Miniloman kannalta

…siis okei, tyyppi matkustaa Jyväskylään sosiologian pääsykokeisiin ja puhuu lomasta. Meitä on moneen junaan. Mutta näin minä tämän asian nyt näen, pienoisena lomana ja irtiottona arjesta. Olen täällä yksin seuraavat pari yötä ja päivää, valtasin siis veljeni kämpän, kun hän viilettää parhaillaan muissa maisemissa. Ei huolia, ei murheita, ei velvollisuuksia (no, yks pääsykoe tietty) ja ihan vaan minäminäminä-aikaa vieraahkossa kaupungissa. Kuulostaa lomalta, eikös vaan?

Yhdet pääsykokeet kävin jo eilen kokemassa Kuopiossa. Ne olivat sosiaalityön pääsykokeet ja sillä samalla kokeella hain myös Jyväskylään. Ensi viikolla on vielä edessä Joensuussa pääsykokeilut sosiologiaan. Tämän perinteisen reitin lisäksi haen myös avoimen väylän kautta – niin sanotusti kaikki verkot vesille siis. Ykköshakukohteena on Kokkolan sosiaalityöopinnot, koska se on 100% varmuudella monimuotoisena järjestettävä koulutus. No, näistä hakujutuista löpisin jo aiemmin postauksessa korkeakoulujen yhteishaku alkoi tänään – ja minä tartuin siihen, joten ei tässä nyt siitä sen enempää. Samoin minustako maisteri?! -haaveilua ja juttuja työ- ja opiskeluhistoriasta käyty läpi jo täällä.

Kuopion kokemus oli kyllä jännittävä, sillä se oli ensimmäinen kokemus pääsykokeista ylipäänsä. Siis joo lähärikouluun oli kyllä aikoinaan pällitestit soveltuvuuskokeet, mutta se ei ole verrattavissa tähän. Fiilis pääsykokeen jälkeen oli ihan okei. Yhteen neljän pisteen kyssäriin jäi tosin vastaamatta tyystin, koska käsite, jossa siitä puhuttiin meni minulla kyllä aivan täysin nevöhööd-lokeroon (ja joka sitten kuitenkin näppärästi löytyi ennakkomatskuista kun sen jälkeenpäin kotona tsekkasin, kröhöm). Muilta osin mielestäni suoriuduin hyvin, joskin todellisuudenhan näkee sitten vasta joskus kesäkuun loppupuolella, kun saadaan tulokset näppeihimme. Joensuun pääsykokeisiin on myös ennakkomateriaalit. Neljä artikkelia, joista olen ehtinyt lukemaan vasta yhden. Tai no ehtinyt ja ehtinyt. En ole tarkoituksella sotkenut päätäni niillä ennen kuin sain tuon Kuopion kokeen alta pois.

IMG_20190521_164351_849

Huomista pääsykoetta odotan suurella innostuksella, koska muista poiketen siihen ei ole ennakkomateriaaleja. Matskut siis jaetaan vasta koetilanteessa ja silloin pitää sit osata olla hirveen viisas ja näppärä. Pidän tästä ajatuksesta suuresti. Olen huomattavasti parempi käsittelemään ja skannaamaan käsissäni olevaa tietoa siinä hetkessä, poimimaan sieltä olennaiset ja kirjoittamaan erinomaisia esseitä (siis, ainakin kotioloissa) kuin pänttäämään hauki on kala -meiningeillä. Minulla on myös sellainen näkemys asiasta, että tämän tyyppinen koe palvelee myös opiskelijoita paremmin. Totta kai alalla kuin alalla on niitä asioita, jotka nyt vaan on opeteltava ulkoa sinne selkärankaan. Mutta tärkeitä taitoja niin opiskelussa kuin myös tulevaisuudessa työelämässä on omaksua uutta tietoa nopeasti sekä myös suhtautua asioihin kriittisesti ja pohdiskellen.

Okei, mutta takaisin nyt niihin lomatunnelmiin! Täällä minä nyt siis hengailen irrallaan kaikesta ja kaikista. Minä ja vatsani aiotaan ottaa ilo irti kaupungin tarjonnasta, kun omassa kylässä ei ole tarjolla muuta kuin pitsaa, kebabbia tai lounas ABC:llä. Niinpä tänään aion suunnata keskenäni syömään Green Eggiin, jonka halloumibuneihin olen ansiokkaasti koukuttunut. Saatanpa sen jälkeen käydä jossain olusellakin, jos vielä napa antaa myöten. Huomiseksi puolestaan on pääsykokeen jälkeen luvassa ihan mahtikivaa hyvässä seurassa. Olen sopinut kamun kanssa varsinaisen vatsanahka venymään ja maksa vinkumaan -turneen ympäri Jyväskylää. Tähän sisältyy ainakin hyvin ansaitut oluet Teerenpelissä, siitä syömään Morton konttiravintolaan ja lopuksi viineilemään rentoon, boheemiin ja herkullisen kitchiin Vakiopaineeseen, josta muuten aivan takuulla muodostuisi meitsin vakkaripaikka jos asuisin näillä huudeilla. Kiitos ja hei!

 

Mikä on totta ja mikä ei?

HEIKKINEN Ei hitto! Luitteko sen mun tekstin synnytystalkoista? Siinähän on siis kyse naisen valinnoista, tehdäkkö lapsia vaiko ei, ja aborttipohdinnasta. Nii siinä lopussa mä laitoin sen miehen miettii rannan ruoppaamista ja mun ois niin tehny mieli kirjottaa sen naisen kommentiks ku se heitti sen raskaustestin siihen pöydälle, että hei ois tässä kuule muutaki ruopattavaa.

KOSONEN No miks et laittanu? Ois ollu ainakin persoonallinen ratkaisu. Ja sitä paitsi jo Rousseau korosti aikanaan just yksilöllisyyttä ja ainutlaatuisuutta kielellisessä ilmaisussa.

HEIKKINEN No siis ku en mä sit uskaltanu. Aattelin, että ei tolleen voi sanoo ja mitä ihmiset sit ajattelis musta ku onhan toi aika roisi ja mauton ilmaus. Et jotenkin mä sit kuitenkin päädyin kirjoittamaan siitä loppuratkasusta sellasen sievän ja pienen, tiiättekö, yhteiskunnallisesti hyväksyttävän paketin enkä paljastanu ihan kaikkea mitä ajattelen, vaikka tuolleen mä kyllä oisin ajatellu jos oisin ollu se nainen.

KOSONEN Hei, ettet kuule ois ollu tuossa itseyden ja oman äänen äärellä? Mä luin Celia Huntin kehittelemästä teoriasta, jossa hän puhuu kirjoittavasta minästä ja omasta äänestä. Hunt kirjoittaa itseyden tunnosta ja se meni jotenkin niin, että oman äänen löytäminen tarkottaa oman sisäisen elämän ja paperille kirjoitettujen sanojen välille luotua syvää yhteyttä. Okei, sä et kirjottanut niitä sanoja, mutta jos sun itsetuntemus tolla tavalla lisääntyy, niin sitä parempi kirjoittaja susta voi tulla.

HEIKKINEN Mut ei se tarina kertonu minusta. Tai ainakaan oikeastaan ei. En mä oo koskaan tehny positiivista raskaustestiä tai ollut mitenkään fyysisesti se nainen, mutta mun mieli sillä kyllä oli. Ja sit kun mun pari kaveria luki sen tekstin, nii ne ois kuulema voinu ihan täysin kuvitella mut sinne suolle kiroilemaan.

KOSONEN Niin niin, pointti onkin, että jos oot sinut oman ittes kanssa ja niiden ajatusten ja tunteiden ja mitä kaikkea sun päässä nyt liikkukaan, nii sitä paremmat mahdollisuudet sulla on päästä niiden sun luominen hahmojen pään sisään ja sit ne on uskottavia ja vapaita käyttämään omaa ääntään.

HEIKKINEN Ahaa. Mut kyllä täytyy sanoa, että mua häiritsee ku en oikein itsekkään tiiä, että mitä mä oikein loin. Ku ei se oo faktaa, mutta ei se kyllä oo täysin fiktiotakaan. Onks se sit sitä autofiktiota vai mitä ihmettä?

KOIVISTO No kyllähän sen synnytystalkoot vois tulkita omaelämäkerralliseksi tarinaksi, koska ympäristö on todellinen ja niin ku sanoit se nainen ajattelee just niin kuin sinä ajattelet. Mut koska tapahtumat ei ole faktaa, niin ei sitä silloin voida laskea muistelmiksi tai omaelämäkerraksi, siis jos nyt omaelämäkerralta vaaditaan sellaista autenttista totuudellisuutta. Autofiktio rikkoo lajien rajoja, ja pistää miettimään sitä, että mikä on totuuden ja fiktion suhde tekstissä.

KORHONEN Niin, mut toisaalta esimerkiksi Cohnin ja Rojolan mukaan autofiktiivistä on se, että kirjottajalla ja päähenkilöllä on sama nimi. Ja sähän kirjoitat siinä naisesta, et Piasta tai Heikkisestä tai minästä. Et se kyllä osaltaan etäännyttää sinut itsesi ja sen hahmon toisistaan ja alleviivaa kans sitä, että hei tää ei oo totta.

KOSONEN Hunt on määritelly sellasen ku fiktiivinen omaelämäkerrallisuus. Siinä voi vähät välittää faktoista, mutta tukeutua silti omiin muistoihin.

HEIKKINEN Ehkä se sit on niin. Ylipäänsä mua on pohdituttanu hirveesti noi asiat, että mikä on totta ja mikä ei.

KORHONEN No eihän täyttä totuutta oo mahdollista kirjoittaa edes!

HEIKKINEN Ai ei?

KORHONEN No ei. Meidän muisti on niin häilyväinen ja ylipäänsä kaikki tieto niin rajallista. Itse asiassa meidän muisti on aika vekkuli tapaus. Neisser jaotteli tän homman neljään eri tasoon. Et eka on niinku historiallinen itse eli tyyppi, joka on osallistunut niihin todellisiin tapahtumiin. Sit on se, että kuinka hän on kokenut ja hahmottanut tapahtumat. Kolmantena hän sit muistelee tapahtumia ja neljäntenä etappina hän sit vielä rakentaa uuden muistetun itsensä.

MIETTUNEN Joo, muistelu ei niinkään kerro siitä mitä oikeesti on joskus tapahtunut, vaan siitä, että mitä merkityksiä eri jutuille muistelija on antanu sillon tai antaa nyt.

HEIKKINEN No just joo! Saati sit jos ei ees kirjota omasta itsestään ja omista muistoistaan. Niin ku vaikka teksti mun isästä! Siis ensinnäkin tyyppi on kuollu, että se siitä sen omasta äänestä. Sit toisekseen mä haastattelin kolmea tyyppiä, jotka kertoivat omia muistojaan isästä. Ja sit kolmanneksi mä vielä tulkitsin ne muiden muistot ja kirjoitin mitä nyt kirjoitin. Pirustako minä voin tietää, että kirjoitinko sanaakaan totta vai loinko mä vaan jonkun ihan uuden hahmon, jonka nyt vaan kuvittelen olevan mun isä? Ja sit seki, niinku sä Miettunen sanoit joskus, että ”muistelija muistelee, mitä hän haluaa muistella” nii ai että mua riepo, kun kukaan ei sanonu mitään negaa mun isästä. Ku ei se oo mikään enkeli varmasti ollu.

MIETTUNEN Tässä on tärkeetä erottaa toisistaan muistaminen ja muisteleminen. Ja et menneiden juttujen muistaminen puhtaasti totuudenmukaisina on ihan mahdoton vaatimus. Sit kans näkökulma vaikuttaa muisteluun hirveesti, siis et kuka siinä muistelee.

HEIKKINEN No joo, isän sisarukset muistelee varmasti isää ihan eri näkökulmasta ku esimerkiksi mun äiti. Ja sit yhden näkökulmaongelman, tai haasteen, muisteluun varmaan toi sekin, että muistojen pyytäjänä olin tosiaan minä. Et ei muistelijat ehkä haluu muistella tai kertoo kuolleen miehen tyttärelle ihan mitä sattuu.

MIETTUNEN Jep. Muisteleminen on oikeestaan sama asia kuin kertominen, koska muisteluhetkellä menneisyys tavallaan tulkitaan uudestaan. Et joku asia on ehkä tapahtunu näin tai ollu noin, mutta muistelija saattaa antaa sille ihan uuden merkityksen ja päättää, että just tää on kertomisen arvoinen juttu. Sähän et periaatteessa tossa sun isäjutussa muistellu itse, mutta silti sä loit muistoista juonellisen kertomuksen.

KOSONEN Sitä sanotaan luovan merkityksellistämisen prosessiksi.

HEIKKINEN Joo, mä kerroin tarinan, jossa muiden muistelut isästä ja mun omat muistot jotenki tiivisty. Ja kertomus sit nivoutu tosi vahvasti muhun itteeni ja mun kokemuksiin itsestäni. Mä en oo varmaan koskaan kokenu kirjottamista yhtä rankkana, ku sillon. Ei siis isän tai kuoleman tai ikävän tai sellasen takia, vaan mun itteni. Kirjottamisprosessi aukas mun mielessä jonkun Pandoran lippaan ja sieltä rupes tulvimaan ulos kaikkea piiloon sysättyä paskaa ja tunteita.

KOSONEN Hah! Oot oman itseyden ja itsetuntemuksen äärellä jälleen!

KORHONEN Ja kirjoittamisen terapeuttisuuden ja voimaannuttavuuden myös. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään ja säätelemään sun omia tunteita ja ymmärtämään paremmin ittees ja myös ympäröivää maailmaa.

HEIKKINEN Joo sä kerroitkin siitä Boltonin väittämästä, että kirjottaminen saattaa avata tiedostamattomiakin väyliä omaan itteen, ja sitä tää kyllä vahvasti oli. Ja tuskallista ja epämukavaakin, niin ku hän kuvaili sen saattavan olla!

KORHONEN Juu! Eakin ja Gusdorf mainitsevat myös, että omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on yksi itsetutkisteluun muoto ja että se auttaa kehittämään omaa itsetuntemustaan ja et sen avulla omaa elämää pystyy tarkastelemaan objektiivisemmin.

HEIKKINEN Huh, huh. Tää kurssi oli aivan huikea. En mä tiedä, ehkä mä opin jotain kirjoittamisestakin, joka tässä nyt alun perin koko homman idea on mulla ollu, mut siis yllärinä, aivan täydellisenä yllärinä, kyllä tuli tää matka johonkin omaan itseen. On tässä kyllä rämmittävää vielä edessä ja jotkut aukeemaan pyrkineet lippaat mä vielä löin päättäväisesti takas kiinni. Oliks se, Korhonen, Hunt joka kirjotti siitä fiktiivisen omaeläkerrallisuuden terapeuttisuudesta?

KORHONEN Oli joo.

HEIKKINEN Niinhän sä sanoit, että se sano, että ”se auttaa pääsemään kiinni torjuttuihin tunteisiin ja käsittelemään kipeitä tunteita antamalla niihin etäisyyttä” ja jotain tällaista mä kyllä todellakin tässä koin. Ja sit toinen juttu, että nyt tällä kurssilla mulle ehkä aukes vähän lisää se, että mitä sillä mystisellä kirjoittajan omalla äänellä oikein tarkoitetaan. Et ehkä mä sit jatkossa, hitto vieköön, uskallan kirjoittaa ruoppaamisesta, jos musta siltä tuntuu.

60003700_331322057582554_8422304874590371840_n

Siinäpä jälleen yksi näyte minun matkastani kirjoittamisen opiskelijana. En tiedä antaako nämä minun tekstit teille lukijoille yhtään mitään, mutta tällä kertaa ajattelin esitellä myös tätä teoreettisempaa puolta – että ei täällä niinku vaan luoda tarinoita seitin ohuissa punkuissa, vaan jokaisen kurssin taustalla on myös läjäpäin (teoria)kirjallisuutta, joihin täytyy tutustua ja joita pureskella. Kurssien lopuksi kirjoitetaan myös oppimispäiväkirja, ja tämä on nyt minun versioni luovan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen oppimispäiväkirjasta. Oppimispäiväkirjassa nimensä mukaisesti pohditaan omaa oppimista ja peilataan sitä jakson kirjallisuuteen.

Ja siis minähän olen maailman laiskin selaamaan yhtäkään opusta tai verkkoartikkelia. Oikeaoppisesti ja fiksusti opiskelevat tyypit kirjoittavat koko kurssin ajan omaa henkilökohtaista työpäiväkirjaa, tutustuvat kirjallisuuteen, hyödyntävät kirjallisuuden oppeja tehdessään kurssin tehtäviä. Ja sit on meikäläisiä, jotka lallattelee kurssin läpi ja sit muistavat viikkoa ennen oppimispäiväkirjan palautusta, että fuuuuuck. Että siis, petrattavaa olisi kyllä omissa opiskelumenetelmissä, jos tän nyt siis tosissaan ois tarkoitus olla sellaista määrätietoista ja ihan oikeasti kirjoittamisen oppimiseen tähtäävää. Että oikeesti tietäs vähän syvällisemmin, että mitä tässä on tekemässä, eikä vain laittelisi sanoja peräkkäin ja toivoisi parasta.

Tässä tehtävässä mä annan piutpaut kaikille maailman tieteellisen viittaamiseen säännöille ja annan palaa luovasti draamaillen. Hallitsen viittaamistekniikat kyllä, mutta ainakin toivottavasti näillä kursseilla niiden asioiden suhteen saa toimia luovasti. Lähteiden kirjoittajien sukunimet on kyllä laitettu asianmukaisesti (sekä itseni, tyylillisten ja tekstin yhtenäisyyden vuoksi käytän itsestänikin kolmatta persoonaa), mutta vuosiluvut ja sivut jätin merkkaamatta. Laitan kuitenkin postauksen loppuun, tieteen nimissä, käyttämäni lähteet. Kannattaa tutustua, jos omaelämäkerrallisuus ja muisti/muistelu kiinnostelevat! 🙂

No, joka tapauksessa, nyt on toinenkin kurssi jo loppusuorallaan ja kirjoittamisen opinnot jatkuvat taas syksyllä. Saas nähdä kohtaanko silloin ensimmäisenä proosan vai draaman – ja mitä kaikkea vielä itsestäni kohtaankaan.

Oppimispäiväkirjan lähteet:

Koivisto, M. 2005. Minähän se olen! Miten elämästä tulee fiktiota Pirkko Saision romaanissa Pienin yhteinen jaettava. Teoksessa Lyytikäinen, P., Nummi, J. & Koivisto, P. (toim.) Lajit yli rajojen. Suomalaisen kirjallisuuden lajeja. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. 177–205.

Kosonen, P. 2014. Luova omaelämäkerrallinen kirjoittaminen. Itsetuntemusta kirjoittamisen opettamiseen. Teoksessa E. Karjula (toim.) Kirjoittamisen taide ja taito. Jyväskylä: Atena, 97–115.

Korhonen, P. 2016. ”Ihan ensimmäisenä huomauttaisin, että tämä on vääränlainen muisto” moniääninen, fiktiivinen omaelämäkerta ja sen terapeuttisuus. Jyväskylän yliopisto. Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Kirjoittaminen. Pro gradu -tutkielma. Verkossa: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/50271/URN%3aNBN%3afi%3ajyu20160613303.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Miettunen, K.-M., 2014. Muistelu historiankirjoituksen haasteena ja mahdollisuutena. Teoksessa J. Hakkarainen, M. Harkimo & J. Virta (toim.) Muisti. Acta Philosophica Tamperensia (6). Tampere University Press, 167–177. Verkossa: https://moodle.jyu.fi/pluginfile.php/332165/mod_resource/content/1/Miettunen_Optimized.pdf

Akut ladattu

Irtiotto arjesta takana, mieli ja keho levänneet ja valmiina vastaanottamaan taas elämän kiireet ja touhut. Siis ainakin noin niinku hypoteettisesti. Imuri tai luutusanko ei ole kumpikaan vielä loikanneet simsalabim mun kätösiin, vaikka olen suunnitellut kodin siivousta tässä jo parisen tuntia. No mutta, onhan tässä päivä aikaa taivastella vielä kotosalla, työt jatkuu vasta huomenna.

IMG_20190424_173309_685

Laskeskelin maanantai-aamuna yövuorosta päästessäni, että sitä edeltäneen viiden vuorokauden aikana olin niin helvetin tehokkaasti

painanut 51,5 yötyötuntia
pyöräillyt 70 kilometriä.
kirjoittanut ja palauttanut 7 sivua esseetä ’kolmannen sektorin hybridisaatiosta’ 

Että joo pieni pälliloma korpikuusen kannon alla tuli kyllä enemmän kuin tarpeeseen. Tosin juuri kun olin sihauttanut oluttölkin auki ja kuuntelin sujuvasti työn ääniä Jeren halkoessa polttopuuta liiterillä, otettuani muuuukavan asennon siinä terassin tuolilla tyyny persauksen alla, lintujen laulellessa ja auringon lämmittäessä, kävimmekin yllättäin keskustelun:

Pitäs palju pestä.

Miks minun?!

Koska minä maksoin sen.

Tämmöstä se on, elämä ja naisen asema patriarkaatin alla. Sisso.

IMG_20190425_145302_905

DSC_0017

No, tuli palju pestyä ja kaksi iltaa siinä lilluttuakin. Grillikausi avattiin savustamalla kuhaa ja kärtsäämällä rehuja ja halloumia muurikalla. Kirjoittamisen opintoja lukuunottamatta en tehnyt elettäkään opiskelun suuntaan, en edes vaikka sosiaalityön pääsykoemateriaalit julkaistiin tiistaina. Mun pää kaipasi lepoa. Loppuviikosta sitten havahduinkin siihen outoon tunteeseen, että itse asiassa minullahan ei ole mitään opintoihin liittyvää enää kesken. Ei yhtään mitään! Okei, kirjoittamisen kurssi rullaa kyllä koko ajan taustalla vielä toukokuun alkupuolelle saakka, mutta se on enemmän harrastus ja hauskaa puuhastelua, joten en sitä oikeastaan opiskeluopiskeluksi edes laske.

58377892_282732429322225_1236780848435429376_n

Tunteen syveneminen kuitenkin ottaa aikansa, mieli ei ole sitä vielä aivan sisäistänyt. Aivot askartelee olemattomien deadlinejen kanssa yhä edelleen ja tuntee jopa hienoista syyllisyyttä siitä, kun en tee mitään. Jännää. Tosin ensi viikolla aloittelen toki pääsykokeisiin luku-urakkaa, että no sikäli. Joka tapauksessa, ensi kesästä on muotoutumassa ensimmäinen kesä kolmeen vuoteen, kun olen ihan oikeasti lomalla kaikesta! Ellen sit sekoa ja päätä ottaa tilastotieteitä kepeäksi kesäpuuhasteluksi (…), mutta sitä sopii epäillä. Ei hirveen kovalla äänellä ole huhuillut tähän osoitteeseen se.

IMG_20190425_163252_235

Mökillä oli kevät jo ihan älyttömän pitkällä. Rinne ja mökin ympäristö kauttaaltaan oli jo sula, muutamia lumiläntäreitä lukuunottamatta. Samoin ranta oli jo sulanut, niinkin sula, että Jere kävi Rikin kanssa pienellä melontaretkellä rantaa myöten. Ei varmasti mene kauaa, kun loputkin jäät jorpakosta lähteävät. Meille tutuksi tullut joutsenkolmikko oli myös jo palannut, bongasimme myös ainakin sorsia ja telkkiä mökkirannasta. Ja ITIKAT. Ne ovat myös täällä taas (huraa).

IMG_20190425_162023_868

Nyt hissukseen palautumaan arkeen siis. Jos vaikka siihen imuriin seuraavaksi tarttuisi. Energiatasot ja mieli ovat ainakin jälleen kohdallaan! ❤

 

Synnytystalkoot

Nainen kääri raskaustestin vessapaperiin ja sulloi mytyn housujensa taskun pohjalle. Epätoivon ja kiukun lietsomana hän läväytti huussin oven auki ja lähti tarpomaan poispäin mökiltä, pois kaikesta. ”Hei minne sinä —”, huudahti mies tuulispäiselle naiselle, mutta nainen vain huiskautti kädellään äänen suuntaan ja jatkoi puhisten matkaansa kiroten koko maailman miesväen Napoleonista naapurin Penaan. Huussin ovi jäi narisemaan saranoilleen.

Pää myrskypilvien myllertämänä hän havahtui miettimään, olikohan Napoleonilla ylipäänsä lapsia. Hän pysähtyi niille sijoilleen, kaivoi puhelimen esiin ja googletti. Etusormi liu’utti Wikipediaa vauhdilla ja kyllä, löytyihän sieltä kruununperillistä ja liuta aviottomia. Sekin saatana yks pukki, naksautti nainen kieltään, laittoi puhelimen pimeäksi ja jatkoi marssiaan ei mihinkään. On ne perkele kaikki heppi edellä aina menossa ja tuikkimassa, hän sadatteli mielessään, ja sulki ajatuksistaan sen tosi asian, että omallakin seksuaalisuudella saattoi olla osuutta asiaan ja niinä keväisinä öinä mökin kapeassa sängyssä hänkin on ollut tuikkimisen kannalla vähintäänkin yhtä paljon. Silloin, kun saunatauolla iholta nousi lämmin usva ilmaan ja kevätillan pikkupakkanen kipristeli varpaissa ja värisytti kehoa, ja myöhemmin yöllä ihan jokin muu.

Nainen saapui lammen rantaan. Kumikenkä hörppäsi sisäänsä kylmää muravettä ja rahkasammalta. Kumisaappaan irtoaminen suonsilmäkkeestä aiheutti maiskahtavan äänen, ja se sai naisen miettimään sinertävän limaisia vauvan päitä, imukuppeja ja repeileviä välilihoja. Hän oli viihdyttänyt itseään lukemalla vauva piste fiistä synnytystarinoista, seinille piirtelevistä ja sinkoilevista lapsiperheistä ja konstikkaista anoppisuhteista ja miettinyt vinosti ja omahyväisesti hymyillen, että luojan kiitos minulle ei ikinä. Hän istui kannolla. Kastunut kumisaapas ja kirjava villasukka lojuivat kannon vierellä ja nainen heilutteli paljaita varpaitaan jo lämmenneessä ilmassa.

Onhan tästä puhuttu, nainen mietti, mutta huomasi huolestuvansa siitä mitä jos. Mitäs jos sen mieli muuttuu, kun asia ei olekaan enää vain puheen tasolla? Mitäs jos sen mielessä herääkin jokin ikiaikainen tarve suvunjatkamiselle, mitä jos joku helvetin kivikautinen geeni aktivoituukin? Hitostako miehistä tietää! Ja helvetti helppoahan niiden on! Ei ne paisu valaan kokoisiksi ja turpeanilkkaisiksi hormonisekopäiksi. Ei niiden rinnalla roiku ensin loinen ja lopulta lerpahtanut rukkanen. Ne voivat kyllä lähteä moottoripyöräilemään Lofooteille ja kaljalle Saken kanssa. Nainenkin haluaa moottoripyöräillä ja, hitto, juoda kaljaa Saken kanssa. Hän riipi vieressään kurkottelevia suopursuja sormiensa väliin, murskasi hennot valkoiset kukat kämmeneensä. Nenäontelot täyttyivät suopursujen tuoksusta ja naista yökötti.

Mökiltä kantautui koiran haukahtelua ja kirveen iskuja pölleihin, jotka halkesivat uuniin sopiviksi kappaleiksi, ja niiden valkoiset kyljet saattoi repiä syttytarpeiksi. Nainen siveli kylkiään. Kupeitteni hedelmä, hän maisteli sanoja ääneen ja pyöräytti silmiään. Hän veti nahkean kumisaappaan vaivalloisesti paljaaseen jalkaansa ja lähti kävelemään takaisin mökkiä kohti. Varvut ja kanervikko antoivat myöten ja rahisivat hänen askeleittensa alla. Mies oli lämmittämässä paljua. Hän työnteli valkokylkisiä halkoja kamiinaan, sulki luukun ja suoristi selkänsä. Piipusta tuprahti harmaan sakeaa savua. ”Pitäsi tuota rantaa siistiä ja vähän ruopata”, hän jutteli naiselle, ”jos vähän kesemmällä kysäsen jätkiä talkooporukaksi”, hän jatkoi ääneen miettimistään. ”Oisi tässä vähän muutakin”, nainen nielaisi, kaivoi mytyn taskunsa pohjalta ja heitti sen miehen eteen pienelle puutarhapöydälle. Mies jähmettyi ja nainen näki, suorastaan kuuli, kuinka menneet, nykyiset ja tulevat filminauhat vilistivät miehen mielessä vinhaa vauhtia. Nauhat sotkeutuivat toisiinsa ja käräyttivät lopulta koko kelan tuleen. Nainen katsoi huojentuneena miehen auki rävähtäneisiin silmiin, jotka olivat unohtaneet räpyttämisen taidon. ”Älä huoli, näihin talkoisiin meidän ei tarvitse osallistua!”, hän sai sanotuksi ja nauru karkasi huulilta ilmaan yhdessä vapaiden lintujen kanssa.

57606633_1328383413975316_5771685345670201344_n

Ja no niin, nyt jokainen voi kasata leukansa takaisin sijoilleen sieltä lattian rajasta, sillä tämä tarina on FIKTIIVINEN. Terkkuja kirjoittamisen opinnoista siis jälleen. Pohdiskelin joskus, että kuinka paljon ja millaisia tekstejä opinnoista jakaisin tänne teidänkin luettavaksi, ja alkuun ajattelin, että fiktiiviset jutut eivät ehkä oikein sovi blogini aihepiiriin. Mutta mieli on muuttuvainen, ja niin toisaalta blogini sisältökin, joten tällä kertaa ainakin päätin antaa mennä.

Tehtävänä oli valita jokin aiemmin kurssilla kirjoitettu faktoihin perustuva omaelämäkerrallinen teksti ja lähteä viemään sitä fiktion suuntaan. Tällä kurssilla olen siis aiemmin kirjoittanut tekstit Elämme mökkirantamme joen rytmiä (runo minulle merkityksellisestä paikasta), Hei sinä  – arvaa mitä? (täytyi pureutua vanhemman tai isovanhemman elämään ja kirjoittaa siitä, syntyi kirje edesmenneelle isälleni) ja Tarinan valokuvasta (josta laitoin myös haasteen eteenpäin, kannattaa tsekata!). Tähän tehtävään päädyin valitsemaan tapahtumien ympäristöksi meidän mökkimme ja tarinan pohjaksi ja inspiraatioksi siis kirjoittamani runon siitä.

Olemme mökillä parasta aikaa. Saavuimme tänne toissapäivänä ja olemme vielä pari yötä. Minulla oli todella hurjatahtinen viisipäiväinen/öinen taustalla, kun paiskoin yötyötunteja reilut viisikymmentä ja siinä sivussa kirjoitin ja palautin viimeisen sosiologian tehtäväni. Pikkubreikki mökillä tuli siis nyt todellakin tarpeeseen. Täällä olen lähinnä nauttinut olemisesta ja samalla kirjoitellut tuota tehtävää. Vastaavasti eilen julkaistut sosiaalityön pääsykoematskut ovat avaamatta, ja saavat sellaisena pysyäkin vielä tämän viikkoa. Nyt tarvitsen lepoa.

Eilen illalla huokasin Jerelle ääneen. Miten onnellinen ja etuoikeutettu ihminen voi olla – lillua nyt paljussa upeassa auringonpaisteessa ja katsella samalla joutsenpariskunnan uiskentelua mökkirannan sulassa läntäreessä. Elämä on aika helskutin hyvä juuri nyt.

Valokuvasta tarina [haaste!]

Sunnuntaiaamuna

punaiseksi maalattu maitolaituri ja tonkallinen violetteja lupiineja
ja kaksi tyttöä poseeraa leveästi hymyillen
pojat polttaa tupakkaa ja potkistelee kiviä
painaa natsan linttuun maantienharmaata vasten buutsin kannalla
liehuvat helmat puuttuu ja punahuulet ja Katri Helena
vaan hitto mikä suomalainen klisee

aamuksi kääntyvä kesäyö, hyvää huomenta, vai
voiko niin toivottaa jos ei ole nukkunut välissä?
työtön ja humalassa ja sydän haavoilla
kun nyt oli puhe siitä suomalaisesta idyllistä

naurattaa niin hervottomasti, ujostuta ei pätkääkään
ehkä se on univaje ja jalkotilaan runttautuneet tahmeat tölkit joita ei pienikokoisen kannata ynnätä paitsi ehkä röökirahamielessä
ehkä se on maisema joka sekoittuu ikkunassa sinisiksi ja vihreiksi ja valkeiksi viivoiksi ja noi tyypit ja vapauden tunne vaikkei kukaan meistä täällä ole oikeesti vapaa ja
vittu ihan sama
tytöt juoksee sänkipellolle

älä jätä tölkkiä ettei lehmät kuole
täällä missä kuuset eivät tuoksu vaniljalle

takapenkin selkänoja hieroo täristen selkää, tutisuttaa sisuskaluja
kutittaa nenää, miks, mietin
koska ääniaallot värisyttää nenäkarvoja, ne sanoo, ja se vähän nolottaa
mut se kuulostaa aika hiton coolilta
tuntuu
siis se subbari ja se et mä tykkään susta niin että halkeen
naks naks naks etupenkkiläisen sormi painaa nappeja
takapenkillä nauru levittää mustat kajalit sutuiksi silmäkulmiin
ja pomppu tiessä selfien yhtä sumean pehmeärajaiseksi kuin elämä
woo-oo-oo-oo timantit on
ei saatana
selaa seuraavaan!
maailma on tehty meitä varten!

1010500_211797195633949_1092272079_n

Teksti liittyy ylläri ylläri kirjoittamisen opintoihin. Tällä kertaa tehtävänä oli plärätä kuva-arkistoja, valita yksi kuva ja kertoa siitä muille. Tehtävä tuntui aluksi hieman haasteelliselta, sillä esimerkiksi nuoruusajoilta minulla on hyvin vähän kuvia olemassa – taitavat rajoittua hyvin pitkälti luokkakuviin ja perhejuhliin. Tämä johtuu siitä, että tuolloin ei vielä älypuhelimia ollut ja kaveriporukassani hyvin harvalla kameraakaan. Lapsuuskuvia puolestaan on jonkin verran, mutta jostain syystä minusta tuntui kovin epäkiinnostavalta kirjoittaa lapsuudestani. Olen myös huomannut, että muistoni lapsuudesta ovat hyvin hajanaisia ja vähäisiä. Niinpä kuvien katselu aiheutti epävarmuutta – ovatko muistot omiani vai minulle kerrottuja? Jotkin kuvat puolestaan eivät herättäneet minkäänlaista muistikuvaa tapahtuneesta tai edes siitä kuka kuvan on mahdollisesti ottanut!

Aikuisuuden kynnykseltä oli erityisesti yksi kuva, josta olisin halunnut kirjoittaa. Tajusin kuitenkin, että en ole enää tekemissä kenenkään kanssa, jotka olivat tuolloin kiinteästi elämässäni mukana. Toisaalta tämä on hyvin luonnollista – elämä muuttuu ja kuljettaa, ihmissuhteet ja kiinnostuksen kohteet vaihtuvat. Toisaalta on se hieman surullistakin. Sivujuonteena tämän tehtävän toteutuksessa kun oli, että minun täytyi myös ”haastatella” kuvanottohetkellä mukana ollutta ihmistä, muistella hänen kanssaan yhdessä.

Päädyin lopulta valitsemaan melko tuoreen kuvan – vain kuusi vuotta vanhan. Kuitenkin, näinkin lyhyessä ajassa niin minun kuin kuvanottohetkellä mukana olleiden elämä on muuttunut hyvin toisenlaiseksi. Niinpä tämän kuvan tunnelmiin ja muistoihin oli hauskaa palata. Tämä on yksi minun lempparikuvistani – kuva ja siihen liittyvät muistot naurattaa minua yhä uudestaan ja uudestaan! Niin ja mie oon tuo tummempi ketkula, jos ei joku tunnistanut. 😀

Mut hei, ettei tämä nyt menisi vain minun opiskelujuttujen rääpimiseksi, niin minä haastan teidät mukaan! Valitse arkistoistasi kuva itsestäsi, iiiihan sama miltä aikakaudelta kuva on. Ota se, mikä sinua puhuttelee ja josta haluat kertoa muille. Tyyli kerrontaan on vapaa – runoa, tarinaa vai hitsinvitsi oisko peräti dialogi! Haasteen voi napata tästä kuka vaan, mutta erityisesti taidan singota tämän nyt Suttastiinan ja smagardin suuntaan! 🙂

Hirvee kiire olla kiireetön

Minulla piti olla tänään aktiiviaamu. Olin suunnitellut surauttavani smoothieta, siivoilevani keittiön, hoitavani kanat ja ehkä lukevani myös hieman artikkelia kolmannen sektorin muutoksesta ja hybridiorganisaatioista. Kaiken tämän sijaan minua onkin kiinnostellut enemmän tupakan polttaminen istuen rappusilla (kevät!) ja kahvin juominen. Kanat toki hoidin, sentäs. Miten parasta, että ne voivat jo hillua tarhassa, vaikka puolet tarhasta onkin vielä lumen ja ikijään alla, ja että niiden luukun voi jättää päiväksi aika, kun täällä tundrallakin on jo jopa lämmin! Mutta muutoin olenkin sitten asettanut itseni sohvan nurkkaan muotoutuneeseen peffani kokoiseen painaumaan.

Sitä luulisi, että kun iltavuoroon lähtö on edessä vasta kello kolmetoista viistoista sitä ehtis vaikka ja mitä. No vaan ei ehdi. Varsinkaan, kun herätyskello pirahtaa ensimmäisen kerran vasta kymmeneltä ja siitä siirtyy sohvalle torkuttamaan vielä neljäksikymmeneksiviideksi minuutiksi, ettei häiritse yövuorosta palannutta. Kahdeksan ylimääräisen askeleen ottaminen kohti kahvinkeitintä oli vaan liikaa.

56384121_595321294314939_4923743915359600640_n

Olin juuri neljä päivää vapailla ja silloinkaan ei siis vaan kertakaikkiaan ehtinyt yhtään mitään. No, katsoin minä yhden vajaan tunnin luennon ja kirjoitin viimeisen korkeakoulujen haussa tarvittavan perustelukirjeen ja pistin sen menemään kohti Jyväskylää. That’s it. Neljässä päivässä. Se vihon viimeinen sosiologian tehtävä, johon siis mainitsemani artikkelikin liittyy, ei siis edennyt edes siihen pisteeseen, että olisin avannut wordin. Naureskelin jo veljelle siitä, että siinä on pakko olla jotain psykologista! Miten sen viimeisen kohtaaminen tuntuukin niin nihkeältä ja vastenmieliseltä ja epäkiinnostavalta, vaikka aihe kiinnostaa ja vaikka tietää, että palauta-nappia painamalla ei luiskahda ainoastaan tehtävä bittiavaruuteen vaan myös kilo kiviä hartioilta.

Vastaavasti minulla oli kyllä valtavasti aikaa ja hirveesti ehdin muun muassa tuijottaa Netflixiä, laitella kamaa kirppareille myyntiin, syödä puolipaketillista voileipäkeksejä kerralla, käydä äänestämässä, shoppailla uudet kevätkengät ja olkalaukun, juoda viiniä ja pelata skip-boa. Yhtään ei tehny tiukkaa.

Tämä kevät on ollut niin hurjatahtinen, että ehkä minulla on nyt sit vaan ähky. Mieli ei suostu kiinnostumaan tai ottamaan vastaan yhtään mitään tärkeää, ja keho haluaa nukkua ja syödä moskaa. Onneksi tuon viimeisenkin tehtävän suorittamiseen on vielä mukavasti aikaa, joten ollaan nyt sit tovi tällä tavalla kiireisiä.

 

Minustako maisteri? ja sananen työ- ja opiskeluhistoriastani

MITÄ HULLUUTTA!  Tänään se todellakin jysähti minun tajuntaani. Se, mistä lähdin ja se, missä olen nyt. Näistä ajatuksista tähän päivään tuntuu olevan valovuosi, vaikka aikaa ei loppujen lopuksi ole kulunut hurjan paljoa. Matkalle on mahtunut hirvittävät määrät epävarmuutta ja sitten taas hirvittävät määrät onnistumisia ja ansaittuja henkseleiden paukutteluja. Matkalle on mahtunut opintovapaata ja myös työn ja opiskelun välissä tasapainottelua, niiden yhdistämistä. Joskus stressiä, joskus tekemisen paloa ja suurta iloa.

En muista, että koskaan olisin jakanut täällä omaa opiskelu- ja työhistoriaani näiden avoimen opiskelujen taustalta sen suuremmin? Kerrottakoon niistä siis nyt. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2004, jonka jälkeen pidin välivuotta. En tiennyt mikä haluaisin olla isona. Tuohon aikaan Työvoimatoimiston ja Kansaneläkelaitoksen rahoituksella oli mahdollista tehdä kolmen kuukauden työharjoitteluja mitä erilaisimmilla työnantajilla. Jotenkin minä vain ajauduin harjoittelemaan päiväkotiin, lasten iltapäiväkerhoon koululle sekä omaishoitajien paikallisyhdistykselle. Tästä sain kimmokkeen hakea opiskelemaan lähihoitajaksi (vaikka varsinkaan lähihoitajaa minusta ei siis ikinä pitänyt tulla, näin vannotin ja vakuutin vielä lukiossa!) Ennen ja jälkeen opiskelujen sekä opiskelujen ohessa tein henkilökohtaisen avustajan työtä, asiakkaina oli eri tavoin vammautuneita aikuisia ja ikäihmisiä. Valmistuin lähihoitajaksi vuonna 2012. Erikoistuin lasten ja nuorten hoitoon ja kasvatukseen, mutta en sitä työtä ole kuitenkaan päivääkään tehnyt muutamia lyhyitä sijaisuuksia päiväkodissa lukuun ottamatta. Sitä vastoin hain heti valmistuttuani aikuisten mielenterveys- ja päihdeasiakkaiden ympärivuorokautiseen asumisyksikköön kesälomasijaiseksi ja sillä tiellä olen edelleen – minut vakinaistettiin syksyllä 2013.

56656153_2170957962982524_7432789532518383616_n

En koskaan, ikipäivänä, voinut kuvitella kiinnostuvani akateemisista aloista tai pärjääväni yliopistomaailmassa. Se tuntui todella kaukaiselta ajatukselta, vaikka jo lähihoitajakoulutuksen aikana haaveilin, kuinka antoisaa työ lastensuojelussa voisi olla. Kuitenkin, vuonna 2015, pikkuveljeni aloittaessa opiskelu-urakkaansa hän toi tietoisuuteeni mahdollisuudet opiskella avoimessa yliopistossa. Ai tällaistakin voi! Sosiaalityö oli minulle ilmiselvä valinta. Otin varovaisesti Jyväskylän avoimesta yliopistosta alkuun kurssin tai pari, ajattelin, että katsotaan nyt mitä tästä tulee. Ja kas kummaa, yhtäkkiä olenkin tässä. Minä! Hakemassa yliopistoon! Niin sitä vaan on yhteiskuntatieteiden perusopinnot taskussa. Niin siellä on myös sosiaalityön aineopinnot ja viittä vaille sosiologiankin. Tulipa napsittua pisteet kieli- ja viestintäopinnoista ja jotain tieteen etiikkaa ja tieteen teoriaakin siinä sivussa päntättyä.

Haave lastensuojelusta hieman väistyi avoimen opintojen edetessä. Kuitenkin, kaltoinkohdellut lapset, mielenterveytensä ja päihteiden kanssa kipuilevat aikuiset ja muut yhteiskunnan heikompiosaiset ovat sydäntäni lähellä. Olen nähnyt miltä maailma näyttää ruohonjuuritasolla ja se ei ole ollut kaunista katsottavaa. Idealistinen minä sanoo, että haluan muuttaa maailmaa. Käytännönläheisempi minä haluaa tehdä työtä, jolla olisi vaikuttavuutta yhteiskunnassa. Sellaista työtä, joka vaikuttaisi heihin, jotka eniten apua tarvitsevat ja joiden ääni tulisi saada kuuluviin. Tästä syystä olen kiinnostunut erityisesti rakenteellisesta sosiaalityöstä ja sosiaalityön tai sosiologisen tutkimuksen tekemisestä. Näkisin, että työhistoriani sekä tekemäni valinnat niin työ- kuin opiskeluelämässä ovat ohjanneet minua tiedostamattanikin tähän suuntaan.

Niinpä tänä keväänä korkeakoulujen yhteishaun alkaessa minä tartuin siihen. Joskin oman elämän ja tutkinto-opiskelujen yhteen sovittaminen näyttäytyy – rehellisesti sanottuna – haasteellisena. Asun kaukana kaikesta korpikuusen kannon alla, olen vakituisessa työsuhteessa eikä minun ole taloudellisesti mahdollista irtautua siitä, olen rakentanut elämäni tänne omakotitaloineen ja kesämökkeineen. Päätin siitä huolimatta hakea, sillä palo valmistua yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja sen myötä edetä omalla uralla on niin voimakas. Muistan, kuinka stressatessani kandidaatin tutkielman tekoa ennen kuin se oli edes ajankohtainen, heittäydyin Scarlett O’Haraksi ja päätin ”ajatella sitä sitten myöhemmin”. Uskon, että asioilla on tapana järjestyä, etenkin kun niiden eteen on valmis näkemään vaivaa ja motivaatio on korkealla. Sain kandidaatin tutkielmastani erinomaisen arvosanan. Uskon siihen, että maisterivaiheen opinnot ovat pitkälti itsenäisiä ja niitä voi suorittaa etänä ja verkossa ja näin ollen minun hanskattavissa.

MIKSI asia jysähti tajuntaani erityisesti juuri tänään johtuu siitä, että avasin tänään viimeisen luennon, aloitin tänään viimeisen luentopäiväkirjani. Tämän jälkeen kysymys enää kuuluu:

minustako maisteri?

Kyllä, uskallan pohtia sitä ääneen, haaveilla avoimesti ja häpeilemättä. Vaikka ovet eivät yliopistoon ole vielä avautuneetkaan eikä takeita niiden avautumisesta ole. Voi olla, että petyn, voi olla, että en pety ja edessäni on koko maailma avoinna, uutta ja jännittävää, vaikeuksia ja voittoja ja työtä sekä ehkä uhrauksiakin vaativaa. Nyt sit vaan odotellaan pääsykoematskujen julkaisua tässä kuussa ja ensi kuussa koittavia pääsykokeita. Toivottavasti mun matka ei pääty niihin. Pitäkää peukkuja! ❤