Kuinka valmistaudun yövuoroihin (ja muuta vuorotyöläisen arkea)

Postauksen Minä kommenttiosiossa minulle sanottiin, että olisi kiva kuulla siitä kuinka valmistaudun yövuoroihin. Lyhyesti ja ytimekkäästi voin tähän vastata, että nukkumalla, mutta ei se kuitenkaan ole ihan koko totuus. Niinpä päätin tarttua tähän aiheeseen ihan postauksen verran.

Useimmat tuntemani ihmiset eivät todellakaan voi sietää öisin työskentelyä. He kokevat väsyvänsä siitä aivan kohtuuttoman paljon, rytmin kääntely on uuvuttavaa ja monilla toki perhe-elämäkin tuo omat haasteensa. Minä taas vastaavasti olen ollut kakarasta asti oikea aamu-uninen yökyöpeli, joten yövuorot sopivat sisäiselle kellolleni erinomaisen hyvin. Erittäin todennäköisesti uupuisin (pitkistä) aamuvuoroputkista huomattavasti enemmän kuin ilta- tai yöpainotteisesta työstä. Jos voisin niin tekisin pelkkää yövuoroa, mutta se ei meidän työpaikalla aivan ole mahdollista. MUTTA mahdollista on kuitenkin esittää toiveita ja niitä ainakin nyt opintovapaalta paluun jälkeen on kuunneltu ja toteutettu todella hyvin. Runsaalla kädellä on siis minulle yövuoroja listoille paiskottu!

Aloitan yövuoroihin valmistautumisen jo yövuoroja edeltävänä yönä. Tämähän ei ole homma eikä mikään kun tykkään kukkua muutenkin, mutta erityisesti tuolloin venytän ja vanutan nukkumaan menoa pikkutunneille saakka, jotta seuraavana päivänä nukuttaisi mahdollisimman makoisasti ja mahdollisimman pitkään. Minä olen todella huono nukkumaan päiväunia enkä koskaan siis ota edes torkkuja illalla ennen vuoroon lähtöä, joten unet ovat ne mitkä yhtäjaksoisesti satun saamaan kursittua kasaan.

Ennakoin yövuorojen alkua myös tekemällä mahdollisimman paljon valmiiksi kaikenlaisia huomiota vaativia hommia. Esimerkiksi siivoan, pyykkään tai kokkaan ison satsin ruokaa, jota voi syödä sitten pari-kolme päivää. Jos minulle sattuu tönön lämmitysvastuu yövuorojen ajaksi kannan myös polttopuita valmiiksi sisään lootat ja säkit täyteen. Ajatuksena siis on, että yövuorojen välissä mitään ylimääräistä ei ole pakko tehä jos ei taho.

Picture_20181128_061534544

Painelen töihin vaille yhdeksäksi illalla ja pääsen lähtemään kotiin hieman jälkeen seitsämän aamulla. Yövuoro kestää siis kymmenen tuntia ja viisitoista minuuttia. Yövuorot ovat pääsääntöisesti hyyyyyyyyvin leppoisia ja rauhallisia, välillä jopa tylsiä. Niinpä touhuan perusyökköhommeleiden lisäksi kaikkea yleishyödyllistä kuten siivoilen kaappeja, suunnittelen talon ja asukkaiden pään menoksi toimintaa (viimeisimpänä esimerkiksi joulukorttimalleja askarteluja varten) ja etsin milloin mitäkin tarvittavaa tietoa. Tai sitten opiskelen, katson Netflixiä tai pelaan.

Vaikka yöt ovatkin kiireettömiä käy vuoron jälkeen pää kuitenkin jossain määrin ylikierroksilla eikä seitsämän kilometrin kotimatkapyöräily varsinaisesti auta asiaa. Olen siis varsin pirteä päästessäni kotiin enkä todellakaan ole valmis heti kaatumaan petiin. Käytän tämän energian sitten kotona kaikenlaiseen pikkupuuhasteluun. Siivoilen keittiötä, ruokin kissat ja kanat, puhdistan hiekkalaatikoita. Jos mies ei ole kotona niin sytytän pönttiksiin tulet ja saatanpa vaikka imuroidakin jos tarve niin vaatii. Tyhjennän päätäni selailemalla somea, lukemalla blogeja ja joskus myös kirjoitan itse. Ehdottomaksi rajaksi olen kuitenkin itselleni laittanut, että viimeistään kymmeneltä aamulla, mielellään yhdeksältä, on pään oltava tyynyssä ja silmien kiinni. Unen saaminen ei kuitenkaan ole mikään ongelma kunhan on ensin tosiaan antanut aivojen rauhassa surista surinansa.

Kuten sanottua, nukun kerralla sen minkä nukkua aion. Niinpä heräilen omaan aamuuni noin viiden-kuuden maissa iltapäivällä. Töihin lähdön hetkiin saakka vaatetuksena on pieruverkkarit ja jokin kauhtunut neule sekä villasukat ja kahvia menee vähintään kolme isoa mukillista. Ja ehkä vähän vihreää teetä kyytipojaksi. Jos aamulla on jäänyt jostain syystä pienet kotipuuhastelut puuhastelematta, niin teen niitä sitten illalla. Muutoin aikaa tulee vietettyä lähinnä sohvalla, joskaan ei sen kummemmin koomaillen, vaan ihan vaan siksi kun kuka nyt muutenkaan aamulla hei riehuu.

Jossain vaiheessahan yövuorot sitten loppuu ja edessä avautuu ah ihana ”nukkupäivä” sekä vapaapäivät. Minulle nukkupäivä on harvoin nukkupäivä sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä pyrin kääntämään rytmini mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti takaisin ”normaaliin”. Niinpä en välttämättä mene ollenkaan nukkumaan viimeisen yövuoron jälkeen, vaan sinnittelen hereillä iltaan saakka ja painun yöunille huomattavasti normaalia aiemmin. Ihan aina tämä ei kuitenkaan onnistu, vaan on pakko ottaa päiväunet. Ne surullisen kuuluisat päiväunet. Olen huono päiväunissa kahdella tapaa: joko en osaa nukahtaa niille tai sitten en koskaan herää niiltä. Niinpä aiottu kaksi tuntia unta on usein todellisuudessa neljä tuntia unta.

Niin tai näin, kyllä se rytmi väkisin normaaliin kääntyy viimeisestään seuraavana aamuna, sillä maailma jatkaa pyörimistään tyystin piittaamatta minun tarpeistani. Etenkin jos mies on aamuvuorossa on jonkun herättävä ajoissa lämmittämään taloa ja hoitamaan eläimiä. Tai vaikka hän olisikin kotona, en minä nyt muutenkaan halua haaskata vapaapäiviä tai meidän yhteistä aikaamme nukkumiseen.

Picture_20181127_193600785

Toivoessani reilusti yövuoroja, ja nyt tehdessäni niitä, olin hetken huolissani siitä kuinka se vaikuttaa parisuhteeseen ja meidän yhteiseen laadukkaaseen aikaan. Yövuorojen välissä kun ei kuitenkaan tule oltua ihan säihkyvimmillään ja jotenkin kuvittelin, että yövuorot nukkumisineen haukkaavat valtavan palan arjesta pois. Mutta tulin siihen tulokseen, että ei se nyt oikeastaan niinkään ole. Parisuhteelle se kuitenkin on aivan se ja sama nukunko minä päivällä tajuttomana sen kahdeksan tuntia vai olisinko päivävuorolaisena sen saman kahdeksan tuntia töissä – en siis olisi läsnä joka tapauksessa.

Näin syksy- ja talviaikaan myös valoisan määrän vähyys ja se, että siitä ei näe pilkahdustakaan yövuoroputken aikana sai myös hieman pohtimaan omaa jaksamista ja pään kestävyyttä. Mutta niin parisuhteen kuin valon kannalta yövuorot kestää vallan mainiosti ja niistä molemmista pääsee myös reilusti nauttimaan. Yövuoroja kun seuraa aina myös aimo annos vapaapäiviä! Etenkin nyt, kun omasta tahdostani teen toistaiseksi 80% työaikaa, tuntuu vapaapäiviä riittävän tuhlattavaksi asti!

Näin meillä siis arki jatkaa pyörimistään ja ainakin tähän saakka töihin paluu pitkän opintovapaan jälkeen on ollut lempeä ja kiva. 🙂

 

 

 

Positiivisen palautteen voima

Tänä viikonloppuna oli jälleen edessä presentaatio in english. Siinäpä siis tojotin yksin luokan edessä ja yritin puhua viisaita.

Lausuminen nyt tökkii ja kieli menee solmuun. Esiintyessä minusta tuntui, että kiemurtelin siinä tai olin muuten tosi vaikeana. Huolestutti, että olenko todella vaivaannuttaa katsottavaa, sen lisäksi, että myös kuunneltavaa. Koko ajan oli myös fiilis, että kädet on jotkut oudot ulokkeet enkä yhtäkkiä tiennyt mitä niillä pitäisi tehdä.

Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut sitä ahdistavaa pelkopyörrytysoloa. Paniikki ei päässyt ihon alle, ei edes hipsutellut iholla. Olen aivan varma, että Tuulenpolun Jennan valmistamissa ”ramppikuumetipoissa” oli taikaa. Vähintäänkin sellaisena henkisenä voimabuustina, turvariepuna.

Tällä kurssilla kaikkien piti antaa vain positiivista palautetta kaikille presentaatioista ja todellisena yllätyksenä sieltä pomppasikin esiin kaikkea kuten ”hyvä kehonkieli”, ”rento” ja ”lämmin fiilis kun hymyilit niin paljon”.

IMG_20181123_085605_231

Meille opettamalla opetetaan sitä hampurilaismallia. Että kerro ensin hyvää, sitten kritisoi ja sitten lopuksi vielä hyvää. Tällä tavalla tarkoituksena siis on, että palautteen vastaanottajalle jäisi hyvä ja lämmin fiilis, mutta että hän myös saisi rakentavia kehitys-ja parannusehdotuksia omaan toimintaansa, mitä se nyt sitten ikinä onkaan.

Meillä, tai ainakin minulla, on pinttynyt tapa kiinnittää huomiota niihin epäonnistumisiin, kehittämisen tarpeisiin, niihin asioihin jotka eivät mene hyvin. Selitämme sitä itsellemme ja muille sillä, että heikkouksien esiin nostamisella ja ne tiedostamalla meidän on mahdollista tulla paremmiksi. Siinä samalla usein unohtuu, tai ainakin jää vähemmän arvostetuksi, ne asiat jotka ihan totta toimii. Ne hyvät, tärkeät ja persoonalliset asiat meissä. Vaikka palautteen antaja olisi kuinka sujuvasanainen ja kannustava hampurilainen.

Palautteella, ylipäänsä sanoilla ja käyttämällämme kielellä, on aivan valtava voima. Niin hyvässä kuin pahassa. Opettajan asenne positiiviseen palautteeseen, hyvän etsimiseen meistä kaikista, oli aivan loistavaa. Totta kai minä tiedän, että minussa on vielä paljon kehitettävää. Mutta se, ettei niitä kritiikin sanoja, rakentavankaan, tiputeta toisen syliin ja hierota naamaan tämän juuri selviydyttyä hurjan jännittävästä tilanteesta, oli uskomattoman voimaannuttavaa. Minä pärjäsin. Minä olen hyvä ja minä riitän.

Tällä tekstillä pääsin sisään kirjoittamisen opintoihin

Muistatte varmasti kun minä jo aiiiiikoja sitten huokailin, että kun ois rahaa ja aikaa niin opiskelisin kirjoittamista, mutta koska ei ole niin lakkaa haihattelemasta ja keskity nyt vaan niihin Oikeesti Järkeviin. Ja et miten se haave kuitenkin pysyi mukana ja mietin hakemista taas, ja sit taas en ja sit taas kuitenkin päätin päästää itteni irti, olla hupsu, ja hitto hain.

Monen neuroottisen, epätoivoisen ja epäuskoisen viikon ja lukuisten mräääääää en mä kuitenkaan pääse -ajatusten jälkeen tänään sähköpostiin tipahti viesti. Onneksi olkoon, sinulle on myönnetty opinto-oikeus kirjoittamisen perusopintoihin! WOAAAAHHH!

Saamiani hakupisteitä en vielä tässä vaiheessa tiedä, ne tulevat valintakirjeen mukana joskus myöhemmin. Hakupisteitä jaettiin siis eniten tyylin (tekstin sujuvuus ja yksilöllisyys) ja toiseksi eniten tehtävän antoon vastaamisesta. Lisäpisteitä oli mahdollista saada aiemmista kirjallisuuden perusopintokokonaisuuksista, joita minulla ei siis ole. Nämä opinnot alkavat ensi vuoden puolella, joten nyt loppuvuoden ajan minun pitää ahkerasti keskittyä sosiologian maailmaan, sillä ne opinnot ovat vielä jonkin verran kesken ja ne pisteet pitää haalia kasaan ennen ensi kevään hakuja…

Tehtävän antona oli tutustua Kirjoittajan matkassa -blogiin, valita sieltä 2-3 postausta ja peilata niitä omaan kirjalliseen elämään, siihen mitä olen ja miten haluaisin kehittyä. Lisäksi täytyi tutustua perusopintokokonaisuuden sisältöihin ja tavoitteisiin ja pohtia kuinka ne kohtaavat omat tavoitteet. Päätin omassa hakutehtävässäni hyödyntää yhtä aiempaa, aitoa minää kuvastavaa blogitekstiä (löytyy täältä), josta olin saanut täällä hurjasti kivaa palautetta. Postausta toki hakutehtävää varten muokkasin ja lyhentelin paljon, sillä kokonaisuudessaan hakutehtävä sai olla maksimissaan kaksi liuskaa pitkä.

Seuraavaksi siis kokonaisuudessaan se teksti, joka aukaisi minulle ovet taas yhden haaveen toteuttamiseen!

DSC_0008

Tavallinen torstaiaamu

Heräsin neljältä kynsien rapinaan laminaatilla. Makuuhuone, olohuone, keittiö, sieltä takaisin olohuone, makuuhuone. Paistoimme toissa yönä joulukinkun ja koira sai siitä luut ja roippeet – ilmeisesti niillä oli asiaa. Heitin peiton syrjään ja nousin, Riki hölkytteli edellä häntä heiluen eteisen ovelle. Lämmittämättömässä ulkoeteisessä aamuyön pakkanen halasi alastonta kehoani lujasti ja keikuin varpaisillani, kurkottelin sormenpäillä ulko-oven auki. Ikään kuin siten olisi muka jotenkin lämpimämpi.

Toisen kerran aamuni alkoi kello viisi kolmekymmentä mieheni herätykseen. Harvoin herään siihen, nyt heräsin. Haparoin puhelimen käteeni ja työnsin sen edelleen soidessa miehelleni johonkin sinne peiton ja tyynyjen mylläkkään. Olisin halunnut toivottaa hyvää huomenta tai hyvää työpäivää tai hyvää jotain, mutta en jaksanut muodostaa huulillani sanoja. Käsky ei kulkenut aivoista huulille asti.

Oma puhelimeni aloitti herätyskonserttinsa kahdeksalta. Olin jossain suuruuskuvitelmassani ajatellut, että heräisin aikaisin, olisin tuottelias ja luova. Kahdeksalta aamulla tuntui kaikelta muulta, kuin tuotteliaalta tai luovalta. Aloitin torkutuksen. Siirsin ensin puoli tuntia. Sitten toisen kerran, kolmannen. Olin torkuttanut lopulta kymmeneen saakka.

Alkoi tavallisen torstaiaamun perustanssiaskeleet. Koira odotti jo häntä heiluen ovella. Olin edelleen jostain syystä alasti ja toistin aamuneljän koreografian. Tällä välin keittiöön oli ilmestynyt neljä kissaa odottamaan aamupalaa. Kissoja oli tonnikalapurkissa, keittiön pöydän päällä, jääkaapissa ja jalan juuressa suikeroimassa häntäänsä sääreni ympärille.

Sain lopulta vaatteet ylleni. Latasin puita ja sytykkeitä olohuoneen pönttöuuniin. Yläkerran puusäkki rojotti keskellä ulkoeteistä. Et sitten voinut kerralla kantaa sitä ylös saakka, huomasin ajattelevani kitkerästi miehestäni, kun raahasin painavaa säkkiä kapeissa rappusissa yläkertaan. Kitkeryys ei huomioinut sitä, että minulle oli kuitenkin kannettu puut valmiiksi sisään saakka.

Aloin rakentaa omaa kirjoitusnurkkaani. Lisäsin piparminttutippoja työpöydällä olevaan diffuuseriin ja laitoin teepalleroon kirsikan tuoksuista teetä. Sytytin kynttilän, päivien harmautta, koskaan nousematonta valoa, minä häivytin tuikuin. Mulkoilin hetken päivän tehtävääni. Lähestulkoon kolmen kilon kirjaa, joka irvisteli minulle sohvapöydältä. Vajosin sohvan nurkkaan, tyynyn ja taljan pehmeään syliin. Siemailin teetä, tarkistin sähköpostit, luin muutamia uusia blogipostauksia ja inspiroiduin omaan postaukseen. Huomasin, että kello oli jo lähes kaksitoista. Aamu alkoi monta kertaa, mutta mihin se meni? Keskitin ajatuksiani päivään, siihen miten aloittaisin päivän ja miten lopettaisin. Otin toisen mukillisen teetä hautumaan. Tartuin kirjaan, hahmottelin ja suunnittelin tehtävääni, kirjoitin. Kirjoitin, kirjoitin, kirjoitin.

Vajaa vuosi tuosta aamusta myöhemmin olen kirjoittanut lukuisia kirjallisuustehtäviä ja esseitä, reilusti yli sata blogipostausta. Viimeisimpänä olen saanut kirjoitettua sosiaalityön kandidaatin tutkielmani valmiiksi. Painettuani palautusnappulaa ja juhlittuani hetken riemukkaasti viinilasin kanssa (ja kuunneltuani Final Countdownia viisi kertaa putkeen) minuun tulvahtikin yhtäkkiä tyhjyys.

Huomaan haluavani ottaa etäisyyttä vain tieteelliseen kirjoittamiseen ja sen tietynlaiseen kasvottomuuteen. Ja siinä samalla löytää omat kasvoni, minut, kuka minä olen kirjoittajana. Tarvitsen tietoa, opastusta ja taitoja tullakseni hyväksi, paremmaksi. Luomisen tuskaa, punaviiniä ja tupakkaa minulla on jo omiksi tarpeiksi, kiitos vain. Huumaannun kirjoittamisen perusopintojen tarjonnasta. Proosaa, luovaa omaelämänkerrallista kirjoittamista, tekstikokoelma. Tiedän mitä haluan ja mitä tarvitsen.

Salaisena, siis ääneen kailotettuna kaikille, jotka vaan viitsivät kuunnella, haaveena minulla on vuosikausia ollut kirjoittaa joskus kirja. Tai novellikokoelma! Tai olla tosi suosittu ja sanavalmis lifestyle-bloggaaja! Ihan pokkana vaan, yhtään välittämättä siitä, että olen edellisen kerran kirjoittanut novellin lähes viisitoista vuotta sitten lukiossa tai siitä, että vuosikausia jatkunut blogiharrastus on poikinut matkalla mukaan vain kourallisen lukijoita – ja niistäkin osa on puolipakotettuja ystäviä ja sukulaisia. Sen sijaan, että kohtaisin totuuden, päätän ruokkia pientä sisäistä taivaanrannan maalariani lukemalla Kirjoittajan matkassa -blogista tarinoita esikoiskirjan synnystä. Kuten vaikka hah! Milla Lillerooskin (Elämäni käsikirjoitus, 2018) tarvitsi unelmiensa rakentamiseen vain kynän! Annastiina Storm (2017) puolestaan kertoo blogipostauksessaan vaan vähän harrastelleensa kirjoittamista ja siitä syntyikin jotain suurta. Haaveena minullakin on se jokin suuri, mutta realistisesti katsoen ensin minun tulisi löytää itseni.

Ennen kaikkea haluan löytää oman ääneni. Löytää oikeat sanat, niiden oikeat paikat. Oppia kirjoittamaan niin, että oikeastaan sanon enemmän kuin mitä sanoiksi edes kirjoitan. Tiedän mitä haluaisin olla. Haluaisin olla nokkela ja sarkastinen, pieniä arkisia asioita havainnoiva ja niitä kiehtovasti kuvaileva, ehkä hieman pisteliäskin. Haluaisin olla oman elämäni Härkösen ja Tervon rakkauslapsi! Mutta en tiedä olenko vai onko minussa sittenkin jotain muuta, tai kuinka saisin sanoiksi sen mitä haluaisin sanoiksi saada.

Eriika Levanderin (2018) blogipostaus ”Kun sanat eivät suostu” saa minut hengähtämään syvään. Hän kirjoittaa: ”Etsin itseäni ja omaa kieltäni. Itseäni kai enimmäkseen. Kieli on osoittautunut oudoksi ja vaativaksi matkakumppaniksi. Mutta ohittamattomaksi yhtä kaikki.” Minulla ei ole tähän mitään lisättävää.

Hetkellisesti normaali

45335640_2523777184515667_5965130689861910528_n

Iltavuoroon meno ja herään kahdeksalta aamulla pirteänä kuin peipponen. Ehdin venyttää aamukahvia loputtomiin, tehdä kotitöitä, kirjoitella hieman englannin kotitehtäviä ja hakata neuroottisena sähköpostisivun päivitystä odotellessa tuomiota kirjoittamisen perusopintojen hakutehtävästä. Se ei ole vieläkään tullut, mutta kandidaatin tutkielmasta tipahti arviointi; komea vitonen eli erinomainen siellä nyt sitten komeilee.

Syön kaurapuuroa ennen töihin lähtöä, muistan pakata töihin mukaan muutaman teepussin etten menetä yöunia kiskomalla kahvia illan tauolla, sekä nikotiinipurkat ettei pälli leviä. Pyöräily pitkän tauon jälkeen tuntuu kivalta, joskin tietoisuus taajama-alueella liikkuvasta yksinäisestä susihukasta pistää hieman lisää pumppausta pohkeisiin viilettäessä pimeässä syysillassa.

Aamuvuoroon meno seitsämäksi ja herään jo tuntia ennen lähtöä, jälleen pirteänä ja yllättävän vähän vittuuntuneena. Siis sen sijaan, että venyttäisin vanuttaisin nousemista siihen hetkeen kun on pakko ja vetäisin minuuttiaikataululla aamun läpi, siis vaatteet-tupakka-kissanruuat-hampaat ja hiukset-kengät jalkaan-ulos talosta.

Yövuoroon meno, ah, ne mun rakastamat yövuorot joita työvuorolistantekijä on minulle toiveitteni mukaisesti laittanut listalle runsaalla kädellä. Ajattelen, että jo ennen yövuoroja on hyvä valvoa myöhään, jotta unta riittää sitten päivällä nukuttavaksi ja näin ollen tulevaksi yöksi silmiä valvottavaksi. Olen jo kymmeneltä illalla kiukutikiukuti valmista kauraa nukkumaan, kitkuttelen hereillä edes puoleen yöhön. Aamulla painan silmiä tiukasti kiinni, torkahdan hetkeksi, pakotan torkkumaan. Lopulta nousen, ajattelen, että JES NUKUIN IHAN SIKAHIRMUPITKÄÄN. Todellisuudessa kello on vasta hädintuskin yli puolenpäivän. Päiväuniahan minä en osaa nukkua ellen ole kuolemanväsynyt. Nyt en ole.

Töihin paluu teki minusta pelottavalla tavalla normaalin, ainakin näin alkuun. Olen siis epäkunnossa ollakseni minä, mutta toivottavasti tilanne korjautunee pian.

Mitä opin opintovapaalla?

Kesällä 2017 alkanut opintovapaani kulkee vääjäämättömästi kohti loppuaan. Loputtomat kuukaudet ja viikot ovat muuttuneet enää päiviksi ja tunneiksi – tämän viikon perjantaina minun on jälleen avattava työpaikan ovi, jonka viime vuoden kesäkuussa perässäni suljin. Töihin paluu herättää monia tunteita – surkua vapaa-ajan menetyksestä, iloa kohta koittavista palkkapäivistä, jännitystä siitä osaanko enää mitään, riemua asukkaiden jälleennäkemisestä sekä kuulumisesta jälleen johonkin yhteisöön pitkän yksin puurtamisen jälkeen.

Ennen töihin paluuta ja siihen liittyviä tunnelmia ajattelin kuitenkin siirtyä ajatuksissa vielä hieman taaksepäin. Niihin aiheisiin, mitä oikein opin tämän ihanan, pitkän, tuotteliaan ja etuoikeutetun opintovapaani aikana!

45002206_510034726137045_2017639296218955776_n

Opin, että epämukavia asioita voi aina siirtää huomiseen tai sitä seuraavaan päivään

mutta opin myös, että sieltä ne vastaan tulevat kuitenkin jossain vaiheessa ja joskus olisi vaan parempi kiskaista se laastari kerralla irti

ja joskus taas myöhempään ajankohtaan siirretty onkin osoittautunut toimivaksi, ja oikeanlaisen fiiliksen myötä myös epämukava on muuttunut mukavaksi (no, ei aina. Jotkut asiat nyt vaan on perseestä, mutta ne on pakko tehdä).

Opin, että koskaan ei ole liian myöhäistä tavoitella unelmia tai löytää uusia unelmia, joita ei tiennyt olemassa olevankaan. Olen kulkenut elämäni varsin perinteisiä polkuja enkä ole koskaan ollut suuremmin kunnianhimoinen tai ajatellut perusduunaria kummempaa työuraa. Ennemmin olen miettinyt, että ei minusta mihinkään yliopistomaailmaan olisi, sellaiset on ihan muille. Kurssi kurssilta janoni tietoon ja oppimiseen kasvoi, tavoitteet kirkastui, löysin sisältäni ja opiskelumaailmasta paljon uutta ja kutkuttavaa, kiinnostavaa, jotain mitä haluan saavuttaa kipeämmin kuin koskaan.

Opin siis, että maailmassa on ihan liian paljon kiinnostavia asioita ja ihan liian vähän aikaa, mutta kaikki on vain järjestelykysymyksiä, ehkä, tai ainakin niitä voi miettiä sitten myöhemmin, ja vapautin itseni ja annoin tilanteen räjähtää käsiin.

Opin myös, että on ihan okei vaihtaa aiemmat unelmat uusiin. Mitä sitten jos olen jo joskus lähärikoulusta asti pohtinut lastensuojelutyötä? Mitä sitten, että se tavoitteena ylipäänsä lähdin opiskelemaan? Mitä sitten, että opintojen kuluessa se ei ehkä tunnukaan enää siltä, johon on palava intohimo? Mitä sitten? Täytyykö siinä pysyä kun kerta sille tielle on lähtenytkin? Mitä nyt ihmisetkin ajattelevat, jos yhtäkkiä haihattelenkin jotain ihan muuta? Vastaus: Ei täydy ja hitot muista.

Opin, tai siis varmistuin jo aiemmin tietämästäni, että työskentelen parhaiten yksin ja parhaiten silloin, kun asioille on annettu aikarajat. Opin myös, että erittäin harvoin ja äärimmäisissä poikkeustilanteissa aikaraja tuottaa ongelmia, useimmiten olen valmis jo huomattavasti ennen.

Opin, että kuvittelin olevani tosi hyvä raha-asioissa, mutta todellisuudessa tulojen tippuessa en ollutkaan. Opiskelun rahoitus hoitui minulla aikuiskoulutustuella ja kyseinen summa on ihan kohtuullinen. Arvelin, jotta hätiäkös tässä. Onnistuin kuitenkin vetämään opiskelun aikana säästötilinkin tappiin ja kesällä jouduin turvautumaan siihen, että en maksanut osuuttani kesämökin lainasta. Todellisuudessa tuolla summalla olisin varmasti pärjännyt, mutta rai rai.

Opin, että kotoa siis mieheltä saatu tuki on ensi arvoisen tärkeää. Se, että mies jää mukisematta hoitamaan eläimiä viidettä viikonloppua yksin kun minun nyt vaan on mentävä lähipäiville. Se, että mies ymmärtää miten en ole saanut hänen työpäivänsä aikana edes wokkivihanneksia pakastepussista paistinpannulle kärymään kun hei tää tehtävä on siis ihan sikamielenkiintoinen ja olen kirjoittanut sitä viimeiset kuusi tuntia. Se, että hän on viritellyt minulle mahdollisuuden opiskella myös mökillä, jotta voisimme olla yhdessä eikä kumpikaan jäisi mistään paitsi. Se, että hän on tullut minua rahallisesti vastaan, vaikka molemmat olemme lähes kymmenen vuotta pitäneet tiukasti kiinni kukkaroistamme ja itsenäisyydestämme.

Opin, että ”palauta” -napin painaminen tuottaa suurta mielihyvää.

Ja että työn palauttamisen jälkeen minulla on taipumuksena neuroottisesti kytätä sähköpostia t a u k o a m a t t a seuraavat viikot palautetta odotellen.

Opin, että minussa on valtavasti rohkeutta ja varmuutta, joka vaan pitäisi osata paremmin valjastaa käyttöön ja lakata pelkäämästä.

Ja ai niin – kai minä jotain sosiaalityöstä, sosiologiasta ja tieteen tekemisestäkin opin.

On se nyt helvetti kun ei saa edes angstata rauhassa

Joinakin aamuina 34-vuotias minä haluaisi vain heittäytyä äksäksi keskelle olohuoneen lattiaa, potkia vähän ja vänistä miten kaikki on ihan paskaa ja epäkiinnostavaa tai vielä paskempaa ja epäkiinnostavampaa. Joinakin aamuina ei viitsisi vaivautua edes sinne lattialle saakka, vaan sinkauttaa herätyskellon nopealla ninjaliikkeellä tainnoksiin, kääntää kylkeä, vetää peiton korviin ja jäädä makaamaan sänkyyn määrittelemättömäksi ajaksi.

Joinakin aamuina ikkunoista näkyy pelkkä harmaus, ja sama harmaus jatkuu vessan peilissä. Joinakin aamuina molemmat kahvimukilliset ehtivät jäähtyä lähes juomakelvottomiksi, kun unohtuu vaan tuijottamaan typeränä ei mitään tai selaa samaa Facebookin feediä viidettä kertaa (lukematta siitä kuitenkaan oikeastaan mitään).

Joinakin aamuina haluaisi vain huutaa kaikkeen ENPÄS!

Enpäs nouse

Enpäs puhdista viittä kissanhiekkalaatikkoa

Enpäs lämmitä pönttöuunia

Enpäs kirjoita hakutehtävää johonkin typerään kirjoittamisen perusopintoihin

Enpäs perehdy sosiologian kurssitehtävään ja enpäs ainakaan lue sitä kirjaa, josta muodostui sielunviholliseni jo varmaan vuosi sitten ja joka ei ole siitä edennyt

Enpäs tee sienirisottoa, vaikka otin kallisarvoiset kanttarellit sulamaan jo toissailtana ja ne ovat vaarassa mennä hukkaan

Enpäs putsaa kanalan kakkalautoja

Enpäs varmasti harjaa hiuksiani ja enpäs muuten taatusti pue päälleni

Enpäs etsi verokorttiani tai hoida liiton sivuilla asioita kuntoon

Enpäs tyhjennä tiskikonetta ja siivoa likaisia astioita pursuavaa tiskiallasta

Enpäs!

IMG_20181017_185943_946

Muutama päivä sitten nauroin isäpuolelleni, että oi todellakin voisin olla kotirouvana happily ever after, kun hän ihmetteli miten saisin aikani kulumaan jos minun ei vieläkään tarvitsisi palata töihin. Mutta vääjäämättä, nähtävästi, joskus sitä aikaa on käsissä vain liikaa ja joinakin aamuina kaikki edessä oleva vapaus tuntuukin vankilalta eikä mikään huvita.  Päivääkään en silti edelleenkään vaihtaisi pois – ja ilolla ottaisin niitä vain lisää ja lisää.

Sillä joinakin aamuina, tai niinä kaikkina, keittää kuitenkin sen kolmannen mukillisen kahvia ja juo sen höyryävän kuumana. Raahaa säkillisen puita liiteristä ja sytyttää tulet. Puhdistaa kissojen hiekkalaatikot ja kanojen kakkalaudat, ja miettii hiljaa mielessään, että miten helvetin paljon söpöjen lemmikkien omistamiseen itse asiassa liittyy paska, ja ilahtuu sitten kuitenkin pesään pyöräytetyistä munista ja kylkeen käpertyvästä kehräävästä kissasta.

Joinakin aamuina sitä kuitenkin hymähtää somessa vastaan tulevalle meemille kadonneista sukista ja muovipurkkien kansista. Avaa sen luonnoksen, jota on jo hakutehtäväksi naputellut ja jatkaa sen työstämistä, mielessään kirkkaana haave kirjoittamisesta. Sosiologian teos puolestaan saa jäädä yhä edelleen odottamaan. (Ihmisellä pitää aina olla jokin jota vältellä. Kandityön palautus jätti elämääni tyhjiön, jota tämä voi nyt täyttää.)

Joinakin päivinä sitä sitten heittää ne riisit kuulottumaan pannuun ja on hirvittävän onnellinen siitä pikkunökäreestä kanttarelleja. Kokkailun ohessa tyhjentää ja täyttää tiskikoneen, pyyhkii tasot, tsekkaa emännänkaapin roinahyllystä majaileeko verokortti siellä.

Joinakin aamuina, tai päivinä, järkeviä vaatteita ei kyllä pue.

Sitäpaitsi X olohuoneen lattialla tai määrittämätön aika sängyn pohjalla ei edes onnistuisi, koska ympärillä, päällä, alla, kyljessä kyhnytellen tai suoraan naamalla olisi hetken päästä kuitenkin vähintään 32 kiloa koiraa tai 1/4 nälkäistä kissaa. Että on se nyt helvetti, kun tämän kaiken ruhtinaallisen ja etuoikeutetun vapauden keskellä ei saa edes angstata rauhassa.

Sosiaalityön kandityö on valmis – mitäs sitten keksittäis?

Huuuuh ja wau. Olen nyt sitten lopultakin edennyt siihen pisteeseen, että kaikki sosiaalityön perusopinnot ja aineopinnot on suoritettu ja kandidaatin tutkielma on valmis. Nyt odotan enää palautteet kandityöstä parilta ystävältä, teen mahdolliset viime hetken silaukset ja PAM, klikkaan työn palautuslaatikkoon. Arvosanaa siitä toki odottelen vielä seuraavat viikot, mutta paketissa mikä paketissa (olen siis satavarma, että läpi meni ja todennäköisesti ihan asiallisesti, jopa hyvin). Matka kandityön parissa oli varsin poukkoileva ja tunteikas. Täällä olen kirjoittanut aiheesta ainakin pari postausta, sen kun tutkielman aihe vaihtui lennossa ja sen, kun tutkimuskysymykset viimeinkin kirkastuivat ja pääsin kunnolla työhön kiinni.

Kirjoitin opintokuulumisista viimeksi syyskuun alussa, jolloin kuplin ja riemuitsin kaikista niistä mahdollisuuksista ja uusista aluista, mitä opinnot avoimessa yliopistossa ovat eteeni tuoneet. Tuolloin opintopisteitä oli suoritettuna 113, nyt niitä on (kun lasken rehvakkaasti mukaan myös kanditutkielman) taskussa 125. Tällä hetkellä työn alla on vielä kaksi ja puoli (haha, yhdestä kurssista olen siis 1/2 tehtävää jo tehnyt ja palauttanut) kurssia sosiologian aineopinnoista (yhteensä 15 op), tämän kuun lopussa alkava englannin puheviestinnän kurssi (3 op) ja ensi keväänä olevat, akilleen kantapääni, ruotsin kieliopinnot (3 op). Nämä kun saan vielä paukuteltua sisään olen valmis hakemaan keväällä 2019 yliopistoon avoimen väylän kautta. Tosin, saatoin tuossa tehdä sellaisenkin päätöksen, että haen myös ihan perinteisesti – maksimoin siis mahdollisuuteni!

Picture_20181011_170710003

Mutta mitä niihin mahdollisuuksiin ja uusiin alkuihin tulee, niin saatoinpa tehdä myös sen päätöksen, että sosiaalityö ei olekaan ehkä välttämättä se juttu. Tai ainakaan se ainoa juttu. Siis kyllä, pakerrettuani pää punaisena kurssista toiseen horisontissa ja tavoitteissani vain se yksi ja ainoa, katse juuri siinä palkinnossa, mun ajatukset päättivätkin vetää liinat kiinni ja heittää voltin. Yhtäkkiä mieleen paukkasikin ajatus:

ehkä minä haluan sittenkin olla isona sosiologi.

Tämä aiheutti pienoisen kriisin. Tuskastelin järjen (sosiaalityöntekijänä todennäköisesti työllistyn vs. mitä helvettiä sosiologi edes tekee?) ja palavan mielenkiinnon (ooohhh mikäs teoria se tämä tällainen on ja aaaahhh kylläpä yhteiskunta ja ihmiset ja vuorovaikutus ja tavat ovatkin kiinnostavia!) ristitulessa. Mietin, että onko minun ihan oikeasti luvallista muuttaa mieltäni? Onko siinä mitään järkeä? EIKÖ SOSIAALITYÖ OLE OLLUT JUURI SITÄ MITÄ OLET AINA HALUNNUT, ja etenkin kiinnostus lastensuojeluun kulkenut mukana jo lähihoitajakoulusta saakka! OLETKO SINÄ NYT AIVAN TOLLO!

Onnellista tässä on se, että tähän saakka läpi käymäni opinnot eivät sulje pois kumpaakaan mahdollisuutta. Molemmat ovat yhteiskuntatieteitä, molemmissa on hyvin paljon samaa. Lisäksi onnellista on myös se, että olen aina ollut sitä mieltä, että työn tulee olla mielekästä. Tavallisen työikäisen ihmisen elämästä kun työ haukkaa niin suuren osan, se on niin suuri osa elämää ja arkea, että ois se nyt ihan kohtuutonta jos työ olisi aivan totaalisen epäkiinnostavaa ja sanalla sanoen perseestä.

En siis, ainakaan tässä vaiheessa, aio kuitenkaan hylätä sosiaalityötä kokonaan. Mutta sosiaalityön lisäksi aion keväällä hakea opiskelemaan myös sosiologiaa. Salaa mielessäni toivon kuitenkin enemmän pääseväni käsiksi sosiologian kiehtovaan maailmaan (vaikka en edelleenkään ole aivan varma, että mitä hittoa ne siis oikeesti tekee). Silläkin riskillä, että mahdollisesti tulevaisuudessa valmistun joko kortistoon tai jatkan oloa ja eloa lähihoitajana.

Picture_20181011_170245429

Joku voisi ajatella, että no eikö tässä ole jo riittävästi kaikenlaista sälää ja pohdittavaa, tehtävää ja opiskeltavaa jäljellä, kun opintovapaakin alkaa olla loppusuoralla ja töihin paluu jo heti marraskuussa. NO EI OLE, jos minun päältäni kysytään. Kun tässähän kävi myös niin, että Jyväskylän avoin yliopisto läväytti Faceseinälleni ilmoituksen siitä, että kirjoittamisen perusopintoihin (30 op) on haku voimassa 23.10. saakka

ja sit mä olinkin ihan, että

OMG. Eijeijei. Ei mulla oo nyt aikaa tämmöseen. Kaikki muuki on vielä kesken ja töihin paluuki eessä. Ja siis hei ei mitään järkee ja gäg ja nyt kokoa ittes, Pia.

Ja sit kuitenkin klikkasin itseni tutkailemaan opintokokonaisuuden sisältöjä ja hakutehtäviä. Mut ihan vaan silleen, että

VÄHÄN VAAN VILKASEN EN MIE NYT OIKEESTI AIO MITÄÄN JA SITÄPAITSI VAHINGOSSA MENIN.

No. Tämä vähän vaan vilkasen ja ei mulla nyt oikeesti oo aikaa muuttui nyt loppujen lopuksi siihen tilanteeseen, että ensi maanantaina aion perehtyä hakutehtäviin, tehdä ne, palauttaa ne ja sitten järsiä kynsiäni seuraavat viikot vastausta odotellessa. Kurssikokonaisuus kuitenkin alkaisi vasta tammikuussa 2019 ja sitä olisi aikaa suoritella kolmen lukukauden ajan. Ei mitenkään mahdotonta? Eihän? Tätä kokonaisuutta olen kuitenkin katsellut sillä silmällä monen monta kertaa aiemmin ja pääsen tai en, niin erittäin suuresti katuisin sitä jos en edes hae. Ja et ei sen nyt niin vakavaa tarviis olla, jos minä nyt vaan vähän harrastelisin tällaisia kirjoitusopintoja tässä tälleen sivussa…ja…ja.

Picture_20181011_170313380

Niin. Että tällaisin aatoksin täällä, vaihdetaan suunnitelmia lennosta ja sukelletaan pää edellä uusiin. SIIS NIIN MAHTAVAA.