Synnytystalkoot

Nainen kääri raskaustestin vessapaperiin ja sulloi mytyn housujensa taskun pohjalle. Epätoivon ja kiukun lietsomana hän läväytti huussin oven auki ja lähti tarpomaan poispäin mökiltä, pois kaikesta. ”Hei minne sinä —”, huudahti mies tuulispäiselle naiselle, mutta nainen vain huiskautti kädellään äänen suuntaan ja jatkoi puhisten matkaansa kiroten koko maailman miesväen Napoleonista naapurin Penaan. Huussin ovi jäi narisemaan saranoilleen.

Pää myrskypilvien myllertämänä hän havahtui miettimään, olikohan Napoleonilla ylipäänsä lapsia. Hän pysähtyi niille sijoilleen, kaivoi puhelimen esiin ja googletti. Etusormi liu’utti Wikipediaa vauhdilla ja kyllä, löytyihän sieltä kruununperillistä ja liuta aviottomia. Sekin saatana yks pukki, naksautti nainen kieltään, laittoi puhelimen pimeäksi ja jatkoi marssiaan ei mihinkään. On ne perkele kaikki heppi edellä aina menossa ja tuikkimassa, hän sadatteli mielessään, ja sulki ajatuksistaan sen tosi asian, että omallakin seksuaalisuudella saattoi olla osuutta asiaan ja niinä keväisinä öinä mökin kapeassa sängyssä hänkin on ollut tuikkimisen kannalla vähintäänkin yhtä paljon. Silloin, kun saunatauolla iholta nousi lämmin usva ilmaan ja kevätillan pikkupakkanen kipristeli varpaissa ja värisytti kehoa, ja myöhemmin yöllä ihan jokin muu.

Nainen saapui lammen rantaan. Kumikenkä hörppäsi sisäänsä kylmää muravettä ja rahkasammalta. Kumisaappaan irtoaminen suonsilmäkkeestä aiheutti maiskahtavan äänen, ja se sai naisen miettimään sinertävän limaisia vauvan päitä, imukuppeja ja repeileviä välilihoja. Hän oli viihdyttänyt itseään lukemalla vauva piste fiistä synnytystarinoista, seinille piirtelevistä ja sinkoilevista lapsiperheistä ja konstikkaista anoppisuhteista ja miettinyt vinosti ja omahyväisesti hymyillen, että luojan kiitos minulle ei ikinä. Hän istui kannolla. Kastunut kumisaapas ja kirjava villasukka lojuivat kannon vierellä ja nainen heilutteli paljaita varpaitaan jo lämmenneessä ilmassa.

Onhan tästä puhuttu, nainen mietti, mutta huomasi huolestuvansa siitä mitä jos. Mitäs jos sen mieli muuttuu, kun asia ei olekaan enää vain puheen tasolla? Mitäs jos sen mielessä herääkin jokin ikiaikainen tarve suvunjatkamiselle, mitä jos joku helvetin kivikautinen geeni aktivoituukin? Hitostako miehistä tietää! Ja helvetti helppoahan niiden on! Ei ne paisu valaan kokoisiksi ja turpeanilkkaisiksi hormonisekopäiksi. Ei niiden rinnalla roiku ensin loinen ja lopulta lerpahtanut rukkanen. Ne voivat kyllä lähteä moottoripyöräilemään Lofooteille ja kaljalle Saken kanssa. Nainenkin haluaa moottoripyöräillä ja, hitto, juoda kaljaa Saken kanssa. Hän riipi vieressään kurkottelevia suopursuja sormiensa väliin, murskasi hennot valkoiset kukat kämmeneensä. Nenäontelot täyttyivät suopursujen tuoksusta ja naista yökötti.

Mökiltä kantautui koiran haukahtelua ja kirveen iskuja pölleihin, jotka halkesivat uuniin sopiviksi kappaleiksi, ja niiden valkoiset kyljet saattoi repiä syttytarpeiksi. Nainen siveli kylkiään. Kupeitteni hedelmä, hän maisteli sanoja ääneen ja pyöräytti silmiään. Hän veti nahkean kumisaappaan vaivalloisesti paljaaseen jalkaansa ja lähti kävelemään takaisin mökkiä kohti. Varvut ja kanervikko antoivat myöten ja rahisivat hänen askeleittensa alla. Mies oli lämmittämässä paljua. Hän työnteli valkokylkisiä halkoja kamiinaan, sulki luukun ja suoristi selkänsä. Piipusta tuprahti harmaan sakeaa savua. ”Pitäsi tuota rantaa siistiä ja vähän ruopata”, hän jutteli naiselle, ”jos vähän kesemmällä kysäsen jätkiä talkooporukaksi”, hän jatkoi ääneen miettimistään. ”Oisi tässä vähän muutakin”, nainen nielaisi, kaivoi mytyn taskunsa pohjalta ja heitti sen miehen eteen pienelle puutarhapöydälle. Mies jähmettyi ja nainen näki, suorastaan kuuli, kuinka menneet, nykyiset ja tulevat filminauhat vilistivät miehen mielessä vinhaa vauhtia. Nauhat sotkeutuivat toisiinsa ja käräyttivät lopulta koko kelan tuleen. Nainen katsoi huojentuneena miehen auki rävähtäneisiin silmiin, jotka olivat unohtaneet räpyttämisen taidon. ”Älä huoli, näihin talkoisiin meidän ei tarvitse osallistua!”, hän sai sanotuksi ja nauru karkasi huulilta ilmaan yhdessä vapaiden lintujen kanssa.

57606633_1328383413975316_5771685345670201344_n

Ja no niin, nyt jokainen voi kasata leukansa takaisin sijoilleen sieltä lattian rajasta, sillä tämä tarina on FIKTIIVINEN. Terkkuja kirjoittamisen opinnoista siis jälleen. Pohdiskelin joskus, että kuinka paljon ja millaisia tekstejä opinnoista jakaisin tänne teidänkin luettavaksi, ja alkuun ajattelin, että fiktiiviset jutut eivät ehkä oikein sovi blogini aihepiiriin. Mutta mieli on muuttuvainen, ja niin toisaalta blogini sisältökin, joten tällä kertaa ainakin päätin antaa mennä.

Tehtävänä oli valita jokin aiemmin kurssilla kirjoitettu faktoihin perustuva omaelämäkerrallinen teksti ja lähteä viemään sitä fiktion suuntaan. Tällä kurssilla olen siis aiemmin kirjoittanut tekstit Elämme mökkirantamme joen rytmiä (runo minulle merkityksellisestä paikasta), Hei sinä  – arvaa mitä? (täytyi pureutua vanhemman tai isovanhemman elämään ja kirjoittaa siitä, syntyi kirje edesmenneelle isälleni) ja Tarinan valokuvasta (josta laitoin myös haasteen eteenpäin, kannattaa tsekata!). Tähän tehtävään päädyin valitsemaan tapahtumien ympäristöksi meidän mökkimme ja tarinan pohjaksi ja inspiraatioksi siis kirjoittamani runon siitä.

Olemme mökillä parasta aikaa. Saavuimme tänne toissapäivänä ja olemme vielä pari yötä. Minulla oli todella hurjatahtinen viisipäiväinen/öinen taustalla, kun paiskoin yötyötunteja reilut viisikymmentä ja siinä sivussa kirjoitin ja palautin viimeisen sosiologian tehtäväni. Pikkubreikki mökillä tuli siis nyt todellakin tarpeeseen. Täällä olen lähinnä nauttinut olemisesta ja samalla kirjoitellut tuota tehtävää. Vastaavasti eilen julkaistut sosiaalityön pääsykoematskut ovat avaamatta, ja saavat sellaisena pysyäkin vielä tämän viikkoa. Nyt tarvitsen lepoa.

Eilen illalla huokasin Jerelle ääneen. Miten onnellinen ja etuoikeutettu ihminen voi olla – lillua nyt paljussa upeassa auringonpaisteessa ja katsella samalla joutsenpariskunnan uiskentelua mökkirannan sulassa läntäreessä. Elämä on aika helskutin hyvä juuri nyt.

Valokuvasta tarina [haaste!]

Sunnuntaiaamuna

punaiseksi maalattu maitolaituri ja tonkallinen violetteja lupiineja
ja kaksi tyttöä poseeraa leveästi hymyillen
pojat polttaa tupakkaa ja potkistelee kiviä
painaa natsan linttuun maantienharmaata vasten buutsin kannalla
liehuvat helmat puuttuu ja punahuulet ja Katri Helena
vaan hitto mikä suomalainen klisee

aamuksi kääntyvä kesäyö, hyvää huomenta, vai
voiko niin toivottaa jos ei ole nukkunut välissä?
työtön ja humalassa ja sydän haavoilla
kun nyt oli puhe siitä suomalaisesta idyllistä

naurattaa niin hervottomasti, ujostuta ei pätkääkään
ehkä se on univaje ja jalkotilaan runttautuneet tahmeat tölkit joita ei pienikokoisen kannata ynnätä paitsi ehkä röökirahamielessä
ehkä se on maisema joka sekoittuu ikkunassa sinisiksi ja vihreiksi ja valkeiksi viivoiksi ja noi tyypit ja vapauden tunne vaikkei kukaan meistä täällä ole oikeesti vapaa ja
vittu ihan sama
tytöt juoksee sänkipellolle

älä jätä tölkkiä ettei lehmät kuole
täällä missä kuuset eivät tuoksu vaniljalle

takapenkin selkänoja hieroo täristen selkää, tutisuttaa sisuskaluja
kutittaa nenää, miks, mietin
koska ääniaallot värisyttää nenäkarvoja, ne sanoo, ja se vähän nolottaa
mut se kuulostaa aika hiton coolilta
tuntuu
siis se subbari ja se et mä tykkään susta niin että halkeen
naks naks naks etupenkkiläisen sormi painaa nappeja
takapenkillä nauru levittää mustat kajalit sutuiksi silmäkulmiin
ja pomppu tiessä selfien yhtä sumean pehmeärajaiseksi kuin elämä
woo-oo-oo-oo timantit on
ei saatana
selaa seuraavaan!
maailma on tehty meitä varten!

1010500_211797195633949_1092272079_n

Teksti liittyy ylläri ylläri kirjoittamisen opintoihin. Tällä kertaa tehtävänä oli plärätä kuva-arkistoja, valita yksi kuva ja kertoa siitä muille. Tehtävä tuntui aluksi hieman haasteelliselta, sillä esimerkiksi nuoruusajoilta minulla on hyvin vähän kuvia olemassa – taitavat rajoittua hyvin pitkälti luokkakuviin ja perhejuhliin. Tämä johtuu siitä, että tuolloin ei vielä älypuhelimia ollut ja kaveriporukassani hyvin harvalla kameraakaan. Lapsuuskuvia puolestaan on jonkin verran, mutta jostain syystä minusta tuntui kovin epäkiinnostavalta kirjoittaa lapsuudestani. Olen myös huomannut, että muistoni lapsuudesta ovat hyvin hajanaisia ja vähäisiä. Niinpä kuvien katselu aiheutti epävarmuutta – ovatko muistot omiani vai minulle kerrottuja? Jotkin kuvat puolestaan eivät herättäneet minkäänlaista muistikuvaa tapahtuneesta tai edes siitä kuka kuvan on mahdollisesti ottanut!

Aikuisuuden kynnykseltä oli erityisesti yksi kuva, josta olisin halunnut kirjoittaa. Tajusin kuitenkin, että en ole enää tekemissä kenenkään kanssa, jotka olivat tuolloin kiinteästi elämässäni mukana. Toisaalta tämä on hyvin luonnollista – elämä muuttuu ja kuljettaa, ihmissuhteet ja kiinnostuksen kohteet vaihtuvat. Toisaalta on se hieman surullistakin. Sivujuonteena tämän tehtävän toteutuksessa kun oli, että minun täytyi myös ”haastatella” kuvanottohetkellä mukana ollutta ihmistä, muistella hänen kanssaan yhdessä.

Päädyin lopulta valitsemaan melko tuoreen kuvan – vain kuusi vuotta vanhan. Kuitenkin, näinkin lyhyessä ajassa niin minun kuin kuvanottohetkellä mukana olleiden elämä on muuttunut hyvin toisenlaiseksi. Niinpä tämän kuvan tunnelmiin ja muistoihin oli hauskaa palata. Tämä on yksi minun lempparikuvistani – kuva ja siihen liittyvät muistot naurattaa minua yhä uudestaan ja uudestaan! Niin ja mie oon tuo tummempi ketkula, jos ei joku tunnistanut. 😀

Mut hei, ettei tämä nyt menisi vain minun opiskelujuttujen rääpimiseksi, niin minä haastan teidät mukaan! Valitse arkistoistasi kuva itsestäsi, iiiihan sama miltä aikakaudelta kuva on. Ota se, mikä sinua puhuttelee ja josta haluat kertoa muille. Tyyli kerrontaan on vapaa – runoa, tarinaa vai hitsinvitsi oisko peräti dialogi! Haasteen voi napata tästä kuka vaan, mutta erityisesti taidan singota tämän nyt Suttastiinan ja smagardin suuntaan! 🙂

Hirvee kiire olla kiireetön

Minulla piti olla tänään aktiiviaamu. Olin suunnitellut surauttavani smoothieta, siivoilevani keittiön, hoitavani kanat ja ehkä lukevani myös hieman artikkelia kolmannen sektorin muutoksesta ja hybridiorganisaatioista. Kaiken tämän sijaan minua onkin kiinnostellut enemmän tupakan polttaminen istuen rappusilla (kevät!) ja kahvin juominen. Kanat toki hoidin, sentäs. Miten parasta, että ne voivat jo hillua tarhassa, vaikka puolet tarhasta onkin vielä lumen ja ikijään alla, ja että niiden luukun voi jättää päiväksi aika, kun täällä tundrallakin on jo jopa lämmin! Mutta muutoin olenkin sitten asettanut itseni sohvan nurkkaan muotoutuneeseen peffani kokoiseen painaumaan.

Sitä luulisi, että kun iltavuoroon lähtö on edessä vasta kello kolmetoista viistoista sitä ehtis vaikka ja mitä. No vaan ei ehdi. Varsinkaan, kun herätyskello pirahtaa ensimmäisen kerran vasta kymmeneltä ja siitä siirtyy sohvalle torkuttamaan vielä neljäksikymmeneksiviideksi minuutiksi, ettei häiritse yövuorosta palannutta. Kahdeksan ylimääräisen askeleen ottaminen kohti kahvinkeitintä oli vaan liikaa.

56384121_595321294314939_4923743915359600640_n

Olin juuri neljä päivää vapailla ja silloinkaan ei siis vaan kertakaikkiaan ehtinyt yhtään mitään. No, katsoin minä yhden vajaan tunnin luennon ja kirjoitin viimeisen korkeakoulujen haussa tarvittavan perustelukirjeen ja pistin sen menemään kohti Jyväskylää. That’s it. Neljässä päivässä. Se vihon viimeinen sosiologian tehtävä, johon siis mainitsemani artikkelikin liittyy, ei siis edennyt edes siihen pisteeseen, että olisin avannut wordin. Naureskelin jo veljelle siitä, että siinä on pakko olla jotain psykologista! Miten sen viimeisen kohtaaminen tuntuukin niin nihkeältä ja vastenmieliseltä ja epäkiinnostavalta, vaikka aihe kiinnostaa ja vaikka tietää, että palauta-nappia painamalla ei luiskahda ainoastaan tehtävä bittiavaruuteen vaan myös kilo kiviä hartioilta.

Vastaavasti minulla oli kyllä valtavasti aikaa ja hirveesti ehdin muun muassa tuijottaa Netflixiä, laitella kamaa kirppareille myyntiin, syödä puolipaketillista voileipäkeksejä kerralla, käydä äänestämässä, shoppailla uudet kevätkengät ja olkalaukun, juoda viiniä ja pelata skip-boa. Yhtään ei tehny tiukkaa.

Tämä kevät on ollut niin hurjatahtinen, että ehkä minulla on nyt sit vaan ähky. Mieli ei suostu kiinnostumaan tai ottamaan vastaan yhtään mitään tärkeää, ja keho haluaa nukkua ja syödä moskaa. Onneksi tuon viimeisenkin tehtävän suorittamiseen on vielä mukavasti aikaa, joten ollaan nyt sit tovi tällä tavalla kiireisiä.

 

Minustako maisteri? ja sananen työ- ja opiskeluhistoriastani

MITÄ HULLUUTTA!  Tänään se todellakin jysähti minun tajuntaani. Se, mistä lähdin ja se, missä olen nyt. Näistä ajatuksista tähän päivään tuntuu olevan valovuosi, vaikka aikaa ei loppujen lopuksi ole kulunut hurjan paljoa. Matkalle on mahtunut hirvittävät määrät epävarmuutta ja sitten taas hirvittävät määrät onnistumisia ja ansaittuja henkseleiden paukutteluja. Matkalle on mahtunut opintovapaata ja myös työn ja opiskelun välissä tasapainottelua, niiden yhdistämistä. Joskus stressiä, joskus tekemisen paloa ja suurta iloa.

En muista, että koskaan olisin jakanut täällä omaa opiskelu- ja työhistoriaani näiden avoimen opiskelujen taustalta sen suuremmin? Kerrottakoon niistä siis nyt. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2004, jonka jälkeen pidin välivuotta. En tiennyt mikä haluaisin olla isona. Tuohon aikaan Työvoimatoimiston ja Kansaneläkelaitoksen rahoituksella oli mahdollista tehdä kolmen kuukauden työharjoitteluja mitä erilaisimmilla työnantajilla. Jotenkin minä vain ajauduin harjoittelemaan päiväkotiin, lasten iltapäiväkerhoon koululle sekä omaishoitajien paikallisyhdistykselle. Tästä sain kimmokkeen hakea opiskelemaan lähihoitajaksi (vaikka varsinkaan lähihoitajaa minusta ei siis ikinä pitänyt tulla, näin vannotin ja vakuutin vielä lukiossa!) Ennen ja jälkeen opiskelujen sekä opiskelujen ohessa tein henkilökohtaisen avustajan työtä, asiakkaina oli eri tavoin vammautuneita aikuisia ja ikäihmisiä. Valmistuin lähihoitajaksi vuonna 2012. Erikoistuin lasten ja nuorten hoitoon ja kasvatukseen, mutta en sitä työtä ole kuitenkaan päivääkään tehnyt muutamia lyhyitä sijaisuuksia päiväkodissa lukuun ottamatta. Sitä vastoin hain heti valmistuttuani aikuisten mielenterveys- ja päihdeasiakkaiden ympärivuorokautiseen asumisyksikköön kesälomasijaiseksi ja sillä tiellä olen edelleen – minut vakinaistettiin syksyllä 2013.

56656153_2170957962982524_7432789532518383616_n

En koskaan, ikipäivänä, voinut kuvitella kiinnostuvani akateemisista aloista tai pärjääväni yliopistomaailmassa. Se tuntui todella kaukaiselta ajatukselta, vaikka jo lähihoitajakoulutuksen aikana haaveilin, kuinka antoisaa työ lastensuojelussa voisi olla. Kuitenkin, vuonna 2015, pikkuveljeni aloittaessa opiskelu-urakkaansa hän toi tietoisuuteeni mahdollisuudet opiskella avoimessa yliopistossa. Ai tällaistakin voi! Sosiaalityö oli minulle ilmiselvä valinta. Otin varovaisesti Jyväskylän avoimesta yliopistosta alkuun kurssin tai pari, ajattelin, että katsotaan nyt mitä tästä tulee. Ja kas kummaa, yhtäkkiä olenkin tässä. Minä! Hakemassa yliopistoon! Niin sitä vaan on yhteiskuntatieteiden perusopinnot taskussa. Niin siellä on myös sosiaalityön aineopinnot ja viittä vaille sosiologiankin. Tulipa napsittua pisteet kieli- ja viestintäopinnoista ja jotain tieteen etiikkaa ja tieteen teoriaakin siinä sivussa päntättyä.

Haave lastensuojelusta hieman väistyi avoimen opintojen edetessä. Kuitenkin, kaltoinkohdellut lapset, mielenterveytensä ja päihteiden kanssa kipuilevat aikuiset ja muut yhteiskunnan heikompiosaiset ovat sydäntäni lähellä. Olen nähnyt miltä maailma näyttää ruohonjuuritasolla ja se ei ole ollut kaunista katsottavaa. Idealistinen minä sanoo, että haluan muuttaa maailmaa. Käytännönläheisempi minä haluaa tehdä työtä, jolla olisi vaikuttavuutta yhteiskunnassa. Sellaista työtä, joka vaikuttaisi heihin, jotka eniten apua tarvitsevat ja joiden ääni tulisi saada kuuluviin. Tästä syystä olen kiinnostunut erityisesti rakenteellisesta sosiaalityöstä ja sosiaalityön tai sosiologisen tutkimuksen tekemisestä. Näkisin, että työhistoriani sekä tekemäni valinnat niin työ- kuin opiskeluelämässä ovat ohjanneet minua tiedostamattanikin tähän suuntaan.

Niinpä tänä keväänä korkeakoulujen yhteishaun alkaessa minä tartuin siihen. Joskin oman elämän ja tutkinto-opiskelujen yhteen sovittaminen näyttäytyy – rehellisesti sanottuna – haasteellisena. Asun kaukana kaikesta korpikuusen kannon alla, olen vakituisessa työsuhteessa eikä minun ole taloudellisesti mahdollista irtautua siitä, olen rakentanut elämäni tänne omakotitaloineen ja kesämökkeineen. Päätin siitä huolimatta hakea, sillä palo valmistua yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja sen myötä edetä omalla uralla on niin voimakas. Muistan, kuinka stressatessani kandidaatin tutkielman tekoa ennen kuin se oli edes ajankohtainen, heittäydyin Scarlett O’Haraksi ja päätin ”ajatella sitä sitten myöhemmin”. Uskon, että asioilla on tapana järjestyä, etenkin kun niiden eteen on valmis näkemään vaivaa ja motivaatio on korkealla. Sain kandidaatin tutkielmastani erinomaisen arvosanan. Uskon siihen, että maisterivaiheen opinnot ovat pitkälti itsenäisiä ja niitä voi suorittaa etänä ja verkossa ja näin ollen minun hanskattavissa.

MIKSI asia jysähti tajuntaani erityisesti juuri tänään johtuu siitä, että avasin tänään viimeisen luennon, aloitin tänään viimeisen luentopäiväkirjani. Tämän jälkeen kysymys enää kuuluu:

minustako maisteri?

Kyllä, uskallan pohtia sitä ääneen, haaveilla avoimesti ja häpeilemättä. Vaikka ovet eivät yliopistoon ole vielä avautuneetkaan eikä takeita niiden avautumisesta ole. Voi olla, että petyn, voi olla, että en pety ja edessäni on koko maailma avoinna, uutta ja jännittävää, vaikeuksia ja voittoja ja työtä sekä ehkä uhrauksiakin vaativaa. Nyt sit vaan odotellaan pääsykoematskujen julkaisua tässä kuussa ja ensi kuussa koittavia pääsykokeita. Toivottavasti mun matka ei pääty niihin. Pitäkää peukkuja! ❤

 

Hei sinä – arvaa mitä?

Minä menin penkomaan vanhoja! Puhaltelemaan pölyä muistojen yltä! Sukelsin yli kolmekymmentä – mitä – yli neljäkymmentäkö vuotta taaksepäin, pyysin muita mukaan ja muut lähtivät, käänsin varoen vuonna kasiyks ensimmäisen kerran kiinni taiteltuja ruutupaperiarkkeja auki, joiden tekstissä s kiertyy itsensä ympäri ja jonka kaunokirjoitus on sellaista, jota minun sukupolvelleni ei enää opetettu. Minä voin tutustua sinuun, vaikka sinä et voi tutustua enää minuun.

Et malttanut pysyä hetkeäkään aloillasi, syöksyit elämään suin päin, ahmit maailmaa. Sinä karkasit yläkerran ikkunasta palotikkaita pitkin vapauteen eivätkä vanhempasi mahtaneet sinulle mitään, sinun vilkkaudellesi ja nokkeluudellesi. Mikä sinua ajoi? Oliko se elämän nälkä? Sinä halusit kaiken ja elämä oli sinulle juhlaa, joihin sinä saavuit ensimmäisenä ja lähdit viimeisenä. Se oli aamuöista jatzia, Bud Spenceriä ja Terence Hilliä ja kesäyön laitamyötäisessä pidit kaksin käsin taloa pystyssä. Sinä veit tyttöjä soutaen saareen, aina eri tyttöjä, ennen kuin törmäsit kartsalla siihen, joka veikin sinut. Se tyttö ei sinua ennestään tuntenut, mutta hänestä kumpusi sama villeys. Yhdellä sanalla, ”vappupusu!”, hän pysäytti sinut, rennon letkeän nuoren miehen kadulta, lukuisten muiden nuorukaisten joukosta. Sitä sinä et tiedä, että teidän tarinanne alkoi samalla tavalla kuin tarina, jota itse elän.

Epäkiinnostavat asiat luistelit kunhan nyt jotenkin, repäisit kirjasta oppikouluun mukaan sen päivän sivut ja sulloit ne muovipussiin. Mustat nahkaiset ajokenkäsi, ne joissa oli lukuisia kiliseviä solkia ja joita ikätoverisi kadehtivat ja nuoremmat katsoivat ylöspäin, eivät juuri koulun käytäviä kuluttaneet. Paitsi ehkä discoiltoina, kun oli sirpaa ja ritvaa ja saria ja merviä. Kielistä sinä sait ehdot ja jäit luokallesi, mutta matematiikassa loistit. Sekin sinun täytyi tehdä omin ehdoin. Et suostunut kahlittavaksi kaavoihin ja virnuilit opettajallesi, kuinka näinkin voi olla oikein. Ja vuosikymmeniä myöhemmin sinä virnuilit minulle naarmuisen pirttipöydän yli. Olit opettanut minut pelaamaan korttia ja laskemalla tiesit voittajan jo ennen kuin viimeinen kortti oli lyöty pöytään ja pisteet, kun minä vielä kaivoin laskinta esiin puhelimesta.

Sinä elit luonnossa ja luonnosta. Aina kun vaan mahdollista sinun oli päästävä kalastamaan. Uistelemaan, mato-onkimaan, virittelemään verkkoja jään alle. Kesät sinä heiluit heinätöissä, viskoit seipäille lehmille apetta talveksi ja käänsit kasvimaan naisesi punajuurille. Juhannuksena menitte minne vaan metsään telttailemaan. Perunat olivat kiehumassa ennen kuin telttakaan oli pystyssä ja lipsahtaneesta puukosta sormeesi saadun haavan sinä hoidit ratamonlehdillä. Kuljit kotimökkisi koivikoissa, tiesit mahtavan kallion, jolta hypätä uimaan ja upposit kumppareitasi myöten lammen rannan höttöiseen sammalikkoon. Sinussa kipunoi kiire kiireettömyyteen! Tuoksui tupakka.

Ei kolisseet tarinoissa luurangot komeroissasi. Onko näin todella vai minuako ne säästelevät, tytärtäsi, vai itseäänkö? Saatoit sinä olla paskiainen, varmasti olit, jokainen meistä joskus on. Riidanhaluinen ja kärkäs, kun joskus viina vei miestä eikä mies viinaa, mutta kunniallinen sellainen. Veit vihille naisesi. Kirkon rappusilla hymyilette parhaimmissanne, nainen maha pystyssä, kun ihminen sinä olet etkä susi, siihen aikaan sanottiin. Kotona syötät naiselle kermakakkua pikkulusikalla. Siinä rivarikaksiossa, jonka saitte, kun naitte myös pankin, ja sinä valssasit häiden jälkeen myös Nokialla. Naisella on suu raollaan ja ohimollaan kukkia ja sinun silmäkulmasi rypistyvät sikkuralleen. Silmissäsi asui aina nauru, ne hohottivat ja riemuitsivat, kun suustasi nauru purkautui vain hauskana suhinana, huulet ujosti supullaan.

Minulla on sinun virvelisi nyt. Minä tiedän, kuinka taimen puhkaistaan ja missä korvasienet kasvavat. Sen kaiken sinä opetit, siirsit minulle kannettavaksi. Sinä opetit minulle mitä ikävä tarkoittaa ennen kuin opin kirjoittamaan tai lukemaan. Oppimääräni ikävästä syventyi ennen kuin opin mitä on olla aikuinen, kun vasta niitä ovia kolkuttelin. Sinä et tiedä, että Tappara voitti Suomen mestaruuden kaksi kertaa tällä vuosikymmenellä, ja että silloin minua vähän itketti. Ja et tiedä sitäkään, että minä sotkeudun sanoihin sinisessä valossa, eksyn ruutuihin kellastuneessa paperissa ja että hengästyneenä tästä kaikesta minä kirjoitan kesken pönttöuunin lämmityksen puhelimeni muistioon:

Luulin kurkistavani sinuun. Mutta huomaankin tuijottavani itseäni.

Koska sinun levottomuutesi, se valtava levottomuus, on nyt minussa. Tunnenko minä sinut? Tunnenko minä itseni? Minullakin on vasemmassa silmässä huono näkö, minulla on sinun vino huumorintajusi ja sinun onneton kielitaitosi. Kenestä täällä puhutaan, kun kieli keskellä suuta opetellaan käärimään sätkää ja poltetaan se salaa vihreän Porin Matin luukku raollaan, kolistellaan käytävillä maihareissa, esitellään toinen seurustelukumppani, vaikka haaveillaan jo kolmannesta, kun lintsataan lukiosta ja karataan kahdeksi viikoksi Etelä-Suomeen? Minulle sinä olit Iskä. Ennen sitä sinä olit Kari ja Wiutsu ja Pörriäinen ja Kulti. Ja olet yhä edelleen, näitä kaikkia ja ties mitä muuta, sillä tarinat eivät lakkaa olemasta, vaikka sinä helvetti vieköön lakkasitkin.

55910133_341045446554668_3187801426617171968_n

Nyt tarvii teetä ja sympatiaa. Kuten eilen kerroin, kirjoittamisen opinnoissa omaelämäkerrallisen luovan kirjoittamisen kurssilla yhtenä tehtävänä on pureutua isovanhemman tai vanhemman elämään. Etsiä itselle niin tuttuun jotain uutta näkökulmaa, tehdä taustatutkimusta, kertoa tarinoita elämän taustalla. Viime yönä sain tämän tekstin kasaan ja palautettua juuri ajoissa. Tämän tehtävän tekeminen oli rankkaa. Se aukaisi minussa jotain syvälle sullottua, ei siis vain ikävää, vaan isäni muistelu toimi laukaisijana muuhunkin itsetutkiskeluun. Ja itsetutkistkelu, se ei ole kuulkaa mitään helppoa, kun se käy päälle odottamatta – ja toivomattakin. Mielenkiintoiset opinnot, täytyy sanoa…

Opintoihin liittyen, lue myös nämä:

Elämme mökkirantamme joen rytmiä

Kohtaamisia

Aloittavan kirjoittajan ajatuksia

Luulin kurkistavani sinuun, mutta huomaankin tuijottavani itseäni

Menin penkomaan vanhoja, puhaltemaan pölyä muistojen yltä, sukelsin yli kolmekymmentä – mitä – neljäkymmentäkö vuotta taaksepäin, pyysin muita mukaan ja muut lähtivät, käänsin varoen vuonna kasiyks ensimmäisen kerran kiinni taiteltuja ruutupaperiarkkeja auki, joiden tekstissä s kiertyy itsensä ympäri ja jonka kaunokirjoitus on sellaista, jota minun sukupolvelleni ei enää opetettu.

Se oli ehkä virhe.

Tai ei ehkä virhe, mutta aika helvetin kivuliasta se on. (Ja samalla hykerryttävän hauskaa ja riemastuttavaa, sillä sain vasta nyt tietää, että isäni ja äitini lovestory alkoi samalla tavalla kuin se lovestory, jota itse elän – nainen meni ja suuteli jotakuta randomia, yks kaks, noin vain!)

Sillä yhtäkkiä sulkiessani silmät voin nähdä hänet, vaikka vielä ehkä vuosi kaksi sitten pelkäsin niin kovin, että unohdan miltä hän näytti tai miltä äänensä kuulosti. Lukiessani sanoja isästäni nauran hänen toilailuilleen samalla itkun puristaessa sisuksia, kun kuvailut hänen silmistään, tavastaan nauraa hassusti suhisten huulet törröllään ovat niin tuttuja. Ja se levottomuus, se mahdoton levottomuus mikä hänessä on ollut. Malttamattomuus saada kaikki heti. Kuinka epäkiinnostavat asiat on luisteltu kunhan nyt jotenkin, repäisty kirjasta kouluun sen päivän sivut ja karattu yläkerran ikkunasta palotikkaita pitkin vapauteen. Ja sitten kuitenkin se mikä kiinnostaa on hoidettu suurella palolla, kunniakkaasti, viety vihille ja ostettu rivarikaksio, näytetty opettajalle pitkää nenää matematiikassa vaikkakin saatu ehdot kielistä, eletty luonnossa ja luonnosta.

Ja hengästyneenä tästä kaikesta minä kirjoitan kesken pönttöuunin lämmityksen puhelimeni muistioon:

Luulin kurkistavani sinuun. Mutta huomaankin tuijottavani itseäni.

Enkä uskalla edetä.

IMG_20190328_172205_029

Kirjoittamisen opinnoissa omaelämäkerrallisen luovan kirjoittamisen kurssilla yhtenä tehtävänä on pureutua isovanhemman tai vanhemman elämään. Etsiä itselle niin tuttuun jotain uutta näkökulmaa, tehdä taustatutkimusta, kertoa tarinoita elämän taustalla. Enpä arvannut, että niissä kuhan vaan nyt omaks iloks ja kevennykseksi arkiselle puurtamiselle valkkaamissani kirjoittamisen opinnoissa päätyisinkin hitto vieköön psykoanalysoimaan itseäni. Deadline on huomenna enkä ole saanut aikaiseksi muuta kuin hajanaisia lauseen pätkiä puhelimen muistioon. Kuka sinä olet? Kuka minä olen? Kenestä täällä puhutaan? Sotkeudun sanoihin sinisessä valossa, eksyn ruutuihin kellastuneessa paperissa.

Eläköön erakoituminen

Eilen istuessani auton etupenkillä miehen tankatessa havahduin siihen, että minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa siitä, milloin viimeksi olisin käynyt kaupungilla. Siis toki olen pyörähtänyt lähikaupassa, viuhtonut kirjastossa minuutin pyrähdyksiä viemässä tai hakemassa kirjoja (hallelujaa automaateille!) ja kulkenut töissä. Mutta että siis kaupungilla, siis niinku kaupassa, siis niinku niinkin isoissa paikoissa kuin Cittari ja Lidl ja niinkin monien ihmisten ympäröimänä. Tuli pakonomainen tarve vilkaista naamaansa aurinkosuojaläpän peilistä, mutta sellaista ei ollut. Ilmeisesti tuollaisissa lava-autoissa sellaisen lisävarusteen olemassa oloa ei ole koettu tarpeelliseksi. No, selfie osasi kuitenkin näyttää, että silmät ja muut oleelliset naama-asiat olivat yhä paikoillaan.

Kaupassa käynti on tehokasta. Inhoan päämäärätöntä haahuilua ja jokaisen hyllyvälin läpi käymistä ja myynnissä olevien ei juuri nyt meille tarpeellisten asioiden hiplailua ja käsissä kääntelyä ja ihmettelyä. Ostoslistani on laadittu sen mukaisesti, kuin tavarat on kauppaan aseteltu. Hedelmät ja vihannekset, leivät, juustot ja leikkeleet, lihat, maitotuotteet ja niin edelleen. Viimeisenä koriin heitetään kissanruuat, pakasteet ja vessapaperit ja itsepalvelukassan kautta ulos kiitos hei. Eilen tehokkuutta lisäsi se, että olin laatinut useamman päivän tarpeiden ruokalistat. Näin voi palata kotiin tyytyväisenä siitä, että voi taas jatkaa erakoitumista rauhassa.

Tosin olin sitten kuitenkin unohtanut listata kahvin ja kissanhiekan. Onneksi mies ilmoitti voivansa tänään hakea ne, joten minä sain jäädä sohvan nurkkaan pelaamaan puhelimella Bubble Witch Sagaa   kotiin hoitamaan siivous-, lämmitys- ynnä muita kodinaskareita, joista oltiin parisuhdepalaverissa sovittu tänään hoidettavan. Ennen kauppareissua mies oli jo muun muassa sulattanut pakastimen ja siivonnut pihalta koiranpaskoja, mutta tällainen vertailu on nyt tässä kohtaa minun mielestäni aivan tarpeetonta ja joutavaa.

56119894_1528857803912087_5738216911800369152_n

Viime tiistaina työterveystarkastuksessa kerroin elämänlaatuni olevan hyvä, minun voivan erinomaisesti ja olevani muutenkin ihan tasapainoinen ihminen ja eläväni tasapainoista elämää. Siitäkin huolimatta, että vuorokausirytmini on käytännössä päälaellaan, en juurikaan tapaa muita ihmisiä ja elämänpiirini, kuten Instastoryn seuraajat ovat varmasti huomanneet, rajoittuu hyvin pitkälle kotini sisätiloihin ja kukkasohvaan. Voi siis kuulostaa jokseenkin huolestuttavalta?

Mutta sitä se ei ole. Siis ainakaan minulle ja minunlaiselle ihmiselle. Koko elämäni juuri nyt todellakin tapahtuu siinä sohvan nurkassa, läppärin äärellä. Tällä hetkellä kevät on niin täynnä kaikkea ja kaikkia opiskelun saralla, että kulutan lähes kaiken vapaa-aikani paukuttaen päähäni uutta tietoa ja ilmaisten itseäni niin tieteellisesti kuin luovasti. Vuorokausirytmini on myös pohjimmaista minua. Eräänkin yön tällä viikoilla valvoin, en tuijottaen Netflixiä tai ahdistuksissani, vaan uskomattoman flown piiskaamana naputellen oppimispäiväkirjaa ja kirjallisuustehtäviä. Vuorokausirytmin päälaellaan pysymistä toki edesauttaa tekemäni vuorotyö, joka omasta toiveestani pitää sisällään runsaasti yövuoroja.

Ja ah, ne yövuorot! Ne puolestaan edesauttavat myös tätä ihanaa erakoitumistani. Kun pää, kalenteri ja elämä on täynnä kaikkea on aivan mahtavaa, ettei elämää enää tarvitse niiden asioiden lisäksi täyttää ihmisillä. Introvertihkona ihmisenä minua uuvuttaa herkkään kaikenlainen kanssakäyminen muiden kanssa. Tämä ei johdu muista ihmisistä. Ei siitä, että heissä olisi jotain vikaa, vaan siitä, että minä nyt vaan satun olemaan tällainen. Pyörimällä omassa pienessä elinpiirissäni ja tekemällä yövuoroa säästän siis itseäni ja voimavarojani. Ja täten elämäni on tasapainoista, hyvää ja erinomaista enkä esimerkiksi napsahda kahtia kiireisen kevään alla.

Kirjoitin käyttäväni lähes kaiken vapaa-aikani opiskeluun. Mutta en kaikkea. Osa vapaa-ajasta on varattu parisuhteelle ja elämäni tärkeimmälle ihmiselle, joka ymmärtää kiireeni, erakoitumisen tarpeeni ja sen, että hiihdän päivät hieman muissa maailmoissa, kulutan mukitolkulla kahvia ja muistan syödä vasta, kun paikalle hiipii vitutus. Eilinen oli parisuhdeaikaa kokkailemisen, saunomisen, yhteisen sohvaperunoinnin ja muutaman oluen, joka kierähtikin ei ihan niin muutamaan, parissa. Tänään parisuhteillaan pyykkejä viikaten. Kiireettömästi, kahdestaan.