Ripsaria ja urasuunnitelmia

IMG_20180914_094218_328

Tänä viikonloppuna

olen matkustanut Jyväskylään jatkamaan englannin opiskeluja sekä keskustelemaan kanditöistä, vertaisarvioimaan ja ottamaan vastaan palautetta, toteamaan, että hitto vielä on töitä tehtävänä, mutta onneksi aikaakin.

Olen pitkästä aikaa laittanut puuteria, kajalia ja ripsiväriä, tupeeranut hiuksiani suttunutturalle, vetänyt jalkoihini kengät, jotka litistävät varpaat epäluonnolliseen asentoon ja antavat minulle lisäpituutta kymmenen senttiä

ja tajunnut, että ollakseni varsin vähäisessä määrin kiinnostunut ulkonäöstäni tuntui tänään olo jotenkin erityisen naiselliselta.

Syönyt kaksi kertaa ravintolassa ja toisella kertaa niistä tilannut jopa oluen ruokajuomaksi, miettien samalla, että edellisestä baarittelusta on aikaa todella, todella kauan

ja siitä syystä kinunnut puhunut veljelleni ja hänen kämppikselleen, että hei kai me mennään, mennäänhän, tänään vielä iltaviinille, kun ne ripsaritkin ja kaikki.

Pohtinut ja keskustellut, pyöritellyt ajatusta ääneen siitä, että ehkä minä haluan sittenkin olla isona sosiologi enkä sosiaalityöntekijä

ja päättänyt, että haen keväällä molempiin ja ihan vähän enemmän toivon pääseväni opiskelemaan sosiologiksi, vaikka tulevaisuuden ja työllistymisen ja kaiken järjellisen valossa se ehkä olisikin se huonompi vaihtoehto

ja tajunnut, että ollakseni varsin päämäärätietoinen ihminen olen joskus aikamoinen tuuliviiri.

Mutta oli miten oli, olen tajunnut jo aikaa sitten, että tässä elämässä on pyrittävä tekemään juuri niin kuin hyvältä ja oikealta tuntuu – oli se sitten ripsivärin levittämistä tai urasuunnitelmien vaihtoa lennossa.

 

Mahdollisuuksia ja uusia alkuja

Vaikka olenkin opiskellut kesän, syksyn, talven, kevään ja toisen kesän eikä opinnot sinällään katso viikonpäivää tai edes kellon aikaa, tuntui elokuun lopettava ja syyskuun aloittava lähiviikonloppu yliopistolla jotenkin kutkuttavalta. Sellaiselta, että hei täällä minäkin, niinkuin muutkin, ikäänkuin aloittamassa jotain uutta. Vaikka en edes ole, vaikka tämä kurssi onkin vain jatkumoa kurssista kurssiin, oli fiilis jotenkin eri.

Se on jännää, miten syksy voikin tuntua kahdella tapaa: toisaalta pienenä hiipivänä ahdistuksena ja ankeutena, toisaalta kuin uutena alkuna ja mahdollisuuksina.

IMG_20180901_143827_396

Syyskuu tosin on vielä syksyn kuukausista se hyvä ja kaunis. Siinä on joka vuosi se sama uutuuden viehätys: villasukat ja kynttilät, ensimmäiset pönttöuuniin laitetut tulet, punaposkiset tomaatit ja kadulle varisseet keltaiset lehdet. Niin kuin keväisin ilahtuu lumen alta paljastuvista sinivuokoista, hiekoitushiekan rahinasta asfaltilla pyöräillessä ja puutarhasuunnitelmista, on syksyssäkin ne omat ihanansa.

Ja voin kai, tavallaan, ajatella olevani uuden edessä myös opiskellessa. Määrätietoisesti olen edennyt sitä uutta ja jännittävää kohti, jota en vielä toissakesänä edes harkinnut – kevään 2019 maisterihakuihin ja tutkinto-opiskelijaksi. Olen matkallani jo siinä pisteessä, että palautin eilen kandidaatintyön luonnoksen. Ja opintopisteitä avoimesta on kertynyt tähän mennessä 113.

IMG_20180901_143802_626

Tämän viikonlopun lähipäivät olivat pakollisiin kieli- ja viestintäopintoihin kuuluvaa englannin kirjoitusviestintää. On muuten yllättävän raskasta kuunnella opetusta englanniksi (ja yrittää vääntää sitä itsekin, kun jännitykseltä unohtaa oman nimensäkin), vaikka ymmärtääkin mitä puhutaan. Kielet ovat aina olleet minulle heikkous ja kvantitatiivisten tutkimusmenetelmien lisäksi kieliopinnot ovat vähiten kiinnostusta ja eniten kauhua herättäviä kursseja. Mutta päättäväisesti aion nämäkin rämpiä läpi jo nyt tässä vaiheessa ja pitää katseen tiukasti palkinnossa: mahdollisuuksissa ja uusissa aluissa.

Jos aikaa voisi siirtää taaksepäin

Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti huomenna pakata matkalaukullinen roinaa ja ”muuttaa” Jyväskylään veljen nurkkiin koko elokuuksi. Siellä olisin viikonloput posmottanut englannin puheviestinnän kurssilla ja arkipäivät kirjoittanut kandia. Englannin puheviestinnän kurssi valitettavasti peruuntui liian vähäisen osallistujamäärän myötä ja siirtyi marraskuulle.

Kerkesin jo ihastua ajatukseen. Siihen, että

kulkisin viikottain yliopistolle, sitä ihanaa reittiä, jonka varrella on vanhoja puutaloja ja villiintyneitä puutarhoja, ja kenkäni kopisisivat yliopiston käytävillä

päivisin naputtelisin kandityötä kerrostaloasunnossa, hiukset nutturalla ja nutturassa sojottaisi kynä (näin ei ikinä oikeasti tapahdu muuten kuin mielikuvissa), keittäisin tolkuttomasti kahvia ja unohtuisin keskustelemaan veljen kanssa siitä mikä nuorisoa oikein vaivaa

kävisin kahviloissa ja siinä lähellä olevassa Vakkarissa viinillä, ehkä kirjan kanssa tai läppärin, heittäisin jotain nokkelaa läppää jonkun tuntemattoman kanssa ohimennen, tilaisin toisenkin viinin vaikka ei pitäisi

leikkisin olevani parikymppinen opiskelija, huoleton tyttö, jonka elämä olisi vain tenttejä ja deadlinejä, viimeisillä kolikoilla ostettuja viinejä ja pummattuja röökejä.

38693342_436951473468352_5013374316549505024_n

Minä oikeasti rakastan elämääni, kaikkea sitä mitä minulla on ja kuinka olen tähän päätynyt. Minä rakastan pikkuista kotikaupunkiani, sitä kuinka edullista täällä on olla ja elää ja kuinka luonto on jatkuvasti läsnä. Minä en voisi kuvitellakaan asuvani kerrostalossa enää ikinä eikä (isot) kaupungit ole koskaan kiehtoneet mieltäni.

Mutta, en tiedä johtuuko tämä lähestyvästä syntymäpäivästä vai mistä, sitä joskus pysähtyy pohtimaan, että no voihan hiton hitto. Olisipa ollut silloin nuorena, kymmenen vuotta sitten, rohkea (ja ylipäänsä kiinnostunut opiskelusta, krhm) ja lähtenyt. Kokenut ne yliopiston käytävät, opiskelijaelämän, pienet kahvilat ja boheemit baarit. Elänyt kimppakämpässä, kiistellyt kämppiksen kanssa vessansiivousvuoroista ja miettinyt mistä saisi jääkaappiin jotain valon kaveriksi.

Ensi keväänä aion hakea yliopistoon. Jos pääsen, niin aion imeä itseeni kaiken sen fiiliksen minkä vain irti saan. Mutta näissä raameissa, joissa elämäni on – työn ja kodin ja eläinten ja miehen asettamissa rajoissa. Elämämme on liian hyvä ja valmis räjäytettäväksi opiskelun takia uusiksi esimerkiksi vaihtamalla asuinpaikkakuntaa. Olen myös, loppujen lopuksi, aivan liian vanha mukavuudenhaluinen sellaiseen.

Mutta hupsutella saa, vähän hölmönä haaveilla, että voi kun aikaa voisi siirtää taaksepäin. Onko teillä muilla jotain, jonka toivoisitte tehneenne toisin? Vaikka olisittekin tyytyväisiä elämäänne juuri sellaisena kuin se on. 🙂

Päivääkään en vaihtaisi

Olen tipahtanut maailmaan, jossa viikonpäivillä, kellolla, yöllä ja päivällä ei oikeastaan ole merkitystä. Äsken oli keskiviikko ja tänään havahduin, että eletään sunnuntaissa. Pimenevät yöt aktivoivat yökukkumiseni ja valvominen venyy yö yöltä aamummaksi. Herääminen hiipii, tai hiipisi, päivän puolelle jos en pitäisi sitkeästi kiinni edes herätyskellosta.

20180802_152623

Arki on täynnä kaikkea ja ei mitään. Nautin, kun viikonpäivä tai kellonaika ei määrittele tekemisiä. Voin juoda liikaa viiniä milloin tahansa, pelata lautapelejä aamuöille, mennä uimaan keskellä päivää, olla pesemättä hiuksia joka päivä, kulkua ilman rintsikoita, uppoutua sukupolviteoriaan juuri silloin kuin haluan ja niin pitkäksi aikaa kuin haluan minkään häiritsemättä.

Samalla ärsyynnyn, kun en osaa vastata milloin mitäkin tapahtui, kuinka monena päivänä on nyt ukkostanut putkeen. Onko nyt tänään vai eilinen vai ollaanko jo huomisessa. Kun päivät vaan tulevat ja menevät ja samalla ote hieman heltiää vähän kaikesta arkisesta, kun millään ei oikeastaan ole mitään väliä. Kun pölypallot näykkivät nilkkoja, ateriaksi riittää voileivät kun ei vaan viitsi kokata ja puhtaan pyykin korista löytyy villapaitoja ja pitkiä kalsareita ties minkä ajan takaa.

Samaan aikaan tarvitsisin elämääni raamit ja samaan aikaan ahdistun siitä tosi asiasta, että opintovapaani kestää enää kolme kuukautta ja sen jälkeen elämäni on pelkkää raamia.

20180803_154421

Päätän, että nyt täytyy nauttia oman elämänsä herruudesta. Kun saa opiskella ja olla kotona, juoda sitä viiniä ja hakea ullakolta kauan unohduksissa olleen Alfapetin. Hyväksyä se, että joskus päivät ovat niitä tahmeita ja mitäänsanomattomia, täydellisen aikaansaamattomia. Niitä lukuisia päiviä, kun kandin naputtelun sijaan tuntuu ylivoimaisen tärkeältä pestä ikkunoita, suunnitella huonekalujen järjestyksen vaihtoa, viettää loputtomasti aikaa ystävien ja perheen kanssa ja tuijottaa Frendejä viisi tuntia putkeen. Ja näitä päiviä, kun huomaa naputelleensa kandia yhtäjaksoisesti viisi tuntia unohtaen syödä ja kahvikin jäähtyy mukiin.

Ja ymmärtää, että ne kaikki päivät ovat aivan tavattoman onnellisia ja että tällaista vapautta en koe ehkä enää seuraavaan neljäänkymmeneen vuoteen.

Kursori työntyy kivuitta eteenpäin

Sormet vilistivät näppäimistöllä täyttä vauhtia jo aamupäivällä, kun Jere sanoi lähtevänsä ja kumartui viereen. Maltoin kääntää päätäni, vaan en silmiäni, näytöltä sivuun sen verran, ettei lähtösuukko osunut harhaan ja äännähdettyä heipat, kun olin jo takaisin omissa maailmoissani. Tänään minulla on ollut hyvä vire, vaikka en ole vieläkään aivan varma, kuinka työ lopulta kuroutuu kasaan, alkaa ja loppuu, ja mikä sen kaiken siitä väliltä täyttää.

Mutta pidän siitä, että tekstiä syntyy. Siitä, että sormet kiiruhtavat jo seuraavaan virkkeeseen ennen kuin käsillä olevassa on piste, siitä kun muistivihkon sivujen reunoille piirtyy nuolia ja avainsanoja, muistutuksia ja viittauksia, käsittämätöntä söherrystä, jonka merkitykset vain minä tiedän.

IMG_20180722_190221_931

Paljosta on helpompaa karsia kuin synnyttää väkipakolla tyhjästä. Puhuttiin sitten tekstin määrästä ja sen muokkaamisesta tai siitä fiiliksestä, kun kirjoittaa. Niissä on ero. Siinä täytyykö kirjoittaa, vai saako.

Tämä on sitä parasta antia, mistä minä olen koko opiskelutaipaleen ajan eniten pitänyt ja jollaista minä opiskelun olen toivonut olevan. Se, että istun läppärin ääressä mökillä, aloitan työskentelyn aamulla aamukahvia juoden ja työskentely sujuu, tunnit valuvat ohi ja havahdun vasta, kun kurniva vatsa ilmoittaa ruoka-ajan koittaneen.

Jos asuisin kaupungissa, haluaisin olla myös sellainen opiskelija, joka naputtelisi läppäriään kirjastossa ja kahvilassa. Jossain boheemissa, sopivalla tavalla rähjäisessä, pikkubaarissa viinilasi vieressäni. (Myönnän myös usein ajattelevani, että kandin sijaan käsillä olisi tuolloin esikoisromaani, mutta se nyt on vain höpsö ja kliseinen haave.)

IMG_20180723_161426_437

Ympäristöä tärkeämpää on totta kai se vire, se mahtava rytmi ja flow, joka vie mukanaan. Kun on tunne, että teksti on hyvää. Ei valmista, ei lähelläkään vielä valmista, mutta hyvää. Sitä, kun tuntee olevansa jotenkin höpsöllä tavalla aikuinen ja tekevänsä jotain merkityksellistä. No, ainakin itselle merkityksellistä.

Ilman sitä virettä, sitä tiettyä kirjoitusfiilistä, harvemmin tekstikään on niin hyvää. Niin soljuvaa, kivuitta kursoria eteenpäin työntävää. Upeimmassakaan ympäristössä ei teksti synny ilman sitä. Mutta uskon, että ympäristöllä voi vaikuttaa fiiliksen kiinni saamiseen. Minä löysin sen pitkästä aikaa täällä mökillä. Ensin haparoiden parin ensimmäisen parin päivän aikana, sitten räjähtäen nyt, kun jäin yksin. Tipahdin omaan maailmaani.

IMG_20180723_171614_263

Yksin on hyvä. Tämäkin minun pitäisi aina muistaa, että välillä, ihan oikeasti, minun täytyy saada olla yksin.

Vaikkakin…

Viime yönä kuulin kun jokin ulvoi jossain päin metsää. Heinäkuiset yöt ovat jo varsin pimeitä. Järkeni sanoi sen olevan koira, mutta mielikuvitukseni kirkui punaiset hälymerkit päällä sutta. Mielikuvitus voitti ja nousin sulkemaan oven. Luulen, että nukun ovi kiinni myös ensi yön.

Käpy varpaiden välissä

Mökillä päivät menee verkalleen omaa tahtiaan. Päivää rytmittää aamukahvi, ruoka, iltapala, mutta ei kellon mukaan, vaan kuinka sattuu tekemään mieli tai milloin ylipäänsä kiinnostaa nousta. Hyttysverkon alta, viidennen torkutuksen jälkeen. (Minun on pakko laittaa myös vapaalla ollessani kello soimaan, koska muuten saattaisin nukkua vaikka pitkälle yli puolen päivän ja minua kuitenkin kiinnostaa nousta ennen sitä.)

37691560_1115572088589784_4425809360093970432_n

Lämpötila on hieman laskenut, mutta kuumuus ei silti hellitä, sillä lämmön rinnalla kulkee nyt joka paikkaan lonkeronsa ulottava kosteus. Jos ei tuulisi (ja luoja, onneksi tuulee!) ja sulkisi silmänsä, voisi kuvitella olevansa jossain etelän hetelmänä. Ympärille levittäytyvä mäntykangas sotii hieman tätä mielikuvaa vastaan, mutta ei estä minua kulkemassa bikineissä ja putsailemasta varpaiden väleistä kultaisen hiekan sijaan havunneulasia ja käpyjä ja kiroamasta muurahaisia, jotka purevat jalkapöytään niin saamarin lujaa.

Ukkonen murisee jossain kauempana, mutta ei tule kylään, kulkee ohi. Öisin sataa vettä. Nukumme ovi auki ja olin aivan fiiliksissä, kun luin sängyllä pienen lampun valossa kirjaa, sateen hakatessa peltikattoon ja kohistessa kuistilla. Viime yönä heräsin kaatosateeseen. Hymyilin ja voin melkein kuvitella, kuinka luonto ja metsän eläimet huokaavat.

37638925_1115572068589786_667943542823321600_n

Aamukahvin, ruuan, iltapalan ja paljussa lillumisen väliin on jäänyt aikaa myös lukea kirjoja ja myös – hei vihdoinkin – nuorisobarometrejä ja niihin liittyviä artikkeleita. Uutta tekstiä en työhön ole saanut luoduksi, mutta lukemisen pään auki, uuvahtaneen motivaation pienesti heräteltyä. Punainen lanka alkaa hiljakseen kehräytyä, mitä lukemaani seurata, mistä kirjoittaa ja miksi. Kun vaan alkaisi kirjoittaa.

37641064_1115571995256460_2549480526637432832_n

Tiistai-aamuna meidän pitäisi palata kotiin. Tai Jeren pitäisi. Minä mietin jäisinkö tänne vielä, saisinko paremmin aikaiseksi, mölkkyjen ja ihmisten ja kaiken muun hirvittävän tärkeän, mutta aikaavievän, ulottumattomissa. Ehkäpä, ehkäpä pitäisi. Viikonloppuna on tiedossa jälleen kesäreissua, joten arkena ihan oikeesti pitäisi.

 

Kuinka mökillä opiskellaan – harhakuvitelma osa 2

Kesä täyttää kalenterini yhtäkkiä, aivan varkain. ”Kummatyttö yökylään” , ”Sonja ja Tero viikonlopuksi meille”,  ”Kesäjuhlat Pornaisissa!”, ”Milena ja etanat”. Heinäkuu katoaa. Yritän epätoivoisesti kirjoittaa kalenterin tyhjiin lokeroihin lue, tee, kirjoita, repeat. Elokuun, mikäli ryhmän osallistujamäärä täyttyy ja kurssi toteutuu, asustan lähes kokonaan Jyväskylässä juomassa viiniä vakkarissa  pänttäämässä viikonloput englannin puheviestintää ja viikot kirjoittaen kanditutkielmaa.

36980997_1104192966394363_8263943219864141824_n

Epätoivoisempaa on lokeroihin kirjoitettujen toteuttaminen. Mökkipäivät, jotka jatkuvat vielä huomiseen, eivät nyt tällä kertaa aivan yltäneet sille tuotteliaisuuden tasolle, jota itseltäni (etukäteen) vaadin. Kahden päivän aikana olen saanut uutta tekstiä aikaiseksi puoli sivua, hupsista. AJATUKSEN TASOLLA olen kyllä ollut tehokkaana ja suunnitelmallisena, mutta sitten suusta kuitenkin tulee ulos ihan ihmeellisiä asioita, kuten esimerkiksi ”laitatko kulta tuon riippumaton paikalleen”.

(Riippumatto jäi ripustamatta, koska unohdimme ottaa kotoa köyttä mukaan ja mökillä oleva paksu pyykkinaru ei Jeren mukaan kestäisi. Mietin olisiko tuosta pitänyt hieman loukkaantua, mutta olin ihan vaan meh, ja söin pähkinäsuklaata.)

37103914_1104192686394391_4592461087680495616_n

Istun terassin tuolilla ja plärään luen nuorisobarometreja ja artikkeleita. Muistiinpanovälineet lojuvat vieressä koskemattomina. Vakuutan kuitenkin itselleni, että lukeminen ja silmäily on kuitenkin tärkeää – lukemani asiat jäävät ainakin jollain tavalla elämään päähäni ja aivot askartelevat niiden parissa joutoaikoina, kehittelevät, jäsentelevät ja ideoivat. Eikös juu?

36878555_1104192696394390_4597529187744481280_n

SIIS KUINKA KÄTEVÄÄ! Voin siis huoletta jättää koko hommelin aivojen ongelmaksi ja jatkaa itse tärkeimpiin aiheisiin. Kuten valmiiseen ruokapöytään käymiseen, mato-ongintaan, Jari Tervoon, pähkinäsuklaaseen, avojaloin hipsutteluun, uimiseen, oman naaman kuvaamiseen, laiturilla istuskeluun, helteen kiroamiseen ja sitten taas sen rakastamiseen ja uudestaan kiroamiseen ja ihanasti venyvään grillattuaan halloumiin.

37003626_1104192776394382_416927731146555392_n

Lue myös aikaisemmat huippuhetket kesäopiskelujen sujumisesta:

Kuinka pihakeinussa opiskellaan – harhakuvitelma osa 1