Ikävästä ja siitä tyypistä joka asuu meillä

IMG_20180916_102835_204

IMG_20180916_180500_891

Kun olin kaksi viikkoa sitten Jyväskylässä puhuin veljelle siitä, että ikävöin ihmistä jonka kanssa asun. Että sitä niin kuin luulisi, että kun jakaa arjen, laskut, sängyn, likaisten sukkien kiikuttamisen pesukoneeseen, jääkaapin ja paistetut lihapullat, niin siinä ei paljoa jäisi aikaa tai oikeastaan edes sijaa ikävöinnille. Sanoin, että ikävöinti tuntuu jopa hassulta, vähän pöhköltä ja naurettavalta.

Veli sanoi siihen fiksusti jotenkin niin, että eikö ikävä ole vain hyvä asia. Eikö se ole vaan tosi hienoa, ja itse asiassa myös tosi tärkeää, että ikävöi sitä omaa kumppaniaan, joka ainakin oletettavasti on se itselle elämän tärkein henkilö.

Tässä ei ole kyse siitä, että ikävöisin näin lähes kymmenen vuoden jälkeen jotain mitä ei enää ole. Siis tyylillä, että sillon se oli semmonen ja nyt se on vaan tommonen. Me ei olla hirvittävästi varmaan kumpikaan muuttuneet tässä ajansaatossa, tai jos ollaan, niin vain parempaan suuntaan. Kaikenlainen kommunikointi, toisen huomioiminen ja rutiineiden hioutuminen, yhteisen elämän pyöritys, on oikeastaan vaan parantunut vanhetessaan. Totta kai muutoksia aina mahtuu matkaan eikä tänä päivänä perhoset lehahda vatsaan heittämään kärrinpyöriä kun huomaan Jereltä tulleen viestin tai Jere ei ajele kylillä ympyrää ihan vaan nähdäkseen minut vilaukselta (no okei, jos se tekisi tätä niin minä ehkä pakkaisin kamani ja vaihtaisin nimeni aika livakasti). Tänä päivänä myös tiedetään toisistamme varmaan kaikki eikä olla enää sen kutkuttavan uuden oppimisen äärellä. Mutta, vaikka ne olivatkin huikean ihania aikoja, en minä niitä aikoja kuitenkaan ikävöi.

Minä ikävöin fyysistä läsnäoloa, konkreettista yhdessä olemista ja tekemistä. Huvittavaa kyllä ennen opintovapaani alkua pohdin sitä, että tehdäänkö me täällä toisemme hulluiksi kun minä olenkin yhtäkkiä aina kotona kun olimme tottuneet sovittamaan yhteen kahta 3-vuorotyötä epämääräisine kiertoineen ja rytmeineen. Tämä pelko osoittautui turhaksi, sillä kävikin niin, että meillä molemmilla on varsin aktiivinen oma elämä ja etenkin nyt tänä kesänä, syksynä sekä vielä tulevina kuukausina on kalentereidemme yhteen sovittaminen ja yhteisen ajan löytäminen osoittanut lähestulkoon mahdottomaksi.

Minä olen tehnyt ahkerasti koiranhoitokeikkaa, kesä on mennyt tankatessa kesänaapurin seuraa ja nyt syksylle on osunut ja osuu paljon lähipäiviä Jyväskylään sekä ystävien tapaamisia. Katsastelin tuossa kalenteriani ja totesin, että syyskuun lopussa tulee olemaan melkein viikon poissaolo kotoa, lokakuun loppuun on merkattu yhdeksän päivän rupeama. Konkreettisen kotoa poissaolon lisäksi minun huomioni ja aikani on vienyt opiskelu, hautautuminen läppärin ja kirjapinon taakse. Jerellä on ollut omat työnsä, moottoripyöräreissunsa, metsästysretkensä etelä-Suomeen. Juuri nyt metsästyskausi on kiihkeimmillään enkä ole kunnolla nähnyt Jereä yli viikkoon enkä tule näkemäänkään ainakaan seuraavaan viikkoon. Hän asustaa nyt  true-eräjormana meidän mökillä enonsa kanssa ja kulkee sieltä töihin. Eilen Jere kertoi iloisena, ilmeisesti suunnitellen meille jotain yhteistä kivaa, että hänellä olisi neljä vapaapäivää ajankohtana X. Minä vastasin olevani silloin Jyväskylässä.

Minulle, ja meille, on aina ollut äärimmäisen tärkeää se, että on niitä omia menoja. Että niitä saa olla, pitää olla, eikä kumpikaan halua toistaan kahlita tai kieltää menemästä ja tekemästä niitä itselle tärkeitä juttuja (eikä kumpikaan varmasti myöskään sietäisi toiselta moista käytöstä). En siis tässä niinkään märise sitä, että kun minulla on sitä ja siulla on tota, vaan olen rehellisesti iloinen siitä, että molemmilla on niitä omia kiinnostuksen kohteita ja molemmat ovat vapaita toteuttamaan omia juttujaan.

Mutta märisen sitä, että minulla ihan totta on ikävä. Pikainen suukon vaihto molempien lentäessä omille asioilleen ja messengerin kautta heitellyt, lähinnä käytännön asioihin, liittyvät viestit alkavat tuntua riittämättömiltä. Samoin tyhjä sänky ja vain itselle tehty ruoka, hiljainen talo ja vuoron perään molempien pakatut ja puretut reput ja nyssäkät.

Ja sitten, kuitenkin, palautan mieleeni veljeni sanat. Sen, että tämähän on ihan mahtavaa, tämä ikävä. Että kaikessa itsenäisyydessämme me olemme kuitenkin me. Että kaiken arjen, rutiineiden, kiireen, kinastelun ja elämän keskellä, vuodesta toiseen, toinen on yhä edelleen se tärkeä, se jota ikävöi.

Pitäsikkö ostaa palju?

Vajaa pari viikkoa sitten Jere patsasteli mökin tontilla sen näköisenä, että nyt on jotain mielessä. Mittaili katseellaan ja askeleillaan, silmäili, katseli eri vinkkeleistä ja hieroi partaansa. Loihe siinä sitten lausumahan, kesken leppoisan illan vieton ja saunan lämmityksen, että

pitäsikkö ostaa palju?

Niinpä siellä tontilla oli hetken päästä patsastelemassa, mittailemassa, silmäilemässä myös minä. Hymisteltiin ja myhäiltiin yhteisymmärryksessä, että juu-u, tuossa oisi kyllä aika oivallinen paikka paljulle, pitäsikkö?

Mentiin siinä sitten saunaan. Puhuttiin, että oishan siinä hauskempaa lillua kuin jorpakossa, jossa ei ole muuten mitään vikaa, mutta kuivan ja kuuman kesän myötä se alkaa muistuttaa yhä etenevissä määrin enemmän mutakylpyä kuin raikasta pulahdusta. Ja että oi sitten syksyllä, marraskuussa, voisi lyhtyjä laittaa ja fiilistellä pimeää yötä ja tähtitaivasta ja hiljaisuutta. Ja hei entäpä kaveriporukalle saunailtoja ja tuossa vieressä olisi notskipaikka, jossa voisi hengailla ne, jotka eivät halua paljuilla tai pitävät taukoa ja silti samalla voitaisiin höpötellä ja nauraa ja grillailla ja pitäsikkö?

Tultiin pois saunasta. Vähän patsastelua, silmäilyä. Sitten Jere otti puhelimen käteensä, selaili, paineli muutamia nappeja ja

eilen me otettiin kahdestaan ensimmäiset kylvyt meidän ikiomassa paljussa.

20180720_204404

Ajatuksia moottoripyörän repsikan paikalta

IMG_20180702_165259_520

”Eiii hittooo tää ON NIIIIN MAHTAVAA!!”

”Meenoolippu, meenoolippu…eiku matkaan lähden mulla kauas menolippu ooo-on…juna jyskyttää-ää vanhaa ystävää hihih tirsk mulla kauas menolippu ooo-on…”

”Oispa musiikkia.” (Toistuva ajatus.)

”Puu puu puu mänty koivu puupupupuu kuusi hitto et on muuten tylsä pätkä”

”Tsing tsing tsingis…EI VITTU PIA HILJAA. Jotain mitä tahansa muuta, mitä tahansa hmmm sata salamaa joo SATA SALAMAA ISKEE TULTA JA KOKO ELÄMÄ RÄJÄHTÄÄ JA…öö…hmm ei mitään voin hyräillä hymmhymhyymhymhyy eiku hei PITKÄ KUUMA KESÄ…”

”Hmmm nenää kutittaa.”

”Jos nyt tulis äkkijarrutus nii mun olkapää lähtis takuulla irti kuopastaan.” (Tätä ajatusta en hautonut kovin kauaa.)

”Miks täällä ei oo yhtään poroa?”

”MINÄ LÄHDEN POHJOIS-KARJALAAAN…”

”Hitto että muuten OIKEESTI kutittaa nenää. Kuhan vähä hidastuu vauhti nii raotanpa vähä visiiriä…”

”Hmm pysähtysköhän Jere kohta ku vähä toi alaselkä. Ai ei pysähtyny. No ehkä kohta. Aarghh alaselkä tekee mut hulluks. Pysähy pysähy pysähy. Ahhh nyt kaarretaan pysäkille!”

”OMG MINUU AIVASTUTTAA OMG.”

”Uaaaa lietelanta haisee uaa hyi”

”MITÄ MIKS SE JARRUTTAA aiiii poro ja ooo pikkuvasa kans voiiii duudeli mäne mehtään siitä kipikipi nii nuiiin just sinne hyvä poro”

”HMBFHTSÖH!” (Sisäänkäännetty, tukahdutettu aivastus. Ei klimppejä visiirissä.)

”IIH HEVONEN!”

”Onpahan muuten levee tie! Hmmm miks tää on näin levee, tähänhän vois laskeutuu vaikka lentokone? Jaaa nii oiskohan tää joku hätälaskujuttu tai armeijajuttu hmm no ei kai mikään armeija, mut hätälasku ehkä hmm pitääpä muistaa kysyä Jereltä ku pysähytään.”

”Nyt mennään kyllä lujaa…mitenkähän kovaa, kurkkaanpa olan yli OHO sataakahtakymppii hups hähää bääd ääs”

”Vähä kyl pissittäs.”

Kuusi tuntia on melkoisen pitkä aika olla yksin oman kypäränsä sisällä.

 

 

 

Ja kun lopulta pääsin uneen päätti kurki huutaa KA-KAA!

Leiriydyimme leirintäalueella, mutta noin muuten leirintäaluemeininki ei ole ihan meidän juttu. Onneksi aivan vierestä lähti metsäreitti. Lauantai-iltana pakkasimme laukkuun pari olutta ja talsimme puolentoista kilometrin päähän lammen rantaan laavulle saadaksemme viettää iltaa kahden.

IMG_20180630_195955_474

Ensimmäisenä yönä palelsi aivan hulluna, toisena yönä sukelsin makuupussiin villapaitoineni ja -sukkineni. Kun lopulta pääsin uneen päätti kurki huutaa KA-KAA! Päivällä se sitten nukkui tyytyväisenä naamioituneena kiveksi, joten en saanut ryökäleestä kuvaa. Aamuisin sai myös herätä kotoisasti kukkokiekuuhun.

Tunsin huvittunutta huojennusta bongaillessani eläinpuistossa myös muita lapsettomia pareja. Joskus mietin, että olisi pitänyt tehdä lapsia ihan vaan siksi, että pääsisi kaikkiin kivoihin paikkoihin, niin kuin Muumimaailmaan. (Siellä haluaisin oikeasti käydä, mutta ilman alamittaista tekosyytä matkassa se tuntuisi creepyltä, eikä varmasti ainoastaan minusta.)

IMG_20180701_111846_748

Meillä oli mukana sellaiset käsin pumpattavat telttapatjat. Menimme pumppaamaan niitä teltan sisälle (ettei esim. pienet kivet tms. puhkaise patjaa paljaalla maalla) ja…no, sehän kuulosti siltä kuin teltassa todellakin, köh, pumpataan. Minua alkoi naurattaa ihan älyttömästi ja oli pakko siirtyä ulos hihittämään ja jättää Jere telttapatjahommiloihin. Kun ympärillä kuitenkim niitä lapsiperheitä ja kaikkea.

IMG_20180701_112908_568

Minä kävin yleisessä saunassa! Tämä oli siis minulle itselleni todellinen riemuvoitto ja itseni ylitys. Okei, sain molempina iltoina istua siellä yksin ja rauhassa, mutta siis yleiset vessa- ja pesutilat ovat minulle reissuilla kauhistus, vaikka en mikään hieno leidi noin muuten olekaan.

Minulla on reissutuliaisina kamerassa 240 kuvaa eläimistä ja kantapäässä rakkula.

Yllärikesäreissu Ranualle

Jere laitteli torstaina kesken työpäivänsä viestiä, että voitas lähtee huomenna reissuun. Minä kysyin et ai minne ja se vastas et Ranualle ja minä vastasin et joo.

Perjantain lähtö tosin vaihtui lauantai-aamulle, koska koko perjantai oli aamusta alkaen harmaa ja sateinen ja harmaa ja helvetin sateinen. Päätettiin siis lähteä reissuun moottoripyörällä, joten sateessa ja tuulessa matkaaminen ei ole ihan kaikista mukavinta, vaikka molemmilta kunnolliset ajopuvut ja niiden päälle vedettävät sadevaatteet löytyvätkin. Sitäpaitsi kun meillä ei varsinaisesti ole kiire, niin lähtöpäivää pystyi siirtämään – Jeren tarvitsee olla töissä vasta tiistaina.

IMG_20180630_112757_578

Ennen lähtöä minua jännitti kaksi asiaa:

  1. Mahdunko enää ajopukuuni?
  2. Näenkö jääkarhun?

Ensimmäiseen osioon olen jo saanut myöntävän vastauksen. Tai ehkä se oli sellainen kyllähkö, jos nyt rehellisiä ollaan. Huomenna menemme sitten tsippailemaan Ranuan eläinpuistoon ja toivottavasti näen sen jääkarhun ja pöllöjä ja iiiiik ilveksen ja oijoi naaleja ja punakettuja ja vaikka mitä muita.

IMG_20180630_170325_782

20180630_192011

Maanantaina sitten takaisin kotia kohti. Nämä pari yötä vietämme telttailen täällä RanuaZoo Camping -alueella – ehkäpä koko leirintäalueen JA eläinpuistoturistien ainoina lapsettomina tyyppeinä. 😀 Huomenna kamera varmasti laulaa ja runsasta kuvapostausta on luvassa, mutta vasta kunhan pääsen kotiin koneen ääreen. Sitä odotellessa kannattaa seurata instaa ja etenkin instastorya, se päivittyy takuulla ahkerasti!

Loma(hko)lla!

Minullahan ei ole lomaa, koska opintovapaalla tahkotaan opintopisteitä sieltä ja täältä ja ollaan ahkeria ja tunnollisia. Harjoitteluni lastensuojelussa loppui kuitenkin eilen, mutta vielä riittää piiiiiitkät päivät, viikot ja kuukaudet kirjoittamishommia, seminaareja ja raportteja, lähipäiviä Jyväskylässä, kandityötä ja kielten opiskelua. Mutta koska olen jälleen vapaa herätyskellosta sekä maanantaista perjantaihin rytmitetystä elämästä niin julistan lomahkon alkaneeksi!

Lomahko alkoi sillä, että karautin heti eilen työpäivän päätteeksi mökille enkä täältä aio liikahtaa ainakaan ennen sunnuntaita, jos vielä silloinkaan. Juuri nyt lomahkon kunniaksi viikkotolkulla jatkuneet hellepäivät päättivät pitää paussia ja lämmön hiipiessä alle parinkympin minua paleltaa, mutta hitotkos nyt siitä (varsinkaan kun helteen on luvattu palaavan viikonlopuksi) kun on mökki ja aurinko ja ikuisiksi ajoiksi sammutettu herätyskello ja valmiiksi keitetty aamukahvi.

33962678_1064159673731026_2859903724657049600_n

Illalla lämmitettiin sauna ja kaivoin kassista Sen Ihanan löylytuoksun, lapinmarjan, hellimään sieraimia talven tauon jälkeen. Saunan jälkeen siirsin puhelimen syrjään ja avasin kirjan – tuntui kuin niin ei olisi tapahtunut ikuisuuksiin, ja ehkä ei olekaan, ei minulla ole ollut aikaa eikä jaksamusta keskittyä opiskelun lisäksi somefeediä syvällisempään. Kirjan lehtien kääntely tuntui kuin paluulta kotiin ja se koti ahmaisi minut mukaansa niin, että lopulta minun oli pakotettava kirja pois ja pää tyynyyn, kun silmäluomia ei olisi kannatelleet enää edes tulitikut.

34038668_1064158890397771_5001053249378189312_n

Minä katselen auringon välkettä joessa ja kun maltan, näpyttelen muutaman rivin oppimistehtävää. Paistan halloumia pannulla kuhan savustumista odotellessa ja syön aamupalaksi muutaman ässämixin. Tulen surumieliseksi joella yksin uiskentelevasta joutsenesta ja puhun Jerelle sen yksinäisyydestä ja kuolleesta puolisosta. Jere sanoo, että jospa se on vain ruma ankanpoikanen ja sillä on vielä edessä kaikki.

34071649_1064159780397682_7241126767258238976_n

Olen jotenkin haikean melankolinen, kipeän onnellinen, vaikka en ole juonut (vielä) edes viiniä. Olen lomahkolla, ja minulla on hyvä.

Pari sanaa vapaudesta parisuhteessa

Oon jonkun kerran maininnut siitä, että meidän suhteessa yksi tärkeimmistä ja parhaimmista asioista on vapaus. Vapaus pitää sisällään montakin eri asiaa ja näkyy siis monin eri tavoin, mutta tässä yhteydessä halusin kirjoittaa sen yhdestä olemassaolon muodosta: vapaudesta mennä ja tulla.

Tämä siksi, että elämäni Jeren kanssa tarjosi tänään jälleen yhden mehevän tilanteen. Tässä tiivistettynä:

Klo.16 hakee minut töistä. Vaihdetaan samalla kuulumiset, varmistu kuulema just neljän päivän vapaat. Käydään kaupasta ihan normisti viikon ruokatarpeita.

Noin klo.16.45 Höpöttelee veljensä kanssa puhelimessa. ”Oota sanon Pialle…” *kysyvä katse allekirjoittaneella* ”Aattelin lähtee Ruotsiin.” MITÄ?

Noin klo. 17 ilmoittaa lähtevänsä Ruotsiin.

Noin klo.17.15 Lentoliput ostettu, pakkailee reppua ja käy suihkussa.

Klo.17.55 Starttaa auto pihasta.

IMG_20180408_171823_809

Joku voisi vetää tästä raivarit. Joku voisi pyrkiä kieltämään, kieltää, kiukutella ja pitää maailmanlopun mykkäkoulun jos kielto ja kiukuttelu ei asian tilaa muuta tai viskata miehen poissa ollessa tämän lopunkin omaisuuden räntäloskaan. Joku voisi hymähtää, että no jopa on huonosti koulutettu ukko. Joku voisi ajatella, että siinäpä on nainen löytänyt mulukun miehekseen ja tässä suhteessa ei kyllä nainen saa osakseen kunnioitusta eikä arvostusta.

Tai sitten voi olla niinku minä, joka hetken kyllä kieltämättä nikotteli, että anteeks jotta miten oli, mutta sitten jo nauroi yhdessä ex temporen hulvattomuudelle ja vastasi miehen ööö passi on ja hammasharja ja kalsareita, sukkia ja laturi -hokemaan ja viuhtomiseen ympäri kotia, että no lompakolla, passilla ja puhelimella pääset jo pitkälle.

Myönnettäköön kuitenkin, että en minäkään mikään rajaton ymmärryksen ja rakkauden lähde ole. Jos meillä olisi muksuja pyörimässä edes yksi tai liuta tai jos kyseessä olisi ilmoitusluontoinen asia, että tota mä ja Pertsa ja pojat lähetään täst laivalle morotsuikkelis! niin ei meilläkään tämä olisi nikottelun asteelle jäänyt. Mutta koska miehelle harvakseltaan pitempiä vapaita järjestyy ja koska hän on menossa veljensä luo, niin asia on täysin hyväksyttävissä.

Ihan yhtälailla kuin minäkin voin varata Riikan loman vain itselleni tai ilmoittaa jääväni opintovapaalle ja sen myötä taloudellisesti heikommalle. Niin minäkin vain ilmoittelen, että hei olen taas silloin ja silloin viikonlopun Jyväskylässä tai hei otinpa tuohon yhden koiranhoitokeikan enkä ole puoleen viikkoon kotona. Niin minäkin voin häippästä kesämökille viikkokausiksi ja olettaa, että kyllä se toinen kotona hoitaa kaiken.

IMG_20180408_165319_867

Yksi syy siihen miksi me olemme yhdessä, miksi me olemme onnellisia yhdessä on tämä. Yksi syy siihen miksi meillä ei ole lapsia, on tämä. Vapaus ja vastavuoroisuus, tietoisuus siitä, että sinä saat ja minä saan, kun perusteluna kulloisellekin toiminnalle on hyvä elämä ja onnellisuuden lisääntyminen.

Lähtiessään se vielä suikkas suukon poskelle ja leperteli kuinka hänellä on maailman paras tyttöystävä, ja virnistäen kysy vielä perään, että eiks ollu aika kivasti sanottu? Totesin, että eipä siulla taida nyt oikein olla varaa sanoa muutakaan…

…mut eipä niin miullakaan muuta kuin että paras on hänkin, niin on tässä vakka ja kansi ja ananas ja kookos toisensa löytäneet.