Korkeakoulujen yhteishaku alkoi tänään – ja minä tartuin siihen

Joskaan en mitenkään erityisen tyylikkäästi, itsevarmuutta puhkuen ja tyynesti kahvia siemaillen. Sen sijaan minä eksyin opintopoluille, häkellyin sanoista ja käsitteistä, hajoilin itsevarmuuteni säpäleiksi ja korvieni välissä sihistiin, että mitä ihmettä sinä oikein kuvittelet tekeväsi.

Sain minä kuitenkin itseni lopulta kasattua ja silmissä vilistävät tekstit ja lukuisat ja taas lukuisat avatut välilehdet alkoivat muodostua päässäni ensin järkeviksi lauseiksi ja sitten ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi. Onnekseni myös veljeni toimi kärsivällisenä tuutorina ja tsemppaajana ja järjen äänenä tämän koko päivän kestäneen hötkyilyni ja seinille sinkoiluni keskellä.

Päädyin kolkuttelemaan Kokkolan, Joensuun, Kuopion ja Jyväskylän ovia. Hakujärjestystä ehdin vaihtaa ensimmäisestä aiotusta toiseen ja vielä viime metreillä kolmanteen. Järjestyksellä kun on väliä – mikä ikinä ylimmistä toiveista nappaakaan, sen alempana olevat raukeavat automaattisesti. Hain Joensuuhun ja Kuopioon yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekuntaan, Jyväskylän humanistis-yhteiskunnalliseen tiedekuntaan ja Kokkolaan. Alavalinnat, joista jompaan kumpaan toivon päätyväni, ovat sosiaalityö ja sosiologia.

Loppujen lopuksi päädyin laittamaan sosiaalityön hakujärjestyksessä kahdelle ensimmäiselle paikalle. Olin näiden kahden alan kanssa kipuillut ja pallotellut loputtomiin, mutta tässä taistossa, ei nyt sinällään mitenkään yllättävästi, voitti järki ja todennäköisempi työllistyminen tulevaisuudessa haihattelun ja oi kun minä haluun ja uuh miten mielenkiintoista sijasta. Niin tai näin, mikäli sisään pääsen, jos näistä aukeaa mikä tahansa ovi, on minusta isona tulossa yhteiskuntatieteiden maisteri.

Jotkut hullut ovat tosin väläytelleet minulle ideaa tuplamaisteristakin. Ja minä hullu olen sitä puolitosissani makustellut, vaikka en vielä tässä vaiheessa tiedä, kuinka ylipäänsä tulen edes sen yhden maisterin opinnot käytännössä järjestelemään mikäli onni potkaisee.

No jaa. Go with the flow ja silleen.

54258072_311901982843996_5119579464686108672_n

Mutta siis kuitenkin, nyt on pölistelty pölyt vanhoista tutkintotodistuksista ja pyydetty Jyväskylän avoimesta tämän hetkinen opintosuoritusote liitteeksi hakemuksiin. Suoritusotteen silmäily oli mieltä hivelee – mikä kauuuuuunis rivistö kiitettävää ja erinomaista ja mikä uskomaton määrä pisteitäkin kertynyt, siis jo yli 130! Tai no, ruotsin kohdalla ei paljoa henkseleitä paukutella, mutta minulle itselleni rimaa hipoen läpäisty on yhtä kuin jättevitunbra, joten se siitä.

Viimeisiä pisteitä, puuttuvaa viittätoista, kasailen vielä kokoon. Tai siis, kymmenen niistä periaatteessa on jo plakkarissa, kunhan herra opettaja vaan viitsisi ne jo kuukauden päivät palautettuna roikkuneet tehtävät tarkistaa. Viimeiset viisi pistettä on työn alla, eikä niidenkään suhteen tule kiirettä – suorittamisaikaa on vielä toukokuun loppuun.

Tämän lisäksi viidestä paikasta kolmeen minun pitää vielä raapustella perustelukirjeitä siitä miksi juuri minä olisin ihan sikkehyvä valinta. Muuten tässä lähinnä odotellaan toukokuussa koittavia pääsykoepäiviä, juostaan pitkin seiniä ja siinä sivussa lallatellaan luovaa kirjoittamista niissä kirjoittamisen opinnoissa. Ettei nyt vaan kävis elämä tylsäksi tai kiire loppuisi.

On tämä kyllä aivan älyttömän hurjaa, että olen elämässäni yhtäkkiä tässä pisteessä. Minä, joka ei ainakaan akateemikoksi koskaan aikonut tulla. Minä, joka otin varovaisesti kurssin kaksi avoimesta silloin joskus ja ajattelin, että ei minusta ole tähän tällaiseen, yliopisto-opiskeluun herrajumala sentäs. Nää tämmöset on ihan joillekin muille.

Elämä on jännää, ja itsensä haastaminen vielä jännempää.

Elämme mökkirantamme joen rytmiä

ja hengitämme metsää.

Keväisin täytymme yli äyräiden –
joutsenet, sorsat, kaikki ne kaakattavat ja vedessä räpistelevät, joita en tunne,
ja kaislikkoon syöksyvät ja riemuitsevat lokit
ja hauen mötkäleet.

Kesällä huokaamme auringon alla.

Joki kuivuu juuri ja juuri kanootin kannattelevaksi, mutta uijalle mutakylvyksi.
Mutahoito hellii kehoa ja mieltä
voisin mainostaa ja kaupata itselleni.
Tyydyn kauhomaan pinnasta vettä saunasankoon.

Syksyisin on rehevää ja riehakasta.

Lumpeet ja kaislat lipuvat läntäreinä ja huojuvat korkeina tuulessa,
joutsenet kaahottavat etelään lähtöpuuhissaan
milloin olisi hyvä aika?
sataakohan Öölannissa?
muistithan rakas sammuttaa kahvinkeittimestä virran?
Siltä se kuulostaa, neuvottelu!

Itse keitän kaasuhellalla aamukahvin, jossa ei ole lisämausteena kiirettä.

Elokuisina öinä tulenpalavan oranssi kuu hipoo mäntyjen latvoja
ja pakkasöinä se sama kuu
valaisee tienoon kuin tuhat katulamppua.
Eikä maailmassa ole talvisin mitään muuta
kuin saunatauolla ihollani helmeilevät jokivesipisarat, minusta nouseva lämmin usva
ja ilman täyttävä raksahdus oluttölkistä.

DSC_0004

Runous ei totisesti ole minun juttuni. Tällä kertaa kirjoittamisen perusopinnoissa, kurssilla luovassa omaelämänkerrallisessa kirjoittamisessa, annettiin tehtäväksi kirjoittaa muistojen värittämistä maisemista, itselle merkityksellisestä paikasta. Paikkavalinta oli helppoa.

Ensin täytyi kirjoittaa kymmenisen minuuttia ajatuksen virtaa. Keskittyä kuvailemaan paikkaa aistien välityksellä, saada napatuksi tekstiin kokemuksia ja merkityksiä. Tämän jälkeen syntyneestä tuotoksesta tuli muodostaa runo.

Minun piti kirjoittaa mökistä. Mökin tunnelmasta, siihen liittyvistä muistoista, tunteista, äänistä, hajuista. Huomasin ajautuvani kirjoittamaan mökin ympäristöstä. Teksti vain tuli ja muotoutui ja eläytyi. Ehkä se on se ja sama – minun sisäisen rauhani lähde ja tyyssija.

Pohdintaa palautteesta ja julkaisemisesta

Olen haaveillut siitä, että joskus isona minä julkaisisin kirjan tai novellikokoelman. Haaveeseen ei kylläkään ole sisältynyt minkäänlaista ideaa siitä, että mistä kirja tai novellit kertoisivat, tai ylipäänsä mitään konkreettista liikehdintää haaveen toteuttamisen eteen. Paitsi kirjoitin minä kerran googlen hakukenttään kuinka julkaisen kirjan. Suljin sivun välittömästi. Eteen avautuva viidakko tuntui liian jännittävältä, ahdistavaltakin jopa, sellaiselta ettei minulla sinne ole jalansijaa (etenkään kun enhän ole kirjoittanut sanan sanaa, mutta vaikka olisinkin).

Tosin olenhan minä omia tekeleitäni julkaissut jo vuosikausia. Joskin hyvin suppealle yleisölle ja hyvin suppeista aiheista – siis päiväkirjamaista ajatusten virtaa blogissa. Tämä julkaisukanava ei tosin ole mitenkään merkille pantava eivätkä tekstini loppuun saakka hiottuja saati kunnianhimoisia. Julkinen blogi eroaa kuitenkin perinteisestä päiväkirjan raapustelusta siten, että teksteille on olemassa jonkinlainen yleisö ja tekstien pohjalta käydään myös vuorovaikutusta blogiyhteisössä.

Blogin kirjoittelun myötä, ja hissukseen kasvaneen lukijamäärän lisäännyttyä, nälkä kirjoittamiseen kuitenkin kasvoi. Olen saanut paljon myös positiivista palautetta teksteistäni, mutta kuten esimerkiksi Kari Levola toteaa, ”kaverikritiikki” voi usein olla jääviä.  Olin pohtinut tätä itsekin aiemmin, ja kaikella rakkaudella teitä ihania lukijoita ja ystäviäni kohtaan, tämän myötä haaveiluni tulevaisuudesta ja mahdollisesta julkaisusta muuttui astetta määrätietoisemmaksi – ja hakeuduin opiskelemaan kirjoittamista.

Ensi sijaisesti toivon saavani kirjoittamisen opinnoista irti työkaluja kirjoittamiseen sekä yleisön, joka on yhtä intohimoisesti kiinnostunut kirjoittamisesta ja haluaa oman kehittymisensä lisäksi auttaa toista kehittymään. Ensimmäisen kurssin materiaaleja lukiessa on käynyt hyvin selväksi, että kirjoittajan työ on harvemmin sitä romanttista yksinäistä puurtamista ja sankarointia oman luomistyönsä äärellä. Kirjoittaja tarvitsee yleisön. Palautetta, vertaistukea. Tällainen yleisö ja yhteisö, joka on esimerkiksi kirjoittamisen opinnoissa tarjolla, tuntuu turvalliselta ympäristöltä ensimmäisille kirjoittajaräpistelyilleen.

Kari Levola  ja Lena Gottelier  kirjoittavat, että kustantajilta harvemmin, tai koskaan, saa palautetta. Ylipäänsä kustantajalle ei kannata lähetellä luonnoksia ja idean poikasia, vaan tarjotun käsikirjoituksen tulisi olla mahdollisimman pitkälle valmis. Niinpä aion hyödyntää mahdollisuuteni palautteen saantiin sekä palautteen antamiseen näissä opinnoissa. Jos joskus keksin sen idean kirjaan tai novelleihin, olen ennen sitä saanut jo kokea mitä yleisö ja kirjoittamisen yhteisö on.

Palautteen saamisen lisäksi olen myös huomannut, että yleisönä olo, siis muiden tekstien lukeminen ja palautteen antaminen on myös todella rikastuttavaa. Samoin muiden, toisten teksteille, antamien palautteiden lukeminen. On jännittävää huomata, kuinka monin eri tavoin me lukijat koemme, tulkitsemme ja arvioimme samaa tekstiä. Omalle tekstilleen herkästi sokeutuu ja siksi julkaisemista miettiessä on hyvä muistaa, että asiat eivät ehkä avaudu toiselle niin kuin ne avautuvat itselle – saati sille kolmannelle!

Kirjoittajayhteisöt palvelevat kirjoittajaa monin eri tavoin, ja tämä on ehkä tällä ensimmäisellä kurssilla ja ensimmäisten kirjoittamistehtävien parissa vahvin mieleen jäänyt kokemus yhteisöllisyyden tärkeydestä. Ehkä tämä on myös ensimmäinen askel siihen, että jonain päivänä löytää sen mystisen oman äänen, idean, tekstin ja uskaltautuu astumaan julkaisemisen kentälle muutenkin, kuin kurkkimalla hiljaa ja varoen sivusta.

52938329_255099132046724_6557816819292307456_n

Psst! Olen aiemminkin kirjoittanut palautteesta postauksessa positiivisen palautteen voima

Ja tässä vielä noi tyypit ja teokset, joihin viittasin:

Gottelier, L. 2014. Matkalla kohti lukijaa. Palautteen merkitys kirjoitusprosessille. Teoksessa Karjula, E. (toim.) Kirjoittamisen taide & taito.

Levola, K. 2014. Kohti kirjallista kenttää. Teoksessa Karjula, E. (toim.) Kirjoittamisen taide & taito.

Henkseleiden paukuttelu -postaus

Kaikesta märinästä, murinasta, jaksamisen rajallisuudesta ja selittämättömästä kiukusta huolimatta tämä viikko on ollut aivan uskomattoman hyvä. Ja nyt on vasta torstai! Ja huomenna heti mun yövuoron jälkeen lähdetään viikonlopuksi mökille! Siis jos vaan mahdollista, on viikko siis muuttumassa vieläkin paremmaksi.

Niinpä päätin olla nyt oikein superylpeä itsestäni, tästä viikosta ja tekemisistäni ja oikein hehkuttamalla hehkuttaa ja hieroa teidän naamaanne kuinka upea minä olenkaan.

52601799_565513353914761_3241195390594187264_n

Viikon kohokohta: keskiviikkona sain tiedon, että ruotsin kurssi meni läpi! Suullisen osuuden läpimenosta tiesin jo viikonloppuna, mutta kirjallisen tentin osuus jäi vielä nakertamaan takaraivoon ja odottavan aika oli t o d e l l a pitkä. Kurssi meni läpi rimaa hipoen, mutta ah, se riittää! Tämän tiedon myötä oloni kepeni huomattavasti. Huomaan, että vaikka minulla on miljoona muutakin asiaa työn alla, oli tämä se kaikista ahdistavan, stressaavin ja mieltä syövin. Nyt on taas niin paljon helpompi hengittää.

Keskiviikko oli muutenkin hieman liian jännittävä päivä. Tiistai-iltana, ennen yövuoroon lähtöäni, työkaveri viskasi viestillä: haluaisitko tenttiä huomenna aamulla lääkelaskut ja lääkehoidon teorian, sain esimiehiltä valtuudet toimia tentin vastaanottajana ja tulen itse aamuseiskaan töihin. FAAAAK! Opintovapaan jälkeen minun osaltani nämä olivat siis jääneet roikkumaan ja alkuperäinen tarkoitus oli, että tentin ne maaliskuussa. Yövuoroa tekevänä aikataulutus on varsin haastavaa ja noh, pitäähän näiden asioiden olla kirjoissa ja kansissa. Eipä siinä sitten mitään – tartuttava siihen on silloin kun kerrankin aikataulut sopivat. Tiistai-iltana klo. 23 avasin tenttimatskut ekaa kertaa ja aamulla klo. 7 yövuorosilmillä ja -aivoilla tein tentit. Molemmat meni läpi kerralla.

No okei. Pitäähän nuo asiat ihan oikeasti osata ja tietää ihan jo näin lähes seitsämän vuoden työkokemuksellakin. Mutta olen myös vakuuttunut siitä, että avoimen yliopiston opiskelut ovat kehittäneet minua hurjasti oppijana. Kun materiaalia on paljon ja aikaa vähän, auttaa opitut opiskelutekniikat. Sitä osaa jotenkin ihan eri tavalla seuloa ne olennaiset ja epäolennaiset, keskittää huomionsa tärkeisiin ja vain silmäillä ne muut sata asiaa – tavallaan käsillä olevan matskun osaa skannata. Lisäksi uskon, että ajatteluni laatu sekä kyky vastaanottaa tietoa ovat kehittyneet.

Viime yönä sain myös SEN SAATANAN SOSIOLOGIAN KIRJALLISUUSTEHTÄVÄN VALMIIKSI ja tänään iltapäivällä herättyäni säädin asetukset kuntoon, klikkasin palauta-painiketta ja KIITOS NÄKEMIIN. Ihmeiden aika ei ole ohi, sano.

Viime yönä myös annoin palautetta kirjoittamisen kurssin kaikista opiskelukamujen draamakohtauksista, vaikka deadline on vasta maanantaina. (Oma lehmä: haluan olla viikonlopun tekemättä yhtään mitään opiskeluun viittaavaa.)

Ja tänään sain myös ensimmäisen palautteen omasta draamakohtauksestani! Se oli pelkkää hyvää, ei yhden yhtä kritiikin sanaa. Okei, kolme palautetta on vielä saamatta, mutta aion nyt suvereenisti leijailla tällä. On muuten vaikeaa kirjoittaa draamaa, kun pelkällä dialogilla pitää pystyä luomaan jännitettä, tunnelmaa, henkilöiden persoonaa ja henkilöiden välistä suhdetta. Mut näköjään mä nyt vaan on ihan pro.

Yövuorojen täyteisellä viikolla sain (saimme) myös kotikolomme kuosiin ja järjestykseen. Kaikki to do -listan hommelit on suoritettu, ja kotimme kiiltää, on karvaton, mähmätön ja raikas (ehkä viikon ajan). JA ARVATKAA MITÄ? Tänään vietiin myös NE MATOT lopultakin pesulaan! Haha! Kätsysti voidaankin levitellä puhtaat matot lattioille juuri kun loskaisenrapaiset kevätkelit alkavat.

53207649_2016373068480288_6668608743392935936_n

Huh huh ja pauks pauks! Näin upea minä olen. Jos vielä kovin näitä näkymättömiä henkseleitäni paukuttelen, niin ne venyy vanuu ja ratkee liitoksistaan. Niinpä nyt on sinun vuorosi – kehu itseäsi oikein olan takaa, kuinka mahtava tyyppi oletkaan!

Täynnä kaikkea

Elämä on nyt hirvittävän täynnä kaikkea. Lähinnä opiskelua, töitä, deadlineja, papereita, kansioita täynnä papereita, aivoja täynnä ajatuksia ja sitten taas aivoja täynnä ei yhtään mitään. Koti on täynnä karvaa ja pölyä ja epämääräistä möfnää ja tekemättömiä töitä ja syli liian harvoin täynnä toista.

Päiväni Jyväskylässä ovat nyt myös toistaiseksi täynnä. Tai ainakin toivottavasti, huomenna selviää tuleeko tarvetta mennä vielä uusintakierrokselle ruotsin kirjallisen tentin kanssa. Viime viikonloppuna suullinen osuus kurssista meni läpi, ja sen jälkeen sydän ei ole ollut enää ihan niin täynnä huolta ja hartiat painoa. Jyväskylän reissuja ei siis ainakaan tälle keväälle eikä kesälle ole enää tiedossa ainakaan opiskelun merkeissä, tähän ja tuleviin hetkiin haalitut kurssit tapahtuvat kaikki verkossa.

IMG_20190215_093845_289

Ulotin organisointimonsterini, listahirmuni ja delegointidiktaattorini opiskeluista ja työmaailmasta myös kodin rauhaan, ja keittiön pöydällä komeilee nyt viikkosiivouslista. Siis kirjaimellisesti viikkosiivouslista. Kyseessähän olisi siis oikeasti vaan astetta (tai kahta, kröhöm) kattavampi suursiivouspäivä, mutta koska aikaa ja jaksamusta ei ole, ripottelin tekemättömät työt viikoksi. Niin siellä komeilee nyt kivasti minun työt, sinun työt ja meidän työt. Sujuvasti latelin myös suustani, että tuosta voit sitten viivailla yli sitä mukaa kun hommelit on tehty ja tavoitehan on sitten perjantaihin mennessä.

Että juupasen juu. Normaalisti minä huolehdin meillä tönön siisteystasosta, mutta viime aikaisten kiireiden ja suoranaisen laiskuuden vuoksi siisteystaso on jämähtänyt pysyvästi kohtaan terveysuhka. Niinpä kunnolliselle räjäytykselle on nyt tarvetta eikä (mielen)terveys enää kestä vain imurilla huitomista keskilattioilla joskus ja jouluna. Oli muuten yllättävän rentouttavaa ja vapauttavaa hinkata jotain, en halua tietää mitä se on joskus ollut, länttiä roskiskaapin seinämästä.

Picture_20190216_151256711

Tämän viikon, siis maanantaista perjantaihin, paiskin yövuoroissa. Siinä sivussa iltaisin laitellaan kotia kuntoon, ja öisin töiden lisäksi piirrellään punaisia väkäsiä tehtyihin opiskeluhommeleihin. Tavoitteet siis on ainakin kovat, hah! Ainakin yksi kammotuskurssihirvitys on jo lähestulkoon selätetty – enhän tuota olekaan kierrellyt ja vältellyt kuin, ömmm, vähintääkin vuoden päivät.

Vertailukohtana sanottakoon, että väsäsin murto-osassa aikaa läjään kakskytviis sivuisen kandidaatin tutkielman miljoonine lähteineen, siitä mitä olen onnistunut kuluttamaan tämän 6-7 sivuisen oppimistehtäväni ja yhden kirjan äärellä. Tänä yönä joka tapauksessa sain suomennettua itselleni loputkin tarvitsemani tuosta kirjan hirvityksestä, ja nyt enää tarvitse nitoa teksti yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Suostuisikohan kirjasto myymään kyseisen opuksen minulle ihan vaan siksi, että voisin tuikata sen tuleen?

Joka tapauksessa, tuon tehtävän palautuksen jälkeen on olo taatusti kevyempi ja hymy mahdollisesti vielä herkemmässä kuin ruotsin kurssin jäljiltä. Perjantaina, yövuorojen loputtua ja viikon tavoitteet saavutettua, voisi hyvinkin tulla kysymykseen jälleen pako korpikuusen kannon alle. Siellä on elämä täynnä pelkkää hyvää ja kaunista,

Kohtaamisia

Minun on suudeltava tuota miestä.
Nainen ei kerta kaikkiaan saa ajatusta pois päästään. Hän on naulinnut katseensa tanssilattian toisella puolella baaritiskiin nojailevaan mieheen, joka nauraa kavereidensa kanssa. Ympärillä
pauhaa musiikki, haisee halpa olut ja hienoinen hiki. Musiikin tahdissa ketkuu geelitukkia ja pari leveärintaista divarisarjan jätkää möyhöää testosteronipäissään kuvitellen olevansa jokaisen tytön märkä päiväuni. Miehellä on pitkä musta paksu tukka ponihännällä, kauniit kasvot ja pitkät hoikat raajat. Hänen silmänsä nauravat yhtä aikaa suun kanssa, tai vaikka suu ei edes nauraisi.
Minun on suudeltava tuota miestä. Mitään muuta en halua, en juuri nyt enkä tuolta mieheltä, kuin suudella, nainen ajattelee, nousee, oikoo vaatteensa ja kävelee yli tanssilattian, jonka tahmaiseen pintaan kengät tarttuvat. Hän kävelee miehen eteen ja sanomatta mitään ojentautuu suutelemaan. Mies vastaa, hämmentyen, mutta vastaa. Nainen hymyilee ja kävelee pois.

Kaksi viikkoa myöhemmin nainen istuu saman räkälän samalla baaritiskillä. Hän on saanut gin tonicinsa limeviipaleen litisteltyä lasin pohjalle ja nyt hän seivästää sitä keskittyneesti,
tarmokkaasti, irrottaa hedelmälihoja ja mehuja juomansa sekaan. Hän sekoittaa juomaansa tyytyväisenä saatuaan hommansa tehdyksi, imaisee seipäänä käyttämästään drinkkitikusta pisarat
ennen kuin hylkää sen naarmuiselle baaritiskille ja on juuri ottamassa ensimmäistä hörppyään, kun mies saapuu hänen viereensä. Miehen vaatteiden mukana tulee tuulahdus raikasta joulukuista ilmaa ja vieno vaniljawunderbaumin tuoksu.

Moi.

No moi.

Tiesitkö, että baarimikot ei ehdi illan aikana pesemään käsiään ja tuo lime…

Ole hiljaa.

Suutelit mua, muistatko?

Niin suutelin.

Miksi?

Koska sä näytit siltä ettet kuulu tänne.

Hellalevyllä on puoliksi vedellä täytetty kurkkupurkki, jossa lilluu poltettuja tupakan natsoja ja kruunukorkki. Liesituulettimen valo maalaa nurkkauksen keltaiseksi niin kuin nuotio piirtää ympärilleen valoympyrän yössä jättäen muun maailman pimeäksi. Tupakasta karisee tuhkaa kurkkupurkin viereen naisen nauraessa ja nauru sekoittuu liesituulettimen huminaan.

Musiikki soi hiljaa taustahälynä, merkityksettömänä. He olivat napauttaneet jonkin YouTuben
sekoituksen päälle tullessaan naisen asuntoon, riisuttuaan takkinsa ja potkaistuaan lumiset kengät
eteisen nurkkaan. Yhtäkkiä mies sähköistyy, virnistää. Hän nousee hellan äärestä, vastapäätä naista,
ja lisää volyymia, välittämättä läppärin vonkuvista kaiuttimista. Hän asettaa toisen kätensä nivusilleen ja toisen näkymättömälle hatulleen ja alkaa tanssia Billie Jeania naisen ahtaassa
keittiössä aivan kuin se olisi normaali käytäntö aamukolmelta vieraassa asunnossa.

Herrajumala se tanssii Billie Jeania, nainen miettii, minun ahtaassa keittiössäni. Nainen tuijottaa
miehen lantiota, näkymätöntä hattua, aamun orastavaa sänkeä ja saumattomasti musiikkiin
sulautuvaa kehoa. Nainen tuijottaa tuota miehen hahmon ottanutta rohkeutta, röyhkeää itsevarmuutta ja hänen on nostettava kätensä suulleen ettei kiljaisisi.

Kiljaisisi tajutessaan, että tässä juuri nyt hän todistaa miltä rakastuminen tuntuu. Ettei se olekaan
solmuun vääntyviä elimiä vatsassa, räjähtelevää ilotulista ja vetkuloiksi muuttuvia jalkoja. Vaan se
on rauhallisesti, sinkoilematta ja horjumatta, mieleen asettuva tyyni varmuus. Nainen tiputtaa tupakkansa kurkkupurkkiin. Hän nousee, astuu yhdellä askeleella miehen viereen ja asettaa kätensä tämän kasvoille. Nainen suutelee, eikä mies kysele miksi.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

IMG_20190211_174222_004

Yllä oleva teksti on ensimmäinen julkaisemani sekä palautetta saanut tarina kirjoittamisen opintojen kurssilla. Tehtävänantona oli valita omasta elämästä jokin itselle merkityksellinen tapahtuma ja kertoa siitä. Minä päädyin kirjoittamaan minun ja Jeren ensi kohtaamisista.

Halusin jakaa tarinan myös tänne kahdesta syystä. Uskoisin ainakin joitakuita teistä kiinnostavan, että mitä tuolla kirjoittamisen opinnoissa oikein touhuillaan. Lisäksi sain tästä tekstistä niin itkettävän hyvää palautetta, että halusin jakaa sen myös teille. Palautteen odottaminen oli aivan älyttömän raastavaa, jopa pelottavaa!

Viimeiset palautteet tippuivat vasta deadlinen viime hetkillä, joten voitte varmasti kuvitella sen seinään juoksun määrän. Lopulta, kun palautteet olivat hyppysissäni, oli itku lähellä. Olin ollut niin epävarma itsestäni ja toisaalta paljastanut jotain todella henkilökohtaista ja omaa, että pelkäämäni lynkkauksen sijaan näytöllä hyppelehtävät kauniit sanat meinasivat olla liikaa.

Totta kai sain myös kehittämisehdotuksia ja sitä myötä myös itselleni uusia ideoita siitä kuinka voisin kirjoittaa. Oppimista on paljon, taitoja kartutettavana ja hiottavana. Mutta tämän ensimmäisen tehtävän jälkeen on todella paljon itsevarmempi olo lähteä työstämään seuraavia tehtäviä!

Toinen syy tekstin julkaisemiseen on minä ja Jere. Tämän vuoden tammikuussa yhteiseloamme tuli täyteen huikeat kymmenen vuotta ja kirjoituksen kohtaamiset tapahtuivat joulukuussa 2008. Juhlistan meitä ja taipaleemme alkua näin, pukemalla rakastumisen ja rakastamisen sanoiksi.

Tarina perustuu siis tositapahtumiin niin kuin tehtävänannossa määrättiin, mutta kirjoittajan vapauksia käyttäen toki. Tuntemattomien kohtaaminen ja ensisuudelma, Billie Jean ja rakastuminen on totta. Gin tonic-kohtausta ei ole tosielämässä tapahtunut, mutta siinäkin on elementtejä todellisuudesta. Noin minä juon GT:ni ja tuohon aikaan maailma tuoksui wunderbaumeilta. 😀

Aloittavan kirjoittajaopiskelijan ajatuksia

Minun teki mieli laittaa otsikkoon aloittavan kirjoittajan ajatuksiamutta en sitten voinutkaan, vaan oli lisättävä opiskelija perään. Hämmennyn kun jo ensimmäisellä kurssilla minua, meitä, tituleerataan kirjoittajiksi. Ensimmäisenä tehtävänä ei suinkaan ollut kirjoittaa esittely itsestä, vaan kirjoittajaesittely. Luennoilla puhutaan kirjoittajista, kurssista ja opintokokonaisuudesta eräänlaisena kirjoittajayhteisönä. Ja jokin minun sisälläni huutaa, että en minä ole kirjoittaja! Kirjoittaja on joku joka osaa ja tietää ja saa sanat ulos ja niihin merkityksiä, virkkeisiin kokonaisen maailman ja tunteen! Kirjoittaja on joku, ja se joku en ole minä.

Enhän saa nykyisin sanoja edes tänne.

20190127_143145

Se on jännittävää, kuinka se josta on kauan haaveillut ja jonka nyt on saanut näppeihinsä, muotoutuukin joksikin suureksi ja pelottavaksi, saavuttamattoman tuntuiseksi. Ensin jahkaili hakemista kauan, lopulta haki, mutta oli aivan varma ettei taidot riitä. Taidot riittikin. Sitä luulisi, että siitä olisi saanut itsevarmuutta, buustia, hivelevää hipsuttelua omalle kirjoittajaegolleen. Mutta ei, sitten se epävarmuus vasta roihahtikin ennen näkemättömiin mittoihin!

Kyllä sitä on pöljä. Oppimaanhan minä sinne olen hakeutunut, niin kuin ne kaikki muutkin. Jollain voi olla kokemusta enemmän kuin minulla, jollakulla vielä vähemmän. Mutta yhtä kaikki, kukaan meistä ei ole valmis, jokaisella meistä on omat mörkömme ja itsekritiikkimme ja sinkoilevat ajatukset ja levälleen lennähtäneet sanat kannettavanamme.

Minä luulen, että minulle ensimmäinen ja vaikein kynnys on ylitettävänä juuri nyt ja heti kurssin alkumetreillä. Oman tekstin altistaminen muiden silmille, muiden arvioitavaksi, ruodittavaksi. Okei okei, niinhän nämä blogitekstitkin ovat julkista riistaa, mutta se ei tunnu samalta. Kuten ei myöskään ne lukuisat ja taas lukuisat oppimistehtävät, esseet ja viimeisimpänä kandidaatin tutkielma, joita ovat läpikäyneet niin opettajat kuin kokonaiset vertaisopiskelijaryhmätkin. Palautteeseen (ja täällä hömppäteksteistä keskusteluun) on siis sanalla sanoen tottunut, mutta

tämä tuntuu niin kovin paljon henkilökohtaisemmalta!

Saamani palaute ja vertaistuki opinnoissa on ollut kallisarvoista. Minä tiedän, että ilman saamaani palautetta, kannustusta, uusia näkökulmia ja pilkun paikkojen viilausta ei varmasti esimerkiksi siitä kandista olisi muovautunut yksin minun käsissäni sellaista mikä siitä tuli. Minä myös tiedän, että kirjoittajalle yhteisö ja saatu palaute ovat ne väylät, joiden kautta oppiminen, kehittyminen ja oman identiteetin löytäminen on ylipäänsä mahdollista.

Huomaan siis, että ennen kuin olen päässyt alkuunkaan, tämä kurssi ja koko opintokokonaisuus asettaa minut aivan uudenlaisen haasteen eteen. Vaikka ei välttämättä kirjoittaisikaan suuria, ei kipeistä tai muuten tunteikkaista asioista, vaikka pitäytyisi kepeällä linjalla. Niin silti sitä jollain tapaa avaa omaa sieluaan, käyttää lähteenä omaa päätään. Sellaisen tekstin paljastaminen muille, palautteen odottaminen ja sen saaminen tuntuu yhtäaikaa kurkkua kuristavalta, ja toisaalta tavattoman kutkuttavalta – kuka minä olen, mitä tekstini viestivät muille!

Niin. Ja ehkä jonain päivänä uskallan sanoa olevani kirjoittaja.