Parisuhteesta kirjoittamisesta

Julkaistu Lilyssä 17.6.2017

Kirjoitan postauksen siitä, kuinka en voi tai halua kirjoittaa parisuhteesta. Tai tarkemmin sanottuna niistä parisuhteen nurjista puolista.

Jere on useissa postauksissa mukana, ihan siitä luonnollisesta syystä, että kirjoitan elämästäni ja hän on olennainen, keskeinen ja tärkeä osa sitä. Kirjoitan meidän yhteisistä matkoista ja projekteista, kirjoitan syistä miksi rakastan, kirjoitan parisuhteen parhaista ja huonoista puolista humoristisesti, melko yleisellä tasolla. Sekaan on mahtunut myös melko herkkiä hetkiä, keskinäisiä hellyydenosoituksia, tapahtumia ja sanoja, jotka ehkä joku muu vielä tarkemmin yksityisyyttään/kumppaninsa yksityisyyttä vaalinut olisi tallentanut vain omaan sydämeensä.

20170616_180413.jpg

Tästä päästään siihen, että blogeja usein haukutaan ulkokultaisiksi, siloitelluiksi, jopa lavastetuiksi. Arvostellaan sitä, että blogeihin kirjoitetaan vain ihanista, positiivisista asioista, maalataan sellaista kuvaa, että elämä on vain poksahtelevaa ilotulitusta, romanttisia eleitä, täydellistä kommunikaatiota kumppaneiden kesken, huomioon ottamista ja viatonta rakkautta. Arjessa se murupallo tekee aina ihanaa ruokaa, siivoaa, tuo aamukahvin sänkyyn eikä koskaan esimerkiksi jätä haisevia sukkia sohvalle tai tiuski väsyneenä.

Minä en maalaile mitään. En yritä tehdä blogin puolella elämästäni parempaa kuin mitä se on. Tämä ei ole ainakaan tarkoituksellista, mutta koska kirjoitan Jeren ja parisuhteen kohdalla vain niistä hyvistä, niin väkisinkin miettii, että pidetäänkö minuakin jollain tapaa feikkinä.

received_866882156792113.jpeg

Totuus on kuitenkin se, että haluan nostaa esiin ne merkityselliset, kauniit asiat. En halua parjata minulle niin rakasta miestä julkisesti, en pestä likapyykkiä kaikkien nähden. Ei siksi etteikö sitäkin olisi, etteikö verisuonet pullistelisi päässä tässäkin laalaa-landiassa aika ajoin, vaan siksi, että kunnioitan ja arvostan miestäni. Rähinät ja sähinät pidettäköön meidän välisinä. (Ja joskus myös minun, ystävän ja viinipullon välisinä, jos turhauman aihe on niin mitätön, että käsittelyksi ja pään tuuletukseksi riittää kun vaan saa pullautettua sen ulos. Ilman, että tilanne vaatisi kehityskeskustelua miehen kanssa. 😀 )

received_866880510125611.jpeg

Me olemme tiimi ja kumpikaan tiimin osapuolista ei taatusti ole aina helppo, mutkaton, epäitsekäs saati rationaalinen. Mutta tiiminä voimme molemmat luottaa toisiimme siinä asiassa, että meillä on lupa olla toistemme seurassa pahantuulisia, väsyneitä, laiskoja ja saamattomia – ilman, että tekemättömillä töillä tai sanotuilla/sanomattomilla asioilla revitellään somessa tai kaveriporukassa toista loukaten. Ystävällinen ja leikkimielinen naljailu kaveriporukassa on ok, kun se vaan on molemmista hauskaa.

IMG_20170616_150443_476.jpg

Joskus tuntuu, että oman kumppanin arvostelu olisi muka jotenkin okei. Siinä kohtaa kannattanee miettiä, että olisinko minä ihan okei, jos törmäisin minua halventavaan tai loukkaavaan tekstiin minuun tai meidän parisuhteeseen liittyen? Tai kirjoittaisinko minä ystävästäni noin? Käsittelisinkö ystävän ja minun välisen riidan kaikkien nähden?

Niinpä. Pointtini on se, että kyllä tässäkin parisuhteessa rakastamisen lisäksi riidellään. On meilläkin ne kipukohdat, kakaramaisuuden tasolle vajoamisetkin. Mutta blogin ja yleisesti somen puolella haluan olla rakkauden, ymmärryksen ja kumppanini puolella. Toivottavasti se ei tee minusta ulkokultaista.

(Postauksen kuvat on mökiltä, jossa juuri vietimme yön. Ja arvatkaa mitä? Meillä on ollut täällä ihan SUPERIHANAA.)

Tee minut onnelliseksi

Julkaistu Lilyssä 13.5.2017

Mies tekee minut onnelliseksi. Tarvitsen miehen ollakseni onnellinen. Kyllä, 2010-luvulla minä hymyssä suin ja häpeilemättä julistan tämän. Eikä se tee minusta vähemmän itsenäisempää, naisena avuttomampaa tai heikompaa. En suostu olemaan feministisen ajattelun häpeätahra tai edes ajatuksen tasolla raasuparka, joka ilman miestään ei olisi mitään.

Tarkennettakoon kuitenkin, että ei kuka tahansa kaksilahkeinen kutale olisi tähän pestiin kykenevä saati kelpuutettu. Puhun nyt vaan tästä yhdestä tietystä.

IMG_20170512_133035_381.jpg

Se on silti fakta, että ilman miestä minulla ei olisi tätä elämäntapaa eikä sen myötä tätä onnellisuutta. Mies mahdollistaa sen, että voin asua vanhassa omakotitalossa. Hän mahdollistaa sen, että saan lämmön pönttöuunista, kananmunat ja tomaatit omasta pihasta, löylyt ulkosaunasta. Hän on se, joka mahdollistaa ettei putket jäädy talvella eikä räystäät tukkeudu syksyn lehdistä. Hän mahdollistaa sen, että meillä on kesämökki mihin karata maailman kiirettä ja mielettömyyttä. Hän mahdollistaa sen, että voin heittäytyä opintovapaalle, tiputtaa tuloni puoleen totutusta vain voidakseni toteuttaa itseäni.

Onnellisuuteni koostuu hyvin pitkälti materialistisista, ulkoisista asioista. Mutta hän on myös toinen ihoni, ihoni alla. Hän mahdollistaa sen, että minulla on elämä käsissäni, suunta ja tavoitteet selvillä ja selkeinä. Hän on se, jolle ensimmäisenä haluan kertoa onnistumiset ja epäonnistumiset. Hän on se, joka tuntee minut ytimiäni myöten, tietää taustani. Hän on se, joka tietää milloin päänsisäisiin perkeleihini kannattaa reagoida ja milloin ei. Hän on se johon luotan. Vaikka koko muu maailma menettäisi järkensä, niin hän seisoisi rinnalla järkähtämättömän rauhallisena.

20170512_133359.jpg

Luonko toiselle hirvittävät paineet? Vaatimuksia siitä, että tee minut onnelliseksi? Koenko itse stressaavaa vastuuta ja painetta hänen tekemisestä onnelliseksi?

En. Sillä asiat ovat juuri niin kuin niiden kuuluukin olla. Onnellisuus ei tipahda syliin itsestäänselvyytenä. Parisuhde ei pysy kauniina, onnellisena, toimintakuntoisena omalla painollaan. Asioita täytyy tehdä, onnellisuus vaatii työtä.

Enkä takuulla olisi yksin näin onnellinen. Todennäköisesti asuisin kerrostalossa kissojen kanssa, minun olisi pakko käydä töissä. Mies mahdollistaa sen, että elämässäni on enemmän onnellisuutta ja vähemmän velvollisuuksia ja vastuuta. Kun mitään ei tarvitse kantaa yksin.

Ei minua aina huvittaisi hieroa hartioita, voidella eväsleipiä, jäädä viikoksi yksin kotiin hänen moottoripyöräillessään maailmalla, ostaa oliiveja. Sen enempää kuin häntäkään aina huvittaisi herätä kuskaamaan minua töihin, naputella tauluja seiniin tai ajella kymmeniä kilometrejä hakemaan jotain aarretta, jonka bongasin facebookin kirpparilta.

Silti näitä asioita tehdään. Tehdään toista onnelliseksi, sillä arvatkaa mitä? Siinä samalla tekee onnelliseksi itseään.

18471080_845491718931157_1313080030_n.jpg

Kokisin myös loukkaavaksi, jos minulle sanottaisiin, ettei miehen onni ole minusta kiinni. Mitä ihmettä minä silloin tässä tekisin jos hän olisi onnellinen ilmankin? Tuntisin oloni petetyksi. Turhaksi. Tarpeettomaksi. Toivon totta kai hänelle pelkkää onnea, mutta haluan myös olla olennainen osa sitä.

Jos eroaisimme haihtuisi minulta kaikki onnellisuus ilmaan. Siinä mielessä voin siis sanoa, että onnellisuuteni on miehen käsissä. Nousisin sieltä toki, lopulta, sydän ja sielu haavoilla uuteen onneen. Tietenkin. Mutta lähden siitä, että tuota vaihtoehtoa ei tarvitse edes ajatella. Toivon, että mieheni jaksaa ja haluaa tehdä minut onnelliseksi nyt ja aina. Ja että minä teen hänet niin onnelliseksi ettei hänen(kään) tarvitse ikinä, koskaan haaveilla mistään muusta.

Lonkero viinilasissa ja muita erätarinoita

Julkaistu Lilyssä 30.1.2017

Olen niin fiini, että pakkasin mökille mukaan viinilasin. Fiineys tosin sai pahan kolauksen siinä kohtaa kun muistin ettei punaviinikauppa ole sunnuntaisin auki. Lipitin sitten tyttölonkeroa viinilasista, jonka kyljessä Tommy Tabermann kyselee kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä.

IMG_20170129_170400.jpg

Rutiinit muodostuvat nopeasti. Huomaamatta. Mökille tullessa otamme molemmat sylin täydeltä tavaraa autosta. Jerellä on avain. Hän jää sytyttelemään lämmittimiä mökkiin kun minä lähden hakemaan autolta toista sylillistä, ehkä kolmatta. Jere napsauttaa radion päälle, minä sytytän kynttilät. Jere nostelee myrskylyhdyt ulos, minä ruokatarvikkeet kaappiin. Yhtä aikaa huokaistaan. Toinen sytyttää pikkusikarin (vain erikoistapauksissa) ja toinen mentholtupakan (aina ja kaikkialla). Kaikki sulautuu saumattomasti yhteen kuin tanssi, jonka askeleet ja rytmin tiedämme vain me.

IMG_20170130_115101.jpg

Herätyskelloa ei aamulla käytetty. Oli makuupussin mutkaan survoutuva koiran kylmä ja kostea nenä. Raotin silmiäni ja pari ruskeita silmiä ja siitä näkövinkkelistä katsottuna valtavat korvat kertoivat minulle, että tänään on iiiiiiihana ihana aamu, herää jo, ihana aamu!

20170130_111942.jpg

Paistoimme tänään makkaraa nuotiolla. Ensin piti saada se nuotio. Jere kaivoi alueen esiin lumen alta, minä haalin polttopuita ja sanomalehtiä.

”On se nyt jumalauta kun ei ees paperi syty!”, minä rähisin yksinäni tuulisessa hangessa viides tulitikku loppuun palaneena.

Jere lähestyi mun on tämäkin saatana työmaatani.

”En minä SINUA tänne kutsunut!”, sylkäisin sanat ja olemus täynnä ei-tartte-auttaa-mentaliteettia.

Jere ei sanonut mitään. Viskasi vain kourallisen vuolemaansa tervasta viereeni.

Minäkään en sanonut mitään. Nuotio syttyi.

(Kiitos kulta. Ja anteeksi.)

(Pitkän) parisuhteen pikkuparhaudet x 10

Julkaistu Lilyssä 5.10.2016

1. Herätessä omaan pieruunsa ei tarvii esittää nukkuvaa ja miettiä vauhkona et kuulikse.

2. Vaikka ostoslistaan kirjoittaa vain elintarvikkeiden nimet niin tietää mitä merkkejä/makuja tuoda kaupasta.

3. Vessapaperirulla on aina oikeinpäin telineessä.

4. Ei tartte esittää kainoa, jaloa ja kohteliasta ja jakaa karkkipussiaan. Se on mun perkele, osta omas. (Toimii molempiin suuntiin.)

5. Mies vastaa kaikkiin ulkonäkökysymyksiin ”joo”. Mies on näet oppinut, että naisen kysymys sisältää jo naisen mielipiteen ja naisen mielipide = totuus. ”Näytänkö hyvältä näissä vaatteissa?” ”Joo.” ”Näyttääks mun perse isolta?” ”Joo.” Tuohon viimeiseen voi toki olla vaarallista vastata ”joo”, mutta pitkässä parisuhteessa sen jo voi, ja kannattaa tehdä. Jos mies valehtelee kertoo mielipiteensä, että ei kun kiva nätti pylly, tuntee nainen joka tapauksessa olonsa illanvietossa epämukavaksi, valaaksi ja tympeäksi (vaikka pylly oikeasti olisikin nätti ja kiva, mutta kun naisesta ei tunnu siltä). Vastatessa ”joo” nainen vaihtaa vaatteet ja ilta on onnistunut ja kiva.

6. Jääkaapissa on aina muutakin kuin valo.

7. Tietää millä elämänalueilla homman sujumisen vastuu on itsellä, ja milloin voi vain heittäytyä toisen vietäväksi. Työnjako arjessa on selvää ja sujuvaa. Esimerkiksi ennen (erä)reissuille lähtemistä mun vastuulla on eläinten hoidon järjestäminen ja kodin asioiden järjestäminen siten ettei palatessa ole vastassa kaaos ja roskakaapissa mätänevä terveysuhka. Mies puolestaan hoitaa retkijärjestelyt ja -pakkaamiset siten, että me pärjätään, vaikka suunniteltu parin päivän luontolöllöttely muuttuisi eloonjäämistaisteluksi, mun ei tartte uhrata ajatustakaan muuhun kuin villasukkiin ja mukaan otettavan hyvän kirjan valintaan. 😀

8. Peiton rohmuajalle voi keskellä yötä rähistä ja kiskaista peittoa niin, että rohmuaja heittää voltin. Ei siis tarvitse olla maailman iiiihanin ja huomioonottavin kumppani vaaleanpunaisessa hattaramaailmassa ja varoa herättämästä omaa pikku kultamussupupelohanipöötä ja palella itse 20×20 kaistaleen alla.

9. On ihan okei kantaa kotiin tappourheiluvälineet ja siihen liittyvät tappourheiludvd-ohjelmat silmät onnesta kiiluen ja pakottaa liikuntaan nihkeästi suhtautuva avovaimo mukaan harrastamaan (kahdeksan vitun viikkoa kuusi kertaa viikossa sitä kesti ja uusintakierros ois kuulema tässä talvella alkamassa). On myös ihan okei pakottaa lihansyöjä-miehensä lihattomalle lokakuulle kaveriksi, koska minä haluan. Toisinsanottuna pitkässä parisuhteessa on pokkaa vaatia toista mukaan tueksi ja kaveriksi omiin prokkiksiin ja myös halua lähteä tueksi ja kaveriksi toiselle tärkeisiin ja intoa herättäviin juttuihin.

10. Valomerkin jälkeen on varma saanti.

Mies huomauttaa, että olisi kiva jos joskus näyttäisin asialliselta kotonakin. No mitä mie teen? Ostan uudet superpehmeät ja -lötköt pieruverkkarit tietenkin! 😀

14344954_698599203620410_8317830974892831384_n.jpg

Mutku en mä haluu lapsia

Julkaistu Lilyssä 2.10.2016

Kirjoitin aiemmin siitä mitä on kun ikä alkaa kolmosella. Kaikki kriisit, paineet, omat höttöiset ja typerät odotukset siitä millainen minun pitäisi olla. Sivusin myös lyhyesti sitä, että vaikka olenkin vapaaehtoisesti lapseton niin en siltäkään osin ole selviytynyt ilman, no, voisiko sitä nyt sanoa vaikka ikäkipuiluksi. Välillä ei suoraan sanottuna ole edes varma puolusteleeko valintojaan enemmän ympäristölle vaiko sittenkin itselleen.

Olisi niin kiva jos vaan voisi nousta barrikadeille ja karjua itseluottamusta ja päättäväisyyttä uhkuen MINÄ EN HALUA LAPSIA. Ne haisee, ne sotkee, ne vie rahat ja rikkoo tavarat. On tahmaisia käden jälkiä sohvassa, koulukirjat hukassa, riisipaketti levällään keittiön lattialla, kiukkuinen opettaja wilmassa, teini hukassa, niskapaskaa ja vihreetä räkää, legoja paljaiden jalkojen alla, parisuhde hukassa, nuhakuumekurkkukipukorvatulehusadhd, loputtomia kysymyksiä ja loputonta vastuuta. Olisi niin kiva jos vaan voisi karjua itseluottamusta ja päättäväisyyttä uhkuen MINÄ EN HALUA LAPSIA, koska ilman niitä on rahaa lompakossa, punaviiniä lasissa, ex tempore -lähtöjä, sisustusesineitä alle metrin korkeudella, pitkiä aamu-unia, rikkoutumatonta netflix -aikaa, päiväseksiä, valkoisia sohvia, tovin pidempään kuosissa pysyvä kroppa, aikaa ja vapautta käyttää aikaansa niin kuin sen itse haluaa.

IMG_20160326_183842.jpg

Mut eihän se tietenkään voi olla niin kivaa ja helppoa. Väkisinkin, vaikka omasta kannastaan on ollut ainakin silleen semivarma teini-ikäisestä asti, sitä alkaa mieleen kuroutua ja kiemurrella ajatuksia siitä, että menetänkö jotain? Jos luopuisin kaikista lapsettomuuden tuomista eduista ja mukavuuksista ja ottaisin vastaan kaikki ne hermoja kiristävät seikat niin saisinko samalla tilalle jotain vielä upeampaa kuin mistä luopuisin? Olisinko pakahduttavan onnellinen ja tyytyväinen nukkuvan lapsen nukkaisesta poskesta, haparoivin ottein piirretyistä pääjalkaisista, googlehaun kautta saatavasta tietomäärästä mitä leppäkertut syö tai miten lentokone pysyy ilmassa, muka-ison teinin käpertymisestä kylkeen kiinni kesken leffan, maitohampaan irtoamisen riemusta ja ylpeydestä, oppimisen ja oivaltamisen ilosta, kaikesta siitä pyyteettömästä rakkaudesta ja luottamuksesta.

Tämä on vähän niinku sitä, että samanaikaisesti haluaisi säästää kakun ja syödä sen.

IMG_20160302_192227.jpg

Oman mausteensa tähän pohdintaan tietenkin tuo myös mies. Enhän minä tässä parisuhteessa yksin ole enkä toisen puolesta voi päätöksiä tehdä. En yhtään epäile etteikö minun suustani olisi tullut jo seurustelun alkumetreillä lähes kahdeksan vuotta sitten, että lapsia mie en muuten sit haluu enkä alttarillekaan aio kävellä (jälkimmäisessä pidätän oikeuden muuttaa mieleni, sain itseni kiinni jo katselemasta häämekkoja…). Olemme keskustelleet asiasta paljonkin tässä vuosien mittaan ja kantamme lapsettomuuteen on ollut yhtenäinen. En silti voi olla miettimättä, kun kerta menin ja haksahdin itseäni neljä vuotta nuorempaan mieheen, että entä jos sillä suunnalla tuuli muuttuukin. Tunnetustikin miehet käy vähän hitaammalla kuin naiset ja oletettavasti alle kolmekymppisten miesten mielessä ei ainakaan pääsääntöisesti pyöri ensimmäisenä perheen perustaminen. Mutta mitä jos se biologia iskee ja sanotaanko vaikka miehen ollessa kolmeviis hänen päähänsä iskostuukin ajatus suvun jatkamisesta ja minähän olen sillon jo vanha haahka? Tai jos vaikka fyysisesti ei mitään ongelmaa minunkaan kohdalla lisääntymisen suhteen olisi niin jos minun mieleni olisi silti ei ei ehdottomasti ei. Olemme sopineet (sikälimikäli jos nyt parisuhdetta tai elämää voi sopimalla sopia ja suunnitella), että jos jommankumman mieli muuttuu radikaalisti, jos jompikumpi tulenpalavasti haluaa perheen, niin sitten on lähdettävä. Vaikka kuinka rakastaisit ja vaikka kuinka sinua rakastettaisiin, niin silti on lähdettävä. Lapset ja perhe-elämä, siis silloin kun lapsettomuus on vapaaehtoinen valinta, on mielestäni liian suuri asia uhrattavaksi. En minä ainakaan haluaisi löytää itseäni tulevaisuudessa kodista, jota asuttaa katkeruus ja kaipuu.

Omien pohdintojen ja parisuhteellisuuden lisäksi tämän ikäisenä toki lyödään painetta jonkin verran myös ulkoapäin. Mihinkään älyttömyyksiin en onneksi ole törmännyt. En tiedä johtuuko siitä, että ympärilläni on ilmeisen hienotunteisia ja järkeviä ihmisiä vai siitä, että olen hyvin napakasti tehnyt selväksi kantani asiaan. En silti minäkään ole säästynyt niiltä vakiokysymyksiltä, joihin varmaan jokainen nainen törmää elämänsä jossain vaiheessa. Näitähän on esimerkiksi ”no jokos sinä sit seuraavaksi?” (useampien ihmisten suusta kun pikkuveljeni sai esikoisensa), ”oot jo niin vanha!” (hei kiitti mummo) ja ”pikkupikkupikkupikkusiaaa….” (anopillani on krooninen lapsenlapsikuume). Näistä en kuitenkaan ole sen suuremmin ottanut itseeni tai antanut vaikuttaa omaan päätöksentekooni. Ihan riittämiin on veivaamista omien ajatusten kanssa. Olen tosin saanut palautetta myös ylianalysoinnista kun olen tätä asiaa käsiäni väännellen, huokaillen ja murahdellen puinut ystävieni kanssa. Se on kyllä myös ihan totta, ajattelen ja analysoin ihan liikaa. Minulle sanottiin, että lopeta ajattelu ja anna vaan mennä…siis anna mennä mihin? Kun se kakku on niin kovin kovin kaunis etten sitä tahtoisi mennä leikkelemään, mut mmmm mikä mehevä sisus siellä saattaisi ollakaan. Että niin.

20160817_153332.jpg

Näistä loppumattomista mietinnöistä ja asioiden solmuun vääntelyistä huolimatta olen edelleenkin ja kaikesta huolimatta sitä mieltä, että lapsettomuus on se oikea ja hyvä valinta minulle. En voi tietenkään tietää millaista onnellisuutta perheellisten elämään sisältyy, mutta tiedän sen, että perheettömänä, juuri nyt, olen se pakahduttavan onnellinen ja tyytyväinen. Loppujen lopuksi en halua luopua vapaudestani, mahdollisuuksistani tehdä mitä haluan milloin haluan, avoimista (tai edes pikkiriikkisen raollaan olevista) ovista esimerkiksi työn ja opiskelun koukeroissa, mun elämästä.

Pidän lapsista paljon ja saankin nauttia niistä hyvistä, ihanista, riemastuttavista hetkistä niin kummitytön kuin ystävien lasten kanssa. Minä koen olevani ihmisenä ja luonteeltani kuitenkin sellaista epäkelpoa äitimatskua – olen liian itsekäs, mukavuudenhaluinen, levoton ja ärsytysherkkä, että se mahdollisuus palautetaan omistajalle on hyvä olla ja säilyttää mitä lasten hoitoon, kasvatukseen ja vastuuseen tulee. Niin paljoa minulla ei kuitenkaan ole pokkaa tai rohkeutta, että nousisin barrikadeille sanomaan ei ikinä. Mutta uskallan sanoa, että tuskin koskaan ja näin on hyvä.