Elämässä parasta: nukkuminen

Lauantaina en tehnyt mitään. Sen olin päättänyt ja päätöksessäni esimerkillisesti pysyin. Suurin osa päivästä meni torkkuessa. Tähän saattoi toki vaikuttaa se, että ansiokkaasti otin opiskelijan roolin todesta ja kompuroin kotiin neljältä aamuyöllä. Mutta epäilemättä suureen unen tarpeeseen ja minkään tekemättömyyteen vaikutti myös varsin raskas viikko.

Päivätorkkuilusta huolimatta myös yöunet maistuivat eikä Nukkumattia tarvinnut houkutella paikalle kun sohvatyynyn jälkeen pää painui sängyn tyynyyn. Tänään aamulla olinkin sitten ensimmäistä kertaa hereillä jo ennen kahdeksaa. Ilman herätyskelloa ja ilman mitään, silmät vaan aukes ja BING olin virkeä. Mutta tämähän ei siis käy laatuun, totesin, vapaapäivinä ei todellakaan nousta aikaisin, vaikka mikä olisi! Niinpä vetkuttelin sängyn pohjalla vielä pari tuntisen ihan vaan siksi kun voin.

Miksi herääminen ei ole koskaan vapaaehtoista, virkeää ja bingiä silloin kun oikeasti pitäisi herätä ja nousta?

IMG_20180328_220205_887

Olisi ihanaa voida viettää myös sunnuntai tekemättä mitään, mutta tässä vaiheessa en vielä sellaiseen täydelliseen suloisuuteen ja yltäkylläisyyteen voi tuudittautua. Toisaalta tänään on ollut hyvä ja levännyt olo, joten hommien tekeminenkään ei ole tuntunut uuvuttavalta. Essee, jonka deadline on viikon päästä, nytkähti taas mukavasti eteenpäin. Oikeastaan koko työstä ei puutu enää muuta kuin loppupäätelmät ja yhteenveto. Ensi viikonloppuna on myös ensimmäinen kandiryhmämme tapaaminen ja siihen liittyvät ennakkotehtävätkin ovat nyt paketissa. Sain siis nyt viikonlopun aikana kuitenkin jo paljon sellaista aikaiseksi mitä olin alunperin ajatellut riipiväni kasaan ensi viikon aikana. Tämä toki keventää sitten huomattavasti arkea, eli win-win.

Ensi viikko tulee kuitenkin, tästäkin huolimatta, olemaan varsin kiireinen, värikoodattu palapeli. Silloin ei ole luvassa myöskään viikonlopun tuomaa rauhaa ja latautumista, kun Jyväskylään siis jälleen tieni vie.

Siksi määräänkin itselleni paljon unta, lepoa ja rauhaa aina kun mahdollista. Nytkin ahkeroituani aamupäivän voin loppupäivän osalta siirtää kaiken ajatuksistani syrjään ja vain olla. Hautautua koiran tuoksuisen viltin alle, etsiä kaapin perukoilta unohtuneet keksi- ja herkkujemmat, lukea viikolla arjen mylleryksen ja kiireen alle jääneet blogipostaukset ja selailla somea kyllästymiseen saakka.

Tältäkö viikonloppu tuntuu? 🙂

 

En muistanu, että aikuisen elämä on tämmöstä

AAMUJA

Kello soi 6.30. Torkutan vartin ja sitten on pakko nousta. Napsautan valmiiksi ladatun kahvinkeittimen päälle. Koira ulos, kissoille ruokaa, naamaan puuteria, ripsiin väriä, huhuilu makkariin kahvi tippu. Ne vaatteet päälle. Banaani tai pala leipää, pakko opetella syömään aamupalaa. Yhtenä aamuna olen pyöräillyt töihin (kaivettuani sen toistamiseen lumen alta).

IMG_20180403_070646_329

PÄIVIÄ

Uutta uutta uutta. Kaikki on uutta. Kaikki on mielenkiintoista ja mukaansa tempaavaa. Lämpimiä vastaanottoja työyhteisöön, asiakkaiden tapaamisia ja niitä että ei, ei saa tulla opiskelija mukaan. Elämäntarinoita, nimiä papereilla, tekoja ja tekemättömiä. Kymmenen sentin hintaisia kahvimukillisia ja makaronilaatikkoa eväänä kolmatta päivää. Kaksi pyöräiltyä kotimatkaa.

IMG_20180405_174926_592

ILTOJA

Ryhmätyön viimeistelyjä, esseen kirjoittelua, verkkopalavereita ja vertaisarviointeja. Kahden viikon sisällä kolme deadlinea ja matkaliputkin pitäisi ostaa ensi viikolle. Imurointia, pyykinpesua ja pohjaan palanut pinaattikeitto. Kissa kiipeää syliin ja toinen kaipaa leikkikaveria, ei saa kuin muutaman laiskan lelun heiton. Puolella silmällä Netflixin katsomista ja kahdeksalta illalla peiton alle sukeltamista kun ei jaksa sitäkään. Kalenterin liian pieniä päiväkohtaisia laatikoita. Melatoniinia pysäyttämään ylivirittynyt ajatuksen virta ja äkkinäisen pommiin nukkumisen pelkoon, kun uni karkaa senkin takia.

IMG_20180403_161520_693

IMG_20180403_213144_512

ÖITÄ

Ensimmäisen yön jälkeen syviä. Ei muistikuvia.

Harjoitteluun lastensuojeluun ja muita opiskelukuulumisia avoimesta

Huiks ja kääks! Olin jo varmistanut tämän kevään harjoittelupaikkani yhdellä puhelinsoitolla (ai mikä pula sosiaalityöntekijöistä…), mutta silti minua jännitti aivan suhteettoman paljon eilinen haastatteluun meno, tulevan ohjaajani sekä johtavan sosiaalityöntekijän tapaaminen sekä sopimusten allekirjoittaminen. No, edellisestä työhaastattelustani onkin aikaa jo lähemmäs kuusi vuotta, niin ihmekös tuo!

Haastattelu meni joka tapauksessa hyvin ja odotan harjoittelua erittäin innoissani ja todella suurella mielenkiinnolla! Täällä meilläpäin lastensuojelun sosiaalityöntekijä hoitaa asiakkaansa kohdalla kaiken lähtien lastensuojelun tarpeen selvittelyistä mahdolliseen jälkihuoltoon saakka, ja kaiken siltä väliltä. Lisäksi yksikkö on pieni, joten pääsen tiiviisti mukaan, näkemään ja kokemaan kaikkea mahdollista työhön sisältyvää. Odotettavissa siis on, että pääsen näkemään aivan mielettömän läpileikkauksen tähän maailmaan ja ymmärrykseni sekä kokonaisuuden hahmottaminen hyppää varmasti aimo askeleen eteenpäin! Harjoittelu kestää 40 työpäivää, ja aloitan sen huhtikuun alussa.

28783662_1015745241905803_8647822410323591168_n

Keväästä on noin muutenkin tulossa siis aivan j ä r j e t ö n. Jos alkuvuoden pööpöilin omiani varsin verkkaiseen tahtiin nii wo-hou – hyvästit sille! Nyt maaliskuusta alkaen toukokuun loppuun kalenterini näyttää (värikoodattuna) tältä:

  • Huhti-toukokuun harjoitteluun liittyvän oppimispäiväkirjan täyttäminen ja helkkarin laajan (tutkimus)raportin kirjoittaminen +  se vajaat 38h töitä viikossa.
  • Kirjoitusviestinnän perusteet -kurssin verkkotehtävä (ryhmätyö) sekä käsiteanalyysi (yksilötyö), lähipäivät ja verkkotapaamiset, vertaisarvioinnit (No okei, tää on aika piis of keikki kurssi)
  • Sosiaaliset ongelmat ja eriarvoisuus -kurssi. Tiivistahtinen ja etäläsnäoloa (hahah!) vaativa verkkokurssi, joka sisältää pakollisen kirjallisuuden työn (8 sivua, ryhmätyö), tutkivan esseen (14 sivua, yksilötyö), muiden tehtävien lukemista ja niiden opponointia, verkkotapaamisia, oman tutkivan esseen esittelyvideon (?!!) sekä aktiivista osallistumista keskusteluun.
  • Ensi lauantaina on kandiryhmään (!!!!) ilmottautuminen, ja jos pääsen siihen (PAKKO PÄÄSTÄ!) niin sieltäpä sitä vasta saattaa kaikkea jännää tullakkin lisää.
  • Haluuuuun vielä nyt maaliskuussa saada sosiologian nykytutkimukset -kurssin oppimistehtävän valmiiksi (se on jo hyvässä vaiheessa!), koska sit on sekin kurssi suoritettu alta pois.

= yhteensä 23 opintopistettä (kun kandihommelia ei tokikaan lasketa mukaan).

Tuossa kun kalenteria pyörittelin niin mietin, että ohh no sitten kesäkuussa voisin pitää pienen lomabreikin ja huokasta. Mut sit minä tajusin, että ai niii ku eihän. Kun sit mun pitää ruveta kaivamaan jostain kivenkolosta kanditutkintoon kuuluvia pakollisia kieli- ja viestintäopintoja ( + käydä ylimääräisenä ruotsin valmentava kurssi, sillä jag heter Pia ei ehkä riitä tässä kohtaa) ja kirjottaa yks pikkujuttu niinku kandi (jonka deadline on lokakuussa) ja osallistua sen seminaareihin  ja sit nuita sosiologianki kursseja ois vielä muistaakseni kolme (mut niistä en ota ihan valtavia paineita nyt, koska voin suorittaa niitä sittenkin kun olen takaisin töissä).

Eli…hmm. Tilanne ehkä menee siihen, että mä havahdun joskus syksyllä siihen kun sataa vettä ja pilvet roikkuu ja silmäpussit roikkuu ja lehdet tippuu ja hiukset tippuu ja mietin, että mitä tapahtu.

Mutta arvaatkas mitä…OLEN IHAN SUPERINNOISSANI! 😀

28951486_1015746895238971_7951199927755866112_n

Aikaisempia opiskelupostauksia muun muassa opintovapaani alkutaipaleelta täällä!  Muutenkin opiskelujuttuja löytyy tuolta Opiskelu&Työt -otsikon alta. Erikseen voisin nostaa tähän vielä esiin aiheeseen sopivasti aiemman jännäyspurkauspostaukseni Jännittämistä ja itsensä voittamista . Ajankohtaisena nostona tähän vielä myös Opiskelun rahoitus -postaus, kun nyt yhteishaut alkavat olla kuumimmillaan ja jollakulla saattaa pyöriä ajatuksissa opintovapaa 🙂

Paikoillanne, valmiit, värikoodaa!

Aikataulutetusta on vain lyhyt matka kiireiseen.  Minulla tämä matka kesti noin kaksi vuorokautta. Kiireisestä seinille hyppimiseen, aivojen sulamiseen ja epätoivoon ei myöskään ole kovinkaan pitkä matka, mutta sinne saakka toivottavasti ei tarvitse mennä, vaikka elämän sisältö ja rytmi heittivätkin nyt aivan täyskäännöksen, kuperkeikan, kärrinpyörän ja hasta la vistat.

28308890_1006493072831020_1077008686_n

Kotiin palattuani, ennen kuin ryhdyn mihinkään muuhun, otin tehtäväkseni kalenterin ja bujon järjestämisen. Violettia, vaaleanpunaista, sinistä, vihreää, punaista ja tavallista mustekynää. Värikoodaan kurssit ja kalenterini, elämäni. Vihreä tarkoittaa kvalitatiivisia tutkimusmenetelmiä, sen tehtäviä ja deadlineja. Violetti viskaa minut kirjoitusviestinnän perusteisiin, pinkki ilmoittaa maaliskuun alussa alkavasta sosiaalisten ongelmien ja eriarvoisuuden kurssista. Punainen heittää väkäsiä tehtyihin ja jakelee käskyjä: siivoa, käy kaupassa, kirjaston eräpäivä, LEIVO PIIRAKKA, muistuttaa bussilippujen ostamisesta. Sininen on jännittävin ja odotetuin – se kertoo harjoittelun alkamisesta, ennakkotehtävistä, sovitusta tapaamisesta ohjaajani kanssa. Merkintöjä valuu kalenterin marginaaleihin, kun laatikkoon ei enää mahdu. Sivuille piirtyy nuolia, huutomerkkejä, alleviivauksia. Sekä sydämiä sovituista ystävien tapaamisista, viikonloppuriennoista.

Kalenteriin, ja elämääni, piirtyy uusia jännittäviä sanoja. Pelottaviakin. Connect-verkkotapaaminen. Kandiryhmä.  Harkkamiitti. Deadline. Käsiteanalyysi ja tutkimusraportti.

28308208_1006509552829372_1450302106_n

Muistan, kun joskus kauan sitten kalenterissani oli vain tosi tärkeitä merkintöjä – siis niin kuin esimerkiksi imuroi! tai sarjan X kausi 247887312 alkaa tänään! tai juo viiniä! Suurin osa kalenterista oli tyhjä. Vapaa. Avoin. Nyt kaikki tärkeä ja muistettava ei enää mahdu seinien sisälle, ei pieniin raameihin eikä kirjoittamatta pysy muistissa. Kalenteri näyttää täydeltä, täyttyvältä. Jouduin laittamaan ystävälle viestiä, että hei varmistatko mulle nyt ne viikonpäivät kun oot täällä, mun kalenteri täyttyy, raivaan tilaa. En muista milloin tällaista olisi viimeksi, ikinä, tapahtunut.

Ja silti vasta nyt, katsoessani kurssien sisältöjä, aikatauluja, värikoodatessani niitä kalenteriin, lisätessäni mukaan sitä ja tätä, selatessani sivuja huomaan – NYT olen vapaa, nyt olen avoin, nyt maailma on vapaa ja avoin. Nyt elämässäni on mielekäs sisältö, tarkoitus, eikä minun tarvitse muuta kuin hypätä mukaan ja ottaa se vastaan.

Ja juoda viikonloppuna viiniä, vaikka kalenterissa ei niin lue.

Aikatauluta mut

Ei mitään kissoista? Pikkulintukirjaa tai ”näin olen parempi palvelija” -selfhelppiä? Mitään edes kalastuksesta tai hiirestyksestä? Kiipeilytelineen kausisomistamisesta tai kissanmintun viljelyksestä? Oikeesti hei?

IMG_20180213_173513_900

Ylläoleva kuva teksteineen on alkuviikolta. Että nii nii, kaikkee muuta tää henkilökunta opiskelee, mutta ei niinku mitään tärkeetä.

Tosin aika puolivaloilla tämä alkuvuosi on mennyt sen kaiken muunkin opiskelun osalta. Jonkinlainen lukko on ollut päällä: mikään ei ole oikein inspiroinut, lukeminen tai luentojen katsominen on ollut hauki on kala -suorittamista, ajatus ei ole lähtenyt lentoon tai edes räpiköinyt sinne päin ja kirjoittaminen, hitto vieköön, on tuntunut pakolta.

Tämän viikon aikana lukko on lähtenyt avautumaan. Naristen ja kitkutellen, mutta avautumaan kuitenkin. Pääsin sisään erääseen oppimistehtävään, löysin kirjoittamiseen punaisen langan. Ei täällä edelleenkään mikään flow-tila ole päällä, niin kuin parhaimmillaan on ollut, mutta kuitenkin mummot ja hanget ja mitä kissanhäntiä niitä nyt on.

Nyt loppuviikosta, eilen ja tänään, ollaankin sitten oltu aivan opiskelun ytimessä eli lähipäivillä Jyväskylässä. En voi kyllä muuta sanoa, että ei olisi voinut parempaan saumaan tämä kirjoitusviestinnän perusteiden -kurssi sattua! Ollaan puhuttu muun muassa kirjoitusprosessista, sen haasteista ja niiden voittamisesta. Hei kukkuu, kuuleeko kohtalo!

Lisäksi nyt yllättäin koko alkuvuoden kroonistuneen lorvailun ja aikatauluttomuuden (tai siitä välittämättömyyden) jälkeen olenkin yhtäkkiä siinä tilanteessa, että minulla menee päällekkäin kolme kurssia ja niissä neljä erittäinkin eri tyyppistä tehtävää. Näihin tehtäviin liittyy vertaisarviointeja, verkkotapaamisia, yhdessä työskentelyä, luonnoksia, palautteita. Lisäksi niistä neljästä tehtävästä kolmella on deadline heti maaliskuun alussa.

Deadline! Ihan oikea deadline! Riemastuin tästä ajatuksesta suuresti, siitä, että olen hetkellisesti ainakin aikataulutettu. Ja vaikka suuresti nautinki työskentelystä yksin niin juuri nyt ja juuri tähän minä tarvitsinkin elämääni raamit ja jonkun sanomaan, että nyt nainen höpinää tötteröön!

 

Välitilassa

Päätän aina, että joo sitten maanantaina otan otteen kirjasta, itsestä, elämästä,  järkevyydestä ja järjestä, ja sitten aina yhtäkkiä on uudestaan ja uudestaan se sama maanantai kun mitään ei kuitenkaan tapahdu.

DSC_0062

Tai no mitään ja mitään – aina tapahtuu jotain kuitenkin. Ihan vastottain kirjoitin elämästäni höttöpäänä ja siitä, että näin on ihan hyvä ja ettei minua esimerkiksi opiskelun eteneminen huolestuta. Periaatteessa näin on edelleen, sillä en minä tässä ole humpsahtanut mihinkään apaattisuuteen ja täydelliseen aikaansaamattomuuteen.  Mutta myönnetään, että näin päivien vaihtuessa viikoiksi ja viikkojen kuukausiksi ja kalenterin lehtien kääntyillessä sitä alkaa pikkuhiljaa kaivata sitä loppuvuoden flowta, sitä tuotteliaisuutta, energiaa, ajatuksen virtaa. Sitä kun ei ollut ihan näin tahmainen ja höttö.

DSC_0070

Olen jossain välitilassa.

Ehkä helmikuut on vähän sellaisia välitiloja.

DSC_0080

Hullaannuin mökillä valon määrästä. Tuntui, kun se olisi yhtäkkiä saapunut. Ilmoittanut, tässä olen. Kuinka aamulla puoli kahdeksalta ei ollutkaan enää pilkkopimeää ja kuinka hämärä alkoi saapua vasta iltapäivällä puoli viiden aikaan. Valo innoitti minut kuvaamaan kameralla pitkästä aikaa.

Huomasin räpsineeni valoa ja mennyttä kesää.

27939547_1001002423380085_1184553261_n

Että tässä sitä ollaan, välitilassa. Nuhjuisena, ja ränsistyneenä, hieman unohtuneena. Ja odottaen sitä jotain parempaa, tarttuen ahnaana helmikuun lupauksiin keväästä, joka ei kuitenkaan ole täällä aivan vielä.

DSC_0069

Ja tässä sitä ollaan, jälleen yhdessä maanantaissa. Kalenteriin on kirjattu siivoa ja lue uuden työn paradokseista. Tartun niihin.

Pikkujuttuja

Meidän oli tarkoitus mennä vuosipäivänä ulos syömään, mutta molempien ollessa kipeinä ajattelimme, että eipäs mennä räkimään toisten pöytiin. Sen sijaan valmistin ruuaksi katkarapurisottoa (Jeren lempparia, joten kyllä, katkis oli kasvis) ja Jere oli ostanut iiiihanat jätskipikarit meille yllärijälkkäreiksi.

27152575_988069071340087_671307991_n

Aamuisin makuuhuone täyttyy kissoista. Ei vielä ensimmäisen herätyksen aikaan, vaan ehkä kolmannen tai neljännen torkkupirinän jälkeen makuuhuoneeseen tassuttelee aamiaista vaativia karvapalloja.

Yleensä Pikkunen nukkuu tyynyni vieressä, mutta tänä aamuna se oli söpöllä kippuralla tyynyni päällä (ja minä olin vastaavasti varastanut Jeren tyynyn omaan käyttööni).

Kävin katsomassa viime viikonloppuna Kaikki oikein -elokuvan. Kirjan jälkeen se oli pettymys, mutta niinhän ne aina ovat (fanitan Härköstä suuresti). Meni kategoriaan ihan okei.

Jouduin poistumaan leffasalista noin 10 minuuttia ennen loppua suodakseni muille leffarauhan hillittömältä yskäkohtaukseltani. Alkuviikosta vietin kaksi yötä sohvalla, että edes joku tässä taloudessa saisi nukkua. Viime yön nukuin kuin tukki, heräämättä kertaakaan, ensimmäistä kertaa lähes kahteen viikkoon.

27042738_988069151340079_2069568360_n

En ole edelleenkään suostunut tekemään sitä yhtä koulutehtävää. Siis sitä, jossa tehtävänanto aiheuttaa näppylöitä ja jonka lähdeteos on vaikeaselkoista shaibaa in english. Uusin teoksen lainan, kohta jatkoaikakin on jo kulunut umpeen. Alan epäillä, että tässä alkaa olla jo kyseessä enemmän asenne- kuin kieliongelma, sillä joka kerta tarttuessani kirjaan kehoni läpi väreilee vitutus. Sen tehtävän sijaan olen katsonut kahdeksan luentoa, kirjoittanut yhden luentopäiväkirjan, lukenut yhden lähdeteoksen sekä kirjoittanut kirjallisuustehtävän. Ei ihan paskaa välttelyä, sano!

Vuosipäivämme iltana Jere räpelsi puhelintaan sohvan nurkassa ja minä tuijotin toista kertaa aloittamaani maratonia how i met your motherista. Yhtäkkiä hän sieltä loihe lausumahan, että oon tässä varailemassa meille parin päivää lomaa Tallinnaan. MITÄ MILLON IIIIK IHANAA MIKSI OOOO RRRRRAKAS, minä pomppasin riemuitsemaan. No tietysti juuri sille ajankohdalle, kun minulla on yksi niistä todella harvoista lähipäiväviikonlopuista Jyväskylässä! Voiiii räkä! Siis mä homehdun sohvalla noin 90% ajasta, niin millä todennäköisyydellä käy just näin?! Ei voi mitään, ei sitten lähdetä. Ajatus kyllä riemastutti ja lämmitti mieltä suuresti, jäädään nyt sit vaan odottelemaan milloin Jerellä seuraavan kerran olisi pitemmät vapaat ja toivotaan, että juuri silloin minulla ei ole menoja.