Karjalan tytöstä savolaiseksi!

Nyt kuulkaas erakkomaisuuteenkin taipuvaista pikkukaupungin naista vedetään epämukavuusalueelle niin, ettei jalkapohjat tahdo enää osua maanpinnalle. Siis tämmöstä, joka on asunut koko ikänsä samoissa maisemissa, rakentanut tänne oman kotikolonsa ja rakastunut rutiineihinsa. Viime viikolla alkoi yliopisto-opinnot ja olin viikon intoa ja jännitystä puhkuen Kuopion kampuksella orientoitumassa (siis, informaatioähkyilemässä jonninjoutavasta ja bilettämässä siis juomassa kympin viinipulloja baarin nurkassa ja niinku sellasta tärkeetä ja akateemista). Sen viikon aikana tuli erittäinkin selväksi, että suunnitelmani mahdollisimman pitkälle vedetyistä etäopinnoista, kotona asumisesta ja töissä jatkamisesta voi unohtaa täysin. Tässä käy siis juuri niin kuin sen pelottavimman skenaarion maalailinkin – minä muutan Kuopioon.

Asiastahan ollaan tässä pitkin kesää miehen kanssa keskusteltu ja viimeisin keskustelu käytiin erittäin kypsästi ja aikuismaisesti messengerin välityksellä minun hengaillessa kampuksella ja miehen siivotessa kissan mielenosoituskakkaa keittiön lattialta. Nyt keskustelut sitten muuttuivatkin teoriasta todellisuudeksi. Päätin kuitenkin, että tänä syksynä en vielä liikauta persaustani mihinkään. Jatkan töitä vuoden loppuun, asun kotona ja teen etänä niitä harvoja kursseja, mitä etänä voi tehdä. Lisäksi otan omakustanteisesti kurssin-pari avoimen puolelta pakollisesta sivuaineesta. Ettei tämä syksy nyt kuitenkaan ihan valuisi hukkaan ja menisi syljeskellessä kattoon. Samalla tässä jää aikaa hoitaa kaikkia käytännön asioita – asuntolainan maksamis(maksamattajättämis)suunnitelmia, kämpän hakua, KELAn kiemuroihin syventymistä vuosien jälkeen, kainalossa hipsuttelua.

70320676_392762994774166_5969528882401902592_n

Tammikuussa minun olisi sitten tarkoitus pakata kamat ja muuttaa, mikäli vaan jonkinlainen luukku siihen mennessä järjestyy. Aion olla aivan sekopäinen ja vetää t o d e l l a k i n mukavuusalueeni rajat uusiksi ja hakea, vielä tällaisena vanhana kääkkänä, SOLU-ASUNTOA. Mietin, että otetaas tämä nyt sitten ihan tosissaan seikkailuna, sukelluksena opiskelijaelämään, jota en ole koskaan kokenut. Pää täyttyy to do -listoista ja sellaisista tosiasioista kuin, että minullahan ei ole sänkyä tai kattolamppua tai juustohöylää.

Ajatukset ja mieli vetävät rallia. Huomasin orientaatioviikon alkupäivinä toteuttavani vanhaa toimintamalliani – sysäsin epäilykset ja epävarmuuden, pelot ja ahdistukset jonnekin syvälle ja suorastaan yli-iloitsin ja yli-intoilin. Tämä on minulle varsin tuttua. Hyvin usein olen elämäni aikana jättänyt negatiiviset ajatukset ja kokemukset joko täysin käsittelemättä tai suhmuroinut ne vain pintapuolisesti – pääni sisällä on siis varsinainen pandoran lipas, jota ei parane mennä raottelemaan (ainakaan ennen kuin on valmiiksi hyvä terapeutti valkattuna). En siis tarkoita sitä ettenkö olisi innoissani ja kovasti odottanut tätä kaikkea! Totta kai olen. Mutta totta kai tähän myös liittyy hirvittävän paljon kaikkea pelottavalla tavalla uutta ja haasteellista. Kuten nyt esimerkiksi sellainen pikkuseikka, että minun ja miehen yhdessä rakennettu elämä kääntyy ainakin pariksi vuodeksi aivan ylösalaisin. Voisi siis sanoa, että tässä ollaan aikamoisen kriisin keskellä, ja pienimuotoisen romahduksenkin onnistuin tässä kehittelemään, kun kaiken sen överiksi vedetyn jippiijippiihulabaloon alta puski todellisuus pintaan. Joskin se on vain positiivista, sillä sehän tarkoittaa, että käsittelen näitä asioita. Positiivista on myös se, että olemme tässä yhdessä. Kannustaen ja tukien, uudenlaista tulevaisuutta yhdessä suunnitellen.

Asioilla on tapana järjestyä, on mantrani, jota olen toistanut itselleni jo kuukausitolkulla. Asioilla on tapana järjestyä.

Sisäinen marttani on epäkunnossa

Kevät meni jotenkin ohi. Sitten olikin yhtäkkiä kesä ja sekin meni. Jotenkin huomaamatta lipui sormien läpi. Koko kesän minua vaivasi tunne, aivan kuin odottaisin jotain tapahtuvaksi, mutta en tiedä mitä. Ja se jokin ei tullut. Nautin kyllä niistä melko harvoista ihanista lämpimistä kesäpäivistä, ja myös niistä sateisen kalseista. Mökillä kelpaa köllötellä missä säässä tahansa, milloin tahansa. Mutta minussa on asunut jonkinlainen tahmeus läpi näiden kuukausien. Se on näkynyt täällä blogissa kirjoittamattomina postauksina, jumiutumisena. Tuntuu, ettei minulla ole mitään sanottavaa tai jos onkin, niin ei vaan viitsi.

Kotona ja puutarhassa se on näkynyt erittäin epäkuntoisena marttana. Keväällä minua ei huvittanut ostaa yhden yhtä kesäkukkaa. Rapuille ei eksynyt orvokin orvokkia ja kaikki lukuisat ruukut, kipot ja kupit jäivät lojumaan orpoina varastoon. Kellarista kaivetut jorinin juuret ja pelargonia pääsivät kyllä ulos asti, mutta unohtuivat oman onnensa nojaan, hoitamattomiksi ja vaille rakkautta. Muhkeana kukoistanut raparperi jäi penkkiinsä, yhtäkään vartta ei tullut katkottua pakkaseen. Mansikat unohtuivat kauppaan, mustikoita ja puolukoita en ole jaksanut edes ajatella. Mehumaijan kaivoin varastosta vain viedäkseni sen lainaan naapuriin. Muutaman pikkupussukallisen sain ryöpättyä nokkosta pakkaseen hetkittäisessä kevätpäisyyspuuskassani ja keitettyä kattilallisen lipstikkakeittoa, mutta siihen se sitten jäi.

Mulkoilin keväällä myös kasvihuonetta sillä silmällä, että pah olkoot! Ajatus ei kuitenkaan saavuttanut miestä, sillä eräänä päivänä huomasin hänen istutelleen kasvihuoneeseen perinteisesti kurkkua, tomaattia ja paprikaa. Pinaattia ilmestyi myös ruukkuun, sekä oreganoa ja rosmariinia. Minun, normaalisti himoitsemani ja kieli pitkällä odottamani, kesäkurpitsat ja herneet jäivät kuitenkin tänä vuonna laittamatta. Tämä kesä oli tosin kehno kasvattaa mitään (eikä se johtunut vain minun tahmeudestani tai siitä, että kastelin rehuja koko kesänä ehkä vain kolme kertaa ja muuten kaikki hoiva ja hoito on jäänyt miehen harteille – mitäs raahasi!), sato on ollut todella nihkeä. Eikä niitä yrttejä ole kuivannut vieläkään kukaan talteen. Tai muistanut juuri hyödyntää ruuanlaitossa. Olen kantanut kaupasta paprikaa kotiin, kuullut miehen sanat meillä ois niitä kasvihuoneessakin, todennut ai niin ja lahjakkaasti unohtanut taas koko asian seuraavalla kauppareissulla ja piipannut uuden paprikan kassan läpi. Ei nyt oikein lähtenyt lentoon tämä hommeli.

IMG_20190729_122727_325

Minähän rrrrakastaisin kaikenlaista marttailua ja puuhailua. Haluaisin olla se tyyppi, joka oikeasti opettelisi hortoilemaan muutakin kuin sitä nokkosta ja joka tarpoisi metsässä keräämässä satoa talteen ja keittelisi mehut ja hillot. Joinain vuosina olen tätä ollutkin. Tänä vuonna nähtävästi en. Onneksi talouden miesmartta on kuitenkin pitänyt hommaa kasassa edes jollain tavalla ja korjannut epäkuntoisen sisäisen marttani jättämää ammottavaa aukkoa. Eilen pilkoin kaverina sipulia ja valkosipulia (ja sometin tämän yhteisen hetken tietenkin) kun hän innostui valmistamaan purkkitolkulla hauesta säilykettä. Säilykkeeseen sentään laitettiin mausteeksi viime vuonna kasvatettua ja kuivattua chiliä, hah, marttapiste! Viime viikolla puolestaan pääsin syömään syksyn ensimmäistä sorsaa. Sadonkorjuuta sekin, eh?

Joku viisas sanoi minulle kun märisin epämarttamaisuuttani, että eihän se onneksi haittaa, kivojen juttujen ei kuulukaan olla pakollista suorittamista. Se on erinomaisen totta se. Ehkä tänä vuonna, tiedostamattakin, ajatukseni ovat suuntauneet tähän syksyyn ja jo ensi viikolla (!!!) alkaviin opintoihin. Ehkei mielessäni ole vain ollut sijaa muulle. Kerään energiaa siis siihen, järjestelen kalenteria, semisti panikoin mitä tapahtuu ja milloin ja miten. Keskitän ajatukseni pohtimaan opintosuunnitelmia ja hyväksi lukuja, tämän syksyn kuvioita ja muun muassa sellaisia pikkuseikkoja, kuin että missähän minä mahdollisesti asun ensi vuonna. Paprikoita saa jatkossakin kaupasta.

Punkun aiheuttama akuutti herkkyyskohtaus

Tiedättekö te mitä on rakkaus? Mitä on rakastaa ja olla ja rakastettu? Ja mikä on se juju, joka pitää sen rakkauden yllä? Vaikka se koko systeemi osaa pahimmillaan olla aika helevetin vaivalloista ja kirosanoja. Se osaa olla kuorsausta korvan juuressa kun itse painii unettomuuden kanssa, se osaa olla leivänmuruja keittiön tasoilla, väsyneitä hyväilemättömiä kausia, salamannopeita äsähdyksiä. Ja samalla se voi olla parasta maailmassa. Leikattuja ruohokenttiä, suulle suikattuja suukkoja ennen töihin lähtöä, vapautta toteuttaa itseään, karrelle palaneita kastikkeita kun kesken keittiöpuuhien…no, niin.

Minähän olen kirjoittanut meidän suhteestamme, rakkaudesta, yli kymmenvuotisesta matkastamme paljon. Niin kuin esimerkiksi täällä, osin fiktion keinoin, siitä kuinka tapasimme ja minusta ja hänestä tuli me.

Olen kirjoittanut ja lukenut siitä, kuinka kommunikointi ja ymmärtäminen ja toisen kunnioittaminen ja eroavaisuuksien hyväksyminen ja kuunteleminen ovat niitä avainjuttuja. Olen paapattanut ja vaatinut ja ollut avoimena ja antavana, väliin toki kirskuen ja nitkutellen, paikkaa hakien ja päätä seinään hakaten…

…ja sitten törmään yhteen runoon, joka kaikessa lyhykäisyydessään ja yksinkertaisuudessaan tiivistää koko humpan juonen:

Picture_20190816_232548007

Tuossa se on, vastaus.

(Ja ei, tämä ei ole maksettu eikä pyydetty eikä toivottu eikä edes runoilijan etukäteen tietämä mainos. Tämä on vain Facebookin feedissä törmätty ja screenshotattu upean upea Elina Salmisen runo, joka punkun siivittämänä aiheutti harvinaislaatuisen ja akuutin herkkyyskohtauksen.)

Eksyksissä arjessa

Mietin pitkään kuinka otsikoisin tämän postauksen. Päädyin lopulta olemaan eksyksissä arjessa, vaikka se ei nyt täysin tilannetta kuvaakaan – kuinka voisin olla eksyksissä sellaisessa, jota ei oikeastaan edes ole? Tiedättehän, sellaisen perusarjen. Rutinoituneen ja turvallisen. Sellaisen, jossa tehdään ruokaa tai jos ei tehdä, niin edes syödään se valmissafka tai pitseriasta haettu pizza yhdessä. Sellaisen, jossa siivotaan ja leikataan nurmikkoa ja mennään nukkumaan ja herätään jotakuinkin samaan aikaan tai edes samassa osoitteessa. Sellaisen, jossa vähän kinastellaan kumman vuoro on keittää kahvit tai kuka ei taaskaan ole jaksanut laittaa hyttysverkkoa paikoilleen ja siksi korvan juuressa inisee. Sellaisen, jossa mieskin köllähtää sohvalle viereen katsomaan Frendejä, vaikka Frendit ei kiinnosta tippaakaan, mutta saa ainakin jalkahieronnan ja hipsutuksia.

Se sellainen on ollut hukassa jo, en tiedä, koko kesän ehkä. Arkemme on tällä hetkellä jakautunut kahden ihmisen erillisiksi elämää pyörittäviksi toiminnoiksi ja kommunikointi typistynyt pikaisesti naputeltuihiin messengerviesteihin ja ohi mennen huikattuihin pyyntöihin ja kehoituksiin. Läheisyys on sitä, että pussataan kun törmätään ja kaivaudutaan uniseen kainaloon silloin, kun toinen tosiaan sattuu olemaan edes samassa osoitteessa tai vuoteessa yhtä aikaa – toinen joko juuri aikeissa herätä uuteen päivään tai toinen juuri kömpimässä nukkumaan, kun oma päivä onkin jo taputeltu.

67404438_211964489735790_6979011991289462784_n

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun tuskastun vuorotyöläisten elämän rytmiin tai kirjoitan siitä, kuinka toista on ikävä. Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta reilun kymmenvuotisen taipaleemme aikana, kun näemme toisistamme vain vilahduksen, kun koti on vain tukikohta, johon laskeudutaan hetkeksi joko nukkumaan tai pesemään pyykkiä tai kun toisen kuulumisista ja tekemisistä ei ole harmainta aavistustakaan. Eikä tämä kiire ja hässäkkä ja elämä liity vain töihin. Kesä tuo oman mausteensa, kun kaikkea kivaa puuhaa ja ihmisiä tulvii elämään ovista ja ikkunoista. Ja niistä todellakin halutaan nauttia, kumpikin, niistä (vähistä) vapaista hetkistä ja hiprakkaisista aamuöistä. Vaikka sitten hieman parisuhteen ja kodinhoidon kustannuksellakin.

Näistä hieman kiireellisimmistä ajoista ollaan siis ennenkin selvitty ja päästy yli, kumpikin yhteisestä taloudesta ja eläintarhasta huolehtien ja vastuun kantaen, joten en siis ole mitenkään huolissani tälläkään kertaa. Mutta kyllä se sydäntä puristaa silti, ikävä ja jopa hienoinen yksinäisyydenkin tunne. Huomionkipeys ja yhteisen jaetun hiljaisuuden kaipuu mökkiterassilla jomottaa rintalastassa myös. Sillä vaikka vietämme aikaa myös yhdessä kaveriporukoissa, ei se silti ole sama. Kaipaan jakamatonta huomiota, ja jakamattoman huomion antamista.

Näin eräänä yötä kammottavaa painajaista meistä, ja olin onnellinen herätessäni kun se ei ollutkaan totta. Inhottava olotila jäi kuitenkin kalvamaan mieltä, ja laitoin miehelle viestin: onhan meillä kaikki hyvin? Kävimme erittäin aikuismaisen, kypsän ja syväluotaavan parisuhdekeskustelun messengerissä (…), jonka lopputulemana totesimme, että joo mie tykkään susta. Ja arvaatkas mitä? Se riittää. Perustukset ovat kunnossa ja lujat, joten antaa tuulla vaan – kyllä se tästä vielä tyyntyy.

Yliopisto-opiskelu, täältä tullaan!

Uskomatonta, mutta totta. Minusta, ensikertalaisesta ja mnjää-mä-ainakaan-mikään-akateemikko-koskaan-tuu-olemaan, tulee kuin tuleekin ensi syksynä ihan oikea yliopisto-opiskelija. Täältä voit lukaista kuinka minun matkani on päätynyt tähän pisteeseen, jossa nyt olen: Minustako maisteri? ja sananen työ- ja opiskeluhistoriastaniKova työ ja hullulta tuntuvat unelmat siis kannattivat – pääsin sisään Itä-Suomen yliopistoon opiskelemaan sosiaalityötä. Mikäli tuloskirjeen ymmärsin oikein, niin pääsin nimenomaan pääsykokeiden kautta, sillä avoimen väylästä tai sitä kautta saavuttamistani pisteistä ei kirjeessä sanottu sanaakaan mitään. Opiskelu tapahtuu Kuopion kampuksella ja opinnot alkavat syyskuun alussa. Kuopio oli minun toinen hakutoiveeni. Ensimmäiseen, eli Kokkolaan, eivät valitettavasti ovet auenneet. Pääsin siellä toiselle varasijalle, mutta koska koko paikkaan on ylipäänsä huimat kaksi aloituspaikkaa tarjolla, olisi maailman suurin ihme vielä hivuttautua sisään. Se kun tarkoittaisi sitä, että ne molemmat kaksi päässyttä toteaisivat, että njääh emmää haluu tätä sittenkään. Kokkola oli ensisijaisena siksi, että se on suunnattu nimenomaan työssäkäyville ja opiskelu olisi ollut joitakin lähiviikonloppuja lukuunottamatta etänä.

65130852_450801965708932_6855839600619814912_n

Tulosten tultua ja epäuskoisuuden, riemun ja riehakkuuden jälkeen pääni heitti voltin. Muutos pelottaa minua. Heitin parille kaverille, että nyt hei ollaan todellakin first world problemsien ytimessä, kun ahdistutaan yliopistoon pääsystä. Mutta se lienee luonnollista, että muutokset, ne hyvätkin, herättävät tunteita ja mylläkkää pään sisällä – iloon, ylpeyteen ja onneen sekoittuu pelkoa, jännitystä ja ahdistustakin. Luonnollista lienee sekin, että pää alkaa jauhaa niitä huonompia skenaarioita ennen kuin on ehtinyt edes ottaa selvää ovatko ne hyvät mahdollista toteuttaa. Jep, sellainen minä olen. Vaikka edelleenkin luotan siihen, että asioilla on tapana järjestyä ja etenkin näin aikuisopiskelijana korkeakoulussa ja nykyaikana etäilyt ja verkko-opinnot ovat varmasti peruskauraa ja opinnot räätälöitävissä monin eri tavoin erilaisiin tarpeisiin, on pääni ehtinyt räjähdellä suuntaan jos toiseen mitä jos -ajatusten sekamelskassa.

Ihanteellisin tilanne, ja se mitä tietenkin tavoittelen, olisi se, että voisin edelleenkin asua kotona ja käydä töissä opiskelujen ohessa. Ensi viikolla otan siis yhteyttä opintosihteeriin ja selvittelen onko tämä mahdollista ja jos on, niin miten. Ja tästä sitten päästään siihen mitäjossitteluun. Mitä jos ei ole? Mitä jos voidakseni opiskella minun on muutettava Kuopioon? Mitä jos se ei sovi parisuhteen toiselle osapuolelle? MITÄ JOS?! Siihen minä uskon sataprosenttisesti, että parisuhteemme kestäisi etäilyn. Olemme muutenkin niin itsenäisiä ja omapäisiä molemmat ja olemme myös aina antaneet tilaa toisillemme sekä tukeneet toistemme valintoja niin pienissä kuin isommissakin asioissa. Mutta ymmärrän myös aivan täydellisesti jos mies suhtautuu/suhtautuisi nihkeästi siihen, että yhtäkkiä minä muuttaisinkin pariksi vuodeksi pois (vaikka siitäkin ajasta olisin kotona vähintään yhdeksän kuukautta, koska lomat ja harkat). Olisi se nimittäin aikamoinen pommi hänelle yksin kannettavaksi. Minä kituuttaisin opintotuella ja -lainalla jossain pikkuluukussa reilun parinsadan kilometrin päässä samaan aikaan, kun hänelle lankeaisi yksin kannettavaksi niin taloudellinen kuin henkinen ja hoidollinen vastuu omakotitalosta, kesämökistä ja laumasta eläimiä. Ihan vaan, että neiti nyt saisi toteuttaa itseään. (No okei, olisihan se samalla toki satsaus meidän molempien tulevaisuuteen.)

Mutta joo. Jospa nyt yritän siirtää tämän kauhuskenaarioajattelun syrjään, laitella sitä sähköpostia ja miljoonaa kysymystä menemään ja luottaa siihen, että tilanteeseen löytyy jokaista osapuolta tyydyttävä ratkaisu. Ja ahdistusmöykkyisyyden sijaan olla aika helkkarin ylpeä itsestäni ja saavutuksestani, koska MINÄ JUMALAUTA TEIN SEN!

Eläköön erakoituminen

Eilen istuessani auton etupenkillä miehen tankatessa havahduin siihen, että minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa siitä, milloin viimeksi olisin käynyt kaupungilla. Siis toki olen pyörähtänyt lähikaupassa, viuhtonut kirjastossa minuutin pyrähdyksiä viemässä tai hakemassa kirjoja (hallelujaa automaateille!) ja kulkenut töissä. Mutta että siis kaupungilla, siis niinku kaupassa, siis niinku niinkin isoissa paikoissa kuin Cittari ja Lidl ja niinkin monien ihmisten ympäröimänä. Tuli pakonomainen tarve vilkaista naamaansa aurinkosuojaläpän peilistä, mutta sellaista ei ollut. Ilmeisesti tuollaisissa lava-autoissa sellaisen lisävarusteen olemassa oloa ei ole koettu tarpeelliseksi. No, selfie osasi kuitenkin näyttää, että silmät ja muut oleelliset naama-asiat olivat yhä paikoillaan.

Kaupassa käynti on tehokasta. Inhoan päämäärätöntä haahuilua ja jokaisen hyllyvälin läpi käymistä ja myynnissä olevien ei juuri nyt meille tarpeellisten asioiden hiplailua ja käsissä kääntelyä ja ihmettelyä. Ostoslistani on laadittu sen mukaisesti, kuin tavarat on kauppaan aseteltu. Hedelmät ja vihannekset, leivät, juustot ja leikkeleet, lihat, maitotuotteet ja niin edelleen. Viimeisenä koriin heitetään kissanruuat, pakasteet ja vessapaperit ja itsepalvelukassan kautta ulos kiitos hei. Eilen tehokkuutta lisäsi se, että olin laatinut useamman päivän tarpeiden ruokalistat. Näin voi palata kotiin tyytyväisenä siitä, että voi taas jatkaa erakoitumista rauhassa.

Tosin olin sitten kuitenkin unohtanut listata kahvin ja kissanhiekan. Onneksi mies ilmoitti voivansa tänään hakea ne, joten minä sain jäädä sohvan nurkkaan pelaamaan puhelimella Bubble Witch Sagaa   kotiin hoitamaan siivous-, lämmitys- ynnä muita kodinaskareita, joista oltiin parisuhdepalaverissa sovittu tänään hoidettavan. Ennen kauppareissua mies oli jo muun muassa sulattanut pakastimen ja siivonnut pihalta koiranpaskoja, mutta tällainen vertailu on nyt tässä kohtaa minun mielestäni aivan tarpeetonta ja joutavaa.

56119894_1528857803912087_5738216911800369152_n

Viime tiistaina työterveystarkastuksessa kerroin elämänlaatuni olevan hyvä, minun voivan erinomaisesti ja olevani muutenkin ihan tasapainoinen ihminen ja eläväni tasapainoista elämää. Siitäkin huolimatta, että vuorokausirytmini on käytännössä päälaellaan, en juurikaan tapaa muita ihmisiä ja elämänpiirini, kuten Instastoryn seuraajat ovat varmasti huomanneet, rajoittuu hyvin pitkälle kotini sisätiloihin ja kukkasohvaan. Voi siis kuulostaa jokseenkin huolestuttavalta?

Mutta sitä se ei ole. Siis ainakaan minulle ja minunlaiselle ihmiselle. Koko elämäni juuri nyt todellakin tapahtuu siinä sohvan nurkassa, läppärin äärellä. Tällä hetkellä kevät on niin täynnä kaikkea ja kaikkia opiskelun saralla, että kulutan lähes kaiken vapaa-aikani paukuttaen päähäni uutta tietoa ja ilmaisten itseäni niin tieteellisesti kuin luovasti. Vuorokausirytmini on myös pohjimmaista minua. Eräänkin yön tällä viikoilla valvoin, en tuijottaen Netflixiä tai ahdistuksissani, vaan uskomattoman flown piiskaamana naputellen oppimispäiväkirjaa ja kirjallisuustehtäviä. Vuorokausirytmin päälaellaan pysymistä toki edesauttaa tekemäni vuorotyö, joka omasta toiveestani pitää sisällään runsaasti yövuoroja.

Ja ah, ne yövuorot! Ne puolestaan edesauttavat myös tätä ihanaa erakoitumistani. Kun pää, kalenteri ja elämä on täynnä kaikkea on aivan mahtavaa, ettei elämää enää tarvitse niiden asioiden lisäksi täyttää ihmisillä. Introvertihkona ihmisenä minua uuvuttaa herkkään kaikenlainen kanssakäyminen muiden kanssa. Tämä ei johdu muista ihmisistä. Ei siitä, että heissä olisi jotain vikaa, vaan siitä, että minä nyt vaan satun olemaan tällainen. Pyörimällä omassa pienessä elinpiirissäni ja tekemällä yövuoroa säästän siis itseäni ja voimavarojani. Ja täten elämäni on tasapainoista, hyvää ja erinomaista enkä esimerkiksi napsahda kahtia kiireisen kevään alla.

Kirjoitin käyttäväni lähes kaiken vapaa-aikani opiskeluun. Mutta en kaikkea. Osa vapaa-ajasta on varattu parisuhteelle ja elämäni tärkeimmälle ihmiselle, joka ymmärtää kiireeni, erakoitumisen tarpeeni ja sen, että hiihdän päivät hieman muissa maailmoissa, kulutan mukitolkulla kahvia ja muistan syödä vasta, kun paikalle hiipii vitutus. Eilinen oli parisuhdeaikaa kokkailemisen, saunomisen, yhteisen sohvaperunoinnin ja muutaman oluen, joka kierähtikin ei ihan niin muutamaan, parissa. Tänään parisuhteillaan pyykkejä viikaten. Kiireettömästi, kahdestaan.

Pöperöä pönttöuunilla

Eilen olin jotenkin normaalia enempi uuvelona yön jäljiltä (no, enpä toki ennen yövuoroa nukkunutkaan, kun piti sinkoilla silmät lautasina pitkin seiniä korkeakoulujen yhteishaun kanssa) ja vetelin umpiunessa pitkälle iltapäivään saakka. Kun lopulta raahustin kahvinkeittimen lataamisen kautta lataamaan itseäni sohvan nurkkaan sainkin osakseni hemmottelua…

…päivän aikana miehestäni oli kuoriutunut oikea kyökkijumala ja hän kantoi nenäni eteen aamiaiseksi itse tekemänsä smoothien. Hän oli surautellut menemään päärynää, mintun lehtiä, banaania, karviaismarjoja ja tilkan sitruunamehua. Oli muuten hyvä ja sopivan kirpsakka herätys ”aamuun”!

Eikä siinä vielä kaikki. Tönössä leijaili uskomattoman hyvä tuoksu, kun olipa hän intoutunut pitkästä aikaa kokkailemaankin, ja niinpä pönttöuunissa oli hyvää vauhtia kypsymässä jänispaistia. Tälleen Pro Bloggaajan puoliskona mies oli totta kai ymmärtänyt myös kuvata ruuan valmisteluvaiheessa ennen uuniin tökkäisyä ja niinpä laitoin kuvan jakoon someen hästägillä rakastettu. Hetkeä myöhemmin minua lähestyttiin instassa kysymyksellä voiks pönttöuunissakin tehä ruokaa?!

Ja kyllä voi! Itse en tosin ole tähän asiaan vihkiytynyt muulla tavoin kuin syömällä, mutta Jere on ottanut tässä vuosien aikana asiakseen pönttiskokkailun. Pönttiksessä on valmistunut ainakin erilaisia paisteja, uunilohta ja muita kalaruokia, hernekeittoa ja kiusauksia. Itse himoitsisin riisipuuroa, mutta kuumuus on kuulema todennäköisesti liian kova maidolle.

Miepä siinä sitten kysymyksestä itsekin inspiroituneena utelemaan, että niin, mites tää ruuanlaitto itse asiassa toimii.

Picture_20190322_065005320

No! Ensinnäkin lämmitetään uuni ja poltellaan hiillokselle asti. Hiillosta ei kuulema kannata olla mitään järkkyisoa läjää siellä, mutta jonkin verran kuitenkin. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Lämpömittaria voi käyttää toki todentamaan, että missä lämpötiloissa pönttis huitelee,  mutta Jerellä menee jo tuntumalla.

Meillä on käytetty niin valurautapatoja kuin tavallisia lasisia tai keraamisia vuokia pönttiskokkailussa. Yks kokkailun a ja o on voidella vuoka kunnolla. Kansi on hyvä olla, mutta jos ei sellaista ole niin voi askarrella vaikka foliosta.

Jere myös käärii vuoan tai padan kauttaaltaan folioon. Tämä siksi, että hän asettaa astian suoraan hiilloksen päälle. Folio siis suojaa astiaa nokeutumasta aivan tyystin. Meillä on myös ollut harkinnassa, että hankkisimme jostain uuniin jonkinlaisen arinan. Tällöin vuokaa ei tarvitsisi laittaa suoraan kuuman hiilloksen päälle ja näin ollen myöskään huolehtia siitä käykö sapuska liiankin kuumana ja palaako pohjaan.

Sitten vaan sapuska uuniin ja odottamaan! Niin kuin sähköuunissakin, kypsennysaika riippuu ihan siitä mitä on kypsyttelemässä. Tunnetusti kala kypsyy nopsasti, mutta esimerkiksi kuvassa olevaa paistia hauduteltiin kolmisen tuntia. Rakkaudella pönttiksessä haudutellussa ruuassa on kyllä lisämausteena fiilistä ja asennetta!

Niin ja mikäli meille joskus se arina hankitaan, niin saattaapa olla, että minäkin innostuisin kokeilemaan pönttistä sämpylöiden paistossa! Mutta nämä ruokahommelit jätän ihan suosiolla Jerelle.