Ei puhuta siitä nyt

Puhutaan siitä, kuinka joutsenet ovat palanneet mökkirantaamme ja siitä, että missä ne elävät, kuinka ne pärjäävät kun vesi on vielä jäätä ja lumen peittämää. Puhutaan siitä, mistä pinosta voin kantaa puuta kaminaan ja mistä saunaan, mikä pino on kuivaa vasta vuoden päästä ja mitkä puut vielä huojuvat tuulessa odottamassa harventajaansa. Puhutaan siitä syödäänkö tänään tortilloja ja huomenna hernekeittoa ja siitä, kumpi on väärässä ja kumpi oikeassa ananaksen roolista tortilloissa. (Mies. Mies on väärässä.)

mökki

Puhutaan auringosta ja lisääntyneestä valosta ja siitä hämmentävästä tunteesta, kun saunotaan maailman ollessa vielä kirkas ja hereillä. Puhutaan siitä kuinka mainion mahtava sarja Breaking Bad on ja missä helvetin kuplassa me elettiin silloin kun se oli vielä uusinta uutta. Ja puhutaan sitten siitä, että miten vuosista 2008-2013 on jo niin hirvittävän pitkä aika ja eihän silloin itse asiassa vielä edes ollut meitä alkuun olemassakaan ja onko muka ollut sellaista elämää, etteikö me oltaisi oltu me. Puhutaan siitä, että toinen hoksasi ostaa karkkia ja toinen varautui vain suklaalla ja että sen toisen on nyt annettava omistaan tai muuten maailmassa on epäreiluus ja vääryys. Ei puhuta mitään, vaietaan, upotaan hiljaisuuteen ja ollaan siinä.

taivas

Puhutaan siitä monelta aamulla pitää lähteä, että ehdin töihin ja siitä, että täytyy muistaa jättää saunasta kylmää vettä tiskiä varten. Puhutaan kotona odottavan jääkaapin sisällöstä ja siitä palaako meitä kotiin yksi vai kaksi ja täytyykö käydä kaupassa. Puhutaan pienentyneistä vatsamakkaroista ja korkataan sen kunniaksi olut. Puhutaan, että aamuyöllä käperryn hetkeksi viereen ahtaaseen sänkyyn, koska kainalotuttaa ja luvataan siirtyä myöhemmin omaan petiin, koska kahdeksan raajaa ja kaksi vartaloa on liikaa kahdeksankymmentä senttiseen sänkyyn. Herätään aamulla kainaloisena, koko yön syvästi nukkuneena, puhumatta paras.

terde

Puhutaan vaan tämmöisistä, arkisista ja tylsistä, lempeistä ja ihanista, eikä mistään muusta.

Kaksi pulloa viiniä ja yksi suhdedraama

Entä jos meillekin käy niin, että viihdytään liian hyvin yksin?

Pieni ja viaton kysymys, joka käsiteltiin välittömästi kysymishetkellä. Naurahdettiin ensin, höpöhöpö, mutta pysähdyttiin siihen. Käännettiin ympäri, miksi muka niin voisi, perusteltiin lujasti ja aukottomasti miksi niin ei voisi.

Muutama viikko sen jälkeen elämä oli muodostunut kiireeksi. Näkymättömyydeksi. Talon ovi kävi jatkuvasti, mutta ei samaan aikaan, ei samaan suuntaan kahden kulkijan välillä. Reppuja ja laukkuja pakattiin, purettiin, pakattiin uudestaan. Iltasuukot, heippasuukot, tykkään susta, nopea hymy, halaus, jossa vain toinen käsi kietoutui kaulaan, kun toinen piti jo ovea auki tai matkalaukkua valmiina rullaamaan kohti seuraava etappia. Päivät muuttuivat viikoksi, viikko kahdeksi eikä toinen ollut kuin käypäläinen sen toisen elämässä, piippaus puhelimessa.

87031085_1604069119740076_8742026316028575744_n

Kahdensadan kilometrin päässä aukeaa viinipullo ja loputon puheensorina. Tytöt pitää hauskaa. Syödään viinirypäleitä, ruissipsejä ja brietä, avataan viinipullon tyhjettyä olut. Harjataan hiukset ja puetaan mekko, myöhästytään melkein elokuvista, vaikka vastahan sen alkuun oli kaksi tuntia. Tilataan baarissa ensin oluet ja sitten se kympin viinipullo puokkiin, nauretaan posket ja vatsat kipeiksi, puhutaan syviä. Sovitaan, että viini riittää ja sitten kotiin. Sovittu muuttuu vielä kahdeksi tuopiksi. Lähes kolmeksi, mutta kello oli huomaamatta hiipinyt valomerkkiin.

Tiet eroavat ja nainen kulkee hiljaisen kaupungin halki kämpälleen päässä iloisesti kuplien. Riisuu kengät ja mekon, painaa huoneen oven perässään kiinni ja silloin se iskee. Epävarmuus ja ikävä. Huomionkipeys ja loukattu itsetunto. Nainen tajuaa, että mies ei ole laittanut viestiä koko iltana eikä yönä, ei ole varmistanut onhan kaikki hyvin. Ei niitä kyllä normaalistikaan laiteta, huudella toisen perään ja hössötetä, mutta juuri siinä hetkessä siitä nousee kynnyskysymys. Kuplivassa päässä alkaa aukoton ja looginen johtopäätösten virta:

Se ei ole laittanut viestiä. Sitä ei siis kiinnosta minun asiani. Eli se ei oikeastaan edes tykkää musta. Se varmasti hautoo eroa, mutta ei ole vaan raaskinut kertoa sitä minulle vielä.

Seuraa dramaattisten ja syyllistävien messengerviestien naputtelu viideltä aamuyöllä (yllättäin niihin ei vastata) ja nukahtaminen omaan itkuun.

Seuraavana päivänä humalan hälvettyä korjaamme vahingot. Tämä ei ollut parisuhdedraama, tämä oli yksi suhdedraama. Tämä draama tapahtui vain minun omassa päässäni. Ikävä ja kauan jatkunut yhteisen ajan vähyys purkautui minusta aivan hullulla tavalla ja laukaisevana tekijänä oli se yksi viaton pieni kysymys, joka oli jäänyt kummittelemaan mieleen. Kehittelin teorian tyhjästä, loikin johtopäätöksestä toiseen, olin aivan varma tilanteen todenperäisyydestä vaivautumatta edes tiedustelemaan asiaa suhteen toiselta osapuolelta ja kaadoin tämän likasankollisen mörköjä toisen päälle ilman, että hänellä oli aavistustakaan mitä helvettiä tapahtui ja miten tähän oli päädytty.

87274768_1603938473086474_9115082846032101376_n

Parisuhde on edelleen mallillaan (eihän se varsinaisesti epäkunnossa missään vaiheessa ollutkaan), ja niin on taas minun päänikin. Jälkeenpäin oma käytös huvittaa, mutta myös hävettää. Se siitä keskustelevasta, aikuisesta parisuhteellisuudesta. Mutta ehkä sen ymmärtää, että yksin pimeässä, vieraassa kaupungissa ja humalassa toiminta ja ajatustenkulku ei aina ole ihan sitä rationaalisinta. Tapahtuneen jälkeen elämänmeno on onneksi taas hieman tasaantunut ja olemme löytäneet aikaa toisillemme.

Älä kehittele mörköjä, minulle sanottiin. Ja minä uskon, että mörköjä ne vain.

 

Mikä on mun lokero? [+käsikuulumiset]

Viime viikon perjantaina minun oikeasta kädestä otettiin kontrollikuvat ja poistettiin kipsi. Kipsihän oli siis ollut vain viikon, ikään kuin varalta jos on murtuma ja toisaalta tukena, koska käsi oli niin älyttömän kipeä. Kuvistahan ei tuolloin mitään selkeää murtumaa näkynyt. Olin itsekin sitä mieltä, että njäähh tämä mitään murtunut ole, kun jo sen yhden viikon aikana toimintakyky oli parantunut huomattavasti. Perjantaisissa kuvissa oli edelleen ”jotain outoa”, mutta päädyttiin siis jatkamaan ihan vaan rannetuen kanssa.

Terveyskeskuksen lääkäreitä ja tk:sta saatavaa palvelua usein parjataan, mutta tässä kohtaa haluan sanoa olleeni ihan tyytyväinen täältä saamaani hoitoon. Vaikka radiologin mielestä kuvat olivatkin siistit, jäi lääkäriä kiinnostamaan se jokin outous ja hän oli varaamassa minulle kontrolliaikaa tälle viikolle. Eihän siinä muuten mitään, mutta olin autuaasti unohtanut olevani virallisesti kuopiolainen. Juu-u, ei ollut tämä tieto sisäistynyt minuun vielä ollenkaan enkä siis yhtään osannut ajatella, että no sinnehän minun pitää hakeutua hoitoon. Vain akuutit päivystysjutut hoidetaan vieraalla paikkakunnalla, ja näin tässä oli tehtykin.

Olen ikäni asunut samalla paikkakunnalla, joten itsensä määrittely joksikin toiseksi on jokseenkin hankalaa. Tätä hankaluutta ei myöskään helpota se, että todellisuudessa olen oikeastaan kaksoiskaupunkilainen eikä varsinkaan se, että varsinkin nyt alkuvuoden vietän pääasiassa täällä, jonka oikeaksi kunnakseni ja kodikseni miellän. Niinpä vääjäämättä törmäsin tällaiseen noloon tilanteeseen, jossa joku muu kertoo minulle statukseni ”sinähän asut Kuopiossa?” ja minä silmät pyöreänä suorastaan huudahtan, että ”ai niin, olinkin UNOHTANUT SEN!”. Päässäni myös kohisi, että älä nyt vaan mene kysymään kotiosoitettani ja määrääköhän tää täti mut nyt myös muistitesteihin.

No mutta, vääräpaikkaisuudesta huolimatta sain vielä täältä apuvälineyksiköstä rannetuen lainaan, joskin siitäkin soitettiin vielä perään, että muistathan varmasti myös palauttaa sen tänne (senkin kiero savolainen). Pari päivää rannetuen kanssa seikkailtuani tulin huomanneeksi, että käden ”parempi” toimintakyky ja ”vähäisemmät” kivut olivatkin sen kipsin tuomaa harhaa. Käsi kipeytyi ja lopulta jouduin käyttämään tukea myös öisin, tai en olisi saanut kivuilta nukuttua. Niinpä, kun olin muutenkin menossa Kuopioon tentteilemään, hakeuduin YTHS:n lääkärille ja sieltä minut lähetettiin suoraan KYSiin.

84635140_1012364165804590_6851051394984574976_n

KYSissä törmäsin jälleen määrittelyvaikeuksiin. Ensimmäisenä siellä tietenkin katsottiin minun perustiedot kuntoon ja kysyttiin mahdollista lähiomaista/yhteyshenkilöä. Mieheni totta kai siihen nimesin. Hän kysyi, kuka tämä henkilö on ja vastasin, että ”mun mies”. Jatkokysymys ”avio- vai avomies?” heitti mun ajatukset ja statuksen määrittelyt jälleen aivan sekaisin. Hän ollut avomieheni yksitoista vuotta, mutta nyt hän on…? Mikä? Etäavomies? Poikaystävä kolmekymppisestä jannusta, jonka kanssa on ollut sata vuotta, kuulostaa huvittavalta. Miesystävä puolestaan puolestaan joltain keski-ikäiseltä ja fiiniltä. Helvetti. En mä tiiä. Se on mun Jere. LAKATKAA LOKEROIMASTA MUA.

En tiedä mitä tätsä loppujen lopuksi lomakkeeseen kirjasi.

Loppujen lopuksi KYSissä vierähti neljä tuntia aikaa, ja jopa erikoislääkäri siellä oli hieman ymmyrkäisenä käteni kanssa (joten tässäkin kohtaa propseja tk:n lääkärille siitä jostain oudosta). Minulle puuhailtiin röntgenkuvat ja sen jälkeen vielä sain tunkea käteni putkeen kartiokeilakuvausta varten. Murtumatuomio sieltä tuli, tarkemmin sanottuna värttinäluussa on kuulema murtumia vähän siellä täällä. Lääkäri kuvaili murtumia epätyypillisiksi ja erikoisiksi. No kiva. Onnekseni murtumat ovat kuitenkin nättejä ja hyväasentoisia, joten kipsihoitoa enempiä operointeja ei ainakaan toistaiseksi tarvita. Kipsielämää saan nyt viettää kolme viikkoa, pitää sitten varailla poistoa ja kontrolikäyntiä Kuopion terveyskeskukseen. Ärrrsyttää, mutta toisaalta olo on huojentunut. Sain hyvää palvelua, käsi tutkittiin kunnolla eikä tarvitse enää arpoa. Lisäksi kipsi vähentää jälleen huomattavasti käden kipuilua, vaikka muutoin se elämää haittaakin.

85254613_493964884653627_9085276335638577152_n

Noin muuten kuopiointiin sisältyi ystävän näkemistä, burgeriöverit, leffailua, tenttimistä ja liikaa viiniä. Huomaan, että en sisäistä edelleenkään olevani myöskään opiskelija ja unohdan vilauttaa opiskelijakorttia ja missailen näin kukkaroystävällisempiä opiskelijahintoja. Ehkä tämä tilanne muuttuu viimeistään syksyllä? Oletan siis, että silloin läsnäoloani luennoilla ja siellä oikeassa opiskelijaelämässä vaaditaan enemmän. Ehkä minusta tulee silloin savolainenkin. Opiskelijafiilistä nostateltiin kuitenkin hakemalla kympin viini ja juomalla se kämpällä niistä kupeista, joita nyt sattuu kaapista löytymään. Ja sillä, että seuraavana päivänä bussimatka takaisin kotiin oli jokseenkin tuskainen.

Miltä sun lokero näyttää?

Unohdettu vuosipäivä

Perjantaina oli meidän vuosipäivä. Molemmat tosin unohdettiin se aivan täydellisesti. Ehkä universumi sen sitten muisti, koska olimme muuten vaan puuhanneet mökkitreffisuunnitelmia sunnuntaille paljuineen ja saunoineen, ihan vaan kahdestaan. Mies oli painunut mökille jo perjantaina, minulla oli vielä perjantaina ja lauantaina töitä ja muita menoja. Sunnuntaina hän haki minutkin mukaan tänne tammikuiseen vesisateeseen ja peilijäisille poluille. Pääsin valmiiksi lämpimään mökkiin eikä minun tarvinnut huolehtia mistään muusta kuin villasukista ja tenttikirjoista. Ruokahuolto, iltaherkut ja kaikki oli valmiiksi suunniteltuina ja hankittuina.

A422F69C-1B6B-428E-9595-E926EF326FC3

Meidän yhteinen arki oli jälleen koko tammikuun ollut yhtä lentoa ja yhteinen aika on ollut kortilla. Alkukuusta minä vietin aikaa Kuopiossa, sen jälkeen työvuorot menivät ristiin. Miehen ollessa vapailla minä painoin tuplavuoroa. Minun päästessä vapaille oli miehellä iltavuorot. Ja minun tehdessäni iltaa olikin mies puolestaan aamut töissä. Tammikuun loppu ja helmikuun alku eivät näytä yhteisen ajan suhteen yhtään sen paremmilta – minä tulen viettämään pari viikkoa eri osoitteessa ensin koiranhoitotätinä ja sitten Kuopiossa. Tämä sunnuntai, yksi yö ihan kahdestaan, oli kalenterissa vaalittu ja odotettu hetki. Ja se sattuikin olemaan meidän melkein-vuosipäivä.

Tenttikirjat minun piti mökillekin tosin raahata mukaan ja leikata viipale arvokkaista tunneista lukemiseen. Uskotte varmasti sen motivaation määrän siinä hetkessä, mutta…ei auta. Keväästä muodostuu juuri niin tiukkatahtinen kuin odotinkin. Asia ei kuitenkaan suuresti onneksi haitannut miestä. Hän touhuili laittamassa meille iltaa. Lämmitti paljua pitkin päivää, kantoi vedet ja puut valmiiksi saunaan. Iltapäivän tummuessa laitoin kirjat sivuun ja venytellen tallustin mökin kuistille. Pimeydessä kajasti pehmeä valo. Mies oli laittanut paljon ympärille myrskylyhtyjä ja ulkoroihuja. Meille, meitä varten, kun minä vaan tankkasin päähäni tietoa suomalaisesta elämänkulusta, työurista ja suurista ikäluokista. Olin pakahtua.

171A5A6B-E4C8-4C62-A28D-ADC5B432A876

Yksitoista vuotta me ollaan katseltu suuntia ja niitä sitten yhdessä kuljettu. Yhteiset kuvat näiltä vuosilta ovat harvassa, mutta nämä kaksi ovat erittäin kuvaavia ja siksi minulle rakkaita ja hymyn huulille nostattavia. Tämä tyyppi saa minut nauramaan, tämän tyypin kanssa minä olen onnellinen. Tähän tyyppiin voin luottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Yksitoista vuotta me ollaan oltu meleko hyvä tiimi.

Mitä se mieskin sanoo?

Opiskelukuvioni ja parisuhteeni tila on herättänyt jossain määrin kysymyksiä. Tosin nämä kysymykset, kuten että no mitäs se mieskin sanoo, ovat kuitenkin olleet sellaisia ihan hyväntahtoisen uteliaita. Ei tässä nyt sentään enää viiskytluvulla eletä, vaikka ymmärrän kyllä, jos hieman vanhemmassa polvessa meidän ratkaisut nostattavatkin kulmakarvoja ja aiheuttavat hienoista nikottelua.

En tässä nyt kuitenkaan pidä itseäni, tai suhdettamme, mitenkään uniikkina ja ratkaisua hurjan järisyttävänä. Ihmiset kun tuppaavat elämään elämiään hyvin eri tavoin. Jotkut seuraavat kaavaa yhteen muuttoineen, lapsineen ja papin aamenineen, jotkut taas eivät muuta missään vaiheessa saman katon alle. Myös elämä kuljettaa ja etenkin pitkissä parisuhteissa voi olla jos vaikka millaista muutosta – työkuviot noin niin kuin esimerkiksi voivat vaihdella siten,  että niitä on tai ei ole tai työt onkin toisella paikkakunnalla. Puhumattakaan kaikesta muusta mitä elämässä saattaa eteen tupsahtaa.

Uskallan kuitenkin väittää, että meidän valkkaama ratkaisu ei ole ihan sieltä perinteisimmästä päästä kuitenkaan. Yli kymmenen vuoden yhdessä asumisen jälkeen kai harvemmin laitetaan koko pakkaa sekaisin jos ei ole ihan pakko – ja meidän tilanteessahan pakkoa ei ole. Minä nyt vaan haluan opiskella ja tämä opiskelu nyt sattuu tapahtumaan toisella paikkakunnalla parinsadan kilometrin päässä. Kun yhtä hyvin voisin haluta jatkaa tätä mitä meillä on. Vakkariduunit paikoissa, joissa kuitenkin viihtyy, tasainen ja hyvä toimeentulo, ihana koti ja vuosien saatossa hyviksi hioutuneet rutiinit. Joten ymmärtäähän tuo, että kysymyksiä herää ja hieman erilainen, normista poikkeava tilanne, kiinnostaa.

Lyhyt vastaus otsikon kysymykseen on, että no se sano: pitäähän tämä nyt loppuun asti katsoa kun olet jo niin ison työn tehnyt. Tämä taisi itse asiassa olla ensimmäinen vastaus jonka sain, kun syyskuussa orientaatioviikolta soittelin kotiin ja kerroin, että sisso, eipäs taidakaan etäopiskelut onnistua. Tällä ”isolla työllä” hän tarkoitti sitä, että olin jo paiskinut avoimessa yliopistossa kursseja sisään läjäpäin ja mennyt vielä ja päässyt Itä-Suomen yliopistoon sisään. Halustani jatkaa opintoja etäopintohaaveen kariuduttua ollaan totta kai keskusteltu enemmänkin kuin yhden ilmoitusluontoisen puhelun verran ja kahdesti, kerran minun aloitteestani ja toisen kerran hänen, on myös kohdattu aamuöinen oluen ja viinin siivittämä ahdistuskeskustelu valojen sammuessa ja mörköjen herätessä. Tuolloinkin tosin tultiin siihen tulokseen, että enhän minä tässä ole mihinkään katoamassa, vain rahat! Hahaa.

78213172_1001359343576710_2725862837640495104_n

Vaikka en mitään patriarkaalista meininkiä kannatakkaan enkä sellaista elä, niin pakko kuitenkin todeta, että kyllä mulla vaan on hyvä mies. Parisuhteessa kun eletään (ja ollaan naimisissa niin pankin kuin eläinten kanssa), niin omat valinnat vaikuttavat vääjäämättä toiseen, ja vaikka ei suoranaisesti luvan kysymisestä olekaan kyse, niin ei isoja elämän kokoisia päätöksiä vaan voi tehdä huomioimatta toista ja toisen mielipidettä asiaan. Tai no toki voi, mutta silloin ei pidä yllättyä jos niiden päätöstensä kanssa elääkin sitten jatkossa ihan keskenään. Minun onnekseni parisuhteen toinen osapuoli on tukenut minun opiskeluhaaveitani alusta alkaen ja vaikka se, kuitenkin loppujen lopuksi varsin lyhyeksi hetkeksi yhteisessä elämässä ja arjessa, vaatiikin uhrauksia etenkin häneltä, on molemmilla selkeänä päämääränä ja tavoitteena myös yhdessä jaettu tulevaisuus – ja tällä uhrauksella mahdollisesti vieläkin valoisampi ja antoisampi sellainen.

Tällaisista postauksista voi tulla lukijoille sellainen fiilis, että jaa jaa mitäs tää nyt tässä yrittää vakuutella itselleen tai muille ja että onkohan siellä paratiisissa nyt kuitenkaan kaikki ihan näin hyvin kuin annetaan ymmärtää. No, en yritä vakuutella ketään ja asiat ovat juuri näin kuin kerron. Tietenkään tällaisia päätöksiä ei tehdä yhdellä tai kahdellakaan keskustelulla, vaan asiaan palataan uudestaan ja uudestaan. Yhdessä tehtyä päätöstä nämä keskustelut eivät ole horjuttaneet eivätkä muuttaneet, mutta kääntelemällä ja vääntelemällä eri skenaarioita varmistetaan juuri se, että ollaanhan edelleen samalla kartalla ja sukset samaan suuntaan. Muutokset herättävät aina mitä pöljempiä ajatuskehriä ja mielen mörköjä, ja siitä syystä aiheeseen on aina hyvä palata. Jotta molemmilla on varmasti hyvä olla ja jotta mahdollisia tarvittavia korjausliikkeitä voi tehdä heti kun tilanne niin vaatii.

Ja totta kai tulevaisuus mietityttää, uusi rooli etäsuhteilijana jopa pelottaa ajoittain, riippumatta siitä tiedosta, että suhteen perustukset ovat kunnossa. Toisaalta taas tuossa kalenteria päivittäessäni huomasin, että kappaskippas näyttääkin siltä, että voin viettää alkuvuoden hyvinkin pitkälti kotosalla (vaikka kämppä Kuopiossa onkin jo olemassa)! Niinpä käytännössä tästä hurjan jännittävästä elämänmuutoksesta ei varsinaista – tai ainakaan kovin suureellista – elämänmuutosta kuitenkaan ensimmäisen lukuvuoden aikana tulekaan näkymään. Muutoin kuin toki taloudellisesti ja siten, että lähes kymmenen vuoden jälkeen minusta tulee päätoiminen opiskelija työssä käyvän statuksen sijaan. Whee!

Karjalan tytöstä savolaiseksi!

Nyt kuulkaas erakkomaisuuteenkin taipuvaista pikkukaupungin naista vedetään epämukavuusalueelle niin, ettei jalkapohjat tahdo enää osua maanpinnalle. Siis tämmöstä, joka on asunut koko ikänsä samoissa maisemissa, rakentanut tänne oman kotikolonsa ja rakastunut rutiineihinsa. Viime viikolla alkoi yliopisto-opinnot ja olin viikon intoa ja jännitystä puhkuen Kuopion kampuksella orientoitumassa (siis, informaatioähkyilemässä jonninjoutavasta ja bilettämässä siis juomassa kympin viinipulloja baarin nurkassa ja niinku sellasta tärkeetä ja akateemista). Sen viikon aikana tuli erittäinkin selväksi, että suunnitelmani mahdollisimman pitkälle vedetyistä etäopinnoista, kotona asumisesta ja töissä jatkamisesta voi unohtaa täysin. Tässä käy siis juuri niin kuin sen pelottavimman skenaarion maalailinkin – minä muutan Kuopioon.

Asiastahan ollaan tässä pitkin kesää miehen kanssa keskusteltu ja viimeisin keskustelu käytiin erittäin kypsästi ja aikuismaisesti messengerin välityksellä minun hengaillessa kampuksella ja miehen siivotessa kissan mielenosoituskakkaa keittiön lattialta. Nyt keskustelut sitten muuttuivatkin teoriasta todellisuudeksi. Päätin kuitenkin, että tänä syksynä en vielä liikauta persaustani mihinkään. Jatkan töitä vuoden loppuun, asun kotona ja teen etänä niitä harvoja kursseja, mitä etänä voi tehdä. Lisäksi otan omakustanteisesti kurssin-pari avoimen puolelta pakollisesta sivuaineesta. Ettei tämä syksy nyt kuitenkaan ihan valuisi hukkaan ja menisi syljeskellessä kattoon. Samalla tässä jää aikaa hoitaa kaikkia käytännön asioita – asuntolainan maksamis(maksamattajättämis)suunnitelmia, kämpän hakua, KELAn kiemuroihin syventymistä vuosien jälkeen, kainalossa hipsuttelua.

70320676_392762994774166_5969528882401902592_n

Tammikuussa minun olisi sitten tarkoitus pakata kamat ja muuttaa, mikäli vaan jonkinlainen luukku siihen mennessä järjestyy. Aion olla aivan sekopäinen ja vetää t o d e l l a k i n mukavuusalueeni rajat uusiksi ja hakea, vielä tällaisena vanhana kääkkänä, SOLU-ASUNTOA. Mietin, että otetaas tämä nyt sitten ihan tosissaan seikkailuna, sukelluksena opiskelijaelämään, jota en ole koskaan kokenut. Pää täyttyy to do -listoista ja sellaisista tosiasioista kuin, että minullahan ei ole sänkyä tai kattolamppua tai juustohöylää.

Ajatukset ja mieli vetävät rallia. Huomasin orientaatioviikon alkupäivinä toteuttavani vanhaa toimintamalliani – sysäsin epäilykset ja epävarmuuden, pelot ja ahdistukset jonnekin syvälle ja suorastaan yli-iloitsin ja yli-intoilin. Tämä on minulle varsin tuttua. Hyvin usein olen elämäni aikana jättänyt negatiiviset ajatukset ja kokemukset joko täysin käsittelemättä tai suhmuroinut ne vain pintapuolisesti – pääni sisällä on siis varsinainen pandoran lipas, jota ei parane mennä raottelemaan (ainakaan ennen kuin on valmiiksi hyvä terapeutti valkattuna). En siis tarkoita sitä ettenkö olisi innoissani ja kovasti odottanut tätä kaikkea! Totta kai olen. Mutta totta kai tähän myös liittyy hirvittävän paljon kaikkea pelottavalla tavalla uutta ja haasteellista. Kuten nyt esimerkiksi sellainen pikkuseikka, että minun ja miehen yhdessä rakennettu elämä kääntyy ainakin pariksi vuodeksi aivan ylösalaisin. Voisi siis sanoa, että tässä ollaan aikamoisen kriisin keskellä, ja pienimuotoisen romahduksenkin onnistuin tässä kehittelemään, kun kaiken sen överiksi vedetyn jippiijippiihulabaloon alta puski todellisuus pintaan. Joskin se on vain positiivista, sillä sehän tarkoittaa, että käsittelen näitä asioita. Positiivista on myös se, että olemme tässä yhdessä. Kannustaen ja tukien, uudenlaista tulevaisuutta yhdessä suunnitellen.

Asioilla on tapana järjestyä, on mantrani, jota olen toistanut itselleni jo kuukausitolkulla. Asioilla on tapana järjestyä.

Sisäinen marttani on epäkunnossa

Kevät meni jotenkin ohi. Sitten olikin yhtäkkiä kesä ja sekin meni. Jotenkin huomaamatta lipui sormien läpi. Koko kesän minua vaivasi tunne, aivan kuin odottaisin jotain tapahtuvaksi, mutta en tiedä mitä. Ja se jokin ei tullut. Nautin kyllä niistä melko harvoista ihanista lämpimistä kesäpäivistä, ja myös niistä sateisen kalseista. Mökillä kelpaa köllötellä missä säässä tahansa, milloin tahansa. Mutta minussa on asunut jonkinlainen tahmeus läpi näiden kuukausien. Se on näkynyt täällä blogissa kirjoittamattomina postauksina, jumiutumisena. Tuntuu, ettei minulla ole mitään sanottavaa tai jos onkin, niin ei vaan viitsi.

Kotona ja puutarhassa se on näkynyt erittäin epäkuntoisena marttana. Keväällä minua ei huvittanut ostaa yhden yhtä kesäkukkaa. Rapuille ei eksynyt orvokin orvokkia ja kaikki lukuisat ruukut, kipot ja kupit jäivät lojumaan orpoina varastoon. Kellarista kaivetut jorinin juuret ja pelargonia pääsivät kyllä ulos asti, mutta unohtuivat oman onnensa nojaan, hoitamattomiksi ja vaille rakkautta. Muhkeana kukoistanut raparperi jäi penkkiinsä, yhtäkään vartta ei tullut katkottua pakkaseen. Mansikat unohtuivat kauppaan, mustikoita ja puolukoita en ole jaksanut edes ajatella. Mehumaijan kaivoin varastosta vain viedäkseni sen lainaan naapuriin. Muutaman pikkupussukallisen sain ryöpättyä nokkosta pakkaseen hetkittäisessä kevätpäisyyspuuskassani ja keitettyä kattilallisen lipstikkakeittoa, mutta siihen se sitten jäi.

Mulkoilin keväällä myös kasvihuonetta sillä silmällä, että pah olkoot! Ajatus ei kuitenkaan saavuttanut miestä, sillä eräänä päivänä huomasin hänen istutelleen kasvihuoneeseen perinteisesti kurkkua, tomaattia ja paprikaa. Pinaattia ilmestyi myös ruukkuun, sekä oreganoa ja rosmariinia. Minun, normaalisti himoitsemani ja kieli pitkällä odottamani, kesäkurpitsat ja herneet jäivät kuitenkin tänä vuonna laittamatta. Tämä kesä oli tosin kehno kasvattaa mitään (eikä se johtunut vain minun tahmeudestani tai siitä, että kastelin rehuja koko kesänä ehkä vain kolme kertaa ja muuten kaikki hoiva ja hoito on jäänyt miehen harteille – mitäs raahasi!), sato on ollut todella nihkeä. Eikä niitä yrttejä ole kuivannut vieläkään kukaan talteen. Tai muistanut juuri hyödyntää ruuanlaitossa. Olen kantanut kaupasta paprikaa kotiin, kuullut miehen sanat meillä ois niitä kasvihuoneessakin, todennut ai niin ja lahjakkaasti unohtanut taas koko asian seuraavalla kauppareissulla ja piipannut uuden paprikan kassan läpi. Ei nyt oikein lähtenyt lentoon tämä hommeli.

IMG_20190729_122727_325

Minähän rrrrakastaisin kaikenlaista marttailua ja puuhailua. Haluaisin olla se tyyppi, joka oikeasti opettelisi hortoilemaan muutakin kuin sitä nokkosta ja joka tarpoisi metsässä keräämässä satoa talteen ja keittelisi mehut ja hillot. Joinain vuosina olen tätä ollutkin. Tänä vuonna nähtävästi en. Onneksi talouden miesmartta on kuitenkin pitänyt hommaa kasassa edes jollain tavalla ja korjannut epäkuntoisen sisäisen marttani jättämää ammottavaa aukkoa. Eilen pilkoin kaverina sipulia ja valkosipulia (ja sometin tämän yhteisen hetken tietenkin) kun hän innostui valmistamaan purkkitolkulla hauesta säilykettä. Säilykkeeseen sentään laitettiin mausteeksi viime vuonna kasvatettua ja kuivattua chiliä, hah, marttapiste! Viime viikolla puolestaan pääsin syömään syksyn ensimmäistä sorsaa. Sadonkorjuuta sekin, eh?

Joku viisas sanoi minulle kun märisin epämarttamaisuuttani, että eihän se onneksi haittaa, kivojen juttujen ei kuulukaan olla pakollista suorittamista. Se on erinomaisen totta se. Ehkä tänä vuonna, tiedostamattakin, ajatukseni ovat suuntauneet tähän syksyyn ja jo ensi viikolla (!!!) alkaviin opintoihin. Ehkei mielessäni ole vain ollut sijaa muulle. Kerään energiaa siis siihen, järjestelen kalenteria, semisti panikoin mitä tapahtuu ja milloin ja miten. Keskitän ajatukseni pohtimaan opintosuunnitelmia ja hyväksi lukuja, tämän syksyn kuvioita ja muun muassa sellaisia pikkuseikkoja, kuin että missähän minä mahdollisesti asun ensi vuonna. Paprikoita saa jatkossakin kaupasta.