Maalaisserkku kaupungissa

Eilen kävin kiertelemässä uutta asuinympäristöäni niin kuin itselleni lupasin. Päämääräni oli satama, mutta siitä eteenpäin haahuilin vailla varsinaista suuntaa tai suunnitelmaa. Kävelin rantatietä pitkin rauhallisesti kunhan vaan katsellen, joka muuten vaatii aika paljon keskittymistä jo itsessään, koska olen tottunut viuhtomaan niin kävellen kuin pyörällä vauhdilla ja suoraan ja sivuille katsomatta (ja tästä syystä en koskaan huomaa ketään enkä mitään, että siinäpähän tutut rauhassa vilkuttelette autojenne ikkunoista tai huutelette moiiiiiiiiii siihen tuuleen, joka meni jo). Päädyin vajaan kilometrin päähän yleiselle hiekkarannalle, josta kipusin pienen mäen päälle puistoon, jonka nimeä en tiedä. Kuljin pitkin puistokumparetta ja molemmin puolin avautui vesistömaisemat. Toisella puolella aavana pienine saarineen, toiselle puolelle kaupunki – tai asuinalue mikä liekkään – taustanaan. Palailin pikkuhiljaa takaisin kämppää kohti, mutta katuja pitkin, välillä puikkelehtien sivukaduille jos näin jotain kiinnostavaa. Koska tunnen itseni tällä hetkellä reppureissaajaksi, käypäläiseksi, turistiksi, niin olkoon sitten niin. Pysähdyin ottamaan kuvia rakennuksista ja itsestäni. Kotikaupungissani en näin tee, tai en ainakaan pysähdy keskellä katua ottamaan selfietä. Se tuntuisi jotenkin nololta. Turisti minussa ei nolostele.

81015582_1558501220963533_9001070787381166080_n

82223841_1558501177630204_7319614292410499072_n

Haahuilu teki pääkopalle hyvää, vaikka käytännön elämän kannalta se olikin merkityksetöntä. En esimerkiksi edelleenkään osaa sijoittaa kirjastoa pääni sisäiselle kartalle, vaikka tiedän sen olevan tässä lähellä ja vaikka kirjastossa käyminen ja kirjastokortin hankkiminen kuuluikin tämän reissun to do -listalleni. No, ehdin hoitaa sen vielä huomennakin ja sitäpaitsi olin autuaasti sulkenut ajatuksistani sen seikan, että eilen oli loppiainen. Kirjastokortin lisäksi minun oli, tai on, tarkoitus hankkia bussikortti. Paitsi että se viikonloppu ja loppiainen. Että sillä tavalla hyvin suunniteltu tuun hoitaa tänne käytännön asioita -reissu.

81678257_1558501277630194_2634097562826571776_n

Siitä bussikortista päästäänkin siihen, että paikallisbussiliikenne on minulle aivan utopistinen juttu. Olen tottunut siihen, että aamulla menee busseja x 1 kouluun ja iltapäivällä menee busseja x 1 takaisin kotiin. Voin rehellisesti sanoa, että tämä asia on yksi niistä kammottavimmista jutuista mitä tähän koko muuttoon ja elämänmuutokseen liittyy. Vyöhyke? Reitit? Pysäkit? Missä pysäkit ovat? Mihin suuntaan olen menossa? MISSÄ MINÄ OLEN? Mistä tiedän mihin bussiin minun pitää hypätä? Saati milloin hypätä siitä bussista pois? Pitääkö painaa nappia? Pitääkö pysäkillä heilua, jotta bussi pysähtyy? Miten bussikortti toimii? Nämä kysymykset ja ehkä noin sata muuta kauhuskenaariota on pyörinyt päässä. Tänään koitti sitten se päivä, että tentti oli yliopistolla ja minun oli sinne ja takaisin päästävä, ja olin tsempannut itseäni hyppäämään rohkeasti kaupunkielämään.

Googlasin. Löysin sovelluksen, jonka kautta näen reitit ja aikataulut ja bussinumerot ja jolla voin ostaa mobiililipun. Latasin sen. Syötin sovellukseen lähtöpaikan ja määränpään. Selasin vaihtoehtoja. Avasin navin ja selvitin missä hitossa sijaitsee Tullinkulma tai Teknia tai Microteknia tai mikäsenytoli. Kuinka maksetaan? Ahaa. Latasin mobile payn, jotta voin maksaa lipun.

…ja viime hetkellä päätökseni uudesta rohkeasta minusta suli, ja päätin kävellä.

81226155_1558501094296879_8406736893747658752_n

Saavuin yliopistolle yli tunti ennen tentin alkua. Olin tarkoituksella varannut paljon ylimääräistä aikaa, koska vihaan kiirettä epävarmoissa ja uusissa tilanteissa. Tämä oli sellainen, sillä kyseessä oli elämäni ensimmäinen sähköinen tentti, jossa tenttipaikan paikallistamisen lisäksi minun oli löydettävä opintopalveluiden pömpeli ja saatava sieltä kätösiini kulkulupalätkä. Nämä asiat hoituivatkin kivuttomasti, joten ehdin yliopiston kahvilaan tasaamaan hengitystä ja jännitystä, jota aiheutti niin bussisuunnitelmat kuin edessä oleva tentti. Minulla oli tenttikirjakin mukana, mutta en sitten kuitenkaan avannut sitä. Olisi ehkä kannattanut, sillä jos tämä tentti menee läpi, niin minun on ehkä järkättävä bileet. Helvetin hypoteettis-deduktiivinen tieteenkäsitys.

Olin päättänyt, että kämpälle takaisin matkustan bussilla. Yliopistolle meno ahdisti lähinnä siitä syystä, että en tunne aluetta kunnolla enkä uskaltanut luottaa siihen, että osaan nousta oikeassa paikassa pois kyydistä. Takaisin päin tällaista pelkoa, tai tekosyytä, ei ollut, koska kyllä minä sentään torin tunnen. Tiesin missä lähtöpaikan pysäkki oli. Sovelluksella tsekkailin bussin numeron ja lähtöajat. Tsekkailin niitä vielä pysäkin seinästäkin. Olin aivan varma siitä mihin bussiin minun olisi hypättävä, tiesin, että tiedän sen. Mutta sitä en tiedä mistä tämä epävarmuus ja itseluottamuksen puute minussa kumpuaa, sillä minun oli pakko varmistaa asia vielä nuorelta naiselta, jonka kanssa pysäkillä seisoskelin. Hän oli ihana ja ystävällinen.

Viisi minuuttia on muuten pitkä aika seisoskella uuden äärellä, odotella, pitää itsensä kasassa ja pysyä päätöksessä, että minähän MENEN bussilla.

JA MINÄHÄN MENIN.

82223852_481424879177784_5451910157011255296_n

82095967_1558501034296885_5423124822336995328_n

On tämä hulluutta, että tämän ikäisen ämmänkäppyrän suuri ylpeyden aihe ja itsensä voittamisen merkkipaalu on siinä, että uskaltaa matkustaa bussilla muutaman kilometrin matkan. Mutta tämmöstä tämä on, kun on pienen kyläpahasen tyttölöitä eikä lomareissuja lukuunottamatta ole kyläpahasestaan koskaan poistunut. Toisaalta tällaiset kohtaamiset, niin itsensä kuin ihan normaalin maailman kanssa, tuovat lisää ymmärrystä heitä kohtaan, joilla esimerkiksi ahdistus voi vaikuttaa suurestikin ihan tavallisiin arkisiin asioihin ja niiden hoitamiseen. Meillä on kaikilla omat mörkömme voitettavina eikä niin pientä mörköä ole, etteikö se voisi paisua aivan kohtuuttomiin mittasuhteisiin päämme sisällä. Ihan vaikka miten fiksu tai itsevarma se sama pää olisi jossain muussa asiassa. Ehkä ensi kerralla köröttelen bussilla molempiin suuntiin, ehkä en, mutta nyt iloitsen tästä.