Ready, steady

Hei vuosi 2019, kuule. Hyvä kun ensin ehdin kelkkaankaan mukaan ja varovaisen toiveen tasapainosta esittää, niin sinä päätitkin vetää kaiken katon kautta ympäri. Mitäpä jos aloitettas uudestaan alusta?

Ajatukset harhailevat edelleen ikäviin, mutta raastavin terä on hioutunut. Pään vikasietotilan asetukset alkavat hellittää ja automaattiohjauksen sijaan käyttökelpoisetkin ohjelmistot hurahtavat pikkuhiljaa käyntiin. Siis muutkin kuin netflixmoodi ja haistakaakaikkivittu-sovellus.

Kalenterini räjähtää käsiin. Ei siksi, että haalisin nyt erityisen paljon kaikkea vaan siksi, että en viime vuoden viimeisinä kuukausina saanut aikaiseksi englannin kurssien lisäksi yhtään mitään järjellistä. Sen edestään löytää ja niin edelleen. Yhtäkkiä havahdun siihen, että ihan kohta on se kevät jolloin olen uhonnut hakevani opiskelemaan ja siihen, että minulla ei ole hajuakaan milloin ja miten yliopistoon haetaan. Miten ihmeessä tämä kevät on jo tässä, kun aikaahan piti olla loputtomasti suorittaa niitä sosiologian puuttuvia kursseja ennen hakua?

En kuitenkaan ehdi käyttää asian pohtimiseen aikaa, kun sähköpostiin jo tipahtaa ensi viikonloppuna alkavan ruotsin kurssin infopaketti. Se herättää minussa pakonomaisen tarpeen juosta seinään ja alkaa hyperventiloimaan.

Josta sujuvasti siirryn tutkailemaan vajaan kahden viikon päästä alkavaa kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat -verkkokurssia, sen kilometrin mittaista kurssimateriaalilistaa ja helvetin hienon kuuloisia tavoitteita. Edessä olevia tehtäviä en vielä edes tiedä, mutta voisin palata jälleen seinään juoksun pariin huutaen jo varmuuden vuoksi etukäteen, että en osaa ja oon umpipaska.

Mieleen hiipii ajatus, että näin vuodelle 2019 olisi varmaan tarpeellista ladata pään sisään kaikenlaisia voimaantumis-, eheytymis- ja girlboss -appseja.

img_20190112_060355_008

Okei. Ooookei. Kyllä tämä tästä. Värikoodaan vimmaisesti bujoa ja hengitän syvään. Yövuoroissa lähden metsästämään kadonnutta opiskeluflowta sosiologian parista. Suomalainen kansalaisyhteiskunta. HAHAHAHA! Huomaan kuitenkin, että itse asiassa pitkästä pitkästä aikaa lähdekirjallisuuden lukeminen ja tehtävänannon hahmottaminen mielessä onkin varsin mielekkään tuntuista puuhaa. Flow löytyi oikeusministeriön sivuilta, jessus!

Vuosi 2019. Olen valmis.

 

#23 Joulu öissä töissä

Olen tässä Pöpelikön joulukalenterissa kertoillut muun muassa unelmieni joulusta sekä haaveillut mökkijoulusta. Kummallakaan noista aikaisemmista postauksista ei kuitenkaan ole mitään tekemistä tämän joulutodellisuuden kanssa – minun joulunpyhäni kuluvat nimittäin tiiviisti töissä.

Picture_20181213_002519426

Olen ollut kaksi aiempaa joulua vapaalla, joten tasapuolisuuden nimissä toivoin työvuoroja kaikille joulun pyhille. Dollareiden kiilto silmissä toki rustasin toiveet vieläpä yövuoroiksi, mutta mietin myös työkavereita ja sitä, että kukaan tuskin haluaa kökkiä joulua nimenomaan öissä. Tällöin kun päivät menee nukkuessa ja näin missaa (lähes) koko joulun ilon. Toiveitani kuunneltiin ja niinpä aloitan yötyökukkurukuut tänään ja lopettelen Tapaninpäivänä.

Omasta mielestäni iltavuorot ovat ehkä kököintä aikaa olla töissä, siis noin niin kuin oman joulun ja navan kannalta. Meillä ainakin kun jouluruokailut, lahjat ja muu yleinen hengailu ajoittuu ilta-aikaan, niin nehän sitä jäisi kokonaan kokematta. Aamuvuoroja tehdessä niihin pääsisi mukaan, mutta sitten taas aamuheräämiset ei ole niin yhtään minun juttu. Yövuorot mahdollistaa niin piiiiiiiitkät unet kuin läheisten kanssa iltahengailun ennen töihin menoa, joten win-win.

Picture_20181213_002554814

Jos taas miettii työvuoroja sen kannalta, että mitä joulu ON töissä, niin ei se nyt kuitenkaan ihan kakkaa ole, vaikka jokainen meistä varmasti haluaisikin joulunsa viettää läheistensä kanssa tehden omia juttujaan. Aamuvuorossa totta kai iso plussa on se, että pääsee nauttimaan asukkaiden kanssa ihanasta jouluruuasta (ja vastaavasti pääsee viettämään omaa jouluaan koko illaksi), jännitystä kipristelevästä illan odotuksesta, joulurauhan julistuksesta, joululauluista ja muusta kepeästä ohjelmasta. Iltavuorossa puolestaan myös on oma tunnelmansa. Vaikka meidän asukkaamme ovatkin aikuisia tai jo ikäihmisiä käy työpaikalla kuitenkin joka joulu itse Joulupukki tuomassa asukkaille herkkuja sekä juhlamieltä. Asukkaat tästä nauttivat kovasti ja Joulupukkia odottavat, joten tämä on ihana perinne. En näe mitään syytä miksi (jouluisen) leikkimielisyyden tulisi lakata olemasta jossain tietyssä iässä.

Picture_20181213_002539910

Yövuorolaiselle joulun pyhät ovat rauhaisaa aikaa. Näin aaton vastaisena yönä todennäköisesti keittiön puolella on huisketta, sillä yökön tulee (esi)valmistella jouluruokia. Muutoin todennäköisesti saa nauttia tyytyväisten asukkaiden tyytyväisestä yöunesta. Koko talo tuoksuu joululta. Ikkunoilla on kyntteliköt ja kuuset on koristeltu asukkaiden askartelemilla enkeleillä ja punatulkuilla. Niin ja sitten aaton jälkeen yökön saattaa tavata napsimasta jääkaapin oven raosta kinkun jämiä, karjalanpiirakoita, lohta…

Tai näin siis ainakin tämä yökkö toivoo, saa nähdä kuinka yöt todellisuudessa menevät! 😀 Joka tapauksessa, ihanaa aaton aattoa kaikille! ❤

#19 Bujoiluun hurahtanut

Bujo, eli bullet journal, lienee kaikille enemmän tai vähemmän tuttu juttu. Jos ei itse ole hurahtanut bujoiluun, niin varmasti siihen on jossain vaiheessa törmännyt kuitenkin. Itsellänihän, näin niin kuin suuuuuurena listarakastajana, bujoilua on nyt takana kaksi vuotta. En ole kovinkaan kätevä käsistäni tai muutenkaan mikään askarteluvelho, mutta se ei ole minua estänyt pitämästä hauskaa bujon kanssa.

Lyhykäisyydessään bujohan siis pitää sisällään päiväkohtaisen, viikkokohtaisen, kuukausikohtaisen ja vuosikohtaisen kalenterin. Kalenteroinnin lisäksi bujoa käytetään muistikirjana kaikenlaiselle sälälle mitä nyt kenelläkin elämässä on meneillään. Ideana siis on, että lukuisten muistikirjojen ja läjäpäikseen lisääntyvien muistilappujen sijaan ihan kaikki olisi yksien kansien välissä. Kuinka kukin bujoaan koristelee ja askartelee tai on koristelematta ja askartelematta on ihan jokaisen oman maun ja kiinnostuksen mukaista.

Picture_20181212_222038077

Ensimmäisenä bujoiluvuotena tein säntillisesti kaiken ”ohjeiden” mukaan. Oli sisällysluetteloa ja muuta sälää. Tein sivut koko vuodelle, joihin kirjasin ylös jo etukäteen tietoon tulleita tulevia menoja ja tapahtumia. Niiden pohjalta tein joka kuukausi oman kolme sivuisen osion: kansilehti kuukaudelle, päivämääräsivu johon kirjasin kyseisen kuukauden menot sekä kyseisen kuukauden to do -listan. Näiden kuukausisivujen pohjalta puolestaan rakensin myös viikkosivut, joihin nostin päiväkohtaiset menot ylös. Sekavaa enough? 😀 No, tsekatkaa koko humpan juoni vaikka täältä!

Picture_20181212_222319105

Toisena bujoiluvuotena, eli siis tänä vuonna, löysin oman tapani toimia. Esimerkiksi sisällysluetteloa en ole täyttänyt enkä käyttänyt enää ollenkaan, sillä se on itselleni aivan täydellisen turha. Elämäni ei kuitenkaan ole niin hetkistä ja kirjaamisrikasta ettenkö muistaisi ainakin suunnilleen missä mikäkin asia kirjan sivuilla sijaitsee. Yksien kansien välissä -sääntöä rikkoen hankin myös rinnalle ihan tavallisen kalenterin. En siis tee enää bujoon päivä- ja viikkosivuja, vaan merkitsen muistettavat asiat kuukausittain tavalliseen kalenteriin. MUTTA tämä merkitseminen tapahtuu kuitenkin bujoa hyödyntäen ja sinne askarreltujen vuosi- ja kuukausinäkymien ja kirjausten kautta.

Erityisen rakkaaksi ja toimivaksi itselleni bujossa ovat osoittautuneet nimenomaan nämä vuosi- ja kuukausisivut. Esimerkiksi opiskeluasioita on usein tiennyt jo kuuuuuukausikaupalla ennen kuin ne varsinaisesti ovat ajankohtaisia (esimerkiksi kurssi-ilmoittautumiset ja deadlinet), joten niitä on ollut kätevää kirjailla muistiin. Kuukausisivut to do -listoineen ovat hellineet sisäistä neitsyttäni ja ovat myös oivallisesti ruoskineet minua eteenpäin oikeasti tekemäänkin niitä listattuja asioita.

Picture_20181212_222133376

Muistikirjana bujo on ollut myös oiva. Olen kirjannut sinne blogipostausideoita, ruokareseptejä, kirjalistauksia, Jeren synttäribileiden järjestämiseen liittyviä asioita, lomamatkojen suunnittelua, tämän joulukalenterin ideointia ja niin edelleen. Muistikirjan avulla olen myös pysynyt todella hyvin kärryillä siinä missä olen opiskeluissani menossa ja mitä täytyy tehdä seuraavaksi. Tällaisen listauksen ja taulukoinnin ansiosta olen pysynyt aikataulussa, suorittanut juuri ne kurssit mitkä pitääkin ja välttynyt esimerkiksi kurssien päällekkäisyyksiltä ja muilta ongelmilta, joita eteen olisi saattanut tulla. Aivan täydellistä siis!

Picture_20181212_222214056

Lienee siis sanomattakin selvää, että bujoilu jatkuu ahkerasti myös vuonna 2019. Uusi täytettävä kirjakin jo löytyi, mutta sain sen hyppysiini vain kuvausten ajaksi. Se nimittäin tulee olemaan joululahja äidiltäni, ja totta kai se täytyy paketoida ensin ja saan sen vasta aattona! 😀 Uusi kalenteri on vielä hankkimatta. Se onkin yksin minun ihan lemppariasioita elämässä – tyhjät sivut, jotka vaan odottavat elämää täyttämään ne.

Oletko sinä hurahtanut bujoiluun?

#3 Pikkujouluilemassa

Oih ja voih, nyt on se aika vuodesta kun elämä on yhtä juhlaa ja makunystyröitä hemmottelevia iltamia! Itsellenihän joulussa on ehkä parasta ruoka ja vielä parempaa on, kun ihanasta jouluruuasta pääsee nauttimaan useita kertoja!

47141258_1949312221825891_5110127281049698304_n

Viime keskiviikkona sitten vietettiin työpaikan pikkujoulua idyllisessä vanhassa puutalossa. Oli aivan mahtavaa, että jokainen työntekijä pääsi osallistumaan ja listantekijä oli myös kaikessa viisaudessaan laittanut sijaiset töihin kyseisenä iltana, yönä sekä tulevana aamuna – näin jokainen pystyi ottamaan juuri niin rennosti kuin halusi.

47207836_1514426635326648_2936242804088635392_n

47015815_2170764452945248_4987344624302424064_n

47183436_359578644600632_4191694867497222144_n

Tila oli varattu meille vaan muutamaksi tunniksi, mutta siinäkin ajassa pääsi hyvin nauttimaan rennosta ilmapiiristä. Okei, hoitsut on aina hoitsuja ja tarinoinnit polveilevat kyllä hyvin pitkälti työasioissa myös vapaalla, mutta ei kuitenkaan häiritsevissä määrin. Lisäksi ote näihin juttuihin oli varsin humoristinen ja ehkäpä hieman mustanpuhuviakin…eli vapaalla kyllä selkeästi oltiin koko sakki, vaikka puheenaiheet liittyivätkin pitkälti töihin.

Ruokailun lisäksi oli mahdollista päästä myös saunaan, ja muutama meistä sinne painelikin sidukoittensa kanssa. Minä keskityin lähinnä sulattelemaan ruokaa ja lipittelemään punaviiniä. Keskiviikkoiltana porukkaa ei juurikaan kiinnostellut baareilut tai muut jatkoilut, paitsi minä ja toinen sieppoystäväiseni suunnattiin iltaman jälkeen hänen luokseen, ja taisipa kello olla jotain aamuneljä kun liukastelin kotia kohti…

47024068_350252982415819_4312086013439639552_n

47080657_1187411021406349_1723041824324452352_n

47194740_2239204156363742_6485533949924737024_n

Ruoka oli aivan järjettömän hyvää! Tällä kertaa ei ollut tarjolla sitä ihan perinteisintä menua karjalanpaisteineen ja keitinpottuineen, mutta pöydät notkui erittäinkin maukkaita ja tuttuja makuja. Karjalanpiirakat olivat luonnollisesti omin kätösin valmistettuja ja punajuuripaistos on jotain sellaista herkkua mitä voisin vetää vuokatolkulla. Ei todellakaan valittamista!

47064513_315925892576285_2912929609936797696_n

47200259_194345478182305_2000510197843361792_n

Viime vuonna en päässytkään nauttimaan pikkujouluista ja notkuvista herkkupöydistä ollessani opintovapaalla, joten olipas ihanata päästä nyt. Meidän työpaikan pikkujoulut ovat olleet aina varsin leppoisat sekä hyvin, no, aikuismaiset. Puitteet ovat aina olleet hyvät, mutta juhlimiseen on sisältynyt lähinnä ruokailua sekä yhdessä hengailua lyhyellä kaavalla. Koskaan ei olla siis esimerkiksi koko porukalla suunnattu jatkoille.

Ystävien kanssa on sitten tullut järkkäiltyä hieman kosteampaa ja villimpää menoa, mutta eipä niitäkään ole ollut nyt muutamaan vuoteen. Usein me ollaan niitä järjestetty, koska minusta on hauskaa ”emännöidä” ja ulkosaunaamme mahtuu isompikin sakki kerrallaan löylyttelemään. Tänä(kään) vuonna ei tosin sellaiselle oikein tahdo aikaa löytyä eikä kutsuja ole tipahdellut muualtakaan. Harmi kyllä, mutta toisaalta, ehkä kaikki tällainen hömppäily jää väkisinkin vähemmälle kun ne villit nuoruusvuodet alkaa olla takana päin… 😀

Onko teille tiedossa pikkujouluja tai järjestättekö niitä itse? Olisi myös hauskaa kuulla kivoimpia pikkujoulumuistoja – ja ehkä myös niitä katastrofaalisiakin! 😀

Kuinka valmistaudun yövuoroihin (ja muuta vuorotyöläisen arkea)

Postauksen Minä kommenttiosiossa minulle sanottiin, että olisi kiva kuulla siitä kuinka valmistaudun yövuoroihin. Lyhyesti ja ytimekkäästi voin tähän vastata, että nukkumalla, mutta ei se kuitenkaan ole ihan koko totuus. Niinpä päätin tarttua tähän aiheeseen ihan postauksen verran.

Useimmat tuntemani ihmiset eivät todellakaan voi sietää öisin työskentelyä. He kokevat väsyvänsä siitä aivan kohtuuttoman paljon, rytmin kääntely on uuvuttavaa ja monilla toki perhe-elämäkin tuo omat haasteensa. Minä taas vastaavasti olen ollut kakarasta asti oikea aamu-uninen yökyöpeli, joten yövuorot sopivat sisäiselle kellolleni erinomaisen hyvin. Erittäin todennäköisesti uupuisin (pitkistä) aamuvuoroputkista huomattavasti enemmän kuin ilta- tai yöpainotteisesta työstä. Jos voisin niin tekisin pelkkää yövuoroa, mutta se ei meidän työpaikalla aivan ole mahdollista. MUTTA mahdollista on kuitenkin esittää toiveita ja niitä ainakin nyt opintovapaalta paluun jälkeen on kuunneltu ja toteutettu todella hyvin. Runsaalla kädellä on siis minulle yövuoroja listoille paiskottu!

Aloitan yövuoroihin valmistautumisen jo yövuoroja edeltävänä yönä. Tämähän ei ole homma eikä mikään kun tykkään kukkua muutenkin, mutta erityisesti tuolloin venytän ja vanutan nukkumaan menoa pikkutunneille saakka, jotta seuraavana päivänä nukuttaisi mahdollisimman makoisasti ja mahdollisimman pitkään. Minä olen todella huono nukkumaan päiväunia enkä koskaan siis ota edes torkkuja illalla ennen vuoroon lähtöä, joten unet ovat ne mitkä yhtäjaksoisesti satun saamaan kursittua kasaan.

Ennakoin yövuorojen alkua myös tekemällä mahdollisimman paljon valmiiksi kaikenlaisia huomiota vaativia hommia. Esimerkiksi siivoan, pyykkään tai kokkaan ison satsin ruokaa, jota voi syödä sitten pari-kolme päivää. Jos minulle sattuu tönön lämmitysvastuu yövuorojen ajaksi kannan myös polttopuita valmiiksi sisään lootat ja säkit täyteen. Ajatuksena siis on, että yövuorojen välissä mitään ylimääräistä ei ole pakko tehä jos ei taho.

Picture_20181128_061534544

Painelen töihin vaille yhdeksäksi illalla ja pääsen lähtemään kotiin hieman jälkeen seitsämän aamulla. Yövuoro kestää siis kymmenen tuntia ja viisitoista minuuttia. Yövuorot ovat pääsääntöisesti hyyyyyyyyvin leppoisia ja rauhallisia, välillä jopa tylsiä. Niinpä touhuan perusyökköhommeleiden lisäksi kaikkea yleishyödyllistä kuten siivoilen kaappeja, suunnittelen talon ja asukkaiden pään menoksi toimintaa (viimeisimpänä esimerkiksi joulukorttimalleja askarteluja varten) ja etsin milloin mitäkin tarvittavaa tietoa. Tai sitten opiskelen, katson Netflixiä tai pelaan.

Vaikka yöt ovatkin kiireettömiä käy vuoron jälkeen pää kuitenkin jossain määrin ylikierroksilla eikä seitsämän kilometrin kotimatkapyöräily varsinaisesti auta asiaa. Olen siis varsin pirteä päästessäni kotiin enkä todellakaan ole valmis heti kaatumaan petiin. Käytän tämän energian sitten kotona kaikenlaiseen pikkupuuhasteluun. Siivoilen keittiötä, ruokin kissat ja kanat, puhdistan hiekkalaatikoita. Jos mies ei ole kotona niin sytytän pönttiksiin tulet ja saatanpa vaikka imuroidakin jos tarve niin vaatii. Tyhjennän päätäni selailemalla somea, lukemalla blogeja ja joskus myös kirjoitan itse. Ehdottomaksi rajaksi olen kuitenkin itselleni laittanut, että viimeistään kymmeneltä aamulla, mielellään yhdeksältä, on pään oltava tyynyssä ja silmien kiinni. Unen saaminen ei kuitenkaan ole mikään ongelma kunhan on ensin tosiaan antanut aivojen rauhassa surista surinansa.

Kuten sanottua, nukun kerralla sen minkä nukkua aion. Niinpä heräilen omaan aamuuni noin viiden-kuuden maissa iltapäivällä. Töihin lähdön hetkiin saakka vaatetuksena on pieruverkkarit ja jokin kauhtunut neule sekä villasukat ja kahvia menee vähintään kolme isoa mukillista. Ja ehkä vähän vihreää teetä kyytipojaksi. Jos aamulla on jäänyt jostain syystä pienet kotipuuhastelut puuhastelematta, niin teen niitä sitten illalla. Muutoin aikaa tulee vietettyä lähinnä sohvalla, joskaan ei sen kummemmin koomaillen, vaan ihan vaan siksi kun kuka nyt muutenkaan aamulla hei riehuu.

Jossain vaiheessahan yövuorot sitten loppuu ja edessä avautuu ah ihana ”nukkupäivä” sekä vapaapäivät. Minulle nukkupäivä on harvoin nukkupäivä sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä pyrin kääntämään rytmini mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti takaisin ”normaaliin”. Niinpä en välttämättä mene ollenkaan nukkumaan viimeisen yövuoron jälkeen, vaan sinnittelen hereillä iltaan saakka ja painun yöunille huomattavasti normaalia aiemmin. Ihan aina tämä ei kuitenkaan onnistu, vaan on pakko ottaa päiväunet. Ne surullisen kuuluisat päiväunet. Olen huono päiväunissa kahdella tapaa: joko en osaa nukahtaa niille tai sitten en koskaan herää niiltä. Niinpä aiottu kaksi tuntia unta on usein todellisuudessa neljä tuntia unta.

Niin tai näin, kyllä se rytmi väkisin normaaliin kääntyy viimeisestään seuraavana aamuna, sillä maailma jatkaa pyörimistään tyystin piittaamatta minun tarpeistani. Etenkin jos mies on aamuvuorossa on jonkun herättävä ajoissa lämmittämään taloa ja hoitamaan eläimiä. Tai vaikka hän olisikin kotona, en minä nyt muutenkaan halua haaskata vapaapäiviä tai meidän yhteistä aikaamme nukkumiseen.

Picture_20181127_193600785

Toivoessani reilusti yövuoroja, ja nyt tehdessäni niitä, olin hetken huolissani siitä kuinka se vaikuttaa parisuhteeseen ja meidän yhteiseen laadukkaaseen aikaan. Yövuorojen välissä kun ei kuitenkaan tule oltua ihan säihkyvimmillään ja jotenkin kuvittelin, että yövuorot nukkumisineen haukkaavat valtavan palan arjesta pois. Mutta tulin siihen tulokseen, että ei se nyt oikeastaan niinkään ole. Parisuhteelle se kuitenkin on aivan se ja sama nukunko minä päivällä tajuttomana sen kahdeksan tuntia vai olisinko päivävuorolaisena sen saman kahdeksan tuntia töissä – en siis olisi läsnä joka tapauksessa.

Näin syksy- ja talviaikaan myös valoisan määrän vähyys ja se, että siitä ei näe pilkahdustakaan yövuoroputken aikana sai myös hieman pohtimaan omaa jaksamista ja pään kestävyyttä. Mutta niin parisuhteen kuin valon kannalta yövuorot kestää vallan mainiosti ja niistä molemmista pääsee myös reilusti nauttimaan. Yövuoroja kun seuraa aina myös aimo annos vapaapäiviä! Etenkin nyt, kun omasta tahdostani teen toistaiseksi 80% työaikaa, tuntuu vapaapäiviä riittävän tuhlattavaksi asti!

Näin meillä siis arki jatkaa pyörimistään ja ainakin tähän saakka töihin paluu pitkän opintovapaan jälkeen on ollut lempeä ja kiva. 🙂

 

 

 

Positiivisen palautteen voima

Tänä viikonloppuna oli jälleen edessä presentaatio in english. Siinäpä siis tojotin yksin luokan edessä ja yritin puhua viisaita.

Lausuminen nyt tökkii ja kieli menee solmuun. Esiintyessä minusta tuntui, että kiemurtelin siinä tai olin muuten tosi vaikeana. Huolestutti, että olenko todella vaivaannuttaa katsottavaa, sen lisäksi, että myös kuunneltavaa. Koko ajan oli myös fiilis, että kädet on jotkut oudot ulokkeet enkä yhtäkkiä tiennyt mitä niillä pitäisi tehdä.

Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut sitä ahdistavaa pelkopyörrytysoloa. Paniikki ei päässyt ihon alle, ei edes hipsutellut iholla. Olen aivan varma, että Tuulenpolun Jennan valmistamissa ”ramppikuumetipoissa” oli taikaa. Vähintäänkin sellaisena henkisenä voimabuustina, turvariepuna.

Tällä kurssilla kaikkien piti antaa vain positiivista palautetta kaikille presentaatioista ja todellisena yllätyksenä sieltä pomppasikin esiin kaikkea kuten ”hyvä kehonkieli”, ”rento” ja ”lämmin fiilis kun hymyilit niin paljon”.

IMG_20181123_085605_231

Meille opettamalla opetetaan sitä hampurilaismallia. Että kerro ensin hyvää, sitten kritisoi ja sitten lopuksi vielä hyvää. Tällä tavalla tarkoituksena siis on, että palautteen vastaanottajalle jäisi hyvä ja lämmin fiilis, mutta että hän myös saisi rakentavia kehitys-ja parannusehdotuksia omaan toimintaansa, mitä se nyt sitten ikinä onkaan.

Meillä, tai ainakin minulla, on pinttynyt tapa kiinnittää huomiota niihin epäonnistumisiin, kehittämisen tarpeisiin, niihin asioihin jotka eivät mene hyvin. Selitämme sitä itsellemme ja muille sillä, että heikkouksien esiin nostamisella ja ne tiedostamalla meidän on mahdollista tulla paremmiksi. Siinä samalla usein unohtuu, tai ainakin jää vähemmän arvostetuksi, ne asiat jotka ihan totta toimii. Ne hyvät, tärkeät ja persoonalliset asiat meissä. Vaikka palautteen antaja olisi kuinka sujuvasanainen ja kannustava hampurilainen.

Palautteella, ylipäänsä sanoilla ja käyttämällämme kielellä, on aivan valtava voima. Niin hyvässä kuin pahassa. Opettajan asenne positiiviseen palautteeseen, hyvän etsimiseen meistä kaikista, oli aivan loistavaa. Totta kai minä tiedän, että minussa on vielä paljon kehitettävää. Mutta se, ettei niitä kritiikin sanoja, rakentavankaan, tiputeta toisen syliin ja hierota naamaan tämän juuri selviydyttyä hurjan jännittävästä tilanteesta, oli uskomattoman voimaannuttavaa. Minä pärjäsin. Minä olen hyvä ja minä riitän.

Tällä tekstillä pääsin sisään kirjoittamisen opintoihin

Muistatte varmasti kun minä jo aiiiiikoja sitten huokailin, että kun ois rahaa ja aikaa niin opiskelisin kirjoittamista, mutta koska ei ole niin lakkaa haihattelemasta ja keskity nyt vaan niihin Oikeesti Järkeviin. Ja et miten se haave kuitenkin pysyi mukana ja mietin hakemista taas, ja sit taas en ja sit taas kuitenkin päätin päästää itteni irti, olla hupsu, ja hitto hain.

Monen neuroottisen, epätoivoisen ja epäuskoisen viikon ja lukuisten mräääääää en mä kuitenkaan pääse -ajatusten jälkeen tänään sähköpostiin tipahti viesti. Onneksi olkoon, sinulle on myönnetty opinto-oikeus kirjoittamisen perusopintoihin! WOAAAAHHH!

Saamiani hakupisteitä en vielä tässä vaiheessa tiedä, ne tulevat valintakirjeen mukana joskus myöhemmin. Hakupisteitä jaettiin siis eniten tyylin (tekstin sujuvuus ja yksilöllisyys) ja toiseksi eniten tehtävän antoon vastaamisesta. Lisäpisteitä oli mahdollista saada aiemmista kirjallisuuden perusopintokokonaisuuksista, joita minulla ei siis ole. Nämä opinnot alkavat ensi vuoden puolella, joten nyt loppuvuoden ajan minun pitää ahkerasti keskittyä sosiologian maailmaan, sillä ne opinnot ovat vielä jonkin verran kesken ja ne pisteet pitää haalia kasaan ennen ensi kevään hakuja…

Tehtävän antona oli tutustua Kirjoittajan matkassa -blogiin, valita sieltä 2-3 postausta ja peilata niitä omaan kirjalliseen elämään, siihen mitä olen ja miten haluaisin kehittyä. Lisäksi täytyi tutustua perusopintokokonaisuuden sisältöihin ja tavoitteisiin ja pohtia kuinka ne kohtaavat omat tavoitteet. Päätin omassa hakutehtävässäni hyödyntää yhtä aiempaa, aitoa minää kuvastavaa blogitekstiä (löytyy täältä), josta olin saanut täällä hurjasti kivaa palautetta. Postausta toki hakutehtävää varten muokkasin ja lyhentelin paljon, sillä kokonaisuudessaan hakutehtävä sai olla maksimissaan kaksi liuskaa pitkä.

Seuraavaksi siis kokonaisuudessaan se teksti, joka aukaisi minulle ovet taas yhden haaveen toteuttamiseen!

DSC_0008

Tavallinen torstaiaamu

Heräsin neljältä kynsien rapinaan laminaatilla. Makuuhuone, olohuone, keittiö, sieltä takaisin olohuone, makuuhuone. Paistoimme toissa yönä joulukinkun ja koira sai siitä luut ja roippeet – ilmeisesti niillä oli asiaa. Heitin peiton syrjään ja nousin, Riki hölkytteli edellä häntä heiluen eteisen ovelle. Lämmittämättömässä ulkoeteisessä aamuyön pakkanen halasi alastonta kehoani lujasti ja keikuin varpaisillani, kurkottelin sormenpäillä ulko-oven auki. Ikään kuin siten olisi muka jotenkin lämpimämpi.

Toisen kerran aamuni alkoi kello viisi kolmekymmentä mieheni herätykseen. Harvoin herään siihen, nyt heräsin. Haparoin puhelimen käteeni ja työnsin sen edelleen soidessa miehelleni johonkin sinne peiton ja tyynyjen mylläkkään. Olisin halunnut toivottaa hyvää huomenta tai hyvää työpäivää tai hyvää jotain, mutta en jaksanut muodostaa huulillani sanoja. Käsky ei kulkenut aivoista huulille asti.

Oma puhelimeni aloitti herätyskonserttinsa kahdeksalta. Olin jossain suuruuskuvitelmassani ajatellut, että heräisin aikaisin, olisin tuottelias ja luova. Kahdeksalta aamulla tuntui kaikelta muulta, kuin tuotteliaalta tai luovalta. Aloitin torkutuksen. Siirsin ensin puoli tuntia. Sitten toisen kerran, kolmannen. Olin torkuttanut lopulta kymmeneen saakka.

Alkoi tavallisen torstaiaamun perustanssiaskeleet. Koira odotti jo häntä heiluen ovella. Olin edelleen jostain syystä alasti ja toistin aamuneljän koreografian. Tällä välin keittiöön oli ilmestynyt neljä kissaa odottamaan aamupalaa. Kissoja oli tonnikalapurkissa, keittiön pöydän päällä, jääkaapissa ja jalan juuressa suikeroimassa häntäänsä sääreni ympärille.

Sain lopulta vaatteet ylleni. Latasin puita ja sytykkeitä olohuoneen pönttöuuniin. Yläkerran puusäkki rojotti keskellä ulkoeteistä. Et sitten voinut kerralla kantaa sitä ylös saakka, huomasin ajattelevani kitkerästi miehestäni, kun raahasin painavaa säkkiä kapeissa rappusissa yläkertaan. Kitkeryys ei huomioinut sitä, että minulle oli kuitenkin kannettu puut valmiiksi sisään saakka.

Aloin rakentaa omaa kirjoitusnurkkaani. Lisäsin piparminttutippoja työpöydällä olevaan diffuuseriin ja laitoin teepalleroon kirsikan tuoksuista teetä. Sytytin kynttilän, päivien harmautta, koskaan nousematonta valoa, minä häivytin tuikuin. Mulkoilin hetken päivän tehtävääni. Lähestulkoon kolmen kilon kirjaa, joka irvisteli minulle sohvapöydältä. Vajosin sohvan nurkkaan, tyynyn ja taljan pehmeään syliin. Siemailin teetä, tarkistin sähköpostit, luin muutamia uusia blogipostauksia ja inspiroiduin omaan postaukseen. Huomasin, että kello oli jo lähes kaksitoista. Aamu alkoi monta kertaa, mutta mihin se meni? Keskitin ajatuksiani päivään, siihen miten aloittaisin päivän ja miten lopettaisin. Otin toisen mukillisen teetä hautumaan. Tartuin kirjaan, hahmottelin ja suunnittelin tehtävääni, kirjoitin. Kirjoitin, kirjoitin, kirjoitin.

Vajaa vuosi tuosta aamusta myöhemmin olen kirjoittanut lukuisia kirjallisuustehtäviä ja esseitä, reilusti yli sata blogipostausta. Viimeisimpänä olen saanut kirjoitettua sosiaalityön kandidaatin tutkielmani valmiiksi. Painettuani palautusnappulaa ja juhlittuani hetken riemukkaasti viinilasin kanssa (ja kuunneltuani Final Countdownia viisi kertaa putkeen) minuun tulvahtikin yhtäkkiä tyhjyys.

Huomaan haluavani ottaa etäisyyttä vain tieteelliseen kirjoittamiseen ja sen tietynlaiseen kasvottomuuteen. Ja siinä samalla löytää omat kasvoni, minut, kuka minä olen kirjoittajana. Tarvitsen tietoa, opastusta ja taitoja tullakseni hyväksi, paremmaksi. Luomisen tuskaa, punaviiniä ja tupakkaa minulla on jo omiksi tarpeiksi, kiitos vain. Huumaannun kirjoittamisen perusopintojen tarjonnasta. Proosaa, luovaa omaelämänkerrallista kirjoittamista, tekstikokoelma. Tiedän mitä haluan ja mitä tarvitsen.

Salaisena, siis ääneen kailotettuna kaikille, jotka vaan viitsivät kuunnella, haaveena minulla on vuosikausia ollut kirjoittaa joskus kirja. Tai novellikokoelma! Tai olla tosi suosittu ja sanavalmis lifestyle-bloggaaja! Ihan pokkana vaan, yhtään välittämättä siitä, että olen edellisen kerran kirjoittanut novellin lähes viisitoista vuotta sitten lukiossa tai siitä, että vuosikausia jatkunut blogiharrastus on poikinut matkalla mukaan vain kourallisen lukijoita – ja niistäkin osa on puolipakotettuja ystäviä ja sukulaisia. Sen sijaan, että kohtaisin totuuden, päätän ruokkia pientä sisäistä taivaanrannan maalariani lukemalla Kirjoittajan matkassa -blogista tarinoita esikoiskirjan synnystä. Kuten vaikka hah! Milla Lillerooskin (Elämäni käsikirjoitus, 2018) tarvitsi unelmiensa rakentamiseen vain kynän! Annastiina Storm (2017) puolestaan kertoo blogipostauksessaan vaan vähän harrastelleensa kirjoittamista ja siitä syntyikin jotain suurta. Haaveena minullakin on se jokin suuri, mutta realistisesti katsoen ensin minun tulisi löytää itseni.

Ennen kaikkea haluan löytää oman ääneni. Löytää oikeat sanat, niiden oikeat paikat. Oppia kirjoittamaan niin, että oikeastaan sanon enemmän kuin mitä sanoiksi edes kirjoitan. Tiedän mitä haluaisin olla. Haluaisin olla nokkela ja sarkastinen, pieniä arkisia asioita havainnoiva ja niitä kiehtovasti kuvaileva, ehkä hieman pisteliäskin. Haluaisin olla oman elämäni Härkösen ja Tervon rakkauslapsi! Mutta en tiedä olenko vai onko minussa sittenkin jotain muuta, tai kuinka saisin sanoiksi sen mitä haluaisin sanoiksi saada.

Eriika Levanderin (2018) blogipostaus ”Kun sanat eivät suostu” saa minut hengähtämään syvään. Hän kirjoittaa: ”Etsin itseäni ja omaa kieltäni. Itseäni kai enimmäkseen. Kieli on osoittautunut oudoksi ja vaativaksi matkakumppaniksi. Mutta ohittamattomaksi yhtä kaikki.” Minulla ei ole tähän mitään lisättävää.