Kursori työntyy kivuitta eteenpäin

Sormet vilistivät näppäimistöllä täyttä vauhtia jo aamupäivällä, kun Jere sanoi lähtevänsä ja kumartui viereen. Maltoin kääntää päätäni, vaan en silmiäni, näytöltä sivuun sen verran, ettei lähtösuukko osunut harhaan ja äännähdettyä heipat, kun olin jo takaisin omissa maailmoissani. Tänään minulla on ollut hyvä vire, vaikka en ole vieläkään aivan varma, kuinka työ lopulta kuroutuu kasaan, alkaa ja loppuu, ja mikä sen kaiken siitä väliltä täyttää.

Mutta pidän siitä, että tekstiä syntyy. Siitä, että sormet kiiruhtavat jo seuraavaan virkkeeseen ennen kuin käsillä olevassa on piste, siitä kun muistivihkon sivujen reunoille piirtyy nuolia ja avainsanoja, muistutuksia ja viittauksia, käsittämätöntä söherrystä, jonka merkitykset vain minä tiedän.

IMG_20180722_190221_931

Paljosta on helpompaa karsia kuin synnyttää väkipakolla tyhjästä. Puhuttiin sitten tekstin määrästä ja sen muokkaamisesta tai siitä fiiliksestä, kun kirjoittaa. Niissä on ero. Siinä täytyykö kirjoittaa, vai saako.

Tämä on sitä parasta antia, mistä minä olen koko opiskelutaipaleen ajan eniten pitänyt ja jollaista minä opiskelun olen toivonut olevan. Se, että istun läppärin ääressä mökillä, aloitan työskentelyn aamulla aamukahvia juoden ja työskentely sujuu, tunnit valuvat ohi ja havahdun vasta, kun kurniva vatsa ilmoittaa ruoka-ajan koittaneen.

Jos asuisin kaupungissa, haluaisin olla myös sellainen opiskelija, joka naputtelisi läppäriään kirjastossa ja kahvilassa. Jossain boheemissa, sopivalla tavalla rähjäisessä, pikkubaarissa viinilasi vieressäni. (Myönnän myös usein ajattelevani, että kandin sijaan käsillä olisi tuolloin esikoisromaani, mutta se nyt on vain höpsö ja kliseinen haave.)

IMG_20180723_161426_437

Ympäristöä tärkeämpää on totta kai se vire, se mahtava rytmi ja flow, joka vie mukanaan. Kun on tunne, että teksti on hyvää. Ei valmista, ei lähelläkään vielä valmista, mutta hyvää. Sitä, kun tuntee olevansa jotenkin höpsöllä tavalla aikuinen ja tekevänsä jotain merkityksellistä. No, ainakin itselle merkityksellistä.

Ilman sitä virettä, sitä tiettyä kirjoitusfiilistä, harvemmin tekstikään on niin hyvää. Niin soljuvaa, kivuitta kursoria eteenpäin työntävää. Upeimmassakaan ympäristössä ei teksti synny ilman sitä. Mutta uskon, että ympäristöllä voi vaikuttaa fiiliksen kiinni saamiseen. Minä löysin sen pitkästä aikaa täällä mökillä. Ensin haparoiden parin ensimmäisen parin päivän aikana, sitten räjähtäen nyt, kun jäin yksin. Tipahdin omaan maailmaani.

IMG_20180723_171614_263

Yksin on hyvä. Tämäkin minun pitäisi aina muistaa, että välillä, ihan oikeasti, minun täytyy saada olla yksin.

Vaikkakin…

Viime yönä kuulin kun jokin ulvoi jossain päin metsää. Heinäkuiset yöt ovat jo varsin pimeitä. Järkeni sanoi sen olevan koira, mutta mielikuvitukseni kirkui punaiset hälymerkit päällä sutta. Mielikuvitus voitti ja nousin sulkemaan oven. Luulen, että nukun ovi kiinni myös ensi yön.

Käpy varpaiden välissä

Mökillä päivät menee verkalleen omaa tahtiaan. Päivää rytmittää aamukahvi, ruoka, iltapala, mutta ei kellon mukaan, vaan kuinka sattuu tekemään mieli tai milloin ylipäänsä kiinnostaa nousta. Hyttysverkon alta, viidennen torkutuksen jälkeen. (Minun on pakko laittaa myös vapaalla ollessani kello soimaan, koska muuten saattaisin nukkua vaikka pitkälle yli puolen päivän ja minua kuitenkin kiinnostaa nousta ennen sitä.)

37691560_1115572088589784_4425809360093970432_n

Lämpötila on hieman laskenut, mutta kuumuus ei silti hellitä, sillä lämmön rinnalla kulkee nyt joka paikkaan lonkeronsa ulottava kosteus. Jos ei tuulisi (ja luoja, onneksi tuulee!) ja sulkisi silmänsä, voisi kuvitella olevansa jossain etelän hetelmänä. Ympärille levittäytyvä mäntykangas sotii hieman tätä mielikuvaa vastaan, mutta ei estä minua kulkemassa bikineissä ja putsailemasta varpaiden väleistä kultaisen hiekan sijaan havunneulasia ja käpyjä ja kiroamasta muurahaisia, jotka purevat jalkapöytään niin saamarin lujaa.

Ukkonen murisee jossain kauempana, mutta ei tule kylään, kulkee ohi. Öisin sataa vettä. Nukumme ovi auki ja olin aivan fiiliksissä, kun luin sängyllä pienen lampun valossa kirjaa, sateen hakatessa peltikattoon ja kohistessa kuistilla. Viime yönä heräsin kaatosateeseen. Hymyilin ja voin melkein kuvitella, kuinka luonto ja metsän eläimet huokaavat.

37638925_1115572068589786_667943542823321600_n

Aamukahvin, ruuan, iltapalan ja paljussa lillumisen väliin on jäänyt aikaa myös lukea kirjoja ja myös – hei vihdoinkin – nuorisobarometrejä ja niihin liittyviä artikkeleita. Uutta tekstiä en työhön ole saanut luoduksi, mutta lukemisen pään auki, uuvahtaneen motivaation pienesti heräteltyä. Punainen lanka alkaa hiljakseen kehräytyä, mitä lukemaani seurata, mistä kirjoittaa ja miksi. Kun vaan alkaisi kirjoittaa.

37641064_1115571995256460_2549480526637432832_n

Tiistai-aamuna meidän pitäisi palata kotiin. Tai Jeren pitäisi. Minä mietin jäisinkö tänne vielä, saisinko paremmin aikaiseksi, mölkkyjen ja ihmisten ja kaiken muun hirvittävän tärkeän, mutta aikaavievän, ulottumattomissa. Ehkäpä, ehkäpä pitäisi. Viikonloppuna on tiedossa jälleen kesäreissua, joten arkena ihan oikeesti pitäisi.

 

Kuinka mökillä opiskellaan – harhakuvitelma osa 2

Kesä täyttää kalenterini yhtäkkiä, aivan varkain. ”Kummatyttö yökylään” , ”Sonja ja Tero viikonlopuksi meille”,  ”Kesäjuhlat Pornaisissa!”, ”Milena ja etanat”. Heinäkuu katoaa. Yritän epätoivoisesti kirjoittaa kalenterin tyhjiin lokeroihin lue, tee, kirjoita, repeat. Elokuun, mikäli ryhmän osallistujamäärä täyttyy ja kurssi toteutuu, asustan lähes kokonaan Jyväskylässä juomassa viiniä vakkarissa  pänttäämässä viikonloput englannin puheviestintää ja viikot kirjoittaen kanditutkielmaa.

36980997_1104192966394363_8263943219864141824_n

Epätoivoisempaa on lokeroihin kirjoitettujen toteuttaminen. Mökkipäivät, jotka jatkuvat vielä huomiseen, eivät nyt tällä kertaa aivan yltäneet sille tuotteliaisuuden tasolle, jota itseltäni (etukäteen) vaadin. Kahden päivän aikana olen saanut uutta tekstiä aikaiseksi puoli sivua, hupsista. AJATUKSEN TASOLLA olen kyllä ollut tehokkaana ja suunnitelmallisena, mutta sitten suusta kuitenkin tulee ulos ihan ihmeellisiä asioita, kuten esimerkiksi ”laitatko kulta tuon riippumaton paikalleen”.

(Riippumatto jäi ripustamatta, koska unohdimme ottaa kotoa köyttä mukaan ja mökillä oleva paksu pyykkinaru ei Jeren mukaan kestäisi. Mietin olisiko tuosta pitänyt hieman loukkaantua, mutta olin ihan vaan meh, ja söin pähkinäsuklaata.)

37103914_1104192686394391_4592461087680495616_n

Istun terassin tuolilla ja plärään luen nuorisobarometreja ja artikkeleita. Muistiinpanovälineet lojuvat vieressä koskemattomina. Vakuutan kuitenkin itselleni, että lukeminen ja silmäily on kuitenkin tärkeää – lukemani asiat jäävät ainakin jollain tavalla elämään päähäni ja aivot askartelevat niiden parissa joutoaikoina, kehittelevät, jäsentelevät ja ideoivat. Eikös juu?

36878555_1104192696394390_4597529187744481280_n

SIIS KUINKA KÄTEVÄÄ! Voin siis huoletta jättää koko hommelin aivojen ongelmaksi ja jatkaa itse tärkeimpiin aiheisiin. Kuten valmiiseen ruokapöytään käymiseen, mato-ongintaan, Jari Tervoon, pähkinäsuklaaseen, avojaloin hipsutteluun, uimiseen, oman naaman kuvaamiseen, laiturilla istuskeluun, helteen kiroamiseen ja sitten taas sen rakastamiseen ja uudestaan kiroamiseen ja ihanasti venyvään grillattuaan halloumiin.

37003626_1104192776394382_416927731146555392_n

Lue myös aikaisemmat huippuhetket kesäopiskelujen sujumisesta:

Kuinka pihakeinussa opiskellaan – harhakuvitelma osa 1

 

Hiiteen velvollisuudet

Jerellä alkoi eilen parin päivän vapaat ja etenkin kesäisinhän se tarkoittaa sitä, että meitä ei keskustan, tai edes oman pikkuisen ja uneliaan asuinalueemme, nurkilla näy. Niin siis eilenkin, iltapäivällä, kaartoi auton nokka kivien ja juurakoiden yli mökkipihaan.

Päästin Rikin takakontista ja aloin kerätä takapenkiltä tavaralastia kannettavaksi mökkiin. Kylmälaukkua ja reppua, pussukkaa ja nyssäkkää. En ehtinyt kuin kääntyä takapenkin uumenista, kun Riki jo juoksi takaisin autolle yltä päältä vettä valuvana. Kadehdittavaa elämästä ja kesästä nauttimista: suoraan järveen vaan, asialliset hommat ehtii hoitaa myöhemminkin.

36996382_1102747703205556_2858130908186148864_n

Asettelin mökin pöydälle läppärin ja kaksi kandityöhöni liittyvää kirjaa, jotka otin mukaan mökille käydäkseni ne läpi täällä (ja niiden lisäksi läppärin uumeniin on tallennettu lukuisia muita verkkoaineistoja) ja jatkaakseni työskentelyä. Tuijotin kasaan hetken, tuijotin aurinkoista terassia ja kimaltelevaa vettä hetken ja päätin olla Riki. Hiiteen velvollisuudet!

Istahdin terassin tuoliin ja avasin oluen (sopii ihan mainiosti keventelyyn, varmistin kaverilta ja hän oli aivan samaa mieltä). Tunsin miten tyyneys ja rauha sai minusta heti otteen, valui päänahasta varpaisiin saakka. On tämä mystinen paikka!

Ihan mökkimme vieressä, näköyhteyden päässä, on toinen mökki. Se laitettiin myyntiin joskus viime vuonna ja siitä asti olemme olleet hieman jännittyneinä. Millainen tyyppi sen ostaa? Entä jos se on ihan urpo? Kyylää ja valittaa kaikesta tai huutaa ja meuhkaa päivät yöt. Tämä jännitys päättyi viime viikolla kun mökin uusiksi omistajiksi pölähtivätkin veljeni sekä hänen avovaimonsa! Miten mahdottoman huippua! Jatkossakin Riki saa siis juosta huoletta vapaana ja minä saunasta nakkena jortsuun.

37020716_1102747576538902_7618945892007018496_n

Eilen sitten vietettiin iltaa naapurimökissä. Istuttiin laiturilla kalastamassa ja testattiin millaiset löylyt on saunassa. Minä nappasin hienon hienon suomalaisen shampoon mukaani ja hyppäsin laiturilta uimaan ja peseytymään ensimmäisen, toisen, kolmannen kerran. Vesi oli häkellyttävän lämmintä ja taivaanranta maalautui lilan ja vaaleanpunaisen sävyihin. Jäähdytellessäni saunan jälkeen terassilla hiukseni pyyhetötteröllä ja kädessäni aika mones illan olut mietin, että tässä on ihan oikeasti kaikki.

36957886_1102747506538909_8011561857695350784_n

Tänään on kuitenkin otettava velvollisuuksistakin otetta. Yllättävän vähän minulla tuosta kandityöstä stressiä on, mutta kyllähän se takaraivossa nakuttelee silti koko ajan. Eteenpäin olen sen kanssa kuitenkin jo melko hyvin päässyt ja luonnoksen deadlineenkin on vielä aikaa kuitenkin puolitoista kuukautta. Opiskellaan, opiskellaan siis. Ja juostaan vaikka välillä jortsuun.

 

Tuuli heittää ponihännästä karanneita hiuksia silmille

Aamuisin herään yhdeksältä. Tai no kahdeksalta, puoli yhdeksältä, varttia vaille yhdeksältä ja lopulta yhdeksältä. Minua ei väsytä, koska nukun edelleen öisin syvään, pimeään pudonneena (mikäli kesäöitä voi kuvailla pimeäksi).

35360485_1074105396069787_932833073823744000_n

Päivisin kirjoitan harjoitteluraporttia. Palaan työharjoittelun tunnelmiin, oppimiskokemuksiin, niihin syviin epätoivon hetkiin ja niistä ylipääsemisiin. Muistan sitä kiireellisesti sijoitettua nuorta ja sitä toista, joka pitäisi. Luen ammatti-identiteetistä, sosiaalityöntekijän ja asiakkaan suhteista, vuorovaikutuksesta ja reflektoinnista. Mietin millainen minä haluan isona olla. Ja millainen en.

Vastapainoksi raahaan yksi, kaksi, kolme räsymattoa laiturille. Upotan ne viileään veteen, käsivarret huutavat kiskoessani sitä kaikista pisintä ja vedestä painavinta mattoa takaisin laiturille. Hankaan juuriharjalla ensin toiselta puolen, sitten toisenkin. Mäntysuopa tuoksuu kesältä. Pyyhkäisen hikeä hiusrajasta ja mietin hyppäisinkö itsekin viileään veteen. En hyppää. Tuuli heittää ponihännästä karanneita hiuksia silmille.

35284254_1074105389403121_7524450577065967616_n

Iltaisin mietin lämmitänkö saunan. Joka ilta lämmitän.

Myöhäisiltaisin makasin sängyssä prinsessaverkon  hyttyssuojan alla, johon on kiinnitetty hempeän vaaleanpunaisia tekokukkia. Anoppi oli ostanut sen viidelläkymmenellä sentillä kirpputorilta. Jostain syystä mieleen palasi lapsuusmuistoja mummolasta. Mummolassa tein pesän tyynyistä ja peitoista leivinuunin päälle, otin sinne herkkuja mukaan ja Aku Ankkoja. Ne mummolan Aku Ankat olivat jotenkin erityisen hyviä, vaikka Aku Ankka tuli tuolloin meille kotiinkin. Niistä saattoi puuttua kansilehtiä ja ne olivat vanhoja. Ne tuoksuivatkin mummolalta. Makasin hyttyssuojan alla ja söin karkkia. Valikoin ensin hedelmän, sitten salmiakin. Amerikan pastilleja säästin viimeiseksi, koska ne ovat parhaita. Mietin, että olisin lapsena nauttinut tällaisesta aivan suunnattomasti. Nautin nytkin. Aku Ankan tilalla on Jari Tervoa.

DSC_0064

Mökilläkin minulla on rutiinit. Ne tuntuvat hyvältä, oikeilta. Rikilläkin on. Joka ilta viiden-kuuden aikaan, viimeistään seitsämältä, nenä kääntyy kohti keittiön kaappia ja kaapin päällä olevaa raksupussia. Koiran vartalo tekee ässän muotoista liikettä ja häntä heilauttaa yöpöydän virkaa toimittavalta jakkaralta tavarat lattialle.

Kandin tutkimuskysymyksen kirkastuminen ja vessassa ovi auki käyminen – siis viikonlopun kohokohdat

Minä tykkään hirvittävästi meidän eläimistä. Neljästä kissasta, yhdestä koirasta, seittämästä kanasta ja kahdesta kukosta. Minä tykkään hirvittävästi Jerestä. Minä tykkään aivan valtavan paljon siitä, että me asutaan omakotitalossa, hieman syrjemmässä keskustasta, rauhallisella alueella. Minä tykkään todella paljon siitä, että meillä on oma piha ja siinä pihassa paljon puuhasteltavaa ja siitä, että se ei ole koskaan valmis. Minä tykkään myös meidän kesämökistä, siitä, että minun on mahdollista viettää siellä aikaa tällä hetkellä milloin haluan ja kuinka kauan haluan ja siitä, että siellä asuu rauha.

IMG_20180608_182432_040

Tänä viikonloppuna minä tosin tulin myös siihen tulokseen, että minä tykkään myös kerrostaloasunnosta. Sellaisesta kerrostaloasunnosta, joka sijaitsee Jyväskylässä ja joka minun oli mahdollista vallata aivan yksin. Siitä, että toden totta olin täällä päivän ja yön seudun ja aamun yksin. Minä tykkään siitä, että kukaan ei ole vaatimassa ruokaa, kukaan ei pasko nurkkaan, kauppa on kävelymatkan päässä, kämppää ei tarvitse lämmittää puulla kesäkuussa, kenenkään vesikuppia ei tarvitse pestä ja täyttää, yhtäkään rehua kastella tai nyppiä ja siitä, että joku muu pesee käyttämäni petivaatteet ja pyyhkeen.

Olin vain minä ja hiljaisuus ja avattu kylmä kalja (kaksi) ja pieni pussillinen irttareita. Jääkaapin oven edessä paketista syöty jakamaton juustoviipale ja vessassa käyminen ovi auki. Kissankarvoista vapaa tyyny.

Picture_20180608_184003521

Se mitä minä täällä Jyväskylässä teen johtuu siitä, että tänään oli kanditapaaminen yliopistolla. Menin sinne takki auki, koko työn ideointi levällään, tutkimustehtävä ja -kysymykset tarkentumattomina. Vähän silleen nolona, että no tää nyt on vähän tämmönen ja tuota öö ja joo oon aasi.

Palasin sieltä mieli ja aihe kirkkaana. Nyt minä tiedän mitä olen tekemässä! Edessä raivokasta tiedonhakua, lukemista ja lisää lukemista, pikkuhiljaa kandityön luonnoksen aloittamista, jonka deadline onkin sitten lokakuun toinen päivä. Kirjallisuustutkielmani tulee koskemaan z-sukupolvea, siis niin sanottua milleniumsukupolvea. Nykynuoria ja nuoria aikuisia. Kiinnostuin Karl Mannheimin sukupolviteoriasta sekä sukupolvia yhteen sitovista avainkokemuksista, jotka ovat siis  hänen teoriassaan selittäviä tekijöitä sille, miksi jokin sukupolvi esimerkiksi ajattelee niin kuin ajattelee. Ohjaanani oli konsultoinut sosiologian opettajaa ideastani ja tämä oli miettinyt, että onkohan z-sukupolvella tällaisia kokemuksia? No, minun tehtäväni on nyt sitten tutkia, että onko! Vähän niin kuin analysoida nykynuorista tehtyä tutkimusta Mannheimin sukupolviteorian silmin. Ylevänä tavoitteenani on lisätä ymmärrystä siitä, että mitä vittua nykynuoriso oikein kelaa millaisia nykynuoret ovat ja mistä syistä, siis avainkokemuksista, se voisi johtua.

IMG_20180608_185119_200

Ei ollenkaan paska reissu kaupunkiin!

Loma(hko)lla!

Minullahan ei ole lomaa, koska opintovapaalla tahkotaan opintopisteitä sieltä ja täältä ja ollaan ahkeria ja tunnollisia. Harjoitteluni lastensuojelussa loppui kuitenkin eilen, mutta vielä riittää piiiiiitkät päivät, viikot ja kuukaudet kirjoittamishommia, seminaareja ja raportteja, lähipäiviä Jyväskylässä, kandityötä ja kielten opiskelua. Mutta koska olen jälleen vapaa herätyskellosta sekä maanantaista perjantaihin rytmitetystä elämästä niin julistan lomahkon alkaneeksi!

Lomahko alkoi sillä, että karautin heti eilen työpäivän päätteeksi mökille enkä täältä aio liikahtaa ainakaan ennen sunnuntaita, jos vielä silloinkaan. Juuri nyt lomahkon kunniaksi viikkotolkulla jatkuneet hellepäivät päättivät pitää paussia ja lämmön hiipiessä alle parinkympin minua paleltaa, mutta hitotkos nyt siitä (varsinkaan kun helteen on luvattu palaavan viikonlopuksi) kun on mökki ja aurinko ja ikuisiksi ajoiksi sammutettu herätyskello ja valmiiksi keitetty aamukahvi.

33962678_1064159673731026_2859903724657049600_n

Illalla lämmitettiin sauna ja kaivoin kassista Sen Ihanan löylytuoksun, lapinmarjan, hellimään sieraimia talven tauon jälkeen. Saunan jälkeen siirsin puhelimen syrjään ja avasin kirjan – tuntui kuin niin ei olisi tapahtunut ikuisuuksiin, ja ehkä ei olekaan, ei minulla ole ollut aikaa eikä jaksamusta keskittyä opiskelun lisäksi somefeediä syvällisempään. Kirjan lehtien kääntely tuntui kuin paluulta kotiin ja se koti ahmaisi minut mukaansa niin, että lopulta minun oli pakotettava kirja pois ja pää tyynyyn, kun silmäluomia ei olisi kannatelleet enää edes tulitikut.

34038668_1064158890397771_5001053249378189312_n

Minä katselen auringon välkettä joessa ja kun maltan, näpyttelen muutaman rivin oppimistehtävää. Paistan halloumia pannulla kuhan savustumista odotellessa ja syön aamupalaksi muutaman ässämixin. Tulen surumieliseksi joella yksin uiskentelevasta joutsenesta ja puhun Jerelle sen yksinäisyydestä ja kuolleesta puolisosta. Jere sanoo, että jospa se on vain ruma ankanpoikanen ja sillä on vielä edessä kaikki.

34071649_1064159780397682_7241126767258238976_n

Olen jotenkin haikean melankolinen, kipeän onnellinen, vaikka en ole juonut (vielä) edes viiniä. Olen lomahkolla, ja minulla on hyvä.