Opinnoissa tasapainoillen

Minä meinasin haksahtaa siihen samaan hulluuteen kuin niin moni muu. Meinasin palata lomalta kertaheitolla tehokkaaksi suorittajaksi. Meinasin, että nyt kuule sinä saamaton losoperse, muutut tuotteliaaksi ja viisaita ajatuksia pursuavaksi (ja uusia sellaisia vastaanottavaksi) supertyypiksi. Silleen ihan vaan simsalabim yhessä yössä.

No eihän se onnistunu.

Aivot kävi tahmeana, ensimmäisenä käteen tarttunut kirja on yksi tähän saakka vastaantulleista vaikeimpia ja minun pääni rähisi minulle itselleni, että nyt kyllä luet ja ymmärrät ja kirjoitat ja teet ja kaikki heti niinku olis jo. Olisin voinut valita toisen tehtävän ensin, mutta jostain syystä piiskasin itseäni juuri tähän. Ja niinhän siinä kävi, että sanat vain vilisivät silmissä, lauseista ei tahtonut saada tolkkua ja koko idea katosi jonnekkin tavoittamattomiin. Ja niin minä olin saamaton, tyhmä, niin opiskelu oli yhtäkkiä aivan saatanasta ja niin minä olin rähmälläni kaikkinensa.

IMG_20180106_152801_278

Tulimme mökille eilen. Pakkasin mukaan läppärin ja kirjan – erään toisen kirjan. Vaikeahko oli sekin, mutta mielenkiintoisempi, aihealueeltaan tutumpi ja pääni valmiimpi. Tänään sain naputeltua loppuun siihen liittyvän tehtävän! Loppuun! Noin vain! Uppouduin kirjan maailmaan, pääni vilisi pohdintoja, sormet riehaantuivat näppäimistöllä niin, että jouduin jopa hillitsemään ettei annettu sivumäärämaximi karkaa käsistä.

Tuntui hyvältä. J Ä R J E T T Ö M Ä N hyvältä. Opiskelu ei olekaan aivan saatanasta, enkä minä.

Se vaikea kirjakin on mukana täällä. Ajattelin, että annan sille (ja itselleni) uuden mahdollisuuden. Mutta minun ei ole pakko. Ymmärsin, että minun ei pidä piiskaamalla piiskata itseäni. Jos tämä ei suju nyt, niin voin kokeilla uudestaan kuukauden päästä. Voin kokeilla uudestaan vaikka hitto puolen vuoden päästä!

Se tässä tällaisessa opiskelussa on niin parasta! Kun on paljon kursseja, joilla ei ole deadlineja tai määrättyä suorittamisjärjestystä. On vapauttavaa, kun opintojaan voi suunnitella ja toteuttaa itselleen luontevalla tavalla. Kirjoittaa vaikka keskellä yötä tai vaihtaa tehtävän lennosta ja jättää sen odottamaan parempaa aikaa.

Kesällä, ja siitä venyen vanuen syksyyn, oli se kvantitatiivisten menetelmien kurssi, joka aiheutti minulle vastaavan pään sisäisen paskamyrskyn. Annoin itselleni aikaa ja arvatkaa mitä? Suoritin loppujen lopuksi kurssin tehtävän nelosen arvosanalla. Ehkä myös nämä sosiologian neljä traditiota vain odotuttavat sitä oikeaa aikaa loksahtaakseen kohdalleen. Kun vaan annan itseni vapautua ja teen jotain muuta, jotain joka juuri silloin sujuu paremmin.

 

Rähmällään

Urghh. Uuden vuoden alun kuuluisi kaiketi olla hiplettiä ja serpentiiniä. Näin ainakin minun maailmaani vyöryy tuolta somemaailmasta kaikkea sen suuntaista – uusia alkuja, uusia suunnitelmia, uusia jännittäviä odotuksia, ryhtiliikkeitä ja pursuavaa energiaa.

Ja sit oon minä. Tyyppi, joka raahustaa uuden ihanan vuoden neljättä päivää tukka silmillä, samat pieruverkkarit jalassa, naama nurinpäin.

26166287_977796162367378_1045987260932481247_n

Joululomasluibailun ja kuhan vaan löllöttelyn jälkeen arki löi naamaan märällä rätillä. Minunhan oli tarkoitus lomailla vain joulunpyhät, mutta hupsistakeikkaa aloitin täysipäiväisen lorvailun jo viikkoa ennen aattoa. Nyt sitten opiskeluun paluu ja arki tuntuu järjettömän tahmealta ja pää tyhmältä. Nyt on esimerkiksi semmoset kakspuolsataa sivua luettavana puisevaa tekstiä in english (kirjasta, jonka laina-aikaa enää alle viikko jäljellä ku joku on keksiny koko ajan paljo tähellisempää tekemistä niinku suklaan syönti), sellasta tekstiä joka ihan kotimaisenakin meinaa pölähtää pahasti yli hilseen. Tämän tehtävän jälkeen on luonnollisesti odottamassa, nyt jo hönkimässä niskaan toinen samanlainen. Oon vähän jo tarponut tekstiä läpi, hokenu en tajjuu ja ajatellu perhosia. Byääää!

(Plussaa opiskeluissa kuitenkin se, että muistin ilmoittaa itseni harjoitteluun! Nyt tosin pitää vielä löytää se harjoittelupaikka…muuuuut siis kaikessa tässä tahmeudessa onnistuin edes hetkellisesti olemaan supertehokas! Ilmottautumisaika kurssille alkoi klo.19.30 ja ryhmä oli täynnä klo.19.31. Minä olin toinen ilmottautuneista, wuhuu!)

Opiskelun lisäksi ihan koko maailma on kökkö ja minä rähmällään. Havunneulasia on enemmän lattialla kuin oksilla, tiskialtaassa vyöryy paistinpannuja ja kakkulautasia, kissan hiekkisten ympärillä on oma biitsi (en ymmärrä miten se hiekka kantautuu sieltä katollisesta lootasta ulos metrien säteellä!), viherkasvit nuupottavat. Torppa ja pää on molemmat räjähdystilassa, mutta en jaksa siivota kumpaistakaan.

Mikkään ei huvita ja kaikki on pyllystä. Tammikuu on uusi marraskuu!

Vuoden 2017 lempparit

Aivoparka on niin höttööntynyt kaikesta suklaasta ja minkään tekemättömyydestä, että yhden ainoata uutta kivaa ajatusta ei ole syntynyt kirjoittamiseen. Siksi, sekä myös ihan yleisen rauhoittumisen tarpeen takia, blogissa on nyt ollut varsin hiljaista. Ettei nyt kuitenkaan aivan vaivuta hämähäkin seitin peittoon ajattelin pöllyytellä menneitä…Kuluneen vuoden lemppareita luvassa siis!

Parisuhteessa

Tammikuussa meillä tulee yhteiseloa täyteen yhdeksän vuotta. Viime tammikuussa kirjoitin postauksen kahdeksan hyvää, kahdeksan kaunistajossa myös Jere pääsi ääneen parisuhteemme tilasta. Lueskelin hetki sitten postauksen läpi, ja hykertelin tyytyväisyyttä. En tämän parempaa, minulle sopivampaa, rakkaampaa ihmistä, ystävää ja taistelutoveria voisi toivoa. Kesäkuussa kirjoittelin myös postauksen siitä, että mitä kirjoitan parisuhteesta.

Vuonna 2017 on sähisty, riidelty, sovittu, rakastettu, unohduttu ja taas löydetty. On rakennettu pesää kesämökille, nautittu hiljaisuudesta. On pidetty leffatreffejä yläkerrassa, vietetty pitkiä aamuja sängyssä, käyty leipomossa ex tempore kahvilla ja järjestetty muuten vaan kahdenkeskinen brunssi viikonloppuna.  On säksätetty sukista nojatuolin käsinojalla, kinasteltu rahasta, livautettu vahingossa suusta ”miksi sinä et ikinä”, puristeltu finnejä selästä. On käyty lomalla yhdessä keväällä upealla Gardajärvellä ja kesällä road tripillä Pohjois-Norjassa.

received_1081352605303968

20885073_902835493196779_652272437_n

Eläintarhassa

Loppukesästä Jere alkoi puhumaan kissanpennusta. Yhdestä kissanpennusta. Olisi sellaisen halunnut – tai no, yritti saada minut haluamaan kissanpennun kyselemällä, että jos sellainen minulle synttärilahjaksi. Oma lehmä ja ammuu ja silleen.

Minä en halunnut kissanpentua. Mielestäni pennut (oli ne sitten koiran tai kissan), kaikessa söpöydessään ja ihanuudessaan, ovat jotensakin rasittavia. Halusin mielummin nuoren aikuisen tai aikuisen kissan, sellaisen, jolla ehkä on jo havaittavissa jonkinlaista aivotoimintaa.

Yhden kissanpennun sijaan meille siis tuli kompromissina kaksi vanhempaa kissaa löytöeläinhoitolasta! 😀 Näistä ihanista suloisista rescuepalleroista kirjoittelin täällä ja täällä. Myös postaukset äiti on vähän väsynyt ja kissa kukkaruukussa ja muita tarinoita kannattaa vilkaista.

img_20171116_123745_078

IMG_20171229_171725_500

Potpottilassa puolestaan vihainen Ahti-kukko lähti pitkien pohdintojen jälkeen paremmille matomaille. Hänen tilalleen haettiin silkkikanapariskunta! OMG en kestä millaisia vanupalleroita ne ovat. Silkkirouva päättikin hetimmiten ruveta vauvakuumeilemaan ja yhteishuoltajuus Hertan kanssa sujui mainiosti. Kesällä kuoriutui kolme silkkikukkoa ja yksi silkkikana. Näistä kuoriutuneista meidän hoiteissa on enää yksi kukkopoika, mahtavasti saatiin kaikkia myytyä/lahjoitettua eteenpäin. Silkit nähtävästi eroavat tavistyypeistä siinäkin mielessä, että pääkukolla ei ole ollut aikomustakaan alkaa höykyttää tätä nuorta poikaa, niin kuin me pelättiin. Siellä elävät sulassa sovussa kaikki. Nuorukainen olkoonsa siis meillä niin kauan kuin oma koti löytyy.

19983823_883465775133751_2930005238122623657_o

19555025_878250382321957_4569911683956943997_n

Töissä/opiskelussa/elämässä

Niin kuin jokainen blogiani seurannut tietää, jäin heinäkuussa opintovapaalle. Tästä aiheesta olen kirjoittanut runsaasti, kuten muunmuassa rahoituksesta, jännittämisestä ja itsensä voittamisesta ja työnurkkauksen sisustamisesta. Matkalle on mahtunut kuoppia ja valtavia ponnistuksia, kuten esimerkiksi ajoittaiset motivaation katoamiset tai kurssit, joiden sisältö on mennyt täysin yli hilseen. Päivääkään en silti kadu ja erittäin iloisena jatkan valitsemaani tietä seuraavatkin kymmenen kuukautta. Saldo syksyltä: suoritettu 44 opintopistettä ja sosiaalityön aineopintojen keskiarvo tähän mennessä 4,4.

img_20171129_120426_649

Päätimme Jeren kanssa lopettaa tupakan polton syksyllä. Joku vasta kyselikin jonkun postauksen kommenteissa, että miten tupakoimattomuus on sujunut. Ei täydellisesti. En siis vielä(kään) voi hehkuttaa olevani täysin savuton. Meistä molemmista on kuoritunut viihdepolttajia eli viinin/oluen kanssa sauhutellaan surutta menemään. En ole tästä jaksanut ottaa stressiä ja toistaiseksi tällainen satunnaistupruttelu on sujunut kivuttomasti – paitsi nyt joulunpyhinä homma karkasi hieman lapasesta ja täällä on uusi ryhtiliike käynnissä. En ole siis lopettanut täysin, mutta vähentänyt aivan hurjasti ja olen ylpeä itsestäni. Tämän lisäksi avasimme rahastot, joihin kuukausittain ohjautuu säästöön ne rahat, jotka aikaisemmin menivät savuna ilmaan.

Noin muutenkin syksy 2017 oli terveyden ja hyvinvoinnin aikaa elämässäni. Vedin esimerkiksi elämäni ensimmäisen detox-kuurin ja Pirtin innoittamana  kirjoittelin postaussarjan vinkeistä kaamoksen vastaiseen taistoon. Pientä notkahdusta olotilassa meinasi näistä valmistautumisista huolimatta tapahtua marraskuussa, mutta loppuvuosi meni kuin menikin yllättävän hyvinvoivissa merkeissä.

22264965_930650570415271_1123005786_n

Tästä on hyvä jatkaa kohti vuotta 2018 🙂 Kuinkas teidän vuosi meni, mitkä olivat vuoden 2017 kohokohdat?

Tavallinen torstaiaamu

Monelta aamu alkaa? Minusta tuntuu, että minun aamuni alkoi tänään monta kertaa.

Ensin neljältä. Heräsin kynsien rapinaan laminaatilla. Makuuhuone, olohuone, keittiö, sieltä takaisin olohuone, makuuhuone. Paistoimme toissa yönä joulukinkun ja Riki sai siitä luut ja roippeet – ilmeisesti niillä oli asiaa aamuyöllä kello neljä. Heitin peiton syrjään ja nousin, Riki hölkytteli edellä häntä heiluen eteisen ovelle. Lämmittämättömässä ulkoeteisessä aamuyön pakkanen halasi alastonta kehoani lujasti ja keikuin varpaisillani, kurkottelin sormenpäillä ulko-oven auki – ikäänkuin siten olisi muka jotenkin lämpimämpi. (Lämpimämpi! Ihana sana!)

Toisen kerran aamuni alkoi kello viisi kolmekymmentä. Sänkymme on makuuhuoneen nurkassa. Jere nukkuu seinän puolella, minä sängyn reunan, ja minun puolellani on ainokainen yöpöytämme. Yöpöydällä aloitti puhelin aamuherätyksen. Harvoin herään siihen, nyt heräsin. Haparoin puhelimen irti laturista ja työnsin puhelimen, sen edelleen soidessa, takakäteen Jerelle johonkin sinne peiton ja tyynyjen mylläkkään. Olin vaipumassa takaisin omalle tyynylleni kun uninen ääni vieressäni alkoi puhua. ”…radio” , se sanoi. Sinkautin käteni sammuttamaan kelloradion, ennen kuin sieltä alkaa tulvia elämän ääniä pieneen uniseen soppeeni. Olisin halunnut toivottaa hyvää huomenta tai hyvää työpäivää tai hyvää jotain, mutta en jaksanut muodostaa huulillani sanoja. Käsky ei kulkenut aivoista huulille asti. Ja kun se lopulta olisi päässyt perille, oli Jere jo keittiössä kolistelemassa kahvinkeittimen kanssa. Jerellä menee aamutoimissa noin kymmenen, tai viisitoista minuuttia. En kuullut hänen lähtöään, olin jo unessa.

IMG_20171213_151123_906

Oma puhelimeni aloitti herätyskonserttinsa kahdeksalta. Meillä on sama herätysääni, joten muutaman kerran on ollut lähellä Jeren myöhästyminen töistä, kun olen unenpöpperöissäni alkanut torkuttaa hänen kellollaan. Nyt aloin torkutuksen omallani. Olin jossain suuruuskuvitelmassani ajatellut, että heräisin aikaisin tänään, olisin tuottelias ja ahkera. Kahdeksalta aamulla tuntui kaikelta muulta, kuin tuotteliaalta tai ahkeralta. Siirsin ensin puoli tuntia. Sitten toisen kerran, kolmannen. Olin torkuttanut lopulta kymmeneen saakka, jolloin lopulta nousin (kissan avustamana ja vessahädän pakottamana).

Ärsytti, kun olin torkuttanut niin myöhään. Ärsytti, kun muistin mitä tänään olisi edessä. Yritin lietsoa ärsytystäni ja löytää myönnytyksiä – ihan sama sinun on jatkaa uniasi, tämä päivä on jo muutenkin pilalla! Järki minussa sanoi, että kahden tunnin itse määritelty aikataulullinen ”menetys” ei tarkoita sitä, että sen varjolla voi heittää mäkeen myös päivän seuraavat lukuisat tunnit. Järki minussa sanoi myös, että tämän päivän vetkuttelu ei poistaisi sitä tosiseikkaa, että se inhottava tehtävä olisi edessä joka tapauksessa, joskus. Ja muistatko kuinka asetit itsellesi tavoitteen, että ennen joulua se on tehty, niin voit joululomailla loppuvuoden tuntematta huonoa omaatuntoa.

Alkoi tavallisen torstai-aamun perustanssiaskeleet. Koira odotti jo häntä heiluen ovella. Olin edelleen jostain syystä alasti ja toistin aamuneljän koreografian. Tällä välin keittiöön oli ilmestynyt neljä kissaa – kaksi odotti ruokaansa keittiön tason päällä, kaksi muuta tason alla. Kissoja oli myös tonnikalapurkissa, keittiön pöydän päällä, jääkaapissa ja jalan juuressa suikeroimassa häntäänsä sääreni ympärille. Napsautin vedenkeittimen päälle ja olin aikeissa mennä myös etsimään jotain vaatetta itseni verhoksi – kun tämän havaittuaan kirjava kissa luikahti kiireen kaupalla olohuoneeseen sohvan alle piiloon kesken ruokailun. Käännähdin ympäri, kissittelin, kutsuin ja maanittelin. Sieltä se tuli, takaisin syömään. Ja minä huomasin istuvani alasti kylmällä laminaatilla, ovien ja ikkunoiden ristivedossa koko kissojen ruokailun ajan – turvana, typeryksenä, ehkä hitusen hulluna.

Sain lopulta vaatteet ylleni. Latasin puita ja sytykkeitä olohuoneen pönttöuuniin, istuin lattialla sen edessä odottamassa tulen humahdusta ja sitä, että tuli tarttuu kunnolla puihin. Vasta varmistuttuani siitä nousin ja lähdin toistamaan samat kuviot yläkertaan. Yläkerran puusäkki rojotti keskellä ulkoeteistä. Et sit voinut kerralla kantaa sitä ylös saakka, huomasin ajattelevani kitkerästi kun raahasin painavaa säkkiä kapeissa rappusissa yläkertaan. Kitkeryys ei huomioinut sitä, että minulle oli kuitenkin kannettu puut valmiiksi sisään saakka.

Aloin rakentaa oma nurkkaani. Lisäsin vettä ja piparminttu-tippoja työpöydällä olevaan diffuuseriin. Mieli olisi tehnyt appelsiinin tuoksua, mutta minä jo elän klementiineillä – ajattelin, että pääni saattaa tarvita kumppaniksi viilentävää piparminttua. Lisäsin neilikkamaljakkoon vettä, latasin teepalleroon kirsikan tuoksuista teetä. One true love, lukee teepussukan kyljessä. Nostin tulitikut valmiiksi työpöydälle, tämän(kin) päivän harmautta, koskaan nousematonta valoa, minä häivytän tuikuin.

Mulkoilen hetken tämän päivän tehtävääni. Lähestulkoon kolmen kilon kirjaa, joka irvistelee minulle sohvapöydältä. Sosiologian perusteos englanniksi ja sitä lähteenä käyttäen minun täytyisi saada kasaan kaksi kirjallisuustehtävää. Varsinainen tavoite ennen joulua (tässä on/on ollut siis muitakin kursseja työn alla samalla), mutta toivoisin saavani toisen tehtävistä valmiiksi huomenna viimeistään. Ajattelimme lähteä mökille lauantaina ja siellä haluaisin hengittää hieman vapaammin.

IMG_20171214_115033_642

Välttelen vielä.

Sytytän kirkasvalolampun osoittamaan sohvalle ja vajoan sohvan nurkkaan, tyynyn ja taljan pehmeään syliin. Siemailen teetä, tarkistan sähköpostit, luen muutamia uusia blogipostauksia. Saan inspiraation omaan postaukseen. Tähän. Nyt huomaan, että kello on kohta jo kaksitoista. Aamu alkoi monta kertaa, mutta mihin se meni?

Keskitän ajatuksiani päivään, siihen miten aloittaisin päivän ja miten lopettaisin. Otan toisen mukillisen teetä hautumaan. Okei. Tartun tänään kirjaan, hahmottelen ja suunnittelen tehtävääni, kirjoitan. Kokonaan ei tarvitse kirjoittaa tänään tehtävää valmiiksi, voin jatkaa huomenna. Mutta pääasia, että tartun hommaan ja kirjoitan. Kuulitko!

Okei. Mutta ensin hämmentelen pönttöuunit ja ruokin kanat.

 

Jännittämistä ja itsensä voittamista

Olen muistaakseni aiemminkin kirjoittanut siitä, että olen sosiaalialan ihmiseksi hämmentävän epäsosiaalinen. Kaipaan ja tarvitsen valtavasti omaa tilaa ja aikaa, viihdyn erinomaisesti yksin omissa oloissani ja en esimerkiksi kuuntele musiikkia koskaan (paitsi hiprakoissani), koska nautin enemmän hiljaisuudesta.

Totta kai tulee myös hetkiä, kun kaipaan ihmisiä. Lörpötystä, naurua, kuulumisten vaihtoa, syvääluotaavia keskusteluja ja sitten taas älyttömyyksiä, melutason nousua sitä mukaa kun lasissa olevan juoman ja seurueessa olevien tyyppien (ja omien) juttujen taso laskee.

Tutussa porukassa olen puhelias, se kovaääninen kaikkeen osallistuva tyyppi, juttujen kertoja ja äänekkäästi naurava, sarkastinen ja hyväntahtoisesti piikittelevää molemminpuolista huumoria viljelevä, itseironinen, rohkea ja rento.

IMG_20171207_181046_990

Vieraassakin seurassa olen puhelias ja otan vahvasti paikkaani. Lörpöttelen ja vitsailen. Hion kuitenkin särmiäni, pehmentelen persoonaani. Olen esillä ja äänessä, mutta yritän mukautua johonkin sosiaalisesti sopivampaan muottiin.

Ja jännitän niin helvetisti!

Perjantaina ja lauantaina oli jälleen lähipäivät yliopistolla. Jälleen reilun kymmenen hengen porukka, jota en tiennyt enkä tuntenut enkä ollut tavannut aikaisemmin. Valitkaa näin aluksi näistä kuvakorteista jokin, joka kuvastaa sinua ja kertokaa sitten kaikille miksi valitsit sen. Vuoroni lähestyessä tunsin pulssini nousevan, hiusrajan hiestyvän ja ajatusteni säntäilevän kuin ajokoiran jahtaama jänis, kiivaasti miettien mitä helvetin fiksua minä tästä kuvasta, siis itsestäni, osaan sanoa. Vuoroni ollessa kortti tärisi käsissäni lähestulkoon huvittavasti (jos olisi huvittanut) ja tunsin miten ääni värisi ja puhuin t o d e l  l a nopeasti. Vuoroni jälkeen en jaksa muistaa mitä puhuin.

Parityöskentelyssä olen vahvempi. Pieni ryhmäkin on okei. Mutta luokan edessä, edes siitä omalta paikalta, puhuminen on kammottavaa. Ainakin alkuun, ennen kuin porukka on tutumpi. Eikä esimerkiksi keskusteluun osallistuminen ole paha paikka, koska silloin saat puhua jos itsestä siltä tuntuu, että on jotain sanottavaa. Toisaalta esiintymisjännitykseen ei auta tuttukaan porukka. Muistan kun lukiossa pidin esitelmää fobioista (kuinka sopivaa!) ja onneksi opettaja oli kartalla – hän ehti kehottaa minut jatkamaan esitelmää omalta paikaltani juuri ennen kuin olisin pyörtynyt siihen paikkaan. Tunsin korvien kohinani, kylmettyvien kasvojeni ja tärinän keskeltä, että en enää kestä, pyörryn.

Näinä kahtena päivänä jouduinkin sitten todellisen tulikokeen eteen. Aiheena oli asiakastyön taidot ja heti alkuun opettaja kertoi, että emme pidä kalvosulkeisia. Että harjoittelemme. Että jakaudumme ryhmiin ja ryhmissä otamme ennalta määriteltyjä (mutta hyvin väljiä) asiakkaan ja sosiaalityöntekijän rooleja erilaisissa asiakastilanteita. JA ETTÄ ESITÄMME LUOKAN EDESSÄ NÄMÄ, LÄHES IMPROTUT, TILANTEET. Niin, että kymmenen minuutin ajan muu ryhmä havainnoi ja tämän jälkeen keskustelemme. Tätä siis olisi tiiviisti, intensiivisesti edessä seuraavat kaksitoista tuntia.

Siellä minä sitten olin. Ääni väräjävänä, en tippaakaan uskottavana, sosiaalityöntekijänä. Ja siellä minä olin uudestaan, 13-vuotiaana koulukiusattuna poikana. Se meni nappiin. Koko kehoa vapisuttava pelko ja hajoileva ääni olivat kuulkaa täysin autenttiset!

Olen aivan järjettömän ylpeä itsestäni.

Ja olen ylpeä meidän ryhmästämme. Näin lyhyessä ajassa meistä kuitenkin muotoitui hyvä, toisia tsemppaava, palautetta antava, naurua hersyvä porukka. Ehkä se johtui siitä intensiivisyydestä.

Nyt olen myös uupunut. Todella todella uupunut. Viikonloppu oli todella antoisa, mielenkiintoinen ja rikas kaikinpuolin, mutta vei se mehutkin tehokkaasti. Tehokkaammin kuin jos kyseessä olisi ollut vain ne kalvosulkeiset.

Työnurkkaus olohuoneeseen

IMG_20171128_172013_100

Puoli vuotta minä olen seilannut tavaroitteni kanssa siellä täällä. Olen levittäytynyt pitkin sohvaa ja sohvapöytää, vallannut alaa keittiön pöydästä, lojunut mutkalla sängyssä kuuntelemassa luentoja. Kironnut, kun ei ole tilaa tehdä muistiinpanoja. Kironnut, kun kaikki opiskeluromu on kaiken muun elämän tiellä. Kironnut, kun kaikki muu elämä on opiskelun tiellä.

Olen hieronut huonossa asennossa könöttäneisiin kipuileviin hartioihin voltarenia ja lämmingeelejä. Olen kinunnut hartiahierontoja. Olen istunut polvet suussa, selkä mutkalla, ranka lysyssä. Alaselkäkin kirosi.

Lopulta raapustin Facebookin kirppariryhmään, että OSTETAAN halavalla työpöytä/kirjoituspöytä. Saisi olla mielellään vaalea ja siro tai sit vaihtoehtosesti niin överirumaretro, että se muuttuu jo kauniiksi minun silmissä.

Siinä se nyt on. Sain pöydän kahellakympillä ja elämää nähneen tuolin kaupan päälle ja vieläpä kotiinkuljetuksella, jota en siis edes pyytänyt, vaan minulle sellainen tarjottiin. Uskomattoman kultaista! Hetki meni tuumaillessa ja mööpelimyllätessä, että sain 120×70 kokoisen työpöydän sullottua muutenkin täyteen olohuoneeseemme. Mutta lopputulos on mielestäni kiva!

IMG_20171129_115817_132

IMG_20171129_120426_649

Nyt kiittää opiskelijan kukkaro, opiskelijan selkä ja opiskelijan sisustussilmä. Eikä enää häiritse elämä opiskelua tai opiskelua elämää. Jee!

20171129_115444

 

Kun kävin isolla kirkolla

Minulla oli niin hauska, niin ihana ja kokemusrikas neljä päivää, että en tiedä mistä aloittaisin ja mihin lopettaisin.

Kun minä menin satoi lunta ja räntää. Kun minä olin, sulivat ne kaikki pois. Ja kun minä lähdin, lähdin minä lumiräntäsateessa.

IMG_20171124_112750_327

Minä juhlin veljen kanssa kahden keskistä intialaisteemaista pikkujoulua. Emme muistaneet ostaa pipareita, mutta söimme silti piparit, kun niitä oli tarjolla korissa tiskillä siinä baarissa, jossa kävimme juomassa yhden luomun ja yhden tumman oluen ravintolan pöytävarausta odotellessa.

20171125_173944

Minä ostin mekkooni sopivan vyön edellisenä päivänä. Veli keksi haluavansa rusetin puolitoista tuntia ennen pöytävaraustamme. Kävimme ostamassa tummansinisen rusetin matkan varrelta, veli puki sen kaulaansa vaatekaupan peilin edessä.

Söin niin jumalaisen hyvää tandooriuunissa paistettua kanaa ja niin uskomattoman hyvää naan-leipää, että olisin voinut kuolla tai tappaa. Intialainen mausteinen jäätelö lauloi suussani sinfonian ja sai minut unohtamaan, että vasta hetki sitten vaikeroin, etten jaksa syödä enää mitään. (Jälkiruoka todella menee eri mahaan.)

Blossan intialaisvaikutteinen glögi puolestaan sai minut melkein tukehtumaan kun vedin vahingossa henkeeni mausteiset henkoset. Todella vahvaa. Hyvääkin, mutta vahvaa.

IMG_20171125_162355_522

Kävelin myös päivisin pitkin kampusaluetta, pitkin yliopiston käytäviä, kenkieni kopistessa kivilattiaa vasten ja seinien jatkuessa taivaaseen saakka. Kaivoin peurakuvioisen vihkoni ja vihreän lukioaikaisen kynäpenaalini norsukuvioisesta laukustani ja istuin sen tietokoneen ääressä ja pelkäsin etten osaa enkä ymmärrä.

Mutta minä osasin ja ymmärsin tai jos en osannut enkä ymmärtänyt, niin en ollut ainoa.

Olimme iltaisin, myös sinä villinä pikkujouluiltanamme, umpiväsyneinä pieruverkkareissamme tuijottamassa Netflixiä jo iltakymmeneltä. Toisaalta höpöttelimme, nauroimme ja olimme energisiä aamuisin siihen aikaan, kun minä vasta normaalisti olisin lusikoimassa kissanruokaa neljään kuppiin ja kommunikoisin murahdellen.

IMG_20171125_180157_295

Puhuimme opiskelusta, Afrikasta, töistä, tulevasta kesästä, opiskelusta, lavantaudista, opiskelusta, maailmasta, opiskelusta, elämästä. Kissoista ja kakihedelmien hinnoista. Haaveista ja tavoitteista. Naisten kenkävalinnoista ja siitä, että flamingokuosi, kaikesta hassuudestaan huolimatta, ei nyt vaan sovi.

received_752358548281445

Ja sitten minä yhtäkkiä istuin Jyväskylän matkakeskuksella ja ilakoin bussin puhelimenlatauspistokkeesta ja kuuntelin kaksi tuntia Depressiopäiväkirjaa ja kastuin läpimäräksi Kuopion räntäsateessa ja juoksin myöhässä olevasta bussista illan viimeiseen junaan Joensuussa ja olinkin kotona. Pikkunen puski minua kuin olisin ollut poissa aina aina aina ja Riki katsoi kostein ruskein silmin Possu suussa ja Trio sai iltavilliympyräjuoksuhepulit ja sohvan alta näkyi kaksi pientä nenänpäätä. Ja Jerellä oli minulle ruokaa ja yksi kylmä olut ja rakkautta koko talon ja sen eläintarhan täydeltä.

Ajattelin kuinka onnellinen olen. Kuinka minulla on tämä kaikki, nämä mahdollisuudet, juuri tämä elämä.