Hei sinä – arvaa mitä?

Minä menin penkomaan vanhoja! Puhaltelemaan pölyä muistojen yltä! Sukelsin yli kolmekymmentä – mitä – yli neljäkymmentäkö vuotta taaksepäin, pyysin muita mukaan ja muut lähtivät, käänsin varoen vuonna kasiyks ensimmäisen kerran kiinni taiteltuja ruutupaperiarkkeja auki, joiden tekstissä s kiertyy itsensä ympäri ja jonka kaunokirjoitus on sellaista, jota minun sukupolvelleni ei enää opetettu. Minä voin tutustua sinuun, vaikka sinä et voi tutustua enää minuun.

Et malttanut pysyä hetkeäkään aloillasi, syöksyit elämään suin päin, ahmit maailmaa. Sinä karkasit yläkerran ikkunasta palotikkaita pitkin vapauteen eivätkä vanhempasi mahtaneet sinulle mitään, sinun vilkkaudellesi ja nokkeluudellesi. Mikä sinua ajoi? Oliko se elämän nälkä? Sinä halusit kaiken ja elämä oli sinulle juhlaa, joihin sinä saavuit ensimmäisenä ja lähdit viimeisenä. Se oli aamuöista jatzia, Bud Spenceriä ja Terence Hilliä ja kesäyön laitamyötäisessä pidit kaksin käsin taloa pystyssä. Sinä veit tyttöjä soutaen saareen, aina eri tyttöjä, ennen kuin törmäsit kartsalla siihen, joka veikin sinut. Se tyttö ei sinua ennestään tuntenut, mutta hänestä kumpusi sama villeys. Yhdellä sanalla, ”vappupusu!”, hän pysäytti sinut, rennon letkeän nuoren miehen kadulta, lukuisten muiden nuorukaisten joukosta. Sitä sinä et tiedä, että teidän tarinanne alkoi samalla tavalla kuin tarina, jota itse elän.

Epäkiinnostavat asiat luistelit kunhan nyt jotenkin, repäisit kirjasta oppikouluun mukaan sen päivän sivut ja sulloit ne muovipussiin. Mustat nahkaiset ajokenkäsi, ne joissa oli lukuisia kiliseviä solkia ja joita ikätoverisi kadehtivat ja nuoremmat katsoivat ylöspäin, eivät juuri koulun käytäviä kuluttaneet. Paitsi ehkä discoiltoina, kun oli sirpaa ja ritvaa ja saria ja merviä. Kielistä sinä sait ehdot ja jäit luokallesi, mutta matematiikassa loistit. Sekin sinun täytyi tehdä omin ehdoin. Et suostunut kahlittavaksi kaavoihin ja virnuilit opettajallesi, kuinka näinkin voi olla oikein. Ja vuosikymmeniä myöhemmin sinä virnuilit minulle naarmuisen pirttipöydän yli. Olit opettanut minut pelaamaan korttia ja laskemalla tiesit voittajan jo ennen kuin viimeinen kortti oli lyöty pöytään ja pisteet, kun minä vielä kaivoin laskinta esiin puhelimesta.

Sinä elit luonnossa ja luonnosta. Aina kun vaan mahdollista sinun oli päästävä kalastamaan. Uistelemaan, mato-onkimaan, virittelemään verkkoja jään alle. Kesät sinä heiluit heinätöissä, viskoit seipäille lehmille apetta talveksi ja käänsit kasvimaan naisesi punajuurille. Juhannuksena menitte minne vaan metsään telttailemaan. Perunat olivat kiehumassa ennen kuin telttakaan oli pystyssä ja lipsahtaneesta puukosta sormeesi saadun haavan sinä hoidit ratamonlehdillä. Kuljit kotimökkisi koivikoissa, tiesit mahtavan kallion, jolta hypätä uimaan ja upposit kumppareitasi myöten lammen rannan höttöiseen sammalikkoon. Sinussa kipunoi kiire kiireettömyyteen! Tuoksui tupakka.

Ei kolisseet tarinoissa luurangot komeroissasi. Onko näin todella vai minuako ne säästelevät, tytärtäsi, vai itseäänkö? Saatoit sinä olla paskiainen, varmasti olit, jokainen meistä joskus on. Riidanhaluinen ja kärkäs, kun joskus viina vei miestä eikä mies viinaa, mutta kunniallinen sellainen. Veit vihille naisesi. Kirkon rappusilla hymyilette parhaimmissanne, nainen maha pystyssä, kun ihminen sinä olet etkä susi, siihen aikaan sanottiin. Kotona syötät naiselle kermakakkua pikkulusikalla. Siinä rivarikaksiossa, jonka saitte, kun naitte myös pankin, ja sinä valssasit häiden jälkeen myös Nokialla. Naisella on suu raollaan ja ohimollaan kukkia ja sinun silmäkulmasi rypistyvät sikkuralleen. Silmissäsi asui aina nauru, ne hohottivat ja riemuitsivat, kun suustasi nauru purkautui vain hauskana suhinana, huulet ujosti supullaan.

Minulla on sinun virvelisi nyt. Minä tiedän, kuinka taimen puhkaistaan ja missä korvasienet kasvavat. Sen kaiken sinä opetit, siirsit minulle kannettavaksi. Sinä opetit minulle mitä ikävä tarkoittaa ennen kuin opin kirjoittamaan tai lukemaan. Oppimääräni ikävästä syventyi ennen kuin opin mitä on olla aikuinen, kun vasta niitä ovia kolkuttelin. Sinä et tiedä, että Tappara voitti Suomen mestaruuden kaksi kertaa tällä vuosikymmenellä, ja että silloin minua vähän itketti. Ja et tiedä sitäkään, että minä sotkeudun sanoihin sinisessä valossa, eksyn ruutuihin kellastuneessa paperissa ja että hengästyneenä tästä kaikesta minä kirjoitan kesken pönttöuunin lämmityksen puhelimeni muistioon:

Luulin kurkistavani sinuun. Mutta huomaankin tuijottavani itseäni.

Koska sinun levottomuutesi, se valtava levottomuus, on nyt minussa. Tunnenko minä sinut? Tunnenko minä itseni? Minullakin on vasemmassa silmässä huono näkö, minulla on sinun vino huumorintajusi ja sinun onneton kielitaitosi. Kenestä täällä puhutaan, kun kieli keskellä suuta opetellaan käärimään sätkää ja poltetaan se salaa vihreän Porin Matin luukku raollaan, kolistellaan käytävillä maihareissa, esitellään toinen seurustelukumppani, vaikka haaveillaan jo kolmannesta, kun lintsataan lukiosta ja karataan kahdeksi viikoksi Etelä-Suomeen? Minulle sinä olit Iskä. Ennen sitä sinä olit Kari ja Wiutsu ja Pörriäinen ja Kulti. Ja olet yhä edelleen, näitä kaikkia ja ties mitä muuta, sillä tarinat eivät lakkaa olemasta, vaikka sinä helvetti vieköön lakkasitkin.

55910133_341045446554668_3187801426617171968_n

Nyt tarvii teetä ja sympatiaa. Kuten eilen kerroin, kirjoittamisen opinnoissa omaelämäkerrallisen luovan kirjoittamisen kurssilla yhtenä tehtävänä on pureutua isovanhemman tai vanhemman elämään. Etsiä itselle niin tuttuun jotain uutta näkökulmaa, tehdä taustatutkimusta, kertoa tarinoita elämän taustalla. Viime yönä sain tämän tekstin kasaan ja palautettua juuri ajoissa. Tämän tehtävän tekeminen oli rankkaa. Se aukaisi minussa jotain syvälle sullottua, ei siis vain ikävää, vaan isäni muistelu toimi laukaisijana muuhunkin itsetutkiskeluun. Ja itsetutkistkelu, se ei ole kuulkaa mitään helppoa, kun se käy päälle odottamatta – ja toivomattakin. Mielenkiintoiset opinnot, täytyy sanoa…

Opintoihin liittyen, lue myös nämä:

Elämme mökkirantamme joen rytmiä

Kohtaamisia

Aloittavan kirjoittajan ajatuksia

Luulin kurkistavani sinuun, mutta huomaankin tuijottavani itseäni

Menin penkomaan vanhoja, puhaltemaan pölyä muistojen yltä, sukelsin yli kolmekymmentä – mitä – neljäkymmentäkö vuotta taaksepäin, pyysin muita mukaan ja muut lähtivät, käänsin varoen vuonna kasiyks ensimmäisen kerran kiinni taiteltuja ruutupaperiarkkeja auki, joiden tekstissä s kiertyy itsensä ympäri ja jonka kaunokirjoitus on sellaista, jota minun sukupolvelleni ei enää opetettu.

Se oli ehkä virhe.

Tai ei ehkä virhe, mutta aika helvetin kivuliasta se on. (Ja samalla hykerryttävän hauskaa ja riemastuttavaa, sillä sain vasta nyt tietää, että isäni ja äitini lovestory alkoi samalla tavalla kuin se lovestory, jota itse elän – nainen meni ja suuteli jotakuta randomia, yks kaks, noin vain!)

Sillä yhtäkkiä sulkiessani silmät voin nähdä hänet, vaikka vielä ehkä vuosi kaksi sitten pelkäsin niin kovin, että unohdan miltä hän näytti tai miltä äänensä kuulosti. Lukiessani sanoja isästäni nauran hänen toilailuilleen samalla itkun puristaessa sisuksia, kun kuvailut hänen silmistään, tavastaan nauraa hassusti suhisten huulet törröllään ovat niin tuttuja. Ja se levottomuus, se mahdoton levottomuus mikä hänessä on ollut. Malttamattomuus saada kaikki heti. Kuinka epäkiinnostavat asiat on luisteltu kunhan nyt jotenkin, repäisty kirjasta kouluun sen päivän sivut ja karattu yläkerran ikkunasta palotikkaita pitkin vapauteen. Ja sitten kuitenkin se mikä kiinnostaa on hoidettu suurella palolla, kunniakkaasti, viety vihille ja ostettu rivarikaksio, näytetty opettajalle pitkää nenää matematiikassa vaikkakin saatu ehdot kielistä, eletty luonnossa ja luonnosta.

Ja hengästyneenä tästä kaikesta minä kirjoitan kesken pönttöuunin lämmityksen puhelimeni muistioon:

Luulin kurkistavani sinuun. Mutta huomaankin tuijottavani itseäni.

Enkä uskalla edetä.

IMG_20190328_172205_029

Kirjoittamisen opinnoissa omaelämäkerrallisen luovan kirjoittamisen kurssilla yhtenä tehtävänä on pureutua isovanhemman tai vanhemman elämään. Etsiä itselle niin tuttuun jotain uutta näkökulmaa, tehdä taustatutkimusta, kertoa tarinoita elämän taustalla. Enpä arvannut, että niissä kuhan vaan nyt omaks iloks ja kevennykseksi arkiselle puurtamiselle valkkaamissani kirjoittamisen opinnoissa päätyisinkin hitto vieköön psykoanalysoimaan itseäni. Deadline on huomenna enkä ole saanut aikaiseksi muuta kuin hajanaisia lauseen pätkiä puhelimen muistioon. Kuka sinä olet? Kuka minä olen? Kenestä täällä puhutaan? Sotkeudun sanoihin sinisessä valossa, eksyn ruutuihin kellastuneessa paperissa.

Eläköön erakoituminen

Eilen istuessani auton etupenkillä miehen tankatessa havahduin siihen, että minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa siitä, milloin viimeksi olisin käynyt kaupungilla. Siis toki olen pyörähtänyt lähikaupassa, viuhtonut kirjastossa minuutin pyrähdyksiä viemässä tai hakemassa kirjoja (hallelujaa automaateille!) ja kulkenut töissä. Mutta että siis kaupungilla, siis niinku kaupassa, siis niinku niinkin isoissa paikoissa kuin Cittari ja Lidl ja niinkin monien ihmisten ympäröimänä. Tuli pakonomainen tarve vilkaista naamaansa aurinkosuojaläpän peilistä, mutta sellaista ei ollut. Ilmeisesti tuollaisissa lava-autoissa sellaisen lisävarusteen olemassa oloa ei ole koettu tarpeelliseksi. No, selfie osasi kuitenkin näyttää, että silmät ja muut oleelliset naama-asiat olivat yhä paikoillaan.

Kaupassa käynti on tehokasta. Inhoan päämäärätöntä haahuilua ja jokaisen hyllyvälin läpi käymistä ja myynnissä olevien ei juuri nyt meille tarpeellisten asioiden hiplailua ja käsissä kääntelyä ja ihmettelyä. Ostoslistani on laadittu sen mukaisesti, kuin tavarat on kauppaan aseteltu. Hedelmät ja vihannekset, leivät, juustot ja leikkeleet, lihat, maitotuotteet ja niin edelleen. Viimeisenä koriin heitetään kissanruuat, pakasteet ja vessapaperit ja itsepalvelukassan kautta ulos kiitos hei. Eilen tehokkuutta lisäsi se, että olin laatinut useamman päivän tarpeiden ruokalistat. Näin voi palata kotiin tyytyväisenä siitä, että voi taas jatkaa erakoitumista rauhassa.

Tosin olin sitten kuitenkin unohtanut listata kahvin ja kissanhiekan. Onneksi mies ilmoitti voivansa tänään hakea ne, joten minä sain jäädä sohvan nurkkaan pelaamaan puhelimella Bubble Witch Sagaa   kotiin hoitamaan siivous-, lämmitys- ynnä muita kodinaskareita, joista oltiin parisuhdepalaverissa sovittu tänään hoidettavan. Ennen kauppareissua mies oli jo muun muassa sulattanut pakastimen ja siivonnut pihalta koiranpaskoja, mutta tällainen vertailu on nyt tässä kohtaa minun mielestäni aivan tarpeetonta ja joutavaa.

56119894_1528857803912087_5738216911800369152_n

Viime tiistaina työterveystarkastuksessa kerroin elämänlaatuni olevan hyvä, minun voivan erinomaisesti ja olevani muutenkin ihan tasapainoinen ihminen ja eläväni tasapainoista elämää. Siitäkin huolimatta, että vuorokausirytmini on käytännössä päälaellaan, en juurikaan tapaa muita ihmisiä ja elämänpiirini, kuten Instastoryn seuraajat ovat varmasti huomanneet, rajoittuu hyvin pitkälle kotini sisätiloihin ja kukkasohvaan. Voi siis kuulostaa jokseenkin huolestuttavalta?

Mutta sitä se ei ole. Siis ainakaan minulle ja minunlaiselle ihmiselle. Koko elämäni juuri nyt todellakin tapahtuu siinä sohvan nurkassa, läppärin äärellä. Tällä hetkellä kevät on niin täynnä kaikkea ja kaikkia opiskelun saralla, että kulutan lähes kaiken vapaa-aikani paukuttaen päähäni uutta tietoa ja ilmaisten itseäni niin tieteellisesti kuin luovasti. Vuorokausirytmini on myös pohjimmaista minua. Eräänkin yön tällä viikoilla valvoin, en tuijottaen Netflixiä tai ahdistuksissani, vaan uskomattoman flown piiskaamana naputellen oppimispäiväkirjaa ja kirjallisuustehtäviä. Vuorokausirytmin päälaellaan pysymistä toki edesauttaa tekemäni vuorotyö, joka omasta toiveestani pitää sisällään runsaasti yövuoroja.

Ja ah, ne yövuorot! Ne puolestaan edesauttavat myös tätä ihanaa erakoitumistani. Kun pää, kalenteri ja elämä on täynnä kaikkea on aivan mahtavaa, ettei elämää enää tarvitse niiden asioiden lisäksi täyttää ihmisillä. Introvertihkona ihmisenä minua uuvuttaa herkkään kaikenlainen kanssakäyminen muiden kanssa. Tämä ei johdu muista ihmisistä. Ei siitä, että heissä olisi jotain vikaa, vaan siitä, että minä nyt vaan satun olemaan tällainen. Pyörimällä omassa pienessä elinpiirissäni ja tekemällä yövuoroa säästän siis itseäni ja voimavarojani. Ja täten elämäni on tasapainoista, hyvää ja erinomaista enkä esimerkiksi napsahda kahtia kiireisen kevään alla.

Kirjoitin käyttäväni lähes kaiken vapaa-aikani opiskeluun. Mutta en kaikkea. Osa vapaa-ajasta on varattu parisuhteelle ja elämäni tärkeimmälle ihmiselle, joka ymmärtää kiireeni, erakoitumisen tarpeeni ja sen, että hiihdän päivät hieman muissa maailmoissa, kulutan mukitolkulla kahvia ja muistan syödä vasta, kun paikalle hiipii vitutus. Eilinen oli parisuhdeaikaa kokkailemisen, saunomisen, yhteisen sohvaperunoinnin ja muutaman oluen, joka kierähtikin ei ihan niin muutamaan, parissa. Tänään parisuhteillaan pyykkejä viikaten. Kiireettömästi, kahdestaan.

Ylösalaisin

Häviän painaville silmäluomille, sohvan pehmeistä tyynyistä voimakkaasti vetävälle painovoimalle, ruusukuvioiselle peitolle ja nukahdan. Häviän puhelimen torkkutoiminnolle. Häviän yövuorojen rytminkääntötaistelussa sata nolla ja herään virkeänä iltayhdeksältä valmiina päivän kotiaskareihin.

Istutan rosmariinin ruukkuun ja hengitän sisääni sen mahtavaa tuoksua. Sama tuoksu leijailee olohuoneen pöydälle kuivumaan unohtuneesta teepallerosta ja maistuu jänispaistissa. Rosmariini kuulema virkistää. Imuroin kahdelta aamuyöllä.

Ajattelen, että huomenna olen taas oikeinpäin. En ole. Keitän aamukahvia yhdeltä päivällä, vaihdan teeksi kolmelta. Hiihdän kanalaan viemään pitkäksi venähtäneitä kauran versoja ylläni reissusta ostetut hempeän vihreät lökähousut. Niissä on jotain todella hippiä ja rauhoittavaa. Kanalasta katoaa rauha, kun talven keskellä on yhtäkkiä kesä.

54730097_1034540040078199_6911946429149741056_n

Minulla on työpöydällä auki neljä keskeneräistä työtä. Irvistän ympäristön politisoitumiselle. Huokaan syvään ympäristökonflikteille. Siirrän syrjään hakuja varten annetut tehtävänannot perustelukirjeistä. Yhden kolmesta sain sentään jo valmiiksi tai ainakin niin valmiiksi kuin malttamattomuuteni salli sitä pyöritellä, ehkä viides tai kuudes versio pääsi lopulta matkaan.

Tuijotan tyhjin silmin aloittamaani, lähes valmista, oppimispäiväkirjaa. Jos minä jotain opiskelussa inhoan, niin itsearviointeja ja oppimispäiväkirjoja. Ja kirjoittamisen opintokokonaisuudessa niitä saatanoita on joka kurssilla. Reflektointi on uusi inhokkisanani. Individualismi uusi lempparini.

Viides tehtävä kääntää ajatuksiani ylösalaisin, ehkä hieman sisuskalujakin. Tarinat elämän taustalla, se sanoo.  Pyydän tarinoita isästäni ennen kuin hänestä tuli isä. Tänään niitä tuli sähköpostiini enkä oikein tiedä miten päin olla. En oikeastaan voi sanoa tunteneeni isääni, vaikka tunnen hänet nyt minussa. Kuinka paljon yksittäisiin virkkeisiin mahtuu tietoa? Sinun levottomuutesi on nyt minussa.

Kirjoitan kalenteriin asioita, joita pitäisi tehdä, mutta en saa tehdyksi niistä mitään. Ehkä sunnuntaisin saa lorvastella ja haahuilla? Ehkä joskus on luvallista olla irrallaan kaikesta.

Korkeakoulujen yhteishaku alkoi tänään – ja minä tartuin siihen

Joskaan en mitenkään erityisen tyylikkäästi, itsevarmuutta puhkuen ja tyynesti kahvia siemaillen. Sen sijaan minä eksyin opintopoluille, häkellyin sanoista ja käsitteistä, hajoilin itsevarmuuteni säpäleiksi ja korvieni välissä sihistiin, että mitä ihmettä sinä oikein kuvittelet tekeväsi.

Sain minä kuitenkin itseni lopulta kasattua ja silmissä vilistävät tekstit ja lukuisat ja taas lukuisat avatut välilehdet alkoivat muodostua päässäni ensin järkeviksi lauseiksi ja sitten ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi. Onnekseni myös veljeni toimi kärsivällisenä tuutorina ja tsemppaajana ja järjen äänenä tämän koko päivän kestäneen hötkyilyni ja seinille sinkoiluni keskellä.

Päädyin kolkuttelemaan Kokkolan, Joensuun, Kuopion ja Jyväskylän ovia. Hakujärjestystä ehdin vaihtaa ensimmäisestä aiotusta toiseen ja vielä viime metreillä kolmanteen. Järjestyksellä kun on väliä – mikä ikinä ylimmistä toiveista nappaakaan, sen alempana olevat raukeavat automaattisesti. Hain Joensuuhun ja Kuopioon yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekuntaan, Jyväskylän humanistis-yhteiskunnalliseen tiedekuntaan ja Kokkolaan. Alavalinnat, joista jompaan kumpaan toivon päätyväni, ovat sosiaalityö ja sosiologia.

Loppujen lopuksi päädyin laittamaan sosiaalityön hakujärjestyksessä kahdelle ensimmäiselle paikalle. Olin näiden kahden alan kanssa kipuillut ja pallotellut loputtomiin, mutta tässä taistossa, ei nyt sinällään mitenkään yllättävästi, voitti järki ja todennäköisempi työllistyminen tulevaisuudessa haihattelun ja oi kun minä haluun ja uuh miten mielenkiintoista sijasta. Niin tai näin, mikäli sisään pääsen, jos näistä aukeaa mikä tahansa ovi, on minusta isona tulossa yhteiskuntatieteiden maisteri.

Jotkut hullut ovat tosin väläytelleet minulle ideaa tuplamaisteristakin. Ja minä hullu olen sitä puolitosissani makustellut, vaikka en vielä tässä vaiheessa tiedä, kuinka ylipäänsä tulen edes sen yhden maisterin opinnot käytännössä järjestelemään mikäli onni potkaisee.

No jaa. Go with the flow ja silleen.

54258072_311901982843996_5119579464686108672_n

Mutta siis kuitenkin, nyt on pölistelty pölyt vanhoista tutkintotodistuksista ja pyydetty Jyväskylän avoimesta tämän hetkinen opintosuoritusote liitteeksi hakemuksiin. Suoritusotteen silmäily oli mieltä hivelee – mikä kauuuuuunis rivistö kiitettävää ja erinomaista ja mikä uskomaton määrä pisteitäkin kertynyt, siis jo yli 130! Tai no, ruotsin kohdalla ei paljoa henkseleitä paukutella, mutta minulle itselleni rimaa hipoen läpäisty on yhtä kuin jättevitunbra, joten se siitä.

Viimeisiä pisteitä, puuttuvaa viittätoista, kasailen vielä kokoon. Tai siis, kymmenen niistä periaatteessa on jo plakkarissa, kunhan herra opettaja vaan viitsisi ne jo kuukauden päivät palautettuna roikkuneet tehtävät tarkistaa. Viimeiset viisi pistettä on työn alla, eikä niidenkään suhteen tule kiirettä – suorittamisaikaa on vielä toukokuun loppuun.

Tämän lisäksi viidestä paikasta kolmeen minun pitää vielä raapustella perustelukirjeitä siitä miksi juuri minä olisin ihan sikkehyvä valinta. Muuten tässä lähinnä odotellaan toukokuussa koittavia pääsykoepäiviä, juostaan pitkin seiniä ja siinä sivussa lallatellaan luovaa kirjoittamista niissä kirjoittamisen opinnoissa. Ettei nyt vaan kävis elämä tylsäksi tai kiire loppuisi.

On tämä kyllä aivan älyttömän hurjaa, että olen elämässäni yhtäkkiä tässä pisteessä. Minä, joka ei ainakaan akateemikoksi koskaan aikonut tulla. Minä, joka otin varovaisesti kurssin kaksi avoimesta silloin joskus ja ajattelin, että ei minusta ole tähän tällaiseen, yliopisto-opiskeluun herrajumala sentäs. Nää tämmöset on ihan joillekin muille.

Elämä on jännää, ja itsensä haastaminen vielä jännempää.

Elämme mökkirantamme joen rytmiä

ja hengitämme metsää.

Keväisin täytymme yli äyräiden –
joutsenet, sorsat, kaikki ne kaakattavat ja vedessä räpistelevät, joita en tunne,
ja kaislikkoon syöksyvät ja riemuitsevat lokit
ja hauen mötkäleet.

Kesällä huokaamme auringon alla.

Joki kuivuu juuri ja juuri kanootin kannattelevaksi, mutta uijalle mutakylvyksi.
Mutahoito hellii kehoa ja mieltä
voisin mainostaa ja kaupata itselleni.
Tyydyn kauhomaan pinnasta vettä saunasankoon.

Syksyisin on rehevää ja riehakasta.

Lumpeet ja kaislat lipuvat läntäreinä ja huojuvat korkeina tuulessa,
joutsenet kaahottavat etelään lähtöpuuhissaan
milloin olisi hyvä aika?
sataakohan Öölannissa?
muistithan rakas sammuttaa kahvinkeittimestä virran?
Siltä se kuulostaa, neuvottelu!

Itse keitän kaasuhellalla aamukahvin, jossa ei ole lisämausteena kiirettä.

Elokuisina öinä tulenpalavan oranssi kuu hipoo mäntyjen latvoja
ja pakkasöinä se sama kuu
valaisee tienoon kuin tuhat katulamppua.
Eikä maailmassa ole talvisin mitään muuta
kuin saunatauolla ihollani helmeilevät jokivesipisarat, minusta nouseva lämmin usva
ja ilman täyttävä raksahdus oluttölkistä.

DSC_0004

Runous ei totisesti ole minun juttuni. Tällä kertaa kirjoittamisen perusopinnoissa, kurssilla luovassa omaelämänkerrallisessa kirjoittamisessa, annettiin tehtäväksi kirjoittaa muistojen värittämistä maisemista, itselle merkityksellisestä paikasta. Paikkavalinta oli helppoa.

Ensin täytyi kirjoittaa kymmenisen minuuttia ajatuksen virtaa. Keskittyä kuvailemaan paikkaa aistien välityksellä, saada napatuksi tekstiin kokemuksia ja merkityksiä. Tämän jälkeen syntyneestä tuotoksesta tuli muodostaa runo.

Minun piti kirjoittaa mökistä. Mökin tunnelmasta, siihen liittyvistä muistoista, tunteista, äänistä, hajuista. Huomasin ajautuvani kirjoittamaan mökin ympäristöstä. Teksti vain tuli ja muotoutui ja eläytyi. Ehkä se on se ja sama – minun sisäisen rauhani lähde ja tyyssija.

Pohdintaa palautteesta ja julkaisemisesta

Olen haaveillut siitä, että joskus isona minä julkaisisin kirjan tai novellikokoelman. Haaveeseen ei kylläkään ole sisältynyt minkäänlaista ideaa siitä, että mistä kirja tai novellit kertoisivat, tai ylipäänsä mitään konkreettista liikehdintää haaveen toteuttamisen eteen. Paitsi kirjoitin minä kerran googlen hakukenttään kuinka julkaisen kirjan. Suljin sivun välittömästi. Eteen avautuva viidakko tuntui liian jännittävältä, ahdistavaltakin jopa, sellaiselta ettei minulla sinne ole jalansijaa (etenkään kun enhän ole kirjoittanut sanan sanaa, mutta vaikka olisinkin).

Tosin olenhan minä omia tekeleitäni julkaissut jo vuosikausia. Joskin hyvin suppealle yleisölle ja hyvin suppeista aiheista – siis päiväkirjamaista ajatusten virtaa blogissa. Tämä julkaisukanava ei tosin ole mitenkään merkille pantava eivätkä tekstini loppuun saakka hiottuja saati kunnianhimoisia. Julkinen blogi eroaa kuitenkin perinteisestä päiväkirjan raapustelusta siten, että teksteille on olemassa jonkinlainen yleisö ja tekstien pohjalta käydään myös vuorovaikutusta blogiyhteisössä.

Blogin kirjoittelun myötä, ja hissukseen kasvaneen lukijamäärän lisäännyttyä, nälkä kirjoittamiseen kuitenkin kasvoi. Olen saanut paljon myös positiivista palautetta teksteistäni, mutta kuten esimerkiksi Kari Levola toteaa, ”kaverikritiikki” voi usein olla jääviä.  Olin pohtinut tätä itsekin aiemmin, ja kaikella rakkaudella teitä ihania lukijoita ja ystäviäni kohtaan, tämän myötä haaveiluni tulevaisuudesta ja mahdollisesta julkaisusta muuttui astetta määrätietoisemmaksi – ja hakeuduin opiskelemaan kirjoittamista.

Ensi sijaisesti toivon saavani kirjoittamisen opinnoista irti työkaluja kirjoittamiseen sekä yleisön, joka on yhtä intohimoisesti kiinnostunut kirjoittamisesta ja haluaa oman kehittymisensä lisäksi auttaa toista kehittymään. Ensimmäisen kurssin materiaaleja lukiessa on käynyt hyvin selväksi, että kirjoittajan työ on harvemmin sitä romanttista yksinäistä puurtamista ja sankarointia oman luomistyönsä äärellä. Kirjoittaja tarvitsee yleisön. Palautetta, vertaistukea. Tällainen yleisö ja yhteisö, joka on esimerkiksi kirjoittamisen opinnoissa tarjolla, tuntuu turvalliselta ympäristöltä ensimmäisille kirjoittajaräpistelyilleen.

Kari Levola  ja Lena Gottelier  kirjoittavat, että kustantajilta harvemmin, tai koskaan, saa palautetta. Ylipäänsä kustantajalle ei kannata lähetellä luonnoksia ja idean poikasia, vaan tarjotun käsikirjoituksen tulisi olla mahdollisimman pitkälle valmis. Niinpä aion hyödyntää mahdollisuuteni palautteen saantiin sekä palautteen antamiseen näissä opinnoissa. Jos joskus keksin sen idean kirjaan tai novelleihin, olen ennen sitä saanut jo kokea mitä yleisö ja kirjoittamisen yhteisö on.

Palautteen saamisen lisäksi olen myös huomannut, että yleisönä olo, siis muiden tekstien lukeminen ja palautteen antaminen on myös todella rikastuttavaa. Samoin muiden, toisten teksteille, antamien palautteiden lukeminen. On jännittävää huomata, kuinka monin eri tavoin me lukijat koemme, tulkitsemme ja arvioimme samaa tekstiä. Omalle tekstilleen herkästi sokeutuu ja siksi julkaisemista miettiessä on hyvä muistaa, että asiat eivät ehkä avaudu toiselle niin kuin ne avautuvat itselle – saati sille kolmannelle!

Kirjoittajayhteisöt palvelevat kirjoittajaa monin eri tavoin, ja tämä on ehkä tällä ensimmäisellä kurssilla ja ensimmäisten kirjoittamistehtävien parissa vahvin mieleen jäänyt kokemus yhteisöllisyyden tärkeydestä. Ehkä tämä on myös ensimmäinen askel siihen, että jonain päivänä löytää sen mystisen oman äänen, idean, tekstin ja uskaltautuu astumaan julkaisemisen kentälle muutenkin, kuin kurkkimalla hiljaa ja varoen sivusta.

52938329_255099132046724_6557816819292307456_n

Psst! Olen aiemminkin kirjoittanut palautteesta postauksessa positiivisen palautteen voima

Ja tässä vielä noi tyypit ja teokset, joihin viittasin:

Gottelier, L. 2014. Matkalla kohti lukijaa. Palautteen merkitys kirjoitusprosessille. Teoksessa Karjula, E. (toim.) Kirjoittamisen taide & taito.

Levola, K. 2014. Kohti kirjallista kenttää. Teoksessa Karjula, E. (toim.) Kirjoittamisen taide & taito.