Opiskeluahistus ja karkuteille livahtanut motivaatio

Kesä on ihana, mutta

kuka haluaa kökkiä läppärin äärellä tai pölyisen kirjapinon takana, kun meillä täällä on helle ekaa kertaa kuukausiin  vuosiin ikinä?

33308691_1059549747525352_5785009459503824896_n

No joo. En minä pelkästään kesääkään voi syyttää, koska jonkinlaista motivaatiopulmaa on tämän vuoden puolella enemmän tai vähemmän ilmassa. Ihan riippumatta siitä onko maas’ ollu hanki vai iloisen vihreäksi ja vehreäksi helähtänyt pihanurmi.

Jonkinlainen opiskeluöveri ja kisauupumus tuntuu nyt myös olevan, koska koko tämän kevään kurssit ovat olleet todella laajoja, aikaa ja panostusta vaativia. Iloisesti nämä kurssit ovat myös limittyneet ja lomittuneet päällekkäin ja etenkin harkka on vienyt viimeisetkin mehut. Sitä on jäljellä enää reilu viikko noin niin kuin käytännössä, mutta harkkaan kuuluva laaja raportin kirjoittaminen on vielä tyystin aloittamatta – tai no, myönnetään, en ole vielä tehnyt elettäkään edes kirjallisuuden hankkimiseksi. Kaiken tämän jalkoihin on jäänyt kandikurssi, jonka ensimmäiset etapit on huiskaistu vaan jotenkin sinnepäin, niin näin, trallallaa ja hellurei, kasaan kun deadlinet ovat hönkineet niskaan. (Onnea vaan sille paralle, joka tehtäviäni joutuu opponoimaan – saattaapi olla haasteellista löytää hyvää sanottavaa.)

Ja jotta ihan varmasti menis naama nurinpäin ja sielu kurttuun niin totta kai minä myös stressaan valmiiksi niistä monista muista kursseista, joita suorittamatta vielä roikkuu ja kaupan päälle voi toki myös laittaa takaraivoon tykyttämään, että töihin paluu on marraskuussa. Vaikka tässä on aikaa vielä hurumykket jos vaikka mihin, niin ihan vaan varmuuden vuoksi ettei nyt vaan pääsis hyvä olo hiipimään paikalle.

33167897_1059549750858685_1863095588245995520_n

Minä en halluu osallistua seminaariin. Minä en halluu tehdä hakuja. Minä en halluu miettiä asiasanoja ja tietokantoja. Minä en halluu tehdä elettäkään aloittaakseni oikeasti kurssia, jolle ilmottauduin jo pari viikkoa sitten. Minä en halluu miettiä ammatillista kasvua enkä sensitiivistä etiikkaa, en sukupolviteorioita enkä sitä miten päin vittua nuorisolla menee.

Vaikka oikeesti mie halluunkin, mutta just nyt ei vaan jaksas eikä huvittas

ja alan kyllästyä siihen, että koko kevään ylläni ja ympärilläni on leijaillut sano pakko.

Kuinka pihakeinussa opiskellaan – harhakuvitelma osa 1

Kannoin kirjaa mukanani ja pidin sitä vieressäni ehkä kolmisen tuntia. Tunnin verran siitä kirja oli avattuna. Ja ehkä noin puolituntisen verran minä oikeasti jopa luinkin sitä…

Muun ajan minä makoilin silmät kiinni pihakeinussa. Hain olohuoneesta tyynyn pihakeinuun. Otin somen täydeltä kuvia siitä kuinka tässä nyt opiskellaan pihakeinussa.

Lopulta luovutin siinä mitä en oikeastaan aloittanutkaan. Vein kirjan sisälle ja totesin olkoot.

IMG_20180511_113222_476

IMG_20180511_121825_434

Picture_20180511_135419214.jpg

Hippastelen paljain varpain pihanurmikolla. Paljastin sääreni auringolle, ne valkoiset ja karvaiset. Aurinko on jo piirtänyt topin ääriviivat talven jäljiltä olmimaiseen olemukseeni.

Sahaan syreenipuskasta lumen runtelemat oksat, heitän tuhkaa juurelle. Rapsuttelen haravalla vähän tuolta, sieltä, täältä. Hymähdän pihassa viivyttelevälle lumipenkalle, sitkeästi pysyy, kun varjossakin on lämpöasteita kakskytyks.

Mietin miten onnellista on, että minulla on vielä koko tämä kesä edessä täysin vapaana.

(Vaikka jossain vaiheessa kai täytyy muistaa myös se sanan vapaa etuliite.)

Niin niin. Mutta nyt on sitruunaperhosia, tuulikellon kilkatusta, hulluksi tullutta lipstikkaa ja rankkaa pohdintaa siitä, että lakkaisko varpaankynnet.

PUPSEJA!

Tänään menin harjoitteluun aamulla ihan normaalisti, mutta sielläpä ei minulle mitään oman oppimisen kannalta järjellistä tekemistä ollutkaan, joten kaksi tuntia myöhemmin yhteistuumin ohjaajan kanssa todettiin, että mäne kottiin.

Eipä se mitään, sillä minäpä en mennytkään kotiin, vaan asustelen seuraavat pari päivää koiranhoitotätsänä sukulaispariskunnan luona heidän ollessa reissun päällä. Täällä asuu Maailman Paras Perhoskoira Martta, kooikerhondje Anilla ja…

ANILLAN KAKSI IHAN SUPERDYPERHYPER ÄLLÖTTÄVÄÄ PUPSIA!

31234946_1042877342525926_1450420886189534005_n

Lyhyen harkkapäivän vahinko otetaan kyllä takaisin huomenna ja ylihuomenna kun edessä on kahdentoista ja kymmenen tunnin työpäivät. Samoin juuri tämä viikko on erään toisen kurssin kohdalla intensiiviviikko eli joka päivä on luettavana esseitä 30-50 sivua ja niistä täytyy käydä aktiivista, reaaliaikaista keskustelua verkossa. Joka. Ikinen. Päivä. Että sinällään tällainen pätkäpäivä oli jees.

Paitsi että täällä on pupseja. PUPSEJA! Kaksi viisi viikkoista söpöliiniä. Ihan siis ensinnäkin olen kadottanut normaalin puhekykyni ja suustani tulee ulos vauvakieltä. Sen lisäksi tänään ollaan sylitelty, silitelty, ruokailtu ja tallottu ruoka-astiassa (tuitui mitkä ihanan tassut niiiii on nii töps töps tassuseet vuiiii) tassuilla, leikitty ja tuijoteltu unessa tuhisevaa vauvakoiran nenää. Isompia on myös silitelty, lahjottu juustolla, höpötelty ja kohta lähdetään päivälenkille.

Nii et opiskeltu kans?

Ei niin mainittavasti.

 

Kohti kandia [hän sanoi, ja vaihtoi aiheen lennossa]

Otteita kandityön ideapaperista

En tosin ole aivan varma kuinka

En ole vielä esimerkiksi päättänyt.

En ole vielä aivan varma

Mikä olisi työni punainen lanka.

mutta tarkemmin en ole vielä perehtynyt

voisiko ajatuksena esimerkiksi olla,

Mutta tämäkin saattaa vielä muuttua.

– Pia,  huhtikuussa 2018

31081352_1040892616057732_2264022105198690304_n

Ylläolevat lainaukset perustuvat tositapahtumiin. Siis kopioitu sellaisenaan kirjoittamastani ideapaperista, jonka palautus on ensi viikolla. Toivon opponoijalleni vahvaa hiuskasvustoa tämän yhteisen taipaleemme loppuun saattamiseksi.

 

Sen näkee naamasta, kun

…normaalilta, sisäiseltä ja luontaiselta rytmiltään iltapainotteinen ja tunnettu yökukkuroija muuttuukin illantorkuksi, joka hamuilee peittoa korville jo viimeistään ennen iltakymmentä (usein siirtyy sängyn puolelle jo ysiltä kun energia ei riitä edes Netflixiin)

IMG_20180410_194529_308

…vastaavasti aamuihmistä ei silti löydy ikinä, koskaan. MIKSI? Niin väärin.

IMG_20180412_065418_252

…haave iltapäiväkaljoittelusta terdellä upeassa keväisessä auringon paisteessa elää vahvana ja ohi kulkiessa katselet hymistellen (ja janoisena) iloista terdekansaa

IMG_20180414_170128_206

…ja sit käykin näin

IMG_20180414_180148_300

…ja perjantai- SEKÄ lauantai-iltojen huuma tarkoittaa kahta kylmää kaljaa ja elokuvaa (kotona) iltaseitsämältä

IMG_20180414_194319_520

…tai sit ihan vaan sitä peittoa ja tyynyä.

IMG_20180414_220841_680

…on ihan pihalla opiskelusta ja päätyy tekemään nopeita ratkaisuja ja toivoo, että asiat selkeytyy

IMG_20180417_172058_700

…asiat tuntuvat olevan umpisolmussa niin mies lukee ajatuksiasi ja tarjoaa rentoutumis- ja pakokeinon

IMG_20180416_192438_766

…silti ihan oikeasti nautit siitä mitä teet ja uuden oppimisesta, vaikka jännittääkin tosi paljon

IMG_20180417_083708_024

…matkustamisen, harkan, kandiryhmän ja intensiivisen verkkokurssin suorittamisen lisäksi minussa on potentiaalia myös silmäpussin kasvattajaksi

IMG_20180413_073851_567

Siinäpä huhtikuinen lärvikatsaus, silvuplee.

Epävarmuuden sietämättömyydestä

Olen ihminen, jolla on aina langat käsissään. Tai jos ei ole, niin otan ne käsiini. Minulla on tarve hahmottaa kokonaisuus, hallita se ja ymmärtää sekä tietää koko ajan mitä tapahtuu, milloin tapahtuu ja miksi tapahtuu. Millä tahansa elämän alueella.

Luonteelleni on ominaista organisoida, järjestää, aikatauluttaa ja varmistaa, että kaikki tulee tehtyä. Oli prosessi mikä tahansa niin varmistan sen käynnistymisen ja myös loppuun saattamisen. Minulle on myös erittäin tärkeää tietää oma paikkani, oma vastuuni. Haluan olla luotettava osa kokonaisuutta niin, ettei kenenkään muun koskaan, ikinä, tarvitse murehtia siitä, että tuleeko tonttini hoidetuksi huolellisesti ja ajallaan. Oli kyse sitten ryhmätyöstä, töissä asukkaan asioiden hoitamisesta tai pastasalaatin valmistamisesta nyyttäreihin.

(Lienee tarpeetonta sanoa, että olen varsin ratkaisukeskeinen suorittaja.)

IMG_20180414_170012_237

Nyt olen ollut (vajaat) kaksi viikkoa harkassa lastensuojelussa ja siinä sivussa huomaan luiskahtaneeni täydellisesti mukavuusalueeni ulkopuolelle. En tiedä mitään, en osaa mitään, en hallitse. Löysin sietokykyni rajat. Epävarmuuden sietokykyni on aivan olematon.

Siis epävarmuuden omasta itsestäni ja omasta roolistani. On täysin sietämätöntä joutua siihen rooliin, että en osaa, tai tässä työympäristössä ehkä pystykkään, ohjautumaan itse ja tarttumaan työhön. Että joudun istua napottamaan ja odottamaan ohjausta, sitä että joku osoittaa minulle työtehtävän. Sitä, että tehtävän tehtyäni odotan taas uutta ohjausta. Minulle tulee hirvittävän flegmaattinen, avuton ja hyödytön olo. Enkä minä ole flegmaattinen, avuton tai hyödytön.

Täällä ajatusten syvyyksissä rypiessä on kerennyt pälkähtää päähän jo sekin, että yritänkö minä nyt haukata vähän liian suuren palan. Että kuvittelenko itsestäni liikoja, onko minusta oikeasti tähän? En silti ole luovuttamassa (sinnikkyys ja määrätietoisuus elävät minussa myös vahvana), mutta ajatuskehrä on tällä hetkellä varsin mollivoittoinen.

IMG_20180414_194924_745

Eilen kanditapaamisessa opiskelijatoveri sanoi, että kun hänellä(kään) ei ole mitään aiempaa kosketuspintaa sosiaalialaan, niin on törmännyt omiin alemmuudentunteisiin kun tuntuu, että kaikki muut on ihan täydellisen kartalla ja työkokemustakin sosiaalityössä tyyliin seitkyt vuotta. Tunnistan ja tiedän tunteen todellakin. Nyt harkan myötä tämä on jotenkin vielä enemmän vahvistunut ja konkretisoitunut – niin siellä työyhteisössä kuin muiden opiskelijakavereiden oppimispäiväkirjoja lukiessa. Sitä tuntee olonsa jotenkin aivan aasiksi ja jollain tapaa ulkopuoliseksikin.

Tiedostan toki myös sen, että ei parissa viikossa täysin uudessa ympäristössä voi itseltä odottaa, että uisi kuin kala vedessä. Tiedostan, että ei sitä muutkaan minulta, kai, odota. Asian tiedostaminen on kuitenkin eri asia kuin sen sietäminen.

Olen siis täällä fisuna kuivalla maalla. Haukon happea, räpiköin edes jonkinlaista langanpätkää sormien väliin ja mietin, että mitähän helvettiä. Uskon kuitenkin siihen, että tämä itsevarmuuden ja -luottamuksen notkahdus on ohi menevää. Mutta tällä hetkellä minunlaiselle, siis yleensä varsin vahvalle ja oma-aloitteiselle, tyypille tilanne on melko typerryttävä.

 

Elämässä parasta: nukkuminen

Lauantaina en tehnyt mitään. Sen olin päättänyt ja päätöksessäni esimerkillisesti pysyin. Suurin osa päivästä meni torkkuessa. Tähän saattoi toki vaikuttaa se, että ansiokkaasti otin opiskelijan roolin todesta ja kompuroin kotiin neljältä aamuyöllä. Mutta epäilemättä suureen unen tarpeeseen ja minkään tekemättömyyteen vaikutti myös varsin raskas viikko.

Päivätorkkuilusta huolimatta myös yöunet maistuivat eikä Nukkumattia tarvinnut houkutella paikalle kun sohvatyynyn jälkeen pää painui sängyn tyynyyn. Tänään aamulla olinkin sitten ensimmäistä kertaa hereillä jo ennen kahdeksaa. Ilman herätyskelloa ja ilman mitään, silmät vaan aukes ja BING olin virkeä. Mutta tämähän ei siis käy laatuun, totesin, vapaapäivinä ei todellakaan nousta aikaisin, vaikka mikä olisi! Niinpä vetkuttelin sängyn pohjalla vielä pari tuntisen ihan vaan siksi kun voin.

Miksi herääminen ei ole koskaan vapaaehtoista, virkeää ja bingiä silloin kun oikeasti pitäisi herätä ja nousta?

IMG_20180328_220205_887

Olisi ihanaa voida viettää myös sunnuntai tekemättä mitään, mutta tässä vaiheessa en vielä sellaiseen täydelliseen suloisuuteen ja yltäkylläisyyteen voi tuudittautua. Toisaalta tänään on ollut hyvä ja levännyt olo, joten hommien tekeminenkään ei ole tuntunut uuvuttavalta. Essee, jonka deadline on viikon päästä, nytkähti taas mukavasti eteenpäin. Oikeastaan koko työstä ei puutu enää muuta kuin loppupäätelmät ja yhteenveto. Ensi viikonloppuna on myös ensimmäinen kandiryhmämme tapaaminen ja siihen liittyvät ennakkotehtävätkin ovat nyt paketissa. Sain siis nyt viikonlopun aikana kuitenkin jo paljon sellaista aikaiseksi mitä olin alunperin ajatellut riipiväni kasaan ensi viikon aikana. Tämä toki keventää sitten huomattavasti arkea, eli win-win.

Ensi viikko tulee kuitenkin, tästäkin huolimatta, olemaan varsin kiireinen, värikoodattu palapeli. Silloin ei ole luvassa myöskään viikonlopun tuomaa rauhaa ja latautumista, kun Jyväskylään siis jälleen tieni vie.

Siksi määräänkin itselleni paljon unta, lepoa ja rauhaa aina kun mahdollista. Nytkin ahkeroituani aamupäivän voin loppupäivän osalta siirtää kaiken ajatuksistani syrjään ja vain olla. Hautautua koiran tuoksuisen viltin alle, etsiä kaapin perukoilta unohtuneet keksi- ja herkkujemmat, lukea viikolla arjen mylleryksen ja kiireen alle jääneet blogipostaukset ja selailla somea kyllästymiseen saakka.

Tältäkö viikonloppu tuntuu? 🙂