

Diagnoosi: Asennevamma

Nyt, kun olen lukenut lähes kokonaisen kirjan ja kirjoittanut yhden ja puoli esseetä sosiaalipsykologiasta, voin vahvalla asiantuntijuudella ja keittiötsykoloogin ammattitaidolla diagnosoida itselleni Asennevamman. Tämän tilan syntyyn ovat vahvasti vaikuttaneet ympäristö (niin kaupunki- kuin mökkiolosuhteet) sekä sosiaaliset suhteet ( = mies). Ai että mistäkä puhun, hä?

No opiskelusta.

95554063_1665104410303213_3090850588678684672_n

Minähän painelin viime lauantaina keskenäni koiran kanssa mökille ihan asiakseni opiskelukaranteeniin. Mies jäi viikonlopuksi vielä pois kyydistä töidensä takia. Ja wou kuulkaas että! Olin suorastaan liekeissä opiskelun suhteen, koska olin myös asennoitunut käyttämään nämä herkullisesti peräjälkeen laitetut useat vapaapäivät nimenomaan siihen. E-kirjojen sivut vaan viuhuivat, esseet valmistuivat ja mielenkiintoiset tehtävänannot ja aihealue ylipäänsä imaisivat mukaansa. Samaan aikaan hyrisin tyytyväisyyttä kahdesta yllärihyvästä arvioinnista (arvosanani ovat tippuneet kun vertaa avoimen aikaan – en parjaa missään nimessä avointa, mutta tämän hetkisellä kokemuksella väitän, että ”oikeassa” yliopistossa hyvään tai erinomaiseen työhön vaaditaan enemmän) ja motivaatio suorastaan kukki.

95764834_1666256673521320_379875129888342016_n

Sitten tapahtui ensimmäinen notkahdus. Maanantaina. Mies saapui. Hänen läsnä olonsa ei oikeasti millään tavoin estä minua opiskelemasta, sillä hän touhuaa mökillä omissa askareissaan emmekä siis ole vailla huomiota ja höpöttelyseuraa toisiltamme. Illat ovat sitä varten, jolloin lämmitetään saunaa ja syödään hyvin, vaihdetaan kuulumisia, suunnitellaan tulevia ja kyöhnätään kyljekkäin. Näinäkin iltoina jutustelimme kuinka tuohon voisi rakentaa laatikon yrteille ja vihanneksille, miten hirvittävän nopeasti kevät eteneekään sulattaen rantaviivaa, missä ihmeessä ovat kaikki tyttötelkät – ja sorsat, kun vaan koiraita näyttäisi kaahottavan kevätpäissään. Siitä miksi aamuvarhain miehen saapuessa ja minun kuorsatessani mökissä haisi pieru (”Riki”, minä vastasin), mihin aikaan mittariukko on tulossa laittamaan rajapyykit kohdilleen ja paistetaanko lämppäreiden päälle kananmunia vai ei.

Jostain syystä miehen saapuessa pääni siis kuvitteli, että nyt ollaan vapaalla. Onneksi sain ajatukseni takaisin järjestykseen, kuriin ja nuhteeseen ja palasin takaisin työn ääreen. Siinä päivät kuluivat näppäimistöä hakaten ja illat huokaisten upeita aurinkoisia säitä ja korkatessa vuoden ensimmäinen laiturikalja. Miehen mökille saapuminen oli kyllä sikäli myös oikein kiva juttu, että juustonaksu-suklaa-päivällisen sijaan pääsin nauttimaan savustetusta kuhasta ja affenoista ja esanssisen limpparilitkun sijaan mukiini kaadettiin koivunmahlaa.

95845042_1667209146759406_4183700172422774784_n

Tänään aamulla asetuin vielä mökillä opiskelunurkkaukseeni ja naputtelin esseeseen muutaman kappaleen lisää. Ihan tuosta noin vain, kiukuttelematta ja kipuilematta. Ajattelin, että kotiin saapuessa jatkaisin siihen mihin jäin, saattaisin esseen valmiiksi. NO EN JATKAISI. Tässä minä istun naputtelemassa jotain ihan muuta ja ajatus esseestä on aivan käsittämättömän vastenmielinen ja epäkiinnostava. Siis siitä samasta, joka vielä eilen oli niin supermielenkiintoista, että uppouduin lukemaan aiheesta niin, että hyvä kun maltoin kirjoittaakaan ja kun kirjoitin, tulivat sanat kuin itsestään. Että nii-i, ASENNEVAMMA. Kodin ympäristössä ei enää huvitakaan ei sitten yhtään, ja motivaatio jäi rallattelemaan mökkilaiturille.

Ehkä tämä nyt sitten on tällainen päivä. Ei tartte jos ei taho. Huomista työpäivää lukuunottamatta minulla on koko viikko vapaa, joten ehkä maailmani ei aivan suistu raiteiltaan ja deadlinet pauku, jos nyt nostan kädet ilmaan ja annan olla. Olkoon niin.

95501522_1667183006762020_4702568187835711488_n

Aika tehokkaat viisi päivää tässä onkin jo takana. Tuntui jokseenkin hupsulta huokaista miehelle, kuinka uupuneelta olo tuntuu ja hartiat kireiltä. Siis miehelle, joka tekee mökilläkin päivätolkulla fyysistä hommaa, kaataa, kantaa, nostelee ja sahaa tukkeja laudoiksi ja lankuiksi saunaremonttia varten ja siinä sivussa tekaisee polttopuut. Että voi voi kun on toisella niin rankkaa siinä tietokoneen edessä. Mutta uuvuttaa se sekin, eri tavalla vain, tämmöinen aivojen rassaus ja koneen äärellä könötys. Vielä olisi jäljellä yksi essee, tuo lähes-valmis-essee ja pari tenttiä ennen lomaa opiskelusta. Työthän minulla jatkuu, mutta kyllä tässä kaiholla jo kesäkuuta odottaa.

Mitä olen puuhaillut?

Somemaailmassa kiertää karanteenibingoja, karanteenisitäjatätä siis tylsyyden sietämyshaasteita ja vinkkejä sekä blogeissa kertoillaan asioista, joita on voinut puuhailla ja mitä taas ei ole. Joku kaipaa aiempia juttujaan enempi, joku vähempi, ja jollakulla maailma ja elämänmeno ei ole juurikaan muuttunut aikaisemmasta. Minä kuulunen tähän jälkimmäiseen porukkaan. Ihan jo lähtökohtaisesti siksi, koska olen aina ollut muutenkin varsinainen kotihiiri eikä päivä-, viikko- tai kuukausiohjelmaani ole koskaan kuulunut mitään erityisempiä rientoja, harrastuksia tai muita kodin ulkopuolisia menoja. Paitsi mökkeilyä, jota on tänä keväänä ollut runsain mitoin, ja sekin nätisti ohjeistuksia noudattaen ihan oman kunnan alueella. (Että semmonen disclaimeri tähän väliin jos joku siellä on miettinyt, että onpas holtiton ja itsekäs persereikä siinä niih.)

Mut hei, minäkin voin tähän osallistua kertomalla nyt ainakin alkuun, että mitä en ole puuhaillut:

– en ole suonut ajatustakaan opiskeluun nyt suunnilleen viikkoon

Ooämgee ja vittujee ja apua minä sanon. Veikkaan, että viimeistään viikon päästä olen täällä ja instassa ja facessa ja kaikkialla kiljumassa, että kiirekiiredeadlineKIIRE ja MIKS EN OO TAASKAAN TEHNYT MITÄÄN. Mutta näin siinä on nyt käynyt, enkä ajatellut asian suhteen tehdä suunnanmuutosta tänäänkään. Puolustaudun nyt kuitenkin sillä, että ennen tätä mennyttä viikkoa olin hirmuisen ahkera ja aikaansaava. Ja sillä, että silloin ilmassa kaikuneet kiljumiset haipuivat tuuleen ja kalenteriin löytyi paljon paljon uutta yllättävää tilaa, kun luin erään kurssin tehtävänannon uusiksi ajatuksen kanssa ja tajusin, että ne kolme aikataulutettua kirjoitustehtävää eivät sittenkään koskeneet minua. Ahhaha. Hahahahaa. Okei, tehtävää toki on riittämiin tälle keväälle vielä siitä huolimatta edessä, mutta juuri nyt ja tänään sanon niille vielä MEH, koska

opiskelun sijaan olen puuhastellut:

– Töitä. Töitä töitä ja töitä. Niin hullua ja nurinkurista kuin se onkin, niin minusta tuntuu, että olen työmaalla nyt keikkalaisena enemmän kuin silloin vakkarina. Johtuu varmasti osin siitä, että aikaisemman yökyöpelöinnin sijaan teen nykyisin huomattavasti enemmän päivävuoroa. Jaaaaa sit kun sitä yökyöpelöintiä tuleekin vain satunnaisesti, niin olenkin sitten ihan tööt pihalla ja nukkua posottelen yövuorojen väliset ja jälkeiset päivät aivan totaalisena tajuttomana.

– Töihin liittyen olen joutunut pitämään elämäni ensimmäisen kerran hengitysmaskia. Ei siksi, että meillä olisi tartuntoja, vaan siksi, ettei niitä myöskään tulisi. En ole missään vaiheessa panikoitunut koronasta tai mitään, mutta tällainen suojavarustuksen käyttöön otto meinaa aiheuttaa pientä ajatusahdistusta, kun tilanne tavallaan konkretisoituu ihan oikeasti. Siis totta kai konkreettista aiemminkin on ollut esimerkiksi turvavälit, tehostettu käsihygienia ja siivous, mutta ymmärtänette toivottavasti mitä tarkoitan.

lyhdyt

pönttö

Ja koronauutisista muihin uutisiin, olen puuhaillut:

– Mökkeilyä. Ihanaa ihanaa mökkeilyä. Perinteisen saunomisen, kunhan vaan olemisen, saunaan vesien kantamisen ja oluen tai viinin lipittelyn lisäksi mökkeily tarkoitti tänään muun muassa sellaista kevätpuuhastelua, että tehtiin telkälle pönttö.

– Pienimuotoista keväthepulointia kotona. Eiiii mitään siementen istutusasioita tai pelargonioiden kasvatusta uuteen nousuun (siis, kävin kurkkaamassa kellariin olinko tänä keväänä unohtanut pelargoniat sinne, mutta olinkin unohtanut sen, ettei niitä syksyllä edes otettu talteen) tai muuta puutarhurointivastaavaa, mutta pientä kaappien siivoamista ja järkkäilyä kuitenkin. Ja sekoamista karvojen määrään.

– Hulailua, crossailua ja elämäntapamuutoksia siltä mitä nyt tältä viininlipittelyltä olen ehtinyt.

Omista puuhailustaan ovat kertoneet ainakin Saila ja Toreynn. Mitäs sie teet siellä?

 

 

Ei puhuta siitä nyt

Puhutaan siitä, kuinka joutsenet ovat palanneet mökkirantaamme ja siitä, että missä ne elävät, kuinka ne pärjäävät kun vesi on vielä jäätä ja lumen peittämää. Puhutaan siitä, mistä pinosta voin kantaa puuta kaminaan ja mistä saunaan, mikä pino on kuivaa vasta vuoden päästä ja mitkä puut vielä huojuvat tuulessa odottamassa harventajaansa. Puhutaan siitä syödäänkö tänään tortilloja ja huomenna hernekeittoa ja siitä, kumpi on väärässä ja kumpi oikeassa ananaksen roolista tortilloissa. (Mies. Mies on väärässä.)

mökki

Puhutaan auringosta ja lisääntyneestä valosta ja siitä hämmentävästä tunteesta, kun saunotaan maailman ollessa vielä kirkas ja hereillä. Puhutaan siitä kuinka mainion mahtava sarja Breaking Bad on ja missä helvetin kuplassa me elettiin silloin kun se oli vielä uusinta uutta. Ja puhutaan sitten siitä, että miten vuosista 2008-2013 on jo niin hirvittävän pitkä aika ja eihän silloin itse asiassa vielä edes ollut meitä alkuun olemassakaan ja onko muka ollut sellaista elämää, etteikö me oltaisi oltu me. Puhutaan siitä, että toinen hoksasi ostaa karkkia ja toinen varautui vain suklaalla ja että sen toisen on nyt annettava omistaan tai muuten maailmassa on epäreiluus ja vääryys. Ei puhuta mitään, vaietaan, upotaan hiljaisuuteen ja ollaan siinä.

taivas

Puhutaan siitä monelta aamulla pitää lähteä, että ehdin töihin ja siitä, että täytyy muistaa jättää saunasta kylmää vettä tiskiä varten. Puhutaan kotona odottavan jääkaapin sisällöstä ja siitä palaako meitä kotiin yksi vai kaksi ja täytyykö käydä kaupassa. Puhutaan pienentyneistä vatsamakkaroista ja korkataan sen kunniaksi olut. Puhutaan, että aamuyöllä käperryn hetkeksi viereen ahtaaseen sänkyyn, koska kainalotuttaa ja luvataan siirtyä myöhemmin omaan petiin, koska kahdeksan raajaa ja kaksi vartaloa on liikaa kahdeksankymmentä senttiseen sänkyyn. Herätään aamulla kainaloisena, koko yön syvästi nukkuneena, puhumatta paras.

terde

Puhutaan vaan tämmöisistä, arkisista ja tylsistä, lempeistä ja ihanista, eikä mistään muusta.

Erakko ja korona ne yhteen soppii (mut ei laiteta pussauskoppiin)

Tultiin viime sunnuntaina mökille. Molempia laiskotti ja kaupasta tarttui ostoskoriin mukaan kaikenlaista nopeaa ja epäjärkevää. Nakkeja, lohkoperunoita, valmislasagnea, halloumia. Salaattitarpeita sentäs oli ennestään ja pakkasesta lohenmötkäle savustuspönttöön. Kaupan kassojen eteen oli kasattu useita laatikoita hävikkiruokaa (kasviksia ja hedelmiä) hintaan kaksi euroa loota. Miten mahtava idea. Meidän mukaan tarttui laatikollinen kirsikkatomaatteja, tuorekurkkua, herkkusieniä, perunoita ja kanoille kaalia. Sienet oli minulle. Mies ei koske kuin kanttarelleihin ja korvasieniin ja niihinkin pienellä varauksella. (Sipulin ja kerman kanssa menee mikä tahansa.) Kävimme kävelemässä tuulisessa ja harmaassa säässä pitkin metsää ja jorpakon jäätä, illalla lämmitettiin sauna. Minä lupasin kantaa saunavedet unohtaen luvatessani, että oikealla kädellä pitää vielä raskaita asioita vältellä. Kannoin sitten sankollisen kerrallaan jyrkkää rinnettä. Ihan hyvä crossarin korvike. Sen jätin kotiin, mutta hulavanteen pakkasin mukaan.

Laiskotus ja tietoinen valinta olla tekemättä mitään jatkui maanantain ja tiistain. En avannutkaan opiskelumatskuja. Pelasin ranteeni ja sormeni jumiin hömppää puhelimella ja lojuin. Onnistuin lojumaan ne kylmät, myrskyisät, harmaat päivät ja kun keskiviikko sekä torstai koitti ja pakollinen läppärin avaaminen, koitti myös upeat aurinkoiset päivät. Kohtalon ivaa ja maailmankaikkeuden vittuilua. Sain eilen yhden tehtävän palautusta vaille valmiiksi, ja tänään on pakko tarttua toiseen. Mutta aion kyllä, ihan heti kohta, lähteä koiran kanssa susien syötiksi samoilemaan edes hetkeksi ennen sitä. Minulla on pimeät illat aikaa hakata näppäimistöä.

rikinaama

Vietän aikaani täällä yksin. Olen opiskelukaranteenissa. Päivät lipuvat hiljaisuudessa, iltaisin pimeän laskeuduttua laitan oven säppiin ja hoilottelen joutavia kovaan ääneen hakiessani kaminaan puita liiteristä. Meillä on aurinkokennovalot, mutta yksin ollessanikin fiilistelen hämärässä kynttilänvalossa. En varsinaisesti pelkää pimeää, ainakaan niin kauan kuin ympärilläni on seinät. Mutta ulkona mielikuvitus aktivoituu. Hauska tämä ihmismieli. Keitän teetä ja mietin, että mihin ihmeeseen olen onnistunut tämän kokoisessa mökissä hukkaamaan villasukkani. Ne ovat olleet kateissa maanantaista saakka, mutta onneksi on Aino-tossut.

Mietin, että en kirjoittaisi koronasta mitään. Sitä on koko maailma ja some ja lehdet ja ihmisten suut ja ajatukset täynnä. Kaikki on ehkä jo sanottu. Minuun asia on vaikuttanut lähinnä niin, että yliopisto meni kiinni ja kurssit suoritetaan etänä. Juuri eilen alkoi puheviestinnän kurssi ja poikkeuksellisesti sekin on nyt sitten kokonaisuudessaan verkossa. Kurssilla tulee olemaan pienryhmätyöskentelyä videoyhteyksien kautta ja jonossa on jo odottamassa tehtävä: täytyy pitää parin minuutin puhe videolle ja lähettää se opiskelukamujen arvioitavaksi. Tämäkin nostaa sykettä ja hikoiluttaa, mutta en nyt voi sanoa olevani hirveesti harmissani siitä, että tilanteen vuoksi vuorovaikutuksen ja puhumisen, esitelmöinnin ja esillä olon harjoittelut luokan edessä ja livenä on peruttu. Noin muuten elämäni jatkuu jotakuinkin ennallaan, erakkorapuna niin kuin aina ennenkin. Vessapaperiakin on.

jerejäällä

Oman navan ulkopuolelta katsasteltuna olen tullut lähinnä huonotuuliseksi. Tästäkin on varmasti kaikki jo sanottu. Ihmisten itsekkyydestä ja piittaamattomuudesta. Itsekin tosin saatan antaa somessa sellaista kuvaa, etten piittaa ja että pidän koko juttua suurena vitsinä – sen verran reilulla kädellä on tullut jaettua meemejä ja hörähdeltyä muiden jakamille. Mutta ihan totta piittaan minä ja ihan todentotta olen kiukkuinen heille, jotka eivät piittaa tai jotka vetävät homman aivan överipaniikiksi esimerkiksi hamstraamisellaan ja vaikeuttamalla näin muiden kanssaolijoiden elämää. Tunnen syvää myötähäpeää ja inhoa, kun paikallisessa faceryhmässä jaetaan kuvaa oveen teipatusta karanteeni-lapusta ja huudetaan kovaan ääneen, että mitä mitä miksi ja kenen ovi. En kestä ihmisten typeryyttä enkä sitä, että mahdollisesti sairastunutta tai muuten vaan karanteenissa olevaa (esimerkiksi matkoilta palannutta) osoitellaan sormella. Ilahduttavaa on ollut kuitenkin myös huomata, että on tässä maailmassa yhteisöllisyyttäkin ja muista välittämistä. Samaisessa ryhmässä ollaan myös pykäämässä ihan meidän tavallisten tallaajien toimesta kokoon ruoka-apulahjoituksia vähävaraisille sekä kauppa- ja apteekkikäyntiapuja heille, jotka eivät itse voi. Ahkerasti myös jaetaan tietoa kauppojen kotiinkuljetuspalveluista ja sen sellaisesta.

Minä asustelen täällä korpikuusen kannon alla eikä toistaiseksi ole ainakaan tiedotettu yhtään tartuntaa meidän kyläpahasessa. Koko Pohjois-Karjalan alueellakin niitä on ilmoitettu olevan tähän mennessä vain kaksi. Ei tässä silti pidä tuudittautua mihinkään lintukotomeininkeihin ja kuvitella, etteikö kantajia voisi olla todellisuudessa enemmän tai etteikö tauti rantautuisi rajusti vielä tänne meillekin. Keikkaa tekevänä lähihoitajana olen myös niin sanotusti valmiustilassa. Kutsu töihin voi käydä milloin vaan, oli koronaa tai ei. Nyt kun, erittäin fiksusti, pikkunuhassakaan ei sinne sovi mennä (normaalinakin flunssakautena tämä olisi minusta oikea tapa toimia, mutta niin, harvemmin mahdollista). Oman terveyden (en kuulu riskiryhmään muutoin kuin tervakeuhkona) ja läheisten terveyden lisäksi huolettaa myös yksikkömme asukkaiden terveys. Onneksi töissä asiaan on kuitenkin suhtauduttu sen vaatimalla vakavuudella. Vierailijakielto pamahti päälle jo aikoja sitten, ennestään tavalliseen arkeen kuuluvaa käsien saippuapesua ja käsidesin käyttöä on tehostettu, asukkaita informoitu kattavasti ja myös pintojen desinfiointia on tehostettu (kuten ovenkahvat ja valokatkaisimet, työpuhelimet ja näppikset). Ihan noin niin kuin yleisesti elämässä toivoisin niin kovin järjenkäyttöä, ohjeistusten noudattamista ja sitä jo lapsena opittua käsihygieniaa peliin.

kieli

Mutta, nyt siis puen päälleni jotain muutakin kuin lörppähousut ja painelen koiran kanssa metsään. Täällä ei uhkaa muu kuin oma vilkas mielikuvitus ja ehkä joku kiukkunen orava jossain.

Introverttiys minussa

Ihmiset, jotka tapaavat minut ensimmäisen kerran tai joiden kanssa nähdään vain silloin tällöin, eivät varmasti sanoisi ensimmäisenä, että joo Pia on sellainen introvertti. Luulenpa, että se kuvaus minusta ei sopisi monen sellaisenkaan suuhun, joiden kanssa olen tekemisissä usein tai jotka voivat jopa sanoa tuntevansa minut. Introverttiys kun usein mielletään joksikin sellaiseksi, hmm, ujoudeksi, hiljaisuudeksi ja syrjään vetäytymiseksi. Minähän olen etenkin tutummassa seurueessa aivan päinvastainen. Pälpätän paljon ja kovalla äänellä ja antaudun innolla keskusteluun ja väittelyynkin, jos aihe sattuu olemaan omaa mielenkiintoa kihelmöivä. En pelkää tuoda itseäni ja mielipiteitäni esiin oli sitten kyse bileistä, opiskeluihin liittyvästä ryhmätyöstä tai työpaikan palaverista. Minä myös viihdyn muiden seurassa esimerkiksi peli-iltoja pitäen, matkustellen ja hiprakoituen. Eikä tällaisissa tilanteissa haittaa yhtään jos porukkaa on enemmänkin enkä heistä edes tunne kaikkia – kunhan seurueessa on edes yksi tuttu ja turvallinen.

Mutta sitten asioissa on se toinen puoli. Minä uuvun. Kaikkihan väsyy joskus ja tarvitsee omaa rauhaa, se on totta, mutta tällainen introverttiyteen kallistunut väsähtää nopeammin ja vähemmästä. Kun minä väsähdän, tulee minusta kärttyinen ja kun oikein väsähdän, alan tuntea jopa masentuneisuuden oireita. Ilmassa väreilee pahimpina hetkinä itkuisuutta, kaikki elämässä tuntuu aivan paskalta ja mikään ei onnistu. Katastrofin ainekset ovat käsillä kun coctailtikkupurkki leviää keittiön lattialle tai märkä suodatinpussi repeää matkalla roskikseen, ja suusta ulos purkautuva puhe on töksäyttelyä ja sähinää arkisistakin pikkuasioista. Silloin sitä on lopen kyllästynyt aivan kaikkeen ja kaikkiin ja vitustako minä tiedän missä meidän juustohöylä on.

Luulen, että tähän luonteenpiirteeseen liittyy myös se, että olen todella huono sietämään kovaa jatkuvaa ääntä ja ylipäänsä ylimääräistä taustahälyä. Siksi meillä ei esimerkiksi ole koskaan radio päällä emmekä kuuntele musiikkia kuin vain erinäisissä illanistujaisessa tai muuten spessutilanteissa. Jouduin opettelemalla opettelemaan äänikirjojen kuuntelun, koska sekin tuntui aluksi vieraalta. Emme omista televisiota eikä minun pieni mieleni kykene ymmärtämään heitä, jotka pitävät telkkaria päällä vaikka eivät sitä edes katso. Ja minä vielä menin aikoinaan lähihoitajaopinnoissa erikoistumaan lasten ja nuorten puolelle, siis ajatuksena työskennellä päiväkodissa! Hah. Hahahahha!

67546526_717631582001498_1984825110422355968_n

Tarvitsen siis paljon omaa aikaa, rauhaa ja hiljaisuutta vastapainoksi kaikelle muulle elämälle pysyäkseni edes jotakuinkin balanssissa. Esimerkiksi päivä, kaksi, ehkä kolmekin päivää tiivistä yhteiseloa ja -oloa ystävien kanssa menee, mutta sen jälkeen pääni sietorajat alkavat paukkua. Vika ei ole ystävissäni, eikä vika ole minussakaan – se vain on minun ominaisuuteni. Tarvitsen hengähdystaukoa, mahdollisuuden vetäytyä omiin oloihini tekemään omia juttujani. Se ei välttämättä tarkoita sen kummempaa kuin yksin sängyssä lojumista ja puhelimen selailua. Että en minä mitään viikon retriittiä hiljentymiseen jossain erämaassa tarvitse (joskaan en ehkä kieltäytyisikään?).

Juuri nyt, kahden erittäin tiukan työputken ja vähäisten hengähdysvapaiden jälkeen, minä olen siinä tööt aivot off en jaksa itkettää ja älä vittu puhu mulle -tilanteessa. Niinpä tänään vajaa neljä tuntia yövuoron loppumisen jälkeen olin jo karannut mökkimaisemiin ylhäiseen yksinäisyyteen. Minun oli tarkoitus tavata tänään meidän huudeille lomailemaan saapunut ystävä, mutta peruin sen. Kerroin olevani umpiväsy ja ihmisvihamielinen ja tarvitsevani nyt hetken vain itselleni. Hän ymmärsi, ehdimme nähdä myöhemminkin.

Olen täällä ihan vaan itsekseni huomiseen, koira toki seurana. Olen lojunut aivan joutavana, kuunnellut sadetta ja sitten taas ihaillut auringon säteiden hehkuttamia pelargonioita, lisännyt pari kalikkaa kamiinaan. Lämmitän saunaa parhaillaan, joka sekin on ollut veden kantamisineen koko päivän mittainen projekti, koska hitto kiirekös tässä. Jo nyt tunnen, kuinka hartioiden kireys helpottaa ja päätä kiristänyt vanne pehmenee – ja oi, minulla on laatuaikaa itseni kanssa vielä vaikka kuinka paljon jäljellä!

 

Kesäkuinen melankolia

Yhtään kesäkukkaa ei ole ilmestynyt tontille. Ei edes suloisia orvokkeja rappusille, vaikka ne kuuluvatkin perinteisiin. Talvehtineista pelargonioista selvisi vain yksi, ja se puskee pientä kukkaterttua olohuoneen ikkunalla. Jorinin juuret ovat ulkoeteisessä. Kasvattivat pitkät hontelot varret, hipovat kattoon asti, ja yhden varren päässä avautuu aniliininpunainen kukka. Mutta yhtään kesäkukkaa ei ole tontille ilmestynyt. Eikä ilmesty, päätin. Tänä vuonna en osta yhtäkään. En vaan jaksa.

Saman kohtalon olin jo manannut mielessäni kasvihuoneelle, mutta ennen kuin ehdin sanomaan sitä ääneen, ehti mies edelleni. Tänään herätessäni (siirryin jälleen yövuoromoodiin, joten maailma ehtii pyöriä vinhasti eteenpäin minun nukkuessani) kurkkasin ulos ja kasvihuoneessa puskee elämään vaikka mitä vihreää. Veikkaan, että ainakin tomaattia, kurkkua ja paprikaa on sinne rakkaudella kannettu. Jotain muutakin.

62210784_619960378524751_8925876870784745472_n

Minä ryöppäsin nokkosia pakkaseen talteen ja paistoin kesän ensimmäisen raparperipiirakan. Kannoin piirakkaa kahteen naapuriinkin, sillä vaikka mies onkin varsinainen sokerihiiri, on hänellekin tekemistä pellillisessä. Pitäisi ostaa siivilä, sillä haluaisin keittää raparperimehua. Pehko kasvaa taas aivan hullaantuneena. Voisi tehdä lehdistä lisää laattoja, mutta veikkaanpa, että sitäkään ei jaksa.

Viime viikon pidin kesälomaa. Kahta päivää lukuunottamatta olin mökillä. Oli hullu tunne palata kotiin, kun vajaassa viikossa puutarha oli puhjennut kukkaan. Rappusten kaiteeseen viritettiin säleikkö, ja siihen kasvamaan jotain kärhöä. Nyt kolmen vuoden jälkeen se kukoistaa kukkia violettinaan eikä säleikkö enää riitä korkeuksiin kurotteleville rönsyille. Revonpapu loistaa kukkapenkissä. Rakastan sen ilakoivaa keltaisuutta. Vihaan sen tapaa viedä elintilaa muilta. En kuitenkaan niin paljoa, että kaivaisin sen kokonaan ylös, vaan tyydyn vuosittain kuukausittain viikottain repimään sinne tänne nousevia piippoja juurimultineen pois, jotta hetken päästä siellä voisi kasvaa  taas uusi. Keltaisena loistavat myös iki-ihanat kullerot ja kesäpikkusydän on vuodesta toiseen tunnollinen kukkija hempeällä vaaleanpunaisuudellaan. Etupihalla tuoksuvat syreenit.

62555634_1360356724102381_5794376353679671296_n

Mökillä minä raahasin rankaa rannasta liiterille ennen kuin helteet tulivat. Ostimme lisämaata ja -metsää ja nyt mies on raivannut rantaa, aikoo siistiä metsää muutenkin. Minun tehtäväkseni jää raahata puut jyrkkää rinnettä pitkin ylös liiterille. Uudelle liiterille, jonka mies myös rakensi ihan vasta. En valita kuin korkeintaan kuumuutta. Yhden päivän ja yön meillä oli kylässä miehen siskontyttö. Toisen päivän minä makasin laiturilla, kuuntelin musiikkia, uin ja kehittelin puolivahingossa seitinohuet keskellä päivää. Kolmantena päivänä saapui anoppi viinin kanssa eikä enää ollut ohutta.

Nyt juon vihreää teetä ja mietin, että vajaan kuuden tunnin päästä minun on lähdettävä töihin. Tökkäsin robotti-imurin laturiin ja laitoin muutaman astian tiskialtaasta astianpesukoneeseen. Naputtelin eilen kirjahyllystä myynti-ilmoituksen, ja kirjahylly tullaan hakemaan tänään. Puen vaatteet päälleni siksi, ja inhoan kun kangas liimantuu vartaloon kiinni. Kirjaudun opintopolkuun, mutta opiskelijavalinnat ovat vielä kesken. En ole avannut sivuakaan yhdestäkään kirjasta, artikkelista, pdf:stä, mistään ja tentti on viikon päästä.

62241055_345464839472485_5170241017714049024_n

Mietin, että yhtäkkiä on kesä. Tummanvihreä kesä, helteet, jokivesi kuin linnunmaitoa ja pistorasiassa hyttyskarkotin. Tuohituomien ruskeiksi lakastuneet kukat ja silmissä kasvava nurmikko. Minne kevät meni? Minä missasin kevään. Hiirenkorvat menivät ohi, enkä minä huomannut. Olen omituisen melankolinen enkä jaksaisi mitään. Eikä huvittaisi. Arki tuntuu painavalta ja haluaisi vain kadota kaiken sellaisen ulottumattomiin. Makaamaan laiturille tai istumaan kanoottiin. Hihkaisemaan ja osoittelemaan sormella, että hei tuolla kasvaa keltaisia kukkia, mitä ne ovat, melo sinne niin otan kuvan, ja hän meloo. Sellainen huvittaisi.