Tavallinen torstaiaamu

Monelta aamu alkaa? Minusta tuntuu, että minun aamuni alkoi tänään monta kertaa.

Ensin neljältä. Heräsin kynsien rapinaan laminaatilla. Makuuhuone, olohuone, keittiö, sieltä takaisin olohuone, makuuhuone. Paistoimme toissa yönä joulukinkun ja Riki sai siitä luut ja roippeet – ilmeisesti niillä oli asiaa aamuyöllä kello neljä. Heitin peiton syrjään ja nousin, Riki hölkytteli edellä häntä heiluen eteisen ovelle. Lämmittämättömässä ulkoeteisessä aamuyön pakkanen halasi alastonta kehoani lujasti ja keikuin varpaisillani, kurkottelin sormenpäillä ulko-oven auki – ikäänkuin siten olisi muka jotenkin lämpimämpi. (Lämpimämpi! Ihana sana!)

Toisen kerran aamuni alkoi kello viisi kolmekymmentä. Sänkymme on makuuhuoneen nurkassa. Jere nukkuu seinän puolella, minä sängyn reunan, ja minun puolellani on ainokainen yöpöytämme. Yöpöydällä aloitti puhelin aamuherätyksen. Harvoin herään siihen, nyt heräsin. Haparoin puhelimen irti laturista ja työnsin puhelimen, sen edelleen soidessa, takakäteen Jerelle johonkin sinne peiton ja tyynyjen mylläkkään. Olin vaipumassa takaisin omalle tyynylleni kun uninen ääni vieressäni alkoi puhua. ”…radio” , se sanoi. Sinkautin käteni sammuttamaan kelloradion, ennen kuin sieltä alkaa tulvia elämän ääniä pieneen uniseen soppeeni. Olisin halunnut toivottaa hyvää huomenta tai hyvää työpäivää tai hyvää jotain, mutta en jaksanut muodostaa huulillani sanoja. Käsky ei kulkenut aivoista huulille asti. Ja kun se lopulta olisi päässyt perille, oli Jere jo keittiössä kolistelemassa kahvinkeittimen kanssa. Jerellä menee aamutoimissa noin kymmenen, tai viisitoista minuuttia. En kuullut hänen lähtöään, olin jo unessa.

IMG_20171213_151123_906

Oma puhelimeni aloitti herätyskonserttinsa kahdeksalta. Meillä on sama herätysääni, joten muutaman kerran on ollut lähellä Jeren myöhästyminen töistä, kun olen unenpöpperöissäni alkanut torkuttaa hänen kellollaan. Nyt aloin torkutuksen omallani. Olin jossain suuruuskuvitelmassani ajatellut, että heräisin aikaisin tänään, olisin tuottelias ja ahkera. Kahdeksalta aamulla tuntui kaikelta muulta, kuin tuotteliaalta tai ahkeralta. Siirsin ensin puoli tuntia. Sitten toisen kerran, kolmannen. Olin torkuttanut lopulta kymmeneen saakka, jolloin lopulta nousin (kissan avustamana ja vessahädän pakottamana).

Ärsytti, kun olin torkuttanut niin myöhään. Ärsytti, kun muistin mitä tänään olisi edessä. Yritin lietsoa ärsytystäni ja löytää myönnytyksiä – ihan sama sinun on jatkaa uniasi, tämä päivä on jo muutenkin pilalla! Järki minussa sanoi, että kahden tunnin itse määritelty aikataulullinen ”menetys” ei tarkoita sitä, että sen varjolla voi heittää mäkeen myös päivän seuraavat lukuisat tunnit. Järki minussa sanoi myös, että tämän päivän vetkuttelu ei poistaisi sitä tosiseikkaa, että se inhottava tehtävä olisi edessä joka tapauksessa, joskus. Ja muistatko kuinka asetit itsellesi tavoitteen, että ennen joulua se on tehty, niin voit joululomailla loppuvuoden tuntematta huonoa omaatuntoa.

Alkoi tavallisen torstai-aamun perustanssiaskeleet. Koira odotti jo häntä heiluen ovella. Olin edelleen jostain syystä alasti ja toistin aamuneljän koreografian. Tällä välin keittiöön oli ilmestynyt neljä kissaa – kaksi odotti ruokaansa keittiön tason päällä, kaksi muuta tason alla. Kissoja oli myös tonnikalapurkissa, keittiön pöydän päällä, jääkaapissa ja jalan juuressa suikeroimassa häntäänsä sääreni ympärille. Napsautin vedenkeittimen päälle ja olin aikeissa mennä myös etsimään jotain vaatetta itseni verhoksi – kun tämän havaittuaan kirjava kissa luikahti kiireen kaupalla olohuoneeseen sohvan alle piiloon kesken ruokailun. Käännähdin ympäri, kissittelin, kutsuin ja maanittelin. Sieltä se tuli, takaisin syömään. Ja minä huomasin istuvani alasti kylmällä laminaatilla, ovien ja ikkunoiden ristivedossa koko kissojen ruokailun ajan – turvana, typeryksenä, ehkä hitusen hulluna.

Sain lopulta vaatteet ylleni. Latasin puita ja sytykkeitä olohuoneen pönttöuuniin, istuin lattialla sen edessä odottamassa tulen humahdusta ja sitä, että tuli tarttuu kunnolla puihin. Vasta varmistuttuani siitä nousin ja lähdin toistamaan samat kuviot yläkertaan. Yläkerran puusäkki rojotti keskellä ulkoeteistä. Et sit voinut kerralla kantaa sitä ylös saakka, huomasin ajattelevani kitkerästi kun raahasin painavaa säkkiä kapeissa rappusissa yläkertaan. Kitkeryys ei huomioinut sitä, että minulle oli kuitenkin kannettu puut valmiiksi sisään saakka.

Aloin rakentaa oma nurkkaani. Lisäsin vettä ja piparminttu-tippoja työpöydällä olevaan diffuuseriin. Mieli olisi tehnyt appelsiinin tuoksua, mutta minä jo elän klementiineillä – ajattelin, että pääni saattaa tarvita kumppaniksi viilentävää piparminttua. Lisäsin neilikkamaljakkoon vettä, latasin teepalleroon kirsikan tuoksuista teetä. One true love, lukee teepussukan kyljessä. Nostin tulitikut valmiiksi työpöydälle, tämän(kin) päivän harmautta, koskaan nousematonta valoa, minä häivytän tuikuin.

Mulkoilen hetken tämän päivän tehtävääni. Lähestulkoon kolmen kilon kirjaa, joka irvistelee minulle sohvapöydältä. Sosiologian perusteos englanniksi ja sitä lähteenä käyttäen minun täytyisi saada kasaan kaksi kirjallisuustehtävää. Varsinainen tavoite ennen joulua (tässä on/on ollut siis muitakin kursseja työn alla samalla), mutta toivoisin saavani toisen tehtävistä valmiiksi huomenna viimeistään. Ajattelimme lähteä mökille lauantaina ja siellä haluaisin hengittää hieman vapaammin.

IMG_20171214_115033_642

Välttelen vielä.

Sytytän kirkasvalolampun osoittamaan sohvalle ja vajoan sohvan nurkkaan, tyynyn ja taljan pehmeään syliin. Siemailen teetä, tarkistan sähköpostit, luen muutamia uusia blogipostauksia. Saan inspiraation omaan postaukseen. Tähän. Nyt huomaan, että kello on kohta jo kaksitoista. Aamu alkoi monta kertaa, mutta mihin se meni?

Keskitän ajatuksiani päivään, siihen miten aloittaisin päivän ja miten lopettaisin. Otan toisen mukillisen teetä hautumaan. Okei. Tartun tänään kirjaan, hahmottelen ja suunnittelen tehtävääni, kirjoitan. Kokonaan ei tarvitse kirjoittaa tänään tehtävää valmiiksi, voin jatkaa huomenna. Mutta pääasia, että tartun hommaan ja kirjoitan. Kuulitko!

Okei. Mutta ensin hämmentelen pönttöuunit ja ruokin kanat.

 

Työnurkkaus olohuoneeseen

IMG_20171128_172013_100

Puoli vuotta minä olen seilannut tavaroitteni kanssa siellä täällä. Olen levittäytynyt pitkin sohvaa ja sohvapöytää, vallannut alaa keittiön pöydästä, lojunut mutkalla sängyssä kuuntelemassa luentoja. Kironnut, kun ei ole tilaa tehdä muistiinpanoja. Kironnut, kun kaikki opiskeluromu on kaiken muun elämän tiellä. Kironnut, kun kaikki muu elämä on opiskelun tiellä.

Olen hieronut huonossa asennossa könöttäneisiin kipuileviin hartioihin voltarenia ja lämmingeelejä. Olen kinunnut hartiahierontoja. Olen istunut polvet suussa, selkä mutkalla, ranka lysyssä. Alaselkäkin kirosi.

Lopulta raapustin Facebookin kirppariryhmään, että OSTETAAN halavalla työpöytä/kirjoituspöytä. Saisi olla mielellään vaalea ja siro tai sit vaihtoehtosesti niin överirumaretro, että se muuttuu jo kauniiksi minun silmissä.

Siinä se nyt on. Sain pöydän kahellakympillä ja elämää nähneen tuolin kaupan päälle ja vieläpä kotiinkuljetuksella, jota en siis edes pyytänyt, vaan minulle sellainen tarjottiin. Uskomattoman kultaista! Hetki meni tuumaillessa ja mööpelimyllätessä, että sain 120×70 kokoisen työpöydän sullottua muutenkin täyteen olohuoneeseemme. Mutta lopputulos on mielestäni kiva!

IMG_20171129_115817_132

IMG_20171129_120426_649

Nyt kiittää opiskelijan kukkaro, opiskelijan selkä ja opiskelijan sisustussilmä. Eikä enää häiritse elämä opiskelua tai opiskelua elämää. Jee!

20171129_115444

 

Äiti on vähän väsynyt

IMG_20171116_123745_078

Sanottasko viimeisen viikon sisään minuun on hiipinyt väsy. Otteeni vuorokausirytmistä on lähtenyt lipsumaan. Valvomiset venähtää aamuyön tunneille, aikaisemmin nousin yhdeksältä kun nykyisin painan silloin torkkua. En saa unen päästä kiinni ja itselleni epätyypilliseen tapaan heräilen herkkään pitkin yötä ja uudestaan nukahtaminen on vaikeaa.  Jos ei koira rapistele kynsillään laminaattia niin sitten kirjava kissa sekoilee pitkin öitä (niin kuin kissan kuuluu, mutta olin näiden vanhempien kissojen kanssa saanut tuudittautua yönsä nukkuviin kissoihin jo vuosikaudet) eikä siis ainakaan edesauta nukkumista. Aamuheräämiset venyy huonojen yöunien takia, pitkälle vetkuteltu aamu puolestaan vaikeuttaa illalla nukahtamista. Bonuksena vitutus siitä kun taas vötkyilin niin pitkään enkä kerkee saaha mitään aikaan saatanan laiska akka.

Lisäksi opintojen suhteen käännyttiinkin täyskäännös ja nyt minulla onkin jopa kiire. Tosin tämä on ihan kivaa ja mielenkiintoista kiirettä. MUTTA siihen päälle Jerellä on ollut nyt hirvittävän paljon ilta- ja yövuoroja ja vain ykkösvapaita, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että vastuu kodista on lähestulkoon yksin minulla. Kanat, kissat, koira vaativat hoitoa, taloa pitää lämmittää ja puuta kantaa, siivota, laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, täytyy tässä nyt lenkillekin ehtiä oman hyvinvoinnin ylläpitämisen vuoksi ja edes johonkin sosiaalisin rientoihin (kävin eilen katsomassa tokasikajutun, oli aivan loistava!) ja piipaa piipaa.

Huomasin tänään aamulla lenkillä avautuvani kaverille suu vaahdossa. Nauruksihan se meni. ”Pennut valvottaa yöt eikä äijäkään tee mittään!!!11”

Nauru, lenkkiseura ja lenkkeily ylipäänsä, kakihedelmät (olen siis niin koukussa!), pesulasta vihdoin ja viimein haetut ihanat puhtaat matot, aamupalasmoothie ja yhdessä toteutettu siivouspäivä veivät känkän mennessään. Uskon ja luotan siihen, että saan vielä yöni ja rytmini tasaantumaan, että tämä ei ole mitään marraskuun metkuja, tai jos onkin, niin hyvin lievä ja ohimenevä vaihe.

Sitäpaitsi aamun avaus multakasan lakaisulla, ruukun sirpaleiden keräilyllä ja jukkapalmun uudelleen istutuksella kertoo vaan siitä, että meille pikkuhiljaa kotiudutaan.

IMG_20171115_192803_074

Neljä päivää hän lepäsi

Neljään päivään en saanut aikaiseksi mitään tärkeää. Tai järkevää – niin kuin siivousta tai opiskelua. Kyllä minä sain aikaiseksi tärkeitä asioita. Kuten

Makasin mahallani sängyn tai sohvan vieressä

sillä halusin nähdä kissat, jutella niille kuin puhekykynsä (ja järkensä) menettänyt, lahjoa kalkkunaleikkeleillä, kertoa kuinka somia he ovatkaan, leikittää hiirellä ja paperipalloilla.

IMG_20171106_143818_569

Lenkkeilin nilkkoja myöten hangessa tarpoen päivällä

ja seuraavalla kerralla jo sulaneessa maassa, mutta pilkkopimeässä otsalampun valossa.

Hain vintiltä kynttelikön keittiön ikkunalle

todetakseni, että polttimot ovat palaneet ja todetakseni, että unohdin ostaa uusia käydessäni kaupassa.

Hain vintiltä myös seinähyllyn ja naulakon ja krääsää ja orjuutin Jeren mukaan keittiön rymsteeraukseen

ja hain myös lukuisat tauluni, kehystetyt korttini ja julisteeni ja pistin itse tuulemaan kukkakuvioisella vasarallani vessassa.

IMG_20171106_160508_228

Meni kaksi vuotta, ennen kuin raskin rei’ittää uusia seiniä olohuoneessa ja keittiössä remontin jälkeen. Meni yli kolme vuotta ennen kuin inspiraatio puraisi vessassa ja loputkin tauluni pääsivät kylmältä vintiltä esille.

Luin ihanaa paksua synttärilahjaksi saamaani kirjaa, se hupenee käsiin.

Eksyin Indiskan nettiputiikkiin ja tilasin sieltä jättikokoisen teemukin ja sulkakoristeisen teesihvilän ja pitkähihaisen mekon ja ponchon.

IMG_20171101_170706_147

Rakastan itseäni ja haluan ympäröidä maailmani kaikella pehmeällä, lämpimällä, kauniilla ja hyväntuoksuisella ja lillua jossain hämärässä onnellisuuskuplassa

ja toisaalta olla tehokas ja sähäkkä ja juoda uutta jännittävää tuttavuutta ginger kickiä,

jonka pahvipaketissa on kuvituksena hirmuisen hauska keltaisenoranssi lintu.

IMG_20171102_163304_582

Kävin elokuvissa katsomassa Tuntemattoman sotilaan

ja söin kolmen päivän aikana yli kilon irtokarkkia.

 

Maan antimista (ja oman pään)

Herään aamulla kun Jere kolistelee pönttöuunin luukkuja. Kohta kuuluukin tulen humina, puiden räiske. Pihamaa on valkoisenaan kuurasta ja pakkasta näkyy olevan kuusi astetta. Taivaanranta on kylmä, auringon valo tuntuu värittömältä. Kukko kiekuu tontin nurkalla kanakopissa. Janoaa, sekin, kesää ja vapautta.

Picture_20171021_130553053

Lisään aamuteeheni hunajaa. Teehenpä hyvinkin! Kahvi jäi detoxin myötä aivan minimiin. En päättänyt niin, tuntui vain siltä. Totuttelen 17 vuoden tupakoinnin ja vielä pitemmän aikaa kestäneen mustan kahvin lipityksen kalttaamaa kieltäni löytämään teen hentoja aromeja. Nautin ainakin tuoksusta. Illalla sain itseni jo kiinni selailemasta söpöisiä teepannuja ihan vaan koska. Miettimästä, että kaapin uumenista kaivettu vedenkeittimemme on susiruma, haluan uuden. Näinpä, tässä taas yksi höyrähdys siihen elämän mittaiseen jatkumoon…

Picture_20171021_130632028

Mökillä ollessamme joku tonttu oli tuonut kotimme ulkoeteiseen ison korillisen omenoita. Puu kuulema notkuu niitä valtoimenaan, lähdemme keräämään tänään ne pois. Lupasin keitellä hillot joululahjaksi koko suvulle, hah. Eilen aloittelin, maustoin raastetulla inkiväärillä. Tänään jatkan oikealla vaniljalla. Mietin muita makuja – ehkä kanelia? Purkkitolkulla näitä joka tapauksessa tulee, on mahdollisuus vaikka mihin.

Picture_20171021_130427910

Picture_20171021_130503074

Illalla vielä kaivoin kaapin nurkasta valurautapannun – halusin testata ensimmäistä kertaa kuinka tarte tatin luonnistuu. Siitä tuli jumalaista. Syntistä. Hampaisiin tarttuvan tahmeaa, mehevää, kirpeää. Kitkerän karamellista.

IMG_20171020_154825_767

Kirjoitan ostoslistaan perunoita, punajuuria, kyssäkaalia, lanttuja. Porkkanat ja sipulit löytyvät kaapista. Mieleni tekee syksyisiä, hunajaisia uunijuureksia. Punajuuripihvejä aion kokeilla tehdä ensi kertaa itse. Kyssäkaali on tuikituntematon ja jääkaapissa odottaa toinenkin vieras – myskikurpitsa. Siitä on tulossa pastaa. Kanttarelleja ollaan paistettu sellaisenaan, tehty kermakastiketta ja loput kuivattu.

IMG_20171020_140501_813

On nyt jokin tarve olla kiinni maassa. Haravoida pihaa, suojata kukkapenkkejä lehtikasojen alle, katkoa kesällä niin kukoistaneet varret. Ihmetellä lehdetöntä, mutta marjoista täyttä, pihlajaa. Kävellä aamulla kuuraisella ruohikolla heti herättyään. Syödä mitä maa antaa.

IMG_20171020_132834_315

Mökillä söimme myös lihaa. Mutta emme, omasta mielestäni, epäeettisesti. Pannulle meni naapurilta saadut kuhafileet ja toisena päivänä poronkäristyslihat. Luonnon antimia nekin, tavallaan.

 

 

 

Lämpöä ja hämärää (reseptissä kaamosmasennustaistoon)

Vaikka valo onkin todella todella tärkeää, pyrin ulkoilemaan valoisan aikaan, kirkasvalolamppu on ostettu jo viime vuonna ja itsekin syksyn tullen ja läpi talven huokailen sitä loputonta, masentavaa pimeyttä, niin hämärässäkin on puolensa. Sellaisessa ihanassa, lempeässä, kotoisassa hämärässä. Kun ei ole mihinkään kiire, ympärillä on aivan hiljaista ja mielessä rauha.

22471340_933385696808425_8914323_n

DSC_0024

Kävin tänään iltapäivällä pitkällä kävelylenkillä. Oli jo niin viileää, että piti kääntyä portilta takaisin sisälle hakemaan sormikkaat käteen. Taivas oli kirkkaan sininen, ei aivan pilvetön. Aurinko siivilöityi puiden välistä ja väritti sammaleen satumaisen vihreäksi. Kirkkaanpunaisessa puolukassa roikkui vesipisara. Alastomat puut heijastuivat hiekkatien vesilätäköiden pintaan.

22446984_933383276808667_1533833933_n

Palasin kotiin nenä ja posket punaisina. Kotona tulvahti vastaan lämpö. Ihana, pehmeä lämpö. Hämmensin pönttöuunin sisuksia – vielä ei voi laittaa peltejä kiinni. Palatessani kotiin oli vielä valoisaa, mutta nyt alkaa jo hiljakseen hämärtyä. Kello ei ole aivan kuuttakaan vielä.

Mutta minulla on täällä hyvä. Villasukat jalassa, tyynykasa niskan takana. Pieniä valopisteitä siellä täällä ottamassa koko ajan enemmän tilaa itselleen väistyvältä päivänvalolta. Ottamatta liikaa, niin kuin kattovalo ottaisi. Uudet ihanat ruskan väriset kynttilät sivupöydällä, ja varaston uumenista löydetyt tuikkukipot, hassut pikkuötökät kyljissään, kirjahyllyn päällä. Isot, kissan ja saksalaisen kestävät, kynttilälyhdyt ovat vielä ottamatta esiin, samoin lampaantalja. Mutta tällaisen, juuri tällaisen, syksypesän minä itselleni joka vuosi rakennan.

Olohuoneen ikkunasta näkyy kirkkaanoranssina hohkava taivaanranta.

22447600_933382920142036_915337922_n

22447028_933385700141758_1174563681_n

Aiemmat kaamosmasennustaistoon liittyvät postaukseni:

Älä tule paha syksy, tule hyvä syksy

Pöpelikössä goes hippi

Kaamosmasennustaisto & Olenko ihminen

Blogitovereiden kaamosmasennustaistopostauksia kannattaa myös käydä lukemassa:

Pirtti

Astu harhaan

Syysjuttuja pihassa (ja päässä)

Nyt on saanut viettää aivan mieeeelettömän kaunista syksyistä viikonloppua. Tällaisesta syksystä minäkin pidän – aurinkoisesta, lämpimästä ja värikkäästä. Vähän alkaa haaveksia villasukista (jotka tosin olleet jalassa lähestulkoon läpi kesän), muhkeista neuleista, pönttöuunissa rätisevästä tulesta ja – järjetöntä kyllä – teestä.

20170921_143544

20170921_143759

Onnistuin törttöilemään opiskelujen kanssa. Tiesin, että lokakuun lopussa ja marraskuun lopussa on alkamassa verkkokurssit – en vaan tiennyt milloin ilmoittautuminen alkaa. Kävin tänään kurkkimassa ja…hiphei, kaikki ryhmät molemmista kursseista ovat täynnä.

20170921_144041

20170921_144310

Toisin sanottuna nyt näyttää siltä ettei minulla ole marraskuussa ja joulukuussa opiskeluohjelmassa juuri mitään. Hukkaan siis hirvittävästi aikaa ja opintorahakuukausia. Lisäksi mikäli uusia ryhmiä ollaan järjestämässä niin nehän todennäköisesti ovat sitten keväällä. Kevät näyttää jo nyt melko kiireiseltä (mikäli suunnitelmani toteutuvat enkä möhli niitäkin) enkä nyt ihan välttämättä olisi kaivannut sinne lisää kymmentä opintopistettä suoritettavaksi.

20170921_144330

20170924_121536

Mielen ja kaamostaiston näkökulmasta ei myöskään näytä hyvältä se, ettei juuri marraskuussa ole oikein mitään virikettä. Toki talviunille mörrimöykyksi hautautuminen kuulostaa houkuttelevalta, mutta luulenpa, että pääni totisesti kaipaa tekemistä tuona vuoden kurjimpana ajankohtana. Mietinkin, että jos jostain saisin säästettyä rahaa, niin voisin ilmottautua parille sosiologian kurssille täyttääkseni tyhjyyttä.

20170924_121634

NYT yritän kuitenkin keskittyä tähän hetkeen. Yritän olla hermostumatta, yritän olla vaipumatta epätoivoon ja yritän olla pelkäämättä tulevia kuukausia. Yritän olla aktivoimatta mun superlahjakkuutta ja erityistaitoani – stressaamista asioista joihin en voi vaikuttaa tai jotka ovat vasta kaukana tulevaisuudessa.

20170924_121804

20170924_121952

NYT imen itseeni aurinkoa, värejä ja kauneutta. Katselen kuinka meidän puutarhaa pukeutuu syksyyn. Valmistelen sitä talveen. Kuten myös itseäni, siinä samalla.

20170924_121721