Parisuhteen hoitoa

”Oliks ikävä?”

”No jaaa…”

”Eiks yhtään?”

”No ehkä vähä”, hän virnistää ja taputtaa pieruverkkareiden verhoamaa takamustani minun pilkkoessani paprikaa tortilloja varten.

Ei nähty ton pitkätukkahampin kanssa yli kahteen viikkoon ja kun hän ensimmäisen kerran näki minut tauon jälkeen olin kuorsaamassa sohvalla räkä poskella yövuoron jäljiltä. Sen sijaan, että olisimme tulisesti halanneet ja suudelleet ja puhuneet toistemme suuhun, vaivuin minä takaisin koomaan ja mies vaihtamaan puruja kanalaan ja pyykkäämään metsästyskamppeitaan.

Romanttista.

Illaksi oli kuitenkin suunnitteilla treffit. Oli suunnitteilla kahdenkeskistä aikaa, kivaa yhteistä tekemistä, sitä kuuluisaa parisuhteen laatuaikaa.

Picture_20181107_175335160

Jos minulta kysyttäisiin mikä on pitkän, hyvän ja toimivan parisuhteen salaisuus, vastaisin varmasti pilke silmäkulmassa ja puolileikilläni, että älkää olko tekemisissä tai tavatko toisianne. Mutta tuossa vitsissä on totuuden siemen. En tarkoita sitä, että pitäisi elää kuin kämppikset. Että molemmilla olisi tyystin oma elämä ja kumppani vain joku joka nyt sattuu jakamaan sängyn ja laskut. Tarkoitan sitä, että molemmilla on hyvä olla myös se oma elämä ja tällöin myös se sängyn, laskujen ja arjen jakaminen tuntuu astetta vähemmän arkiselta tai työläältä. Sitä jotenkin eri tavalla arvostaa toista enemmän kun hän ei olekaan siinä ihan koko ajan jakamassa sitä tavallista arkea. Kun joutuukin ihan itse raahaamaan puusäkit, ruokkimaan eläimet, levittämään pyykit narulle ja keittämään soppaa vain yhdelle.

Kun toista näkee harvemmin, tai pitkän tauon jälkeen, ei kielikään ole niin kärkevä. Sitä kertoo herkemmin rakkaudesta ja ikävästä ja vastaavasti siivoaa suustaan kun sinä et ikinä ja miks et oo -heitot. Suusta ei tipahtele niin usein ilmaan käskyjä ja kehoituksia: hae puita, ruoki kanat, pese pyykit, pistä se lautanen suoraan koneeseen. Tai no, ei ainakaan ensimmäiseen pariin päivään.

Toinen salaisuus pitkään, hyvään ja toimivaan parisuhteeseen on parisuhteen hoitaminen. Vierastan sitä kun sanotaan, että parisuhteen eteen täytyy tehdä töitä. Työ edustaa minulle jotain sellaista ehkä hieman epämiellyttävää velvollisuutta, josta haluaa saada vapaata aika-ajoin. En siis koe parisuhdetta työpaikkana. Mutta hoitoa parisuhde vaatii kyllä, ei se itsekseen kukoista ja pysy elinvoimaisena.

Niinpä meillä oli se treffi-ilta. Ei luiskahdettu pitkän näkemättömän ajanjakson jälkeen suoraan tiskirätteihin, hiekkaiseen eteiseen ja haravoimattomaan pihaan. Vaan lämmitettiin saunaa, pelattiin korttia, syötiin vatsamme piukeaksi tortilloja ja suukoteltiin seitinohuissa keskiviikkohiprakoissa.

Tortilloja jäi myös torstaille.

Teetkö minullekin annoksen?”

”En.”

”Etkö rakasta minua?”

”Se oli eilen se.”

Vähän niin kuin etäsuhde

Olin yli viikon poissa kotoa. Palasin eilen, mies lähti toissapäivänä. Mies palaa ensi viikon keskiviikkona, ja minä lähden taas perjantaina. Ei tässä ainakaan riidellä ehdi, mutta eipä myöskään kukaan suutele hyvää yötä eikä laula keittiössä kissoille.

Onko kissanhiekkaa, imuroithan ennen lähtöäsi, onhan leipää juustoa margariinia, löydän varmaan pakkasesta jotain, jätätkö minulle nikotiinipurkkaa, pidetäänkö leffailtaa kahdestaan sitten viikon päästä.

IMG_20181101_143902_642

Haen säkillisen halkoja pönttöuuniin ja napsautan sähköpatterit pois päältä. Pyyhin jääkaapin ylätasolta marjamehun jättämän rinkulan, lopulta koko kaapin. Pyyhkäisen leivänmurut tasolta ja heitän kuivahtaneen suodatinpussin kahvinkeittimestä roskiin. Haen koiran tarhasta sisään ja mietin, että imuroinnin vaatiminen toiselta oli aivan turhaa. Olisi senkin asian voinut jättää naputtamatta ja käyttää siihen menneet sanat ja ajan ja ilman vaikka ikävästä kertomiseen.

Menee hetki ennen kuin osaan olla. Hetki ennen kuin lakkaa tuntumasta vieraalta omassa talossa. Hetki ennen kuin ympäröivä rikkomaton hiljaisuus muuttuu luotaan työntävästä korvia hiveleväksi. Löydän sohvasta tutun, takamukseni muotoisen, painauman ja kissan syliini. Avaan teepaketin ja keitän teen, joka maistuu joululta, pehmeältä, lohdulliselta, mausteiselta ja siltä miltä minun ajatuksissani koti maistuu. Jaan Instassa kuvan kynttilöistä ja teemukista.

Syön sängyssä näkkäriä ja käyn vessassa ovi auki.

 

Vuoden viimeiset

44431752_1200153140131678_345481903660335104_n

Kolme päivää täydellistä aikataulutonta lojumista. Jätin läppärin kotiin ja päätin vaan olla. Käsilaukussa on kylläkin mukana yksi kurssikirja, mutta sinne se on saanut sujuvasti jäädäkin.

Palaan ensi viikolla asiaan. Tänä viikonloppuna nautin viimeisistä hetkistä olla vapaa.

Perjantai-iltana ääni sanoi päässäni, hieman hiprakkainen sellainen, että UIMAAN. Kävelin saunasta pilkkopimeässä yksin rantaan, taskulampun valossa. Hetken kökin laiturilla, mietin, että ihanko vakavissani olen. Olin ja hyppäsin. Vesi oli jäätävän kylmää ja lähes salpasi hengen, mutta rikoin pitkin vedoin veden pintaa ja se tuntui huumaavalta. Nousin ylös laiturille, käärin pyyhkeen ympärilleni ja sammutin taskulampun. Istuin penkille, ja kylmä yöilma tuntui uinnin jälkeen lämpimältä, kepeältä iholla. Tunnelma oli taianomainen kun ympärillä oli vain loppumatonta pimeyttä, hiiskumatonta hiljaisuutta ja yllä miljoonittain tähtiä.

Ehkä se oli kuitenkin tälle vuodelle viimeinen pulahdus, luulen.

Tämä saattaa olla myös tältä erää viimeinen kerta kun mökille pääsi vain lähtemään. Ilman säätämistä ja sumplimista, pakkaa vaan tavarat kasaan ja menee. Alle kahden viikon päästä minulla alkaa jälleen työt, ja jos Jerellä työt puolestaan jatkuu, niin siitä alkaa se loputon suo: kahden vuorotyötä tekevän aikataulujen yhteen sovittaminen.

 

Syyspihan laittoa, sipistelyä ja valosarjoja

Eilen sattui niin harvinainen tilanne, että olimme molemmat vapaalla ja vieläpä yhtä aikaa kotona. Usein kun viime aikoina Jeren vapaapäivisin minä olen ollut joko menossa Jyväskylässä tai sitten ajatukset ovat olleet kiinni opiskeluhommissa, tai sitten olemme hyödyntäneet yhteiset vapaat karkaamalla mökille. Tällä kertaa pääsimme nauttimaan piiiiiiitkäksi venyneestä aamusta ihan omalla kotisohvalla ilman yhtään mitään muuta kiirettä kuin täyttämään kahvimukia.

Picture_20181012_152229906

Picture_20181012_152458504

Picture_20181012_152838186

Picture_20181012_152318391

Kun kerta näin ruhtinaallinen päivä tipahti käsiin päätimme käydä kiinni syksyn pihatöihin, jotka olivat jääneet pahasti rästiin. Tyhjensimme kasvihuoneen sekä kasvulaatikot ja viimeiset kesäkukkaruukut aidalla keikkuvia muratteja lukuunottamatta. Kasvulaatikoista otettiin mullat talteen leviteltäväksi keväällä kukkapenkkeihin. Ja hahaa, löytyipä yhdestä laatikosta YKSI PIENI PORKKANA! Olin kahtena keväänä viskannut laatikkoon porkkanan siemeniä sillä ajatuksella, että tuskin onnistuu mut vähät siitä, mutta kuulkaas tänä syksynäpä saatiinkin SATOA! 😀

Picture_20181012_151911655

Picture_20181012_152428799

Picture_20181012_151936617

Pari kesää sitten pihaan laitettu kaari ja sen juurelle istutetut humalat on ollut yksi mun mielestä pihamme lempparijuttuja. Humala on kasvanut todella villinä ja rehevänä kesäisin ja sen lehvästön suojissa roikkuvat valot ovat olleet syysaikaan aivan superihanat. Tänä syksynä ei tämä raskas ja rehevä rakennelma kestänyt syystuulia ja koko hässäkkä rojotti pitkin pituuttaan useamman viikon. No, nytpä on sekin takaisin ojennuksessa ja voidaan taas nauttia syysvaloista ja vähän huolitellumman oloisesta pihasta. 😀

Picture_20181012_152102567

Picture_20181012_152156498

Laitoin myös pihan kaikki muut kukkapenkit, paitsi isoimman ja muhkeimman, matalaksi. Siinä isossa ja muhkeassa kasvaa muun muassa revonpapua. Olen aivan rakastunut sen heleän, kirkkaan keltaisiin kukkiin, mutta valitettavasti revonpapu on puolestaan rakastunut leviämään hullunlailla ja viemään elintilaa muilta. Ajattelin siis, että näin syksyllä on kätevää kaivaa penkistä pois kaikki ne omille teilleen levinneet, ja siitä syystä jätin kyseisen penkin odottamaan vielä suurempaa inspiraatiota tarttua toimeen. Joku fiksumpi tietenkin kaivaisi koko rehun hittoon ja mahdollisesti istuttaisi sen johonkin muualle kasvamaan ihan keskenään. Mutta en minä. Kuten sanottua, rakastan sitä hehkuvaa keltaisuutta juuri tuossa ja olen valmis maksamaan siitä joka vuotisen taistelun vaivan.

Picture_20181012_152026581

Picture_20181012_152552109

Picture_20181012_152622798

Ihan SUPERLEMPPARIPIHAJUTTU eiliseltä on se, että sain lopultakin uudet, ihanat ja värikkäät pihavalot kiertämään ulkoeteisemme ikkunoille. Jere kiipeili vasaran kanssa huojuvan puutarhapöydän päälle ja minä pajatin ohjeistusta maan tasalta. Niin ihanat!

Picture_20181012_152741337

Picture_20181012_152658788

Perjantain iltatunnelmat olivatkin sitten aika pitkälti disco! 😀

Picture_20181013_115809080

Picture_20181013_115912706

Picture_20181013_115848404

Rappusten kupeessa kasvavat köynnökset täytyy vielä jossain vaiheessa laittaa matalaksi, samoin hoitaa kukkapenkkien syyslannoitus ehdalla kananpaskalla. Haravaan ei myöskään vielä tässä vaiheessa tarttunut kukaan. Voi olla, että tänä syksynä ei tule tarttumaankaan. Vielä on tehtävää, mutta paljon syystöitä saatiin kuitenkin puuhasteltua alta pois. Mutta toivottavasti lumi ei yllätä vielä ihan heti omakotitaloasujaa…

Ikävästä ja siitä tyypistä joka asuu meillä

IMG_20180916_102835_204

IMG_20180916_180500_891

Kun olin kaksi viikkoa sitten Jyväskylässä puhuin veljelle siitä, että ikävöin ihmistä jonka kanssa asun. Että sitä niin kuin luulisi, että kun jakaa arjen, laskut, sängyn, likaisten sukkien kiikuttamisen pesukoneeseen, jääkaapin ja paistetut lihapullat, niin siinä ei paljoa jäisi aikaa tai oikeastaan edes sijaa ikävöinnille. Sanoin, että ikävöinti tuntuu jopa hassulta, vähän pöhköltä ja naurettavalta.

Veli sanoi siihen fiksusti jotenkin niin, että eikö ikävä ole vain hyvä asia. Eikö se ole vaan tosi hienoa, ja itse asiassa myös tosi tärkeää, että ikävöi sitä omaa kumppaniaan, joka ainakin oletettavasti on se itselle elämän tärkein henkilö.

Tässä ei ole kyse siitä, että ikävöisin näin lähes kymmenen vuoden jälkeen jotain mitä ei enää ole. Siis tyylillä, että sillon se oli semmonen ja nyt se on vaan tommonen. Me ei olla hirvittävästi varmaan kumpikaan muuttuneet tässä ajansaatossa, tai jos ollaan, niin vain parempaan suuntaan. Kaikenlainen kommunikointi, toisen huomioiminen ja rutiineiden hioutuminen, yhteisen elämän pyöritys, on oikeastaan vaan parantunut vanhetessaan. Totta kai muutoksia aina mahtuu matkaan eikä tänä päivänä perhoset lehahda vatsaan heittämään kärrinpyöriä kun huomaan Jereltä tulleen viestin tai Jere ei ajele kylillä ympyrää ihan vaan nähdäkseen minut vilaukselta (no okei, jos se tekisi tätä niin minä ehkä pakkaisin kamani ja vaihtaisin nimeni aika livakasti). Tänä päivänä myös tiedetään toisistamme varmaan kaikki eikä olla enää sen kutkuttavan uuden oppimisen äärellä. Mutta, vaikka ne olivatkin huikean ihania aikoja, en minä niitä aikoja kuitenkaan ikävöi.

Minä ikävöin fyysistä läsnäoloa, konkreettista yhdessä olemista ja tekemistä. Huvittavaa kyllä ennen opintovapaani alkua pohdin sitä, että tehdäänkö me täällä toisemme hulluiksi kun minä olenkin yhtäkkiä aina kotona kun olimme tottuneet sovittamaan yhteen kahta 3-vuorotyötä epämääräisine kiertoineen ja rytmeineen. Tämä pelko osoittautui turhaksi, sillä kävikin niin, että meillä molemmilla on varsin aktiivinen oma elämä ja etenkin nyt tänä kesänä, syksynä sekä vielä tulevina kuukausina on kalentereidemme yhteen sovittaminen ja yhteisen ajan löytäminen osoittanut lähestulkoon mahdottomaksi.

Minä olen tehnyt ahkerasti koiranhoitokeikkaa, kesä on mennyt tankatessa kesänaapurin seuraa ja nyt syksylle on osunut ja osuu paljon lähipäiviä Jyväskylään sekä ystävien tapaamisia. Katsastelin tuossa kalenteriani ja totesin, että syyskuun lopussa tulee olemaan melkein viikon poissaolo kotoa, lokakuun loppuun on merkattu yhdeksän päivän rupeama. Konkreettisen kotoa poissaolon lisäksi minun huomioni ja aikani on vienyt opiskelu, hautautuminen läppärin ja kirjapinon taakse. Jerellä on ollut omat työnsä, moottoripyöräreissunsa, metsästysretkensä etelä-Suomeen. Juuri nyt metsästyskausi on kiihkeimmillään enkä ole kunnolla nähnyt Jereä yli viikkoon enkä tule näkemäänkään ainakaan seuraavaan viikkoon. Hän asustaa nyt  true-eräjormana meidän mökillä enonsa kanssa ja kulkee sieltä töihin. Eilen Jere kertoi iloisena, ilmeisesti suunnitellen meille jotain yhteistä kivaa, että hänellä olisi neljä vapaapäivää ajankohtana X. Minä vastasin olevani silloin Jyväskylässä.

Minulle, ja meille, on aina ollut äärimmäisen tärkeää se, että on niitä omia menoja. Että niitä saa olla, pitää olla, eikä kumpikaan halua toistaan kahlita tai kieltää menemästä ja tekemästä niitä itselle tärkeitä juttuja (eikä kumpikaan varmasti myöskään sietäisi toiselta moista käytöstä). En siis tässä niinkään märise sitä, että kun minulla on sitä ja siulla on tota, vaan olen rehellisesti iloinen siitä, että molemmilla on niitä omia kiinnostuksen kohteita ja molemmat ovat vapaita toteuttamaan omia juttujaan.

Mutta märisen sitä, että minulla ihan totta on ikävä. Pikainen suukon vaihto molempien lentäessä omille asioilleen ja messengerin kautta heitellyt, lähinnä käytännön asioihin, liittyvät viestit alkavat tuntua riittämättömiltä. Samoin tyhjä sänky ja vain itselle tehty ruoka, hiljainen talo ja vuoron perään molempien pakatut ja puretut reput ja nyssäkät.

Ja sitten, kuitenkin, palautan mieleeni veljeni sanat. Sen, että tämähän on ihan mahtavaa, tämä ikävä. Että kaikessa itsenäisyydessämme me olemme kuitenkin me. Että kaiken arjen, rutiineiden, kiireen, kinastelun ja elämän keskellä, vuodesta toiseen, toinen on yhä edelleen se tärkeä, se jota ikävöi.

Pitäsikkö ostaa palju?

Vajaa pari viikkoa sitten Jere patsasteli mökin tontilla sen näköisenä, että nyt on jotain mielessä. Mittaili katseellaan ja askeleillaan, silmäili, katseli eri vinkkeleistä ja hieroi partaansa. Loihe siinä sitten lausumahan, kesken leppoisan illan vieton ja saunan lämmityksen, että

pitäsikkö ostaa palju?

Niinpä siellä tontilla oli hetken päästä patsastelemassa, mittailemassa, silmäilemässä myös minä. Hymisteltiin ja myhäiltiin yhteisymmärryksessä, että juu-u, tuossa oisi kyllä aika oivallinen paikka paljulle, pitäsikkö?

Mentiin siinä sitten saunaan. Puhuttiin, että oishan siinä hauskempaa lillua kuin jorpakossa, jossa ei ole muuten mitään vikaa, mutta kuivan ja kuuman kesän myötä se alkaa muistuttaa yhä etenevissä määrin enemmän mutakylpyä kuin raikasta pulahdusta. Ja että oi sitten syksyllä, marraskuussa, voisi lyhtyjä laittaa ja fiilistellä pimeää yötä ja tähtitaivasta ja hiljaisuutta. Ja hei entäpä kaveriporukalle saunailtoja ja tuossa vieressä olisi notskipaikka, jossa voisi hengailla ne, jotka eivät halua paljuilla tai pitävät taukoa ja silti samalla voitaisiin höpötellä ja nauraa ja grillailla ja pitäsikkö?

Tultiin pois saunasta. Vähän patsastelua, silmäilyä. Sitten Jere otti puhelimen käteensä, selaili, paineli muutamia nappeja ja

eilen me otettiin kahdestaan ensimmäiset kylvyt meidän ikiomassa paljussa.

20180720_204404

Ajatuksia moottoripyörän repsikan paikalta

IMG_20180702_165259_520

”Eiii hittooo tää ON NIIIIN MAHTAVAA!!”

”Meenoolippu, meenoolippu…eiku matkaan lähden mulla kauas menolippu ooo-on…juna jyskyttää-ää vanhaa ystävää hihih tirsk mulla kauas menolippu ooo-on…”

”Oispa musiikkia.” (Toistuva ajatus.)

”Puu puu puu mänty koivu puupupupuu kuusi hitto et on muuten tylsä pätkä”

”Tsing tsing tsingis…EI VITTU PIA HILJAA. Jotain mitä tahansa muuta, mitä tahansa hmmm sata salamaa joo SATA SALAMAA ISKEE TULTA JA KOKO ELÄMÄ RÄJÄHTÄÄ JA…öö…hmm ei mitään voin hyräillä hymmhymhyymhymhyy eiku hei PITKÄ KUUMA KESÄ…”

”Hmmm nenää kutittaa.”

”Jos nyt tulis äkkijarrutus nii mun olkapää lähtis takuulla irti kuopastaan.” (Tätä ajatusta en hautonut kovin kauaa.)

”Miks täällä ei oo yhtään poroa?”

”MINÄ LÄHDEN POHJOIS-KARJALAAAN…”

”Hitto että muuten OIKEESTI kutittaa nenää. Kuhan vähä hidastuu vauhti nii raotanpa vähä visiiriä…”

”Hmm pysähtysköhän Jere kohta ku vähä toi alaselkä. Ai ei pysähtyny. No ehkä kohta. Aarghh alaselkä tekee mut hulluks. Pysähy pysähy pysähy. Ahhh nyt kaarretaan pysäkille!”

”OMG MINUU AIVASTUTTAA OMG.”

”Uaaaa lietelanta haisee uaa hyi”

”MITÄ MIKS SE JARRUTTAA aiiii poro ja ooo pikkuvasa kans voiiii duudeli mäne mehtään siitä kipikipi nii nuiiin just sinne hyvä poro”

”HMBFHTSÖH!” (Sisäänkäännetty, tukahdutettu aivastus. Ei klimppejä visiirissä.)

”IIH HEVONEN!”

”Onpahan muuten levee tie! Hmmm miks tää on näin levee, tähänhän vois laskeutuu vaikka lentokone? Jaaa nii oiskohan tää joku hätälaskujuttu tai armeijajuttu hmm no ei kai mikään armeija, mut hätälasku ehkä hmm pitääpä muistaa kysyä Jereltä ku pysähytään.”

”Nyt mennään kyllä lujaa…mitenkähän kovaa, kurkkaanpa olan yli OHO sataakahtakymppii hups hähää bääd ääs”

”Vähä kyl pissittäs.”

Kuusi tuntia on melkoisen pitkä aika olla yksin oman kypäränsä sisällä.