Punaleimaista kanaa ja leipää

Viime päivinä elämäni on keskittynyt sänkyyn. Sängyssä on tenttikirja ja netflix, syvät yöunet ja pitkälle venyvät aamut, keittiöstä napattu naarmuinen jakkara yöpöytänä, ruokapöytänä ja viinilasitelineenä. Talo on hiljainen. Mietin, että onko täällä niin hyvät äänieristykset vai eikö täällä ole ketään viikonloppuisin. Vai olenko minä nyt se ärsyttävä kolisija, vaikka yritän olla hiljaa, kun vedän maiharit jalkaan parin tunnin välein ja laskeudun pari kerrosväliä alas ja ulos tupakalle. Tupakkapaikka on toisella puolella pihaa, ja oman elämäni anarkistina olen jaksanut raahustaa sinne saakka vasta kaksi kertaa.

Olen suojassa sisäpihalla. Olen kurkistanut kaikista ympäröivistä pienistä porteista ulos maailmaan. Talot ovat sympaattisia. Yhdellä reunustalla menee mukulakivikatu ja tien toiselle puolen avautuu puisto, ja satama on niin lähellä, että voin nähdä veden. Mietin, että tämä paikka on varmasti hurjan kaunis keväällä ja kesällä. Viereisen talon alakerrassa on kuppila, jonka nimessä on helmi. Mietin, että siellä minun on pakko käydä tuopilla jokin ilta. Ehkä seuraavalla kerralla. Nyt olen vain varovasti vilkuillut ikkunasta sisään matkallani Saleen.

Illat käyvät yllättävän pitkiksi ja yksinäisiksi. Yllättävän siksi, koska minähän rakastan yksin oloa ja hiljaisuutta. Tajuan, että enhän oikeastaan ole koskaan ollut yksin. Aina on ollut kaverina vähintään 1 x koiraa tai kissaa. Täällä ei ole ketään. Päätän, että ensi kerralla otan mukaan ulkoiluvaatteet ja -kengät. Ehkä tylsyyspäissäni innostun lenkkeilemään ja tutkimaan ympäristöä. Vatsan ympärille kertynyt pelastusrengaskin kiittäisi.

80968885_818613461894958_2396952073154330624_n

82013062_2223844847916593_2348121554878988288_n

Nappaan Salen hyllystä punaleimaista kanaa ja leipää. Joudun ostamaan kananmunia, ja se tuntuu väärältä, mutta toisaalta eipä meidän kanat ole munineet koko talvena joka tapauksessa. Ostan makaronia ja sika-nautajauhelihaa, josta en oikeastaan edes pidä, mutta jonka hinta houkuttaa opiskelijan kukkaroa. Kotona kuulema syödään pönttöuunissa valmistettua lohta. Heti kaupan sisääntuloporttien viereen on asetettu läjäpäin kauniita neilikoita. Olen jo tarttumassa kimppuun, kun muistan, että en ole täällä kuin muutaman päivän. Kimppu jää kauppaan ja minua ärsyttää tämä kaiken keskeneräisyys, vaikka ajatus kodista ei ärsytäkkään. Olo on ristiriitainen.

Minulla ei ole avaimia, vaan avainkortti. Se hymyilyttää minua joka kerta, ja hymähdyttää, olen kuin hotellissa ja kiertolaisuusfiilis vahvistuu.

Tenttikirja vilistää sanahirviöitä. Hypoteettis-deduktiivinen menetelmä. Induktiivis-statistinen selitysmalli. Intentionaalis-teleologiset, funktionaaliset ja geneettiset selitykset. Johdatus tieteelliseen ajatteluun my ass, mietin, kun puolen tunnin lukemisen jälkeen havahdun siihen, että minulla ei ole aavistustakaan mitä olen lukenut. Päätän kuitenkin jälleen luottaa siihen, että tentissä haetaan suuria linjoja, eikä yksityiskohtaista bibidibobidia, ja tartun kirjaan urheasti uudestaan.

Päätän myös, että huomenna menen ulos katsomaan vettä lähempää.

 

Muuttopäivän ekat havainnot

Tänään aamulla yhdeksän jälkeen starttasi auto kotipihasta kohti Uutta Seikkailua. Pakuun oli lastattuna sänky, patja, petivaatteet, kaksi pahvilaatikollista sälää, mattoja, aivot-opetustaulu (ihan vaan, että täälläkin olisi edes yhdet), varastoon jemmaan vuosia sitten jäänyt Ikean punainen metallilipasto (ystävien kesken asekaappi) ja repullinen vaatteita. Itse pakkaamisosio oli oma seikkailunsa, koska aikaahan olisi ollut vaikka kuukausia, mutta kiinnostus (tai no kiinnostus ja kiinnostus – pakon sanelema, kun yhtäkkiä ei ollutkaan enää marraskuu eikä joulukuu ja mistä tämä tammikuu tulla tupsahti?) asiaan heräsi vasta paria päivää aiemmin. Lisäksi jälleen, tai edelleen, lillun elämässäni jossain oudossa välimaastossa. Kaksi kotia, mutta minä matkaan siinä reppureissaajana välissä, ja joudun miettimään kumpaan osoitteeseen voin jättää mitäkin, ja mitä taas missään nimessä en.

Sain huoneeni sisustettua jotakuinkin viihtyisäksi. Ensimmäisenä kiipeilin peittämään ikkunan norsukankaalla, koska herrajumalatäälläonihmisiä. Seuraavalla reissulla tulemme Ikean kautta ja ostan pömpeliini kirjoituspöydän ja päiväpeiton (!!!! nytkö on aika opetella käyttämään sellaista?!). Kesämökillä on suloinen ja rähjääntynyt tuoli, joka muuttaa mukaani työtuoliksi ja kotona on pari veljieni lapsena taidekoulussa maalaamaa taulua, jotka haluan tänne seinälle. Sitten tämä kämppä on varmasti aivan mainion viihtyisä tilapäismajapaikaksi.

81630142_1555287967951525_8900309548946948096_n

Tänään muuttokuormaa tuodessa alkumatkasta vaivuin omiin ajatuksiini. Kuulin sivukorvalla muuttokavereiden juttelua, mutta en kuunnellut. Minua ahdisti. Jännitti ja pelotti. Vaikka muutos ei tule olemaan nyt kevään eikä kesän aikana suuren suuri, koska sijaintini on pääasiassa siellä oikeassa kodissa ja keikkahommelit vanhassa työpaikassa jatkuu varsin mukavasti, on pienikin uusi asia minulle aina hieman haasteellista kohdata. Varsinkin jos siihen sisältyy uusia ihmisiä ja aivan tuntematon ympäristö. Enhän minä Kuopiota vielä juuri tunne, tulevaa asuntoani en ollut nähnytkään pohjapiirrosta lukuunottamatta ja se kämppis! Kämppis, jollaista minulla ei ole koskaan ollut, ja josta en etukäteen tiennyt yhtään mitään ja jonka kanssa mahdollisesti tulisin seuraavat kuukaudet ja vuodet jakamaan pikkuruisen asunnon. Tai sitten en – se hemmetin kämppishän saattaa vaihtuakin tässä x kertaa ja gasp, taas uusi tyyppi.

Ja sitten se, että olen niin rutinoitunut omiin kuvioihini, siisteyskäsitykseeni, pieruverkkarihiihtämiseen, yökukkumiseen, itsenäisyyteen ja tietoon siitä kuka kotiovestani kulkee ja milloin. Kaikki tällainen minulle normaali ja hyvä menee uusiksi aina minun ollessani täällä. Tai no, edelleen aion yökukkuroida ja pieruverkkaroida ja elää omaa elämääni. Mutta uudessa ympäristössä uuden ihmisen kanssa tasapainon löytäminen ottaa varmasti aikansa, ja sen, ettei ole koko ajan tuntosarvet pystyssä tuleeko siihen omalle ovelle nyt joku.

Minähän en siis vielä, näin muutaman tunnin huudeilla olon jälkeen, ole tavannut kämppistäni. Voihan se olla, että hän ei täällä koko vkonloppuna ole, tai voihan se olla, että ovi kolahtaa aamuneljältä. Olen kuitenkin havainnut, että hänellä on reino-tossut, kaunoluistimet, keittiössä samanlainen lintuverho kuin meillä makuuhuoneessa ja että hän on tahmainen.

…siis ensi töikseni, kun olin saanut tavarat paikoilleen, pesin jääkaapin ja keittiön ovenkahvat.

…ja illan suunnitelmana on avata punkku, laittaa musiikkia soimaan ja pestä vessa.

AHAHAHA! Tästä siis todellakin tulee minulle oikea seikkailu ja piiiitkän pitkä oppimiskokemus. Mutta otan sen siis positiivisesti, vaikka tämä postaus saattaa nyt narinalta kuulostaakin. Tässä jos jossain olen t o d e l l a k i n poistunut mukavuusalueeltani jonnekin satojen miljoonien kilometrien päähän ja uskon, että tällä on vain kasvattava ja positiivinen vaikutus minuun ihmisenä. Siedätyshoitoa ja kasvutarinaa, sitä tulee olemaan minun uusi vuoteni 2020.

Terkkuja tylsyydestä

Metsästin erääseen tenttiin kirjaa kissojen ja koirien kanssa, ja lopulta pyysin oman kirjaston tätiä etsimään sen vaikka jostain perähikiältä. Kirja löytyi Tampereen AMK:n kirjastosta ja päätin, että olkoonsa postilakot ja maksakoonsa itsensä siitä kipeähköksi, pakko vielä laittaa sekin viimeinen kortti pöytään ja yrittää edes, ettei kurssi jää roikkumaan kevään muutenkin täyteen tenttisumaan. Onnekseni sain kuin sainkin tämän kirjan sitten hyppysiini, jipiii! En kuitenkaan ollut varautunut henkisesti siihen, että sen lisäksi, että opus oli in English, oli se myös kokoa tiiliskivi ja tentin suorittamiseen minulla oli tuolloin aikaa kymmenen päivää. Hain lohtuviinin ja päätin ajatella asiaa uudestaan seuraavana päivänä.

Hienosti ajattelinkin. Seuraavana päivänä kahlailin tiiliskiveä läpi iltapäivän verran. Näiden opiskeluvuosien saatossa olen oppinut ainakin opiskelutekniikoita: mitään turhaa en lue ja mihinkään jonninjoutavaan en aikaani hukkaa. Skannailin kirjasta läpi omasta mielestäni olennaiset ja päätin siltä samalta istumalta kokeilla, että no mitäs se tentti sanoo. Ja hah, mähän vetäsin sen läpi ihan tosta noin vaan! No joo, enemmän tässä oli kyllä sellaista hauki on kala -suorittamisen makua eikä niinkään luetun sisäistämistä, mutta ihan sama, tehty mikä tehty. Loppujen lopuksi sain viime viikolla tehtyä kaksi tenttiä, eli tämän vuoden viimeiset on somasti paketissa.

78925406_2539522729500037_4753863257129746432_n

Opiskelun saralla menee nyt muutenkin varsin ansiokkaasti – tänään ”lintsaan” ensimmäistä kertaa yliopisto-opintojen aikana. Kuopiossa olisi ollut pari lähituntia höpönpöppö-kurssista, ja tämän kurssin ensimmäinen tapaaminen oli jo aivan uskomattoman turhauttavaa ajanhukkaa. Laitoin ennen tätä viimeistä tapaamista opettajalle sähköpostia ja kysyin onko kurssilla läsnäolopakko. Käsittääkseni opettajien ja ylipäänsä yliopistohyyppien on tarkoitus olla tiedonjaon ammattilaisia, mutta vastaus tähän kyselyyn oli jotain niin ympäripyöreää shaibaa, että ei tosi. Tai ehkei he sitten saa sanoa, että ei tarvitse osallistua tai jotain? No joka tapauksessa päätin nyt sitten olla se ”yliopisto-opiskelija, joka ottaa itse vastuun oppimisestaan” ja tulkita viestin niin, että joo ei tartte tulla. Tänään aamulla opiskelukaveri laittoi viestiä, että erinomaisen hyvä päätös jäädä kotiin, tämä kerta oli kuulema vielä turhempi kuin se ensimmäinen. (Tähän kurssiin sisältyi muuten myös JO LUOJAN KIITOS PALAUTETTU ryhmätyö, mutta en halua kirjoittaa siitä sen enempiä, koska pelkästään sen ajattelu herättää halun repiä naamansa irti.)

Viime päivinä olen ollut, ja tulen vielä olemaan, heitteille jätetty ja pääasiassa vapailla. Suurimmaksi osaksi aikaa olen rötväillyt miten sattuu. Syön mitä nyt kaapista sattuu löytymään (tai menen äidille…) vaikka ennakoin yksin jäämistä hamstraamalla ruuanlaittotarpeita, nukun ja valvon vääriin aikoihin, syön aamupalaksi suklaata ja iltapalaksi jäätelöä. Eilen poistuin kotoa jopa sen verran, että kävin hakemassa postista uudet talvipopot. Osallistuin siis Black Friday -hullutuksiin tsekkaamalla kenkien tarjonnan, kun sellaisille oli oikeastikin tarve. Tai no, eihän se nyt sitten kuitenkaan ihan niin mennyt. Minulla on todella hyvät ja siistit luottokengät, siis maiharit, mutta kaipasin niiden rinnalle jotain kevyempää ja pehmoisempaa ja helpommin jalkaan sujautettavaa (koska onhan ne nyt melko jäykät, niissä on satametriä kengännauhaa ja painoa tuhat kiloa). Sen sijaan, että olisin sitten tilannut ne kevyemmät, pehmoisemmat ja helpommat, klikkasinkin ostoskoriin kiilakorkokengät. Ehh. No, mutta ne on oikein söpöt ja sisätilatepsuttelun perusteella mukavan tuntuisetkin.

79687158_1491609754334078_7603037668150083584_n

Ja sitäpaitsi ne tulee olemaan minun kaupunkikengät. Hörähtelin tuossa yksi ilta kaverille kun tajusin, että ensi vuodesta alkaen minulla tulee olemaan niin kaupunkikoti kuin maaseutukoti. Hän on mahdollisesti tulossa Kuopiossa käymään omilla asioillaan ja tiedusteli josko siinä samalla treffattas. Kerroin, että tottahan toki minä voin saapua kaupunkikotiini viinille kun niin sovitaan, vaikka pääasiassa alkuvuoden vietänkin täällä maaseuturesidenssiäni (ja lipitin samalla sitä alle kymmenen euron punkkuani pikkurilli pystyssä).

No, joka tapauksessa, tämä parin tunnin kotoa poistuminen (saatoin käydä myös samalla ostamassa lisää kynttilöitä ja tuikkukippoja ja jäätelöä) aiheutti tilanteen kotona. Ensinnäkin joku oli oksentanut olkkarin lattialla, toisekseen joku oli pieraissut hiekkikseen niin, että minulta meinasi lähteä taju kun avasin kotioven ja kolmanneksi henkilökunnan hetkittäinen poissaolo aiheutti nälänhädän. Lisäksi olen pistänyt merkille, että Riki on viime aikoina kunnostautunut oppimalla paljon kaikenlaista uutta (vaikka väittävät, että vanha koira ei muka uusia temppuja oppisi!). Se on muun muassa keksinyt pöydiltä varastelun jalon taidon uudestaan sitten kakaraiän. Sohvapöydällä nenän korkeudella olevat miun herkut ja ylipäänsä ihmisten ruuat saa olla rauhassa (kop kop), mut aa että kissanruuat on vissii liian kova vastus ja heti ku selkänsä kääntää käy keittiön tasoilla kuhina kilinkolinräksis. Sit se keksi, että kotonakin saa nukkua sängyn jalkopäässä. Mut ei kerrota Jerelle ja en mie nyt vaan mitenkään huomaa jos yks kolkyt kiloo hyppää sänkyyn heti kun aamuvuoroon menijä sulkee oven kiinni perässään…Sit hää hoksas kans, että osaa haukkua ja on siis, gasp, vahtikoira. Postipate pysähtyy lootalle VOUVOUVOU, Jere tulee kotiin VOUVOUVOU, lunta tippuu katolta VOUVOUVOU, vittu aura-auto VOUVOUVOU. Erityisen kivaa kesken unien korvan juuressa kajahtava maailmanlopun metakka jostain hiton oravasta. Että juu, kyllä on tämä arki ja kotielämä välillä niin glamourin täyteistä ja seesteistä, että se kaupunkikoti kuulostelee ajoittain oikein kiehtovalta ja houkuttelevalta (ihan kaikella rakkaudella).

79838519_2631500566928692_7314759918509096960_n

Kaikenlaista pientä, ja vähän isompaakin, on onneksi tullut tehtyä ja havainnoitua. Mutta jotenkin olen nyt tullut elämässäni siihen pisteeseen, että minulla on ehkä liikaa vapaata enkä osaa hyödyntää vapaa-aikaani oikeastaan mitenkään. Näin niin kuin pitemmän päälle kukkasohvalla löhöily ja loputon Netflix-virta alkaa käydä jo varsin puuduttavaksi – ja uskomatonta että oikeasti sanon tämän ääneen – minulla on tylsää. Mutta sitten taas toisaalta minussa myös asuu tämä loputon velttous enkä tylsyydestä huolimatta saa kuitenkaan aikaiseksi oikein mitään, jolla itseään piristäisi. Tässähän kun voisi esimerkiksi aloittaa tammikuisiin tentteihin valmistautumisen, kaivaa joulukoristeita esiin, leipoa, lenkkeillä, tehdä lumitöitä (haHAHAHAH no ei oikeesti, kyllä ne huhtikuussa sulaa), lukea kirjoja tai tavata ihmisiä. Kaikenlaista sitä voiskii jos vain viittis.

 

Mitä se mieskin sanoo?

Opiskelukuvioni ja parisuhteeni tila on herättänyt jossain määrin kysymyksiä. Tosin nämä kysymykset, kuten että no mitäs se mieskin sanoo, ovat kuitenkin olleet sellaisia ihan hyväntahtoisen uteliaita. Ei tässä nyt sentään enää viiskytluvulla eletä, vaikka ymmärrän kyllä, jos hieman vanhemmassa polvessa meidän ratkaisut nostattavatkin kulmakarvoja ja aiheuttavat hienoista nikottelua.

En tässä nyt kuitenkaan pidä itseäni, tai suhdettamme, mitenkään uniikkina ja ratkaisua hurjan järisyttävänä. Ihmiset kun tuppaavat elämään elämiään hyvin eri tavoin. Jotkut seuraavat kaavaa yhteen muuttoineen, lapsineen ja papin aamenineen, jotkut taas eivät muuta missään vaiheessa saman katon alle. Myös elämä kuljettaa ja etenkin pitkissä parisuhteissa voi olla jos vaikka millaista muutosta – työkuviot noin niin kuin esimerkiksi voivat vaihdella siten,  että niitä on tai ei ole tai työt onkin toisella paikkakunnalla. Puhumattakaan kaikesta muusta mitä elämässä saattaa eteen tupsahtaa.

Uskallan kuitenkin väittää, että meidän valkkaama ratkaisu ei ole ihan sieltä perinteisimmästä päästä kuitenkaan. Yli kymmenen vuoden yhdessä asumisen jälkeen kai harvemmin laitetaan koko pakkaa sekaisin jos ei ole ihan pakko – ja meidän tilanteessahan pakkoa ei ole. Minä nyt vaan haluan opiskella ja tämä opiskelu nyt sattuu tapahtumaan toisella paikkakunnalla parinsadan kilometrin päässä. Kun yhtä hyvin voisin haluta jatkaa tätä mitä meillä on. Vakkariduunit paikoissa, joissa kuitenkin viihtyy, tasainen ja hyvä toimeentulo, ihana koti ja vuosien saatossa hyviksi hioutuneet rutiinit. Joten ymmärtäähän tuo, että kysymyksiä herää ja hieman erilainen, normista poikkeava tilanne, kiinnostaa.

Lyhyt vastaus otsikon kysymykseen on, että no se sano: pitäähän tämä nyt loppuun asti katsoa kun olet jo niin ison työn tehnyt. Tämä taisi itse asiassa olla ensimmäinen vastaus jonka sain, kun syyskuussa orientaatioviikolta soittelin kotiin ja kerroin, että sisso, eipäs taidakaan etäopiskelut onnistua. Tällä ”isolla työllä” hän tarkoitti sitä, että olin jo paiskinut avoimessa yliopistossa kursseja sisään läjäpäin ja mennyt vielä ja päässyt Itä-Suomen yliopistoon sisään. Halustani jatkaa opintoja etäopintohaaveen kariuduttua ollaan totta kai keskusteltu enemmänkin kuin yhden ilmoitusluontoisen puhelun verran ja kahdesti, kerran minun aloitteestani ja toisen kerran hänen, on myös kohdattu aamuöinen oluen ja viinin siivittämä ahdistuskeskustelu valojen sammuessa ja mörköjen herätessä. Tuolloinkin tosin tultiin siihen tulokseen, että enhän minä tässä ole mihinkään katoamassa, vain rahat! Hahaa.

78213172_1001359343576710_2725862837640495104_n

Vaikka en mitään patriarkaalista meininkiä kannatakkaan enkä sellaista elä, niin pakko kuitenkin todeta, että kyllä mulla vaan on hyvä mies. Parisuhteessa kun eletään (ja ollaan naimisissa niin pankin kuin eläinten kanssa), niin omat valinnat vaikuttavat vääjäämättä toiseen, ja vaikka ei suoranaisesti luvan kysymisestä olekaan kyse, niin ei isoja elämän kokoisia päätöksiä vaan voi tehdä huomioimatta toista ja toisen mielipidettä asiaan. Tai no toki voi, mutta silloin ei pidä yllättyä jos niiden päätöstensä kanssa elääkin sitten jatkossa ihan keskenään. Minun onnekseni parisuhteen toinen osapuoli on tukenut minun opiskeluhaaveitani alusta alkaen ja vaikka se, kuitenkin loppujen lopuksi varsin lyhyeksi hetkeksi yhteisessä elämässä ja arjessa, vaatiikin uhrauksia etenkin häneltä, on molemmilla selkeänä päämääränä ja tavoitteena myös yhdessä jaettu tulevaisuus – ja tällä uhrauksella mahdollisesti vieläkin valoisampi ja antoisampi sellainen.

Tällaisista postauksista voi tulla lukijoille sellainen fiilis, että jaa jaa mitäs tää nyt tässä yrittää vakuutella itselleen tai muille ja että onkohan siellä paratiisissa nyt kuitenkaan kaikki ihan näin hyvin kuin annetaan ymmärtää. No, en yritä vakuutella ketään ja asiat ovat juuri näin kuin kerron. Tietenkään tällaisia päätöksiä ei tehdä yhdellä tai kahdellakaan keskustelulla, vaan asiaan palataan uudestaan ja uudestaan. Yhdessä tehtyä päätöstä nämä keskustelut eivät ole horjuttaneet eivätkä muuttaneet, mutta kääntelemällä ja vääntelemällä eri skenaarioita varmistetaan juuri se, että ollaanhan edelleen samalla kartalla ja sukset samaan suuntaan. Muutokset herättävät aina mitä pöljempiä ajatuskehriä ja mielen mörköjä, ja siitä syystä aiheeseen on aina hyvä palata. Jotta molemmilla on varmasti hyvä olla ja jotta mahdollisia tarvittavia korjausliikkeitä voi tehdä heti kun tilanne niin vaatii.

Ja totta kai tulevaisuus mietityttää, uusi rooli etäsuhteilijana jopa pelottaa ajoittain, riippumatta siitä tiedosta, että suhteen perustukset ovat kunnossa. Toisaalta taas tuossa kalenteria päivittäessäni huomasin, että kappaskippas näyttääkin siltä, että voin viettää alkuvuoden hyvinkin pitkälti kotosalla (vaikka kämppä Kuopiossa onkin jo olemassa)! Niinpä käytännössä tästä hurjan jännittävästä elämänmuutoksesta ei varsinaista – tai ainakaan kovin suureellista – elämänmuutosta kuitenkaan ensimmäisen lukuvuoden aikana tulekaan näkymään. Muutoin kuin toki taloudellisesti ja siten, että lähes kymmenen vuoden jälkeen minusta tulee päätoiminen opiskelija työssä käyvän statuksen sijaan. Whee!

Asiat järjestykseen

Marraskuu veti minut kanveesiin hetkeksi, mutta nyt elo ja olo alkaa taas tuntua hieman vähemmän tukalalta ja hieman enemmän kiinnostavalta. Oikeastaan voisi sanoa, että jo pelkästään tuon edellisen postauksen kirjoittaminen höllensi pahimpia kiristyksiä hartioilta ja päästä. Ehkä se, kun sisällä myllertävän sonnan pukee sanoiksi ja luvan kanssa luovuttaa hetkeksi, toimiikin yllättäin aika voimaannuttavana. Aina ei tarvitse olla niin helkkarin pätevä ja vahva, joskus saa kiukuta ja kuvaannollisesti heittäytyä lattialle X-asentoon. Etenkin marraskuussa, niin kuin myös postauksen kommenttilootassa lohdullisesti todettiin.

76762534_1506795976134058_8054784797949558784_n

Loppujen lopuksi karkasimme viime viikonlopuksi vielä mökille, joten siinäkin mielessä annoin kuupan levätä ja totesin kouluhommille huithait. Tenttikirja oli kyllä mukana, mutta pysytteli visusti repun pohjalla. Teki hirmuisen hyvää. Tämän täydellisen irtioton jälkeen kaikki maistui taas hieman paremmin. Kun lopulta kirjan aukaisin, tuli sen sisältöä ahmittua kerralla lähes puoleen väliin. Päässä oli taas tilaa ja vastaanottavuutta uusille ajatuksille ja tiedolle, kun se ei enää pörissyt sumuisena, väsyneenä ja raivokkaana.

74285705_1506796039467385_7148085272977080320_n

Kurssin toinen tenttikirja sitten puolestaan aiheutti harmaita hiuksia ja epätoivoa. Sitä kun ei tahtonut löytyä yhtään mistään. Kyseiseen kurssiin kuuluu kolme osatenttiä, jonka yhden olen jo tehnyt, toiseen lukenut ja siihen kolmanteen sitä kirjaa nyt metsästellyt. Kurssin suoritusaikaa on joulukuun puoleen väliin ja kenkkua tässä on se, että seuraavan kerran kurssi on suoritettavissa vasta keväällä – ja osasuoritukset eivät jää jemmaan. Jos en siis saa puuttuvaa kirjaa kätösiini ja viimeistä tenttiä suoritettua, menee myös aiemmat suoritukset hukkaan. Ja luonnollisesti keväällä on tietenkin odottamassa jo muutenkin valmiiksi varsinainen tenttisuma. Kirjan metsästys alkoi olla jo pienesti huvittavaa, koska onnistuin värväämään hommaan kavereita ympäri Suomen. Vaan ei löydy ei, ei meidän omista lähialueen kirjastoista, ei Kuopiosta, ei Jykylästä, Turusta eikä Tampereelta. Lopulta yksi ystäväinen unettomuustylsyyspäissään googlasi kirjan minulle kelpohintaan ebaysta. Ehtineekö deadlineen mennessä, en tiedä, mutta montaa roposta en menetä jos ei ehdi ja onpahan nyt ainakin hitto yritetty! (Opinko tästä jatkossa ennakoimaan paremmin? Todennäköisesti en.)

75450139_1506796059467383_1353356637489856512_n

Energiatasot pompsahti jopa niinkin korkealle, että innostuin siivoamaan kotona. Siis niinku muutenkin, kuin nappaamalla robo-imuriin virrat ja istahtamaan sohvalle kaljalle. Postauksen kuvat ovat seurausta samaisesta inspiksestä. Eipä pitkään aikaan ole juuri tullut otettuakaan kuin jotain räpsyjä instastoryyn. Tulipa samalla todettua, että ai että minä kyllä niin tykkään tästä meidän kodista. Vaikka suurimman osan aikaa täällä onkin kasoja siellä täällä, karvaa ja roskaa, tekemättömiä töitä ja näin talvella loputon lämmitysruljanssi. Niin silti. Meidän oma koti, ihan itse suunniteltu ja laitettu.

76605214_1506796139467375_1598442593979465728_n

Ihan supersuorittamiseksi hommelit meni siinä kohtaa, kun aivan extempore löysin itseni ystävämme KELAn sivuilta täyttämästä opintotuki- ja asumistukihakemuksia. Näitähän olen vältellyt kuin ruttoa (pankin kanssa asiointia lainan lyhennysvapaisiin liittyen välttelen kyllä edelleen), koska siis raha-asiat ja virastot ja lomakkeet ja yäähhh. Onnea kyllä verkkoasioinnissa on se, että suurin osa tiedoista on jo kivasti valmiina ja etenkin se, että ei tarvitse kommunikoida yhtään kenenkään kanssa. Toivottavasti homma hoituu loppuun asti yhtä näppärästi eikä edessä ole selvitä sitä ja ilmota tätä -shaibaa.

78075414_1506795982800724_4598024672351617024_n

EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI! Menin tänään vielä sopimaan kaverin kanssa huomiselle lenkkitreffit! Että näin näppärä täti ja sydämellinen kodinhengetär olen ollut! Jo tässä on hienosti ansaittu yhdet tai kahdet keskiviikkoviinit, kun viikonloppuinen pönikkä tuolla keittiön tason nurkassa niin kovin huhuilee.

 

Missä mennään nyt – ajatuksia elämänmuutoksesta

Ajatukset askartelevat jossain pitkällä tulevaisuudessa. Tai pitkällä ja pitkällä, oikeastihan tammikuu on jo ihan kohta käsillä, mutta jollain tapaa se tuntuu kuitenkin niin kovin kaukaiselta. Ajatukset alkavat usein sanoilla sitten kun tai eivät pääse syntymään kunnollisiksi ajatuksiksi saakka, koska siihen on vielä aikaa, turha miettiä vielä.

Lillun tällä hetkellä sellaisessa hieman ärsyttävässä välitilassa. En ole vielä sisäistänyt olevani opiskelija, koska elämäntilanne ei ole juurikaan muuttunut. Käyn edelleen töissä, asun kotona, opiskelu ja elämän koodaus kalenteriin ei juuri eroa siitä, kun opiskelin avoimessa. Se tuntuu ristiriitaiselta. Samaan aikaan tosi höh!hiltä ja pienesti kateelliseltakin, kun Facen feedi täyttyy kaikenlaisista tiedotuksista opiskelijariennoista ja mielenkiintoisen kuuloisista (tiede)tapahtumista. Että siellä ne mun fuksikamut saapi nauttia opiskelijaelosta heti täysin siemauksin. Samaan aikaan tuntee kiitollisuutta ja onnea siitä, että on kotona. Saa kyöhnätä miehen kainalossa, pallotella karvaelukoita, tienata roposia tulevaisuuden makaronia varten. Ja samalla kuitenkin haalia kasaan edes jonkin verran tutkintoon vaadittavia opintopisteitä. Olla matkalla maisteriksi.

70863110_1451622111651445_659057474531229696_n

On tämä vähän tällaista pööpöilyä nyt. Juu olen laittanut asuntohakemuksen vetämään ja juu olen syöttänyt näppäimistö sauhuten hyväksilukuhakemuksia menemään. Olen saanut vastauksiakin: suuri osa avoimen opinnoista menee läpi, kandini on tsekattu ja kypsyysnäyte hyväksytty, HOPS on syksylle ja keväälle rakenneltu, vaikka aikamoisen turhauttavalta palapeliltä se alkuun tuntuikin. Olen jo palautellut muutamia etätehtäviä ja lukenut maanantaina koittavaan ihkaensimmäiseen tenttiin. Olen myös tuttuun tapaan venytellyt raukeasti kukkasohvalla koira kainalossa, ja tuuminut, että sitten huomenna.

Odotan (kauhunsekaisella) innolla tammikuuta ja sitä, että silloin toivottavasti pääsen muuttamaan. Astumaan siihen ihan oikeaan opiskelijaelämään. Piiiiitkän avoimessa opiskelun jälkeen huomaan kaipaavani opiskelun kokonaisvaltaisuutta. Pääosin kun opiskeluni on tähän saakka ollut yksin puurtamista. Pidän siitä kyllä todella paljon, ja ryhmätyöt on edelleenkin saatanasta, mutta haluan päästä kokemaan myös yliopiston käytävät, epämukavat penkit luentosaleissa, lukupiirit, lounastauot. Haluan päästä osaksi kyykkyviinejä ja hivenen krapulassa raahaavia aamuja.

Odotellaan siis, ja samalla nautitaan tästä ihan tavallisesta arjesta ennen kuin kaikki kääntyy aivan ylösalaisin.

Karjalan tytöstä savolaiseksi!

Nyt kuulkaas erakkomaisuuteenkin taipuvaista pikkukaupungin naista vedetään epämukavuusalueelle niin, ettei jalkapohjat tahdo enää osua maanpinnalle. Siis tämmöstä, joka on asunut koko ikänsä samoissa maisemissa, rakentanut tänne oman kotikolonsa ja rakastunut rutiineihinsa. Viime viikolla alkoi yliopisto-opinnot ja olin viikon intoa ja jännitystä puhkuen Kuopion kampuksella orientoitumassa (siis, informaatioähkyilemässä jonninjoutavasta ja bilettämässä siis juomassa kympin viinipulloja baarin nurkassa ja niinku sellasta tärkeetä ja akateemista). Sen viikon aikana tuli erittäinkin selväksi, että suunnitelmani mahdollisimman pitkälle vedetyistä etäopinnoista, kotona asumisesta ja töissä jatkamisesta voi unohtaa täysin. Tässä käy siis juuri niin kuin sen pelottavimman skenaarion maalailinkin – minä muutan Kuopioon.

Asiastahan ollaan tässä pitkin kesää miehen kanssa keskusteltu ja viimeisin keskustelu käytiin erittäin kypsästi ja aikuismaisesti messengerin välityksellä minun hengaillessa kampuksella ja miehen siivotessa kissan mielenosoituskakkaa keittiön lattialta. Nyt keskustelut sitten muuttuivatkin teoriasta todellisuudeksi. Päätin kuitenkin, että tänä syksynä en vielä liikauta persaustani mihinkään. Jatkan töitä vuoden loppuun, asun kotona ja teen etänä niitä harvoja kursseja, mitä etänä voi tehdä. Lisäksi otan omakustanteisesti kurssin-pari avoimen puolelta pakollisesta sivuaineesta. Ettei tämä syksy nyt kuitenkaan ihan valuisi hukkaan ja menisi syljeskellessä kattoon. Samalla tässä jää aikaa hoitaa kaikkia käytännön asioita – asuntolainan maksamis(maksamattajättämis)suunnitelmia, kämpän hakua, KELAn kiemuroihin syventymistä vuosien jälkeen, kainalossa hipsuttelua.

70320676_392762994774166_5969528882401902592_n

Tammikuussa minun olisi sitten tarkoitus pakata kamat ja muuttaa, mikäli vaan jonkinlainen luukku siihen mennessä järjestyy. Aion olla aivan sekopäinen ja vetää t o d e l l a k i n mukavuusalueeni rajat uusiksi ja hakea, vielä tällaisena vanhana kääkkänä, SOLU-ASUNTOA. Mietin, että otetaas tämä nyt sitten ihan tosissaan seikkailuna, sukelluksena opiskelijaelämään, jota en ole koskaan kokenut. Pää täyttyy to do -listoista ja sellaisista tosiasioista kuin, että minullahan ei ole sänkyä tai kattolamppua tai juustohöylää.

Ajatukset ja mieli vetävät rallia. Huomasin orientaatioviikon alkupäivinä toteuttavani vanhaa toimintamalliani – sysäsin epäilykset ja epävarmuuden, pelot ja ahdistukset jonnekin syvälle ja suorastaan yli-iloitsin ja yli-intoilin. Tämä on minulle varsin tuttua. Hyvin usein olen elämäni aikana jättänyt negatiiviset ajatukset ja kokemukset joko täysin käsittelemättä tai suhmuroinut ne vain pintapuolisesti – pääni sisällä on siis varsinainen pandoran lipas, jota ei parane mennä raottelemaan (ainakaan ennen kuin on valmiiksi hyvä terapeutti valkattuna). En siis tarkoita sitä ettenkö olisi innoissani ja kovasti odottanut tätä kaikkea! Totta kai olen. Mutta totta kai tähän myös liittyy hirvittävän paljon kaikkea pelottavalla tavalla uutta ja haasteellista. Kuten nyt esimerkiksi sellainen pikkuseikka, että minun ja miehen yhdessä rakennettu elämä kääntyy ainakin pariksi vuodeksi aivan ylösalaisin. Voisi siis sanoa, että tässä ollaan aikamoisen kriisin keskellä, ja pienimuotoisen romahduksenkin onnistuin tässä kehittelemään, kun kaiken sen överiksi vedetyn jippiijippiihulabaloon alta puski todellisuus pintaan. Joskin se on vain positiivista, sillä sehän tarkoittaa, että käsittelen näitä asioita. Positiivista on myös se, että olemme tässä yhdessä. Kannustaen ja tukien, uudenlaista tulevaisuutta yhdessä suunnitellen.

Asioilla on tapana järjestyä, on mantrani, jota olen toistanut itselleni jo kuukausitolkulla. Asioilla on tapana järjestyä.