Laiskanpulskean kuulumisia

Kesä on kiihdyttänyt vauhtiaan jo heinäkuun puoleen väliin, mutta minä en ole liikahtanut mihinkään. Vellon jossain suloisessa joutilaisuudessa, velvollisuuksia ja pakkoja pakoilevassa laalaa-maassa. Useimmat ajatukseni alkavat tai päättyvät toteamaan sitten huomenna, eikä sitä huomista tule. Suurimpana velvollisuutena ja jonkinasteisena pakkona, joskin ilolla odotettuna sellaisena, on tietenkin syksyn koulu- ja työkuviot. Kokkolaan en päässyt, mutta Kuopion yliopiston paikan otin vastaan. Uurastukseni sen kuvion eteen ei sitten ole sen pidemmälle ehtinytkään. En esimerkiksi ole vielä ilmottautunut opiskelijaksi, saati laitellut sähköpostia yhtään mihinkään siitä, että kuinka syksy nyt sitten käytännössä saadaan järjestymään.

Sitten huomenna, hän sanoi, ja kohotti lantiolta valuvia lökäpöksyjään. Normaalisti hyvin määrätietoinen, tarkka, suunnitelmallinen ja järjestelmällinen aivoni on jokseenkin epäkunnossa. Siihen ei nyt vaan kertakaikkiaan saada yhteyttä.

66616030_895451647457179_5739044247055630336_n

Sen sijaan, että tekisin niitä oikeasti tärkeitä, teen kuitenkin tosi tärkeitä. Mielen ja kodin ja hyvinvoinnin kannalta tärkeitä. Esimerkiksi eräänä päivänä sukelsin kahteen isoon ja villiksi reuhahtaneeseen kukkapenkkiin (ja illalla suihkuun pitkän kaavan kautta kuorintoineen kaikkineen, koska olin aivan varma, että ihoni nappasi saaliiksi punkkiarmeijan ja muut öttikaverit). Sain kuluteksi kokonaisen vapaapäivän puutarhan kimpussa, sillä enhän ollut suonut sille ajatustakaan sitten kevään. Rakkaat perennat haukkoivat happeaan heinän ja muun rikkaruohon kurimuksessa ja ne, jotka eivät haukkoneet, olivat röyhkeästi ottaneet tilan kaikelta muulta ja levinneet holtittomasti sinne tänne. Lopputulemana kaivoin ja siirsin lähemmäs kymmenkunta perennaa penkistä toiseen ja kolmanteen ja nyhdin rikkaruohoja käsivarteni kipeiksi. Nyt kelpaa taas katsella jokseenkin suitsittua pihaa, seuraavaa rikkaruohoinvaasiota odotellessa.

Tapasin myös kummatyttöni yökyläilyn merkeissä hänen kesälomaillessaan meidän huudeilla. En varmaan koskaan lakkaa hämmästymästä, kuinka niin pieni voi olla niin fiksu ja toimelias. Saimme viettää vuorokauden kahdestaan miehen painuessa yöksi mökille. Otin tytön viereeni nukkumaan. Voi sitä käsien ja jalkojen määrää! Muuttuvatko pikkutytöt öisin hämähäkeiksi?

Työelämä maistuu tällä hetkellä mielenkiintoiselta, monipuoliselta ja sopivasti haasteelliselta. Kiinnostavuuteen varmasti tuo osansa se, että edelleen jatkan töitä 80%-sopimuksella omasta tahdostani. Se selkeästi lisää omaa jaksamusta sekä panosta töihin. Mutta jotenkin muutenkin on ihan erilainen draivi päällä ja vaikka työt, tämäkin omasta aloitteestani, valuvatkin myös vapaa-ajan puolelle, ei mikään vituta ainakaan erityisen paljoa. Viime viikkoina tavallisen hoitotyön lisäksi olen saanut tarjota meidän asukkaille yksilöllistä ja tavallista arjesta poikkeavaa ohjelmaa. Eräänä vapaapäivänäni yksi asukkaista tuli meille kotiin puusavottaan (korvausta vastaan, tietenkin!) ja eilen puolestaan, jälleen vapaa-ajallani, lähdin toisen asukkaan kanssa tutustumaan oman kylämme historiaan opastetulle kävelykierrokselle. En tässä tokikaan voi killistellä sädekehä pääni päällä omaa erinomaisuuttani, sillä a) saan eilisestä kyllä tunnit ja b) liiterimme on täynnä kuivaa polttopuuta, mutta uskallan silti väittää, että nämä tällaiset jutut antavat tosi paljon niin asukkaalle kuin itselle työntekijänä positiivista virtaa ja vaihtelua päivään.

Mutta niin. Pääasiassa täällä siis vaan rallatellaan menemään ja kasvatetaan selkänahasta juuria kukkasohvaan. Juuri totesin, että aaaahh minulla on neljä vapaapäivää eikä yhtään mitään tekemistä. Ai ei vai? No jaa. Aivojen yhteysongelmien ratkeamista odotellessa, ihanaa heinäkuun jatkoa teille! 😀

Yliopisto-opiskelu, täältä tullaan!

Uskomatonta, mutta totta. Minusta, ensikertalaisesta ja mnjää-mä-ainakaan-mikään-akateemikko-koskaan-tuu-olemaan, tulee kuin tuleekin ensi syksynä ihan oikea yliopisto-opiskelija. Täältä voit lukaista kuinka minun matkani on päätynyt tähän pisteeseen, jossa nyt olen: Minustako maisteri? ja sananen työ- ja opiskeluhistoriastaniKova työ ja hullulta tuntuvat unelmat siis kannattivat – pääsin sisään Itä-Suomen yliopistoon opiskelemaan sosiaalityötä. Mikäli tuloskirjeen ymmärsin oikein, niin pääsin nimenomaan pääsykokeiden kautta, sillä avoimen väylästä tai sitä kautta saavuttamistani pisteistä ei kirjeessä sanottu sanaakaan mitään. Opiskelu tapahtuu Kuopion kampuksella ja opinnot alkavat syyskuun alussa. Kuopio oli minun toinen hakutoiveeni. Ensimmäiseen, eli Kokkolaan, eivät valitettavasti ovet auenneet. Pääsin siellä toiselle varasijalle, mutta koska koko paikkaan on ylipäänsä huimat kaksi aloituspaikkaa tarjolla, olisi maailman suurin ihme vielä hivuttautua sisään. Se kun tarkoittaisi sitä, että ne molemmat kaksi päässyttä toteaisivat, että njääh emmää haluu tätä sittenkään. Kokkola oli ensisijaisena siksi, että se on suunnattu nimenomaan työssäkäyville ja opiskelu olisi ollut joitakin lähiviikonloppuja lukuunottamatta etänä.

65130852_450801965708932_6855839600619814912_n

Tulosten tultua ja epäuskoisuuden, riemun ja riehakkuuden jälkeen pääni heitti voltin. Muutos pelottaa minua. Heitin parille kaverille, että nyt hei ollaan todellakin first world problemsien ytimessä, kun ahdistutaan yliopistoon pääsystä. Mutta se lienee luonnollista, että muutokset, ne hyvätkin, herättävät tunteita ja mylläkkää pään sisällä – iloon, ylpeyteen ja onneen sekoittuu pelkoa, jännitystä ja ahdistustakin. Luonnollista lienee sekin, että pää alkaa jauhaa niitä huonompia skenaarioita ennen kuin on ehtinyt edes ottaa selvää ovatko ne hyvät mahdollista toteuttaa. Jep, sellainen minä olen. Vaikka edelleenkin luotan siihen, että asioilla on tapana järjestyä ja etenkin näin aikuisopiskelijana korkeakoulussa ja nykyaikana etäilyt ja verkko-opinnot ovat varmasti peruskauraa ja opinnot räätälöitävissä monin eri tavoin erilaisiin tarpeisiin, on pääni ehtinyt räjähdellä suuntaan jos toiseen mitä jos -ajatusten sekamelskassa.

Ihanteellisin tilanne, ja se mitä tietenkin tavoittelen, olisi se, että voisin edelleenkin asua kotona ja käydä töissä opiskelujen ohessa. Ensi viikolla otan siis yhteyttä opintosihteeriin ja selvittelen onko tämä mahdollista ja jos on, niin miten. Ja tästä sitten päästään siihen mitäjossitteluun. Mitä jos ei ole? Mitä jos voidakseni opiskella minun on muutettava Kuopioon? Mitä jos se ei sovi parisuhteen toiselle osapuolelle? MITÄ JOS?! Siihen minä uskon sataprosenttisesti, että parisuhteemme kestäisi etäilyn. Olemme muutenkin niin itsenäisiä ja omapäisiä molemmat ja olemme myös aina antaneet tilaa toisillemme sekä tukeneet toistemme valintoja niin pienissä kuin isommissakin asioissa. Mutta ymmärrän myös aivan täydellisesti jos mies suhtautuu/suhtautuisi nihkeästi siihen, että yhtäkkiä minä muuttaisinkin pariksi vuodeksi pois (vaikka siitäkin ajasta olisin kotona vähintään yhdeksän kuukautta, koska lomat ja harkat). Olisi se nimittäin aikamoinen pommi hänelle yksin kannettavaksi. Minä kituuttaisin opintotuella ja -lainalla jossain pikkuluukussa reilun parinsadan kilometrin päässä samaan aikaan, kun hänelle lankeaisi yksin kannettavaksi niin taloudellinen kuin henkinen ja hoidollinen vastuu omakotitalosta, kesämökistä ja laumasta eläimiä. Ihan vaan, että neiti nyt saisi toteuttaa itseään. (No okei, olisihan se samalla toki satsaus meidän molempien tulevaisuuteen.)

Mutta joo. Jospa nyt yritän siirtää tämän kauhuskenaarioajattelun syrjään, laitella sitä sähköpostia ja miljoonaa kysymystä menemään ja luottaa siihen, että tilanteeseen löytyy jokaista osapuolta tyydyttävä ratkaisu. Ja ahdistusmöykkyisyyden sijaan olla aika helkkarin ylpeä itsestäni ja saavutuksestani, koska MINÄ JUMALAUTA TEIN SEN!

Miniloman kannalta

…siis okei, tyyppi matkustaa Jyväskylään sosiologian pääsykokeisiin ja puhuu lomasta. Meitä on moneen junaan. Mutta näin minä tämän asian nyt näen, pienoisena lomana ja irtiottona arjesta. Olen täällä yksin seuraavat pari yötä ja päivää, valtasin siis veljeni kämpän, kun hän viilettää parhaillaan muissa maisemissa. Ei huolia, ei murheita, ei velvollisuuksia (no, yks pääsykoe tietty) ja ihan vaan minäminäminä-aikaa vieraahkossa kaupungissa. Kuulostaa lomalta, eikös vaan?

Yhdet pääsykokeet kävin jo eilen kokemassa Kuopiossa. Ne olivat sosiaalityön pääsykokeet ja sillä samalla kokeella hain myös Jyväskylään. Ensi viikolla on vielä edessä Joensuussa pääsykokeilut sosiologiaan. Tämän perinteisen reitin lisäksi haen myös avoimen väylän kautta – niin sanotusti kaikki verkot vesille siis. Ykköshakukohteena on Kokkolan sosiaalityöopinnot, koska se on 100% varmuudella monimuotoisena järjestettävä koulutus. No, näistä hakujutuista löpisin jo aiemmin postauksessa korkeakoulujen yhteishaku alkoi tänään – ja minä tartuin siihen, joten ei tässä nyt siitä sen enempää. Samoin minustako maisteri?! -haaveilua ja juttuja työ- ja opiskeluhistoriasta käyty läpi jo täällä.

Kuopion kokemus oli kyllä jännittävä, sillä se oli ensimmäinen kokemus pääsykokeista ylipäänsä. Siis joo lähärikouluun oli kyllä aikoinaan pällitestit soveltuvuuskokeet, mutta se ei ole verrattavissa tähän. Fiilis pääsykokeen jälkeen oli ihan okei. Yhteen neljän pisteen kyssäriin jäi tosin vastaamatta tyystin, koska käsite, jossa siitä puhuttiin meni minulla kyllä aivan täysin nevöhööd-lokeroon (ja joka sitten kuitenkin näppärästi löytyi ennakkomatskuista kun sen jälkeenpäin kotona tsekkasin, kröhöm). Muilta osin mielestäni suoriuduin hyvin, joskin todellisuudenhan näkee sitten vasta joskus kesäkuun loppupuolella, kun saadaan tulokset näppeihimme. Joensuun pääsykokeisiin on myös ennakkomateriaalit. Neljä artikkelia, joista olen ehtinyt lukemaan vasta yhden. Tai no ehtinyt ja ehtinyt. En ole tarkoituksella sotkenut päätäni niillä ennen kuin sain tuon Kuopion kokeen alta pois.

IMG_20190521_164351_849

Huomista pääsykoetta odotan suurella innostuksella, koska muista poiketen siihen ei ole ennakkomateriaaleja. Matskut siis jaetaan vasta koetilanteessa ja silloin pitää sit osata olla hirveen viisas ja näppärä. Pidän tästä ajatuksesta suuresti. Olen huomattavasti parempi käsittelemään ja skannaamaan käsissäni olevaa tietoa siinä hetkessä, poimimaan sieltä olennaiset ja kirjoittamaan erinomaisia esseitä (siis, ainakin kotioloissa) kuin pänttäämään hauki on kala -meiningeillä. Minulla on myös sellainen näkemys asiasta, että tämän tyyppinen koe palvelee myös opiskelijoita paremmin. Totta kai alalla kuin alalla on niitä asioita, jotka nyt vaan on opeteltava ulkoa sinne selkärankaan. Mutta tärkeitä taitoja niin opiskelussa kuin myös tulevaisuudessa työelämässä on omaksua uutta tietoa nopeasti sekä myös suhtautua asioihin kriittisesti ja pohdiskellen.

Okei, mutta takaisin nyt niihin lomatunnelmiin! Täällä minä nyt siis hengailen irrallaan kaikesta ja kaikista. Minä ja vatsani aiotaan ottaa ilo irti kaupungin tarjonnasta, kun omassa kylässä ei ole tarjolla muuta kuin pitsaa, kebabbia tai lounas ABC:llä. Niinpä tänään aion suunnata keskenäni syömään Green Eggiin, jonka halloumibuneihin olen ansiokkaasti koukuttunut. Saatanpa sen jälkeen käydä jossain olusellakin, jos vielä napa antaa myöten. Huomiseksi puolestaan on pääsykokeen jälkeen luvassa ihan mahtikivaa hyvässä seurassa. Olen sopinut kamun kanssa varsinaisen vatsanahka venymään ja maksa vinkumaan -turneen ympäri Jyväskylää. Tähän sisältyy ainakin hyvin ansaitut oluet Teerenpelissä, siitä syömään Morton konttiravintolaan ja lopuksi viineilemään rentoon, boheemiin ja herkullisen kitchiin Vakiopaineeseen, josta muuten aivan takuulla muodostuisi meitsin vakkaripaikka jos asuisin näillä huudeilla. Kiitos ja hei!

 

Mikä on totta ja mikä ei?

HEIKKINEN Ei hitto! Luitteko sen mun tekstin synnytystalkoista? Siinähän on siis kyse naisen valinnoista, tehdäkkö lapsia vaiko ei, ja aborttipohdinnasta. Nii siinä lopussa mä laitoin sen miehen miettii rannan ruoppaamista ja mun ois niin tehny mieli kirjottaa sen naisen kommentiks ku se heitti sen raskaustestin siihen pöydälle, että hei ois tässä kuule muutaki ruopattavaa.

KOSONEN No miks et laittanu? Ois ollu ainakin persoonallinen ratkaisu. Ja sitä paitsi jo Rousseau korosti aikanaan just yksilöllisyyttä ja ainutlaatuisuutta kielellisessä ilmaisussa.

HEIKKINEN No siis ku en mä sit uskaltanu. Aattelin, että ei tolleen voi sanoo ja mitä ihmiset sit ajattelis musta ku onhan toi aika roisi ja mauton ilmaus. Et jotenkin mä sit kuitenkin päädyin kirjoittamaan siitä loppuratkasusta sellasen sievän ja pienen, tiiättekö, yhteiskunnallisesti hyväksyttävän paketin enkä paljastanu ihan kaikkea mitä ajattelen, vaikka tuolleen mä kyllä oisin ajatellu jos oisin ollu se nainen.

KOSONEN Hei, ettet kuule ois ollu tuossa itseyden ja oman äänen äärellä? Mä luin Celia Huntin kehittelemästä teoriasta, jossa hän puhuu kirjoittavasta minästä ja omasta äänestä. Hunt kirjoittaa itseyden tunnosta ja se meni jotenkin niin, että oman äänen löytäminen tarkottaa oman sisäisen elämän ja paperille kirjoitettujen sanojen välille luotua syvää yhteyttä. Okei, sä et kirjottanut niitä sanoja, mutta jos sun itsetuntemus tolla tavalla lisääntyy, niin sitä parempi kirjoittaja susta voi tulla.

HEIKKINEN Mut ei se tarina kertonu minusta. Tai ainakaan oikeastaan ei. En mä oo koskaan tehny positiivista raskaustestiä tai ollut mitenkään fyysisesti se nainen, mutta mun mieli sillä kyllä oli. Ja sit kun mun pari kaveria luki sen tekstin, nii ne ois kuulema voinu ihan täysin kuvitella mut sinne suolle kiroilemaan.

KOSONEN Niin niin, pointti onkin, että jos oot sinut oman ittes kanssa ja niiden ajatusten ja tunteiden ja mitä kaikkea sun päässä nyt liikkukaan, nii sitä paremmat mahdollisuudet sulla on päästä niiden sun luominen hahmojen pään sisään ja sit ne on uskottavia ja vapaita käyttämään omaa ääntään.

HEIKKINEN Ahaa. Mut kyllä täytyy sanoa, että mua häiritsee ku en oikein itsekkään tiiä, että mitä mä oikein loin. Ku ei se oo faktaa, mutta ei se kyllä oo täysin fiktiotakaan. Onks se sit sitä autofiktiota vai mitä ihmettä?

KOIVISTO No kyllähän sen synnytystalkoot vois tulkita omaelämäkerralliseksi tarinaksi, koska ympäristö on todellinen ja niin ku sanoit se nainen ajattelee just niin kuin sinä ajattelet. Mut koska tapahtumat ei ole faktaa, niin ei sitä silloin voida laskea muistelmiksi tai omaelämäkerraksi, siis jos nyt omaelämäkerralta vaaditaan sellaista autenttista totuudellisuutta. Autofiktio rikkoo lajien rajoja, ja pistää miettimään sitä, että mikä on totuuden ja fiktion suhde tekstissä.

KORHONEN Niin, mut toisaalta esimerkiksi Cohnin ja Rojolan mukaan autofiktiivistä on se, että kirjottajalla ja päähenkilöllä on sama nimi. Ja sähän kirjoitat siinä naisesta, et Piasta tai Heikkisestä tai minästä. Et se kyllä osaltaan etäännyttää sinut itsesi ja sen hahmon toisistaan ja alleviivaa kans sitä, että hei tää ei oo totta.

KOSONEN Hunt on määritelly sellasen ku fiktiivinen omaelämäkerrallisuus. Siinä voi vähät välittää faktoista, mutta tukeutua silti omiin muistoihin.

HEIKKINEN Ehkä se sit on niin. Ylipäänsä mua on pohdituttanu hirveesti noi asiat, että mikä on totta ja mikä ei.

KORHONEN No eihän täyttä totuutta oo mahdollista kirjoittaa edes!

HEIKKINEN Ai ei?

KORHONEN No ei. Meidän muisti on niin häilyväinen ja ylipäänsä kaikki tieto niin rajallista. Itse asiassa meidän muisti on aika vekkuli tapaus. Neisser jaotteli tän homman neljään eri tasoon. Et eka on niinku historiallinen itse eli tyyppi, joka on osallistunut niihin todellisiin tapahtumiin. Sit on se, että kuinka hän on kokenut ja hahmottanut tapahtumat. Kolmantena hän sit muistelee tapahtumia ja neljäntenä etappina hän sit vielä rakentaa uuden muistetun itsensä.

MIETTUNEN Joo, muistelu ei niinkään kerro siitä mitä oikeesti on joskus tapahtunut, vaan siitä, että mitä merkityksiä eri jutuille muistelija on antanu sillon tai antaa nyt.

HEIKKINEN No just joo! Saati sit jos ei ees kirjota omasta itsestään ja omista muistoistaan. Niin ku vaikka teksti mun isästä! Siis ensinnäkin tyyppi on kuollu, että se siitä sen omasta äänestä. Sit toisekseen mä haastattelin kolmea tyyppiä, jotka kertoivat omia muistojaan isästä. Ja sit kolmanneksi mä vielä tulkitsin ne muiden muistot ja kirjoitin mitä nyt kirjoitin. Pirustako minä voin tietää, että kirjoitinko sanaakaan totta vai loinko mä vaan jonkun ihan uuden hahmon, jonka nyt vaan kuvittelen olevan mun isä? Ja sit seki, niinku sä Miettunen sanoit joskus, että ”muistelija muistelee, mitä hän haluaa muistella” nii ai että mua riepo, kun kukaan ei sanonu mitään negaa mun isästä. Ku ei se oo mikään enkeli varmasti ollu.

MIETTUNEN Tässä on tärkeetä erottaa toisistaan muistaminen ja muisteleminen. Ja et menneiden juttujen muistaminen puhtaasti totuudenmukaisina on ihan mahdoton vaatimus. Sit kans näkökulma vaikuttaa muisteluun hirveesti, siis et kuka siinä muistelee.

HEIKKINEN No joo, isän sisarukset muistelee varmasti isää ihan eri näkökulmasta ku esimerkiksi mun äiti. Ja sit yhden näkökulmaongelman, tai haasteen, muisteluun varmaan toi sekin, että muistojen pyytäjänä olin tosiaan minä. Et ei muistelijat ehkä haluu muistella tai kertoo kuolleen miehen tyttärelle ihan mitä sattuu.

MIETTUNEN Jep. Muisteleminen on oikeestaan sama asia kuin kertominen, koska muisteluhetkellä menneisyys tavallaan tulkitaan uudestaan. Et joku asia on ehkä tapahtunu näin tai ollu noin, mutta muistelija saattaa antaa sille ihan uuden merkityksen ja päättää, että just tää on kertomisen arvoinen juttu. Sähän et periaatteessa tossa sun isäjutussa muistellu itse, mutta silti sä loit muistoista juonellisen kertomuksen.

KOSONEN Sitä sanotaan luovan merkityksellistämisen prosessiksi.

HEIKKINEN Joo, mä kerroin tarinan, jossa muiden muistelut isästä ja mun omat muistot jotenki tiivisty. Ja kertomus sit nivoutu tosi vahvasti muhun itteeni ja mun kokemuksiin itsestäni. Mä en oo varmaan koskaan kokenu kirjottamista yhtä rankkana, ku sillon. Ei siis isän tai kuoleman tai ikävän tai sellasen takia, vaan mun itteni. Kirjottamisprosessi aukas mun mielessä jonkun Pandoran lippaan ja sieltä rupes tulvimaan ulos kaikkea piiloon sysättyä paskaa ja tunteita.

KOSONEN Hah! Oot oman itseyden ja itsetuntemuksen äärellä jälleen!

KORHONEN Ja kirjoittamisen terapeuttisuuden ja voimaannuttavuuden myös. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään ja säätelemään sun omia tunteita ja ymmärtämään paremmin ittees ja myös ympäröivää maailmaa.

HEIKKINEN Joo sä kerroitkin siitä Boltonin väittämästä, että kirjottaminen saattaa avata tiedostamattomiakin väyliä omaan itteen, ja sitä tää kyllä vahvasti oli. Ja tuskallista ja epämukavaakin, niin ku hän kuvaili sen saattavan olla!

KORHONEN Juu! Eakin ja Gusdorf mainitsevat myös, että omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on yksi itsetutkisteluun muoto ja että se auttaa kehittämään omaa itsetuntemustaan ja et sen avulla omaa elämää pystyy tarkastelemaan objektiivisemmin.

HEIKKINEN Huh, huh. Tää kurssi oli aivan huikea. En mä tiedä, ehkä mä opin jotain kirjoittamisestakin, joka tässä nyt alun perin koko homman idea on mulla ollu, mut siis yllärinä, aivan täydellisenä yllärinä, kyllä tuli tää matka johonkin omaan itseen. On tässä kyllä rämmittävää vielä edessä ja jotkut aukeemaan pyrkineet lippaat mä vielä löin päättäväisesti takas kiinni. Oliks se, Korhonen, Hunt joka kirjotti siitä fiktiivisen omaeläkerrallisuuden terapeuttisuudesta?

KORHONEN Oli joo.

HEIKKINEN Niinhän sä sanoit, että se sano, että ”se auttaa pääsemään kiinni torjuttuihin tunteisiin ja käsittelemään kipeitä tunteita antamalla niihin etäisyyttä” ja jotain tällaista mä kyllä todellakin tässä koin. Ja sit toinen juttu, että nyt tällä kurssilla mulle ehkä aukes vähän lisää se, että mitä sillä mystisellä kirjoittajan omalla äänellä oikein tarkoitetaan. Et ehkä mä sit jatkossa, hitto vieköön, uskallan kirjoittaa ruoppaamisesta, jos musta siltä tuntuu.

60003700_331322057582554_8422304874590371840_n

Siinäpä jälleen yksi näyte minun matkastani kirjoittamisen opiskelijana. En tiedä antaako nämä minun tekstit teille lukijoille yhtään mitään, mutta tällä kertaa ajattelin esitellä myös tätä teoreettisempaa puolta – että ei täällä niinku vaan luoda tarinoita seitin ohuissa punkuissa, vaan jokaisen kurssin taustalla on myös läjäpäin (teoria)kirjallisuutta, joihin täytyy tutustua ja joita pureskella. Kurssien lopuksi kirjoitetaan myös oppimispäiväkirja, ja tämä on nyt minun versioni luovan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen oppimispäiväkirjasta. Oppimispäiväkirjassa nimensä mukaisesti pohditaan omaa oppimista ja peilataan sitä jakson kirjallisuuteen.

Ja siis minähän olen maailman laiskin selaamaan yhtäkään opusta tai verkkoartikkelia. Oikeaoppisesti ja fiksusti opiskelevat tyypit kirjoittavat koko kurssin ajan omaa henkilökohtaista työpäiväkirjaa, tutustuvat kirjallisuuteen, hyödyntävät kirjallisuuden oppeja tehdessään kurssin tehtäviä. Ja sit on meikäläisiä, jotka lallattelee kurssin läpi ja sit muistavat viikkoa ennen oppimispäiväkirjan palautusta, että fuuuuuck. Että siis, petrattavaa olisi kyllä omissa opiskelumenetelmissä, jos tän nyt siis tosissaan ois tarkoitus olla sellaista määrätietoista ja ihan oikeasti kirjoittamisen oppimiseen tähtäävää. Että oikeesti tietäs vähän syvällisemmin, että mitä tässä on tekemässä, eikä vain laittelisi sanoja peräkkäin ja toivoisi parasta.

Tässä tehtävässä mä annan piutpaut kaikille maailman tieteellisen viittaamiseen säännöille ja annan palaa luovasti draamaillen. Hallitsen viittaamistekniikat kyllä, mutta ainakin toivottavasti näillä kursseilla niiden asioiden suhteen saa toimia luovasti. Lähteiden kirjoittajien sukunimet on kyllä laitettu asianmukaisesti (sekä itseni, tyylillisten ja tekstin yhtenäisyyden vuoksi käytän itsestänikin kolmatta persoonaa), mutta vuosiluvut ja sivut jätin merkkaamatta. Laitan kuitenkin postauksen loppuun, tieteen nimissä, käyttämäni lähteet. Kannattaa tutustua, jos omaelämäkerrallisuus ja muisti/muistelu kiinnostelevat! 🙂

No, joka tapauksessa, nyt on toinenkin kurssi jo loppusuorallaan ja kirjoittamisen opinnot jatkuvat taas syksyllä. Saas nähdä kohtaanko silloin ensimmäisenä proosan vai draaman – ja mitä kaikkea vielä itsestäni kohtaankaan.

Oppimispäiväkirjan lähteet:

Koivisto, M. 2005. Minähän se olen! Miten elämästä tulee fiktiota Pirkko Saision romaanissa Pienin yhteinen jaettava. Teoksessa Lyytikäinen, P., Nummi, J. & Koivisto, P. (toim.) Lajit yli rajojen. Suomalaisen kirjallisuuden lajeja. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. 177–205.

Kosonen, P. 2014. Luova omaelämäkerrallinen kirjoittaminen. Itsetuntemusta kirjoittamisen opettamiseen. Teoksessa E. Karjula (toim.) Kirjoittamisen taide ja taito. Jyväskylä: Atena, 97–115.

Korhonen, P. 2016. ”Ihan ensimmäisenä huomauttaisin, että tämä on vääränlainen muisto” moniääninen, fiktiivinen omaelämäkerta ja sen terapeuttisuus. Jyväskylän yliopisto. Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Kirjoittaminen. Pro gradu -tutkielma. Verkossa: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/50271/URN%3aNBN%3afi%3ajyu20160613303.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Miettunen, K.-M., 2014. Muistelu historiankirjoituksen haasteena ja mahdollisuutena. Teoksessa J. Hakkarainen, M. Harkimo & J. Virta (toim.) Muisti. Acta Philosophica Tamperensia (6). Tampere University Press, 167–177. Verkossa: https://moodle.jyu.fi/pluginfile.php/332165/mod_resource/content/1/Miettunen_Optimized.pdf

Akut ladattu

Irtiotto arjesta takana, mieli ja keho levänneet ja valmiina vastaanottamaan taas elämän kiireet ja touhut. Siis ainakin noin niinku hypoteettisesti. Imuri tai luutusanko ei ole kumpikaan vielä loikanneet simsalabim mun kätösiin, vaikka olen suunnitellut kodin siivousta tässä jo parisen tuntia. No mutta, onhan tässä päivä aikaa taivastella vielä kotosalla, työt jatkuu vasta huomenna.

IMG_20190424_173309_685

Laskeskelin maanantai-aamuna yövuorosta päästessäni, että sitä edeltäneen viiden vuorokauden aikana olin niin helvetin tehokkaasti

painanut 51,5 yötyötuntia
pyöräillyt 70 kilometriä.
kirjoittanut ja palauttanut 7 sivua esseetä ’kolmannen sektorin hybridisaatiosta’ 

Että joo pieni pälliloma korpikuusen kannon alla tuli kyllä enemmän kuin tarpeeseen. Tosin juuri kun olin sihauttanut oluttölkin auki ja kuuntelin sujuvasti työn ääniä Jeren halkoessa polttopuuta liiterillä, otettuani muuuukavan asennon siinä terassin tuolilla tyyny persauksen alla, lintujen laulellessa ja auringon lämmittäessä, kävimmekin yllättäin keskustelun:

Pitäs palju pestä.

Miks minun?!

Koska minä maksoin sen.

Tämmöstä se on, elämä ja naisen asema patriarkaatin alla. Sisso.

IMG_20190425_145302_905

DSC_0017

No, tuli palju pestyä ja kaksi iltaa siinä lilluttuakin. Grillikausi avattiin savustamalla kuhaa ja kärtsäämällä rehuja ja halloumia muurikalla. Kirjoittamisen opintoja lukuunottamatta en tehnyt elettäkään opiskelun suuntaan, en edes vaikka sosiaalityön pääsykoemateriaalit julkaistiin tiistaina. Mun pää kaipasi lepoa. Loppuviikosta sitten havahduinkin siihen outoon tunteeseen, että itse asiassa minullahan ei ole mitään opintoihin liittyvää enää kesken. Ei yhtään mitään! Okei, kirjoittamisen kurssi rullaa kyllä koko ajan taustalla vielä toukokuun alkupuolelle saakka, mutta se on enemmän harrastus ja hauskaa puuhastelua, joten en sitä oikeastaan opiskeluopiskeluksi edes laske.

58377892_282732429322225_1236780848435429376_n

Tunteen syveneminen kuitenkin ottaa aikansa, mieli ei ole sitä vielä aivan sisäistänyt. Aivot askartelee olemattomien deadlinejen kanssa yhä edelleen ja tuntee jopa hienoista syyllisyyttä siitä, kun en tee mitään. Jännää. Tosin ensi viikolla aloittelen toki pääsykokeisiin luku-urakkaa, että no sikäli. Joka tapauksessa, ensi kesästä on muotoutumassa ensimmäinen kesä kolmeen vuoteen, kun olen ihan oikeasti lomalla kaikesta! Ellen sit sekoa ja päätä ottaa tilastotieteitä kepeäksi kesäpuuhasteluksi (…), mutta sitä sopii epäillä. Ei hirveen kovalla äänellä ole huhuillut tähän osoitteeseen se.

IMG_20190425_163252_235

Mökillä oli kevät jo ihan älyttömän pitkällä. Rinne ja mökin ympäristö kauttaaltaan oli jo sula, muutamia lumiläntäreitä lukuunottamatta. Samoin ranta oli jo sulanut, niinkin sula, että Jere kävi Rikin kanssa pienellä melontaretkellä rantaa myöten. Ei varmasti mene kauaa, kun loputkin jäät jorpakosta lähteävät. Meille tutuksi tullut joutsenkolmikko oli myös jo palannut, bongasimme myös ainakin sorsia ja telkkiä mökkirannasta. Ja ITIKAT. Ne ovat myös täällä taas (huraa).

IMG_20190425_162023_868

Nyt hissukseen palautumaan arkeen siis. Jos vaikka siihen imuriin seuraavaksi tarttuisi. Energiatasot ja mieli ovat ainakin jälleen kohdallaan! ❤

 

Synnytystalkoot

Nainen kääri raskaustestin vessapaperiin ja sulloi mytyn housujensa taskun pohjalle. Epätoivon ja kiukun lietsomana hän läväytti huussin oven auki ja lähti tarpomaan poispäin mökiltä, pois kaikesta. ”Hei minne sinä —”, huudahti mies tuulispäiselle naiselle, mutta nainen vain huiskautti kädellään äänen suuntaan ja jatkoi puhisten matkaansa kiroten koko maailman miesväen Napoleonista naapurin Penaan. Huussin ovi jäi narisemaan saranoilleen.

Pää myrskypilvien myllertämänä hän havahtui miettimään, olikohan Napoleonilla ylipäänsä lapsia. Hän pysähtyi niille sijoilleen, kaivoi puhelimen esiin ja googletti. Etusormi liu’utti Wikipediaa vauhdilla ja kyllä, löytyihän sieltä kruununperillistä ja liuta aviottomia. Sekin saatana yks pukki, naksautti nainen kieltään, laittoi puhelimen pimeäksi ja jatkoi marssiaan ei mihinkään. On ne perkele kaikki heppi edellä aina menossa ja tuikkimassa, hän sadatteli mielessään, ja sulki ajatuksistaan sen tosi asian, että omallakin seksuaalisuudella saattoi olla osuutta asiaan ja niinä keväisinä öinä mökin kapeassa sängyssä hänkin on ollut tuikkimisen kannalla vähintäänkin yhtä paljon. Silloin, kun saunatauolla iholta nousi lämmin usva ilmaan ja kevätillan pikkupakkanen kipristeli varpaissa ja värisytti kehoa, ja myöhemmin yöllä ihan jokin muu.

Nainen saapui lammen rantaan. Kumikenkä hörppäsi sisäänsä kylmää muravettä ja rahkasammalta. Kumisaappaan irtoaminen suonsilmäkkeestä aiheutti maiskahtavan äänen, ja se sai naisen miettimään sinertävän limaisia vauvan päitä, imukuppeja ja repeileviä välilihoja. Hän oli viihdyttänyt itseään lukemalla vauva piste fiistä synnytystarinoista, seinille piirtelevistä ja sinkoilevista lapsiperheistä ja konstikkaista anoppisuhteista ja miettinyt vinosti ja omahyväisesti hymyillen, että luojan kiitos minulle ei ikinä. Hän istui kannolla. Kastunut kumisaapas ja kirjava villasukka lojuivat kannon vierellä ja nainen heilutteli paljaita varpaitaan jo lämmenneessä ilmassa.

Onhan tästä puhuttu, nainen mietti, mutta huomasi huolestuvansa siitä mitä jos. Mitäs jos sen mieli muuttuu, kun asia ei olekaan enää vain puheen tasolla? Mitäs jos sen mielessä herääkin jokin ikiaikainen tarve suvunjatkamiselle, mitä jos joku helvetin kivikautinen geeni aktivoituukin? Hitostako miehistä tietää! Ja helvetti helppoahan niiden on! Ei ne paisu valaan kokoisiksi ja turpeanilkkaisiksi hormonisekopäiksi. Ei niiden rinnalla roiku ensin loinen ja lopulta lerpahtanut rukkanen. Ne voivat kyllä lähteä moottoripyöräilemään Lofooteille ja kaljalle Saken kanssa. Nainenkin haluaa moottoripyöräillä ja, hitto, juoda kaljaa Saken kanssa. Hän riipi vieressään kurkottelevia suopursuja sormiensa väliin, murskasi hennot valkoiset kukat kämmeneensä. Nenäontelot täyttyivät suopursujen tuoksusta ja naista yökötti.

Mökiltä kantautui koiran haukahtelua ja kirveen iskuja pölleihin, jotka halkesivat uuniin sopiviksi kappaleiksi, ja niiden valkoiset kyljet saattoi repiä syttytarpeiksi. Nainen siveli kylkiään. Kupeitteni hedelmä, hän maisteli sanoja ääneen ja pyöräytti silmiään. Hän veti nahkean kumisaappaan vaivalloisesti paljaaseen jalkaansa ja lähti kävelemään takaisin mökkiä kohti. Varvut ja kanervikko antoivat myöten ja rahisivat hänen askeleittensa alla. Mies oli lämmittämässä paljua. Hän työnteli valkokylkisiä halkoja kamiinaan, sulki luukun ja suoristi selkänsä. Piipusta tuprahti harmaan sakeaa savua. ”Pitäsi tuota rantaa siistiä ja vähän ruopata”, hän jutteli naiselle, ”jos vähän kesemmällä kysäsen jätkiä talkooporukaksi”, hän jatkoi ääneen miettimistään. ”Oisi tässä vähän muutakin”, nainen nielaisi, kaivoi mytyn taskunsa pohjalta ja heitti sen miehen eteen pienelle puutarhapöydälle. Mies jähmettyi ja nainen näki, suorastaan kuuli, kuinka menneet, nykyiset ja tulevat filminauhat vilistivät miehen mielessä vinhaa vauhtia. Nauhat sotkeutuivat toisiinsa ja käräyttivät lopulta koko kelan tuleen. Nainen katsoi huojentuneena miehen auki rävähtäneisiin silmiin, jotka olivat unohtaneet räpyttämisen taidon. ”Älä huoli, näihin talkoisiin meidän ei tarvitse osallistua!”, hän sai sanotuksi ja nauru karkasi huulilta ilmaan yhdessä vapaiden lintujen kanssa.

57606633_1328383413975316_5771685345670201344_n

Ja no niin, nyt jokainen voi kasata leukansa takaisin sijoilleen sieltä lattian rajasta, sillä tämä tarina on FIKTIIVINEN. Terkkuja kirjoittamisen opinnoista siis jälleen. Pohdiskelin joskus, että kuinka paljon ja millaisia tekstejä opinnoista jakaisin tänne teidänkin luettavaksi, ja alkuun ajattelin, että fiktiiviset jutut eivät ehkä oikein sovi blogini aihepiiriin. Mutta mieli on muuttuvainen, ja niin toisaalta blogini sisältökin, joten tällä kertaa ainakin päätin antaa mennä.

Tehtävänä oli valita jokin aiemmin kurssilla kirjoitettu faktoihin perustuva omaelämäkerrallinen teksti ja lähteä viemään sitä fiktion suuntaan. Tällä kurssilla olen siis aiemmin kirjoittanut tekstit Elämme mökkirantamme joen rytmiä (runo minulle merkityksellisestä paikasta), Hei sinä  – arvaa mitä? (täytyi pureutua vanhemman tai isovanhemman elämään ja kirjoittaa siitä, syntyi kirje edesmenneelle isälleni) ja Tarinan valokuvasta (josta laitoin myös haasteen eteenpäin, kannattaa tsekata!). Tähän tehtävään päädyin valitsemaan tapahtumien ympäristöksi meidän mökkimme ja tarinan pohjaksi ja inspiraatioksi siis kirjoittamani runon siitä.

Olemme mökillä parasta aikaa. Saavuimme tänne toissapäivänä ja olemme vielä pari yötä. Minulla oli todella hurjatahtinen viisipäiväinen/öinen taustalla, kun paiskoin yötyötunteja reilut viisikymmentä ja siinä sivussa kirjoitin ja palautin viimeisen sosiologian tehtäväni. Pikkubreikki mökillä tuli siis nyt todellakin tarpeeseen. Täällä olen lähinnä nauttinut olemisesta ja samalla kirjoitellut tuota tehtävää. Vastaavasti eilen julkaistut sosiaalityön pääsykoematskut ovat avaamatta, ja saavat sellaisena pysyäkin vielä tämän viikkoa. Nyt tarvitsen lepoa.

Eilen illalla huokasin Jerelle ääneen. Miten onnellinen ja etuoikeutettu ihminen voi olla – lillua nyt paljussa upeassa auringonpaisteessa ja katsella samalla joutsenpariskunnan uiskentelua mökkirannan sulassa läntäreessä. Elämä on aika helskutin hyvä juuri nyt.

Valokuvasta tarina [haaste!]

Sunnuntaiaamuna

punaiseksi maalattu maitolaituri ja tonkallinen violetteja lupiineja
ja kaksi tyttöä poseeraa leveästi hymyillen
pojat polttaa tupakkaa ja potkistelee kiviä
painaa natsan linttuun maantienharmaata vasten buutsin kannalla
liehuvat helmat puuttuu ja punahuulet ja Katri Helena
vaan hitto mikä suomalainen klisee

aamuksi kääntyvä kesäyö, hyvää huomenta, vai
voiko niin toivottaa jos ei ole nukkunut välissä?
työtön ja humalassa ja sydän haavoilla
kun nyt oli puhe siitä suomalaisesta idyllistä

naurattaa niin hervottomasti, ujostuta ei pätkääkään
ehkä se on univaje ja jalkotilaan runttautuneet tahmeat tölkit joita ei pienikokoisen kannata ynnätä paitsi ehkä röökirahamielessä
ehkä se on maisema joka sekoittuu ikkunassa sinisiksi ja vihreiksi ja valkeiksi viivoiksi ja noi tyypit ja vapauden tunne vaikkei kukaan meistä täällä ole oikeesti vapaa ja
vittu ihan sama
tytöt juoksee sänkipellolle

älä jätä tölkkiä ettei lehmät kuole
täällä missä kuuset eivät tuoksu vaniljalle

takapenkin selkänoja hieroo täristen selkää, tutisuttaa sisuskaluja
kutittaa nenää, miks, mietin
koska ääniaallot värisyttää nenäkarvoja, ne sanoo, ja se vähän nolottaa
mut se kuulostaa aika hiton coolilta
tuntuu
siis se subbari ja se et mä tykkään susta niin että halkeen
naks naks naks etupenkkiläisen sormi painaa nappeja
takapenkillä nauru levittää mustat kajalit sutuiksi silmäkulmiin
ja pomppu tiessä selfien yhtä sumean pehmeärajaiseksi kuin elämä
woo-oo-oo-oo timantit on
ei saatana
selaa seuraavaan!
maailma on tehty meitä varten!

1010500_211797195633949_1092272079_n

Teksti liittyy ylläri ylläri kirjoittamisen opintoihin. Tällä kertaa tehtävänä oli plärätä kuva-arkistoja, valita yksi kuva ja kertoa siitä muille. Tehtävä tuntui aluksi hieman haasteelliselta, sillä esimerkiksi nuoruusajoilta minulla on hyvin vähän kuvia olemassa – taitavat rajoittua hyvin pitkälti luokkakuviin ja perhejuhliin. Tämä johtuu siitä, että tuolloin ei vielä älypuhelimia ollut ja kaveriporukassani hyvin harvalla kameraakaan. Lapsuuskuvia puolestaan on jonkin verran, mutta jostain syystä minusta tuntui kovin epäkiinnostavalta kirjoittaa lapsuudestani. Olen myös huomannut, että muistoni lapsuudesta ovat hyvin hajanaisia ja vähäisiä. Niinpä kuvien katselu aiheutti epävarmuutta – ovatko muistot omiani vai minulle kerrottuja? Jotkin kuvat puolestaan eivät herättäneet minkäänlaista muistikuvaa tapahtuneesta tai edes siitä kuka kuvan on mahdollisesti ottanut!

Aikuisuuden kynnykseltä oli erityisesti yksi kuva, josta olisin halunnut kirjoittaa. Tajusin kuitenkin, että en ole enää tekemissä kenenkään kanssa, jotka olivat tuolloin kiinteästi elämässäni mukana. Toisaalta tämä on hyvin luonnollista – elämä muuttuu ja kuljettaa, ihmissuhteet ja kiinnostuksen kohteet vaihtuvat. Toisaalta on se hieman surullistakin. Sivujuonteena tämän tehtävän toteutuksessa kun oli, että minun täytyi myös ”haastatella” kuvanottohetkellä mukana ollutta ihmistä, muistella hänen kanssaan yhdessä.

Päädyin lopulta valitsemaan melko tuoreen kuvan – vain kuusi vuotta vanhan. Kuitenkin, näinkin lyhyessä ajassa niin minun kuin kuvanottohetkellä mukana olleiden elämä on muuttunut hyvin toisenlaiseksi. Niinpä tämän kuvan tunnelmiin ja muistoihin oli hauskaa palata. Tämä on yksi minun lempparikuvistani – kuva ja siihen liittyvät muistot naurattaa minua yhä uudestaan ja uudestaan! Niin ja mie oon tuo tummempi ketkula, jos ei joku tunnistanut. 😀

Mut hei, ettei tämä nyt menisi vain minun opiskelujuttujen rääpimiseksi, niin minä haastan teidät mukaan! Valitse arkistoistasi kuva itsestäsi, iiiihan sama miltä aikakaudelta kuva on. Ota se, mikä sinua puhuttelee ja josta haluat kertoa muille. Tyyli kerrontaan on vapaa – runoa, tarinaa vai hitsinvitsi oisko peräti dialogi! Haasteen voi napata tästä kuka vaan, mutta erityisesti taidan singota tämän nyt Suttastiinan ja smagardin suuntaan! 🙂