Punkun aiheuttama akuutti herkkyyskohtaus

Tiedättekö te mitä on rakkaus? Mitä on rakastaa ja olla ja rakastettu? Ja mikä on se juju, joka pitää sen rakkauden yllä? Vaikka se koko systeemi osaa pahimmillaan olla aika helevetin vaivalloista ja kirosanoja. Se osaa olla kuorsausta korvan juuressa kun itse painii unettomuuden kanssa, se osaa olla leivänmuruja keittiön tasoilla, väsyneitä hyväilemättömiä kausia, salamannopeita äsähdyksiä. Ja samalla se voi olla parasta maailmassa. Leikattuja ruohokenttiä, suulle suikattuja suukkoja ennen töihin lähtöä, vapautta toteuttaa itseään, karrelle palaneita kastikkeita kun kesken keittiöpuuhien…no, niin.

Minähän olen kirjoittanut meidän suhteestamme, rakkaudesta, yli kymmenvuotisesta matkastamme paljon. Niin kuin esimerkiksi täällä, osin fiktion keinoin, siitä kuinka tapasimme ja minusta ja hänestä tuli me.

Olen kirjoittanut ja lukenut siitä, kuinka kommunikointi ja ymmärtäminen ja toisen kunnioittaminen ja eroavaisuuksien hyväksyminen ja kuunteleminen ovat niitä avainjuttuja. Olen paapattanut ja vaatinut ja ollut avoimena ja antavana, väliin toki kirskuen ja nitkutellen, paikkaa hakien ja päätä seinään hakaten…

…ja sitten törmään yhteen runoon, joka kaikessa lyhykäisyydessään ja yksinkertaisuudessaan tiivistää koko humpan juonen:

Picture_20190816_232548007

Tuossa se on, vastaus.

(Ja ei, tämä ei ole maksettu eikä pyydetty eikä toivottu eikä edes runoilijan etukäteen tietämä mainos. Tämä on vain Facebookin feedissä törmätty ja screenshotattu upean upea Elina Salmisen runo, joka punkun siivittämänä aiheutti harvinaislaatuisen ja akuutin herkkyyskohtauksen.)

Eksyksissä arjessa

Mietin pitkään kuinka otsikoisin tämän postauksen. Päädyin lopulta olemaan eksyksissä arjessa, vaikka se ei nyt täysin tilannetta kuvaakaan – kuinka voisin olla eksyksissä sellaisessa, jota ei oikeastaan edes ole? Tiedättehän, sellaisen perusarjen. Rutinoituneen ja turvallisen. Sellaisen, jossa tehdään ruokaa tai jos ei tehdä, niin edes syödään se valmissafka tai pitseriasta haettu pizza yhdessä. Sellaisen, jossa siivotaan ja leikataan nurmikkoa ja mennään nukkumaan ja herätään jotakuinkin samaan aikaan tai edes samassa osoitteessa. Sellaisen, jossa vähän kinastellaan kumman vuoro on keittää kahvit tai kuka ei taaskaan ole jaksanut laittaa hyttysverkkoa paikoilleen ja siksi korvan juuressa inisee. Sellaisen, jossa mieskin köllähtää sohvalle viereen katsomaan Frendejä, vaikka Frendit ei kiinnosta tippaakaan, mutta saa ainakin jalkahieronnan ja hipsutuksia.

Se sellainen on ollut hukassa jo, en tiedä, koko kesän ehkä. Arkemme on tällä hetkellä jakautunut kahden ihmisen erillisiksi elämää pyörittäviksi toiminnoiksi ja kommunikointi typistynyt pikaisesti naputeltuihiin messengerviesteihin ja ohi mennen huikattuihin pyyntöihin ja kehoituksiin. Läheisyys on sitä, että pussataan kun törmätään ja kaivaudutaan uniseen kainaloon silloin, kun toinen tosiaan sattuu olemaan edes samassa osoitteessa tai vuoteessa yhtä aikaa – toinen joko juuri aikeissa herätä uuteen päivään tai toinen juuri kömpimässä nukkumaan, kun oma päivä onkin jo taputeltu.

67404438_211964489735790_6979011991289462784_n

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun tuskastun vuorotyöläisten elämän rytmiin tai kirjoitan siitä, kuinka toista on ikävä. Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta reilun kymmenvuotisen taipaleemme aikana, kun näemme toisistamme vain vilahduksen, kun koti on vain tukikohta, johon laskeudutaan hetkeksi joko nukkumaan tai pesemään pyykkiä tai kun toisen kuulumisista ja tekemisistä ei ole harmainta aavistustakaan. Eikä tämä kiire ja hässäkkä ja elämä liity vain töihin. Kesä tuo oman mausteensa, kun kaikkea kivaa puuhaa ja ihmisiä tulvii elämään ovista ja ikkunoista. Ja niistä todellakin halutaan nauttia, kumpikin, niistä (vähistä) vapaista hetkistä ja hiprakkaisista aamuöistä. Vaikka sitten hieman parisuhteen ja kodinhoidon kustannuksellakin.

Näistä hieman kiireellisimmistä ajoista ollaan siis ennenkin selvitty ja päästy yli, kumpikin yhteisestä taloudesta ja eläintarhasta huolehtien ja vastuun kantaen, joten en siis ole mitenkään huolissani tälläkään kertaa. Mutta kyllä se sydäntä puristaa silti, ikävä ja jopa hienoinen yksinäisyydenkin tunne. Huomionkipeys ja yhteisen jaetun hiljaisuuden kaipuu mökkiterassilla jomottaa rintalastassa myös. Sillä vaikka vietämme aikaa myös yhdessä kaveriporukoissa, ei se silti ole sama. Kaipaan jakamatonta huomiota, ja jakamattoman huomion antamista.

Näin eräänä yötä kammottavaa painajaista meistä, ja olin onnellinen herätessäni kun se ei ollutkaan totta. Inhottava olotila jäi kuitenkin kalvamaan mieltä, ja laitoin miehelle viestin: onhan meillä kaikki hyvin? Kävimme erittäin aikuismaisen, kypsän ja syväluotaavan parisuhdekeskustelun messengerissä (…), jonka lopputulemana totesimme, että joo mie tykkään susta. Ja arvaatkas mitä? Se riittää. Perustukset ovat kunnossa ja lujat, joten antaa tuulla vaan – kyllä se tästä vielä tyyntyy.

Yliopisto-opiskelu, täältä tullaan!

Uskomatonta, mutta totta. Minusta, ensikertalaisesta ja mnjää-mä-ainakaan-mikään-akateemikko-koskaan-tuu-olemaan, tulee kuin tuleekin ensi syksynä ihan oikea yliopisto-opiskelija. Täältä voit lukaista kuinka minun matkani on päätynyt tähän pisteeseen, jossa nyt olen: Minustako maisteri? ja sananen työ- ja opiskeluhistoriastaniKova työ ja hullulta tuntuvat unelmat siis kannattivat – pääsin sisään Itä-Suomen yliopistoon opiskelemaan sosiaalityötä. Mikäli tuloskirjeen ymmärsin oikein, niin pääsin nimenomaan pääsykokeiden kautta, sillä avoimen väylästä tai sitä kautta saavuttamistani pisteistä ei kirjeessä sanottu sanaakaan mitään. Opiskelu tapahtuu Kuopion kampuksella ja opinnot alkavat syyskuun alussa. Kuopio oli minun toinen hakutoiveeni. Ensimmäiseen, eli Kokkolaan, eivät valitettavasti ovet auenneet. Pääsin siellä toiselle varasijalle, mutta koska koko paikkaan on ylipäänsä huimat kaksi aloituspaikkaa tarjolla, olisi maailman suurin ihme vielä hivuttautua sisään. Se kun tarkoittaisi sitä, että ne molemmat kaksi päässyttä toteaisivat, että njääh emmää haluu tätä sittenkään. Kokkola oli ensisijaisena siksi, että se on suunnattu nimenomaan työssäkäyville ja opiskelu olisi ollut joitakin lähiviikonloppuja lukuunottamatta etänä.

65130852_450801965708932_6855839600619814912_n

Tulosten tultua ja epäuskoisuuden, riemun ja riehakkuuden jälkeen pääni heitti voltin. Muutos pelottaa minua. Heitin parille kaverille, että nyt hei ollaan todellakin first world problemsien ytimessä, kun ahdistutaan yliopistoon pääsystä. Mutta se lienee luonnollista, että muutokset, ne hyvätkin, herättävät tunteita ja mylläkkää pään sisällä – iloon, ylpeyteen ja onneen sekoittuu pelkoa, jännitystä ja ahdistustakin. Luonnollista lienee sekin, että pää alkaa jauhaa niitä huonompia skenaarioita ennen kuin on ehtinyt edes ottaa selvää ovatko ne hyvät mahdollista toteuttaa. Jep, sellainen minä olen. Vaikka edelleenkin luotan siihen, että asioilla on tapana järjestyä ja etenkin näin aikuisopiskelijana korkeakoulussa ja nykyaikana etäilyt ja verkko-opinnot ovat varmasti peruskauraa ja opinnot räätälöitävissä monin eri tavoin erilaisiin tarpeisiin, on pääni ehtinyt räjähdellä suuntaan jos toiseen mitä jos -ajatusten sekamelskassa.

Ihanteellisin tilanne, ja se mitä tietenkin tavoittelen, olisi se, että voisin edelleenkin asua kotona ja käydä töissä opiskelujen ohessa. Ensi viikolla otan siis yhteyttä opintosihteeriin ja selvittelen onko tämä mahdollista ja jos on, niin miten. Ja tästä sitten päästään siihen mitäjossitteluun. Mitä jos ei ole? Mitä jos voidakseni opiskella minun on muutettava Kuopioon? Mitä jos se ei sovi parisuhteen toiselle osapuolelle? MITÄ JOS?! Siihen minä uskon sataprosenttisesti, että parisuhteemme kestäisi etäilyn. Olemme muutenkin niin itsenäisiä ja omapäisiä molemmat ja olemme myös aina antaneet tilaa toisillemme sekä tukeneet toistemme valintoja niin pienissä kuin isommissakin asioissa. Mutta ymmärrän myös aivan täydellisesti jos mies suhtautuu/suhtautuisi nihkeästi siihen, että yhtäkkiä minä muuttaisinkin pariksi vuodeksi pois (vaikka siitäkin ajasta olisin kotona vähintään yhdeksän kuukautta, koska lomat ja harkat). Olisi se nimittäin aikamoinen pommi hänelle yksin kannettavaksi. Minä kituuttaisin opintotuella ja -lainalla jossain pikkuluukussa reilun parinsadan kilometrin päässä samaan aikaan, kun hänelle lankeaisi yksin kannettavaksi niin taloudellinen kuin henkinen ja hoidollinen vastuu omakotitalosta, kesämökistä ja laumasta eläimiä. Ihan vaan, että neiti nyt saisi toteuttaa itseään. (No okei, olisihan se samalla toki satsaus meidän molempien tulevaisuuteen.)

Mutta joo. Jospa nyt yritän siirtää tämän kauhuskenaarioajattelun syrjään, laitella sitä sähköpostia ja miljoonaa kysymystä menemään ja luottaa siihen, että tilanteeseen löytyy jokaista osapuolta tyydyttävä ratkaisu. Ja ahdistusmöykkyisyyden sijaan olla aika helkkarin ylpeä itsestäni ja saavutuksestani, koska MINÄ JUMALAUTA TEIN SEN!

Eläköön erakoituminen

Eilen istuessani auton etupenkillä miehen tankatessa havahduin siihen, että minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa siitä, milloin viimeksi olisin käynyt kaupungilla. Siis toki olen pyörähtänyt lähikaupassa, viuhtonut kirjastossa minuutin pyrähdyksiä viemässä tai hakemassa kirjoja (hallelujaa automaateille!) ja kulkenut töissä. Mutta että siis kaupungilla, siis niinku kaupassa, siis niinku niinkin isoissa paikoissa kuin Cittari ja Lidl ja niinkin monien ihmisten ympäröimänä. Tuli pakonomainen tarve vilkaista naamaansa aurinkosuojaläpän peilistä, mutta sellaista ei ollut. Ilmeisesti tuollaisissa lava-autoissa sellaisen lisävarusteen olemassa oloa ei ole koettu tarpeelliseksi. No, selfie osasi kuitenkin näyttää, että silmät ja muut oleelliset naama-asiat olivat yhä paikoillaan.

Kaupassa käynti on tehokasta. Inhoan päämäärätöntä haahuilua ja jokaisen hyllyvälin läpi käymistä ja myynnissä olevien ei juuri nyt meille tarpeellisten asioiden hiplailua ja käsissä kääntelyä ja ihmettelyä. Ostoslistani on laadittu sen mukaisesti, kuin tavarat on kauppaan aseteltu. Hedelmät ja vihannekset, leivät, juustot ja leikkeleet, lihat, maitotuotteet ja niin edelleen. Viimeisenä koriin heitetään kissanruuat, pakasteet ja vessapaperit ja itsepalvelukassan kautta ulos kiitos hei. Eilen tehokkuutta lisäsi se, että olin laatinut useamman päivän tarpeiden ruokalistat. Näin voi palata kotiin tyytyväisenä siitä, että voi taas jatkaa erakoitumista rauhassa.

Tosin olin sitten kuitenkin unohtanut listata kahvin ja kissanhiekan. Onneksi mies ilmoitti voivansa tänään hakea ne, joten minä sain jäädä sohvan nurkkaan pelaamaan puhelimella Bubble Witch Sagaa   kotiin hoitamaan siivous-, lämmitys- ynnä muita kodinaskareita, joista oltiin parisuhdepalaverissa sovittu tänään hoidettavan. Ennen kauppareissua mies oli jo muun muassa sulattanut pakastimen ja siivonnut pihalta koiranpaskoja, mutta tällainen vertailu on nyt tässä kohtaa minun mielestäni aivan tarpeetonta ja joutavaa.

56119894_1528857803912087_5738216911800369152_n

Viime tiistaina työterveystarkastuksessa kerroin elämänlaatuni olevan hyvä, minun voivan erinomaisesti ja olevani muutenkin ihan tasapainoinen ihminen ja eläväni tasapainoista elämää. Siitäkin huolimatta, että vuorokausirytmini on käytännössä päälaellaan, en juurikaan tapaa muita ihmisiä ja elämänpiirini, kuten Instastoryn seuraajat ovat varmasti huomanneet, rajoittuu hyvin pitkälle kotini sisätiloihin ja kukkasohvaan. Voi siis kuulostaa jokseenkin huolestuttavalta?

Mutta sitä se ei ole. Siis ainakaan minulle ja minunlaiselle ihmiselle. Koko elämäni juuri nyt todellakin tapahtuu siinä sohvan nurkassa, läppärin äärellä. Tällä hetkellä kevät on niin täynnä kaikkea ja kaikkia opiskelun saralla, että kulutan lähes kaiken vapaa-aikani paukuttaen päähäni uutta tietoa ja ilmaisten itseäni niin tieteellisesti kuin luovasti. Vuorokausirytmini on myös pohjimmaista minua. Eräänkin yön tällä viikoilla valvoin, en tuijottaen Netflixiä tai ahdistuksissani, vaan uskomattoman flown piiskaamana naputellen oppimispäiväkirjaa ja kirjallisuustehtäviä. Vuorokausirytmin päälaellaan pysymistä toki edesauttaa tekemäni vuorotyö, joka omasta toiveestani pitää sisällään runsaasti yövuoroja.

Ja ah, ne yövuorot! Ne puolestaan edesauttavat myös tätä ihanaa erakoitumistani. Kun pää, kalenteri ja elämä on täynnä kaikkea on aivan mahtavaa, ettei elämää enää tarvitse niiden asioiden lisäksi täyttää ihmisillä. Introvertihkona ihmisenä minua uuvuttaa herkkään kaikenlainen kanssakäyminen muiden kanssa. Tämä ei johdu muista ihmisistä. Ei siitä, että heissä olisi jotain vikaa, vaan siitä, että minä nyt vaan satun olemaan tällainen. Pyörimällä omassa pienessä elinpiirissäni ja tekemällä yövuoroa säästän siis itseäni ja voimavarojani. Ja täten elämäni on tasapainoista, hyvää ja erinomaista enkä esimerkiksi napsahda kahtia kiireisen kevään alla.

Kirjoitin käyttäväni lähes kaiken vapaa-aikani opiskeluun. Mutta en kaikkea. Osa vapaa-ajasta on varattu parisuhteelle ja elämäni tärkeimmälle ihmiselle, joka ymmärtää kiireeni, erakoitumisen tarpeeni ja sen, että hiihdän päivät hieman muissa maailmoissa, kulutan mukitolkulla kahvia ja muistan syödä vasta, kun paikalle hiipii vitutus. Eilinen oli parisuhdeaikaa kokkailemisen, saunomisen, yhteisen sohvaperunoinnin ja muutaman oluen, joka kierähtikin ei ihan niin muutamaan, parissa. Tänään parisuhteillaan pyykkejä viikaten. Kiireettömästi, kahdestaan.

Pöperöä pönttöuunilla

Eilen olin jotenkin normaalia enempi uuvelona yön jäljiltä (no, enpä toki ennen yövuoroa nukkunutkaan, kun piti sinkoilla silmät lautasina pitkin seiniä korkeakoulujen yhteishaun kanssa) ja vetelin umpiunessa pitkälle iltapäivään saakka. Kun lopulta raahustin kahvinkeittimen lataamisen kautta lataamaan itseäni sohvan nurkkaan sainkin osakseni hemmottelua…

…päivän aikana miehestäni oli kuoriutunut oikea kyökkijumala ja hän kantoi nenäni eteen aamiaiseksi itse tekemänsä smoothien. Hän oli surautellut menemään päärynää, mintun lehtiä, banaania, karviaismarjoja ja tilkan sitruunamehua. Oli muuten hyvä ja sopivan kirpsakka herätys ”aamuun”!

Eikä siinä vielä kaikki. Tönössä leijaili uskomattoman hyvä tuoksu, kun olipa hän intoutunut pitkästä aikaa kokkailemaankin, ja niinpä pönttöuunissa oli hyvää vauhtia kypsymässä jänispaistia. Tälleen Pro Bloggaajan puoliskona mies oli totta kai ymmärtänyt myös kuvata ruuan valmisteluvaiheessa ennen uuniin tökkäisyä ja niinpä laitoin kuvan jakoon someen hästägillä rakastettu. Hetkeä myöhemmin minua lähestyttiin instassa kysymyksellä voiks pönttöuunissakin tehä ruokaa?!

Ja kyllä voi! Itse en tosin ole tähän asiaan vihkiytynyt muulla tavoin kuin syömällä, mutta Jere on ottanut tässä vuosien aikana asiakseen pönttiskokkailun. Pönttiksessä on valmistunut ainakin erilaisia paisteja, uunilohta ja muita kalaruokia, hernekeittoa ja kiusauksia. Itse himoitsisin riisipuuroa, mutta kuumuus on kuulema todennäköisesti liian kova maidolle.

Miepä siinä sitten kysymyksestä itsekin inspiroituneena utelemaan, että niin, mites tää ruuanlaitto itse asiassa toimii.

Picture_20190322_065005320

No! Ensinnäkin lämmitetään uuni ja poltellaan hiillokselle asti. Hiillosta ei kuulema kannata olla mitään järkkyisoa läjää siellä, mutta jonkin verran kuitenkin. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Lämpömittaria voi käyttää toki todentamaan, että missä lämpötiloissa pönttis huitelee,  mutta Jerellä menee jo tuntumalla.

Meillä on käytetty niin valurautapatoja kuin tavallisia lasisia tai keraamisia vuokia pönttiskokkailussa. Yks kokkailun a ja o on voidella vuoka kunnolla. Kansi on hyvä olla, mutta jos ei sellaista ole niin voi askarrella vaikka foliosta.

Jere myös käärii vuoan tai padan kauttaaltaan folioon. Tämä siksi, että hän asettaa astian suoraan hiilloksen päälle. Folio siis suojaa astiaa nokeutumasta aivan tyystin. Meillä on myös ollut harkinnassa, että hankkisimme jostain uuniin jonkinlaisen arinan. Tällöin vuokaa ei tarvitsisi laittaa suoraan kuuman hiilloksen päälle ja näin ollen myöskään huolehtia siitä käykö sapuska liiankin kuumana ja palaako pohjaan.

Sitten vaan sapuska uuniin ja odottamaan! Niin kuin sähköuunissakin, kypsennysaika riippuu ihan siitä mitä on kypsyttelemässä. Tunnetusti kala kypsyy nopsasti, mutta esimerkiksi kuvassa olevaa paistia hauduteltiin kolmisen tuntia. Rakkaudella pönttiksessä haudutellussa ruuassa on kyllä lisämausteena fiilistä ja asennetta!

Niin ja mikäli meille joskus se arina hankitaan, niin saattaapa olla, että minäkin innostuisin kokeilemaan pönttistä sämpylöiden paistossa! Mutta nämä ruokahommelit jätän ihan suosiolla Jerelle.

Mökkitarinoita ja sit mökkitarinoita

Varsin vauhdikkaan ja aikaansaavan viikon jälkeen suunnattiin suoraan minun viimeisen yövuoroni lopuksi rauhoittumaan mökille. Olin koko viikon hellinyt tätä ajatusta.

IMG_20190222_084133_871

Perjantaiksi paukkasikin todella kauniin ja kuulaan, mutta myös jäätävän kylmän sään. Ulkolämpötila humpsahti yks kaks yllättäin -24 asteisiin. Yllättäen mökin sisällä, vaikka tönö onkin ollut ylhäisessä yksinäisyydessään ja koskemattomana, ei pakkanen kuitenkaan purrut kuin miinus kymmenen asteen verran.

Ei nyt ehkä sisälämpötilaksi kuitenkaan mikään optimaalisin. Ensimmäiset askareet siis luonnollisestikin oli lyödä puuta kaminaan ja hurauttaa öljylämmitin tulille. Viimeksi mainittua käytämme vain alkulämmityksen vauhdittamiseksi, muutoin täällä pärjäilee kaminalla, kun vaan pitää pientä tulta yllä koko ajan.

Mökki lämpenee melko hitaasti, mutta sitten kun vauhtiin pääsee on täällä oikein kelpo köllötellä. Unien velkoja ei kuitenkaan katso aikaa eikä paikkaa, joten pujahdin toppavaatteineni makuupussin alle ja aloitin mökkiviikonloppuni makoisilla päiväunilla pikkupakkasessa.

IMG_20190222_103600_628

Olin torstai-iltana onnistunut niksauttamaan tai venäyttämään alaselkäni ihan vaan siivoamalla. Oman elämänsä mummo tässä vaan päivää. Ilmeisesti sohvien siirtelyni ja imurin kanssa riehumiseni ei ollut kovin ergonomista ja jossain kohtaa tunsin, että alaselässä kävi ehkä jokin pieni nips. No, kohta se ei ollutkaan enää ”ehkä” eikä ”pieni”.

Yövuoro meni ihan okei juilimisineen, mutta perjantai-aamuun mennessä selkä äityi kiukkuisemmaksi ja könkkäsin menemään kuin vanaha eukko. Kiukutti. Jere onneksi auttoi yhden yön aikana kymmeniä vuosia vanhettunutta morsiotaan, kun minä en kärsinyt juuri kumarrella tai nostella ja ylipäänsä jokainen liike tuli harkita tarkkaan.

Sain minä kuitenkin perunat kuorittua ja muusin väsättyä Jeren käristellessä hirvenlihoja pannussa. Punaviiniä tilanne vaati myös, luonnollisesti.

Siinäpä lisää draaman aineksia. Jere toi minulle Lanzaroten viinitilalta tuliaispullon ja olin hellinyt ja hillonnut sitä tähän hetkeen. Palkkioksi siitä, että sain ruotsin kurssin läpi ja ollut muutenkin kovin aikaansaava. Kohtasimme illalla järkyttävän totuuden – mökillämme ei ole korkkiruuvia! MITEN VOI OLLA MAHDOLLISTA! Sehän on vakiovaruste selviytymiseen heti puukon ja tulitikkujen jälkeen.

Onneksipa Jeren taskusta löytyi ruuvi ja varastosta vasara, joten viini saatiin pullosta ulos. Oli muuten hyvää viiniä! Se ja yhdessä valmistettu illallinen voiteli sopivasti niin sielua kuin alaselkääkin.

IMG_20190222_174345_630

Yöunet olivat syvät ja pitkät. Aamulla Jere jutusteli mökin ovella Rikille, lähettäskö me miehet käymään kaupassa. Riki vastasi heilauttamalla häntäänsä, ja niin he menivät. Minä venyttelin itseni aamukahvin keittoon.

Laitoin aamukahvihetkestä seesteisen kuvan ja tekstin Instagramiin. Jätin kertomatta, että aamukahvihetkeni todellisuudessa alkoi savustuksella. Laitoin kahvipannun hellalle ja kumarruin sekoittamaan tulipesää, jotta tuli palaisi iloisemmin ja vesi kiehuisi nopeammin. Iso savuava puunkimpale ottikin ja heittäytyi voltilla kaminasta ulos lattialle, kaminan edustalla olevalle pellille. Samalla levisi kekäleitä puulattialle ja maton läheisyyteen. Perinaisellisen vitun karjaisun säestämänä kauhoin kekäleet ensin pellille, ja vasta sitten nostin savuttavan mustuneen halon pihdeillä takaisin kaminaan.

Viestittelin Jerelle, että meillä on savupirtti, mutta muuten kaikki hallinnassa. Sain myös kahvini.

IMG_20190223_110738_949

Tänään ei enää pakkanen kiristele, joten suunnitelmissa on laittaa saunan lisäksi palju tulille. Hieman kysymysmerkkinä vielä on, että kuinka minä tämän selkäni kanssa paljuun kömmerrän. Se ei ole enää ihan niin kiukkuinen kuin eilen, mutta ei vielä kunnossakaan. Ehkäpä Jere nostaa plumpsauttaa minut paljuun ja naaraa ylös sitten pois lähtiessään?

Täynnä kaikkea

Elämä on nyt hirvittävän täynnä kaikkea. Lähinnä opiskelua, töitä, deadlineja, papereita, kansioita täynnä papereita, aivoja täynnä ajatuksia ja sitten taas aivoja täynnä ei yhtään mitään. Koti on täynnä karvaa ja pölyä ja epämääräistä möfnää ja tekemättömiä töitä ja syli liian harvoin täynnä toista.

Päiväni Jyväskylässä ovat nyt myös toistaiseksi täynnä. Tai ainakin toivottavasti, huomenna selviää tuleeko tarvetta mennä vielä uusintakierrokselle ruotsin kirjallisen tentin kanssa. Viime viikonloppuna suullinen osuus kurssista meni läpi, ja sen jälkeen sydän ei ole ollut enää ihan niin täynnä huolta ja hartiat painoa. Jyväskylän reissuja ei siis ainakaan tälle keväälle eikä kesälle ole enää tiedossa ainakaan opiskelun merkeissä, tähän ja tuleviin hetkiin haalitut kurssit tapahtuvat kaikki verkossa.

IMG_20190215_093845_289

Ulotin organisointimonsterini, listahirmuni ja delegointidiktaattorini opiskeluista ja työmaailmasta myös kodin rauhaan, ja keittiön pöydällä komeilee nyt viikkosiivouslista. Siis kirjaimellisesti viikkosiivouslista. Kyseessähän olisi siis oikeasti vaan astetta (tai kahta, kröhöm) kattavampi suursiivouspäivä, mutta koska aikaa ja jaksamusta ei ole, ripottelin tekemättömät työt viikoksi. Niin siellä komeilee nyt kivasti minun työt, sinun työt ja meidän työt. Sujuvasti latelin myös suustani, että tuosta voit sitten viivailla yli sitä mukaa kun hommelit on tehty ja tavoitehan on sitten perjantaihin mennessä.

Että juupasen juu. Normaalisti minä huolehdin meillä tönön siisteystasosta, mutta viime aikaisten kiireiden ja suoranaisen laiskuuden vuoksi siisteystaso on jämähtänyt pysyvästi kohtaan terveysuhka. Niinpä kunnolliselle räjäytykselle on nyt tarvetta eikä (mielen)terveys enää kestä vain imurilla huitomista keskilattioilla joskus ja jouluna. Oli muuten yllättävän rentouttavaa ja vapauttavaa hinkata jotain, en halua tietää mitä se on joskus ollut, länttiä roskiskaapin seinämästä.

Picture_20190216_151256711

Tämän viikon, siis maanantaista perjantaihin, paiskin yövuoroissa. Siinä sivussa iltaisin laitellaan kotia kuntoon, ja öisin töiden lisäksi piirrellään punaisia väkäsiä tehtyihin opiskeluhommeleihin. Tavoitteet siis on ainakin kovat, hah! Ainakin yksi kammotuskurssihirvitys on jo lähestulkoon selätetty – enhän tuota olekaan kierrellyt ja vältellyt kuin, ömmm, vähintääkin vuoden päivät.

Vertailukohtana sanottakoon, että väsäsin murto-osassa aikaa läjään kakskytviis sivuisen kandidaatin tutkielman miljoonine lähteineen, siitä mitä olen onnistunut kuluttamaan tämän 6-7 sivuisen oppimistehtäväni ja yhden kirjan äärellä. Tänä yönä joka tapauksessa sain suomennettua itselleni loputkin tarvitsemani tuosta kirjan hirvityksestä, ja nyt enää tarvitse nitoa teksti yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Suostuisikohan kirjasto myymään kyseisen opuksen minulle ihan vaan siksi, että voisin tuikata sen tuleen?

Joka tapauksessa, tuon tehtävän palautuksen jälkeen on olo taatusti kevyempi ja hymy mahdollisesti vielä herkemmässä kuin ruotsin kurssin jäljiltä. Perjantaina, yövuorojen loputtua ja viikon tavoitteet saavutettua, voisi hyvinkin tulla kysymykseen jälleen pako korpikuusen kannon alle. Siellä on elämä täynnä pelkkää hyvää ja kaunista,